Mediakasvatus ja uudet lukutaidot/Syksyn 2012 kurssi/moduli V-keskusteluun

Epävarmuus

Mikään ei ole niin varmaa kuin epävarmuus. Meidän pitäisi luoda ilmapiiri, missä ihmiset kestävät epävarmuutta ja uskaltavat kokeilla omia siipiensä kantamista. (oma).

Tieto muuttuu koko ajan, tutkijat tutkivat ja oppivat ja aikaisemmin varmana pidetyt faktat vapisevat ja uusi tieto tulee tilalle - kunnes taas joku uusi tutkija tekee tiedosta turhan tarjoten oman näkemyksensä tilalle.

Tuntemuksia luennosta: Luento toi tietynlaisen ahdistuksen, ettei mikään ole varmaa ja kaikki muuttuu. Tiedon historiassa kaikki aiempi tietämys on osoittautunut vääräksi, jolle on myöhemmin naurettu. Hieman hdistavaa miettiä, että kaikki mitä nyt tiedämme onkin väärää, jolle myöhemmin nauretaan. Tietynlaista epävarmuutta on siedettävä.

Luento antoi kuitenkin paljon ajatuksia myös opettajan roolista. Enää ei toimi opettajan rooli auktoriteettinä, mikä koetaan turvalliseksi vaan opettajan tulee olla maaston luoja keskustelulle, ehtojen paaluttaminen ja dialogin luominen. Jos sanotaan että opettaja tulisi korvata koneella aina kun mahdollista niin koneet eivät kykene dialogiin.-heli

Tiedon subjektiivisuus – objektiivisuus

Tieto suodattuu aina erilaisten instanssien läpi. Jokaisella taholla / ihmisellä on tietty näkökulma, jolla se suotaa tietoa eteenpäin. Lisäksi jokainen tiedon saaja lukee, katsoo, tutkii ja tulkitsee tietoa omista lähtökohdistaan käsin. Tietoa voi tulkita myös väärin – tahtoen tai tahtomattaan.

Uutisia ja dokumentteja on usein pidetty tosina. Kuitenkin ne ovat aina ihmisten tekemiä ja heijastavan jotakin ideologiaa. Joku valitsee uutiset – mistä maasta kerrotaan tai jätetään kertomatta, kuinka usein uutisia julkaistaan tietystä asiasta, mitä uutisissa kerrotaan, mitä jätetään kertomatta, mikä näytetään kuvissa, mitkä asiat rajataan kuvan ulkopuolelle, ketä haastatellaan asiantuntijana, ketä taas ei. Maailmanpolitiikassa rahalla on suuri mahti uutisointeihin – taloudellisesti merkittävistä asioista uutisoidaan, muut voivat jäädä varjoon. New York oli vahvasti esillä myrskyuutisoinneissa, Haiti ja muu köyhempi ympäristö sai jäädä varjoon. Samasta aiheesta voi tehdä täysin toisistaan vastakkaisia uutisia jo pelkästään lisäämällä pieniä sanoa, kuin jo, vain, ehkä, taas...

Oppikirjat

”älä käytä Wikipediaa” = ”älä käytä oppikirjaa” Oppikirjojen sisällöt ovat myös poliittisen ilmapiirin valottamia ja vahvasti aikaan sidottuja. Aikoinaan oppikirjoissa on puhuttu neekereistä ja kerrottu lähes apinallisia viittauksia näistä Afrikassa asuvista villi-ihmisistä. Nykyään teksti on muuttunut, mutta kuvastot edelleenkin kansainvälistyvästä maailmasta huolimatta ovat varsin stereotyyppisiä.

Kuka on terroristi ja kuka kansan vapauttaja – kenen näkökulmasta tätä katsotaan?

Mitä historian kirjoihin on kirjoitettu – onko ainoastaan voittajien historia merkittävää?

Wikipedia antaa mahdollisuuden tutkia asioita ja kirjoittaa sinne itse – tai korjata muiden kirjoituksia.

Opettajan rooli

Yhteistoiminnallisessa oppimisessa opettajan paikka on pikemminkin toimia ohjaajana. Opettaja ohjaa projekteja, luo toiminnalle ehtoja sekä olosuhteita ja ohjaa tiedon ytimeen.

Opettaja vai tietokone – ihmiset oppivat useilla eri tavoilla, joku kuuntelee, toinen näkee, kolmas kirjoittaa, joku haluaa kysyä tai tarvitsee apua, toinen taas etenisi eteenpäin kuin jyrä – onko nämä toisensa sulkevia asioita?

Taksonomia (wikipedia) = tieteenala, joka tutkii eliöiden luokittelua ja luokittelee niitä taksoneihin. Sen synonyyminä esitetään yleensä nimitys tieteellinen luokittelu.

Folksonomia (wikipedia) = yhteisöllisesti tuotettu, avoin luokittelujärjestelmä, jonka avulla internet-käyttäjät voivat luokitella sisältöä, kuten www-sivuja, valokuvia ja linkkejä.

”Netti vieraannuttaa aistien maailmasta”

- En olisi asiassa ihan samaa mieltä. Mehän voimme netin ansiosta tutkia käsittämättömän määrän erilaisia asioita ja päästä lähelle kohteisiin, minne emme muuten pääsisi. Netistä voi seurata linnun pesimäpuuhia ihan läheltä tai tutkia maailmankaikkeutta erilaisin kuvin ja videoin. Netin kautta näemme vahoja elokuvia ja voimme tutustua uusiin taiteen / musiikin ym suuntauksiin. Toki tuijotamme näitä tietokoneen ruudulta, mutta miten se eroaa esim. televisioruudusta. Netin välityksellä ainakin silmät ja korvat saavat virikkeitä – toki nenä ja tuntoelimet jäävät vähemmälle.

--MCkoppis ja Noora O. 8. marraskuuta 2012 kello 12.36 (UTC)

Katsottuamme videon ja luettuamme edellisen kommentin, halusimme tarttua edelliseen väittämään: "netti vieraannuttaa aistien maailmasta".

Me taas yhteistuumin tulimme siihen tulokseen, että netti vieraannuttaa käyttäjäänsä aistien maailmasta monin tavoin. Se vieraannuttaa juuri reaalimaailman kohtaamisesta, sillä ruutu toimii käyttäjälleen eräänlaisena kilpenä. Se voi myös toimia niin "raskaana aseena", ettei sitä oikeasti jaksaisi kantaa. Internet vieraannuttaa tällä tavalla perinteisestä kohtaamisesta ja vuorovaikutuksesta, jossa vastapuli/yhteistyökumppanit lukevat toistensa kehoja ja kasvoja (mukaan tulee esim. empatia, sympatia). On totta, että netti suosii ujoa ihmistä ilmaisemaan itseään, mutta tämä tapahtuu silloin suojakilven takana, ruokkien ujoutta entisestään. Itselleen kohtuuttoman "raskaalla aseella" tarkoitamme sitä, että netti on helppo väylä laukoa asioita, joita ei kasvotusten keskustellessa esittäisi välttämättä ollenkaan. Jos oikeat kohtaamiset harvinaistuvat, niin kuinka sitten moniaistisia kommunikaatiotilanteita tulisi harjoitella? Sellaisilta tuskin kukaan elämässään välttyy, vaikka nettiä opittaisiin kuinka hyödyntämään.

Kaksiuloitteinen pikselikasa ei myöskään anna täysin oikeutta taiteelle, eikä maisemille/ympäristölle/luonnolle. Ideoita voi toki saada tai muistella asioiden pintapuolista olemusta, mutta kokonaisvaltaista aistielämystä on kuitenkin vaikea saada. Kukaan meidän ryhmästä ei tunnustaudu sen tason muusikoksi, joka osaisi sanoa tarkalleen kuinka paljon median välityksellä kuunneltava musiikin muuttuu suodattuessaan laitteiston läpi. Tiedämme silti mikä on ero istua konserttisalissa tai vaihtoehtoisesti kotisohvalla kuuntelemassa sinfoniaorkesterin soittoa.

Toinen epätoivotta vaikutus medialla on aistien turruttajana. Visuaalisuus ja graafisuus löyvät läpi kaikkialla muuallakin kuin netissä, mutta siellä kuvien ja visuaalisuuden voima on kyseenalaistamaton. Kuvat kilpailevat "tiedon" ja tekstin kanssa. Kuvat voivat toimia valmiiksi pureskeltuna syötteenä, jolloin aivotyö minimoidaan ja uusien ajatusten synty jää vähiin. Kuvien lukemisen taito on tärkeä osa koko median lukemisen taitoa. Kuviin on ympätty milloin mitäkin ideologiaa ja mainostusta, mistä tulisi olla tietoinen, edes jollain tasolla. Kuvat onnistuvat herkästi luomaan mielikuvia ja harhoja. Ihmiset myös tottuvat kuvien lukemiseen suodattaessaan niitä median tuotteina jatkuvalla syötöllä. Näppärät median käyttäjät laiskistuvat käyttämään muita aistejaan. Luennon kuuntelu tai kuvattoman oppikirjan lukeminen voivat olla median kuvamyrskyn ansiosta tämän päivän ala-asteikäiselle työn ja tuskan takana. Opetuksesta pitäisi tehdä visuaalisesti mielenkiintoista, mikä luo taas paineita opettajille.

Median käyttö oikeassa suhteessa opetuksessa vaikuttaa tällä hetkellä hedelmälliseltä idealta. Olisi optimaalista vaikuttaa opetusmetodeihin itse ja opettaa koulussa, jossa laitteisto vastaisi myös tarpeita.

Linda, Maisa, Elina ja Maria

-- TOL törkkii tähän myös. Netti niin vieraannuttaa. Muistan sen hetken kun Google Maps kuvasi maailman kolkat ja antoi mahdollisuudet street view- näkymään. Hei, nyt ihmiset voivat oikeasti käydä vaikka Pariisissa Eiffel-tornin juurella. Moni sanoikin käyneensä Lontoossa tai New Yorkissa. EI, ET OLE KÄYNYT SIELLÄ! Olet vain nähnyt kuvia sieltä! Internetin käyttö sekoitetaan usein juuri niihin aisteihin, kuin olen käynyt tai olen nähnyt oikeasti jonkun. Pitäisi tiedostaa, että nämä eivät ole autenttisia kokemuksia, esimerkiksi Pariisin kaduista.

Internetin antama mahdollisuus toimia anonyyminä syö inhimillisyyttä ja empatiaa verkossa käydyissä kanssakäymisissä. Voit sanoa melkein mitä tahansa, ilman, että kukaan ikinä saa tietää kuka oikeasti olet. Tähän voi törmätä esimerkiksi erinäisillä keskustelupalstoilla, missä törmää todella törkeään tekstiin ja arvosteluun anonyymeiltä käyttäjiltä.

Kuulin juuri uudesta aplikaatiosta joka on suunnattu tabletteihin, ihmisille jotka tarvitsevat työpäivänsä aikana empatiaa ja sympatiaa. Aplikaatiossa on kauniin nuoren naisen kasvot jotka ilmeilevät aplikaation käyttäjälle siten kuin ne ymmärtäisivät käyttäjän vaikeuksia. Välillä nainen hymyilee ja naurahtaa. Kasvoijen on kuulemma tutkittu antavan käyttäjällensä kannustavaa voimaa jatkaa työtään ja päiväänsä. Nonniin joo siis, eikö sieltä kahvihuoneesta löytyisi jotakin toimiston Sirpaa, jolle voisi vähän avautua ja sitten Sirpa vaikka vähän hymyilisi. Mihin on kadonnut ihmisten normaali kanssakäyminen?

--TOL (keskustelu) 4. joulukuuta 2012 kello 11.27 (UTC)

KESKUSTELUA MODULI V -VIDEOSTA

Keskusteluun käytettiin Google Drivea. Keskustelijoina Maria, Elina, Erika ja Outi

Erika: Herättikö ajatuksia se, että opettajat ovat usein niin sitoutuneita työhönsä, ettei esimerkiksi Wikipedian neutraali kanta oikein sitouta siihen oppimiseen/opettamiseen ja innostumiseen? Onko se ongelma jos opettaja on liian sitoutunut tiettyyn näkökulmaan? Tuli mieleen, että voisi olla hyvä, että saman aineen opettajia olisi monta, esimerkiksi lukiossa, jottei aina se yksi opettaisi, sillä näkökulma polarisoituu. Jonkun toisen opettajan tunneilla voi oppia ihan eri näkökulmista. Siksi on mielestäni hyvä yliopistossa, että kursseilla käy vierailemassa monia eri asiantuntijoita, joilla voi olla ihan eri taustat osaamisessa kuin esimerkiksi meidän alan.

Outi: Onhan se totta, että yksittäiset ihmiset ovat yleensä enemmän sitoutuneita johonkin tiettyyn totuuteen tai käsitykseen siitä, miten asiat ovat. Totuttuja uskomuksia ja “tietoja” ei jakseta tai edes haluta kyseenalaistaa, eikä muiden mielipiteille anneta tilaa. Joskus saattaa olla jopa niin, että se opettajan mielipide tavallaan jyrää kaikki muut, tai opettaja ei hyväksy edes muiden (siis opiskelijoiden) argumentteja, koska opettajana hän itse on tottakai oikeammassa kuin muut.

Maria: Minusta ylipäätään se ilmapiiri, joka vallitsee peruskoulu-lukio-asteilla on sellainen, että opettaja kertoo ja muut kuuntelevat, toki esitetään kysymyksiä, mutta ei juuri kyseenalaisteta (ellei oteta huomioon teinien kettuilua), on sellainen johon voisi kiinnittää huomiota. Tietenkin on aineita joiden kyseenalaistamiseen ei ole tarvetta esimerkiksi matematiikan lait ovat aikalailla pysyviä, mutta sitten ne muunlaiset aiheet ovat sopivampia tähän. Se voisi myös sitouttaa opiskelijoita oppimiseen, kun he pääsisivät vuoropuheluun ja “vaikuttamaan” (keskustelemaan) aiheesta.

Erika: Sitä kyseenalaistamista olisi hyvä vaikka opettaa, itselleni se muodostuu usein ongelmaksi kun kirjoitan esseitä tai luen tieteellisiä artikkeleja, en osaa nähdä siinä sitä toista puolta, ennen kuin opettaja kertoo, että nyt on jokin toinen tieteellinen artikkeli tehty, joka kumoaa tämän toisen. Harmittaa, että on ikään kuin juurtunut se ajatus koulusta, että kun tämä nyt on tieteellistä ja käynyt läpi kaikennäköiset seulonnat, niin sen täytyy olla mahdollisimman aukoton teksti, joten siitä on vaikeaa löytää mitään epäkohtia. Se kyseenalaistaminen mahdollistaisi sen tiedon epävarmuudenkin hyväksynnän, että voisi heittää omia ideoita vapaasti, eikä tulisi mietittyä sitä onko oma idea parempi vai huonompi, siihen verrattuna mikä on jo olemassa.

Maria: Olet ihan oikeassa ja “kärsin” Erikan kanssa samoista ongelmista. Ja tuosta kyseenalaistamisesta vaikkapa keskustelun kautta olisi varmasti hyötyä.

Outi: Siinä videollahan puhuttiin juuri reflektiivisestä tiedosta, ja sitähän tieteellinen tekstikin aina on. Akateemiseen maailmaan kuuluu se, että teoriat voidaan aina todistaa vääriksi, jos uusi tieto on jollain tavalla korvaavaa tai kumoaa ne vanhat käsitykset. Vielä toistaiseksi on ollut aika vähän asioita, jotka olisi voitu lyödä yhdellä kerralla lukkoon, eikä niitä faktoja olisi jouduttu täydentämään tai korvaamaan vuosien saatossa. Eli tieteelliset faktatkin ovat tosiaan aina muutostilassa. Tämän takia se asioiden kriittinen pohtiminen, ja ymmärrys siitä, että faktatkin muuttuvat on tärkeää jatkuvan oppimisen kannalta.

Erika: Sitä varmasti pitäisi olla kriittinen, mutta sitten ei heti tule mieleen, että mitä kritisoisi, jos ei näe niitä kohtia joissa voisi olla kritisoitavaa ja muutettavaa. Eli tavallaan pitää tietää se konteksti. Voihan sitä yleiselläkin tasolla toki kritisoida, mutta sitten olen huomannut sen, että sitä ei oteta kovin vakavasti. Aina oletetaan, että pitää olla asiantuntijuutta, ennen kuin voi alkaa kritisoimaan toisen tieteellistä tutkimusta. Mutta se on sinällään mielenkiintoista, että joskus asiantuntija tietää vähemmän kuin tavallinen kaduntallaaja, joka on vain todella kiinnostunut aiheesta ja lukenut paljon kirjallisuutta tai seurannut asiaa muuten mediassa.

Outi: Niin joo, semmoinen aktiivinen kritisointi on tietysti vaikeaa, jos ei tiedä aiheesta kaikkea. Mutta ehkä hain enemmän takaa sitä, että pitäisi olla jokin yleinen ilmapiiri, että tiedostettaisiin se asioiden ja tiedon muuttuvuus. Eli ymmärrettäisiin, että tämä asia on nyt vain tämänhetkisen tiedon valossa totta, mutta minä tahansa hetkenä tämä totuus voi muuttua. Siis joustavuutta lisää.

Erika: Se olisikin hyvä tiedostaa, että asiat muuttuvat. Jotkut ihmiset usein vain jämähtävät siihen yhteen miellyttävään ajatukseen ja pitävät sitä totena, kun ovat sen kerran opetelleet. Minusta oli hyvä, että videolla mainittiin tuo käytännön järki. Uskon, että sitä halutaan yhä enemmän työelämässäkin, eikä niinkään sitä kirjaviisautta. Joten ehkä on hyvä, jos löytää teorian, joka on sellainen, ettei siitä oikein ymmärrä ns. tavallinen ihminen mitään - sen voisi siten kääntää yleistajuisemmalle kielelle, jolloin kaikki voisivat oppia siitä. Ehkä kriittisyyttä on sekin, ettei liikaa jähmety noudattamaan jotain tieteellistä termistöä, vaan ottaa huomioon nekin ihmiset, jotka eivät välttämättä itse ole opiskelleet alaa. Niin kuin videolla mainittiin, että asiantuntija löytää sen ydinasian ja hänen tehtävänsä voisi olla jakaa tämä asia muille. Kun nyt on tullut korostettua sitä, että kaikilla olisi hyvä olla mahdollisuus oppia.

Maria: Mulle tuli vasta yliopistossa sellainen tunne että ne kirjoihin kirjoitetut totuudet ihan oikeasti muuttuvat ja että niitä voi ja tulee arvioida kriittisesti. Ja ehkä tätä tulisi korostaa jo lukiossa.

Outi: Kai lukion yhtenä tarkoituksena on, ainakin paperilla, että pitäisi herätellä ja valmistaa oppilaita yliopistomaailmaan ja siihen kuuluvaan kriittiseen ajatteluun. Jossain määrin tämä voi toteutua, esim. omasta lukiosta muistan historian tunnit, joilla opettaja kehotti oppilaita aina kyseenalaistamaan asioita. Mutta sitten jos miettii vaikka ylioppilaskokeita, niin sehän on aikalailla sitä samojen asioiden ulkoa opettelua kirjasta, ja niiden asioiden mekaanista toistamista paperille. Poikkeuksena ehkä äidinkieli, jossa saa edes jonkun verran käyttää luovuutta ja korostaa omia mielipiteitään.

Erika: Kyllä siellä joissakin asioissa heräteltiinkin (historia ja yhteiskuntaoppi), mutta osassa asioissa ei juurikaan, niin kuin sanoit. Historiassa oli herättävä kokemus se, että historiankirjat on usein kirjoitettu siitä voittajan näkökulmasta. Itselleni se oli silmät avaava asia, kun aloin sitä oikein miettiä. Ylioppilaskokeet eivät oikein mittaakaan sitä muuta osaamista kuin sen, että onko sattunut lukemaan oikean kohdan kirjasta. Ne kokeet olivat pieni osa siitä, mitä loppujen lopuksi tuli opeteltua. Olisi ehkä hyvä, että kokeessa olisi yksi tehtävä, jossa saisi kirjoittaa pohtien ajatuksiaan, joita on herännyt jostain aihepiiristä tai vaikka siitä, jäikö jotain puuttumaan. Siinä tulisi oikeasti mietittyä asioita.

Maria: Ehkä ylioppilaskirjoituksissa (kuten vaikkapa yliopiston pääsykokeissakin) ei ole juuri mahdollisuuksia muuttaa “totuttua” (vaikka Erikan ehdotus olikin hyvä! Että yksi tehtävä olisi pohtimista), mutta siinä voisi pyrkiä tietyissä aihepiireissä lähemmäs sitä kriittistä arviointia ja omien mielipiteiden esittämistä aineiston pohjalta tai lisätä sitä faktatiedon esittämisen oheen.

Elina: No ehkä tuohon kriittiseen arviointiin ja omien mielipiteiden esittämiseen laajemmissa määrin joskus vielä päästään. Mitä oon kasvatustieteen luennoilla kuullut, niin opettajankoulutuksessa kai on pyritty huomioimaan asia.

Outi: Ylioppilaskirjoitukset ja pääsykokeet on se tapa millä opiskelijoiden osaaminen voidaan helposti standardien avulla mitata ja asettaa vastakkain. Jotain mittauskeinoja varmasti tarvitaan, mutta itse olen aina miettinyt, onko yliopiston pääsykokeissa oikeastaan mitään järkeä? Eikö yliopisto-opiskelijalta vaadittaisi nimenomaan niitä kriittisen ajattelun, pohdinnan ja reflektoinnin taitoja, eikä niinkään jonkin pääsykoekirjan tarkkaa ulkoapänttäystä? Monissa aineissa käytetään pelkkiä monivalintakysymyksin tehtäviä kokeita, eli hakijat ei pääse edes itse tuottamaan mitään siihen paperille, saati sitten että pitäisi pohtia tai kyseenalaistaa asioita.

Maria: Mä olen aina ymmärtänyt että yliopiston pääsykokeet mittaavat lähinnä kiinnostusta alaa kohtaan ja kykyä omaksua asioita (lyhyen ajan sisällä).

Erika: Silti tuntuu, vaikka kokeen pitäisi mitata kiinnostusta, niin alalle pääsee niitä, joita ei kiinnosta yhtään ja sitten vaihdetaan sitä pääainetta (ollaan vaan tultu helposti sisään). Minusta on hyvä, että ammattikorkean pääsykokeissa huomioidaan joillakin aloilla se, miten työskentelee ryhmässä ja se, että on jonkin sortin haastattelu, jossa pääsee ilmaisemaan asioita ääneen. Mutta enemmän pitäisi olla sitä kriittisyyttä/pohdintaa/reflektointia. Monivalinnat eivät välillä mittaa mitään muuta, osaako laittaa rastin ruutuun, sillä ne ovat joskus ihan käsittämättömiä kysymyksiä.

Outi: Lyhyesti pakko mainita, että monivalinnoissa itseäni häiritsee juuri se, että ne mahdolliset vastausvaihtoehdot on siinä valmiiksi tarjottuna. Eli kysymykseen vastaaminen on sitä, että valitset mielestäsi todennäköisimmän vaihtoehdon, vaihtoehdoista, joihin et ole itse päätynyt.

Erika: Välillä musta tuntuu, että toinen vaihtoehto voi olla ihan yhtä oikea, se riippuu vaan tulkinnasta! Monivalinnat aiheuttaa vaikeuksia silloin, jos on tottunut pohtimaan asioita monelta eri kantilta.

Outi: Liian usein se opettajan tulkinta näyttäytyy ainoana oikeana vaihtoehtona, monivalintakysymykset nyt ääriesimerkkinä. Opiskelijoita pitäisi kannustaa mielummin omaan tekstin tuottamiseen ja asioiden muotoiluun.

Itsensä syömä käärme

Keskustelussa mainittu Sugata Mitra oli tänään (26.11.) esillä HS:n nettisivulla Jani Kaaron kolumnissa ”Koulu unohti päivittää itsensä”. (http://www.hs.fi/tiede/Koulu+unohti+p%C3%A4ivitt%C3%A4%C3%A4+itsens%C3%A4/a1305622069061?jako=89aa9c5a1eae8fd3e890342b774dce29&ref=fb-share) Mitra testasi, miten delhiläiset slummilapset oppivat tietokoneen käytön perustaidot parissa viikossa – ilman etukäteistietoja ja –taitoja, jotkut jopa ilman lukutaitoa. He oppivat kokeilemalla. Ihan samalla tavalla antiikin aikana tuntui ajattelevan Sokrateskin, ainakin jos on uskominen Platonin kirjoittamaa Menon-dialogia. Sokrates uskoi, että neliön kahdentamiseen liittyvä tieto ja taito oli ollut orjapojan päässä, mutta se täytyi vain kaivaa esiin. Voimme siis oppia vain sen, minkä jo tiedämme.

Opettaminen on näin ollen mielen perukoilla asuvan oivalluksen esiin houkuttelemista eikä ulkopuolelta kaadettua tietoa. Suomalainen sananlaskukin sanoo, ettei kannettu vesi kaivossa pysy. Antiikin filosofien ajattelu tuntuu istuvan mainiosti wikimaailmaan.

”Tiedän vain sen, etten tiedä”, totesi luku- ja kirjoitustaidoton Sokrates. On helppo olla samaa mieltä kaiken tiedon epävarmuudesta ja ihmisen järjen rajallisuudesta. Luotettavaa ja epäluotettavaa tietoa on tarjolla niin paljon, että vyöry saattaa käydä joillekuille sietämättömäksi, ja he pakenevat elämän sirpaleista ahdistusta fundamentalistisiin ääriliikkeisiin. Siellä tietoa ei tarvitse kyseenalaistaa eikä kriittisesti arvioida: asioista ei todellakaan neuvotella.

Digitaalinen maailma on moninainen, ja wikioppiminen voikin parhaimmillaan olla antoisaa ja palkitsevaa oppimista, jossa yhteistoiminnallisesti toisten näkemyksiä kunnioittaen hiotaan wikipedian artikkelia entistä kattavammaksi.

Videolla mainitaan opettajan rooliksi toiminnan ehtojen luominen. Ajatus kuulostaa yksinkertaiselta ja toimivalta, mutta toisaalta ehtojen luominen ja siinä onnistuminen tuntuu ainakin tällä hetkellä haastavalta. Viime aikoina on ollut esillä ajatus siitä, miten vaikea aikuisen voi olla havaita koulukiusaamista esimerkiksi välitunneilla. Uskomme, että kiusaamisen havaitseminen wikimaailmassa ja netissä ei varmasti ole ainakaan tätä helpompaa.

Oppimisprosessissa kuten kaikessa inhimillisessä toiminnassa voisi edelleen päteä paljon parjattu Maslow’n tarvehierarkia, jos ei ihan hierarkkisesti niin ainakin paralleelisti. Oppijan fysiologiset tarpeet, turvallisuuden tarpeet, yhteenkuuluvuuden tarpeet, arvostuksen tarpeet ja itsensä toteuttamisen tarpeet on otettava huomioon tilanteeseen soveltuvalla tavalla.

Videoluennolla nostetaan esiin ajatus tietoteknisten perustaitojen rapautumisesta, esimerkiksi puutteellisesta tekstinkäsittelytaidoista ja monipuolisista tiedonhakumenetelmistä. Vaikka kaikki tieto olisikin epävarmaa, tulisi digitaalisessa maailmassa seikkailevia lapsia ja nuoria kuitenkin tukea monipuoliseen lähteiden käyttöön, tietoteknisten perusvalmiuksien hallintaan ja ainakin jonkinasteiseen lähdekriittisyyteen. Vaikka tieto olisikin epävarmaa, sitä voi kuitenkin käyttää ja hyötyä sen käytöstä, kuten videoluennossakin mainitaan. Ajatus tuntuu luonnolliselta ja realistiselta, jopa rauhoittavalta ja turvalliseltakin.

HJ ja Kikka

Keskustelua luentovideosta “Tieto, reflektiivinen epävarmuus, opettajuus”

Reflektiivisyys, yliopisto ja Wikipedia

Antti: Tämän luentovideon mielenkiintoisin pointti oli mielestäni se, että puoli miljardia ihmistä käyttää Wikipediaa päivittäin, ja monet heistä varmasti reflektiivisesti - tiedon epävarmuuden huomioon ottaen - tai jopa selkeän kriittisesti, mutta he käyttävät sitä silti. Onko se sitten niin, että Wikipedia on helppo ja nopea tapa hakea tietoa monesta asiasta ja sen tarjoaman tiedon uskottavuus on jotenkin helppo arvioida; verrattuna vaikka googlaamiseen, jossa voi tulla paljon epärelevantteja osumia ja relevanteistakin pitää erikseen arvioida tiedon uskottavuus.

Antti: Ja hyvä oli myös huomio Wikipedian vertaamisesta yliopistoon. Yliopisto on sosiaalinen konstruktio, jota ei (kauheasti) kyseenalaisteta instituutiona, konstruktiona tai sen tuottamaa tietoa; siihenkin pitäisi suhtautua reflektiivisemmin huolimatta yliopiston portinvartijoista yms. Kuten jompi kumpi sanoi: yliopisto täyttää funktionsa, mutta onko se unohtanut reflektiivisyyden? No ei nyt varmaan kokonaan, mutta pointtinsa tässäkin.

Antti: Yliopistossakin on paljon - joskin riippuen tietysti oppialasta, opettajasta yms. - epäreflektiivistä varmuutta: opetetaan auktoriteetin äänellä; kerrotaan miten asiat ovat sen sijaan että yhtään kannustettaisiin kyseenalaistamaan tai pohtimaan itse. Ja se palvelee järjestelmää niin yliopistossa kuin vielä enemmän peruskoulussa.

Jenni: Joo, ja kyllähän TV ja JS:kin tätä pohtivat. Jompi kumpi heistä sanoi jotenkin niin, että yliopisto saa lopulta - jos tyyppi valmistuu - sen mitä sisäänottovaiheessa oletettiin. Itselleni tulee mieleen, että yliopistoon(kin) mahtuu sisään asioiden kyseenalaistamista ja itsenäistä ajattelua, muutosta ja totuuden muuttuvuuden ymmärtämistä, mutta sitten kuitenkaan lopputuotteen (mikä se nyt onkaan, valmistunut tyyppi tai jotain muuta) suhteen muutosta ei tapahdu. Tarkoitan, että ulos saadaan se mitä kuviteltiinkin, tyypin ajatuksissa on toivottavasti kuitenkin tapahtunut muutosta.

Joukkoäly vai -tyhmyys?

Antti: Ihan hyvä huomio oli myös, että tätä auktoriteetin/asiantuntijuuden merkitystä/tarvetta/asemaa rapauttaa netti/joukkoäly. Mutta yhtä hyvä pointti oli, että vaikka auktoriteetti murentuisikin, ei joukkoälyllä päästä kuitenkaan sellaiseen innostavuuteen ja aktivoimiseen, mitä opettaminen parhaimmillaan on. Joskin vähän hassusti videolla rinnastettiin Wikipedia tasapäistävänä, latistavana ja innottomana asiana, joka kuitenkin yleensä löytää asian ytimen jostakin siihen inspiroivaan mutta epäreflektiivisyydestä voimaa saavaan opettajaan: eri asioihinhan ne vastaavat.

Jenni: Joo. Mun mielestäni oli hyvä huomauttaa, että esimerkiksi opettaja on hyvä esimerkiksi kertomaan asioiden ytimistä ja/tai ohjaamaan ytimien äärelle. Vapaus ja itsenäisyys ovat hyviä ja tarpeellisia asioita, mutta usein moni oppiminen jäisi väliin, ellei joku joko innostaisi tai pakottaisi asian äärelle. Mutta Antti, en ihan ymmärrä edellisen kommenttisi loppua, voitko selventää - kuulostaa kiinnostavalta?

Antti: Mitähän yritin sanoa? Että vaikka Wikipediasta voi oppia asioita ja sitä voi käyttää oppimisen välineenä, se ei kuitenkaan ole varsinaisesti oppimistyökalu. Joten sen rinnastaminen/vertailu opettajaan ei oikein toimi. Huonosti jäsennetty virke oli myös kuten tämäkin.

Jenni: Wikipediaan liittyen Vadén puhui konsensuksen rakentamisesta ja lopulta “paras näkemys voittaa”-tyyppisestä totuuden muotoilusta. Toinen tapa ajatella asiaa on erilaisten näkemysten erkaantuminen toisistaan jopa lisää keskustelun ja argumentoinnin myötä. Konsensus ja jo sen tavoittelu voivat varmasti toimia latistavasti. Wikipedian pilareiden mukaan eri näkemysten pitäisi olla näkyvissä, nyt en ihan tiedä, miten konsensus ja monet näkemykset toteutuvat Wikipedia-artikkeleissa, täytyypä yrittää katsoa sillä silmällä.

Jenni: Tuohon joukkoälyyn liittyen tulee mieleen, miten sen toteutumiseksi tarvittaisiin mahdollisimman itsenäistä ajattelua kaikilta osallistujilta. Jostain tenttikirjasta jäi mieleen huomio tästä, ja että itse asiassa, jos jokaisen osallistujan itsenäinen ajattelu ei toteudu, seurauksena on joukkotyhmyys. Miten itsenäiseen ajatteluun voidaan kannustaa ja kannustetaan käytännössä? Ainakin minä sorrun usein komppaamaan muita sen sijaan että miettisin itsenäisesti asioista, onhan se helpompaakin usein.

Metareflektio

Antti: Aika paljon olen videoluennoista löytänyt kritisoitavaa ja sitä tänne nipottanut, mutta kun nyt katsoin viimeisen Vadén/Suoranta -pätkän, niin täytyy sanoa että videomuotoiset luennot olivat positiivinen yllätys: dialogimuotoinen luennointi toimi ja silloin tällöin jopa inspiroiduin ja innostuin :)

Jenni: Onhan näissä ollut ihan hyviä juttuja, ja keskustelumuotoinen videoitu luento on tämän kokemuksen perusteella aika vahva vaihtoehto perinteiselle kasvokkaiselle luennolle, jossa yksi höpöttää luentosalin edessä pääosin yksin asioitaan. Varsinkin tämä viimeinen keskustelu oli aika hyvä ja ajatuksia herättävä ja tässä monet aiemmat teemat tulivat uudelleen esille vähän toisella tasolla.

Riina: jos minäkin heittäytyisin reflektiiiviseksi, ja sanon että mustakin dialogi videolla ja nämä meidän keskustelut ovat paljon mielekkäämpi tapa oppia kuin sellainen peruskaava, että itsekseen paarustetaan omien ajatusten kanssa.

Opettajuudesta ja oppiluudesta

Riina: Minä tykkäsin viimeisessä videossa ehkä eniten tuon opettajan roolin miettimisestä. Eihän sen välttämättä tarvitse olla opettaja, se voi olla myös ryhmänvetäjä tms. Mut siis se, että joku jolla on jaettavaa tietoa/kokemusta asiasta etukäteen, johdattaa asian ytimeen, esittelee maastoa tai kartoittaa. Niin kuin Antti esim. tällä viikolla. ;).

Riina: Minähän olen oppinut peruskoulussa vihaamaan ryhmätöitä, koska niiden tekemistä ei opetettu koskaan. Oletus oli se, että ryhmässä tehdään samalla tavalla kuin yksilöoppimisessa ja sitten ihmeteltiin kuin vahvat oppilaat dominoivat, ja hitaat ja ujot eivät saaneet tehtyä omaa osuuttaan, syystä tai toisesta. Ja vain lopputuloksella oli merkitystä.

Jenni: Mäkin pidin videon loppupuolen pohdinnasta koskien opettajan roolia. Kiinnostavia, muttei yksinkertaisia asioita nämä, että missä määrin ja missä kohdassa kannattaa tai pitää kertoa (“kaataa oppijan päälle”) jotain tietoa, esimerkiksi johdattaa asian ytimeen, ja missä kohtaa kannattaa antaa ihmisen itse tutkailla ja löytää teitä. Mulle tuli mieleen oma yliopisto-opiskeluni erilaiset vaiheet: mulla kesti monta vuotta ennen kuin löysin ja tajusin jotain järkeä yo-opinnoissa: olisiko yo:n kannattanut ohjata mua (ja muita) vähän selkeämmin, vai tajusinko lopulta tällä kantapäämetodilla jotain syvällisempää? (Välihuomautuksena se, että kun aloitin opintoni, opinto-ohjaus ja kaikenlainen johdatus yo-opintoihin oli aika paljon vähäisempää kuin tällä hetkellä tuntuu olevan.) Kivasti JS:n pohdinnassa tuli esiin myös erilaisten apuvälineiden, tekniikan ja digitaalisten mahdollisuuksien hyödyntäminen, ja opettajan rooli näiden ohella: mikään ei ole täysin irrallaan muista ja erilaisia menetelmiä ja työkaluja voi ja kannattaa käyttää. Samalla muistaen, että ihmisellä (myös ilman apuvälineitä) on ainutlaatuiset ajattelun ja kommunikoinnin mahdollisuudet.

Antti, Jenni, Riina

V-luento

Luento herätti ajatuksia asiantuntijuudesta ja tiedon laajuudesta netissä. Mietimme, miksi ihmiset luottavat verkon tietoon niin sokeasti, vaikka tietävät, ettei faktapohjaisuudelle ole mitään takeita? Luulemme, että vastaus siihen on tiedon helppo tavoitettavuus. Ihmiset ovat tottuneet siihen, että hektisessä elämässä tiedon ja materiaalin etsimiseen ei ole aikaa. Kaikki materia pitää saada tänne, nyt, heti ja helposti. Tiedonjanon sammuttaminen verkossa on helppoa.

Epäreflektiivinen varmuus on vanha ja edelleenkin käytössä oleva tapa opettaa koulussa. Epäreflektiivisen varmuuden perustalla on jokin auktoriteetti, joka kerää oppijan puolesta tiedon ytimen kasaan. Silloin oppija uskoo auktoriteettiin. Sen jälkeen hän opettelee asiat ja menee kokeeseen testaamaan tietonsa. Tällainen toiminta tuntuu turhalta ajateltaessa työelämää. Koulu painottaa yksilösuorituksia, mutta työyhteisössä toimiessa asioita ratkotaan yhdessä. Onko mieltä opetella vain yksittäisiä asioita ja näyttää muisti taitonsa tentissä, kun työelämässä harvemmin tätä vaaditaan?

Reflektiivinen epävarmuus vallitsee esimerkiksi wikimaailmassa. Ilmassa on kokoajan tietoisuus siitä, että tieto jokin sellainen asia tai tila maailmassa, jossa tieto ei ole yhden ihmisen tai tahon käsissä, vaan se muuttuu kulttuurissa ja maailmassa koko ajan. Mielestämme wikiopiston käyttö esim. koulussa on hyvä idea. Johdantoluennolla esimerkki koulun töitä nähdessämme, mietimme, kuinka niiden tekeminen on ollut varmasti mielekkäämpää kuin vain tehdä perinteisiä paperiesityksiä.

Miten paljon netti vierottaa aistien maailmasta? Netissä koetut tunteet ja aistit ovat täysin erilaisia kuin se tarkoitus mihin ihmisen aistit ja tunneäly on luotu. Verkossa saattaa tuntea rakkautta, vihaa, epävarmuutta, surullisuutta ja iloa. Emme kuitenkaan usko, että mikään verkossa koettu voisi korvata reaalimaailmassa koettuja hetkiä. Ihmisten olisi hyvä osata erottaa verkossa tapahtuneet kokemukset irti tosielämän tapahtumista. Verkko ja oikea elämä täydentävät toisiaan, mutta vain jommankumman varaan ei saa tuudittautua. Pohdimme myös sitä, missä iässä koulujärjestelmää nettiä ja tietokonetta yleensä tulisi käyttää kouluopetuksessa ja kuinka paljon. Mielestämme on tärkeää myös oppia kirjoittamaan käsin, vaikka nykyään yhä vähemmän ihmiset kirjoittavat muistiinpanoja käsin. Kirjoitustaito on kuitenkin asia, joka mielestämme kuuluu yleissivistykseen. Miten paljon siis voidaan käyttää alaluokilla tietokonetta esim. äidinkielessä ja kirjoitustehtävissä? Eräällä toisella luennolla puhuimme tästä ja luennoitsija kertoi, kuinka eräs lapsi kirjoitti tietokoneella kymmeniä sivuja tarinaa, mutta käsin tarinan pituus jäi muutamaan virkkeeseen. Tämä kuvastaa, kuinka vaikeaa, ja kenties juuri hidasta, käsin kirjoittaminen on. Käsinkirjoittamista tulisi kuitenkin pitää yllä, sillä vielä on virallisia asiakirjoja, joihin täytyy osata kirjoittaa käsin. Mietimmekin mihin tietokoneen käyttö tulevaisuudessa voi johtaa. Jääkö käsinkirjoittaminen kokonaan pois? Onko se edes mahdollista? Ehkä allekirjoitamme virallisia papereita omalla puumerkillämme, emmekä nimellämme.

Katja,Nette,Milla,Elina

Itseään syövä käärme

Tässä modulissa keskustelun aiheina: tieto, reflektiivinen epävarmuus ja opettajuus. Nykypäivänä ollaan siirtymässä uuteen kalligrafiseen aikakauteen, jossa graafiset käyttöliittymät ovat niin helppoja käyttää, että ihmisten perus tietokoneenkäyttötaidot rapautuvat kokonaan. Videolla tätä kutsuttiin “itseänsä syöväksi käärmeeksi”. Osataan kyllä käyttää somea yms, mutta esimerkiksi tekstinkäsittely ja tiedonhaku muuta kuin googlella ei enää luonnistukkaan. Voidaan puhua myös omaehtoisen tietokäsityksen ja auktoriteettien välisestä jännityksestä Mitä pidemmälle kehitys siis etenee, niin samalla se syö toisesta päästä osaamista?? Vanhat ohjelmat väistyvät uusien tieltä. Sulkeutuuko tässä tiedon kehä, uusi syö vanhaa? Videossa tuli esiin USA:n projekti, jossa pyrittiin informaatiokuilun vähentämiseen. Olisiko vastaavanlaiselle projektille tarvetta Suomessa?

Kaikki mikä tulee vastaan on epävarmaa. Kaikki mikä tulee vastaan digitaalisessa maailmassa on vielä enemmän epävarmaa kuin kirjoitetussa maailmassa. Reflektiivisyydestä tulee olla tietoinen, pitää tiedostaa mitä olemme oppimassa. Tätä olen yrittänyt omillekin lapsille tähdentää, että epäilevyys kaikkea tietoa, varsinkin netissä olevaa, kohtaan on nykyisin varsin tervettä, sillä siellä julistetaan kaikkea mahdollista tiedon nimissä. Wikipediasta on tiedettävä kuinka se syntyy, sen virhelähteistä, tietää sen epävarmaksi, mutta silti käyttää sitä. Jotenkin tuo epävarmuus tiedon alkuperästä tekee Wikipedian käytön jotenkin hämmentäväksi. Aiemmin olen sitä kyllä enemmän käyttänyt, mutta näiden Wiki-kurssien jälkeen olen tullut aika epäileväksi sen tiedon suhteen ja yleensä käytettävyyden esim. essee-vastausten lähdemateriaalina. Myös yliopistomaailmassa tulisi tietää mistä tieto tulee, mistä oppimiskäsitys tulee, mistä luokittelut tulevat.

Yliopistomaailmassa kaipaa vielä avoimempaa keskustelukulttuuria oppimismenetelmistä, opiskelumahdollisuuksista. Haluaisi myös kuulla mikä on esim. Tampereen yliopiston oppimiskäsitys. On hienoa, että asioissa on menty eteenpäin. Jollain kurssilla on joutunut miettimään, ketä varten se on. On tullut tunne, että se pitää tehdä, koska se pakollinen ja etenkin sitä varten, että opettaja on palkattu sitä varten. Oppimisen tulisi kuitenkin olla sitä varten, että siellä oppisi. Jos kurssin anti jää sanahelinäksi ja tentti kysyy murusia, tuntuu että tiedonhankinta on jäänyt ulkokohtaiseksi. Tentti tuntuu silloin palvelun/järjestelmän palvelijana, joka ei ole palvellut tiedon etsijää. Tentti on ollut Suorannan sanoja lainaten “ epäreflektiivisen varmaa”. On testattu sitä, kuinka paljon voin toistaa jonkun luentomateriaalia ja tentittäviä oppikirjoja. Jotta oppija voi soveltaa tietoa, pitää olla tilaa reflektiiviselle epävarmuudelle. On kuitenkin hienoa havaita, että yliopistomaailmassa on tilaa ja tilausta uudenlaisille näkökulmille ja poikkitieteelle. ks. http://helsinginyliopisto.etapahtuma.fi/Default.aspx?tabid=304&id=4833 ks. http://acta.uta.fi/pdf/978-951-44-8816-0.pdf ks. http://www.uta.fi/english/doctoralschool/ilmoitus.html?id=78926

Heli, Minna ja Armi

Tieto, reflektiivinen epävarmuus ja opettajuus

Käärme syö omaa häntäänsä. Aika hyvä vertauskuva mielestäni. Mistä kohtaa käärmettä se koulun siis tulisi pistää poikki? -VH-

0254Dikitaalinen lukutaito. tuleen mieleen 1980-luku, kun tietokoneiden parissa työskentelivät etupäässä tietokoneista kiinnostuneet ihmiset. Seuraavalla vuosikymmenellä tietokoneiden kanssa pärjäsivät nopeat kirjoittajat. Nykyään ollaan siinä tilassa, että jokainen ihminen voi tuottaa tietoa ilman toisten apua. Voisiko olla niin, että ihmisten parissa vanhemmille sukupolville on jäänyt vielä virheellisesti tunne, että tietokoneilla työskentelevät tietokoneista kiinnostuneet ja (oikeita töitä )tehdään työpaikalla, vaikka järki sanookin, että ajat ovat muuttuneet

0445 ei osata perustaitoja - Jürgen

Itse luotuotin kirjastossa henkilökuntaan esimerkiksi kun kirjoitin pro gradua. Heilta sain hyviä vihjeitä tiedonhakuun. - Jürgen

Mikä sukupolvi tai minkä ikäiset ihmiset ovat niitä, jotka ovat KAIKKI oppineet vaikka wordin käytön jo ala-asteella. Itse en ole moisiin törmännyt. Jokainen kerta huvittaa ja huolestuttaa samaan aikaanj, kun lapsi koulussa googlettaa googlen tai menee esim osoitteeseen. www.otava.fi googlen kautta. -VH-

Koulumaailmassa tunnutaan keskittyvän tiedon haun opettelemiseen melko paljon. Mielestäni olisi järkevämpää ohjata oppilaita enemmän informaation luomiseen ja itse tekemiseen. Samalla oppii asiota informaation hausta ja käyttämisestä ihan vahingossa, kun luo sitä itse. -Sonja

En itse ymmärrä tätä veikkailua siitä, että kuva syrjäyttäisi tekstin. Teksti on kuitenkin kehittynyt siitä syystä, kun kuvat eivät olleet tarpeeksi tarkkoja ja yksiselittäisiä. Tarvittiin toisenlainen symbolikieli, jotta kommunikaatio tarkentuisi. Miten me yhtäkkiä osaisimme komminikoida vain kuvilla? -VH-

tiedon luonne 1. Ydin teksti -peruskysymys 2. ytimiä on vaikea paikallistaa, jolloin pitää itse niitä luoda. Tähän vaikuttaa mielestäni se seikka, että ihmiset eivät tarvitse tietoa kauaa, vaan he ovat kohta etsimässä uutta tietoa, jolloin on pakko unohtaa nopeasti, jotta voi keskittyä taas uuteen tietoon. Tietoa on niin paljon, että sitä pitää valikoida ja valikoinnissa voi sattua ja sattuu virheitä. Tiedosta tulee frakmentoitunutta emmekä saa asioista kokonaiskuvaa, jonka päälle voisi rakentaa uudella tiedolla. - Jürgen

Olen samaa mieltä siitä, että tietoa on niiiin paljon saatavilla, että sen valikointi on haastavaa. Mielestäni on kuitenkin nykyään helpompaa löytää jonkun asian ydin tai pointti kuin kirjoista etsimällä. Silloin kuitenkin törmätään siihen ongelmaan, ettei mihinkään syvennytä kunnolla, vaan kerätään mahdollisimman nopeasti mahdollisimman paljon tietoa tiivistetyssä muodossa. Wikipiston etu on kuitenkin se, että informaatiota luodaan monen ihmisen voimin. Silloin tieto menee monen suodattimen läpi, eikä ole vain yhden ihmisen näkemyksestä. Wikiopistossa työskentely onkin ehkä siksi hedelmällisintä sellaisia sioita käsitellessä, joista voi olla monia eri näkemyksiä. -Sonja

1524 Eritäin tärkeä opetuksen kannalta. Opettajan tulee ymmärtää, että on erilaisia tapoja olla tiedossa kiinni. Tähän tarvitaa oppilaiden kuuntelemista, että opettaja voi ymmärtää, miten oppilaat käsittävät tiedon. Opettajat ovat kuitenkin hyvin erilaisia. Epäreflektiivinen varmuus.-> Tämä on tavallinen perinteinen tapa. Näin opitusta ei anneta helposti periksi, vaikka aavistetaan että ollaan väärässä. Reflektiivinen epävarmuus -> Mitään ei tarvitse hyväksyä totuutena. Ihmisen pitää oppia elämään omien käsitysten kanssa ja muuttamaan niitä. - Jürgen

Argumentaatiota ja perustelua tulisi mallintaa, opettaa ja harjoitella huomattavasti enemmän jo pienestä pitäen. Tavoite mielipiteiden konsensuksesta myös ala-ateen luokassa tulisi heittää roskiin. -VH-

2400 Yliopiston tiedon rajoja määrittää ehkä ulkopuoliset tekijät. Kaikki evät jää tutkijoiksi yliopistoon, vaan suurin osa hakeutuu töihin muualle, jolloin halutaan hankkia sellaista tietoa, että pärjää työn haussa ja tulevassa työssään. Wikipediasta tiedon lähteenä. Jos ihmisillä ei ole muuta tiedonlähdettä, kuin wikipedia, käy mielestäni niin, että uutta tietoa ei voi enää tulla. Wikipedia on riippuvainen ulkopuolisista tietolähteistä ja on elinvoimainen niin kauan, kun sinne joku hankkiin wikipedian ulkopuolelta tietoa. Tilannetta kuva se, jos kouluissa esitelmät saisi tehdä vain edellisten luokkien esitelmistä. Jo muutamassa vuodessa informaatio kuihtuisi hyvin suppeaksi. Wikipedian koen , alueeksi jonne ihmiset tuovat esitelmiään ja esitelmät eivät koskaan ole lopullisesti valmiita, vaan niitä muokataan jatkuvasti. - Jürgen

Sellaistahan se kaikki tieto on. Tehdään uusia tutkimuksia ja päivitetään vanhaa tietoa ja käsityksiä. Myös tietosanakirjat menevät vanhaksi, kun niiden esittämä tieto kumotaan uuden tutkimuksen perusteella.-Sonja

Ylipäätään miten tieto muodostuu? Onko tieto tietoa vasta, kun se on julkaistu kirjassa tai netissä. Ei wikipedia ole mitenkään irrallinen siitä. Eikä tieto voi "kuihtua" tai "loppua". Jos tehtäisiin vain edellisten luokkien esitelmistä esitelmiä, siinä varmasti tehtäisiin muokkasta, rajausta, uusia johtopäätöksiä ja työskentelyn sovelluksia, vaikka ei faktaa ja dataa sen enempää olisikaan. Silloin muodustuisi uutta tietoa tavoista toimia ja muokata jo olemassa olevaa. -VH-

Wikiopisto peltotie 3200 Paikallinen toiminnallinen tieto. Luennoilla ja luokkahuoneissa on mahdotonta tehdä oikeaan aikaan, oikean asian oikealla tavalla. Wikiopistossa oppilaat valitsevat oikean ajan. Aistit ja keho huomioidaan. Mielestäni netti on erittäin hyvä kokemusten jakaja, jolloin aistihavaintoja voitaisiin tuoda enemmän. - Jürgen

4010Tietokoneet ovat koneita, työkaluja, jotka otetaan haltuun. Voi myös ottaa ohjeita oppilailta vastaan, kuinka koneita käytetään. Monesti käsitykseni koulussa oppilaat tekevät esitelmän, se arvioidaan ja siirrytään uuteen aiheeseen. Wikioppimisen avulla voisi oppilaan tuottamaan tietoon palata myöhemmin. Tätä oppilaan esitystä voisi kehittää vielä eteenpäin tai käyttää hyödyksi. Annammeko oppilaille arvosanat vain tiedonhankintatavoista, vai voisiko oppilaan keräämää tietoa todella käyttää hyödyksi myöhemminkin. Ettei oppilaalle tule tunne, että hän vain suorittaa koulua. Ehkä siksi olemme opettajia, kun olemme kiinnostuneita oppimisesta, emmekä vain opettamisesta. - Jürgen

Lopun rohkaisu opettajille olemaan uskaliaampia ja kokeilevampia on mainio, ikävä kyllä monien kohdalla käytännön arki on erilaista. Kokeilla pitäisi, reflektoida, epäonnistua, kokeilla uudelleen ja jonain päivänä myös onnistua. Tätähän lapsille pitäisi opettaa, mutta opettajat ikävä kyllä pelkäävät virheitä aivan älyttömästä. Ei siis ihme, että niin tekevät myös lapset. Opettajan korvaaminen koneella sai myös suupielet nousuun, se ois mahtavaa! Siirtymävaiheessa voitais tehdä niin, että hoidettais opetus vaikka Skypen kautta. -VH-

Kuvataideopiskelijat Aaro, Lotta, Sonja, Vili ja Jürgen

Tieto, refleksiivinen epävarmuus, opettajuus: pohdintaa tiedon olemuksesta

Jäimme ryhmässämme pohtimaan tiedon luotettavuutta. Videossa pohdittiin tiedon varmuutta ja tiedettä; tieteen ”tarinaan” on aina kuulunut se, että vanhat faktoina pidetyt tieteen tulokset on kumottu ja korvattu uusilla. Tämä tullee jatkumaan myös tulevaisuudessa. Voikin miettiä, että osaa nykypäivän tiedettä tullaan pitämään lapsellisina esimerkiksi 200 vuoden päästä, samaan tapaan kuin me pidämme monia 1800-luvun tieteen uskomuksia sangen huvittavina.

Mutta jos mietimme asiaa omalta kannaltamme, tämä ajatus on jossain määrin ahdistava. Onko siis kaikki tietomme väärää, voimmeko luottaa nykytieteen saavutuksiin ollenkaan? Kannattaako tiedettä edes tehdä, jos se todistetaan kumminkin vääräksi. Toisaalta taas tiede ja ihmiskunnan tietämys on rakentunut kerroksittain. Seuraavat sukupolvet rakentavat aiempien sukupolvien tietämyksen päälle ja korjaavat virheellisiä käsityksiä tarvittaessa.

Tieteen tekemiseen ja uuden löytämiseen tarvitaan kriittisyyttä ja faktoina esitettyjen väitteiden kyseenalaistamista. Uutta tiedettä ja käsityksiä ovat usein synnyttäneet juuri ne henkilöt, jotka ovat osanneet epäillä vanhan tiedon ja faktojen paikkansa pitävyyttä. Samaa kriittisyyttä tarvitaan myös digitaalisuuden aikakaudella, jolloin tietoa on tarjolla paljon ja kaikki siitä on epävarmaa; tiedon ”portinvartijoiden” määrä ja laatu on muuttunut. Esimerkiksi Wikipedian tarjoamaan tietoon on osattava suhtautua kriittisesti, eikä sitä voi ottaa vastaan valmiina pakettina sulattamatta tietoja ensin. Toisaalta Wikipedia on siinä mielessä luotettava, että sen tarjoama tieto ei ole yhden tai kahden henkilön käsissä, vaan artikkeleiden rakentamiseen on usein vaikuttanut usea henkilö ja artikkelin tiedoista on välillä ollut kovaakin kädenvääntöä.

Toisaalta Wikipedian ongelmana on välillä se, että tasapäistävä, tasa-arvoinen ja neutraali teksti voi olla tylsää. Jos hakee Wikipediasta sivun jostakin aiheesta, josta on jo esimerkiksi lukenut myös jonkin hyvin kirjoitetun kirjan tai on aiheesta muuten hyvin perillä, tieto tuntuu helposti lattealta ja liian merkityksettömältä. Tämä siis tapahtuu, vaikka itse tieto ei olisikaan väärää. Wikipedian hyvänä puolena on kuitenkin vielä mainittava, että auktoriteettien ja asiantuntijuuden asema murenee vähitellen, koska yhä useammat ihmiset pääsevät lukemaan Wikipediaa (esim. kehitysmaissa, joissa ei välttämättä ole yhtä hyviä kirjastoja kuin länsimaissa).

Pohdimme myös opettajuutta, opettajan roolia ja digitaalisia välineitä. Opetuksen ja kasvatuksen maailmaa voi lähestyä montaa reittiä ja monella eri tapaa, mutta siihen ei ole mitään suoraa tai rajattua polkua. Oppimisprosessia ei voi nähdä suorana loogisena ketjuna, vaan jokaisen täytyy löytää oma oppimistapansa. Opettajan roolina on tässä mielestämme olla luomassa sopivat oppimispuitteet ja sekä oltava innostamassa ja tukemassa. Opetukseen olisi mielestämme otettava mukaan lisää digitaalisia välineitä, mutta ei tehtävä niistä ehtoja opetukselle tai antaa niille pääroolia. Opettajaa ja opettajan tarjoamaa välitöntä vuorovaikutusta ei voi korvata tietokoneella; toisaalta luokkakoot olisi pidettävä tarpeeksi pieninä, jotta opettaja saa paremmin kontaktia oppilaisiin.

Pauliina, Miikka ja Olli

Opettajuus, mediakasvattajuus ja tieto

Ryhmässämme pohdittiin ankarasti erilaisia tulokulmia tietoon. Keskustelussamme tulkitsimme refleksiivistä epävarmuutta siten, että wikipedia voi olla hyvinkin moniääninen ja esitellä useita tietokäsityksiä yhtäaikaisesti. Tällöin ”sitoutuneen opettajan” voi olla vaikea hyväksyä wikipediaa luotettavaksi lähteeksi, koska opettaja ammattillisesti valitsee opettamansa tiedon ytimen. Foucault ja Nietzsche lähtevät ajattelusta, että tietoon voi päästä monesta yhtä oikeasti käsityksestä kiinni. Yliopistojen erilaisten koulukuntien voi nähdä rakentuvan näille erilaisille tulokulmille.

Epäreflektiivistä varmuutta pohdimme esimerkiksi oppikirjoissa esitetty tieto pohjautuu usein yhteiskunnallisesti konsensuspohjaiseen ajatteluun todellisuudesta ja totuudesta. Tavallaan se on piste, johon yhteisö on tietokäsityksissään historian, vallan, kulttuuristen vaikutteiden yms. myötä päässyt. Se on usein sitä tietoa, jota opettajat opettavat.

Ryhmässä esitettiin pohdintaa siitä, miten kriittisen ajattelun pohjimmaisena oleva toteamus, että tieto on konstruoitavissa uudelleen aiheuttaa opettajuudessa, mutta myös oppijuudessa haasteita. Joidenkin peruskäsitysten varaan maailmankuvaa olisi hyvä rakentaa. Eläminen ja toimiminen yhteisössä muodostuu todella hankalaksi, jos kaikki on uudelleen konstruoitavissa jatkuvasti. Ehkä opettajuuden pitäisikin olla kriittisyyden ja ihmisyyden opettamista? Toisaalta onko meillä riittävä konsensus ihmisenä olemisesta? Miten olemme sosiaalisia, yhteistoiminnallisia, kehittäviä jne?

Wikipedian sisältämien tietojen epävarmuuden voi kääntää päälaelleen – opettaja voisi yhtä hyvin sanoa, että oppikirjaa ei saa käyttää luotettavana lähteenä. Käsityökerralla puhuimme wikioppimisen ja tee-se-itse -mallisen verkko-oppimisen laadun takaamisesta, ja siitä, kuinka instituutioiden ulkopuolella opittua on hankalaa todentaa esimerkiksi työnantajille todistuksilla. Suoranta mainitsi, että tärkein tekijä yliopistojen laatumielikuvan takana on maine ja pitkät perinteet. Verkosta löytyy varmasti parempia sisältöjä kuin Tampereen yliopistossa kuullut luennot. Vastaavasti voisi ajatella oppikirjoista suhteessa verkkomateriaaleihin. Verkossa on paljon enemmän kyllä kelvottomiakin lähteitä. Samalla lailla ei kirjastossakaan voi mennä summassa ottamaan sattumanvaraista kirjaa lähteekseen, vaan täytyy tietää mistä etsiä.

Instituutiona koulun pohdittiin vaikuttavan paikoin kankealta oppimisympäristöltä, jonka uudistuksen perään on huudettu ties kuinka pitkään. Silti tilanne säilyy samana. Suoranta ja Vadén hahmottelivat, voisiko digitaalisuus olla se aalto, joka pyyhkäisee yhteiskunnan ja siinä samalla koulun läpi niin voimakkaasti, että opetuksen tapojen ja oppimiskäsitysten on vihdoin muututtava myös. Mutta onko vika oikeastaan koulussa, vai sittenkin opetuksen opettamisen tyyssijassa eli opettajankoulutuksessa? Niin kauan kuin opettajankoulutus ei luo nahkaansa uudenlaiseksi, tuottaa se vanhaan opetus- ja oppimismalliin sitoutuneita opettajia, oman aiheensa vankkumattomia asiantuntijoita, joille moniäänisyyden, uusien tiedonlähteiden ottaminen mukaan opetukseen on haastavaa tai pelottavaa.

Ryhmän jäsen kertoi millaisia ajatuksia on työssään kuullut opettajilta suhteessa mediakasvatukseen, niin puolesta kuin vastaan. "Uudet teknologiat pelottavat minua, en uskalla käyttää niitä." "Rakastan elokuvia, siksi haluan käyttää ja käsitellä niitä luokassakin." "Vihaan tosi-tv:tä, Facebookia ja muuta hömppää, enkä voisi kuvitella käyttäväni aikaa opetuksessani niiden käsittelyyn." "Media tuntuu minusta kiehtovalta, mutta samalla koen etten tiedä siitä tarpeeksi voidakseni opettaa sitä."

Ryhmässä pohdittiin, että informaation, tiedon, uuden oppimisen ja muun kognitiivisen lisäksi mediaan liittyvät olennaisesti myös tunteet ja affektit. Tämä välittyy myös noista opettajilta tippuneista kommenteista. Pohdittiin, että eikö paljon puhuttu epävarmuus juonnu juuri tunteista kuten ahdistus ja pelko uuden ja vieraan asian edessä. Ehkäpä näiden omien "lukkojen" avaaminen ja tarkastelu sekä ennen kaikkea oman mediasuhteen kirkastaminen voisi auttaa opettajaa kasvussa mediakasvattajuuteen tai laajemmin moninaisempiin opettamisen tapoihin. Ei kaikkea uutta ole välittömästi syleiltävä tai hallittava, olennaista lienee valmius olla kiinnostunut vähintään pohtimaan, tutkimaan ja kokeilemaan median ja opetuksen uusia ilmiöitä.

Kuten videolla todettiin 0,5 miljardia ihmistä käyttää Wikipediaa päivittäin, ja monet heistä varmasti reflektiivisesti - tiedon epävarmuuden huomioon ottaen. Kun ryhmämme jäsen on työssään opettanut tiedonhakua, on hän erityisesti painottanut epävarmuuden tunnetta, joka liittyy paitsi haettuun tietoon myös hakijan itsensä tunnetilaan. ”Tiedonhankintaprosessin alkuvaiheissa voidaan tuntea epävarmuutta ja ahdistusta, joka yhdistyy jäsentymättömiin ajatuksiin aiheesta tai kysymyksestä. Kun tiedolliset tilat muuttuvat selvemmiksi ajatuksiksi, myös tuntemukset muuttuvat itsevarmemmiksi. Ymmärryksen puutteen aiheuttama epävarmuus saa tiedonhankintaprosessin liikkeelle.” (Wikipedia http://fi.wikipedia.org/wiki/Tiedonhankinnan_prosessimalli) Silloin kun epävarmuus liittyy haettuun tietoon, se tarkoittaa, että pitää osata arvioida tiedon laatua, vertailla eri lähteitä ja hyväksyä se tosiasia, että ns. oikea tieto ei suinkaan aina löydy oppikirjoista.

Kun puhutaan medialukutaidoista, mediakasvatuksesta ja mediaopetuksesta, on kyse myös tunteista, peloista ja epävarmuuksista. Jollain aiemman kurssin luennolla on keskusteltu epävarmuudesta ja siitä, kuinka sen sietäminen on yksi mediakasvattajan keskeisimmistä tai tärkeimmistä ominaisuuksista. Epävarmuuden ja myös keskeneräisyyden sietäminen, rohkeus ja uusien tietokäsitysten soveltaminen (joista luennolla puhuttiin) olisivat avaimia paitsi uusiin opetuksen tapoihin ja opettajuuksiin, myös mediakasvatuksen mahdollisuuksiin.

Reetta, Pirjo, Inka, Saija, Rauna

Moduuli V

Nykynuoret osaavat kyllä hienosti käyttää sosiaalista mediaa ja käyttää googlea tiedonhakumenetelmänä, mutta yllättävän usealla voi perus atk-taidot olla surkealla tasolla. Tutustuttuani uuteen opetussuunnitelmaan huomasin että tietotekniikan käytön lisäämistä suositeltiin kaikissa aineissa. Kuitenkaan varsinaista tietotekniikan opetusta ei opintosuunnitelmaan oltu lisätty. Olisi hyvä että oppilailla olisi perustaidot hallussa, jottei opettajien aika kuluisi esim. tekstinkäsittelyohjelmien käytön opetukseen. Vaikka tulevaisuudessa ehkä tietotekniikan käyttö sujuukin yhdellä sormella, laitteen ruutua pyyhkien, on hyvä ottaa huomioon että käsin kirjoittamistakin tarvitaan. On tutkittu että käsin kirjoittaminen harjaannuttaa lapsen motorisia taitoja sekä nopeuttaa oppimista.

Opettajan rooli oppimisessa on mielestäni todella tärkeä. Steve Jobs on ehkä henkilö joka oppii itsenäisesti, hakee tietoa ja heittäytyy opiskelemaansa asiaan täysin, mutta me muut yleensä tarvitsemme motivoijaa ja innostajaa. Opettajuudenhan ei tarvitse tarkoittaa sitä perinteistä mielikuvaa luokan edessä pönöttävästä tyyppistä, vaan se voi yhtä hyvin olla valmentaja, vanhemmat tai vaikka kaveri.

Tietokoneen, ja esimerkiksi wikiopiston kaltaisten oppimisympäristöjen käyttö opetuksessa tulee varmasti tulevaisuudessa entisestään lisääntymään. On tietenkin tärkeää tietotekniikan hallinta on riittävällä tasolla, jotta tulevaisuudessa pärjää joka päiväisesssä elämässä, mutta opetuksellisesti en näe esimerkiksi wikiopiskelun tuovan merkittävästi lisäarvoa opiskeluun (vielä). Tavanomaisessa luokkaopiskelussa voidaan yhtälailla tehdä töitä ryhmissä, keskustella ja kuunnella. Esimerkiksi tämän kurssin puitteissa olen tehnyt töitä huomattavasti normaalia itsenäisemmin. Tapaamisissa on tietysti keskusteltu, mutta wikiopiston luonnot olen katsonut omassa rauhassa, sen kummemmin niistä keskustelematta. Muiden tekstejä olen lukenut hyvin ylimalkaisesti ja keskustelu/kommentointi on olematonta. Useamman moodlessa suoritetun kurssin läpikäyneenä voin sanoa että keskustelu ja kommentointi on nettiopiskelussa ylipäänsä hidasta ja hankalaa. --Villek (keskustelu) 4. tammikuuta 2013 kello 15.03 (UTC)

Keskustelua moduuli 5 videosta

Katsottuamme luennon pohdimme yhdessä esimerkiksi wikipedian käytettävyyttä ja luetattuvuutta. Totesimme, että kaikkeen internetistä löydettyyn tietoon on suhtauduttava kriittisesti ja varauksella, sillä sinne voi kuka tahansa lisätä tavaraa. Esiin nousi esimerkkinä sellainen tapaus, kun oli luettu sairaudesta tietoa netistä, mutta siitä annettu tieto olikin täyttä paskaa. Toki internetiä on helppo käyttää ja tieto on saatavilla nopeasti esimerkiksi kännykän avulla. Näin tulevina opettajina nostimmekin esille pointin, että olisi tärkeää saada lapset jo hyvissä ajoin suhtautumaan internetin maailmaan tietynlaisella kriittisellä silmällä, etteivät he uskoisi kaikkea mitä internetissä kerrotaan.

Itseäänsyövä käärmeryhmä on hienosti pohtinut sitä, että miten uusiutuva ja jatkuvasti kehittyvä internet syö pois kaikkea vanhaa käytäntöä, sillä kaikki pyritään tekemään mahdollisimman helpoksi. Esimerkiksi vanhat tietokoneohjelmat unohdetaan heti kun tilalle tulee parempaa. Toki näin se on urheilussakin, sillä vanha pelaaja saa siirtyä pois nuoremman tähtipelaajan tieltä. Eli kai se on sitä elämän kiertokulkua. Silti meitä hirvittää tietotekniikan ylinopea kehittyminen. Mihin sillä on kiire?

Onkohan asia mahdollisesti niin, että tietokoneet korvaavat kohta opettajat? Eli tullanko siihen että tietokone on opettajaa viisaampi jo kaikessa ja lapset oppivat tätä kautta. Tuleeko opettajasta pelkkä avustaja, eikä hän ole enää auktoriteetti jota lapset kunnioittavat. Nämä ovat pähkinöitä joita jokainen voi hiljaa mielessään, tai äänekkäästi pohtia. Onko hyvä asia, että kaikki tehdään tietokoneiden kautta? Käden taidot katoavat, sosiaalisuus häviää - ei enää keskustella ihmisten kanssa, motoriikka ja fyysinen kunto luhistuvat. Tässä vain muutamia esimerkkejä. Eli tietotekniikka on hyvä asia, mutta kohtuus kaikessa.

Zahraa, Anton, Mikko, Perttu (Iidesranta)

____________________________

Taide reflektiivisen epävarmuuden kotouttajana

Taiteen kentällä harhaileva tieto on reflektiivisen epävarmaa (tässä vaiheessa en osaa ottaa kantaa onko taide tietoa, millaista tietoa se on, kenelle se on tietoa tai pitääkö sen ylipäätään olla tietoa, onko tieto pätevyyden mittari?) Totean, että siinä ilmenee minulle tiedon kaltaisia piirteitä. Mielestäni taide kertoo aina jostakin jotakin ja pyrkii väittämään tai ainakin toteamaan jotakin. Ehkäpä kysymys taiteeseen sitoutuvasta tiedon luonteesta liittyy sen lukutapaan. Osaanko lukea sitä vai en? No, ajauduin vähän harhapoluille. Videokeskustelussa kuitenkin nostettiin esille tiedon luonnetta koskeva polariteettinäkemys. On olemassa ääripäiltään kahdenlaista tietoa koskeva keskustelua, toisessa pyritään konsensukseen ja yhteen kaikkivoipaan näkemykseen, kuten esimerkiksi luonnontieteissä oleva kysymys yhdestä suuresta teoriasta, jonka syrjään maailma voisi ristiriidattomasti asettua. Taide taas on luonteeltaan jotain muuta, yleensä se kiemurtelee sinne minne se ei ole edes tarvetullut. Se hapuilee, rönsyilee, pröyhistelee ja löytää tiensä milloin mihinkin elämisen piiriin. Taide väittää olevansa kaikkialla kaikissa muodoissaan. Miten sellaisen sekasikiön kanssa voidaan tulla toimeen ? Se ei alistu auktoriteetin alle ja yhden totuuden puolesta puhujaksi (tietysti länsimainen taide kaupallisuuden ikeessä on oma tarinansa). Miten sen kaikki ilmemisen muodot voivat olla yhtä ja samaa käsitettä taidetta? Siihen liittyy toisiaan vastaan kilpailevia näkemyksiä, toisiaan takaa-ajavia liikkuvia osasia. Se on itseään ahmiva käärme paskantaen samalla itsestään ulos jotain uutta otusta. Tässä vaiheessa voin vain hengittää syvään ja antaa taiteen olla sellaisena millaiseksi se on muodostunut. Eihän minulla ole edes motiivia tai työkaluja karsia sen rönsyilyjä tai kaikkivoipaa olemusta. Jos haluan itseni naurettavaksi, niin minun kannattaa yrittää rajata se joittenkin reunaehtojen sisään kuuluvaksi. Aina kun sitä määrittelee, niin se pulpahtaa jostakin esille uudessa muodossa ja toisessa yhteydessä. Se on luonteeltaan divergenttinen olio, joka hajaantuu kaikkialle elämän alueille. Se muuttaa muotoaan, sitä lainallaan ja muokataan. Se ilmenee uusissa olosuhteissa uudenlaisena oliona, sen vuoksi se on tehokas oikeaksi leimatun tiedonsopan hämmentämiskauha, varsinainen sorkkimistyökalu. Varmana tietona sen olemuksesta muodostuu epävarmuuden sietämisen vaade, moniäänisyyden tunnustaminen, lainaamisen ja muokkaamisen himo ja parhaimmillaan oman aseman paikallistaminen ja tunnistaminen muiden kautta kenties avulla. Se muistuttaa kaunista reflektiivisen epävarmuuden tilaa. Sitä voisi harjoittaa taiteen keinoin.

teika

____________________________

Luento V

Yliopisto perustuu tietoon, sen vastaanottamiseen ja erityisesti tuottamiseen. Video herätti ajatuksia erityisesti tiedon pysyvyydestä, luotettavuudesta ja sen käsitteestä. Voidaanko koskaan puhua puhtaasti ”tiedosta”. Tieto on absoluuttista totuutta; jotain paikkansa pitävää, muuttumatonta ja varmaa. Pitäisikö monesti ennemmin puhua vallitsevista tai valistuneista uskomuksista? Video puhuu tieteen historiasta tai ”tarinasta”, jossa kulloinkin vallitsevat uskomukset korvaantuvat hieman myöhemmin uudella vastaavalla, kenties täysin päinvastaisena. Faktat kumotaan ja korvataan oikeiksi kerta toisensa jälkeen. On täysin luonnollista ja ymmärrettävää, että koko maailmankaikkeutta tutkiva tiede toimii tällä tavalla. Ihmishistoria on ajanjaksona erittäin lyhyt, virheitä tapahtuu. Maailmaa ja erityisesti ”tietoa” on tutkittava kriittisesti. Jotakin on pielessä heti, kun asioita aletaan pitää totena tutkimatta niitä ensin kriittisesti.

Näin gradua kirjoittaessa tiedon luotettavuutta tulee mietittyä usein. Olemmeko oikeasti tuottaneet tietoa vai ”tietoa”? Onko tutkimuksellamme mitään merkitystä enää siinä vaiheessa, kun nuori tutkijapyrkyri kymmenen vuoden kuluttua osoittaa omalla tutkimuksellansa jotakin täysin päinvastaista?

Epäreflektiivinen oppiminen on edelleen täysin arkipäivää kouluissa. Karkeasti ottaen mitä kokeneempiin opettajiin mennään, sitä enemmän sitä tapahtuu. Auktoriteetti syöttää tiedon, joka otetaan mukisematta vastaan. Mitä suurempi auktoriteetti, sitä herkemmin tieto otetaan vastaan sellaisenaan. Nykymaailman yksi tavoitelluimmista taidoista työmarkkinoilla on luovuus, kyky luoda innovaatioita, keksiä jotain uutta ja haastaa vanhaa. Ihmisen tulisi kyetä tuottamaan, haastamaan ja soveltamaan tietoa läpi elämänsä. Tämä prosessi tulee aloittaa mahdollisimman aikaisin. Epärefektiivinen varmuus tuottaa osaajia tai pikemminkin tietäjiä, jotka osaavat ratkaista tiettyjä ennalta läpikäytyjä algoritmeja, mutta jotka eivät osaa tarttua tiedon oikeaan ytimeen ja käyttää sitä ratkaisumallin löytämiseen. Koulun tulisi mielestämme ottaa käyttöön mahdollisimman paljon osallistavia käytäntöjä ja työskentelytapoja, jotta oppiminen tuntuisi muultakin kuin pelkästään vastaanottamiselta. Tiedon löytäminen ja tuottaminen on hedelmällistä, mutta siihen ei monesti ole peruskoulun opetussuunnitelman pohjalta valitettavasti tarpeeksi aikaa, jotta kaikki sisällöt ehditään ”käydä läpi”.

#tieto #luotettavuus #epäreflektiivisyys #kättelyt

Johtavat tutkijat, primus inter pares: @Eronen21 & @Kurre_195_95