Siirry sisältöön

Mediakasvatus ja uudet lukutaidot/Syksyn 2012 kurssi/moduli II-keskusteluun

Lisää linkkejä
Wikiopistosta

POHDINTAA

Pohdintaa luennosta

Luento antoi hyvää tietoa wikioppimisesta ja ylipäätänsä tiedon luonteesta. Se on kokoajan muokattavissa olevaa ja jokainen voi omalla panoksellaan vaikuttaa siihen. Oppiminen vaatii innostuneisuutta ja monella juuri vapautta oppia. Oppiminen tapahtuu parhaiten juuri silloin kun osaa siirtää tiedon käytäntöön ja omiin tarpeisiin sopivaksi. Olen monesti juuri pohtinut sitä miksi joitakin taitoja nykyisessä koulumaailmassa pidetään tarpeellisina ja miksi niitä opetetaan juuri tiettynä aikana. Osa oppilaista ei tule koskaan käyttämään tietoa ja se unohtuu hetkessä. Tässä tuntuu olevan kyse juuri väestön hallinnasta. Koen tärkeäksi koulumaailmassa juuri kommunikoinnin ja yhdessä jakamisen. Jokainen oppilas oppii omalla tavallaan ja avoin ilmapiiri mahdollistaa parhaiten oppimisen. Yhdessä tekeminen on mielestäni todella tärkeää. Koen että vaikka netistä on saatavilla huippuluennoitsijoiden viimeisimmät luennot, se ei aina ole paras tapa oppia vaan tarvitaan kommunikointia, keskustelua ja läsnäoloa. Koulun olisi hyvä monipuolistaa oppimisen keinoja avoimessa hengessä, jolloin oppilaista kasvaisi juuri niitä maailman kansalaisia.

Wikioppiminen


Onko se pelkkä väline – eikö ole sinänsä sama, lukeeko tekstiä kirjasta vai netistä. Toki netissä voi itse tuottaa materiaalia, joskin onhan erilaisia materiaaleja tehty ennen tietotekniikka-aikakauttakin. Internetin laajuus on niin rajaton, kuka löytää näitä materiaaleja – tai ketä edes kiinnostaa lukea 9 -vuotiaan ainetta pupujussistaan netistä – paitsi ehkä mummoa.

Toisaalta videolla esitetty näkemys Wikipedia-artikkeleiden käytöstä mm. oppikirjallisuutena on mielenkiintoinen. Sillä sehän muuttuu Wikipedian myötä, sillä lähdeviitteitä ei tarvitse käyttää vaan voi kopioida ja liittää tekstiä sellaisenaan ja lisätä mukaan vain omat ajatukset.

Toki oman oppimateriaalin tekeminen on työlästä – ja sitä varten on joukko ihmisiä, jotka niitä kirjoja kirjoittavat ja saavat siitä elantonsa. Raha tietty menee enemmän kustannusyhtiöille kuin kirjoittajille. Ilmainen opintomateriaali taas vähentäisi opetuksen maksuja. Se antaa myös mahdollisuuden kehitysmaiden lapsille opin saamiseen. Tämän johdattelevan keskustelumme jälkeen päädymme ilmaisen oppimateriaalin puolestapuhujiksi.

Netti antaa uusia mahdollisuuksia opintoihin, mutta siellä omaehtoinen opiskelu ei kuitenkaan pätevöitä. Jotta saat arvosanoja ja tutkinnon, sinun täytyy opiskella jonkun instituution alaisuudessa. Toki lahjakkuudet ovat aina menestyneet ilman kouluja, mutta voisiko olla lääkäri nettikoulun käytyään.


Yhdessä tekeminen

Yhdessä tekeminen on loistava tapa vaihtaa ajatuksia ja hyödyntää ihmisten eri lahjoja, voimavaroja, tietoja yhteisen hyvän eteen. Monet mielenkiintoiset asiat tulevat eteemme toisten ihmisten kautta. Samoista asioista kiinnostuneet ihmiset ovat tärkeitä. Toisaalta meidän on suvaitsevaisuuden vuoksi hyvä olla tekemisissä monenkaltaisten ihmisten kanssa. Lisäksi netin kautta voi kiepsahtaa myös haitallisiin piireihin. Siellä esim. anorektikot jakavat toisilleen ”hyödyllisiä” laihdutusohjeita.


--MCkoppis ja Noora O. 1. marraskuuta 2012 kello 17.48 (UTC) ) ----



Majoneesia ja ketsuppia

Matti Apunen hehkutti Helsingin Sanomien kolumnissaan (6.11.) internetin positiivisia mahdollisuuksia oppimisen välineenä. Hän ennusti tuhon päiviä niille, jotka eivät ota internetin mahdollisuuksia haltuunsa, varsinkin "jyrän" alle jäävät resurssittomat maalaisyliopistot. Nehän hänen mukaansa eivät pysty kilpailemaan huippuasiantuntijoista eikä niiden opetuksen laatu yllä globaalisti leviävien verkkoluentojen tasolle.

Luennot ovat tosiaankin huippuunsa viritettyjä esityksiä, luennoitsijoilta eivät mene diat sekaisin eikä atk tukihenkilöä tarvitse pyytää avuksi. Taputusten saattelemina puhuja saapuu lavalle ja sanat soljuvat sujuvasti ja täsmällisenä kuuntelijan korviin. Luennot ovat viimeisteltyjä ja sisällöt tapissa. Voi vain haltioitua, mutta millaisesta tiedosta on kysymys? Tuleeko siitä McDonalds tietoa? Se virtaa hyökyaallon tavoin kaikkialle samana. Se ei pysty huomioimaan tietoon liittyviä paikkakohtaisia ja kulttuuriin sidoksissa olevia erityisyyksiä tai niihin sisältyviä nyansseja. Tieto ei demokratisoidu vaan yksipuolistuu, tiedosta tulee globaali yksi ääni. Maalaisyliopistojen opettajien angstiin ei ole pelkoa. Nyt nimenomaan tarvitaan maalaisyliopistojen omiin kulttuuriyhteyksiin sitoutuneita asiantuntijoita, jotka voivat laventaa yhden äänen äärelle nyansseja, erityisyyksiä, keskustelua, ristiriitoja, opiskelijoiden ääniä ja kommentointia. Millä tavalla globaali huippuluento ottaa huomioon oppilaan taustan tai yksilöllisen oppimisen piirteet? Ei millään tavalla.


Wikisen

Wikin sisältöjen tuottamiseen voivat kaikki osallistua, joilla on netti käytössä. Siellä ei ole auktoriteettia, joka määrää mitä pitää tehdä tai mistä pitää olla kiinnostunut. Se on vapaan sivistystyön kaltainen paikka, jonka moottorina toimii osallistujien halut, toiveet ja kiinnostuksen kohteet. Kaikki voivat jatkaa ja muokata muiden tekemisiä ja sopia kommentoimalla sisältöjen suuntaviivoista. Voin kohdistaa toimintani kiinnostukseni mukaan. Siellä ei ole pakko mitään.

Oppimiskäsitys on jossakin täysin muualla kuin mihin olen tottunut. Kaikki opiskeluvuodet (joita on kauhea määrä) on rummutettu, että opiskelen itseäni varten, kehitän omia tietojani ja taitojani, työelämään liittyvä kilpailuetu muihin verrattuna paranee jne. Vaikka wikiin liittyy omien oppimistavoitteiden yksinhallitsemisen piirre niin siinä on myös mukana käsitys oppimisesta muita varten. Se on sen toimintalogiikka. Minun täytyy mullistaa käänteentekevällä tavalla omaa oppimiskäsitystäni.

--Teika (keskustelu) 9. marraskuuta 2012 kello 09.09 (UTC)

Hajatelmia kooste ryhmämme Google Drive-keskustelusta

Videolla keskusteltiin siitä kuinka wikioppimisessa ei ole opettajaa/ohjaajaa/ketään vastuuhenkilöä, jokainen täyttää ja muokkaa tekstejä itsenäisesti. Olemme tottuneet kai siihen, että oppimateriaalit ovat tarkastettuja ja totta tässä pelkona voi olla se, että sivuille päätyy tekstejä, jotka sisältävät suoranaisia virheitä joko tahattomasti tai tahallisesti. Kasvatushistoriassa on ollut koulutusta suunnitelleita ja oppi-kirjoja laatineita henkilöitä, joita aikanaan on pidetty arvossaan. Aukusti Salon eugenistiset ajatukset (Tähtinen & al(toim.) 2007. Kasvatus-ja koulutuskysymys Suomessa vuosisatojen saatossa. Luku 23 ja Virtanen, J., 2009.Esiopetuksen polut ja koulutusjärjestelmän muutos, luvut 4 ja 5) tuntuvat tänä päivänä kauheilta. Tai mitä olivat lopulta Matti Koskenniemen älykkyystutkimukset ja kasvatustieteelliset käsitykset. (Tähtinen & al(toim.) 2007. Kasvatus-ja koulutuskysymys Suomessa vuosisatojen saatossa. Luku 19., sekä http://www.lahde.info/EdellisetNrot/Lahde1-05.pdf/5.11.2012. Majaniemi, J. 2005/01. Matti Koskenniemen apologiat-näkökulmia moraalihistoriaan. Teoksessa Lähde, historiallistieteellinen aikakauskirja. Saarijärvi:Gummerus, 37-54.) Niissäkin sivuttiin eugeniikkaa ja hänen tiedetään saaneen vaikutteita saksalaiselta reformipedagogi Peter Peterseniltä. Koskenniemi oli kriittinen Saksan tapahtumille, mutta varovaisesti arvioituna hänen on kuitenkin nähty olevan myös osin ymmärtäväinen. Nämä kaksi miestä ovat olleet kuitenkin koulutusjärjestelmämme uudistajia ja hyvin merkittävässä asemassa suhteessa siihen, mitä tietoa on annettu, kenelle ja kuinka paljon. Jos tarkastelemme vuosikymmenien takaisia oppikirjoja, niin mitä informaatiota niissä onkaan annettu ja kuinka suurena totuutena niitä on pidetty. Tietopohjan tarkistaminen ja kyseenalaistaminen on noina aikoina ollut varmasti erilaista kuin nyt. Kuinka totta tieto silloin sen saajille oli? Onko propagandaa ollut silloin enemmän kuin nyt? Vai onko sitä edelleen yhtä paljon? Tiedostammeko sen olemassaolon nyt paremmin, kun meidän on pakko suhtautua tietotulvaan jotenkin. Onko kriittisyys kasvanut näihin mittoihin vasta tiedostettuamme tiedon järjettömän määrän? Oletaanko tässä ryhmän keskinäisen kontrollin pitävän tiedon suhteellisen oikeana ilman opettajajohtoisuutta? Wikioppiminen aktivoi kenties yksilöitä etsimään tietoa laajalti ja kyseenalaistamaan sen oikeellisuuden ja kritisoimaan julkisesti etsien vastauksia ehkä itsellekin vieraisiin aiheisiin. Kyllä ryhmissä varmaan tulee pohdittua se, millaista tietoa päätämme tuoda esiin yhdessä ja millaisesta näkökulmasta. Luulemme, että asioiden kyseenalaistaminen ja niiden äärelle pysähtyminen tulee selvästi esiin ylipäätään tämän ajan sosiaalisesta mediasta puhuttaessa. Tieto muuttuu suhteelliseksi. Kun ajatellaan, paljonko me saamme kaikenlaista informaatiota. Mikä on se aihe, joka kunkin pysäyttää?

Enkeli-Elisa ja muut

Loppukesästä oli tämä Enkeli-Elisa-tapaus, joka sai julkisuuden pohtimaan asioiden todenperäisyyksiä. Herättiin pohtimaan julkisesti näkyvien tapausten moraalia ja etiikkaa. Samankaltaisia tapauksia on ollut muuallakin esillä, esimerkiksi USA:ssa. Aamulehti uutisoi(9.12.12,sivu A10)nettipetoksista. Siinä puhutaan identiteettivarkauksista, joita ei olla vielä kriminalisoitu. Toisen nimissä on mahdollisuus luoda profiileja, ottaa pikavippejä ja tehdä vaikka treffi-ilmoituksia. Väärien henkilötietojen antaminen viranomaisille on rikos, mutta yksityiselle toimijalle ei. Petokset on kriminalisoitu, mutta esimerkiksi identiteettivarkaus kiusaamistarkoituksessa ei ole kriminalisoitu. Kunnianloukkausta ei aina voida selvittää, koska sitä ei lain mukaan lueta niin vakavaksi rikokseksi, että poliisi saisi siitä tunnistetiedot. Identiteettivarkauksista ilmoitetaan kuitenkin päivittäin. Aamulehti(13.12.12, sivu A06) kirjoittaa uutisanalyysistä. Otsikkona on SoMe kokoaa joukou, mihin? Lehtijutussa puhutaan vääristä tiedoista. Mainitaan mm. Enkeli-Elisa. Jutussa pohditaan vaikuttamisen sekoittumista tunteiden vellontaan ja siitä, että koskettava tarina voi kerätä sosiaalisessa mediassa helposti valtavan määrän ihmisiä taakseen. Saman sivun alareunassa on vielä pienempi juttu, jossa mainitaan Tommi Raution fb-kommentoinnista saamat sakot. Sakot tulivat fb:ssä käydyssä rasismikeskustelussa.

Oikea ja väärä tieto

Virallisiinkaan juttuihin ei aina voi luottaa. Onhan tullut paljon esiin lehtiartikkeleita, jotka ovat paljastuneet aivan täysin sepitteiksi. Ja kaikki tiedämme lööpit. Tehdään hurjia otsikoita, mutta kun luet itse juttua, huomaat miten vähän siihen on ollut aineksia. Onko toimittajien etiikka löystynyt vuosikymmenien saatossa suuntaan, jolla halutaan vain rahastaa lehden lukijoita? Puhumme mediakriittisyydestä, mutta luotamme helpommin niin sanottujen virallisten lähteiden tuottamiin tietoihin tai uutisiin. Kun tiedon tuottajina ovat niin sanotusti ammattilaiset, niin uskommeko niihin helpommin kuin uutisiin, joiden tiedämme tulevan amatöörin käsistä. Mihin voimme tosiasiassa luottaa? Mikä on varmasti oikeaa ja mikä väärää tietoa? Haluamme vakuuttaa toinen toistamme tiedolla. Millä keinoin ja miten sen teemme? Kerrommeko kaikki avoimesti ja rehellisesti. Kaunistelemmeko tietoa, muutammeko sitä oman ajatusmallimme mukaiseksi, vääristelemmekö, kerromme osa-totuuksia tai pimitämmekö jotakin. Mitkä ovat lopulta tiedon motiivit? Mikä ja mitä on tiedotuspolitiikka? Kaikkien näiden kysymysten jälkeen herää kysymys, mikä on oikeastaan oikeaa tietoa tai toisaalta väärää? Katsotaanko aina jonkun subjektiivisesta näkökulmasta näitä määriteltäessä?

Kuka tietoa meihin kaataa?

Meitä jäi hieman askarruttamaan modulin lopussa esitetty taulukko, jossa oli vertailtu formaalia oppimista ja wikioppimista. Heräsi ajatus siitä, että meitä on kasvatettu yleensä vastaanottajiksi, formaaleiksi oppijoiksi, ei pelkästään koulumaailman, vaan koko yhteiskunnan kannalta. Voimmeko lähteä vastustamaan tätä vastaanottajan roolia ja siirtyä hiljalleen tiedon antajan rooliin, jolloin olemme luomassa pohjaa tiedolle, joka kasvaa median tuoman informaatiotulvan seurauksena kohti suurta yleisöä. Luomme siis tiedolla kasvualustan, jolle kasvaa suuri “puu”, josta taas haarautuu oksia tavoitellen eri suunnista laajempia sfäärejä. Otamme vastaan uutislähetykset meille tuotettuna tietona. Uutislähetykset ovat kooste uutisista, valikoitu aihealue. Muodostuuko uutisista kuitenkin jonkun tai joidenkin henkilöiden subjektiivisesti valikoiva kuva maailmasta? Onko uutistoimituksen päätoimittajalla päätäntävalta julkisuudessa esitettävistä uutisista vai onko siellä jonkinlainen uutisryhmä, jolla on kokonaisuudessaan valta valita uutistarjonnasta esitettävät versiot. Meillä oli juuri kunnallisvaalit, johon opitusti formaalin muodon mukaisesti valitsimme eri puolueista formaalin joukon vaikuttamaan puolestamme. Media hehkutti alhaista äänestysprosenttia. Ovatko äänestämättä jättäneet formaalista muodosta kieltäytyneitä? Vai ovatko he sittenkin olleet toimijoita? He eivät halunneet osallistua formaaliin toimitukseen, josta puhutaan demokratiana, mutta joka on kuitenkin eksklusiivinen. Onko yhteiskunta kuin opettaja ja yksilö kuin oppilas? Ovatko sosiaalisessa mediassa muodostuneet ryhmät mahdollisesti tästä näkökulmasta tarkasteltuna wikioppijoita, itseohjautuvia oppijoita. Ne eivät suostu annettuun tietoon, vaan muodostavat omat ryhmänsä ja toimijuuden siellä. Mahdollistaako valtaväestön formaali toiminta pakoilla ja velvollisuuksillaan ryhmittymien toiminnan? Olemme suurin osa sopeutuneet ja hyväksyneet ylhäältä alaspäin tulevan tiedon vastaanottamisen joka tasolta niin, että emme näe enää muuta. Valtavirrasta pois jäävät näemme luusereina. Voivatko he ollakin itseohjautuvia ja pakotetusta muodosta irrottautuneita? Itse olen myös miettinyt tuota äänestämättä jättäneiden motiivia ja heistä varmasti osa on näitä formaalista muodosta kieltäytyjiä, osa “mielensä pahoittajia” ja ehkä jokunen vastarinnan edustajakin on joukkoon eksynyt. Äänestäjiä pitäisi kannustaa myös itseohjautuvuuteen ja irrottautumaan velvollisuushierarkiasta, jolloin yksilöiden omaa ajattelua tuettaisiin, joka johtaisi ylhäältä annetun tiedon kyseenalaistamiseen ja kriittiseen tarkasteluun. Ajattelemme ja toimimme itse, emmekä tee ajattelematta ylhäältä annetuin ohjein!

Rinkeby

Rinkeby-esimerkki oli mielenkiintoinen. Kommunikaatio ja vuorovaikuttaminen mahdollisti koulun tilanteen paranemisen. Olisiko tästä jotain opittavaa? Sähköisen median mukanaan tuoma kommunikoinnin muuttuminen ja vuorovaikutuksen oman kanavan löytäminen luo haastetta meille kaikille. Onko muutos aina kuitenkaan positiivista? On hienoa, että on kommunikointia ja vuorovaikutusta, mutta jos se on pelkästään sähköisesti käytävää keskustelua, jäämme ilman välitöntä sosiaalista kontaktia vuorovaikutuksen toiseen osapuoleen. Koulun ja kodin sähköinen kommunikaatio on tänä päivänä melkoisen vilkasta. Se on sitä joka peruskoulun asteella ja näköjään jatkuu ammattikoulussakin. Kuinkahan me aikanamme selvisimme lainkaan koulusta kun ei ollut Wilmaa, jossa nykyään sinkoilevat huimaa vauhtia koulun ja kodin ja muiden vanhempien välillä...

Aamulehden etusivu(13.12.12, jatkuu etusivun jälkeen A04-A05 sivuilla) hehkuttaa ;" Ylioppilaskirjoitukset sähköisiksi vuonna 2016." Jutussa kirjoitetaan, että tavoitteena olisi saada osa ylioppilaskirjoituksista tietokoneella tehtäviksi vuonna 2016. Puutteena mainitaan, että maamme lukioissa on tällä hetkellä yksi tietokone hieman tyli neljää oppilasta kohden. Koulutusta tietotekniikan käyttöön tarvitaan. Uudistuksen myötä ylioppilaskirjoituksissa tiedonhakeminen ja sen soveltaminen nousee pääosaan. Jutussa sivutaan vähäisesti myös wikipediaa ja nuorten tiedonhakemista tänä päivänä.

Outreach eli jälki

Wikioppimisesta jää jälki eli outreach, josta myös muut oppijat voivat saada uutta tietoa ja inspiraatiota opiskeluunsa. Jokaisesta wikioppimiskerrasta jätämme oman leimamme sivustolle, johon muut käyttäjät voivat reagoida ja saada jonkun innostumaan ja lisäämään oman näkemyksensä ja tietonsa kaikkien käyttäjien saataville. Voisiko se oman jäljen jättäminen olla myös vähän sellaista graffiti-henkistä; halutaan se oma peukalonjälki näkyviin. Sillälailla positiivisessa mielessä? Niin paljonko kaikesta toiminnastamme sosiaalisessa mediassa jääkään jälkiä! Sitä ei varmasti aina edes täysin hahmota.

Armi, Minna, Heli

..................................................................................


Ajatuksia:

Keskustelimme miten, nettipohjaisen oppimisessa ei ole opettajaa eikä auktoriteettiä. Se antaa vapauksia luovuuteen ja rohkeuteen. Jokainen voi kiinnostua juuri sellaisista asioista kun haluaa. Vapaaehtoisuus lisää mielestämme motivaatiota olla aktiivinen ilman ulkoista painetta. Ehkä se myös helpottaa kiinnostumista sellaisista asioista, jotka pakon alla saattaisivat ahdistaa. Silloin ei tule sellaista tunnetta, että haluaisi ”kapinoida” ja taistella ulkoista painetta vastaan, vaan oppija tarttuu myös uusiin, ennalta ahdistaviin asioihin. Taidon oppiminen vaatii kiinnostuksen kipinän. Wikioppiminen on helppo alusta löytää kiinnostuksen kohteita valtavasta kokoelmasta. Wikioppiminen on avannut oppimisen maailmaa valtavasti. Oppimateriaalina se palvelee laajempaa joukkoa ihmisiä. Kun puhutaan wikioppimisesta yliopistomaailmassa, mietimme sitä, mitä jos tämä oppimistyyli ei sovi kaikille. Miksi luento-opetus on jäämässä unholaan ja siitä on tulossa vanhanaikaista. Kuinka paljon tällaista opetustyyliä käytetään vain sen takia, että resursseja saadaan säästettyä? Sen takia wikioppimisen pitäisi olla vain vaihtoehto, ei pakko. Pohdimme, tullaanko tulevaisuudessa tätä muotoa käyttämään yhä enemmän ja juuri luennolla ilmi tulleella tavalla, että katsomme vain ulkomaalaisia luentoja. Mietimme, onko tämä helppo vaihtoehto yliopistossa opettaville saada enemmän aikaa tehdä omaa tutkimusta tms. ja jättää opiskelijat “ammattitaitoisempien” luennoitsijoiden huomaan. Mietimme myös, voiko omat ajatuksemme johtua juuri siitä, että uuden oppimistyylin opettelu on niin vaikeaa ja pitkään kestävä prosessi? Tarvitsisiko meitä vain opettaa enemmän wikioppimisen kautta, jolloin siitä tulisi itsestäänselvyys?

Esillle nostettu kollektiivinen äly ja lukupiirit eivät varmastikaan sovi kaikille. Jotkut ihmiset oppivat yksin ja on helpompaa toimia yksin kuin ryhmässä. Mietimme miten yksinäiset oppijat sopeutuvat uuteen tilanteeseen.

Puhuimme myös siitä, miten bloggaaminenkin on wikioppimista. Siinä luodaan jotain uutta, josta toiset oppijat, eli ”lukijat” voivat ammentaa uutta tietoa. Blogien lukeminen on tavallaan tiedonhankintaa, ja kommentoinnin avulla itse bloggaajakin saa uusia näkökulmia kirjoittamaansa, eli oppii uusia asioita. Siinä ei ehkä toteudu se muokkaaminen, mutta jollain tasolla voi puhua wikioppimisesta. Kyse on kuitenkin uuden tiedon luomisesta. Mietimme, voisiko jo esimerkiksi esikoululaiset aloittaa pitämään yhteistä blogia, johon nämä voisivat ottaa itse kuvia ja ne jotka osaavat kirjoittaa, voisivat myös kirjoittaa asioita, mitkä kiinnostavat kaikkia. Tällä tavalla voisi kenties jo aivan pienten kanssa harjoitella median käytön eri muotoja ja sitä, miten itse voi muokata internetin sisältöä.

-Katja, Nette, Milla ja Elina


Pohdintaa Wikioppimisesta:

Wikioppimisen keskeisiin vahvuuksiin katsoisimme sen yhteisöllisyyden ja hierarkian madaltumisen. Esimerkiksi wikipedian vapaa muokattavuus, "historiallisuus" ja keskustelukenttä tarjoavat ryhmätyömäiset työskentelyolosuhteet. Näkulmien runsaus monipuolistaa tietoa. Wikioppimisen joustavat raamit mahdollistavat uuden keksimisen ja tiedon kehittymisen ja muuttumisen sitä kautta. Vapaaehtoisuus näkökulmana laskee kynnystä osallistua omalla panoksellaan ja mahdollisella asiantuntevuudella. Tällaisesta oppimisen muodosta puuttuvat kuitenkin kasvokkain kommunointi ja "aitojen" vuorovaikutustaitojen käyttö. Aito kontakti voi rikastuttaa tilannetta tunnetasolla ja jättää vivahteikkuudellaan muistijälkiä. Ryhmätyöskentelyssä olennaisten empatiakyvyn ja kuuntelutaidon harjoittaminen jää wikioppimisessa paitsioon. Mielestämme wikioppiminen on epämuodollisuudellaan lähellä informaalilla puolella tapahtuvaa oppimista. Jos tämä katsotaan eduksi, niin olemme kokeneet Taik:ssakin monien kurssien vastaavan opetusmetodeiltaan kaikkea muuta kuin perinteistä muodollista opetustilannetta. Seminaarin omaiset luennot edustavat jokseenkin kaikkia wikioppimisen sisälläänpitämiä etuja, ja ajatusta yhteisestä keosta johon kaikki kantavat kortensa. Sen lisäksi toteutuvat nämä jo edellämainitut sosiaaliset ideaalit.

Rinnastimme luennon teeman Medialukutaidon tapaamiskerralla esiinnostettuun skenaarioon, jossa kontaktiopetus vähentyy marginaaliseksi osaksi koko opetuksen kentässä, ja keskeiseksi nousee wikioppiminen ja verkkoluennot. Verkon laajempi käyttö opetuksessa mahdollistaisi tiedon globaalin leviämisen. Toisaalta kontaktiopetuksen hyödyt- (kuten henkilökohtainen ohjaus ja suora sosiaalinen ihmiskontakti) -vähentyessään päätyisivät lopulta vain pienen maksukykyisen ihmisryhmän etuoikeudeksi. Kontaktiopetuksen heikkoudeksi pohdinnoissamme osoittautua myös sen taltioimattomuus. Ihannetilanteena näkisimme wiki- ja kontaktiopetuksen sulauttamisen keskenään. Voisiko kontaktiopetuksessa käytyjä keskusteluja esimerkiksi jatkaa netissä, tai viedä vaikka videoituja seminaareja (eikä vaan pelkkiä luentoja) verkkoon talteen, ja kommentoitavaksi. Tämän tyyppiseen oppimismuotojen yhdistelyyn olemme omakohtaisesti törmänneet aika vähän.

Maisa, Linda, Maria ja Elina

________________________________


Ryhmätyön hurmio vai turmio?

Käsityksemme wikioppimisesta on melko neutraali: se vaikuttaa kiinnostavalta, mutta ilmankin pärjää. Se varmasti sopii joillekin ja tietyn tyyppiseen opiskeluun, mutta voisiko vaarana olla sisäsiittoisuus, jos kaikki tieto etsitään aiemmista wikeistä tai ylipäätään netistä? Lähdekriittisyyttä edellytetään, mutta onnistuuko se? Tietysti ryhmällä on tietopääomaa jo ennen oppimisprosessia, mutta sitäkin pitää pystyä arvioimaan kriittisesti. Ryhmän pitää pystyä ratkaisemaan monia ongelmia uutta tietoa koostaessaan, ja se edellyttää tiettyä kypsyyttä: kykyä jakaa, kuunnella ja argumentoida.

Ihannetapauksessa niin kuin missä tahansa ryhmätyössä wikioppimisen positiivisia puolia ovat yhdessä tekemisen, yhteisöllisyys ja sosiaalisuus sekä vapaaehtoisuus. Vapaaehtoisessa opiskelussa opiskelijoiden motivaatio on varmasti melko korkealla ja oma kiinnostus opiskeltavaa asiaa kohtaan edesauttaa oppimistulosten saavuttamisessa. Wikioppimisessa kaikki ovat tasa-arvoisia, kaikilla on mahdollisuus osallistua eikä kenelläkään ole auktoriteettia ylitse muiden.

Kauhuskenaario niin kuin missä tahansa ryhmätyössä on verta, hikeä ja suolenpätkiä. Työtä ei saada valmiiksi sovitussa ajassa, osa ryhmästä uupuu ja osa vapaamatkustaa, ihmissuhteet tulehtuvat, ja lopputulos on kelvoton. Virtuaalisen ryhmän dynamiikka ei juurikaan eroa kasvokkain kokoontuvasta.

Toinen meistä on aiemmin hiukan opiskellut wikien käyttöä ja pitänyt sitä ihan hauskana mutta ei kovin syvällisenä menetelmänä. Ryhmä pitäisi haastaa kunnolla tutkimaan ja arvioimaan tietoa, sillä pelkkä tehtävän suorittaminen ei riitä eikä tuo mitään lisäarvoa prosessiin. Työskentely ajasta ja paikasta riippumatta on luonnollisesti etu, mutta kestävätkö tuki- ja liikuntaelimemme yhtään enempää jökähtämistä useimmiten sangen epäergonomiseen wikityöasentoon?

Kikka ja HJ

KESKUSTELUA MODULI II -VIDEOSTA

Keskusteluun käytettiin Googlea Drivea. Keskustelijoina Outi, Maria, Elina ja Erika.


Outi: Lähdetäänkö vaikka siitä videolla heitetystä pointista, että perinteinen oppiminen rajoittaa hirveästi niitä asioita, joita opiskelijat päätyvät lopulta oppimaan? Eli kaikki on pureskeltu ja mietitty valmiiksi kaikissa opetussuunnitelmissa ja opettajien kalvokokoelmissa.

Erika: Itselleni tulee mieleen se, että esimerkiksi yläasteella opettajat eivät tavallaan anna oppilaille vapautta poiketa opetussuunnitelmasta, jos tulee esille joku mielenkiintoinen asia ja siitä keskustellaan, niin opettaja tuijottaa kelloa, että “kohta pitäisi mennä eteenpäin, jotta ehdimme käydä kaiken”, se vähän lannistaa. Ja sitten jos jollain tulee idea pitää vaikka esitelmä jostain ihan uudesta asiasta, niin opettaja ei välttämättä hyväksy sitä, jos se ei ole suoraan ikään kuin oppikirjasta otettu. Pelkäävätkö opettajat, että oppilaat eivät pysy kurissa, jos heille antaa vapauksia?

Maria: Mä juuri luin siihen tän päivän kirjatenttiin yhden tutkimuksen, jossa oli yläastelaisia suorittamassa omatoimista oppimistehtävää: http://www.webcitation.org/query?id=1350410691071020&url=https://www12.uta.fi/blogs/know-id/files/2010/05/Hongisto_Sormunen_PIL2010.pdf Tuli vain heti mieleen! (Keskustelu eteni niin nopeasti, ettei ehtinyt avata linkin sisältöä) Musta tuntuu että aika paljon on kyse myös siitä, että asiat on totuttu tekemään tietyllä tavalla ja tietyn aikataulun mukaisesti. Ei ole aikaa tai uskallusta (ehkä ei myöskään kiinnostusta, koska ainahan uudet tavat vaativat enemmän työtä toimiakseen). Esim. mä en ennen yliopistoa ollut koskaan muokannut Wikipediaa tai muutenkaan tutustunut wikioppimiseen.

Outi: Opetussuunnitelma tuo tottakai sen aikataulun ja turvallisen standardin siihen opiskeluun. Ymmärrän, että sitä koulutusta on jollain tapaa valvottava ja määriteltävä, varsinkin kun ollaan Suomessa, jossa tasa-arvoinen koulutus pitäisi valtion tasolla taata kaikille. Mutta ehkä kaikkea ei tarvitsisi rajata niin tarkasti.

Erika: Niinpä. Itsekään en ennen yliopistoa ollut varsinaisesti kuullut wikioppimisesta, Wikipediasta kyllä. On hyvä, että tasa-arvo taataan ja opettajat ovat tunnollisia opetussuunnitelman noudattamisessa, mutta silti muistan eniten niiltä kursseilta, joilla poikettiin opetussuunnitelmasta ja keskityttiin vaikka koko tunnin ajan tiettyyn teemaan, eikä käyty monotonisesti läpi kalvoja tai jopa kirjan tekstiä suoraan, jota pystyy aina omallakin ajallaan lukemaan ja opiskelemaan. Koulun pitäisi tarjota aina jotain uutta opittavaa, ei samoja asioita kuin kirjassa.

Elina: Musta tuntuu että monotonisuus on ehkä enemmän just vanhempien opettajien “ongelma”. Kyllä nuoret opettajat uskaltaa kokeilla uusia juttuja.

Erika: Se olikin aina parasta, jos oli sijainen! Tuli ihan uutta virtaa opetukseen ja jaksoi motivoitua. Kuitenkin on niitäkin nuoria opettajia, jotka vähän pelkäävät saavansa negatiivista palautetta vanhemmilta opettajilta, jos heidän opetuksensa on kovin rohkeaa. Nuorelle opettajalle on myös helpompi pistää vastaan. Tavallaan jos on vielä sellainen opettaja, joka perustelee näkökantansa myös omilla henkilökohtaisilla kokemuksillaan, niin hän tuntuu luotettavammalta kuin vaikka sellainen opettaja, joka ei lainkaan tuo omaa itseään mukaan työhönsä. Hänellä ei ole silloin mitään persoonallisuutta. Tavallaan opetuksessa on tärkeää, että opettaja osoittaa kokeneensa samaa kuin muut, eikä ole luokan edessä kuin “yli-ihminen”.

Elina: Kattelin jotain Youtube-videota aiheesta ja siinä mainittiin jossain kohtaa että pitäs opettaa sitä, mitä ei tiedä.

Outi: Niin, että opettaja vähän niinkuin oppii samalla oppilaiden kanssa.

Maria: Mulla menee tää nyt vähän eri aiheeseen, mutta videolta jäi mieleeni aihe, että wikioppiminen ja oma kiinnostus liitetään yhteen. Tämähän toimii yliopistossa (koska oletettavasti kaikki ovat kiinnostuneita siitä omasta alasta, jolle ovat hakeutuneet), mutta entäs peruskoulu tai lukio? Minulla oli pari ainetta, jotka eivät kiinnostaneet. Mutta sitten mietin että olisiko se kiinnostus tai innostus tarttunut muilta, jos yhdessä oltaisiin rakennettu wikiä? Ryhmätöitähän me tehtiin kyllä läpi peruskoulun ja lukiossakin, jos ne tai osa niistä olisi ollut wikityöskentelyä, niin se olisi ollut varmasti ihan mahdollista.

Elina: No siis mä mietin kans tätä, että lukiossahan joutuu loppujen lopuks opiskelemaan paljon sellaista mikä ei välttämättä niin kiinnosta. (Monelle voi olla esim. neljä kurssia historiaa ihan kamalaa.) Ammattikoulussa saa sit taas opiskella enemmän just sitä mikä kiinnostaa. Kaksi saman tason koulua, mutta niin erilaisia.

Erika: Mua pohdituttaa ylipäätään toi, että pitääkö olla kiinnostunut oppiakseen? Sillä jos jokin aihe ei kiinnosta aluksi, niin se voi alkaa kiinnostaa kun asiaan perehtyy paremmin. Useilla on “ihan-sama -asenne” ja silloin jos saisi opiskelijan tutustumaan aiheeseen, niin voisi avautua uusi kiinnostuksen kohde.

Maria: Toi on kyllä niin totta, Erika. Yritin itsekin keksiä jotakin ainetta esimerkiksi mitkä eivät kiinnostaneet yhtään, mutta kyllä kaikista löytyi jotain mikä sai edes vähän innostumaan tai kiinnostumaan (jopa se historia tuntui välillä ihan mielenkiintoiselta:D) ja ehkä vapaammat (?) opiskelumenetelmät voisivat edistää tätä kiinnostuksen heräämistä.

Outi: Tuli vertailukohtana mieleen esimerkiksi lukiossa taideaineet, joissa ainakin omassa koulussa opiskelu oli aina huomattavasti vapaampaa kuin ns. “lukuaineissa”. Ja se tosiaan näkyi siinä, että esimerkiksi kuvataiteessa sai itse valita mitä teki, miten teki, ja tottakai se itse tekeminen oli jo itsessään luovaa. Semmoisetkin oppilaat, jotka ei välttämättä ollut niin hyviä tai kiinnostuneita piirtämisestä tai taiteista, oli usein ihan innoissaan mukana, koska sai keskittyä tekemään sitä omaa juttua, oman kiinnostuksen pohjalta.

Elina: No meillä taas ei ees kuviksessa saanut itse päättää mitä teki. Ei ollut yhtään kivoja ne tunnit, mutta olis voinut olla, jos olis saanut edes vähän päättää itse mitä tekee.

Erika: Meillä ne oppilaat, jotka eivät olleet kiinnostuneita piirtämisestä olivat kuviksen tunneilla harmissaan, kun luokka jakaantui ikään kuin hyviin, keskivertoihin ja huonoihin piirtäjiin. Ainakin he väittivät itse, että ei innosta tehdä kun ei ole “hyvä”. Vapautta kyllä oli taiteentekotavoissa, mutta tunneilla oli kuitenkin pieni runko siihen millainen mahdollisesti voisi olla odotettu tulos, sillä usein seinillä näkyi edellisen ryhmän tai vuosiluokan töitä.

Outi: Tässä varmasti opettajan taidoilla ja persoonalla on suuri vaikutus. Jos opettaja on semmoinen, joka kannustaa yrittämään ja kokeilemaan, ei suorittamaan jotain tiettyä tavoitetta, ja antaa vielä vapaat kädet toteutuksessa, niin varmasti tulos on oppilaan kannalta paljon kiinnostavampi ja opettavaisempi. Oikeastaan aika kamala ajatella, että niinkin perustavalla tavalla luovassa aineessa kuin kuvaamataito se opetus on tiukasti rajoitettua. Tosi luovaa.

Maria: Joo, tossa voi olla tosiaan se “vaara”, että sitten jakaudutaan niihin “parempiin” ja “heikompiin”, se nyt ei ainakaan ole kannustavaa tuolle jälkimmäiselle ryhmälle. Mutta kuvis nyt on mun mielestä siinä mielessä eri asia että siinä voi olla (oikeasti) lahjakas tai sitten ei (no joo, voihan nyt olla esim. matemaattisestikin lahjakas, mutta se on ehkä kuitenkin mun mielestä eri tavalla opittavissa...), mutta muissa aineissa sillä omalla panoksella, työllä (ja kiinnostuksella) voi itse määritellä onko parempi vai heikompi.

Erika: Jep, olen samaa mieltä Maria. Siksi mietinkin, että tarvitseeko kuvaamataidossa arvostella numeroasteikolla oppilaita, sillä kaikki ovat niin eritasoisia. Ihan niin kuin liikuntakin, jossa ne pärjäävät jotka myös liikkuvat vapaa-ajalla.

Elina: Toi on kyllä niin totta: taitoaineissa numeroarvostelu on ehkä vähän kyseenalainen juttu.

Erika: Mitä mieltä olette siitä, että wikioppimisessa ei ole varsinaista johtajaa tai vastaavaa auktoriteettia? Vai onko siinä? Esimerkiksi psykologian tunneilla muistan kuulleeni esimerkin siitä, että jos ryhmällä ei ole ohjaajaa, niin se helposti menee hälinäksi koko työskentely. Alku voi olla kiinnostavaa, mutta sitten kaikilta herpaantuu ote työhön, näin siis esimerkiksi voisi olla ala-asteella tai yläasteella. Peruskoulun jälkeen ja esim yliopistossa varmasti jo enemmän osataan organisoida työskentelyä myös itse. Siinä samaisessa esimerkissä oli ihanteellista, jos opettaja antaa sekä vapaat kädet, että ohjaa.

Maria: Mutta kyllähän ryhmät lähes poikkeuksetta järjestäytyvät niin että jäsenille tulee jokin rooli. Ja vaikkei sitä ”johtajaa” ole nimettynä, niin usein sellainen kuitenkin käytännössä on. Ala-asteesta en uskalla sanoa, mutta uskon että yläasteellakin jo “pyritään” (tiedostamatta?) ottamaan ryhmässä ne omat roolit. Musta tuntuu että se, että opettaja toimisi enemmänkin sellaisena ohjaajana, joka ohjaa ryhmän jäseniä oikeaan suuntaan.

Erika: Voisivatko kaikki olla ikään kuin johtajia? Sen oman roolin vaikkapa? Tasa-arvoista “johtajuutta”... Kaikki antaa oman panostuksensa. Itsekin tuota ohjaajaa kannatan terminäkin ehkä enemmän kuin opettajaa, kun nykyään kannustetaan oppimaan itse, mutta tarvitaan kuitenkin sitä suunnan-näyttäjää. Ainakin itse olen ihan hukassa, jos menen kurssille ja siellä sanotaan, että etsikää lähteet itse ja muotoilkaa siitä omanlainen teksti kurssin aiheeseen liittyen. Siinä on kovasti hommaa etsiä ne lähteet, jos ei tiedä mitään aiheesta etukäteen. Siksi olisikin hyvä asia, että opettaja ohjaisi oikeaan suuntaan, sillä sitten ei jännittäisikään niin hirveästi “ovatko lähteet oikeanlaisia”, vaan panostaisi siihen omaan pohtimiseen.

Elina: Siitä kai juuri on kyse, kun yhdessä tehdään ja opitaan sitä mikä kiinnostaa. Tasa-arvoisesti yhdessä mietitään mitä tehdään ja miten. Kukaan ei (ihannetilanteessa) komentele toisia.

Maria: Ja ehkä mitä nuorempiin mennään, sitä enemmän se suunnannäyttäjän pienimuotoinen/hienovarainen valvonta ja ohjaus tulee tarpeeseen. Ja sitä ohjaustahan voisi olla myös sellaiset johdattelevat kysymykset/annetaan johdattelevasti ajattelemisen aihetta, niin ettei niitä vastauksia tai tietoja vain anneta, vaan oppija voi kokea keksineensä omalla pohdinnallaan/työllään ne itse.

Outi: Semmoisesta käskevän opettajan mallista pitäisi ehkä siirtyä enemmän sellaiseen kannustavaan ohjaajaan, joka toimii niiden oppilaiden omien kiinnostusten ja kysymysten kautta, ja ohjaa ja jalostaa niitä. Eli että se oppiminen lähtee oikeasti opiskelijasta, ei opettajasta.

Maria: No joo, oishan toi ihanteellista, mutta on otettava huomioon myös se, että oppilaita saattaa olla kerrallaan yli 30. Eli ehkä pitäisi keskittyä miettimään ryhmien, isompien kokonaisuuksien, en nyt keksi tähän mitään oikeaa sanaa, mutta siis tarkoitan että millä saadaan isommassa ryhmässä tehokasta ja innostunutta toimintaa aikaan.

Erika: Se on hyvä, jos kurssin alussa kysytään koko porukalta vaikka netin kautta, että mikä teitä kiinnostaisi kaikista eniten.

Outi: Mutta nykyäänhän olisi juuri verkon kautta mahdollista se, että oppilaat voisivat keskittyä enemmän omiin kiinnostuksen alueihinsa. Kaikkien ei tarvitsisi tulla istumaan sinne luennolle, jossa opettajalla on valmis opetuspaketti valmiina. Keskusteluakin voisi käydä verkossa yhdessä, toisten oppilaiden juttuja kommentoiden.

Elina: Ihanteellista olisi kai, jos kurssin alussa opettaja ja opiskelijat laatisivat yhdessä kurssin opetus/opiskelusuunnitelman?

Erika: Toisaalta on mukavaa, että halukkaat saavat vielä kuunnellan luennon ihan salissa, sillä joillakin opettajilla on ihan mieletön “karisma” esiintyä siellä salin edessä ja silloin jaksaa kyllä kuunnella ja kuuntelijatkin liittyvät mukaan keskusteluun opettajan kanssa ja opettaja voi paikan päällä alkaa puhumaan aiheista, jotka yleisöäkin kiinnostavat, esimerkiksi kun tulee lisäkysymyksiä.

Outi: Totta, hyvää puhujaa on aina kiva kuunnella. Ainoa ongelma on se, että todella hyvä puhuja saattaa tavallaan “jyrätä” sen yleisön alleen kaikella sillä osaamisella ja vakuuttavuudella, ja se usein tyrehdyttää sen kaiken keskustelunkin aika tehokkaasti, ainakin oman kokemuksen mukaan. Yliopistossakin kaikki opiskelijat ei näissä tilanteissa ehkä uskalla osallistua siihen keskusteluun, koska pelkää, että se oma mielipide on jollain tavalla huono tai väärä. Oletetaan, että se asiantuntija puhuja tietää jo kaiken, joten turha lisätä mitään omaa.

Erika: Siksi puhujan on hyvä mainita moneen kertaan, että kaikkien kysymykset ja mielipiteet ovat hyviä, ei ole huonoja kysymyksiä. Pidän niistä puhujista, jotka sanovat, että puhuja ei ole koskaan täydellinen asiantuntija, vaan aina löytyy sijaa oppimiselle. Vaikka se tavallaan on itsestäänselvyys, niin minulle se toimii, jos puhuja on kiinnostunut myös yleisöstä ja osoittaa ettei tiedä kaikkea. Totta on, että taitava puhuja saattaa vallata esiintymisellään koko tilan, mutta samalla pitäisi olla sellainen kuunteleva puhuja. Pitää vaikka taukoja ja kannustaa ilmaisemaan mielipiteen, vaikka olen huomannut kyllä senkin, että hiljaisuus saattaa aiheuttaa jännitystä yleisössä.

Maria: Ja vaikka se puhuja olisi avoin, niin kyllä se yleisön oma ns. fiilis kans vaikuttaa tosi paljon. Jos on esim. yksi aggressiivisempi kommentoija yleisön joukossa niin se saattaa lamaannuttaa muut. Näin olen ainakin itse kokenut.

Elina: Joo totta. Pitäs olla joku keino miten muutkin saisivat suunvuoron ja hiljaisemmatkin uskaltaisivat esittää mielipiteitä ja kommentteja.

Outi: Verkkokeskustelu ja keskusteluryhmät mahdollistaa tämän.

Maria: Totta!

Erika: Opetusvideotallenteen aikana olisi hyvä käydä keskustelua videosta, vähän niin kuin YouTubessa on kommentointipalsta, jossa voi linkata videoon kommentin!

Jäitä hattuun

- Silloin tällöin kun esillä on esim. wikioppiminen, tuntuu, että asiaan suhtaudutaan kuin johonkin uuteen, ihanaan, täydelliseen keksintöön. Kuitenkin wikityyppinen oppiminen ei ole mitään uutta, kuten videokeskustelussakin tuli esille. Wikityyppistä oppimista, ryhmätöitä, projekteja, lukupiirejä ym. on toteutettu ja toteutetaan edelleen myös ei-digitaalisessa maailmassa, tai toki digitaalinen ja ei-digitaalinen ympäristö voivat myös toimia yhtäaikaisesti.

- Mulle tulee mieleen sellaisetkin kansansivistykselliset projektit kuin Martat ja 4H. Siellähän sitä yhdessä ihmetellään, tehdään ja opitaan. Tai en tiedä, onko 4H enää edes hengissä...anekdoottina vaan, että äiti lapsena hankki rahaa kasvattamalla kessua 4H:ssa, siis joskus 40-luvulla... no joo.

- Minusta luento oli ihan mielenkiintoista pyörittelyä - ja wikioppiminen kuulostaa periaatteessa hyvältä - mutta eihän se uutta ole kuin digitaalisuuden kannalta. Toisaalta se digitaalisuus kyllä on ihan kohtalaisen iso muutos aiempiin mainittuihin yhteisöllisiin oppimismuotoihin verrattuna; esim. vapaus ajasta ja paikasta; anonymiteetti; opetuksen resurssit.

- Wikioppimisessa keskeisiä asioita on tekeminen, ryhmän voima ja joukkoäly, vapaus ja vapaaehtoisuus, oppimisen ja sen tulosten jälki, ja se että oppimisen tuotokset potentiaalisesti auttavat muita. Nämä ovat mielestäni wikioppimisen vahvuuksia, mutta se ei tarkoita sitä, että nämä piirteet toteutuisivat wikioppimisessa aina ja ilman ongelmia tai aina myönteisellä tavalla. Oman kokemukseni mukaan wikityöskentelyä käytetään monipuolisesti, myös sellaisissa hankkeissa jotka ovat kamalaa pakkopullaa osallistujille (ainakin osalle). Usein wikioppiminen lähtee tosiaan oppijan kiinnostuksista, ja silloin se (kuten muunkinlainen oppiminen) on varmasti tehokkainta.

Mekaanista vai analyyttista oppimista?

- Tykkään aina kriittisyydestä, ja edellisessä videossa olikin puhe siitä mitäs se digitaalinen lukutaito nyt sitten ihan oikeasti on. JS käytti käsitettä “mekaaninen lukutaito” jota voisin kuvitella esimerkiksi 4-vuotiaan tyttäreni Ipadin käytön olevan. Ei hän varmastikaan ajattele sen syvällisemmin laitteen tai sen sovellusten toimintaa, kunhan hakee itselleen viihdykettä. Mutta onkos sitten kummilapseni, joka on juurikin 8, musiikin jakaminen puhelimitse wikioppimista? Tai wikioppimisen tulosta?

- Kai mekaanisesti voi oppia monimutkaisiakin asioita - jakamaan musiikkia puhelimitse (mikä nyt ei sinänsä ole monimutkaista ;) ) tms., mutta kai mekaanisen ja analyyttisen/wikioppimisen ero on siinä tekemisen sisäistämisessä. Että mekaanisesti opittuna matkimalla voin oppia jakamaan jonkun biisin, mutta analyyttisesti oppineena osaisin jakaa muitakin tiedostoja ja ehkä eri aplikaatiollakin, koska tietäisin mitä pitää tehdä sen sijaan että olisi opetellut miten pitää tehdä.

- Ja pienten lasten medioiden/laitteiden käyttö tuskin analyyttista on. Mutta toivottavasti matkalla siihen suuntaan; kriittiseksi diginatiiviksi - osaavat ja ymmärtävät. Joskin se, että kasvaa laitteiden ympäröimänä ja oppii niitä käyttämään luontevasti, ei yhtään välttämättä tarkoita sitä, että niitä osaisi käyttää analyyttisesti/kriittisesti. Siinä kun televisiostakin voi katsoa vain tositv:tä ja formuloita edes uutisia näkemättä saati Teemaa virittämättä, voi nettiäkin käyttää lähinnä Facebookin alustana. Kuulemani mukaan osalle diginatiivista nuorisosta näin onkin: vaikka laitteita käytetään suvereenisti, ei osata käyttää edes Googlea huuto.netin osoitteen etsimistä hankalampiin toimintoihin vaan tietoa haetaan Facebookista/pikaviestimistä kysymällä (lähde: Feissarimokat.com ja joku lehtijuttu, jossa joku heitti että eihän se nuoriso osaa enää googlatakaan :) )

Näpit irti lasten vapaa-ajasta ja omista innostuksista!

- Siis periaatteen tasolla wikioppiminen kuulostaa hyvältä hippipuheelta. Esimerkiksi se, että opittaisiin tekemällä asioita, eikä painamalla sisältöjä muistiin. Yhteisöllisyys, toisia varten oppiminen ja oppimisen tekeminen kiinnostavaksi ovat kaikki todella hyviä asioita. Olen vaan huolissani lasten elämän kuormittumisesta. Lapsilla on muutenkin niin hirveästi nykyään harrastuksia, ettei vapaalle leikille meinaa jäädä aikaa. Pahinta mitä vanhemmat nykyään tietävät, tuntuu olevan se, että lapsilla on tylsää. Lapset ovat aina vihanneet tylsyyttä, mutta sitä pitää oppia sietämään. Joutilaisuudessa elää luovuuden ydin, olen sitä mieltä. Ajan tällä siis takaa sitä, että mitä lapsille jää jäljelle, jos “otamme” heiltä sen hauskan oman jutun, ja valjastamme sen oppimiskäyttöön? Muuttuko wikioppimisen auktoriteetittomuus siihen paikkaan, kun se tuodaan koululuokkaan?

- Tässähän yhdistyy ekan videon aiheista se, että lapset osaavat jo käyttää digitaalista mediaa, eivätkä välttämättä koe koulua paikaksi, jossa näistä opittaisiin (tai niitä edes käytettäisiin). Voisiko olla ihan hyvä, että lasten ja nuorten annetaan pitää myös tämäntyyppisiä osaamisen alueita ominaan. Omalta osaltani tiedän, että esim. innostukseni johonkin asiaan saattaa lässähtää, kun huomaan opettajan/äidin/tylsän naapurin/yhteiskunnan innostuvan asiasta. Tarvitaan alueita, joita voi hallita, osata ja tehdä ilman koulua, hyötyä, tietoista pohdintaa tulevasta kilpailukyvystä työmarkkinoilla...

- Mitä tapahtuu myös meille aikuisille, jos kaikesta kivasta tehdään hyödyllistä, tai hyödyke? Katoaako mukavuus ja innovatiivisuus, jos kivuus valjastetaan viralliseen oppimisen välineeksi? Tai sillä aletaan tehdä rahaa?

- Toisaalta wikimaailmaa myös pelätään tämän takia. Ne, jotka kokevat omistavansa tiedon tai sen tekemisen välineet yms. pelkäävät sen menettämistä. Toisaalla asiantuntijat pelkäävät oman asemansa puolesta. Ja voisi sanoa, että syystäkin.

Lisäksi...

- Edelliseenkin videokeskusteluun liittyen mieleeni tulee tämä ihmisten eriarvoisuus. Miten oppijoiden erilaiset lähtökohdat ja tiedot ja taidot otetaan huomioon? Wikioppiminenhan sinänsä mahdollistaa erilaisten osaajien yhteistyön, mutta mitenköhän tämä toteutuu lasten ja nuorten kohdalla, kouluopetuksessa?

Antti, Jenni, Riina

YKSIN YHDESSÄ Niin siis puhutaan yhdessä tekemisestä. Tätähän tämäkin on mitä tänne kirjoittelemme. Teenkö tätä muka yhdessä? En, teen tätä yksin. Istun yksin, luin yksin teidän muiden kommentteja ja nyt kirjoitan tässä yksin. Juuh, kyllä ymmärrän mitä tarkoitetaan tällä yhdessä tekemisellä, mutta minusta tämä ei ole sitä. Jos teen perinteisesti, vaikka esitelmän jostakin tekstistä, missä käsittelen vanhempaa tekstiä dialogisesti, luoden uutta sisältöä vanhan rinnalle, teen sitä lähdekirjallisuuteni kirjoittajan kanssa ihan yhtä yhdessä kuin tässä teidän muidenkin kanssa. Yksin. Tälläisessä työskentelyssä korostuu oppilaiden eriarvoisuus ja motivaatio. Kuten edellisessä tekstissä mainitaan, miten oppilaiden erilaiset lähtökohdat ja taidot otetaan huomioon. Esimerkkinä minulla on lukiossa oppilas jolla ei ole kotona tietokonetta. Mites hän? Myös ryhmäytymisen kannalta näen perinteiset ryhmätömuodot tehokkaampina, kuin tälläisen wikioppimisen.

TYÖ, KOULU JA VAPAA-AIKA Kouluissa ja työelämässä on jo niin paljon erilaisia alustoja joita oppilaiden sekä esimerkiksi opettajien tulee käyttää joka päivä. Teoriassa tälläinen wikioppiminen on ihan hauska, söpö idea, mutta omien käytännön kokemusteni perusteella oppilaat turhautuisivat TAAAAS uudesta alustasta jota heidät pakotetaan käyttämään. Tämä vaikuttaa myös vapaa-aikaan. Juuri näiden kaikenmaailman alustojen takia joita joudun työni ja omine opintojeni vuoksi käyttämään, vaikuttavat vapaa-aikaani. Joudun jatkuvasti menemään "siihen" maailmaan joka ei kuulu vapaa-aikaani. Tunnen välillä olevani koko aika töissä tai koulussa, koska nämä alustat pakottavat minua siihen. Tämä johtuu myös älypuhelimista ja tableteista jotka ovat mahdollistaneet yhteydenotot 24h. Oma vikanihan se on, että se netti on päällä, mutta anyhow.

Videolla puhutaan kiinnostuksesta? Miten vapaaehtoisuus toimisi koulumaailmassa? Kuka oikeasti pelkästä kiinnostuksesta loisi sisältöä johonkin vapaaehtoiseen ryhmätyöhön, esimerkiksi ylä-asteella. Ei millään pahalla, mutta tämähän on pakollista, että saamme kurssisurituksen. Tässäkin on porkkana. Tämäkin video, jota meidät on velvoitettu katsomaan on visuaalisesti niin luotaantyöntävä, että vapaa-ajallani vapaaehtoisesti en tätä olisi katsonut. Sad but true!

--TOL (keskustelu) 4. joulukuuta 2012 kello 11.06 (UTC)

Pohdintaa wikioppimisesta

Keskustelussa: Inka. Pirjo, Rauna, Reetta, Saija

Videolla Vadén ja Suoranta pyrkivät hyvinkin seikkaperäisesti avaamaan wikioppimisen ja Wikipedian käsitettä .

Eroina: Wikipediassa on muokkausmahdollisuus ja on netissä, on kaikille avointa . On myös mahdollisuus keskusteluun ja historiasta voi katsoa kuka on tehnyt ja millaisia muutoksia matkan varrella artikkeleihin on tehty. Wikioppimisessa tärkeää on yhdessätekeminen. Se ei onnistu perinteisten hakuteosten kanssa. Wikipedian luotettavuus puhuttaa, mutta tieto on ihan yhtä luotettavaa kuin missä tahansa muualla. Wikioppimisessa ei ole ns. johtajaa vaan perustuu yhteisöllisyydelle ja jokaisen omaan aktiivisuuteen ja oppimiseen. Keskeistä on oppiminen keskustelemalla ja tekemällä. Wikipedia on avoimuudessaan ja puutteissaan erinomainen oppimisen ympäristö ja tiedonlähdekin. Voi vain ihmetellä, että akateemisissakin piireissä esiintyy vielä auktoriteettiuskoon perustuvia tietokäsityksiä. Tieteellinen julkaisu vaatii yhtä kriittisen arvioinnin kuin Wikipediakin. Tutkimus tehdään aina jossain kontekstissa ja harvoin voidaan olla varmoja että löydöt pätevät myös lukijan kontekstissa.

Wikimaailmassa tapahtuva oppiminen on avointa ja organisoimatonta: sitä ei säännellä lainsäädännöllä eikä koulutuspoliittisesti; se ei ole osa kansallisvaltion koulutusjärjestelmää, vaan siitä riippumatonta toimintaa. Sille ei myöskään ole olemassa kirjoitettua opetussuunnitelmaa.

Vadén ja Suoranta pyrkivät hyvinkin seikkaperäisesti avaamaan wikioppimisen ja Wikipedian käsitettä .

Eroina: Wikipediassa on muokkausmahdollisuus ja on netissä, on kaikille avointa . On myös mahdollisuus keskusteluun ja historiasta voi katsoa kuka on tehnyt ja millaisia muutoksia matkan varrella artikkeleihin on tehty. Wikioppimisessa tärkeää on yhdessätekeminen. Se ei onnistu perinteisten hakuteosten kanssa. Wikipedian luotettavuus puhuttaa, mutta tieto on ihan yhtä luotettavaa kuin missä tahansa muualla. Wikioppimisessa ei ole ns. johtajaa vaan perustuu yhteisöllisyydelle ja jokaisen omaan aktiivisuuteen ja oppimiseen. Keskeistä on oppiminen keskustelemalla ja tekemällä.

Wikimaailmassa tapahtuva oppiminen on avointa ja organisoimatonta: sitä ei säännellä lainsäädännöllä eikä koulutuspoliittisesti; se ei ole osa kansallisvaltion koulutusjärjestelmää, vaan siitä riippumatonta toimintaa. Sille ei myöskään ole olemassa kirjoitettua opetussuunnitelmaa.

Wikioppimisen merkitys: avannut oppimista ja tuonut materiaaleja kaikkien ulottuville ja saataville. Miten yliopistoissa voidaan luoda tiloja, joissa pyritään eroon perinteisistä luennoista ja tarjoamaan omakohtaisia kokemuksen riemuja . Autetaan opiskelijaa miettimään asioita itse ja itseään varten ei opettajaa varten? Muistettava myös ryhmän voima. Jokainen antaa oman panoksensa, mutta saa myös paljon ryhmältä.

Ryhmässämme eniten keskustelua herätti kuinka wikioppimisen avulla voi osoittaa formaalin oppimisen (lähinnä koululaitoksen) heikkouksia ja ongelmia suhteessa esimerkiksi tietokäsitykseen ja ajanmukaisuuteen. Suoranta ja Vadén puhuivat esimerkiksi siitä, kuinka wikioppimisesta jää aina jälki. Suoranta sanoo että muodollisesta oppimisesta on jätetty kokonaan pois se, että oppimisesta syntyisi jokin jälki tai että oppimista tapahtuisi myös muita varten, koska oppimisen tuloksia voidaan jakaa. Inka viittasi Helsingin Sanomien kolumniin "Koulu unohti päivittää itsensä", joka käsitteli osittain täysin samoja asioita kuin Vadenin ja Suorannan luento. Netin ja wikioppimisen myötä kaikilla on mahdollisuus kouluttaa itse itseään, joten onkin kysytty, mihin koululaitosta enää tarvitaan. Kouluille ehkä löytyy edelleenkin perusteensa, mutta mielenkiintoinen kolumnissakin sivuttu kysymys on, voitaisiinko itsenäistä omiin mielenkiinnonkohteisiin perustuvaa oppimista hyödyntää kouluissa enemmän. Jos Sudbury Valley Schoolin tapaan oppilaat saisivat itse päättää mihin keskittyisivät kaiken aikaa ja heitä mentoroitaisiin siinä? Voisikohan tällaista tyyliä kokeilla edes osittain koulussa?


Wikioppiminen
[muokkaa]

0055Perinteinen tietosanakirja sisältää kattavammin tietoa, kuin wikipedia. Wikipediasta ei löydy kaikkea tietoa, mitä perinteisistä tietosanakirjoista löytyy. Esimerkiksi sienikirjoista löytyy sienet ja lintukirjoista linnut jne. Onko sillä kuitenkaan enää väliä? Kuka tahansa voi mennä muokata käyttää jne. Minusta on kiva luottaa siihen, että joku asiantuntija on kirjoittanut vaikka tutkimastaan hämähäkistä eikä kuka tahansa joka on kiinnostunut kyseisestä hämähäkistä. - Jürgen

Olen Jürgenin kanssa eri mieltä siitä, että perinteinen tietosanakirja olisi kattavampi kuin wikipedia. Tietosanakirjoista ei löydy kaikkea tietoa, mitä wikipediasta löytyy. Kirjaa lukiessaan ei voi tietää onko kirjoittaja tarpeeksi asiantunteva tai onko kirjan esittämät faktat edelleen voimassa. Tieto on suhteellista ja muuttuu koko ajan. Netistä tietoa hakiessaan pystyy helposti vertailemaan eri ihmisten samasta aiheesta tehtyjä tekstejä. Wikipedian ja muunkin netistä löytyvän tiedon etu kirjoihin nähden on se, että tieto päivittyy koko ajan. Wikipedian tieto saattaa olla tuoreempaa kuin oppikirjoissa koulussa. Se tieto, mitä kirjojen perusteella oppilaille opetamme saattaa hyvinkin olla joskus vanhentunutta. Kuka muuten yleensä määrittelee, kuka on tarpeeksi asiantunteva? -Sonja

Samaa mieltä Sonjan kanssa siitä, että ei voi yks´kantaan todeta tietosanakirjaa luotettavammaksi tai kattavammaksi. Silloin vain luotetaan kustantamoon, rahoittajiin, tekijään ja monissa tapauksissa valtioon. Hyvänä esimerkkinä voi tsekata historian oppikirjoista nykypäivänäkin löytyvän tarinan siitä, miksi maratoonia kutsutaan maratooniksi. Meidän kaikkien käyttämä ja eteen päin kirjoitettu "fakta" ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Muutenkin Suomessa oppikirjoista loppui vasta muistaakseni 1993 valtion suorittama tarkastus, jonka avulla pyrittiin vaikuttamaan sisältöjen sopivuuteen kansalle. Jos ottaa 80-luvun ja tämän päivän historian kirjat vertailuun, voi todeta esimerkiksi Neuvostoliiton vaikutuksen Suomen historian kirjoitukseen ja sen muutokseen. Tämähän ei tietenkään poista wikipedian luotettavuuden ongelmia mitenkään. -VH_

0402Wikioppiminen uusi tapa oppia ja mielestäni siksi sitä oudoksutaan, kun ensin pitää oppia säännöt miten toimia? 0545Useimmat meistä etsivät johtajakoiraa. Jos sellaista ei ole, jäljelle jää ne ihmiset, jotka pärjäävät ilman johtajaa. - Jürgen

Katsomme videot ja kommentoimme niitä. Osallistumme keskusteluun. On mielenkiintoinen aihe ja haluan mielelläni osallistua, mutta pitääkö se oma oppiminen jotenkin jakaa muille wikioppimisessa ja näyttää osaaminen, vai riittääkö, että vain seuraa sivusta ja oppii itsekseen? Jos ei ole asiaan lisättävää, pitääkö silti kommentoida, että näyttää olevansa mukana keskustelussa. Mielestäni ei pidä kommentoida, jos wikioppimisessa on todellista luottoa toimijoihin. Entä jos toiset keskustelevat ja itse vain peesaa? Tässä ehkä wikioppimisen keskeisin anti. kun ihminen jakaa oman tietonsa, hän muokkaa sen sellaiseen muotoon, että ymmärtää sen itsekin ja näin hän on sisäistänyt tiedon. Jos tätä keskustelua ei käy, ymmärrys asiasta voi jäädä paljon suppeammaksi. - Jürgen

Entäs ryhmätentit? Kyllähän niissäkin on mahdollisuus peesaamiseen.On käynyt niinkin, että vähemmän valmistautunut on pelastanut koko tilanteen esimerkiksi loistavalla kirjoitustaidollaan tai taidolla poimia hajanaisesta keskustelusta olennainen, jolloin käydystä keskustelusta on saatu eheä vastaus. Seuraavalla kerralla tämä vähemmän valmistautunut opiskelija tietenkin joko muistaa aiemman kokemuksensa ja valmistautuu paremmin...tai jatkaa hyväksi havaitulla tiellä. Eikö siipeilijöitä löydy aina? No jaa, pääpointtini taisi olla se, että jokaisen panosta tarvitaan ja epäreiluus ei maailmasta lopu ja poistakaa nälänhätä ja koiranpennuille hyvä koti. ELI: AJATUS KATKESI, MUOKATKAA NYT LOPPUUN KUN ON MAHDOLLISUUS! -Lotta-

Sama peesaamisen mahdollisuus pätee ihan kaikkeen ryhmätyöskentelyyn. Harvoin sitä tapaa sellaista ryhmää, jossa kaikki olisivat tehneet saman verran hommia ja osallistuneet yhtä aktiivisesti. -Sonja

Itseäni ahdistaa keskustelun muuttaminen tekstiksi. Eli vapaan ja virtaavan kahlitseminen merkkijonoksi. Voisiko koulussa keskustella ryhmässä, tallentaa sitä ja käyttää sitä osaamisen merkkinä? Ainakin herrojen keskustelut ovat osoitus siitä. -VH-
Se on aivan totta. Itse käyttäisin wikiopistoa tai muuta digitaalista alustaa keskstelun paikkana vain siinä tapauksessa, jos kasvotusten ääneen keskuselu ja ryhmässä työskentely olisi jostain syystä mahdotonta. -Sonja
Tätä kantsii miettiä. Aalolla on kehitetty tollanen oppimisprojektien viedointityökalu http://reflex.aalto.fi/?lang=en-EN sitä esimerkiks vois tsekkailla. --Tere (keskustelu) 9. tammikuuta 2013 kello 08.33 (UTC)

1031Mielestäni wikioppimisessa olisi hyvä mahdollissus rakentaa silta työelämään. Jos sieltä saisi kommenttia opiskelijoille ja opettajille. Ehkä tässä olisi yksi keino testata teoriaa käytännössä ja madaltaa niitä kuuluisia norsunluutorneja, jotka helposti kasvavat yliopiston sisällä vaikka tahtoa onkin avoimempaan tutkimiseen. 1150Ei opettajankoulutuksessa aika riitä millään opettamaan opettajille opetetttavia asioita, sillä aikaa vie kysymykset miten opetetaan ja miksi opetetaan. Opettajan pitäisi aina tehdä oma oppikirja. Jos opettaa suoraan kirjasta, ei siihen tarvita maisteria. Kuka tahansa voi lukea kirjaa lapsille. - Jürgen

1720Oppimiseen kiinnostus Ihmisiä voi kiinnostaa se, mitä oppimisesta saa, eikä itse oppiminen, jolloin oppiminen suoritetaan. Esimerkiksi sähköasentaja ei välttämättä ole kiinnostunut kaikesta teoriasta mitä opettaja hänelle on opetukseen koonnut. Asentaja on silti kiinnostunut asennustöistä. Hän kyllä ymmärtää, että teoria on halittava, mutta on silti kiinnostunut asennustöistä ja suorittaa teoriaopinnot. Onko meillä liikaa teoriaa? Jos polkupyörällä ajamisen opettelu aloitetaan kymmenen tunnin luennolla, jaksaako kukaan kuunnella? Pitäisikö vain istua heti pyörän päälle ja siinä samalla kertoa asioita. Tämä ongelma on yliopistossa, oli kyse wikioppimisesta tai luento-oppimisesta, niin pitäisi olla toiminnassa, jotta siitä voidaan paremmin keskustella ja oppia. on kuitenkin asioita, joista on helpompi ensin puhua ja vasta sitten kokeilla käytännössä. - Jürgen

2100Mitkä on oppimisen tilanteet Parasta oppimista on ollut kun opskelijat ovat saaneet kysyä a asiantuntijat vastaavat kysymyksiin. Toisaalta asiantuntijat ovat heittäneen ongelmia opiskelijoille. Mennään siis antiikin Kreikkaan.

23 Opettamisen ja oppimisen teoriat. Hieman menee herroiltakin tässä sekaisin oppimiskäsitys ja opetustavat, kuten tapana on. JOS ihminen oppii sosiaalisen konstruktivismin mukaisesti, hän oppii sitä joka tapauksessa siten oli opetustapa mikä tahansa. Tietenkin eri tavat järjestää opetusta joko tukevat tai haittaavat sosiaalista oppimista, mutta millään taikatempulla sitä ei saa aikaan. -VH-

25 Tää yhdessä tekeminen ja uuden luominen on mahtava tavoite, joka pitäisi olla koko koulun päämäärä. Ei pitäisi vain toistaa, vaan luoda myös uutta. Ikävä kyllä kandintyö tai edes gradu harvoin luo mitään uutta, vaan osoittaa vain tiedeyhteisölle muotojen ja normien hallintaa. -VH-

Samoin hyvä pointti toi yliopiston alkuperäinen tarkoitus ja rooli. Ennen tutkittiin ja julkaistiin, jotta muutkin saivat tietoa ja keskustelu aihetta. Nykyään yliopistossa julkaisuille on määrätty tavoitemäärät eli tuotaan roskaa vain, koska palkka riippuu siitä. Sama pätee opiskeluun. Ei ole aikaa, tilaa ja tapaa keskustella asioista, ei tarvetta todella pohtia esim. kasvatuksen periaatteita. -VH-

32.10 Ollaanko lähempänä työelämää, kun opitaan muita varten, eikä hyviä arvosanoja varten? Mikä on kaikkein tärkeintä mitä opettajat opettavat?Kommunikaatio ja vuorovaikutustaidot - Jürgen

Työelämässä sitä vasta näkeekin surkeaa tiimityöskentelyä. Opettajat ovat melko hankalia ja sosiaalisesti taidottomia opekokouksissa. Siitä sitten lähdetään suoraan oppitunneille silmät pyöreinä kertomaan, että kaikkien kanssa pitää osata tehdä työtä ja toisia kunnioittaa. Ryhmätyön taitoja opetetaan lapsille mielestäni aivan liian vähän. Heitetään aihe lapsille ja muodostetaan heidän puolestaan ryhmä. Siitä sitten innolla tutkimaan! -VH-

Tämäkinhän on yksi mahdollisuus kommunikointiin. Vaikka kuinka pidänkin luentopohjaisesta opetuksesta, on siinä omat sudenkuoppansa. Tämä verkkopohjainen opiskelu on hieno keino lisätä keskustelua, joka usein jää väkinäiseksi luentosalissa. Kun saa aikaa miettiä ja sisäistää kuulemaansa, ai tarvitse välttämättä nojautua vastakkainasetteluun, vaan asiat ikään kuin ehtivät rikastua mielessä. (hmmm?) Kohtaaminen ja vuorovaikutus kasvotusten on ensiarvoisen tärkeätä, mutta tä on nimen omaan hieno lisä ja mahdollisuus. -Lotta-

Tereltä mielenkiintoinen heitto oli tuo, että joissakin maissa wikit ovat kovia tekijöitä kun tavallisia kirjastoja ei ole. Meidänkin ikäryhmät ovat vielä tottuneet siihen, että se oikea tieto saadaan tietokirjoista. Nykynuoret ovat kasvaneet wikimaailmaan. Eivät varmaankaan osaa edes ajatella, että sosiaalisessa maailmassa yhteisesti anonyymien tekijöiden välillä syntynyt wiki-tieto olisi jotenkin vähemmän hyväksyttyä. Me jotka olemme kasvaneet tuon tietokirja-ajan tiimellyksessä ja tiedostamme wiki-tiedon virhemarginaalit olemme kuitenkin sinut tämän tiedon kanssa ja käytämme sitä. Olemmeko paremmassa asemassa nykynuoriin siinä mielessä, että tiedostamme virhemarginaalin? Itse en edes wikipediaa käyttäessäni mieti, että tieto on virheellistä. Tosin kellot soi jos tuntuu, että tämä on tsekattava. Ja varsin usein esim. toimittajan työssä kun kaivan tietoa niin etsin back-up-tiedoksia googlesta esim. HS:n tai IS:n uutisen jne… -Aaro-

Wau Jürgen, en ikinä osaisi noin systemaattisesti poimia luennon osia ja ajoittaa niitä vielä kaupan päälle! Tyydyn siis lisäämään keskusteluun joitain videosta nousseita teemoja ja mahdollisesti kommentoimaan aiempaa.

Tuo luennosta esillekäynyt´oppimiskäsitykseen sosiaalistuminen on ollut vahvasti esillä myös yliopisto-opiskelussa: opiskelu tuntuu usein kilpailulta, jossa oman hyvän tavoittelu on keskiössä. Eikö tuolloin jää vähemmälle juuri itse oppiminen, kun opiskelusta tulee suorittamista ja arvosanojen metsästystä? On mielestäni mahtavaa, että uusia oppimistapoja tuodaan osaksi koulutusta ja niitä kehitetään. Akateeminen maailma nojaa vahvaan traditioon, mutta kai siihen rinnalle mahtuisi muutakin. -Lotta- Laitoin tekstikokoa vähän pienemmälle, koska tätä pötköä on minun mielestäni ERITTÄIN vaikea hahmottaa. T. visuaalinen oppija

Kuvataideopiskelijat Aaro, Lotta, Jürgen, Sonja ja Vili

Tadaa!

Wikioppimisen positiivisina puolina voidaan pitää sitä että se on kaikille avoin, aihe on vapaa ja osallistuminen lähtee vapaaehtoisesti kirjoittajan omasta kiinnostuksesta. Ihmiset ovat kyllä kautta aikain tutkineet ja opiskelleet omia kiinnostuksen kohteita. Erona on lähinnä se että tiedon saaminen ja jakaminen on nykyisin monin verroin helpompaa. Näin tulevana opettajana pohdiskelin että hyvä opetustehtävä voisi olla oppilaan osallistuminen esimerkiksi wikipedian ylläpitoon kirjoittamalla sinne artikkeli tai täydentämällä jo valmista artikkelia. Ongelmana vain on että silloin oppiminen ei perustuisi enää vapaaehtoisuuteen. Tietokirjoihin verrattuna ongelmana voidaan pitää sitä että siinä missä tietokirjojen artikkelit ovat asiantuntijan kirjoittamia ja todennäköisesti tiedeyhteisön hyväksymiä, satunnaisen kirjoittajan artikkelit voivat pahimmassa tapauksessa perustua virheellisiin tietoihin. Lueontovideolla pohdittiin voisiko opetus tulevaisuudessa siirtyä wikiopiston kaltaisiin alustoihin, missä huippuluennoitsijoiden luennot olisivat kaikkien katseltavissa ja ihmiset voisivat opiskella omien mielenkiintojensa mukaisesti. Herää kysymys eikö opiskelijoiden osaaminen tällöin jäisi mahdollisesti varsin kapea-alaiseksi? Ainakin omien kokemusten mukaisesti tylsät didaktiikan massaluennot voisivat jäädä monelta opettajaksi opiskelevalta väliin, vaikka sen opiskelu eittämättä onkin perusteltua, ja opiskelijat keskittyisivät kiinnostavimpiin aiheisiin. Olisiko maailma täynnä kulttuurialan moniosaajia, graafisia suunnittelijoita, muusikoita ja muita mediaseksikkäiden alojen osaajia, jos nuoret opiskelisivat omien mieltymysten mukaan? Vaikka opiskelussa on tärkeintä itse oppiminen, on minusta myös tärkeää että valmistunut henkilö voi todistaa oman osaamisensa päästötodistuksen muodossa. Tuntuu ainakin vielä kaukaiselta ajatukselta että esimerkiksi työnhaussa hakija ilmoittaisi luennot mitkä hän on katsonut youtubesta. Perinteisen opetusmenetelmän etuihin kuuluu myös se että videoluennoitsijalle on hankala tehdä lisäkysymyksiä, mutta tunnilla se ainakin periaatteessa on mahdollista. Parhaimmillaan luennoilla, jossa opiskelijat ovat läsnä, syntyy hyviä keskusteluja jotka haastavat wikiopiston joukkoälyn. --Villek (keskustelu) 10. joulukuuta 2012 kello 19.07 (UTC)

Mahdollisuus vai uhka

Meidän omassa keskustelussa syntyi seuraavanlaisia ajatuksia: nettipohjainen opiskelu antaa rajoittamattomia mahdollisuuksia opiskelijalle, sekä koululle. Netissä kun ei ole, sitä opettajan painostavaa auktoriteettia. Se mahdollistaa ennennäkemättömään luovuuteen, sekä rohkeuteen käyttää kyseistä luovuutta. Kyseisiä asioita, kun yhteiskunta meiltä vaatii nykypäivänä sekä selviytymiseen, että menestymiseen pirstaloidussa ja äkkipikaisessa globaalissa maailmankaikkeudessa. Kyseinen ilmiö myös auttaa ihmisiä tarttumaan spontaanisesti niihin asioihin, mitkä heitä oikeasti kiinnostavat. Tämä tietenkin näkyy motivaatiossa ja töiden tuloksissa. Toisaalta onko wikioppiminen ratkaisu kaikkiin ongelmiin tai pystyykö se syrjäyttämään ,esimerkiksi yliopistomaailmassa luento-opetusta!? Todennäköisesti ei, mutta se tulee varmasti tarjoamaan uusia mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja opetukseen. Pitää myös muistaa, että me olemme yksilöitä ja yksilöt oppivat erilailla. Miettiessä wikioppimista koululaitosten kannalta, niin tulee mieleen seuraava seikka: mikäli jokainen pystyy kouluttautumaan wikin/internetin kautta, niin mihin koululaitosta tarvitaan... Toisaalta ihmiset ovat nykypäivänä niin paljon sidoksissa teknologiaan ja Internetin-ihmeelliseen maailmaan, että jaksavatko he siirtä myös opiskelunsa erilaisille "pilvipalveluille". Ihmen kun on kuitenkin luotu keskustelemaan ja olemaan toisten ihmisten kanssa fyysisesti, eikä virtuaalisesti. Mielestämme luennoilla saadut keskustelut tulevat aina olemaan mielenkiintoisempia, kuin virtuaalisessa maailmassa saadut tuotokset. Zahra, Anton, Perttu ja Mikko.


Wikioppimisen vapaus ja voima


Ryhmän keskustelussa huomioitiin se, että wikioppiminen voi olla myös netin ulkopuolista. Tästä esimerkkinä vapaa sivistystyö, lukupiirit ja erilaiset seurat, siis asiat, joita on harrastettu jo kauan ennen digiaikaa. Näin siis wikioppimisen ideologia näyttäytyy ihailtavana, pyynteettömänä sivistystyönä. Wikipedian rooli massiivisena sivistysprojektina on ajatus, jota ei keskiverto wikipedian lukija välttämättä tiedosta. Wikipedian tuomat mahdollisuudet paikoissa, joissa tietovarantojen saatavuus on rajoitettua, ovat myös huomattava tekijä, joka tukee Wikipedian vaikuttavuutta sivistäjänä.

Oppimisen kannalta wikioppiminen perustuu uuden tiedon tuottamiseen osana yhteisöä. Suureen rooliin nousee henkilökohtainen kiinnostus aiheeseen sekä oma-aloitteisuus. Eräs ryhmäläinen kommentoi tätä sanoilla: "Jos haluaa oikeasti oppia ja tehdä jotain relevanttia, pitää rakastaa ja pitää oppimisen kohteesta." Tähän liittyvät myös harrastunesuuden ja amatöörin käsitteet. Amatööri tulee sanasta amor, eli rakkaus. Amatööri on tiedon kohteen rakastaja. Wikioppiminen siis tapahtuu harrastuneiden ihmisten ryhmissä. Ryhmän voima ja joukkoäly nähdään yleensä suurena innovatiivisuuden polttoaineena. Kuitenkin keskustelussamme huomioitiin myös se, että toimiakseen ryhmä tarvitsee jollakin asteella toimivan ryhmäkemian. Jos ryhmän jäsenten välit tulehtuvat, projekti kaatuu helposti siihen, jolloin ryhmätyöskentelyllä voikin olla projektin kannalta negatiivinen vaikutus.

Ryhmässä arvioitiin, että yksikään akateeminen laitos ei tule täysin luopumaan perinteisestä oppimisen tavasta ja siirtymään kokonaan wikioppimiseen. Toisaalta esiin tuli myös kysymys, tarkoittaako wikioppiminen aina uuden tiedon tuottamista, eli aktiivista tekemistä. Jos näin on, pelkkä wikipedian lukeminen ei ole wikioppimista. Wikioppiminen siis hahmottuu projektiluontoiseksi tekemiseksi, jota ehkä joillain erityisen eksakteilla aloilla, kuten luonnontieteet, voidaankin hyödyntää vain perinteisen yksisuuntaisen tiedonvälityksen rinnalla.

Koulukriitikot näkevät kouluympäristöillä lähinnä väestonhallintafunkion. Koulujärjestelmä on heille jälkeenjäänyt ja muita kuin oppimistarkoituksia palveleva. Keskustelussame näin radikaalia näkemystä ei kannatettu, vaan tietynlaisella hallinnalla nähtiin myös positiivisia puolia itse oppimisen kannalta. Jonkinaisen kurin ja järjestyksen sekä työskentelytapojen oppiminen hyödyttää oppijaa. Toisaalta koulujärjestelmä vallankäytön välineenä ja tehokkaana propagandan välittämisen keinona on ollut laajassa käytössä totalitäärisissa yhteiskunnissa. Myöskään niinsanotut demokraattiset maat eivät välttämättä ole täysin puhtaita tällaisesta koulujärjestelmän välineellisestä käytöstä. Wikioppimisen vapaus houkuttelee monella tavalla.

-Miikka, Olli ja Pauliina. Ryhmän keskustelun pohjalta kirjoittanut Miikka.

WIKIÄ

Kontaktiopetus, tarvitaanko sitä enää ollenkaan? Säästöt olisivat huikeat jos yhdellä videolla tavoittaisi tuhansia henkilöitä. Ei tarvita kuin yhteys, joka ei puskuroi. Wikioppimisessa on todella paljon hyviä puolia. Itsekkin olemme käyttäneet kyseistä formaattia omissa lukupiiritehtävissämme. Wikin ylivoimaisesti paras puoli on se, että se tuo ajattelun näkyväksi. Eli kirjoittaja joutuu funtsimaan mitä kirjoittaa ja voi tarpeen vaatiessa kumota omia ajatuksiaan tai löytää uusia, jopa parempia ajatusmalleja. Ryhmän jäsenet näkevät järjen juoksun ja pystvät näin kokonaisvaltaisemmin puuttumaan tiedon tuottamiseen, ihan alusta lähtien. Näin ollen tiedon rakentaminen ei ole pelkästään vastaanottamista, se on myös sen tuottamista.

Vaikka wikissä tulee sosiaalista vuorovaikutusta niin se ei kuitenkaan alkuunsa ole sama asia kuin kokoontua kahvilaan juttelemman silmätysten. Sama koskee kontaktiopetusta. Elävän luennoitsijan ollessa paikalla ja muiden opiskelijoiden istuessa vierelläsi syntyy automaattisesti erilainen sosiaalinen konteksti. Luennolla syntyy usein ajatuksia, joista haluaa heti vaihtaa muutaman sanan kaverin kanssa. Tämän jälkeen yleensä seuraava siirto on nostaa käsi ylös ja kysyä asiaa luennoitsijalta. Se aiheuttaa yleensä keskustelua luennon sisällä mikä mielestämme on opiskelussa kaikista tärkeintä. Mielipiteitten vaihtamisen, omien näkemyksien perustelemisen jne. on sellaista toimintaa, jota tulisi nähdä myös ala-asteella. Opetus ja ennen kaikkea tieto on siirtymässä yhä enemmän nettiin mutta tiedon sisäistäminen ja tiedon haastaminen on oppimisen tärkeimpiä lähtökohtia.

Wiki kylläkin on oiva väline ja siinä on monia hyviä puolia, ryhmätyöskentelyn ollessa niitä parhaimpia, mutta on syytä kuitenkin muistaa, että sosiaalisuuden kautta ihminen kiinnittyy yheiskuntaan, ei mokkulan.

Johtavat tutkijat, primus inter pares: @Eronen21 & @Kurre_195_95

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikiversity.org/w/index.php?title=Mediakasvatus_ja_uudet_lukutaidot/Syksyn_2012_kurssi/moduli_II-keskusteluun&oldid=30393”