Mediakasvatus ja uudet lukutaidot/Syksyn 2012 kurssi/moduli I-keskusteluun

Wikiopistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

POHDINTAA JOHDANTO-LUENNOSTA:

Pohdintaa luennosta

On totta että koulu on suuren muutospaineen alla ja samoin opettajan rooli. Luennossa tuli hyvin esiin se miten nuorten asenne kouluun on muuttunut. Koulu on sosiaalinen paikka jossa käydään lähinnä suoritusten takia, ei itse oppimisen. Oppiminen tapahtuu ihan muualla. Koulun olisi muututtava huomioimaan enemmän informaalipuoli ja opettajan oltava juuri sen mahdollistaja. Opettaja olisi uusien kokemusten luoja, haastaja, keskustelun herättäjä ja ylläpitäjä. Opettajan tulisi olla rohkea, että voisi heittäytyä pois vanhoista konventioista ja opettajan roolista enemmänkin yhdessä oppijaksi. Tässä on paljolti kyse yhdessä elämisestä ja yhdessä maailman ymmärtämisestä. Nuori ja lapsi voi opettaa vanhempaa samoin kuin oppilas opettajaa. Monesti nuoret osaavat paljon paremmin dikitaalisen lukutaidon niin mekaanisen puolen kuin sosiaalisenkin ja osaavat suhtautua tiedon muuttuvaan luonteeseen joustavasti ja suvereenisti. Nuori osaa monesti muokata tietoa omakseen ja omiin tarpeisiinsa. Tovi sitten olin ystäväni luona kylässä, jossa puolitoistvuotias lapsi leikki i padilla. Siihen oli ladattu lapsille sopivia ohjelmia, jotka toimivat todella hyvin kosketusruudun ansiosta. Lapsi tarttui minun käteeni ja opasti minua painelemaan ruudun kuvia, vaikkei lapsi osannut edes puhua. Jotenkin tämä mielestäni kuvastaa hyvin tätä tilannetta.


'Digitaalinen lukutaito - Oppilaat katsovat paljon elokuvia, mutta heidän omat taidot eivät riitä tuottamaan mallioppimisella rakenteellisesti taidokkaita elokuvia. Jotta voi tehdä elokuvan, ei riitä, että löytää välineestä rec-painikkeen. Oppilaat nimittäin kuvaisivat yleensä koko jutun samalla otoksella vaihtamatta kuvakokoa. Elokuva taas koostuu yleensä useammista otoksista, joissa kuvakoot vaihtuu, toteaa Maikki keskustelumme alussa. Tämä on esimerkki pelkästä muotoseikasta, ei vielä omien elokuvien sisällöistä. Vastaanottajuudesta on pitkä matka tuottajuuteen.

- Sama pätee myös kirjallisuuteen, toteaa Noora. - Vaikka olisi lukenut 200 romaania, se ei automaattisesti tarkoita, että osaa itse kirjoittaa hyvän tarinan. Sitä pitää harjoitella. Tarvitaan tarinankerronnan taitoja ja kielellisiä tekniikoita, jotta romaanin saa pysymään kasassa loppuun asti.

Vaikka sanoma on tärkeämpi kuin muoto, huonosti tehtynä sanoma voi kärsiä. Tosielämän tapahtumat eivät näytä samalta kuin elokuvissa.

Eli jonkinmoinen oppi on kuitenkin hyvästä, vaikka oppilaat kokisivat jo osaavansa käyttää laitteita. Elokuvantekijän pitää ennen kaikkea tietää, mitä tapahtuu rec-painikkeen painamisen jälkeen. Toki mediakasvatuksessa oman tekemisen kautta ei olla kasvattamassa elokuvantekijöitä, mutta ymmärtääkseen liikkuvasta kuvasta, on syytä myös tajuta elokuvankerronnan lainalaisuuksista.

Yhdessä tehdessä päästään parempiin lopputuloksiin. Jokaiselle löytyy joku rooli, missä ihminen on hyvä – yhdessä pohtien ja lopputulosta rakentaen päästään hyvään tuotokseen. Pikku hiljaa kaikkien taidot karttuvat. Teren ajatuksessa siitä, että oppimista tehdään toisia varten, on vinha perä. Koulun mediankasvatuksen ulkopuoleisena esimerkkinä paljon pidemmälle viety yhdessä tekemisen malli - Ironsky-elokuva – jossa raskaan tuotantokoneiston, erityisesti "rahoittajan" puuttuminen, on johtanut virkistävään elokuvakokemukseen valtavirran vastaisten roolihahmojen kera.


Teika kommentoi
Olen samaa mieltä että 1+1 voi olla enemmän kuin kaksi ja suorastaan upee ajatus on että oppimista tehdään muille kuin pelkästään itselle. Pitäisikö oppimiseen liittyvä luokkajako särkeä? Jos tähän saakka olemme oppineet tietyissä kouluissa ja tiettyyn ikäryhmiin kuuluen, niin pitäisikö nyt oppia samanhenkisten ja saman kiinnostuksen omaavien ihmisten keskellä? Pitäisikö oppimisen institutionaaliset seinät särkeä ?
--Teika (keskustelu) 5. marraskuuta 2012 kello 08.39 (UTC)


Digitaalisen lukutaidon digitaalisuus


Klikkauskulttuuri

Klikkaamisen helppous ja nopeus ei vaadi asiaan perehtymistä tai tarkempaa pohdinta. Ihminen voi klikkailla asioita hetken huumassa osoittaakseen mielipidettään tai jopa vitsinä. Monet gallupit (Aamulehden Moro) on rakennettu niin, että vastausvaihtoehdoissa ja kysymyksen rakentelussa on jo tiettyä kepeyttä. Oman tietokoneensa vieressä klikkaamalla painiketta on niin helppo tehdä vallankumous, kun ei tarvitse mennä minnekään, eikä tehdä mitään. Usein näin samalla pysyy myös anonyyminä eikä tarvitse ottaa vastuuta mielipiteestään. Netissä kuvittelee tekevänsä vaikka mitä, vaikka ei konkreettisesti tee mitään. Luentovideon myötä tuli ymmärrys, että maailma muuttuu vasta, kun on päässyt kriittisen lukutaidon asteelle eli analyyttisyyden lisäksi myös tietoisesti alkaa tehdä jotakin. Esimerkkinä nousi Juha Suorannan oma pamfletti "Vastaanottokeskus".

Poliittisuus

Poliittisuus on vaikeaa. Lapset ja nuoret eivät vielä ole välttämättä oppineet erilaisia poliittisia suuntauksia. Lisäksi pitää tietää, mitä poliittista suuntaa tietyt mediakonsernit ajavat. Informaatiolukutaitaidolla voi paikata omia puuttuvia tietojaan: Jos ei tiedä, niin voi etsiä sellaisten ihmisten kommentteja, joiden "värittyneisyyden" tunnistaa ja sitä kautta löytää johtolankoja poliittiseen keskusteluun. Kuka on mitäkin mieltä ja mistä se ehkä johtuu? Mitä suuntausta juuri tämä mediasisältö mahdollisesti edustaa? Netissä lähdeviitteiden löytäminen on hankalampaa, joten värittyneisyyttä pitää selvittää uusin tavoin.

Pitää myös oppia analysoimaan, mihin tietyn näköisellä uutisvirralla pyritään. Itseasiassa se, mihin eri tahot pyrkivät, ei ole itsessään niin merkittävää. Tärkeämpää on se, osaako värittyneisyyttä tunnistaa ja näin ollen suodattaa asioita tiettyjen linssien läpi. Poliittisten aatteiden lisäksi pitää osata katsoa tiettyjen opeteltujen maneereiden ja treenattujen lauseiden läpi.

Tämä on haaste lapsille ja nuorille – puhumattakaan meistä aikuisista.


Oppiminen (ja elämää suurempi loppupäätelmä)

Ei voi oppia sisältöjä, jos ei opi elämään.


MCkoppis ja Noora O. 30. lokakuuta 2012 kello 08.37 (UTC)----




HEITTÄYTYÄ VAI HANNATA'

Digitaalinen pedagogiikka mahdollistaa helpon tiedon jakamisen, kopioimisen ja levittämisen. Oppiminen tapahtuu sosiaalisessa vuorovaikutuksessa eikä oppija ole pelkästään tiedon siirron passiivinen uhri, jossa tietoelementit eivät sitoudu oppilaan elämismaailmaan. Oppilas voi muuttua passiivisesta vastaanottajasta aktiiviseksi tiedon tuottajaksi. Koulun fyysiset seinät voidaan murtaa ja laajentaa oppimisympäristöä muihin vertaisryhmiin tai asiantuntijayhteyksiin.

Keskustelussa tuli esille erilaisia digitaalisia lukutaidon muotoja kuten mekaaninen, analyyttinen ja kriittinen lukutapa. Mekaanisessa lukutavassa käyttäjä osaa noudattaa esimerkiksi Googlen perusohjeita, hän on kuitenkin tietokoneen armoilla eikä kykene joustavasti soveltamaan ohjelmia omiin tarkoituksiinsa. Käyttäjän toiminta on juuri ja juuri käyttöympäristössä selviämistä. Analyyttisessa lukutaidossa käyttäjä on asiantuntija. Hän hyödyntää joustavasti sovelluksia ja kykenee myös teknologisiin muutoksiin kuten ohjelmointiin omien tavoitteidensa pohjalta. Kriittinen lukutaito vaatii kontekstisidonnaista toimintaa ja osallistuja pystyy luomaan toiminnallaan tilanteita, jotka tähtäävät laajempaan muutokseen joko yksilön arvomaailmassa tai yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Itse en ole diginative, joka olisi kasvanut kuin itsestään digitaaliseen ympäristön toimintamekanismeihin. Olen sitä aiempien pedagogisten mallien kasvatti-uhri, joissa ovat korostuneet yksilökeskeinen oppiminen, opettajan järkkymätön auktoriteettiasema sekä käsitys oppimisympäristöstä muuttumattomana ja pysähtyneenä tilana.

Videokeskustelussa esille tulleet lukutavat voin helposti nähdä henkilökohtaisena digitaalisten lukutapojen oppimisen portaina. Ensin olen äimistellyt esimerkiksi jotain sosiaalisen median ympäristöä, sitten olen yrittänyt kokeilla miten se toimii ja sen jälkeen miettinyt mihin tätä voisi pedagogisesti käyttää. Täytyy myöntää, että hankalinta niiden käyttöön otossa on ollut asenteen tasolla olevat esteet. On vaikeaa hyväksyä keskeneräisyyttä tai luottaa prosessiin. Someen liittyvä jakamisen ajatus on kaunis, mutta toimintaani jarruttelee länsimaisen ihmisen käsitys asioiden omistussuhteista. Mitä jaan, miten paljon jaan, kenelle jaan takovat vääjäämättä takaraivossani. Jakamisen ajatus ei sinänsä ole vieras, mutta siihen liittyy myös jaetun hyödyn olemus. Jos jaan ja heittäydyn prosessiin mukaan niin mitä minä saan?

Keskustelun loppuyhteenvedossa nostettiin esille digitaaliselle oppimisympäristölle ominainen avoimuuden käsite ja siihen liittyvä kokemuksellisuuden välttämätön läsnäolo, niiden avulla voidaan yhteistuottaa jotakin uutta mihin perinteinen oppimiskäsitys ei kykene. Mielestäni digitaalisen oppimisympäristön esteenä eivät ole teknologiaan liittyvät haasteet vaan sen käyttöä ja osallistumista määrittelevät asenteet. Ketään ei voi pakottaa heittäytymään ja ilman heittäytymistä oppimisympäristö on vajaa. Miten asenteita ja motiiveja tuotetaan?

--Teika (keskustelu) 5. marraskuuta 2012 kello 08.05 (UTC)

Toi on erittäin hyvä kysymys: miten asenteita ja motiiveja tuotetaan? Toisinaan sanotaan, että "ensin tulee käytännöt, sitten vasta asenteet", eli että ensin pitäis tehdä jotain, jotta asenne sitä kohtaan vois muuttua. Mutta miks tehdä, jos kokee tekemisen turhaksi tai vastenmieliseksi... Oikea muna-kana. --Tere (keskustelu) 5. joulukuuta 2012 kello 09.20 (UTC)

________________________________________

HAJA-AATOKSIA

Jäin pohdiskelemaan koulun roolia tiedon jakamis- tai tuottamisyhteisönä. Mistä johtuu se, että koulua edelleen pidetään ankeana, jäykkänä ja kontrolloivana instituutiona, kun kuitenkin arjen havainnot kertovat aivan muuta? Lähes kaikki tapaamani opettajat ovat innostuneita työstään ja oppiaineestaan ja jatkuvasti etsivät uusia reittejä yhdessä oppilaan kanssa ihmetellä tätä maailmaa. Negatiivisella koulu-puheella ylläpidetään tuomitsevaa ja ylemmyydentuntoista asennetta varsinkin opettajuuteen. Totta kai joukossa on muutamia alati oikeassa olevia dinosauruksia, mutta kyllähän digimeteoriitti heiltä hapen vie.

Opettajuuteen kohdistuu ihan valtavasti paineita, enkä itsekään lasteni koulunkäynnin suhteen aina ole ollut kovin herkkä noille paineille.  Onhan opettaja tänään ihan muuta kuin Luteruksen oppia paukuttava Seitsemän veljeksen lukkari? Kuitenkin kun oppilaat esittävät opettajaa, he nappaavat karttakepin ja alkavat hakata taulua tuiman näköisinä, vaikka sellaista opea ei olisi vuosikymmeniin ollut mailla halmeilla. Kuka tai mikä myyttiä pitää yllä?

Koulun rakenteet ovat aika raskaat: opetussuunnitelmia ei muuteta käden käänteessä, katoavista resursseista käydään kovaa kamppailua, ja vain niukkuutta jaetaan. Onko siis ihme, että motivoituneista ja hyvin koulutetuista opettajista huolimatta koulu paarustaa aina prinssipuolison tapaan viisi askelta jäljessä (tieto)yhteiskunnan kehityksestä. Oppilaat eivät tutkimuksen mukaan edes odota koulun opettavan heille tietotekniikan taitoja, vaan he luottavat itse tai kaverilta oppimaansa.

Onko koulu sitten irrallaan oppilaan maailmasta? Nuoren ajasta käydään urheaa taistoa: viihde ja vapaa-aika, omat kaverit ja harrastukset ovat varmasti nuorelle tärkeämpiä kuin koulu. Informaali oppiminen mätkii formaalia lättyyn mennen tullen. Koulu on välttämätön paha mutta ei oppimisen paikka. Opettajat ovat paljon puhuneet siitä, että opetus pitäisi saada sinne, missä oppilaat muutenkin ovat: someen ja älypuhelimiin. En ole ihan varma, haluavatko oppilaat samaa. Ehkä he haluavatkin olla tietyllä alueella rauhassa koulun kurimuksesta.

Globaalisti ajatellen ajatus tietoyhteiskunnasta on vinoutunut: vain osa maapallon väestöstä pääsee tuottamaan tai jakamaan digitietoa. On helppo ymmärtää mutta vaikea hyväksyä sitä, keiden ääni ei kuulu netissä. Itseäni lähellä on kehittyvien maiden tyttöjen koulutus, ja olen onnellinen siitä, että asiasta voidaan ainakin pitää melua kaikkien medioiden välityksellä.

HJ


---Ajatuksiani johdantoluennosta---

Olen myös itse pohtinut oppilaiden maailman ja kouluyhteisön kohtaamista, sekä ajatusta siitä, että entä jos ne eivät kohtaa lainkaan? Koulun merkitys oppimisen paikkana on selvästi vähentynyt. Oppilaat saavat opin ja tiedon muualta kuin koulusta, eivätkä edes odota koulun opettavan tarpeelliseksi kokemiaan asioita. Ajatus siitä, että koulu olisi oppilaille vain paikka, jossa käydään antamassa tietty panos, tuntuu huolestuttavalta. Eikö koulun nimenomaan pitäisi olla lapsia varten, eikä päinvastoin?

Maailma muuttuu nopeasti, ja haasteena varmasti on miten koulu voisi elää ja muokkautua muutoksen mukana. Byrokratian rattaat ovat usein liiankin hitaat ja raskaat etenemään. Nykyään on yleistä, että nuoremmat opettavat vanhempia, eikä toisin päin, kuten aiemmin. Haluan kuitenkin uskoa, että myös koululla on vielä merkitys, ja sijansa opetuksen antajana ja kasvamisen paikkana. Esimerkiksi netin vaarat eivät varmasti ole kaikille oppilaille niin selkeästi tiedossa, kuin he ehkä antavat ymmärtää. Digitaalinen maailma tarjoaa paljon mahdollisuuksia ja ainakin itse miellän myös netissä tapahtuvan toiminnan kulttuurisena toimintana. Kokemusten luominen on tärkeää ja oppilaiden innovatiivisuutta tulisi arvostaa ja tukea.

Oma suhtautumiseni ajatukseen, että koulu pitäisi saada someen ja älypuhelimeen, on melko samankaltainen kuin HJ:n. Ehkä, ainakin aluksi, riittäisi koulun ja luokan sosiaalistaminen sekä oppilaiden äänen kuuleminen. Uskon, että luokassa tapahtuva toiminta on paljon opettajasta ja hänen asenteistaan ja ajatusmalleistaan kiinni. Vanhemman polven opettajilla suhtautuminen digimaailmaan saattaa usein olla epävarmempaa tai jopa kielteistä, muutoksia on helppo vastustaa ja vanhoissa kaavoissa pysyminen luo turvallisuutta ja varmuutta. Myönnän myös itse hieman jännittäväni digimaailman uusia mahdollisuuksia ja omien taitojen riittävyyttä. Täytyy vain heittäytyä ja uskaltaa, kiinnostua ja selvittää asioita, vaikka sitten oman mukavuusalueen ulkopuolellakin!

Kikka



Pohdintaa johdantoluennon pohjalta

Kiinnitin huomiota samoihin seikkoihin kuin HJ tuossa edellä ja ihmettelen hänen laillaan kliseistä kuvaa koulusta ankeana pänttäämispaikkana. On olemassa paljonkin, mitä opettaja voi tehdä oppilaiden motivoitumiseksi. Paljon on toki vielä työsarkaa jäljellä, jotta lapset ja nuoret kirmaisivat kilvan kouluun ja tuskin pois malttaisivat lähteä, kun siellä opitaan koko ajan uutta ja kiehtovaa..

Luennossa mainittiin ajatus oppimisesta yhteisön hyväksi ja todettiin, että tätä eivät opiskelijat ole riemumielin omaksuneet. Olin sattumalta juuri kuuntelemassa Professori Samuel Leongin luentoa kiinalaisesta luovuuden käsitteestä ja siitä, miten kiinalainen kulttuuri suhtautuu luovuuteen. Tuo ajatus oppimisesta yhteisön hyväksi tuli esiin monta kertaa ja hän totesi sen olevan yksi suurista eroista itäisen ja läntisen kultuuripiirin välillä. Lännessä korostetaan yksilöiden saavutuksia ja uuden tiedon ja tuotteiden luovaa ja innovatiivista tuottamista, kun taas idässä korostuu tiedon tuottaminen ja työskentely yleensäkin yhteisön hyväksi. Idässä ei myöskään puhuta uuden tiedon tuottamisesta, vaan tiedon uudelleenlöytämisestä ja soveltamisesta. Me täällä Suomessa olemme kulttuurimme kasvatteja, emme tokikaan sen orjallisia noudattajia, mutta uuden ajattelutavan omaksuminen ei todennäköisesti käy käden käänteessä.

Prefiguratiivisesta kulttuurista sen verran, että itse opettajana toimineena olen päässyt lasten ja nuorten oppiin. Se on itse asiassa kannustanut digitaalisen oppimisympäristön käyttöön ja TVT:n monipuoliseen käyttöön oppimisen apuna muutenkin. Ja ilman muuta lapsilla ja nuorilla on tarve kuulla netin käytön vaaroista. Vielä lukiolaisetkin olivat ällikällä lyötyjä, kun kävimme läpi avoimen sosiaalisen median turvallista käyttöä. Yllättävän monille tuli yllätyksenä tieto, että sitä mitä nettiin laittaa, ei saakaan enää sieltä pois. Ero suljetun ja avoimen foorumin välillä oli niin ikään epäselvä. Ja jätin blogin ja wikin pois sellaisten yläkoulun ryhmien opiskelusta, joissa yksikin oppilas kieltäytyi sen käytöstä. Ja oma rumbansa on kerätä vanhemmilta suostumus alaikäisten lasten blogin tai wikin käyttöön.

Kouluissa, yllätys yllätys, sovelletaan myös oppimismenetelmiä, jotka perustuvat yhteisölliseen oppimiseen ja niissä tiedon jakaminen ja tiedonrakentelu yhdessä ovat keskeisiä oppimisen tapoja. Niitä ei yläkoulussa ja lukiossa käytetä kovin yleisesti, koska tutkivan oppimisen menetelmä on prosessi, joka vie aikaa ja lukujärjestys asettaa toiminnalle tiukat rajat. Ja opettaja tuntee olevansa melkoisen paineen alla, kun valtakunnallisen opetussuunnitelman ainekohtaiset tieto- ja taitotavoitteet pitäisi täyttää ja samaan aikaan kasvattaa lapsia ja nuoria luovaan ja innovaatiiviseen ajatteluun, itseohjautuvuuteen ja tiimityöskentelyyn ym. Ja siitä tuleekin mieleeni sopivat päätössanat tälle osiolle, Professori Leongia lainaten:"Assessment can be a weapon of mass destruction." Eli arvioinnin kehittäminen on niin ikään tärkeää, kun puhutaan koulujärjestelmän kehittämisestä.

Merja

Täytyypä tsekata noita itäisiä ajatuksia! "Assessment" on todella iso kanto kaskessa. Tällä hetkellä monet verkossa toimivat opetussysteemit miettii juuri sitä, miten arviointi pitäisi järjestää; isot MOOCit kai toimii lähinnä erilaisten monivalinta-kokeiden perusteella, millä ei kaikilla aloilla kovin pitkälle pötkitä. --Tere (keskustelu) 5. joulukuuta 2012 kello 09.37 (UTC)

Ekan luennon pohdintoja:

Keskustelimme luennon pohjalta koulumaailmaan liittyvistä media kysymyksistä. Lapset eivät enää nykyisin jäsennä koulua keskeisenä oppimisen paikkana, vaan pitävät sitä paikkana jonne mennään antamaan tietty panos. Aihe on huolestuttava kaikessa oppimisessa ja oppiaineissa. Tämä asia herätti kaikissa huolta. Miten niin eivät pidä keskeisenä oppimisen paikkana? Herää kysymys, ajattelevatko lapset ja nuoret, että netistä saa kaiken tarvittavan tiedon. Kuulostaa hurjalta ajatukselta. Koulujärjestelmä tuottaa ajatuksen oppimisesta paikkana, jossa jokin on aina oikeassa ja tietää enemmän, tämä ajattelumalli on niin syvään juurtunut ja mietimme, voiko tätä ajattelutapaa muuttaa?. Vaikka nykyisille opettajaopiskelijoille opetettaisiinkin ajattelumallia, jossa painotetaan yhteisöllistä oppimista, on kentällä niin paljon muita opettajia, joille tällainen ajattelutapa saattaa olla vieras. Opettaja-lehti sivuaa usein aiheissaan mediakasvatusta, joten toivottavasti esitetyt ideat leviävät jossain vaiheessa yleisimmiksi.

Puhuimme myös siitä, kuinka digitaalinen oppiminen ja lukutaito tarjoaa tähän toisenlaisen maaston. Siellä on mahdollisuus heittäytyä ja epäonnistua ja taas yrittää uudestaan. Digitaalisessa maailmassa vuorovaikutus muuttuu vastaanottaja positiosta tuottaja positioksi. Se luo oppijalle uuden tilaisuuden olla luova. Digitaalinen muokkaaminen on helppoa ja yksinkertaista. Digitaalinen helppous kuitenkin herättää kysymyksen internetin pettävyydestä. Pohdimme, kuinka paljon opettajan- ja varhaiskasvatuksen koulutuksissa opetetaan median käyttötaitoja ja erilaisia näkökulmia sen käyttöön. Päiväkoti-ikäisille mediaa ei mielestämme pitäisi liikaa tyrkyttää. Tulisi kuitenkin muistaa se, että lapset elävät medioituneessa maailmassa, joten tiettyihin asioihin tulee jo päiväkodissa tutustua. Esikouluissa mm. on olemassa yksittäisiämediakasvatus projektejaa, joiden tarkoituksena on tutustua erilaisiin medioihin ja niiden käyttöön, sekä luoda ymmärrystä internetin moninaisuudesta. Näissäkin asioissa kasvattajalla on suuri rooli siinä, millaisen asenteen hän ottaa mediakasvatukseen ja kuinka paljon käsittelee sitä päiväkodissa. Digitaalinen oppiminen vaatii samanlaiset mekaanisen harjoittelun vaiheet kuin kirjoittaminen ja piirtäminen. Oppiminen on taidollisen ja asenteellisen harjoittelun takana. Pohdimmekin kuinka paljon vanhemmat opettajat tai päiväkodin työntekijät ovat edes kiinnostuneita opettelemaan käyttämään tekniikkaa tai uudistamaan opetustapojaan?

Pohdimme myös missä vaiheessa lapsen koulutietä hän oppii erilaisia digitaalisen lukutaidon osa-alueita? Kenellä on vastuu niiden opettamisesta?

katja, nette, milla ja elina


Digioppiminen versus syrjäytyminen kooste ryhmämme Google Drive-keskustelusta

Videon alussa pohdittiin sukupuolen merkitystä suhteessa syrjäytymiseen. Miehet ovat suuremmassa riskissä syrjäytyä kuin naiset. Mietimme syrjäytymisen syitä taustatekijöistä käsin. Mitkä kaikki asiat silloin taustalla mahdollisesti vaikuttavat? Tyttöjen monipuolisuutta sivuttiin keskustelussa mahdollisena suojaavana tekijänä. Mietimme perheen suojaavana tekijänä mahdollista sosiaalis-ekonomista taustaa ja sen vaikutuksia. Kun perheen taloudellinen tilanne kurjistuu, kurjistuu samalla sosiaalinen kanssakäyminen ja yleensä vaihtoehdot vähenevät, joten monipuolisuutta ei välttämättä ole. Mediasuhteet ja toimijuus opintokokonaisuudessa oli esillä havaintoja, että monen taloudellisesti haastavassa tilanteessa elävän perheen nuorten mahdollisuudet osallistua ja vaikuttaa mediasuhteissa ja olla mediatoimijana vaikeutuvat, koska teknologiset laitteet maksavat ja niihin ei ole varaa. Tämä koskee etenkin poikia. Heille suunnataan yleensäkin tyttöjä enemmän teknologisia välineitä. Tämä alkaa näkyä jo 5-7-vuoden iässä. Totesimme tähän omista kokemuksistamme, että poikkeuksiakin löytyy, on tyttöjä, jotka ovat kiinnostuneita teknisistä laitteista huomattavasti samanikäisiä poikia enemmän. Kaikilla ei ole yhtäläisiä mahdollisuuksia osallistua digitaaliseen toimintaan. Olemme kaikki koululaisen äiteinä havahtuneet siihen, kuinka lasten, vanhempien ja koulun vuorovaikutus tapahtuu suurimmaksi osaksi tietotekniikan avulla sähköisessä reissuvihkossa. Jos meillä jokaisella oletetaan olevan kännykän, niin koululaisten vanhemmilla odotetaan olevan tietokoneen ja myös tulostimen. Ylipäänsä ihmetyttää kuinka me itse koulusta aikanaan edes selvisimme ilman vanhempien ja koulun jatkuvaa melkein online-yhteydenpitoa. Tämän digitaalisen median aikakautena tuntuu, että holhous on lisääntynyt valtavasti. Pitäisikö kuitenkin lapsille myös itselleen antaa omaan ikävaiheeseensa soveltuva määrä vastuuta heidän koulunkäyntiinsä liittyen. Eikä aina oleteta, että vanhemmat katsovat koko ajan Wilmasta kokeet yms. Meillä kaikilla läksyt ovat tulleet tehdyiksi ilman jatkuvaa holhoamista. Toki päivittäin kysytään mielenkiinnon vuoksi jotakin läksyistä, sillä vanhempien pitäisi osoittaa lapselle myös kiinnostuksensa lapsen koulunkäyntiä kohtaan. Jos lapsi tuntee, ettei ketään kiinnosta hänen asiansa, tuskin hän itsekään aktivoituu. Jos puhutaan elinikäisestä oppimisesta, niin nyt oletetaan jo myös vanhuksilla olevan kaikilla netti käytössä; sähköiset reseptit, sähköiset puhelinlaskut, liittymätyypin muutokset jne. ”Mutta kun minulla ei ole nettiä” seniorit sanovat “Miten niin ei ole nettiä, eikös nykyään kaikilla ole?” on heille annettu vastaus. Lapsuudessamme kaikilla lapsilla piti olla luistimet ja sukset. Tänä päivänä tätä olettamusta ei enää ole, mutta oletamme jotakin muuta. Yhteiskuntamme teknologisoituu ja digitalisoituu kovaa kyytiä, mutta pysyvätkö kaikki kyydissä. Ja onko kaikkien tarpeen pysyä kyydissä? Onko meillä varaa jättäytyä hetkeksikään sen ulkopuolelle? Meidän ikäpolvemme varmasti vielä jotenkin tässä vauhdissa pysyy mukana, mutta vanhempamme taitavat osittain pudota kyydistä...

Pelko, paheksunta, säikähtäminen

Koemme ajoittain edellä mainittuja asioita, koska haluaisimme olla välillä ilman teknologisia kommunikaatiolaitteita ja yhteyksiä. Yhteiskunnassa nykypäivänä pidetään luonnollisena ja jopa välttämättömänä, että ihmisen on oltava jatkuvasti tavoitettavissa. Muutaman viikon totaalinen mediattomuus tekisi varmasti ihmeitä jokaiselle ja joku meistä sitä jo tietoisesti lomalla harjoittaa. Tunnemme kaikki henkilöitä, jotka käyttävät tietokonetta/puhelinta jatkuvasti ympäri vuorokauden tuntikausien ajan kerrallaan. Kommunikointi normaalisti epäonnistuu, koska toinen ei ole tässä maailmassa muuta kuin fyysisellä olemuksellaan. Henkisesti hän on jossain omassa maailmassaan, minne hän välineistön avulla sujahtaa. Arjen jakaminen tällaisen ihmisen kanssa on haastavaa. Kirjassaan Hiljaiset- introverttien manifesti Susan Cain kirjoittaa, kuinka monet sosiaalisten mediayhteisöjen perustajat ja siellä hyvin aktiiviset henkilöt ovatkin todellisuudessa introvertteja, ujojakin ihmisiä, jotka eivät kasvotusten kykene (tai halua) samanlaiseen kommunikointiin kuin sähköisissä yhteisöissä. Pelko, paheksunta ja säikähtäminen liittyvät siihen, että mediasuhteet ulottavat lonkeronsa jokaiseen asiaan ilman, että voin sitä halutessani rajata. Näissä ympäristöissä toimiessamme unohdamme helposti toisemme. Meiltä unohtuvat käytöstavat, rajat ja estot. Mahdollisuudet ovat niin rajattomat, että ne alkavat herättää pelkoa. Mahdollisuus on positiivinen asia, mutta jos sen turvin voi tehdä myös pahaa, se alkaa olla jotakin muuta kuin positiivista. Sen vuoksi kriittinen digitaalinen lukutaito on arvokasta. Mediakasvatus ja medianlukutaidot olisivat niitä nykypäivän tärkeitä oppiaineita jo alakoulussa, mutta myös aikuiskasvatuksessa.

Mahdollisuudet mediasuhteiden välityksellä

Videossa keskusteltiin Julian Assangesta, joka mullisti Wikileaksin avulla asioiden esiin nostamisen mahdollisuudet internetin avulla. Julian Assange on kiteyttänyt perusarvonsa seuraavasti: "Pätevät, anteliaat ihmiset eivät luo uhreja, vaan pitävät heistä huolta". Hän sanoo olevansa melko kilpailuhenkinen ihminen, eikä ole varma siitä, osaako hän vaalia uhreja, mutta että "on olemassa toinenkin tapa huolehtia uhreista, ja se on väärintekijöiden valvonta.(Wikipedia). Assangen toimintaa pohdittiin videolla “tavallaan” väärin tekemisenä, jolla muutetaan väärin tekemistä. Internet, mediasuhteet ja tässä kaikessa mukana toimiminen mahdollistaa meille globaalin tiedonsaannin. Onko meidän mahdollista tuoda yhä enemmän epäkohtia ja vääryyksiä esiin tämän kanavan kautta? Vähenevätkö ne mahdollisesti, kun ne tulevat entistä paremmin näkyviksi? Onko kuitenkin vaarana, että turrumme niihin? Varmasti epäkohtia ja muitakin virheellisiä tietoja voi tulla esille, mutta toisaalta tämä globaalisuus tuo myös paljon mahdollisuuksia, jos niihin osataan tarttua ja viedä niitä eteenpäin rakentavasti ja hyödyntäen median maailmassa.

Armi, Minna, Heli


Pohdintaa ekasta videoluennosta:


Löytyykö medialle yleistä käyttöohjetta?

Ryhmämme jäsenet ovat kaikki syntyneet 80,- ja 90- luvun taitteessa. Koemme eläneemme jossain määrin median murrosvaiheessa, jossa internet on muodostunut olennaiseksi osaksi globaalia yhteiskuntaa. Pysyäkseen ajan hermoilla, tuntuu että internet ja sen käyttö tulisi sisäistää päivä päivältä paremmin. Perus käyttöjärjestelmän hallitseminen ei riitä, vaan lisäksi mediaa pitäisi osata tarkastella analyyttisesti ja kriittisesti. Tämän päälle tulisi osata hyödyntää verkon käyttöön liittyviä kasvavia resursseja, esimerkiksi materiaalin monimuotoista jakamista useita eri reittejä.

Emme henkilökohtaisesti ole koskaan tunteneet vetoa elektroniikkaan tai sen käyttöominaisuuksien selvittämiseen. Koska oma-aloitteista innostusta aiheeseen pureutumiseen ei ole ollut, ja oman aikamme peruskoulun mediakasvatusta voisi luonnehtia puutteelliseksi, koemme osaltamme pudonneemme hieman ajan hermoilta. Vaikka media vahvana osana nykypäivää on lapsille ja nuorille varmasti tutumpi kuin koskaan aiemmin, tehdään esimerkiksi peruskoulussa ehkä liiankin rohkeita oletuksia lasten ja nuorten valmiuksista sen käyttöön. Tämä konkretisoitui, ja herätti keskustelua viimevuotisessa opetusharjoittelussamme: Kuvaamataidon tunnilla seiskaluokkalaiset videoivat, ja sitten muokkasivat materiaalia tietokoneella. Lopuksi materiaaliin liitettiin ääniefektejä, jotka haettiin netistä. Osalta prosessi sujui helposti, ja lyhyehkö tehtävän alustus ja ohjeistus tukikin mielestämme juuri näitä oppilaita. Hitaammin pääsivät etenemään ne, joilla ei mahdollista harrastuneisuutta vastaavankaltaisten ohjelmien parista ollut kertynyt. Uuden ohjelman käyttö takkuili, eikä toimintaperiaatteen päättely sujunut oletetulla tavalla. On vaikeaa suunnitella oppimismateriaalia joka voisi tarjota koko luokalle mielekästä sisätöä silloin kuin osa luokasta on oppinut valtaosan tarjottavasta tiedosta koulusta riippumatta, koulun ulkopuolella.

On päivänselvää, että tämä näiden seiskaluokkalaisten sukupolvi hallitsee mediakanavien käytön opettajasukupolvea paremmin. Kuten luennossa mainittua digitaalista lukutaitoa käsittelevässä tutkimuksessakin todettiin, he myös luottavat myös omiin taitoihinsa. Eri asia onkin se, mikä osa näistä taidoista on peräisin koulusta, ja mikä informaalin oppimisen puolelta. Ero oppilaiden tieto- ja taitotasossa nousee esiin nimenomaan tässä. Osan voisi sanoa kuluttavan mediaa harrastuksekseen, ja osa on yhtä pihalla kuin me. Jotta kaikki pysyisivät jossain määrin kärryillä, median konkreettista hyödyntämistä tulisi lisätä pakolliseksi osa-alueeksi eri oppiaineiden yhteyteen. Toisaalta median tarjoama informaaliin piriin kuuluvat opetusvideot, kuten esimerkiksi Youtube palvelun tajoamat "tee näin" -videot haastavat meitä kasvattajia. Nämä opetusta tarjoavat tehopaketit ovat viihdyttäviä, persoonallisia ja kaikille ilmaisia. Koulun tarjoaman mediakasvatuksen tärkein rooli olisi kuitenkin mediakriittisyyteen kasvattaminen. Kriittiseen ajatteluun suuntautuminen ei tapahdu linkkejä painelemalla, vaan "suodatin" tulisi tarjota koulussa. Tämän "suodattimen" tarjoaminen tulisi aloittaa jo ala-ateella, ja miksi ei varhaiskavatuksen piirissä.

Maisa, Maria S, Linda ja Elina


-- TOL jatkaa/yhtyy tähän keskusteluun. Olen itse syntynyt -85 ja elänyt siis kaikki ihanat murrosvaiheet, niistä ensimmäisistä tietokoneista ja nintendoista tähän päivään. Vuoden vanhempi veljeni on aina ollut kiinnostunut tietokoneista ja erilaisista ohjelmista. Ala-asteella meidän tuli suorittaa atk-ajokortti, jossa tuli avata tietokone ja muutama ohjelma. Se oli siinä se atk-opetus. Osasin siis yläasteelle mentäessä avata koneen ja paintin sekä tuhrata sillä epämääräisiä kuvia, sekä etsiä internetistä joitakin hauskoja pelejä. Veljeni taas osasi korjata oman tietokoneensa, koodata yms. Hän oli itse itsenäisesti opetellut nämä taidot koulun ulkopuolella, koska oli kiinnostunut asiasta. Minä en. Olin koulun ulkopuolella opetellut itselleni tärkeitä motivoivia taitoja, kuten omatekoisen, pihamme maaperästä saadun saven polttokelpoiseksi muokkaamista. Onko siis tälläiset taidot kaikille välttämättömät? Miten ohjata ryhmää jossa saman aikaisesti on minä ja veljeni, joka on läpi koulun ollut opettajiamme pätevämpi toimija? Mietin perinteistä luokkajakoa ja suhtautumista kouluun, koulu on pakko, kouluun mennään suorittamaan pakolliset tehtävät, jonka jälkeen saat keskittyä itseesi, sinua motivoiviin asioihin. En väitä että koulussa ei mikään motivoisi, mutta suurin osa opittavasta materiaalista on pakollista, kuollutta tietoa, jonka suoritamme. Miksi me kaikki opettelemme samaa "pakollista", "sivistävää", tasapäistävää?? Lahjakkaat ja edistyneet taantuvat ja aloittelevat turhautuvat. Ongelmana on tietenkin se, että kuka päättää nuoren ihmisen puolesta, mihin hän perehtyy. Lapsi itse? Vanhemmat? Kenen vastuulla päätökset nuoren oppilaan suuntautumisesta ovat? Mielestäni koulujärjestelmämme on vanhentunut ja sen koneisto on liian hidas ja tönkkö radikaaleihin muutoksiin. On tietenkin opettajasta kiinni miten tällaiset asiat hoidetaan, mutta omien kokemusteni perusteella, liian harva opettaja haluaa edes muutosta...vanhassa vara parempi??? not!

--TOL (keskustelu) 4. joulukuuta 2012 kello 10.33 (UTC)

Tää on hyvin mielenkiintoinen kuvaus "siskon ja sen veljen" erilaisista tietotekniikka-poluista. Omaehtoiseen kiinnostukseen perustuva oppiminen on tehokasta, tärkeää ja niin edelleen, mutta riskinä on eriarvoistuminen, ja eriarvoistumisen tasaamisen ongelmana tasapäistäminen. --Tere (keskustelu) 5. joulukuuta 2012 kello 09.37 (UTC)




KESKUSTELUA MODULI I -VIDEOSTA

Keskusteluun käytettiin Google Drivea - Elina, Erika, Maria ja Outi


Erika: Tuli mieleen, kun videolla puhuttiin siitä kuinka digitaalisuus on tehnyt passiivisista vastaanottajista tuottajia. Siinä tavallaan eroteltiin nämä kaksi. Mutta sitten olen kuullut eräillä muilla luennoilla puhuttavan kuluttaja-tuottajan yhdistelmästä eli osallistujasta. Ja siihen osallistujuuteen liittyy erilaisia näkökulmia - esimerkiksi Axel Brunsin mukaan osallistuvuus sisältää neljä pääpiirrettä: 1.) Omistautuneet yksilöt ja tiimit ovat vaihtuneet laajempaan ja hajautettuun sukupolveen, jossa osallistujien määrä on suuri. 2.) Taustataitojen mukaan voi olla amatööri tai ammattimainen. Roolit vaihtelevat käyttäjistä johtajiin asti. 3.) Luodut artefaktit eivät ole koskaan valmiita, ne ovat jatkuvasti muutoksen alaisia. 4.) Osallistuvuus perustuu salliviin järjestelyihin omistajuuden yli: usein käytössä ovat tekijänoikeuden järjestelmät, jotka tunnustavat tekijät ja kieltävät luvattoman ja kaupallisen aineiston käytön, mutta mahdollistavat jatkuvan yhteistyön ja sisällön parantamisen.

Henry Jenkinsilläkin on oma näkemyksensä, jossa hän puhuu osallistuvuuden kulttuurista, jossa on eri prosesseja: Se sisältää neljä tärkeää kohtaa: 1.) Matala kynnys julkaisuun 2.) Jakaminen ja luominen muiden kanssa 3.) Muut kannustavat ja neuvovat, olivat he noviiseja tai ammattilaisia 4.) Jäsenet uskovat että heidän teoillaan on merkitystä

Eli olisivatko nämä nyt sellaisia asioita, joita pitäisi opetuksessakin olla mukana, jotta oppilaat saataisiin innostumaan. Esimerkiksi osallistuvuudessa oppilaat kokevat, että saavat vaikuttaa ja kaikki ovat tasa-arvoisia, eikä rahalla tai ajankäytöllä koeta olevan merkitystä. Ainakin itse ajattelisin, että kun nämä näkyvät jo nyt esim Facebookissa ja Youtubessa, että nämä voitaisiin saada toimimaan koulussakin.

Outi: Malliesimerkki tuollaisista osallistuvista käyttäjistä on tietysti Wikipedian toiminta. Mielenkiintoista sinänsä, että ainakin omassa lukiossa Wikipedian käyttö oli yleensä täysin kielletty, koska sen toimintatapoja ei pidetty tarpeeksi “luotettavina” tai se tieto oli vähintään virheellistä, koska se ei ollut minkään virallisen tahon julkaisemaa ja hyväksymää. Itsestä ainakin tuntuu, että nykyisessä koulujärjestelmässä ei vielä osata tarpeeksi luottaa semmoiseen uuden malliseen joukkojen luomaan tietoon ja ymmärrykseen, vaan pitää aina olla se ylempi auktoriteetti sanomassa, mikä on oikeaa ja mikä väärää tietoa.

Maria: Sama juttu meilläkin Wikipedian kanssa. Sieltä ei saanut ottaa tietoa, koska sitä ei voinut todentaa oikeaksi (miksei muka voitu ohjeistaa tarkistamaan tiedon todenperäisyyttä?) ja Wikipedian ideaa ei myöskään ikinä selvennetty riittävästi – se oli vain kielletty lähde! Ja ehkä juuri tässä tuleekin esille se (meidän aikainen) medialukutaidon (tai informaatiolukutaidon) puute, ihan opettajienkin keskuudessa. Tällä hetkellä en kyllä tunne ketään lukiolaista, jolta voisi kysyä onko tilanne muuttunut.

Erika: Sama juttu meidänkin koulussa oli, että Wikipediaa ei saanut käyttää esimerkiksi historiassa. Kuitenkin jotkut opettajat jo silloinkin antoivat tietyillä kursseilla enemmän vapautta käyttää Wikipediaa, silloin kun kyse oli enemmänkin oman mielipiteen muodostamisesta, ei niinkään faktatiedosta. Kyseessä taisivat olla elämänkatsomustiedon kurssit. Siellä kannustettiin, että tietoa hakisi sekä oppikirjasta, että nettisivuilta. Sen muistan, että eräskin opettaja kannusti Wikipedian käyttöön siksi, että sieltä voi nopeasti tarkistaa asioita, mutta kehotti aina sen jälkeen muistamaan kriittisyyden ja tarkistamaan onko lopussa alkuperäisiä lähteitä!

Elina: Ei saatu myöskään käyttää Wikipediaa. Historian ja yhteiskuntaopin opettaja haukkui sen ihan suoraan huonoksi. Jotkut opet myönsi, että Wikipedia voi olla hyvä lähtökohta jonkun työn tekemiselle, koska sieltä voi löytää (luotettavia) lähteitä.

Outi: Niin, toisaalta se käyttö on kielletty, mutta silti todellisuudessa lähes kaikki käyttivät jo silloin Wikipediaa. Mutta sen käyttökiellon perusteella koulu pystyi sitten ikään kuin pesemään kätensä kaikesta mediakasvatuksellisesta ohjauksesta. “Me ei sallita Wikipediaa, eli sen käytöstä ei tarvitse edes puhua, tai antaa minkäänlaisia neuvoja”, mikä on aika huolestuttava asenne nuorten kannalta mietittynä. Kun tosiaan kaikilla ei ole vielä siinä vaiheessa niitä tarvittavia kriittisen lukutaidon edellytyksiä omasta takaa.

Erika: Meidän äidinkielen opettaja sanoi, että tulevaisuudessa tullaan kai panostamaan vielä enemmän mediakasvatukseen. Varmasti tätä onkin jo lisätty, mutta ovatkohan oppilaat jo oppineet asiat muualta, esimerkiksi omien kokemusten kautta?

Elina: Eikö videollakin ollut puhetta siitä, että oppilaat saattaa olla opettajiaan viisaampia tässä kohtaa? Siis, että oppilaat osaa jo kaiken mitä opettaja kuvittelee, että sen pitää opettaa..

Outi: Veikkaan kyllä, että tekninen puoli on nuorilla paremmin hallussa, ja yleisestikin se verkossa navigointi. Mutta sitten jos puhutaan sen itse tiedon arvioinnista ja laadusta. Onko nuorilla vielä selvillä kaikki ne taustatekijät mitkä voi vaikuttaa esim. Wikipediaan kirjoitettuihin teksteihin? Ideologiat ja politiikka jne.

Maria: Muutenkin tuntuu että koko koulutusjärjestelmä (ihan sieltä peruskoulusta asti) tarvitsisi päivitystä näissä asioissa ja näiden asioiden sisällyttämistä opetusohjelmaan ja opintojaksoihin. Ehkä jopa siellä opettajien koulutuksen tasolla (josta en siis itse tiedä mitään, ties vaikka siellä olisikin näitä asioita). Kuitenkin tämä näkökulma on tullut mun mieleen jotenkin tosi vahvana kun olen lukenut Informaatiolukutaidon (ITIA32) kirjatenttiin.

Erika: Tuntuu, että asiaa oppii parhaiten varmasti mitä enemmän lähteitä joutuu käyttämään ja mitä enemmän saa palautetta, ovatko lähteet varmasti “relevantteja”. Itsekin joudun aina pohtimaan, voisiko niin sanotusti löytyä joku parempi lähde, mutta ehkä se menee jo täydellisyyden tavoitteluun, sillä maailmassa on niin paljon tarjolla erilaista materiaalia. Tärkeää on varmasti, että lähteet sisältävät eri näkökulmia ja asiaa tulee pohdittua myös eri näkökulmista.

Maria: Joo, se tekninen puoli onkin varmasti tänä päivänä suurimmalla osalla hallussa (ja tämä taitaa olla myös suurimmalla osalla kouluista ihan oletusarvona) ja pitäisi keskittyä just noihin aineiston hakemisen ja luotettavuuden kysymyksiin.

Erika: Sitten mulle tuli mieleen digitaalisuuden yhdistäminen opetukseen. Kun paljon on ollut esillä kaikki iPadit ja läppäreiden lisääminen kouluun, mutta videollakin tuli esiin se ettei tietokoneiden määrä koululla vaikuta siihen, että opetus olisi jotenkin oppilaistakin kiinnostavaa. Täytyisi tarjota myös mielekästä tekemistä niillä tietokoneilla. Esimerkiksi oppimispelejä on mietitty yhä enemmän otettavaksi mukaan ala-asteen opetukseen ja on niitä oikeasti toimiviakin, esimerkiksi opetuspeli WildChords jonka avulla oppii soittamaan kitaraa, samalla kuin pelaa, eikä ilmeisesti ole hirveän turhauttavaakaan. Soittamisen oppii pelaamisen varjolla. Linkki WildChordsiin: http://www.wildchords.com/ Ja tästähän on esimerkkinä se, että kun pojat alkavat pelata videopelejä jo varhain, niin heidän englanninkielen osaamisensa on tyttöjä parempaa, mutta tämä on siinä mielessä yleistettyä sillä on nuorena pelaavia tyttöjäkin, jotka taitavat englannin, mutta sitä on oikeasti tutkittukin - voin laittaa linkin: http://yle.fi/uutiset/pojat_kiilaavat_tyttojen_ohi_englannin_kielessa_tietokonepelien_ansiosta/5450679

Outi: Joo, omakohtaista kokemusta on myös tuosta englannin kielitaidon kehittymisestä pelien ja tietokoneiden käytön seurauksena (mutta siis nimenomaan koulumaailman ulkopuolella). Noiden opetuspelien kauttahan olisi mahdollista myös tuoda sitä osallistumisen kulttuuria ja sosiaalisuutta lisää kouluihin, pelaamalla esim. verkossa tai jotain ryhmäpelejä.

Maria: Mulla ei ole mitään kokemusta opetuspeleistä, mut voisi kyllä kuvitella niiden tulevan enemmän ja enemmän käyttöön, siis teknologian puitteissa. Mietin vaan kun infon peruskurssilla itimp4 sanottiin että opetuspelien markkinat ovat aika pienet... Tai se on itse asiassa asia joka tuli mun mieleen heti kun mainitsit noi opetuspelit. Että onko tilanne muuttunut, onko kiinnostus niitä kohtaan kasvanut riittävästi tai jotain? Vai puhutaanko tässä nyt erilaisista peleistä? Esim. toi englannin kielen taito kehittynee ihan viihdekäytönkin parissa (tai ehkä just siellä).

Elina: Mä koen ainakin, että oma enkun kielen taitoni on kehittynyt paremmaksi just viihdekäytön kautta.

Erika: Kyllä opetuspelejä on ilmeisesti alettu enemmän ja enemmän tutkia koulukäytössä, ainakin ulkomailla, mutta esimerkiksi Suomessa tämä ei kyllä vielä niin paljon tavallisissa kouluissa näy. Kuitenkin Suomessa on kehitetty pelejä, esimerkiksi juuri tuo WildChords on suomalainen palkittu peli ja sitten on tällainen Ekapeli, joka on myös kai sangen onnistunut. Tämä voi olla varmasti jo koulukäytössäkin: http://www.lukimat.fi/lukeminen/materiaalit/ekapeli

Maria: Mun kaveri opiskelee TAMKissa it-tradenomiksi ja niiden ryhmän ryhmähenki nimenomaa on tosi hyvä kun ne pelaa suurin osa vapaa-ajalla toistensa kanssa Lolia. (Outin kommenttiin viitaten), että ihan totta puhut, jos kaikki vain ovat kiinnostuneita (ja tottakai se vaatii aika paljon että sitten luo/löytää sellaisen pelin joka kiinnostaa esim. lukioluokkaa eli isompaa ryhmää sellaisessa ympäristössä jossa se itse tietokoneen käyttö ei ole oletusarvoisesti kaikkien pääkiinnostus niin kuin voi olettaa it-tradeilla olevan). Pitää tutustua noihin opetuspeleihin kyllä!

Erika: Opetuspelien varjopuolena onkin se, että ne menettävät äkkiä sen uutuuden viehätyksensä. Ja opettajan rooli on suuri, että hän saa ylipäätään luokan innostuneeksi kokeilemaan peliä. Kuitenkin peli tarjoaa mahdollisuuksia niille ujommillekin oppilaille innostua enemmän opetuksesta, kun pelin antama palaute on henkilökohtaista. Siihen ei tule sellaista tunnetta, että nyt on pakko suoriutua, vaan oppilas tekee omaan tahtiinsa.

Outi: Varmaan monet ajattelee, että jos koulussa pelattaisiin pelejä, se jotenkin kannustaisi jonkinlaiseen erakoitumiseen. Tai siis että oppilaat vaan pelaisi yksikseen ja istuisi tietokoneella. Mutta eihän sen tarvitse olla semmoista, vaan enemmän voitaisiin painottaa kaikkea sitä digitaalisessa maailmassa toimimista ja yhteisöllisyyttä siinä tietokoneen käytössä. Miten se sitten käytännössä toimii, en ole varma.

Erika: Yhteisöllisyyden kannustamiseen on eskarissa ainakin erilaiset roolileikit ja myöhemmin lautapelit tai roolipelit. Niissä asettuu toisen asemaan, ja ehkä opitaan juuri sosiaalista tilanteista enemmän kuin teknisistä asioista. Mutta yhä tärkeämmässä osassahan on juuri ryhmätyötaidot oppimisessa. Jotkut opettajat käyttävät jotain tiettyä peliä tutustumiseen, kun luokkalaiset ensi kertaa tapaavat toisensa, jolloin saadaan hyvä ilmapiiri ja osoitetaan, että jokainen saa ilmaista mielipiteensä ilman että muut haukkuvat tai nauravat.

Maria: Mutta toisaalta, työelämä (johon koulutuksen pitäisi kuitenkin loppupeleissä valmentaa) on aika pitkälti sitä että istutaan koneella. Ehkä pitäisikin tutustuttaa siihen teknologian käyttöön unohtamatta ryhmätyötaitoja. Siis yhdistää teknologia ja yhteisöllisyys. (No joo tää kommentti ehkä vähän nyt unohti ton pelinäkökulman) Molemmat taidot ovat nykypäivänä tärkeitä!

Outi: Joo, kyllä ryhmätyötaidot on tosi oleellinen osa nykyistä työkulttuuria, sen teknologiaosaamisen ohella.

Erika: Se mitä me nyt parhaillaan tehdään, keskustellaan Google Drivessa, tavallaan yhdistää molempia, ehkei tässä se pelillisyys oikein nouse pintaan, mutta ainakin saadaan kokeilla tällaista uutta menetelmää keskustella, mikä taas innostaa oppimaan uudella tavalla.

Maria: Niinpä! Meinasin just lisää saman kommentin! Eli tällaisiin työskentelytapoihin ja -alustoihin tutustuttaminen olisi varmasti tarpeen. Ja ehkä myös niille hiljaisemmillekin opiskelijoille helpompi tapa saada äänensä kuuluville.

Erika: Muistan kun kokeilin Wikipediaa, niin aluksi tuntui vaikealta kirjoittaa sinne, tämä tuntuu jotenkin helpommalta kun voi valita palkista tekstiin liittyviä muokkauksia. Ehkä tällainen helppokäyttöinen keskustelualusta esimerkiksi niin kuin Facebookissa ja Hotmailin Messengerissä, myös kannustaa vapaampaan ilmaisuun kun ei tarvitse miettiä, millaista koodia pitäisi tekstin sekaan kirjoitella niin kuin ennen tarvitsi pohtia, jos halusi vaikka oman kotisivun tehdä. Nyt voi vain kirjoittaa ja niin paljon kuin haluaa.

Maria: Joo, tällaiset alustat on helppoja osallistua ja työskennellä olit sitten minkä tasoinen käyttäjä tahansa. Se ettei ole niin taitava ei sulje sua pois.

Elina: Tästä päästään taas siihen, että netti pullistelee kaikenlaista sisältöä, kun kenen tahansa on helppo julkaista jotain osasi jotain koodia tai ei.

Outi: Tämmöiset valmiit alustat on opetuksessa hyviä. Muistan että käytettiin lukiossa yhdellä yhteiskuntaopin kurssilla opetusmetodina blogia. Jokainen oppilas sai kirjoittaa sinne jotain kurssin aiheisiin liittyvää. Siinä oppi samalla sen blogialustan käyttöä, nettijulkaisua, ja myös miettimään sitä, mitä ja miten netissä pitää kirjoittaa.

Erika: Yksi asia mikä voi kannustaa myös panostamaan tekstiin on juuri se että se julkaistaan isommalle yleisölle kuin oma luokka ja silloin sinne ei ehkä tule kirjoiteltuakaan mitä sattuu. Tämä voi olla opetuksessa hyvä asia. Ja tietenkin vielä parempi on, jos tekstille saadaan kommentteja ja itse opetellaan kommentoimaan! Se avaa silmät ihan uusille näkökulmille.

Maria: Niin, totta. Jaan Erikan kanssa saman kokemuksen Wikipediasta. Silloin tsemppasi tekstin kanssa (ihan oikeinkirjoituksesta lähtien) ja jännitti sitä millaisen vastaanoton se oma muokkaus saa aikaan (ei saanut mitään), mutta pointti olikin se että asiaan keskittyi ja sisällöksi ei laittanut mitään mistä ei ollut varma, muotoili ja tarkisti sitä omaa tekstiään useampaan kertaan ennen julkaisuja. Nämä ovat jo itsessään niitä asioita mitä kouluissa pitäisi opettaa!

Elina: Joo, kerran kun julkaiset jotain “tyhmää”, niin se jääkin nettiin ikuisiksi ajoiksi pyörimään, vaikka luulet poistaneesi sen.



Kolme pointtia ensimmäisen videokeskustelun aiheista.

Kiinnitimme huomiota muutamiin kohtiin: 1) Sosiaalisen pääoman ja lukutaitojen jakautuminen, myös digitaalisen kulttuurin käytön sukupuolittuneisuus. 2) Käsitykset siitä, mitkä oppimisen osa-alueet lapset mieltävät koulun hallitsimiksi. 3) Kulttuurin tuottamisen arkipäiväistyminen

1) Sosiaalisen pääoman ja lukutaitojen jakautuminen ovat asia, josta pitäisi keskustella paljon enemmän kuin mitä tehdään.

Riina: - Sosiaalinen pääoma jakaantuu eri tavoin, ja tämä näkyy eri alueilla. Esimerkiksi kirjaston asiakkaana ei voi olla panematta merkille miten paljon kirjaston nettipäätteet ovat maahanmuuttajien, ja myös maahanmuuttajanuorten käytössä. Kantasuomalaiskodeissa tietokone on varmaan yleisempi nykyään kuin vedenkeitin. Tai mitä tapahtuu lapselle, jonka vanhemmat kieltäytyvät hankkimasta älypuhelinta? Suorantahan mainitsi, että alle 10-vuotiailla tärkein digitaalinen lukulaite on kännykkä.

“Digitaalinen syrjäytyminen” pitäisikin hoitaa pois päiväjärjestyksestä koululaitoksen puolesta. Tabletit vaan heti käyttöön, kun lapset tulevat eskariin. Jo minun neljävuotias tyttäreni käytti suvereenisti kavereiden Ipadia, vaikkei sellaista kotona ole nähtykään.

- Tämä on tärkeä, muttei ongelmaton asia. Huolettaa tosiaan, miten koulu onnistuu tasaamaan tilannetta. Laitteiden lisäksi pitäisi tarjota myös monipuolista opetusta erilaisista taustoista oleville lapsille ja nuorille. Jenni miettii, miten (ainakin tähän asti, omaan kokemukseen perustuen) koulu ei yleensä tarjoa lapsille ja nuorille mitään, mitä ei kotona tarjota ja mihin koti ei kannusteta - ehkä koulutuksen periytyvyyskin on yksi merkki tästä.

Riina: "Ongelma ei koske ainostaan lapsia, vaan ikääntyviä ihmisiä ja vammaisia. Iäkkäät vanhempani olivat pakotettuja hankkimaan kännykät, koska lankapuhelin lakkautettiin heidän kotiseudullaan. Äiti ei osaa käyttää puhelintaan vieläkään, eikä internettiä ollenkaan. Isäni hoitaa heidän talousasiansa, koska konttorissa asioiminen maksaa paljon enemmän. Suomella on joissakin tietoyhteiskunnan kehityssuunnissa vauhtisokeutta. Elitistisyydestä nyt puhumattakaan. Turhaa kaivaa valokaapeleita syrjäseuduille, jos ihmiset eivät osaa avata nettiyhteyttä. Turha puhua digitaalisesta lukutaidosta, jos ihmiset eivät osaa käyttää puhelimiaan.

Digitaalisen murroksen pitäisi tasapäistää ihmisten pääsyä tiedon valtatielle, ei erottaa heitä."

- Riinaa kiinnostaa lisäksi lasten digitaalisen kulttuurin käytössä sukupuolittuneisuus, mistä videon keskustelijat eivät sitten sen enempää puhuneetkaan. Osaltaan sukupuolittuneisuus liittyy juuri lukutaitojen jakautumiseen. Miksi tutkimuksissa halutaan aina mainita se, että tytöt ja pojat käyttävät uusia lukutaitoja eri tavalla muttei sitten pohdita enempää mistä se johtuu tai mihin se johtaa?

2) Koulu suorittamisen paikka; (varsinkin medialukutaitoihin liittyvä) oppiminen tapahtuu muualla?

Antti:"…Mediakasvatuksesta tulee mieleen yhteiskuntaoppi, terveystieto tai seksuaalivalistus 80- ja 90-luvuilla: jotain niistä mieleenkin tarttuu, mutta varsinainen oppiminen tapahtuu koulun ulkopuolella. Jos tapahtuu.

Luulen, että yhteiskuntaopin, terveystiedon ja seksuaalikasvatuksen opetus on kehittynyt parempaan suuntaan, joten mediakasvatuksellakin on toivoa, ja sitä pitää kehittää.

Ensin mietin että kai jotkut elämän, osaamisen ja/tai oppimisen alueet voidaan antaakin jäädä koulun ulkopuolella, mutta ehkäpä medialukutaito on niitä juttuja, joita on tarpeen opettaa koulussa. Kysymys kuuluukin, miten koulu onnistuu siinä?"

- “Kaikkitietävän”, opettavan auktoriteettihahmon puute ajanee ‘co-operative learning’iin, eli yhdessä tekemällä oppimiseen. Ja medialukutaidoista puhuttaessa siinä päätynee helpommin analyyttiseen lukutaitoon; joutuu opettelemaan syvällisemmin, yrityksen ja erehdyksen kautta, ymmärtämään tekemänsä kun ei vain toista mitä käsketään, vaan tekee itse. Huonoa puolta tällaisesta tekemällä oppimisesta voi kuvitella, jos muistaa edellisen kappaleen analogiani seksuaalivalistukseen; kyllähän luonto tikanpojan puuhun ajaa, mutta ihan hyvä olisi jotain tietoakin pohjalla olla. Medialukutaidoissa huonon yhdessä oppimisen ja vääränlaisen analyyttisen lukutaidon takia saattaa vaikka päätyä pitämään valtavirtamediaa huijauksena ja totuuden löytyvän Uudesta Suomesta, Magneettimediasta tms.

- Varmaan parasta olisi, jos analyyttista ja kriittistä medialukutaitoa opetettaisiin kouluissa - valvotussa ympäristössä, mutta itse ja yhdessä tekemiseen painottaen.

- Missä määrin resurssit riittävät edelläkuvatunlaiseen oppimiseen on. Co-operative learning vaatii myös opettajalta rohkeutta ja/tai asenteen vaihtoa. Missä määrin noin jo tehdään?

3) Antti: "Ensimmäinen kiinnostava pointti tuli heti luennon alussa; oikeastaan pohjustuksessa. Nimittäin käsitys siitä, miten kulttuurin tuottaminen on arkipäiväistynyt. Varsinkin jos oletetaan käsitys siitä, että kaikki kulttuurin - olkoon sitten oman valokuvan, (muun kuin kommunikoimaan pyrkivän) tekstin, kollaasin yms. - nettiin lataaminen on kulttuurin tuottamista. Mieleen muistui Scott McCloudin näkemys taiteesta: oikeastaan kaikki tekeminen, mikä ei ole selviytymiselle välttämätöntä, voidaan hänen mielestään ajatella taiteeksi (teoksessaan Understanding Comics tai mahdollisesti jatko-osassa Reinventing Comics).

No, mitään rinnastusta kummempaa havaintoa en tuosta saanut aikaiseksi. Eikä taiteen tai kulttuurin tuottamisen määrittely tämänkään luennon kannalta ole sinänsä lainkaan oleellista."

Antti, Jenni, Riina


Pohdintaa johdantoluennosta:

Nykyisin käytetään paljon digitaalisia välineitä ja tarvitaan digitaalista lukutaitoa, mutta osataanko niitä todellisuudessa käyttää. Myös koulut ovat reagoineet tähän ja kouluissa pyritäänkin panostamaan mm. medialukutaitoon ja digitaalisten välineiden käytön kehittämiseen. Digitaalisissa välineissä piilee suuri opetuspontentiaali, mutta se jää mahdollisesti hieman taka-alalle, sillä välineitä varmasti käytetään paljonkin, mutta käyttö on monissa tapauksissa lähinnä omien kiinnostuskohteiden mukaista. Digitaalisessa maailmassa on hyvä hyödyntää yhteistä toimintaa. Tällä tarkoitamme sitä, että erilaiset tahot verkostoituvat keskenään ja kehitämme yhdessä digitaalista osaamista. (Esko Nikander, luento 1)

Pohdiskelimme myös sitä, minkälainen rooli koululla on digimaailmaa opeteltaessa. Nykyään koulun kieli ei kohtaa alkuunkaan lasten kieltä. Mistä tämä johtuu? Muuttuuko maailma koulun resursseihin nähden liian nopeasti? Rinnastimme asiaa ajatuksen tasolla myös Suomen kirkkoon, joka ei ole pystynyt uusiutumaan maailman syklissä. Koulussa tulisi panostaa siihen, että lasten vapaa-ajan kieli, joka pyörii pitkälti digitaalisissa verkostoissa, kohtaisi myös koulun kanssa.

-Näillä mennään sano Virmanen. Eli tästä pääsemme aasinsillalla seuraavaan aiheeseemme, joka liittyy koulun resursseihin. Eli koulun pärjättävä niillä resursseilla, jotka on sillä hetkellä käytettävissä. ELi tulisikin keskittyä siihen, että resurssit käytetään järkevästi eikä niinkään nurista siitä, että jotain puuttuu. Eli myös digimaailmaan voi perehtyä, vaikkei välineet olisikaan huippuluokkaa. Matti Nykästä lainataksemme: "Jos jokainen koulu ei hanki kunnollisia mediavälineitä omaan käyttöönsä, muutamme Kööpenhaminaan ja haemme Ruotsin kansalaisuutta."

Mikä olisi oikea ikä perehdyttää lapsi digitaalisten välineiden enenevään käyttöön? Vaikka mediassa onkin paljon potentiaalia, tulisi kuitenkin muistaa säilyttää sitä kohtaan tietynlainen kriittisyys. Internet on täynnä kasvattajia haastavia elementtejä, esim. youtuben tee-se-itse videot. Seuraavaksi voikin pohtia tarvitaanko koululaitosta, sillä kaikki tieto löytyy internetistä. No, ehkä on turhan radikaalia ruveta miettimään koulun lakkauttamista, mutta toiminta koulussa tulee pitää sillä tolalla, että koulua tarvitaan. Onhan jo ollut puhetta siitä, että kouluopetus siirrettäisiin säästötoimenpiteenä. Onko tämä kuitenkaan kaikista järkevin ratkaisu, sillä maailmassa kuitenkin tarvitaan sosiaalisia taitoja, jotka kehittyvät luontaisessa ympäristössä, eli tässä tapauksessa kouluyhteisössä.

Digimaailmaa pohtiessa on tärkeä miettiä, kenellä on vastuu. Kuuluuko se opetusalan henkilöille vai poliisiviranomaisille vai Mahdollisesti johonkin vielä ylemmäs? Entä kenellä on vastuu mediakasvatuksen opettamisesta? Tuleeko opettajan hallita myös internetin koukerot?

Zahra A, Mikko H, Perttu N, Anton T (Iidesranta)

"Show must go on..."



Keskustelussamme (Pirjo, Inka, Rauna, Saija ja Reetta) nousi esille etenkin Prefiguratiivisen kulttuurin käsite sekä ”korkeakulttuuri” ja populaarikulttuuri suhteessa median tuotantoon.

Prefiguratiivista kulttuuria pidettiin todellisena ja realistisena osana nykypäivää, mutta toisaalta osa keskustelijoista suhtautui siihen kriittisesti: ”Vaden ja Suoranta jopa pohtivat, että tarvitaanko koulua ylipäätään opettamaan tietoteknisiä taitoja yms. vai oppivatko lapset itsekseen. En usko ihan tällaiseen itseoppimisen mahdollisuuteen. Joiltain osin kyllä, eli juuri noita tietoteknisiä taitoja, mutta siihen sosiaaliseen puoleen tarvitaan kyllä aikuista”.

Toinen keskustelija jatkoi diginatiiveista ja totesi että: ”Luento sisälsi hyvää kritiikkiä tällä hetkellä kovin tarunhohtoisena pidettyä diginatiivien ryhmää kohtaan. Ilmoille heitettiin jopa kärjistys, että prefiguratiivisen ajan ’lapsineroja’ ei oikeasti olekaan. Olen samaa mieltä siitä, ettei lasten ja nuorten näennäisesti sujuva digitaalisen median käyttö ole välttämättä kovin syvällistä osaamista. Taidot saattavat olla mekaanisen lukutaidon tasolla, mutta kriittinen lukutaito tai analyyttinen lukutaito eivät läheskään kaikilla toteudu.”

Pääsimme myös ’lol-catseihin’: ”Korkea ja matalakuttuurin erottelu on hauska ilmiö. Minusta molemmat ovat kulttuuria ja niitä kokevat/tuottavat ihmiset ottavat siitä irti sen, mitä haluavat. LOL-catsit ja digiaktivismi ei ainakaan minusta ole lainkaan toistensa vastakohtia. Monesti LOL-cats tyypisillä meemeillä saadan kärkkäitäkin huomioita leviämään huumorin varjolla laajalle.”

Myös lukutaitoa kommentoitiin: ”Jälleen kerran digitaalisten lukutaitojen ja mediakasvatuksen äärellä on kysyttävä, kuinka vilpittömästi tai tosissaan päättäjät, kasvattajat ja muut aikuiset haluavat edistää ja tukea lasten ja nuorten aktiivista kansalaisuutta, osallisuutta ja mediataitoja. Halutaanko todella lasten ja nuorten ääntä kuulla, ja jos näin ollaanko valmiita vastaanottamaan mahdollisia soraääniä ja kritiikkiä sekä lopulta jopa toimimaan lasten ja nuorten äänen mukaisesti? Tässä viittaan luennossakin esille nousseeseen dilemmaan lukutaidon opettamisesta yleensä? Kun yksilöt opetetaan lukutaitoisiksi, kykenevät he lukemaan myös yhteiskunnan/kasvattajien kannalta epämieluisia asioitaja ja Pandoran lipas aukeaa.”

Diipadaapa

Maapallo on aikoinaan ollut litteä ja ihmisen kuussa käynnistä löytyy varsin vakuuttavia todisteita sekä puolesta että vastaan. Kreationistien mukaan maapallo on noin 5000 vuotta vanha kun taas wikipediassa sen iäksi arvioidaan 4.5 miljardia vuotta.

Netti on täynnä erilaista tietoa, mutta mielestäni ei voida olettaa että nuori pystyy omatoimisesti noukkimaan tietovirrasta sen "oikean" tiedon. Esimerkiksi hyödylliset wiki sivustot ovat kaikkien muokattavissa sinne saattaa päätyä suoranaista propagandaa. Vaikka nuoret osaavatkin luontevasti toimia sosiaalisessa mediassa ja diginatiiveina omaksuvat helposti uusia tiedonhaku prosesseja, heillä ei kuitenkaan ole välttämättä tietoa ja ymmärrystä tiedon käytöstä, soveltamisessa ja sosiaalisenmedian säännöistä. He eivät ehkä ole teknisessä mielessä vanhempiaan etevämpiä, mutta ovat ikään kuin kasvaneet käyttämään sosiaalista mediaa ja keksivät sille yhä uusia käyttötarkoituksia ja muotoja.

Oppilaat kyllä mahdollisesti oppivat tekniset hienoudet ja ohjelmien käytön, mutta tiedon ymmärtämiseen tarvitsevat edelleen ohjausta. Tässä mielessä opettajalle tai ohjaajalle on aina tarvetta.

Koulun pitäisikin keskittyä opettamaan oppilaille analyyttistä median lukutaitoa. Tosin siihenkin löytyy netistä ohjeita, luentoja ja tietoa. --Villek (keskustelu) 28. marraskuuta 2012 kello 13.08 (UTC)


Johdanto[muokkaa]

Kun puhutaan tyttöjen ja poikien eroista, ei voida liikaa korostaa, että kyse on tilastollisista eroista. Koen, tyttöjen ollessa monipuolisempia harrastustoiminnassaan, keskittyvät pojat syvällisemmin siihen, mistä ovat kiinnostuneet. Siksi miehistä tulee eri asioiden erikoisosaajia. Miten käy niille miehille, jotka eivät löydä "omaa alaansa"? Koen että tällaiset miehet ovat enemmän vaarassa syrjäytyä.-Jürgen

3.13 Koen nuorten, jotka tekevät tai muokkaavat youtubeen videoita, luovan uutta kulttuuria. Paul Willis Hitler elokuvasta kun Hitler suuttuu milloin mihinkin asiaan.-Jürgen

Yhdyn ajatuksiin siitä, että mitä tahansa sisältöä internettiin tekee tuottaa utta mediakulttuuria. Pakkohan on aloittaa jostain yksinkertaisesta, jotta voi edetä kohti monimutkaisempia itseilmaisun muotoja. Sama koskee myös internetin ulkopuolella tapahtuvaa toimintaa. Kuten herrat mainitsee, on työskentely monesti mielekkäämpää kun siinä on vapautta. Samalla tosiaan omaehtoisen toiminnan avulla oppii tekemällä. Tästähän on viime viikkoina ollut mediassa puheenvuoroja esim. lasten älypuhelimen tai tabletin käyttämisestä. Tarvitaanko aina ohjekirjaa? -VH-

4.53Kuten tälläkin kurssilla, toisille on helpompi kokeilla wikiopiston sivuja kuin toisille. Toisille myös omien juttujen julkaisemiseen on paljon suuriempi kynnys. Pohditaan tarkkaan, onko tehty aineisto tarpeeksi" järkevää" vaikka juuri hauskat ja hassut ehkä typerätkin jutut viihdyttävät ihmisiä netissää enemmän. Tai ehkä omia juttuja pidetään liian ankeina muiden silmille, jolloin mieluummin vain katsellaan toisten tuottamaa sisältöä.-Jürgen Eikö juuri silloin ole asian hylkäämisen sijaan tärkeätä etsiä keinoja, joilla tuota kynnystä voisi laskea? Minun mielestäni juuri esimerkiksi wikiopisto tarjoaa tähän hyvän mahdollisuuden.

Olen itse tästä jonkinlainen esimerkki: en erityisesti pidä verkkopohjaisista opiskelupohjista, varmaan lähinnä siksi, että niiden tilallinen olemus tuntuu itselle epämiellyttävältä. (+omat tekniset taidot ovat ilmeisen puutteelliset!) Kirjallisen, muodollisen tekstin tuottaminen on myös haasteellista, enkä mielelläni anna tekstejäni toisten luettavaksi. Jollain käsittämättömällä tavalla olen kuitenkin innostunut nämä kaksi verkkokurssia, joihin tänä syksynä olen osallistunut ovat romahduttaneet suuren osan ennakkoasennoitumisestani ja itse asiassa olen melko innostunut tästä opiskelumuodosta.

Epämuodollisessa ympäristössä tapahtuva opiskelu voi poistaa opiskeluun kohdistuvia paineita. Tässä tapauksessa esimerkiksi, jos näistä luentomateriaaleista olisi pitänyt koostaa essee, jossa viittaat vähintään kahteen lähdeteokseen, olisi tilanne aivan toinen. Nyhertäisin sitä paniikissa sohvan pohjalla tuskastuneena omiin ajatuksiini ja palauttaisin todennäköisesti puoli vuotta myöhässä.

Ei wikioppiminen tai verkossa tapahtuva toiminta meitä yksinään pelasta. On tärkeätä tarjota erilaisia oppimisen tapoja ja mahdollisuuksia erilaisille oppijoille ja tämä voisi olla yksi niistä. Se luottamus, mitä esimerkiksi oman tekstin julkaisuun tarvitaan ei varmasti tapahdu netissä, vaan syntyy esimerkiksi koulutasolla edelleen onnistuneen ryhmäytymisen ja toisen kunnioittamisen kautta. -Lotta-

Eikös tässä ole kyse lähinnä erilaisesta ajattelutavasta, jossa oppimisen esteitä kaadetaan? 10.10 Naamatusten verkossa Etenkin aikuisia suojaa tällaiset nuorille tarkoitetut sivustot, kun lapset eivät saa olla facebookissa katsomassa mitä aikuiset juttelevat. Jossakin verkossa pitäisi olla tila aikuisille, eikä se tarvitse kuitenkaan olla aikuisviihdettä.-Jürgen

12 kun todettiin arkikokemuksesta, että nuoret käyttävät omaa älykännykkää, tuli mieleen, että voisiko jo olla ähky kaikesta mediasta, mitä nuorille suunnataan. On ajateltu, että nuoret ovat vastaanottavaisempia kuin vanhemmat sukupoljet, joten heille on tuotettu kaikenlaista. Nyt on tullut ähky, jolloin nuoret käyttävät kännykkää ja sieltä vain muutamaa ohjelmaa tai sivustoa. Youtubessa on kaikki. Wikipedia on ainoa tietosanakirja jne. Eli halutaan mediaviidakossa yksinkertaistaa elämää. "Niina Uusitalo vaatii paljon erilaisia mediataitoja." PREFIGURATIIVISUUS Vanhemmat ovat kriittisempiä. Nuoremmille riittää, kun suuri joukko on kiinnostunut asiasta.-Jürgen

15.24 Nuorten ja lasten taidoista. Haluan mainostaa Helena Huosianmaan progradu tutkimusta, joka aukaisi ainakin minun silmät sille, kuinka taitavia ekaluokkalaiset ovat mediankäyttäjinä, mikä pitää ottaa huomioon opetuksessa, ettei aloita liian subbeasti heidän kanssaan.-Jürgen

Toki lapset ovat teknisesti taitavia mediankäyttäjiä. Mutta miten videossa mainitut sosiaaliset ja lakeihin liittyvät taidot? Näitä juuri tulisi koulussa harjoitella, sillä niihin tarvitaan normeja, malleja ja auktoriteettiä. Toinen mielenkiintoinen kysymys on lähdekritiikki, joka ei tietenkään kuulu vain nettiin. Tiedonhakua tulisi ohjata ja harjoitella todella paljon enemmän, sitä kautta kehittyy myös kriittisyys. -VH-

Mielenkiintoinen tuo tieto tv:n katselun vähenemisestä. Taitaa tosiaan olla niin, että perinteisesti eri tarkoituksiin on erilaiset laitteet. Nykypäivänä älypuhelin kykenee monipuolisesti lähes kaikkeen, eikä tarvitse opetella kuin yksi laite. -VH-

19.04Miksi koulun on vaikea järjestää mediaopetusta?

Länsimainen yhteiskunta on yksilökeskeinen. yksilön oppiminen koulu toimii yhteistoiminnallinen oppiminen vastaisi paremmin haasteisiin.-Jürgen


opiminen muita varten --> Jonkun pitää olla oikeassa yleensä se on opettaja.-Jürgen

22.00Mielestäni meistä on tehty enemmän oppilaan ohjaajia opetuksessa, kuin tiedon lähteenä olemista.-Jürgen

Ja niin sen mielestäni pitäisikin olla! Oppilaiden pitää oppia hankkimaan itse tietoa ja kyseenalaistamaan sitä. Ei opettajankaan tieto ole absoluuttista. -Sonja

2400 Kyllä yliopisto-opetus on melko samanlaista. Luetaan tenttiin ja käydään luennoilla. Ei voida luottaa oppimistuloksiin, jos ei olla haettu opiskelijoilta näyttöä. Eli opiskelijat ovat omaksuneet jo sen, että kaiken pitää vähän aikaa näyttää hyvältä ja sitte asiat voidaan siirtää syrjään. Jos lähtökohta oppimisessa on se, että opiskelija on kiinnostunut aidosti asiasta, ei näyttöä oppimisesta tarvita, sillä varmasti terve ihminen oppii opiskellessaan.-Jürgen

24.25dikidaalisen lukutaidon digitaalisuus Onko helppous pettävää? Taito ei varmaan ole ongelma, vaan enemmänkin kuinka hyväksyy wikiformaatit. Helppuos ei aina ole ainoa syy, miksi joku kulttuuri on suosittua. Esimerkiksi nykypäivänä vieläkin tekstiviestit ovat melko suosittuja, vaikka tekstiviestit ovat melko kalliita ja kompelöä viestittämistä.-Jürgen

32.20"coping" ->selviämienen-> nuoret haluavat hyväksyntää ryhmässä missä elävät. Ne , jotka eivät ensisijaisesti hae toisten hyväksyntää toimissaan, kehittävät uutta sosiaalisessa mediassa.-Jürgen

37.50Habermasin mukaan Kommunikatiivinen toiminta on sellaista kielellistä interaktiona, jossa muita ihmisiä pidetään aitoina persoonallisuuksina ja jossa päämäärät ja tavoitteet valitaan tasa‑veroisessa ja vapaassa keskustelussa. Sen vastakohtana on strateginen toiminta, jossa toisia ihmisiä kohdellaan luonnonobjektien tavoin pelkkinä välineinä-Jürgen

40.00 1. tekninen mekaaninen lukutaito versos analyyttinen lukutaito

2 analyyttinen lukutaito arvioiminen, analyyttisyys, haun ajatus jne. sisältöjen arvioiminen->Tätähän koulussa opetetaan äidinkielen tunnilla. Koulussa ihmiset sivistyy, jonka avulla voi olla kriittinen sisältöjen arvijoija. 3.Kriittinen lukutaito maailman muuttaminen dikitaalisen maailman muuttaminen digitaalisen avulla maailman muuttaminen Onko maailmanmuuttamisella itseisarvo? Vai onko maailman muuttamiseen tarvetta? Menee filosofiseksi. Wikiopisto Wikipedia vapaa tietosanakirja Sieltä ei kuitenkaan löydy kattavaa tietoa. Esim. Perinteisessä tietosanakirjassa on otettava huomioon tieto kaikenkattavasti. Ei riitä, että kirjoitettaan esim. jostakin mielenkiintoisista sienistä, vaan pitää kirjoittaa kaikista sienistä mitä on olemassa.-Jürgen

Tavoitellaan muutakin kuin mekaanista lukutaitoa. 1.Tavoitellaan avoimia oppimisen tapoja. Yhdessä oppimist sekä,oppia toisiltaan. Haastetaan opettajia.Miten oppilaat saatetaan kasvun maailmaan. 2.Autonomisten tavoitteiden tuominen tilanteeseen. Tavoitteet tulevat muualta, kuin itse tekemisestä. 3.Kokemusten luominen, jotka eivät ole pelkästään koulukontekstissä. Tästä ehkä johtuu sukupolvien välinen ero mediassa. Nuoret ovat kiinnostuneet mekaanisesta lukutaidosta, kun vanhemmiten kiinnostutaan enemmän tiedon sisällön tuottamisesta yhdessä sekä kokemusten luomisesta. -Jürgen


Herrat puhuvat siitä että lapsia on hyvä muistuttaa digitaalisen maaston vaaroista. Helpommin sanottu kuin tehty. Aiemmin todettiin, että nykyään nuoriso kehittyy digitaidoissa jopa paremmiksi kuin vanhemmat (nuoret opettavat vanhempiaan). On hyvin haasteellista varoittaa lapsia asiasta jota ei itse tunne. Tosin yleisellä tasolla voi antaa tukea nettipörräämisen vaaroista. Onko kantapäänkauttaoppiminen digimaailmassa vaarallisempaa kuin arkinen pöydältä putoaminen? - Aaro

Itse koen vaikeaksi mediaopetuksen sen vuoksi, että olen niin jälkeenjäänyt ja haluton opettelemaan uusimpia teknologian ja median mahdollisuuksia ja muita koukeroita. Usein lapset ovat paljon taitavampia uusien sovellusten käyttäjiä kuin minä. Miten siinä sitten yrittää saarnata kriittisestä median käytöstä, kun ei itse osaa käyttää mitään ja lapset ajattelevat osaavansa jo kaiken? -Sonja

Onko jotenkin haitallista nykyisessä digimaailmassa, että lukutaito olisi mekaanisella (osaa tehdä nimetyn tehtävän, kirjoittaa googlen hakukenttään) tasolla. Videossa puhutaan tästä negatiivisessa valossa. Uskon, että voi olla mahdollista että verkkomaailman paisuessa yhä suuremmaksi ja suuremmaksi emme voi väistyä siltä että tieto ja tiedonhakuun liittyvät käytänteet muuttuvat siihen suntaan että googlen hakutulokset muodostuvat ”hyväksytymmyksi”. Toki ne jo nyt ovat hyväksyttyjä, mutta perinteinen tiedon koti muuttuu kirjojen kansista verkkoon, jossa se on kaikkien muokattavissa. Ymmärrän Teren ja Juhan puheet siitä että akateemisessa kentässä tällainen tieto ei ole lähdepohjana suositeltavaa, mutta tieto muuttuu. - Aaro

Uskon, että netistä haettujen tietojen luotettavuutta parantaa nuorten ja muidenkin käyttäjien silmissä se, että hakukoneet tarjoavat varsin usein oikeita vastauksia. Tällä tarkoitan sitä, että juna-aikataulut, reseptit ja kaupan aukioloajat löytyvät netistä helposti ja oikein. Tällaisen käytön myötä sumenee rajat tällaisten arkielämän hakujen ja wikipediasta haettujen faktojen välillä. Pitää olla tarkkana milloin haettu tieto pitää kyseenalaistaa tarpeen vaatiessa. - Aaro

Itseäni häiritsee eniten ala-asteella tietotekniikka buumi, jossa laitteet ja jopa brändit ovat nousseet tekemisen keskiöön. Opettajat voohkaavat ja koohkaavat iPadeista ja siitä kaikesta mitä niillä voi tehdä. Se pelkästään ei olisi huono seikka, jos fokuksena olisi jokin sisältö. Tällä hetkellä tuntuu, että sisällöillä ei ole mitään väliä, kunhan siihen käytetään mahdollisimman paljon uutta teknologiaa. Minkälaisen kuva tämä antaa lapselle teknologian tai internetin mahdollisuuksista? Tuotaan vaan mahdollisimman paljon roskaa, kun kerran laitteet on määrärahoilla hankittu. -VH-

Kuvataideopiskelijat Aaro, Lotta, Jürgen, Sonja ja Vili




Ryhmämme (Pauliina, Olli ja Miikka) pohdintoja johdantoluennosta:

Keskustelimme erilaisista viihdekäyttötavoista ja siitä, kuinka ne ovat viime vuosien aikana muuttuneet. Luentovideolla mainittiin, että television viihdekäyttö on alkanut korvautua netin viihdekäytöllä, ja tämä pitää paikkansa myös ryhmämme jäsenten kohdalla. Pohdimme myös sitä, onko jotenkin muodikasta sanoa, ettei katso tai omista televisiota. Tämä kuitenkin on ristiriidassa sen kanssa, että samat henkilöt usein käyttävät tietokonetta televisiosarjojen ja elokuvien katseluun. Toisaalta taas voidaan todeta, että älypuhelimet ovat vähentäneet tietokoneen käyttöä.

Näyttäisi siltä, että lapset eivät enää koe koulua keskeisenä oppimisen paikkana vaan pikemminkin pakollisen kouluoppimisen ”vankilana”. Tämä on huolestuttavaa, varsinkin kun se on ollut näkyvissä koululaisten keskuudessa jo pitkään − ehkäpä jo ennen sosiaalisen median ja Internetin vallankumousta. Suhtaudumme kielteisesti siihen, että koulu olisi paikka, jossa lapset käyvät vain näyttämässä tietyn oppimispanoksensa. Pohdimme myös sitä, opitaanko nykyään yhä suurempi osa tiedoista ja taidoista koulun ulkopuolella. Osa ryhmämme jäsenistä oli vahvasti juuri tätä mieltä.

Koulu tuottaa myös sellaista ajatusta oppimisesta, että siellä täytyisi jonkun olla aina oikeassa, eli tietää paremmin kuin muut, ja yleensä ajatellaan, että tämä henkilö on opettaja. Tämä ajattelu tekee opettajista usein pelottavia auktoriteettihahmoja ja on yksi syy sille, miksi monelle lapselle koulunkäynti voi olla todella epämieluista.

Oppimisympäristöissä on tavoiteltava avoimia oppimistapoja. On hyvin ahdistavaa, että on olemassa yliopiston kursseja, joita ei ole edes lääkärintodistuksen avulla saanut suorittaa muuten kuin tenttimällä. Tätä pidettiin ryhmässämme epäreiluna tapana rajata oppimista yhteen muottiin. Onneksi suuri osa yliopiston professoreista tarjoaa vähintään kaksi tapaa suorittaa tietty kurssi.

Sosiaalisen median käyttötaitoa ei todellisuudessa opita kouluissa, vaikka se on tärkeä nuoren ihmisen elämän oppisisältö. Tämä seikka saattaa viedä nuoren uskon koulutusjärjestelmään. Ryhmässämme nousi esiin mielipide siitä, että monet lapset ja nuoret, jotka ovat varttuneet tietotekniikan parissa, osaavat erotella oikein ja relevantin tiedon. Täytyy kuitenkin pitää huolta, että lapset oppivat lähdekriittisiksi jo nuorena; ja onhan sanomalehtiäkin luettu iät ja ajat, eikä niitäkään voi lukea ja uskoa sanasta sanaan.

Keskustelumme lopuksi pohdimme mekaanisen lukutaidon olemusta ja sitä, olemmeko nykyisin teknologian armoilla: moni ihminen ei esimerkiksi täysin ymmärrä, miten tietyt tietokoneohjelmat toimivat. Tajuavatko varsinkaan lapset, kuinka tietokoneet ohjailevat meitä? Olemmeko jakautuneet tai jakautumassa kahdeksi eri maailmaksi eli niihin, jotka ymmärtävät, ja niihin, jotka eivät ymmärtävät?

- Pauliina, Olli ja Miikka


JOHDANTO

No niin matti myöhäsetkin aloittivat kurssin. Ensimmäinen video oli erittäin, voisiko sanoa laaja. Sillä se käsitteli mielenkiintoisesti ja laajasti koulun nykytilaa. Koulu ja opetettava-aines on ollut jatkuvassa murroksessa, jossa lopulta jälkimmäinen on ottanut etumatkaa kouluun. On karu fakta, että kouluihin ei tulla enää vain oppimaan. Lapset keräävät tietonsa hyvin pitkälti sen ulkopuolelta, varsinkin verkkomaailmasta. Koulut ja kuten myös koulukirjojen tekijät teettävät yhä enemmän materiaalia digitaalisessa muodossa. Kouluilla joilla on varaa hankkia näyttötaulut yms. tukevat oppimista varmasti uudella ja tehokkaalla tavalla. Lisäksi ajantasalla olevat opettajat pitävät luokan omia blogisivuja joihin järjestäjät päivittävät mm. päivän epistolan. Näin vanhempienkin on helpompi seurata jälkikasvun läksyjä ja tiedotteita koulusta. Joten jos läksyt jäävät tekemättä syynä ei enää ole, että kirjat jäivät kouluun vaan, että "meillä ei netti toiminut eilen"

Olemme tehneet viime vuosina paljon sijaisuuksia ja todenneet sen, että enää ei esim. ryhmätöissä tietoa haeta kirjoista vaan netistä. Lapsia joutuu pikemminkin pakottamaan hankkimaan edes yksi tiedonmurunen kirjasta. Olemme miettineet onko se loppujen lopuksi välttämätöntä. Kirjoja ei enää ole 10v päästä ja kirjoissa oleva tieto on faktaa... Lähdekriittisyydestä puhutaankin paljon tiedon rakentuessa entistä enemmän nettiin. Mutta se ei pitäisi jäädä vain puheen tasolle. Lapset kylläkin aika hyvin pystyvät päättelemään mikä voi pitää paikkansa ja mikä ei. Ovatko lapset osanneet rakentaa itsenäisesti kriittistä suhtautumista tietotulvaan?

Emme kuitenkaan ole huolissamme niinkään koulun aseman muuttumisesta. Se tulee aina olemaan tärkeä osa lasten ja nuorison elämässä. Netistä ja ympäröivästa maailmasta tietoa on tarjolla enemmän kuin runsaasti mutta koulu tarjoaa useimmiten vastauksen miksi näin on. Koulun on kuitenkin tiedostettava muutospaineet ja oltava ajan ytimessä. Liitutaulut ansaitsevat paikkansa luokassa mutta vain yhtenä osana opetustilaa, ei ainoana. Se mikä meitä enemmän huolestuttaa, on videolla myös mainittu, syrjäytyminen ja sosiaalisten taitojen puute. Sitä voi jollain tavalla harjoittaa mediassa, mutta ei niin, että se takaisi turvallisen kasvun. Koulun asemaa ei mikään voi kyseenalaistaa siinä, että oppimisympäristönä ja varsinkin sosiaalisena ympäristönä se antaa taidot elämiseen. Kotoa annetaan elämälle askelmerkit mutta koulu määrittää sen lähteekö hyppy lankulta vai ei. Tämän takia yhteistoiminnallisuuden ja me-hengen korostaminen luokkahuoneessa nousee jopa tärkeämmäksi asiaksi kuin runsas ja mielenkiintoinen virtuaalinen opetustarjonta. Sosiaalisissa taidoissa palautteen antaminen ja saaminen niin suullisesti kuin virtuaalisesti tulisi olla lähes päivittäistä, sillä se takaa lapselle sellaisia elämänhallintataitoja, joilla hän elämässään pärjää.


Johtavat tutkijat, primus inter pares: @Eronen21 & @Kurre_195_95