Mediakasvatus ja uudet lukutaidot/Syksyn 2012 kurssi/moduli VI-keskusteluun
Kommentti The child-driven education- videosta: Lähtisin siitä, että ihmisillä yleisesti on tarve oppia. Tämä tarve ilmenee jo lapsena, jolloin uuden oppiminen on vilkkaampaa, miltein jokapäiväistä. Oppimisen tarve kuitenkin vaihtelee eri oppijoilla. Tällä tarkoitan kiinnostuksen kohteita. Asian kiinnostavuus ja motivaatio ovat avaimet tälläiseen itseoppimiseen. Esimerkiksi minun 4-vuotias tyttäreni on ollut 2-vuotiaasta saakka erittäin kiinnostunut visuaalisista muodosta, kuvista, kirjaimista ja sanoista sekä niiden muodostamista riimipareista. Tämä kiinnostus johti siihen, että hän itsenäisesti kopioi kirjoista kirjaimia, sanoja ja symboleita. Kukaan ei häntä opettanut tai ajanut tälläiseen käytökseen vaan hän halusi itse ne oppia ja löysi tien siihen. Itselläni on samankaltainen kokemus oppimisesta. Koen oppineeni enemmän itse, omalla vapaa-ajallani kuin oppitunneilla, missä opettaja on määrännyt opittavan asian sekä oppimismuodon, joka on usein ollut ulkoalukua. Tälläinen tieto on jäänyt ns. "kuolleeksi tiedoksi" joka on kadonnut heti kokeen jälkeen, tai minun tapauksessani jo ennen koetta! :D Parhaiten olen oppinut luomalla itse kysymyksiä, minua motivoivista asioista ja etsimällä itse niihin ratkaisut. Tärkeintä olisi ehkä miettiä mitä opetetaan ja miten. Onko kaikkien pakko "oppia" samat asiat, vaikka ei niitä koe tarvitsevansa? Onko suomen ja Afrikan jokien ulkoa opettelu tarpeellista? Olenko sitten sivistynyt?
--TOL (keskustelu) 7. marraskuuta 2012 kello 08.45 (UTC)
Pohdintaa The child-driven education- videosta:
Lähtökohdat oppia tietokoneen käyttöä eivät The child-driven education videossa ole huippuluokkaa. Intialaisslummien asukkailla tuskin on tietokonetta käytössä joka taloudessa, ja osalle lapsista tutkimustilanne saattoi olla ensimmäinen kerta koneen äärellä. Hankalassa tilanteessa apua ei tarjoa ohjaaja tai opettaja, vaan ongelmat on jätetty lasten itsensä ratkaistaviksi. Oppiminen tapahtui huomaamatta ja osittain tarkoituksettomasti: olihan tietokone itsessään (ilman varsinaisia tehtävänantojakin) varmasti tarpeeksi kiinnostava ja monipuolinen laite tutkittavaksi. Aloimme pohtia omia lähtökohtiamme tietokoneen käytön opettelun suhteen. Lapsuudessamme tietokoneita löytyi jo monista kodeista, ja mahdollisuutemme oppia sen käyttöä olivat videon intialaislapsiin verrattaen todella hyvät. Käytön hallinta lähti kuitenkin pitkälti itsestä. Vanhemmat eivät aina olleet vieressä kertomassa mitä nappia tulisi painaa, vaan oppimista tapahtui myös oman kokeilemisen ja ihmettelyn kautta. Etenkin internetin käytön yleistymisen myötä, oli ohjeita ja vinkkejä eri soveltamistarkoituksiin napin painalluksen päässä tarjolla mielinmäärin.
Verrattuna saamaamme ala-asteen atk-opetukseen 1990-luvun puolivälissä, koimme oman tietokoneen käytön harjoittelumme paljon koulun tarjoamaa opetusta tehokkaammaksi. Ehkä atk-opettajan ammattitaidon läsnäolo sai pyytämään ongelmatilanteessa ratkaisuapua liiankin helposti? Toisaalta, oma tieto, taito, ja oppimisen halu toimivana ratkaisun avaimena varmasti myös palkitsevat käyttäjäänsä enemmän kuin valmiiksi suunnitellun "oikean reitin" toistaminen. Tutkivan kokeilun kautta, onnistumisten ja epäonnistumisten opettamana, ratkaisukeinojen voisi ajatella myös prosessoituvan helpommin aina syvämuistiin asti.
Maisa, Maria, Elina ja Linda
Alueellisuus
Sugata Mitra osoittaa tutkimuksillaan mielenkiintoisesti sen, että lapset voivat oppia myös ilman opettajaa. Hän onkin alunperin lähtenyt etsimään ratkaisua siihen, että hyvät opettajat ovat keskittyneet maantieteellisesti tietyille alueille, eikä kukaan haluaisi mennä opettamaan haastavammille alueille. Näemme potentiaalia Sugata Mitran tutkimusten hyödyntämiselle myös esimerkiksi suomalaisissa kyläkouluissa, pohjoisilla tai itäisillä alueilla, pienillä paikkakunnilla tai lähiöissä, joissa on paljon sosiaalisia ongelmia tai maahanmuuttajia, joilla oppimisen esteenä voivat olla kieliongelmat.
Itseohjautuvuus
Mitra on osoittanut, että oppiminen lähtee kiinnostuksesta. Ryhmissä lapset alkoivat ratkaisemaan pulmia itseohjautuvasti. Se, mikä näytti mahdottomalta, muuttuikin oppimiskokemukseksi. Haasteita otettiin vastaan ja ajan kanssa päästiin hyviin oppimistuloksiin. Oppimiselle oli tärkeätä ryhmätyöskentely, jossa lapset opettivat toinen toisiaan ja saivat myös hyppiä ryhmän rajojen ulkopuolelle. Opittuja asioita tulee ryhmässä pohdittua ääneen ja ne jäävät hyvin mieleen. Parhaimmissa tapauksissa lapset kiinnostuivat niin paljon, että jatkoivat aiheen opiskelua myöhemmin internetistä ja näin ollen mitattu oppimistulos itseasiassa ajan myötä parani. Suurena apuna toimi myöskin Mitran kehittelemä ”Granny Cloud” eli näytön kautta lapsia kannustava vapaaehtoinen aikuinen.
Pohdinta
Pohdimme, miten Mitran oppeja voisi soveltaa yliopisto-opiskeluun. Sitten hoksasimme, että taidamme juuri opiskella hänen tekniikoillaan... Istumme koneen ääressä ja keskustelemme, mitkä asiat videolla olivat oleellisia. Huomasimme myös, että ”lunttaamisesta” onkin tullut merkittävä oppimisen tapa: Kun luemme toisien vastauksia, itseasiassa vietämme aikaa aiheen parissa paljon pidempään kuin jos olisimme vain katsoneet videon ja kirjoittaneet siitä jotakin.
Maikki pohti myös animaatioprojekteja, joissa tekijöillä ei ole ollut yhteistä kieltä. Ryhmien kanssa on päästy kuitenkin loistaviin lopputuloksiin demonstroimalla, näyttelemällä ja kuvia esittelemällä. On löytynyt yhteinen sävel ja ilmapiiri on muotoutunut kannustavaksi. Ainut, mihin pitää kiinnittää huomiota, on kulttuurilliset erot esimerkiksi käsimerkeissä ja muussa kehon kielessä. Tässä apuna voi toimia ohjaaja, joka voi kertoa eri osapuolille, millaisia eroja on. Esimerkiksi Iranissa peukutus onkin haistattelua (vrt. keskisormen näyttämiseen).
KESKUSTELUA MODULI VI -VIDEOSTA
Keskusteluun käytettiin Google Drivea. Keskustelijoina toimivat Outi, Maria, Erika ja Elina.
Erika: Sugata Mitran testaus laittaa tietokone lapsien käytettäväksi, jotka eivät koskaan ennen ole nähneetkään sellaista, saattoi aluksi tuntua siltä, etteivät he ehkä oppisi kuin selaamaan sivuja, mutta sittenhän he lähtivät jo itsekin luomaan sisältöä tietokoneen avulla. Onko teillä mitään oppimiskokemuksia, jossa kukaan ei ole ollut neuvomassa, ja teidän on täytynyt pärjätä täysin omillaan? Hämmästyttävintä minusta oli se, vaikkeivät lapset osanneet englantia he oppivat siitä huolimatta käyttämään konetta todella nopeasti ja ymmärsivät sen vaikeitakin sisältöjä!
Outi: Tuon videon jälkeen rupesin miettimään omakohtaisesti, ja kyllä suuri osa minunkin tietokoneen käytöstäni on loppujen lopuksi opittu oman kokeilemisen ja epäonnistumisen kautta. Mietin nyt esimerkiksi jotain kuvanmuokkausohjelmien käytön opettelua. Tietokone on jotenkin helppo ja luonteva väline siihen oppimiseen, kun se tarjoaa tavallaan sellaisen hyvän aloituspaikan ja välineen, josta voi sitten askel askeleelta mennä eteenpäin ja syvemmälle siihen oppimiseen. Varsinkin sitten, kun se ihan peruskäyttö ja koneen ohjaus alkaa hahmottua, niin se uusien asioiden omaksuminen käy koko ajan luontevammaksi.
Maria: Outin tavoin aloin pohtia miten itse aikanani opettelin tietokoneen käyttöä ja kyllähän itsekin olen niin aloittanut, että istuimme saman ikäisen ystävän kanssa sen koneen edessä ja opimme kokeilun kautta. Emmekä mekään tainneet olla sen ala-asteen opetusta parempia englannin kielessä ja silti pystyimme etsimään ja löytämään haluttuja sivuja ja esimerkiksi pelaamaan. Eli alun hämmennyksen jälkeen tajusin että kyllähän tuollaista oppimista tapahtuu ja lapset ovat siihen kykeneviä.
Erika: Kun itsekin mietin, niin opin paljon uusia asioita koneen käytöstä omalla vapaa-ajallani erilaisiin sivustoihin paneutuen, esimerkiksi jos sivulla oli englantia, saatoin sanakirja apunani etsiä niitä kaikista hyödyllisimpiä sanoja sivulla etenemisen kannalta ja jos en jaksanut sanoja etsiä, niin sitten vain kokeilin itse mitä nappulasta tapahtuu! Esimerkiksi pidin kovasti yhdestä sivusta jolla oli jotain korean kielen kirjoitusta, ja sitten vain opettelin ne linkit ulkoa, mistä pääsi mihinkin kohtaan. Sivustolla ihmiset jakoivat piirustuksia, joita olivat koneella piirrelleet.
Outi: Tuosta kielestä tosiaan, että lapsenahan sitä oppii ymmärtämään kaikkein nopeiten ja helpoiten. Omassa lapsuudessa pelattiin jotain englanninkielistä tietokonepeliä, ja siinä oli oudot valikot, joissa luki “save” ja “quit”, ja kokeilemalla opittiin, että mitä tapahtuu kun klikkaa mistäkin sanasta. Eli noiden sanojen suomenkielinen merkitys avautui meille suoraan kokeilemalla, kukaan ei tullut kertomaan että tässä sanotaan suomeksi “tallenna”. Aloimme vain tajuta, että kun painat “save”, siitä seuraa pelin tallentuminen.
Maria: Tuo on niin totta. Ja mun oman kokemukseni mukaan lapsena uskaltaa kokeilla rohkeasti ja saa juuri parhaiten niitä oppimiskokemuksia kun itse opettelee, eikä ole sitä opettajaa neuvomassa (tai jolta kysyä neuvoa, ehkä liian helpostikin).
Erika: Koin ihan saman pelatessani koneella, hahmojen välinen dialogi saattoi mennä täysin ohi, mutta sitten siihen vain kehitti oman tarinan, joka tuki sitä juonen etenemistä! Tavallaan se oli myös paljon luovempi tapa toimia, kuin että joku olisi ollut tulkkaamassa. Joskus nappuloissa on myös kuvat, joten sekin auttaa hahmottamaan asioita ja oppimaan, että painamalla vaikka talon kuvaa, pääsee siihen “turva-paikkaan”, josta sitten pelissä lähtee jollekin matkalle.
Outi: Lapsena ihmisellä on vielä sellainen luontainen kiinnostus kaikkea uutta ja ihmeellistä kohtaan, ihan vaan koska ei vielä tiedä tarpeeksi maailmasta ja haluaa oppia lisää. Tätä kiinnostusta pitäisi hyödyntää, niin kauan kun se kestää.
Erika: Se onkin haastavaa, miten saada vähän vanhempi oppilas kiinnostumaan, kun äkkiä tulee se kommentti, että “tää on tylsää”. Ihan ensimmäisillä koulun luokilla sitä on innostunut ja kiinnostunut kaikesta, mutta sitten tavallaan kun tottuu siihen, että asiat jatkuvat samalla tavalla, se kiinnostus ja innostus lopahtaa useilla. Oppimisesta tulee liian rutiininomaista, juuri sitä suorittamista.
Maria: Videolla oli myös ryhmätyöstä “ilman rajoja”, siis että se ryhmä ei sitonut ketään itseensä vaan sai kierrellä muissa ryhmissä. Se voisi olla yksi tapa lisätä kiinnostusta, niin sanotusti muut, innostuneemmat, voisivat tartuttaa oppimishalua omalla kiinnostuksellaan ja siitä kertomalla/jakamalla myös niihin joissa aihe ei itsessään herätä kiinnostusta.
Elina: Toi olis toki hienoa, mutta mä oon varmaan pessimisti kun ajattelen, että ne ketä ei kiinnosta siirtyisi niihin ryhmiin, joissa on innostuneita ihmisiä, koska siellä niiden ei tarvitse niin osallistua, vaan voivat vain olla “vapaamatkustajia”.
Erika: Mä uskon kanssa, että voi olla hyvinkin noita vapaamatkustajia. Ja usein mitä ryhmätöihin tulee, niin niihin ryhmiin valikoidutaan jollain tavalla, esim. parhaat kaverit. Suomessa en tiedä toimisiko, että toisilta voi katsoa vapaasti, koska usein jo lapsena aletaan suojella sitä omaa panostusta, että sitten voi äkkiä tulla se kateus tai vaikka ujous, ettei toiset saakaan katsoa. Jotakuta voidaan alkaa kiusaamaan, jos tämä on liian hyvä oppilas tai ei vaikka kuulukaan “tiettyyn ryhmään”.
Elina: Ajattelin kanssa ihan samaa, että ei välttämättä toimisi Suomessa.
Outi: Meinasin juuri mainita tuosta “klikkiytymisestä”, mikä on varsinkin vähän vanhemmilla lapsilla ja teini-ikäisillä aika normaalia toimintaa. Miten sitten estää se, että ne ryhmät ei alkaisi muodostua aina samoiksi? Toisaalta, en nyt haluaisi tässä syyllistyä liikaan pessimistisyyteen ja ajatukseen, että koska näin on aina ollut, niin myös tulevaisuudessa lapset ja nuoret tulevat toimimaan tietyllä tavalla keskenään.
Elina: Siinäpä vasta pulma. Opettaja muodostaa väkisin ryhmät, että tulee kaikenlaisia ihmisiä ryhmään. Tai sitten arpapelillä.
Maria: Niin, ehkä olisi hyvä edes kokeilla erilaisia tapoja ja kehittää niitä eteenpäin. Jos pelkkä ryhmien itsenäinen muodostaminen ei toimi, niin sille voisi kehitellä jotkut joustavat rajat. Itselläni on nimittäin Outin kanssa ihan samanlaisia ajatuksia, siis tuon viimeisen lauseen kanssa.
Outi: Kuitenkin pienet lapset omaksuu nopeasti uusia toimintatapoja, kuten jo aiemmin todettiin. Jos sitä ryhmässä toimimista harjoitettaisiin jo ihan tarhasta lähtien, niin auttaisiko se? Omassa lapsuudessa tuntui nimittäin, että jo esikoulussa tärkeintä oli se yksilösuorittaminen ja omien juttujen tekeminen, eikä niinkään minkäänlainen yhteistyö.
Erika: Ryhmässä toimimista pitäisi alkaa painottaa jo hyvin varhaisessa vaiheessa, nimittäin pienellä kylällä jo esikoulusta lähtien saatetaan olla tietyissä ryhmissä, ennen kuin koulu alkaa. Sitten koulussa hakeudutaan niihin samoihin porukoihin. En tiedä mikä siinä on, että jotkin oppilaat eivät vain voi hyväksyä että koko luokka toimisi ja tekisi yhdessä, aina siellä on muutama, jotka jätetään ryhmätyöskentelyn ulkopuolelle. Tärkeää olisi varmasti, niin kuin Outi sanoit, jo esikoulussa enemmän painottaa sitä ryhmässä työskentelyä ja nimenomaan sitä, ettei aina olla samoissa ryhmissä. Mutta tietenkin on sellaisia luonnollisia asioita koulussa, jotka saattavat vaikuttaa ryhmätyöskentelyyn esim. että pikkupojilla voi hetken aikaa olla se vaihe ettei halua “tyttöpöpöjä”.
Outi: Näkisin, että se videon kaltainen avoimissa ryhmissä toimiminen voisi enemmänkin toimia hajottamaan näitä klikkejä ja valmiita ryhmiä. Se antaisi luonnollisen tavan, opetuksen puitteissa, päästä juuri sen oman totutun ryhmän ulkopuolelle, ja siihen siis jopa kannustettaisiin. Lapsille olisi mahdollista olla “kaikkien kaveri” ainakin siinä opetustilanteessa, jos ei sitten muuten.
Maria: Ja jos siihen ryhmätyöskentelyyn saataisiin vielä joku mahdollisimman kiinnostava aihe (myös ryhmäläisten käyttämät välineet, vaikkapa teknologia herättää varmasti kiinnostusta ja halua “vaihtaa ryhmää” edes hetkeksi) joka vetoaisi luontaiseen uteliaisuuteen, niin että se aihe tulisi ryhmän jäseniä tärkeämmäksi, voisi tämä olla, (varsinkin nuorimmilla oppijoilla) ihan toimiva juttu.
Erika: Se olisikin hyvä lapsien ymmärtää, että kaikille on annettava mahdollisuus oppia, mutta usein mennään sille henkilökohtaiselle tasolle, että jos käyttäytyy koulussa kivasti toista kohtaan, niin se sitouttaa olemaan kavereita myös vapaa-ajalla. Mutta eihän asioiden niin tarvitse välttämättä olla ja harvoin onkin. Kiinnostavat aiheet varmasti edesauttavat lapsia innostumaan muidenkin ryhmien tarkkailemisesta. Se on harmi, jos joku sen perusteella alkaa ajatella, ettei oman ryhmän työ ole yhtä hyvä kuin toisten ryhmien. Siihen tarvittaisiin niitä videolla nähtyjä “mummoja”, jotka kannustavat taustalla että onpa hieno työ!
Outi: Niin, varmasti aikuisenakin joutuu tekemään paljon töitä ihmisten kanssa, joiden kanssa ei halua olla missään tekemisissä vapaa-ajallaan :) Silti niitä töitä on tehtävä, ja ehkä saman ajatuksen pitäisi toimia koulussakin. Kaveruus ei ole ainoa syy toimia ryhmässä. Ja tosiaan Erika, kannustajamummot (tai papat, tai ketkä tahansa kannustavat aikuiset) on loistava idea!
Maria: Itse vähän naurahdin noille “kannustaja-mummoille”, mutta sitten aloin ajatella että itse asiassa, tuohan on aika hieno idea. Toki kannustajia voi löytyä muualtakin, opettajan lisäksi varmasti kotona kommentoidaan mielellään kaikkea mitä lapsi tuo koulusta näytille (toivottavasti positiiviseen sävyyn). Että ne mummot toimivat minun kohdalla muistutuksena miten tärkeää palaute ja läsnäolo (pienelle) oppijalle on, myös koulun ulkopuolella ja ulkopuolisilta.
Erika: Itsekin aluksi olin hiukan hämmästynyt, että mitä se auttaa, jos joku kannustaa jatkuvasti siinä vieressä, eikö siitä jo ahdistu tai ajattele, että nyt se varmasti huijaa. Mutta sitten toisaalta itsekin aloin miettiä omaa lapsuuttani, kuinka tärkeä se oman mummon läsnäolo oli, jos vaikka leikin tai tein läksyjä. Mummo ei koskaan haukkunut tai sanonut, että jokin asia pitäisi tehdä heti toisin. Hän kannusti ja jos jokin ei mennyt ihan putkeen, niin sitten hän sanoi, että ensi kerralla menee varmasti paremmin. Sillä on tärkeä merkitys lapsen oppimiselle, että joku on kiinnostunut kun hän oppii. Siitä saa uutta voimaa yrittää ja jatkaa eteenpäin.
Elina: Joo, kyllä mummot tai muut kannustajat olisivat tärkeitä. Itseäni kyllä alkaisi ahdistaa jos joku koko ajan hihkuisi taustalla innostuneena. Joskus mummot saattaa olla vähän liiankin innokkaita.
Erika: Heh, totta! Ei siinä pystyisi keskittymään, jos ihan koko ajan olisi joku lähellä katsomassa ja hihkumassa. Välillä mummot/papat tosiaan liikaakin innostuu ja ehkä jotkut lapsista ei niin otakaan sitä tosissaan, vaan ajattelee, että “se on vähän hupsu”. Mutta hauska idea oli kyllä se, että ottaa vaan yhteyttä silloin kun tarvitsee sitä mummon kannustusta! Mielenkiintoinen seikka oli myös, että ne lapset taisivat innostua siitä, oli sitten kuka tahansa mummo kannustamassa, kun itselleni se olisi siinä mielessä hassu tilanne että jotakuta kuin omaa sukulaista, ystävää, opettajaa kiinnostaa aihe niin kovasti. Mutta videon kuvassahan se mummo taisi opettaa niille lapsille englantia ja se jäi minulle vähän hämäräksi, että opettavatko ne mummot samalla jotain perusasioita, samalla kun toimivat eräänlaisina tukijoukkoina?
Outi: Mietin, että jos ne lapset olivat kieltä osaamattomia, niin varmaan ihan perusteltua, että se mummo myös opettaa omaa kieltään jonkin verran... Minullekin jäi siis vähän epäselväksi sitten se mummojen varsinainen funktio siinä videon lopulla. Mutta se itse kannustaminen varmasti toimii, kun lapset saavat jotain aikuisen ihmisen hyväksyntää sille oppimisprosessille ja sen jatkamiselle.
Oppimisen ilo ja oivallus
Eräs luokanopettaja vastasi, kun häneltä kysyttiin, miten lapsen voi opettaa lukemaan: ”En voi estää oivallusta.” Ehkäpä se kävisi opettamisen määritelmäksi yleisemminkin: opettaminen on sitä, että pysyy pois oppimisen jaloista. ”If children have interest, education happens”, Mitrakin siteeraa. Se on varmasti totta, mutta hänen kokeiluissaan ratkaiseva merkitys on ryhmätoiminnalla ja kannustuksella. Videon aktiivisia ja innokkaita lapsia katsellessa tuli pohdiskelleeksi, kuinka paljon merkitystä sillä on, että heihin kiinnitetään huomiota. Lapset kokevat olevansa erityisiä, ja muutos aiempaan kouluun tai elämään on melkoinen. Osa slummilapsista ei osannut lukea ja oli varmaan jäänyt kokonaan koulun ulkopuolelle. Nyt heitä huomioitiin ja heitä haastettiin. Se lienee hyvä yhdistelmä.
On varmasti totta, että motivaatio opeteltavaa asiaa kohtaan auttaa ja nopeuttaa oppimistulosten saavuttamisessa. Merkityksellisinä koetuista asioista halutaan saada tietoa, ja kun oppiaines linkittyy oppijan omaan elämään, se on myös helpompi sisäistää ja ymmärtää. Omaehtoisesti kokeilemalla ja tekemällä saadut oivallukset ja onnistumisen kokemukset tuntuvat usein aidommilta kuin auktoriteetin ohjauksessa saadut ongelmatilanteista selviämiset. Monella on varmasti kokemuksia kielitaidon vahvistumisesta käytön myötä. Kun esimerkiksi vierasta kieltä käyttää ns. oikeassa elämässä, kielitaito kehittyy ja itseluottamus kielen käyttämiseen vahvistuu eri tavoin kuin opettajajohtoisesti oppikirjasta opiskellen.
Viime lauantaina (24.11.) tarkastettiin kasvatustieteen väitöskirja, jossa väittelijä Raisa Foster lähtee käsitteestä pedagogy of recognition. Tiivistelmässä pääkäsite määritellään näin: ”Englanninkielinen sana recognition täytyy suomentaa aina asiayhteydestä riippuen joko ’tunnistamiseksi’, ’tuntemiseksi’ tai ’tunnustamiseksi’. Tunnustuksen pedagogia ehdottaakin kasvatusajattelun muutosta kolmella eri tasolla: ensinnäkin tietämistä tuottavasta opetustekniikasta kohti tunnistavaa (recognition as identification), improvisoivaa ja kokemuksellista kasvatuskohtaamista; toiseksi egoistisen itsevarmuuden korostamisesta kohti reflektoivaa itsetuntemusta (self-recognition), jossa oleellista on identiteetin ymmärtäminen narratiivisena ja performatiivisena; ja kolmanneksi suvaitsevaisuudesta erilaisuuden sietämisenä kohti tunnustuksen (mutual recognition) antamista ja vastaanottamista - -” (Raisa Foster (2012) The pedagogy of Recognition. Dancing Identity and Mutuality. Doctoral dissertation. Acta Universitatis Tamperensis 1779/ Acta Electronica Universitatis Tamperensis 1253. Tampere University Press.)
Opetuksessa tulee siis kunnioittaa oppijaa ja nähdä hänet ihmisenä eikä vain opettajan pätemisen tai turhautumisen välikappaleena. Nykykoulu saattaa näyttäytyä kiireisenä ja ahdistavana paikkana, jossa kenelläkään ei ole aikaa. Lapset ja nuoret tarvitsevat aikuisten aikaa, olipa aikuinen sitten vanhempi, opettaja tai mummo; he haluavat tulla nähdyiksi ja nimetyiksi omalla nimellä, pitkät ja lyhyet vokaalit eroteltuina (EI Pia vaan PIIA!).
Peruskouluissa valtakunnallinen opetussuunnitelma luo raamit sille, mitä on tarkoitus oppia, mutta raamien välissä on tilaa myös opettajan pedagogisille valinnoille. Ihanne varmasti olisi, että kaikki oppisisällöt tuntuisivat yksilöistä merkityksellisiltä ja kiinnostavilta, mutta todellisuudessa näin ei ehkä kuitenkaan ole. Valmiiden vastausten tai ulkoa opeteltavien listojen tarjoaminen ei varmasti takaa kovin pitkäaikaisia oppimistuloksia. Opettajan tulisikin toimia innostuksen herättäjänä, oppimisen mahdollistajana ja pyrkiä luomaan positiivinen, avoin ja kannustava oppimisilmapiiri. Positiivinen palaute ja suvaitsevaisuus kannustavat kiinnostumaan, kokeilemaan ja uskaltamaan. Mitran luento on mainos ja ihan mainio sellainen, mutta tunnustuksen pedagogiikan näkökulmasta kehuva mummo osuu enemmän oikeaan kuin ryhmätyön minuuttimääräinen kellottaminen.
HJ ja Kikka
“Reikä seinässä”
Aivan mahtava esitys, jossa Sugata Mitra osoittaa “ihmiskokeillaan” todeksi sen, että lapset oppivat, mitä he vaan itse haluavat. Ongelma on se, että opettajat ja maailman lapset eivät kohtaa. Olisiko tässä ratkaisu? Opettaja voidaan jopa korvata tietokoneella, tai sen avulla yksi opettaja voi opettaa lapsia ympäri maailmaa. Tuolla opetusmetodilla varmasti saadaan tulevista sukupolvista kielitaitoisia ja kansainvälisiä maailmankansalaisia, joilla on suvaitsevainen ja avarakatseinen asenne kanssaihmisiään kohtaan. Hieno menetelmä! Pidimme myös Sugata Mitran kokeiluista, innovatiivisuudesta ja ennakkoluulottomuudesta. Mitä tämä voisi tuoda meidän kouluihimme? Olisiko Suomen koulumaailmalle tällä jotakin annettavaa? Olemmeko niin sanotuissa sivistysvaltioissa tyytyneet vain perinteisiin ratkaisuihin ja samalla sulkeet näköalat muihin vaihtoehtoihin? Miten tämä voisi toimia täällä meillä?
Meillä ongelmana on lapsien innottomuus koulunkäyntiin. He eivät ole motivoituneita oppimaan. Mitran tutkiva-näkökulma ja tapa oppia voisi tuoda kaivattua intoa oppimiseen ja herättää tiedonjanon. Intiassa näkyy lasten into oppimiseen, koska se ei ole itsestäänselvyys. Ovatko vanhempien asenteetkin myönteisimpiä oppimista ja kouluttautumista kohtaan? Onko meillä länsimaalaisilla asenneongelma sekä lapsilla että vanhemmilla? Järjestelmä on niin itsestään selvä, että sitä ei osata enää arvostaa. Vai onko menossa kapina vallitsevaa tapaa kohtaan? Emme uskalla kuitenkaan siirtää opetuksen painopistettä riittävässä määrin kohti oppilaskeskeistä oppimista. Johtuuko se siitä, että se mahdollisesti panisi uusiksi myös oppimisen arvioimisen, arvosana keskeisen arvottamisen.
Lasten oppimisen ilo näkyi videoilta todella selkeästi. Sugata Mitra vei tietokoneita lapsille ja seurasi tuloksia, kuinka he alkoivat oppia koneelta. Hän toteaa, että kyse on asenteesta, ei niinkään teknologiasta. Asenne on monessa tekemässämme asiassa joko onnistumisen tae tai sitten se voi olla este. Asenne ratkaisee, haluammeko oppia vai emme. Hyvin paljon oppiminen on itsestä ja asenteestamme kiinni. Mietimme, kuinka tuo sama olisi toteutettavissa seniorikansalaisten kanssa? Heillä olisi aikaa ja intoa oppia uutta ja niin pysyisi pää terävänä. Tarvitsisivat varmasti enemmän rohkaisua alkuunpääsyyn kuin lapset. Kuinkahan tuolla Mitran kokeilussa atk-tuki hoidettiin? 82-vuotias sukulaistäti on ahkera tietokoneen käyttäjä, mutta muutaman kerran kuussa tarvitsee tukea päivityksiin ja “ kun tää nyt kysyy jotain tämä kone” -kysymyksiin vastauksia.
Kyllähän meillä tänä päivänä lapset tulevat tutuiksi tietokoneiden kanssa jo aivan pienestä saakka. Jossain keskustelussa aiemmin totesimmekin, että meidän lapsemme vielä istutettiin tv:n eteen Pikkukakkosta katsomaan, mutta nyt ipanat naputtelevat jo ipadia ja pelaavat lähes vauvasta asti. Tulee siinä teknologia luonnostaan tutuksi. Jonkun äidin yksivuotias pelasi jo jotain väri-muotosovellutusta kosketusnäytöllä. Nykyisin lapset pelaavat esim. muistipeliä tabletilla, kun vielä yli kymmenen vuotta sitten lapsemme pelasivat ihan paperiversiona vastaavia pelejä.
Nykyajan alle kouluikäiset lapset eivät kovin innostu Pikku Kakkosesta. Ohjelma ei useinkaan kiinnosta heitä. Lapsi voi katsoa lastenohjelmaa hetken ja sitten hän tulee kysymään, josko voisi tehdä muuta. On ollut yllättävä huomata, ettei lapsille tehty ohjelma kykenekään tarjoamaan heitä innostavaa toimintaa. Toiminta innostaa enemmän. Lapsi voi vaihtaa esim. Pikku Kakkosen katselun Michael Jacksonin musiikkivideo dvd:n katseluun ja tehdä siihen itse oman koreografian. Ja pelit on totta tosiaan usein muita kuin perinteisiä. Lasten suosikkeja voivat olla esim. Wiin miekkailupeli tai tasapainoilu jäälautalla. Toiminta taas innostaa. Lapset oppivat todella pienestä pitäen tähän median täyteiseen maailmaan. Tästä esimerkkinä vasta 3-vuotias poika koetti sormella levitellä Aamulehden kannessa olevaa valokuvaa suuremmaksi. Ajatteli, että toimisi kuin kosketusnäyttö. Myös facebookiin hyvin pienetkin lapset voivat onnistua lähettämään ihan vahingossa kuvia ja tekstejä näpelöidessään vaikkapa vanhempiensa kännyköitä.
Yhtä laillahan me nyt aikuiset tässä kurssin aikana olemme opiskelleet hieman samoilla menetelmillä kuin Sugata Mitran lapset. Ja onnistumisen iloa tuottaa, kun saamme valmista keskustelua siirrettyä tuonne wikialustalle. Ilon ja onnistumisen tunteen saaminen onkin ihmisellä varmasti suurin motivaatio pelatessaan ja yleensä saadessaan jotakin “valmiiksi”. Totta ja vielä yhdessä! Tämä on ollut mielenkiintoinen tapa oppia. Motivoinut ja innostanut meitä uusille aihealueille. Wikiopisto on hyvä vaihtoehto perinteisille luento-tentti -jaksoille. Tämänkaltaiset oppimismenetelmät ja kurssit ovat todella tervetulleita.
Armi, Heli ja Minna
Sugata Mitra: The child-driven education
[muokkaa]Ehkä mykistävintä tässä Sugata Mitran esimerkissä on, että hän murtaa niitä ennakkoasenteita ihmisiä kohtaan, jotka elävät kehitysmaissa tai hyvin köyhissä oloissa. Pidämmekö heitä ehkä ”tyhminä” kun heillä ei ole laitteita, niin eihän he voi osata niitä käyttää. Kuinka paljon kuitenkin omat lapsemme kouluissa oppivat toisilta lapsilta matkimalla. Tätä on vaikea tutkia ja todistaa, mutta väitän, että matkiminen ja yhdessä pohtiminen on oppimista parhaimmillaan. uskon että meillä opettajilla on silti vielä paljon töitä. -Jürgen
0414Esimerkistä, kun Mitra antoi tytöille tietokoneen parantamaan tytöjen englanninkielen taitoja. Siinä tytöillä oli täysi vastuu omasta oppimisestaan. Usein köyhien maiden esimerkeistä oppilailla on täysi vastuu oppimisestaan. Jos ei kiinnosta, niin saa väistyä. itse asiassa lapsille ei tule edes mieleen, ettei oppiminen voisi kiinnostaa. Meillä suomessa oppimisesta vastuu on annettu opettajalle. Opettajan tulee motivoida oppilaita ja oikealla tavalla kannustaa ja ohjata oppilaita oppimisen pariin. oppilaat seuraavat opetusta jos se on hyvin myyty ja hauskuutettu. pitäisikö meilläkin palata vähän historiassa taaksepäin ja antaa vastuuta oppimisesta enemmän oppilaille. jos oppiminen ei kiinnosta, voi antaa tilaa muille. Annetaan lapsille töitä. Jotain tosi yksinkertaista vaikka nappien laskemista purkkiin. Jo alkaa matematiikka ja äidinkieli kiinnostamaan. –Jürgen
On paljon oppilaita, jotka pystyvät ottamaan asioista nopeasti itsekseen selvää. He ovat niitä lahjakkaita. Heitä on hauska seurata ja ihailla, mutta entä ne, jotka eivät pärjää itsekseen, tai eivät osaa ajaa etujaan ryhmässä? Emme kuitenkaan saisi heti asettua puolustuskannalle, jos jollakin on jokin hyvä tapa opettaa tai mielipide opettamisesta, vaan avoimella asenteella asioita voi kokeilla. Ollaan sitten isoäitejä koulussa jos meitä ei muuhun tarvita. –Jürgen
Nykyään on todella helppoa etsiä kaikkiin kotitehtäviin vastaukset netistä. Sen vuoksi koulussa ja kotona tehtävien tehtävien pitäisi mielestäni painottua paljon enemmän oppilaan omaan pohdintaan oikeiden vastausten sijaan. Esimerkiksi kuka tahansa pystyy googlettamaan historian tapahtumia ja vuosilukuja. Sen sijaan, että koulussa kysyttäisiin aina kuka, mitä ja milloin, voisi kysyä vaikka miksi, miksi ei, mitä jos..? Sonja
Tuo Mitran nostama ongelma koulujen eriarvoisuudesta on Suomessakin selkeästi tätä päivää. Se on muuten YK:n lastenoikeuksien vastaista. Itseäni ei kyllä yhtään yllätä se, että lapset köyhissäkin maissa ovat yhtä fiksuja kuin meilläkin. Kukahan näin yhä ajattelee? Vaikuttavinta minulle on se, että se osoittaa lapsen kyvyn mukautua ja oppia myös ilman opettajaa. Lapsia tulee haastaa ja heiltä pitää vaatia, mutta samalla antaa mahdollisuuksia ja vapautta toimia. Tämä puuttuu vaatimus usein suomalaisesta koulusta. Motivaatio-ongelmat ja oppimisvaikutukset korvataan keskittymällä yksittäisin asioihin ja kaventamalla ilmöt yksinkertaiseen muotoon. Oppilaille annettaan valmiiksi pureskellut ja pakatut "tärkeät" tiedot. Ei tarvitse eikä osata itse ottaa selvää.
Toinen mielenkiintoinen pointti on muistamisen ja osaamisen yhteydesta tai erosta, josta herrat aikaisemmallakin videolla puhuivat. Miksi ihmeessä rasitamme lapsia yhä edelleen täysin triviaalisilla faktoilla, kun ne on otettavissa haltuun hyvin yksinkertaisesti tiedonhaun ja -käsittelyn avulla. Upea pointti myös tuo lupa lainata ja varastaa tietoa. Samaan viimeisessä videossa Sir Ken viittaa. Miksi ihmeessä jokin tieto tai taito kuuluisi yksinomaan jollekkin? Jostain muualtahan se kuitenkin on lähtöisin, joten miksei kaikki oppijat ryhmässä voisi sitä käyttää.
Keskustelun ja ryhmässä toimiminen on itselleni tullut hyvin selväksi viimeistään tänä syksynä syventävässä projektissa. Heti, kun lapsi keskustelee toisen lapsen kanssa, on hänen opeteltava perustelemaan ja vertailemaan tietoja muiden kanssa. Keskustelemalla muiden kanssa myös oma ymmärrys syvenee ja käsitys saattaa jopa muuttua. -VH-
Kuvataideopiskelijat Aaro, Lotta, Jürgen, Sonja ja Vili
TARVITAANKO HYVÄÄN OPPIMISEEN AUKTORITEETTIA?
MODUULI VI - “The Child Driven Education”
Riina: Moduuli VI:n videona oli Sugata Mitran (http://en.wikipedia.org/wiki/Sugata_Mitra) luento Oxfordissa heinäkuussa 2010. Hän luennoi aiheesta The Child Driven Education” ja käytti pohjana projektiaan The Hole in the Wall.
Mitra aloittaa luennon huomiolla, että maailmassa on paljon paikkoja, jotka ovat niin kurjia, etteivät opettajat halua mennä sinne. Se on nurinkurista, koska nämä paikat ovat myös niitä, joissa koulutusta tarvittaisiin kaikkein eniten.
Tähän epäkohtaan iskee The Hole in the Wall. Nimestään huolimatta projekti vaikuttaa yksinkertaisuudessaan nerokkaalta: Sutra aloitti vuonna 1999 New Delhin slummissa sijoittamalla tietokoneen seinään. Sen jälkeen hän on laajentanut kokeita muualle Intian köyhille alueille ja slummeihin. Ideana projektissa on se, miten lapset ottavat koneet haltuunsa ilman ohjausta. Ja mitä he tekevät niillä ja oppivatko he jotain.
Ja oppivathan he. Lukuisten esimerkkien avulla Mitra havainnollistaa miten lapset, jotka eivät osaa englantia, selviävät vaikeista englannin kielisistä kysymyksistä tietokoneen ja varsinkin Googlen avulla. Lapset oppivat itse käyttämään myös netin latausohjelmia, nauhoittamaan musiikkia ja soittamaan sitä edelleen ystävilleen. Etelä-Afrikassa joku poika oppi käyttämään sähköpostia ilman ohjausta.
Eräs mielenkiintoinen projeki Sutralla oli läntisessä Euroopassa, Englannin Gatesheadissa. Mitra meni luokkaan jossa oli 32 lasta, lähetti opettajan pois ja jakoi lapset neljän hengen ryhmiin. Hitainkin ryhmä vastasi kaikkiin kysymyksiin 45 minuutissa. Opettaja epäili oppimisen syvyyttä, ja koe uusittiin 2 kk:n jälkeen uudelleen niin, että lapset vastasivat kokeeseen yksin ilman konetta. Tulokset olivat edelleen tosi hyviä. Mitran pointti oli se, että kun lapset käyttivät konetta ryhmässä, he keskustelivat asioista ja oppiminen on siten tehokkaampaa. Jos lapsi istuu yksin koneella, jutut eivät avaudu samalla tavalla.
Lukuisten esimerkkien kautta Mitran pointti onkin se, että oppiminen on itsestään organisoituva systeemi, jossa tapahtuu ennalta arvaamattomia asioita. Lapset oppivat mitä vain, jos haluavat oppia. Mitran pääpointit vielä: “Self Organising System: system structure appears without explicit intervention from outside the system: the appearance od a property not previously observed as a functional characteristic of the system: EDUCATION is a self organising system, where learning is an emergent phenomenon.”
Mulle heräsi muutamia ajatuksia Mitran luennosta: Ihan perusjuttuja ensin: miten lapset löysivät koneiden luokse? Luulisi että aikuiset olisivat vallanneet ne kuitenkin, ellei niitä olisi joku auktoriteetti osoittanut juuri lapsille ja valvonut niiden käyttöä. Pisti myös silmään, että aika suuri osa lapsista oli poikia. Se siitä demokratiasta, vapaudesta ja auktoriteetittomuudesta...
Mites jos lapset opettelevat keskenään ja alkavat mennä tahattomasti jotenkin “väärään” suuntaan. Oppivat esimerkiksi molekyylibiologian jotenkin väärin? Mitralla oli hauska mummometodi, jossa jo enemmän oppinut lapsi ottaa kannustajan roolin tai opettaa toisille vähän. Mites jos tällainen lapsi johdattaa väärin opittuaan edelleen muita ryhmäläisiä väärään suuntaan? Onko sillä väliä? Musta on. Ja kyllähän Mitra tunnustaakin, että on opinaloja, joissa tarvitaan opettajia.
Mutta onhan Mitran esittämät ajatukset aika vallankumouksellisia jos miettii nykyistä opetusmeininkiä. Epäilyttää vain että juuri niillä kurjimmilla alueilla lasten annettaisiin oppia näin. Hyvä jos lapsia päästetään perinteisiin kouluihin, niin mites sitten tämmöisiin?
Jenni: Tässä kuten viimeisessäkin videossa on hauskoja ja innostavia huomioita ja kokeiluja. Jo pelkästään Mitran puheen läheinen yhteys tosielämän kokemuksiin tuo asiaan erilaista tuntumaa kuin teoreettisemmat esitykset.
Mä rupesin miettimään sitä, että miten Mitran videossa aikuiset esitetään jonkinlaisina pahoina oppimisessa; onko tosiaan niin, että ihminen oppii parhaiten “vertaiseltaan”? Onhan ollut esillä sitäkin, että opettajan rooli on muuttumassa kohti yhdessä oppijuutta tai ohjaamista perinteisen auktoriteettiopettajuuden sijaan. Tai jos ajatellaan muuta kuin kouluympäristöä: lapsen omilla vanhemmilla on aika iso rooli asioista kertomisessa ja kiinnostusten herättäjinä, onko tämä jotenkin lähtökohtaisesti epätehokasta?
Antti: Mä en kauheasti kokenut, että aikuiset olisi pahoina tuossa esitetty; mun mielestä kritiikki kohdistui enemmän juuri tuohon auktoriteettiopettamiseen ja -oppimiseen. Ja kelpaahan sitä kritisoida, vaikka tosiaan kai muutosta opettamisessa on tapahtumassa muutenkin.
Vähän tämä video kyllä houkuttaa syömään omia sanojani: nelosmoduulin keskustelussa kirjoitin, että en näe tekniikan kehitystä sinällään oppimisen/opettamisen/tms. paradigman muutoksen airuena. Tämän videon jälkeen tuntuu siltä, että tekniikan kehitys nimenomaan voisi muuttaa käsitystämme oppimisesta kovastikin, jollei vanhat tekemisen tavat haraisi vastaan.
Lapset ovat luontaisesti kauhean uteliaita, nopeita oppimaan ja omaksumaan. Jos siihen sitten yhdistetään kaikki maailman tieto heidän saataville, niin voisihan siinä tapahtua vaikka mitä. Omalla 5 ½ -vuotiaalla lapsellani on käsitys internetistä kaikkivoipana tietolähteenä. Vähän aikaa sitten hän kysyi minulta, kumpaa maailmassa on enemmän, silkkiä vai silkkipaperia. Kun sanoin etten tiedä, hän sanoi että “höpsö, katso sitten internetistä”. Minä sanoin, ettei se oikein sieltä selviä, mutta ehkä olisi pitänyt ennemmin yhdessä tutkia, löytyisikö jotain lukuja kyseisten asioiden vuosituotannoista tms. Onneksi kyselyjen tulva on edelleen jatkunut; en siis latistanut uteliaisuutta tylsyydelläni.
Riina: Joo, on aika hurjaa miten netti on muuttanut lasten käsitystä maailmasta. Mun kohta viisivuotias lapseni kysyi multa missä on Amerikka. Avasin netin, ja satelliittikuvan Telluksesta. Näytin missä manner on. Lapsi pyysi että mennään sinne. Sanoin, että on aika pitkä matka. Sitten hän osoitti sormella kuvaa ja sanoi kärsimättömästi: " Ei kun tuonne!". No, sit mentiin zoomaamalla.
Antti: Voin kuvitella, että lapseni aika nopeasti oppisi tekemään tietokoneella vaikka mitä, jos hänet siihen vapaasti päästäisi. Ja ryhmässä vielä enemmän. Mutta kyllä tuossa tietysti auktoriteetin ohjausta tarvitaan; vähintään jollain tasolla vahtimaan tietokoneiden käyttöä.
Tästä tuli myös mieleen HIW -projektista varmasti innoituksensa saanut kokeilu, jossa afrikkalaiseen kylään annettiin tablettitietokoneita ja katsottiin miten kävi: http://www.tekniikkatalous.fi/ict/kokeilu+ei+opettajia+ei+koulua+ndash+lapset+oppivat+itsekseen+tietokoneen+avulla/a851650
Juuri tällaiset jutut pistävät miettimään, että teknologian kehitys sinällään voi aiheuttaa ison muutoksen. Mutta sitten taas jotain ohjastusta tuollaisiin kokeiluihin varmasti tarvittaisiin, jos haluttaisiin opettaa lapsille muutakin kuin tabletin käyttämistä.
VI-luento
On uskomatonta, että lapset jotka eivät ole nähneet tietokonetta tai osaa englantia oppivat neljässä tunnissa nauhoittamaan videon ja näyttämään sitä toisilleen. Suomessa lähes joka perheessä on tietokone, mutta kuinka lapset niitä käyttävät ja kuinka paljon aikuiset suojelevat lasta tietokoneen “vaaroilta”? Lapset oppivat tietokoneen avulla uskomattomia asioita jos he haluavat ja kokevat sen mielekkääksi. Toinen oppimista tukeva tekijä on sosiaalinen ryhmä ja ennen kaikkea vertaisryhmä lapsia. Sugata Mitra toteaa että jos lapsilla on intressi niin oppiminen tapahtuu itsestään. Oppimista tukee ns. “granny method” eli aikuisen antama positiivinen huomio, palaute ja “pedagoginen puhe” jonka kautta lapsi pystyy keskittymään ja pääsemään toiminnassaan lähikehityksen vyöhykkeelle, jossa oppiminen tapahtuu.
Lisäksi meistä oli mielenkiintoista havaita, että oppiminen ei edellytä edes yhteistä kieltä opettajan ja oppilaiden välillä, kun apuna käytetään tietokonetta. Tällöin korostuvat tiedonhankinnan taidot (ja niiden oppiminen), joita nykyään peräänkuulutetaan. Kuten luennolla sanottiin, kiinnostus ohjaa oppimista. Aloimme kuitenkin miettiä, että mitä jos kiinnostus ei kohdistukaan opiskeltavaan asiaan? Vaikka internetissä on tarjolla tietoa, sieltä löytyy paljon myös muita virikkeitä, joihin keskittyä annetun aiheen sijaan. Kuten Sugata Mitra totesi luennossaan, pienryhmissä työskentely tietokoneella toimii yksilötyöskentelyä paremmin. Asiasta opitaan vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Samalla ehkä fokuskin pysyy opettajan osoittamassa tehtävässä.
Katja, Nette, Milla, Elina
VI-Luento, Pohdintaa The Child-driven education videosta
Pohdiskelumme lähti liikkeelle siitä, että jokainen ihminen on oikeutettu oppimaan uusia asioita. Oppiminen ei vaan valitettavasti ole mahdollista kehitysmaissa samalla tasolla kuin vaikka meillä. Kehitysmaissa lasketaan kivillä ja kepeilla kun me taas pääsemme huipputeknologian pariin. Sugata Mitran idea on jokseenkin hyvä, sillä oppilaat eivät välttämättä tarvitse tällöin ohjaavaa opettajaa. He joutuvat itse ohjaamaan oppimistaan ja hakemaan kiinnostuksen kohteitaan. Kun lapsi saa itse ohjata opiskeluaan, on selvää, että tätä kautta oma mielenkiinto asioihin lisääntyy uteliaisuuden kautta. Myös vastuu omasta oppimisesta lisääntyy. Sugata Mitran kehittelevät ideat ovat ns kehitysmaihin toimivia, mutteivät ehkä sovellu Suomeen kuin erityistapauksissa.
Miettiessämme omaa ikäpolveamme, toteamme että teknologian kehitys on miedän elinkaaremme aikana ollut huikasevan nopeaa. Kun olimme nuoria, kodeissa oli juuri ja juuri televisiot, joillain tietokoneita, mutta nykyisin on kulttuuriharvinaisuus, jollei jossain ole internetiä. ELi tästä pääsemme siihen, että kuka pystyy opettamaan huippuvauhdilla kehittyvää teknologiaa. Kuka määrittää mitä teknologiasta kannattaa opettaa ja mikä taasen on turhaa? Onko kuitenkin parempi, että atk:n opiskeleminen olisi pääosin itseohjautuvaa. Tällöin jokainen voisi päättää oman oppimisensa omien intressiensä pohjalta ja määritellä mitä tulisi hallita. Tällöin voi ajatella Sugata Mitran ideoiden olevan käypää kamaa.
Sugata Mitran lanseeraamat ideat voisivat mielestämme olla parhaimmillaan silloin kun opiskellaan ja valmistutaan ammattiin. Tällöin jokainen saisi opiskella sitä mikä itseään kiinnostaa, eikä tarvitsisi opiskella ylimääräistä "shittiä" eli pakkopullaa. Jokaisen opiskelijan tulisi löytää oma "eye of the tiger" eli tiikerinsilmä. Millä saamme tiikerinsilmän esille? Tarkoitamme tällä sitä, että jokainen löytäisi oman motivaation kukkasensa koulunkäyntiä kohtaan, painaisi päätyyn asti ilman että kyllästyisi opiskeltavaa alaansa kohtaan. Me kuuntelimme omaa tiikerinsilmäämme etsiessä Elton Johnin Candle in the wind kappaletta ja saimme ammennettua motivaatiota tätä kautta. Jokaisen olisi tärkeää löytää oma tiensä.
Zahraa, Anton, Mikko, Perttu
________________________________________________________________________________
Moduuli 6: The child-driven education ( Ryhmä: Inka, Pirjo, Rauna, Reetta, Saija)
Sugata Mitran keissit olivat kiinnostavia ja toivat positiivista luottoa siihen, kuinka lapset innostuessaan oppimat omaehtoisesti hyvinkin vaikeita asioita, kun heille tarjotaan oppimisen tueksi työkaluja. Inkankin mainitsema vapaus on kiinnostava asia: Mitrallahan oli käsittääkseni tapana livahtaa paikalta, kun lasten oppiminen oli aluillaan, eikä hän halunnut ohjata lasten toimintaa juurikaan. Siltikään lapset eivät lannistuneet, vaan toimivat luovimmillaan juuri silloin kuin aikuinen antoi tilaa tai ei ollut läsnä. Granny Cloud vaikutti hauskalta menetelmältä - uteliaat ja oma-aloitteiset lapset saivat siitä lisäpontta oppimiseen, aikuisen tehtävä on rohkaista ja kannustaa, ei niinkään opettaa tai päättää, mihin suuntaan oppimistilannetta viedään.
Opetusvastuun antaminen opiskelijoille tai oppilaille itselleen on kannatettava ajatus, joskin mahdollisesti työläs ja haastavakin. Opettajan tehtäväksi jää oppilaiden tukeminen ja auttaminen prosessissa, jos he tarvitsevat apua tai suuntaa työlleen. Jälleen palataan monissa mediakasvattajuutta käsitteleviin keskusteluihin, joissa opettajan tulisi irtautua auktoriteetista ja laskeutua oppilaidensa tasolle oppijaksi itsekin. Totta lienee kuitenkin, että monet oppilaat ovat tottuneet tiedon kaatamisen metodiin opetuksessa ja oman roolin muuttaminen ei välttämättä käy kovin helposti. Tietääkö oppilas aina, mikä jossain tietyssä aiheessa on olennaista? Ei välttämättä, mutta opettaja voi olla tätä tukemassa. Taito tunnistaa olennainen kehittyy varmasti harjoitellessa. Medialukutaidoissakin olennaista on löytää keskeisimmän ja itselleen hyödyllisimmän tiedon äärelle valtavassa tietomassassa - tiedon ytimen löytämistä, tiivistämistä ja eteenpäin välittämistä/jakamista voitaisiin tällaisella roolien muuttamiseen perustuvalla oppimisella ja vertaisopetuksella päästä toteuttamaan myös kouluissa.
Mitra painottaa itseohjautuvuutta oppimisessa. Hänen havaintonsa oli, että kun lapset ovat aidon kiinnostuneita jostakin asiasta, he alkavat toimia itseohjautuvasti ja tällä tavalla huomaamattaan opettavat itse itseään.Suuri merkitys oli myös ryhmän tuella.
Ryhmässä joku pohti myös sitä miten paljon oppilaat oppisivat, jos heille sälyttäisi opetusvastuuta. Lukiossa opettaessaan hänellä oli käynyt välillä mielessä se, että formaali oppiminen laiskistaa. Opiskelijat ovat tottuneet siihen, että tieto, joka heidän tulee opetella ulkoa ja myöhemmin oksentaa koekonseptille, kärrätään heidän eteensä ja sitten opiskelu onkin omalla vastuulla. Tässähän ei ole paljon mitään aktiivisuuteen tai vuorovaikutteisuuteen kannustavaa. Esille otettiin myös nuorisotyön näkökulma itseohjautuvuuteen. Nuoria voisi jakaa karkeasti kahteen ryhmään. Hyvinkin itseohjautuviin, joilla voi olla vaikeuksia rajaamisessa sekä vähän itseohjautuviin, jotka eivät luota osaamiseensa/mielikuvitukseensa tai muihin kykyihin. Kumpikin ryhmä tarvitsee tukea ja apua, mutta hyvin erilaista.
Sugata Mitran kokeiluista ajateltiin, että suuri vaikutus oli sillä miten esitti ongelmat oppilaille. Kun asiasta ei kerrota paljoa, voittaa ihmisen luontainen uteliaisuus ja hän haluaa ottaa selville mistä on kyse. Samalla voi oppia uusia asioita. Kun taas ongelma taustoitetaan kuivakasti, menetetään se uteliaisuuden tuoma hyöty. Ajattelimme, että tätä voisi kokeilla jossakin opetustilanteessa: annetaan aihe, kysymys tai ongelma lyhyesti ja sitten ryhmissä pitäisi selvittää mistä on kyse ja laatia vapaamuotoinen esitelmä aiheesta muille. Varmasti tällaisia tapoja käytetäänkin koulussa, mutta enemmänkin voisi olla.
Pohdintaa oppimisen motivoinnista ja ongelmista
Keskustelussamme analysoitiin Sugata Mitran saamia tuloksia. Arvioitiin, että tulokset saattavat selittyä myös sillä, että kokeen lapsille tietokoneet eivät olleet jokapäiväisiä käyttöesineitä. He varmasti innostuivat teknologiasta, jolloin tämä innostuminen kasvatti motivaatiota. Toisaalta ryhmässä tekeminen ja kilpailu varmasti nostattavat motivaatiota. Isoäitimetodi on kiinnostava siinä mielessä, että se saattaa vähentää koulutuskuilua erilaisista lähtökohdista tulevien välillä. Jos kannustava isoäiti on mahdollista tarjota ulkoapäin, myös sellaiset lapset, jotka eivät omasta perheestään saa kannustusta oppimiseen saavat paremmat mahdollisuudet.
Teknologian hyödyntäminen koyhien maiden koulutusmahdollisuuksien lisäämisessä edellyttää laitteiden halpaa hintaa. Kustannustehokkuutta ajatellen tärkeä tulos on se, että saattaa olla oppimisen kannalta parasta jos lapsilla ei ole omia tietokoneita, vaan yhdellä tietokoneella opiskellaan ryhmänä. Kysymys kuuluu, kuinka suuri yksi tällainen ryhmä voi olla? Missä ryhmäkoossa yksilöiden oppiminen alkaa vähentyä? Metodia käytettäessä tarkat arviot ryhmien koista olisivat epäilemättä tärkeä tutkimuskohde. Entä jos pieneen kylään riittää vaikkapa kymmenen konetta 500:lle lapselle? Olisiko tällöin kyseisen metodin käyttöönotto hyödytöntä, vai voisiko 50 lapsen ryhmien oppimistulokset kuitenkin olla parempia kuin ei mitään?
Keskustelussamme kysyttiin, milloin kadotimme halumme ja kykymme oppia kuin lapset. Eräs ryhmäläinen koki yliopisto-opiskelun ensimmäisena opiskeluympäristönä, jossa oma-aloitteinen, omaehtoinen, ei ainoastaan pakon sanelema opiskelu on hänen kohdallaan tullut mahdolliseksi. Mirtan oppeja olisi syytä miettiä sovellettavaksi myös suomalaisiin kouluihin. Miten omaehtoinen motivaatio voitaisiin taata suomalaisissa kouluissa? Suomalaista koulutusjärjestelmää pidetään usein maailman parhaana. Kuitenkin ihmisten kokemukset kouluistaan saattavat monissa asioissa olla tämän käsityksen vastaisia.
Monissa maissa hyvät opettajat keskittyvät tietyille rikkaille alueilla, samoin yliopistot. Pohdittiin, ollaanko suomessa menossa samaan suuntaan. Anakin on jo olemassa niinsanottuja eliittilukioita. Pohdittiin myös, miksi erilaisten elinolosuhteiden ja kulttuuritaustojen ihmisistä keskitytään kouluttautumismotivoinnissa ainoastaan lapsiin. Sanotaan ettei vanha koira opi uusia temppua, mutta onko tällainen ikärasismi ainoastaan kulttuuriimme piirtynyt käsitys? Pohdimme, että oppiminen on todellisuudessa elinikäinen prosessi, mutta toisaalta perusta oppimiseen saadaan lapsena. Täten siis lasten koulutusmahdollisuuksien ja oppimistulosten kehittäminen on tärkeää ja tuloksia tuottavaa.
-Miikka, Pauliina ja Olli. Ryhmäkeskustelun pohjalta kirjoittanut Miikka __________________________________________
MIE
Dr. Sugata Mitra testasi vuonna 1999 "Hole-in-the-Wall" (HiWEL) oppimismetodia. Hän sijoitti tietokoneen vapaasti käytettäväksi New Delhin slummiin. Testin tarkoituksena oli tutkia, oppivatko lapset käyttämään tietokonetta ilman aikuisten ohjausta, aikaisempaa käyttökokemusta, ohjelman hallintaan tarvittavaa kielitaitoa. Oppivatko lapset itse, jos heille annetaan mahdollisuudet?
Onnistuneiden kenttäkokeiden ja myönteisten oppimistulosten seurauksen hän muodosti hypoteesin: Mikä tahansa ryhmä lapsia voi saavuttaa perustietokonetaidot, kun he saavat sopivat tietokonelaitteiston viihdyttävällä ja motivoidulla sisällöllä sekä minimaalisella ohjauksella. Hän kutsuu menetelmää "mahdollisimman vähän häiritsevä koulutus" (Minimally Invasive Education, MIE). Siinä luotetaan oppilaan omaan uteliaisuuteen ja tutkimisen haluun. Oppimista vahvistaa ja tukee ryhmätoiminnan periaatteet. Ryhmän ulkopuolista ohjaajaa ei ole käytettävissä. Oppimisympäristöön liittyvät resurssit (tietokone) on osa lapsen arkiympäristöä ja vapaasti käytettävästi milloin tahansa.
Hän on jatkanut kokeita olosuhteissa, jossa koulutusta on ollut vaikea järjestää puuttuvien resurssien vuoksi. Tietokoneen avulla toteutettu koulutus nähdään henkilökohtaisen kasvun ja yhteiskunnallisen tiedostamisen välineenä. Oppimisprosessi on avain yhteisön ja yhteiskunnan kehittymiseen.
Oppimisasema
HiWEL oppimisasemat (learning station) luo uuden oppimisen paradigman tarjoamalla rajoittamattoman pääsyn tietokoneeseen avoimessa leikkiympäristössä. Lapsen luontainen uteliaisuus stimuloi oppimista avoimessa olosuhteissa. Oppimisasema sisältää julkiseen tilaan sijoitetun seinään koteloidun tietokoneyksikön, jossa on perusohjelmisto ja nettiyhteys.
Oppimisasemat ovat sijoitettu ulos leikkikentän yhteyteen (playground settings). Lapsi voi käyttää tietokonetta milloin tahansa. Se takaa myös tytöille mahdollisuuden pääsyn tietokoneelle. Testiolosuhteissa (Intia) tytöt useimmiten eivät pääse kouluun vaan toimivat kodin piirissä. Leikkikenttä olosuhteet mahdollistavat tietokoneiden käytön koululaisille sekä lapsille, jotka eivät käy koulua. Lapset muodostavat itse omat oppimisryhmät. He ottavat vastuun omasta oppimisestaan. Ei ohjatut oppimistilanteet ovat lapsilähtöisiä eli ne perustuvat lapsen luontaiselle uteliaisuudelle.
Lasten itsensä organisoimat ryhmät jakaantuivat johtajiin/asiantuntijoihin (experts), välittäjiin (connectors) ja aloittelijoihin (novices). Johtajat ja välittäjät jakavat tietoa muille osallistujille. He ovat avainhenkilöitä, joilla on tärkeä rooli oppimisessa. Tytöt toimivat useimmiten välittäjinä aloittelijoiden ja johtajien välillä
Oppimisasemat edistävät lasten keskuudessa yhdessä oppimista (colloborative learning), perinteinen kouluissa tapahtuva ulkoa opettelu oppimismenetelmä jää pois. Tämä antaa lapsille mahdollisuuden kokeilla, oppia ja jakaa tietoa toisten kanssa. Tehtyjen tutkimusten mukaan yhdessä oppiminen moninkertaistaa oppimistulokset.
Perinteisessä tietokoneluokkaopetuksessa opetus perustuu ohjeisiin ja niiden noudattamiseen. Sen lisäksi tietokoneille pääsy on rajoitettu. Riittämätön tutustumien välineeseen aiheuttaa tietokonepelkoa. HiWEL metodi tukee tutkimuksellista oppimista, jossa lapsi voi vapaasti kokeilla työaseman resursseja. Yhdessä oppiminen tukee oppimista paremmin kuin perinteinen tietokoneluokkaopetus.
Tulokset
HiWEL metodi sopii hyvin perinteisen koulujärjestelmän rinnalle. Se täydentää sen autoritääristä luonnetta vertaiskeskustelun, lisääntyneen uteliaisuuden ja yleisen aktiivisuuden avulla.
Opettajat ovat havainneet parantunutta muistamista ja vastaanottamista oppilailla, jotka ovat käyttäneet oppimisasemia. Myös luokkakäyttäytyminen ja oppimistulokset ovat parantuneet.
Metodi kehittää oppimisen taitoja, ongelman ratkaisukykyä ja tukee kriittistä ajattelua. Kun koululainen perehtyy käyttöjärjestelmään ja ohjelmistoihin, samalla hän parantaa myös kykyään analysoida ja arvioida informaatiota. Toiminta kehittää hänen kysyään pitkäjänteiseen opiskelun.
Oppimisasemat vaikuttavat koululaisen arkielämään. Heillä on mahdollisuus tulla tietoisemmaksi heitä koskevissa kysymyksistä. Tietoisuuden parantaminen kasvattaa heidän persoonallisuuttaan ja vaikuttaa sitä kautta koko yhteisöön.
lähde: http://www.hole-in-the-wall.com/new-way-to-learn.html
Pohdinta
Kuvaus HiWELin tavoitteista ja toimintaperiaatteista ovat vaikuttavia. Siitä muodostuu kiinnostava näkökulma koulutusjärjestelmämme kritiikiksi. Se tekee näkyväksi meidän pedagogisen ymmärryksen puutteet ja koulutusjärjestelmän käytäntöjä ohjailevat pinttyneet käsitykset. Niin oppilaat kuin opettajat tietävät ongelma-alueet koulutusjärjestelmässämme, eikä niihin silti voida tarttua. Ongelmien syitä ei osata muuttaa, puututaan ainoastaan seurauksiin. Jälki-istunto, huonot numeroarvioinnit, koulukuraattori tai koulupsykologi pyrkii vaikuttamaan ainoastaan seurauksiin, toiveena on palauttaa oppilas takaisin vallitsevan järjestelmän syleilyyn kunnollisena ja oikeanlaisena koululaisena. Järjestelmä ei taivu eikä muutu. Sadan vuoden päästä nykyistä touhua katsotaan kauhun sekaisin silmin samalla tavalla kun katsomme esimerkiksi sotien jälkeisiä alistamiseen perustuvia opetusmenetelmiä. Kieltoihin ja rajoituksiin perustuvaa opetusjärjestelmää on saanut itse seurata eturivistä, kun nuorin tyttäreni aloitti koulun pari vuotta sitten. Millainen maailmankuva hänelle siellä muodostuu, kun parhaiten hän on oppinut rajoitukset ja mitä koulussa ei saa tehdä. Energia ja tahtotila menee kieltojen noudattamiseen eikä uusien asioiden ihasteluun, omaehtoiseen kokeiluun, kiinnostavien kysymysten esittämiseen tai positiivisen asenteen löytämiseen.
Laitan lopuksi linkin Ylen areenan dokumenttiin, jossa 90 vuotias sokea herra käy kalalla merellä, on tehnyt itselleen kaikki apuvälineet, räjäyttelee kotikallioon keskivertokolmion kokoista luolastoa, kasvattaa kukkia silmän iloksi vaikka on sokea, rakentaa vinssin ja hitsaa pistepuikolla. Hän tekee rajoituksista huolimatta ihan mitä tahtoo ja on oppinut kaikki itse kokeilemalla. Se on mahtava asennedokumentti ongelmalähtöiseen tutkivaan omaehtoiseen oppimiseen. Suomessakin voi oppia.
http://areena.yle.fi/tv/1735368
teika
Moduli VI'
Sugata Mitran kokeilu Hole in the wall osoitti kuinka kaikilla meillä, etenkin lapsilla, on halu ja kyky oppia ja kokeilla asioita. Tämä kyky pitäisi ehdottomasti ottaa huomioon omassa koulutus systeemissämme. Tuntisuunnitelmat ,ajattelen nyt itseäni tulevana aineopettajana, tulisi suunnitella niin että oppilaat voisivat itse ottaa asioista selvää ja opettajan tehtäväksi jäisi hienovarainen ohjaaminen. Pelkästään se että oppilaille annettaisiin tietokone ja sanottaisiin että oppikaa, ei ehkä johtaisi toivottuihin tuloksiin. Todennäköisesti oppilaat löytäisivät facebookin salat alta nanosekunnin. --Villek (keskustelu) 9. tammikuuta 2013 kello 17.50 (UTC) __________________________________________
Luento VI
Sugata Mitran kokeista tuli mieleen yliopistossa opeteltu ajatus siitä, että opettajan tehtävä on ”ohjata oppilas oppimaan”, tarjota hänelle sellainen ympäristö ja välineitä, että oppimista tapahtuu. Mitran tietokone-esimerkissä fyysistä, lihaa ja luuta olevaa opettajaa ei tarvittu, vaan oppimista tapahtui luonnollisesti ympäristössä, joka herätti lasten mielenkiinnon. ”Kun on kiinnostusta, silloin on koulutusta” on mielestämme kuvaava lause tiedon imeytymisestä ja itseohjautuvuudesta. Uudet asiat herättävät mielenkiinnon, tässä tapauksessa tietokone Intian syrjäseuduilla.
Mikä olisi suomalaisessa koulumaailmassa se uusi asia, joka herättäisi mielenkiinnon oppimiseen. Koulu ja oppiminen ovat meille itsestäänselvyyksiä jo lapsesta saakka. Oppimista tapahtuu, mutta mikä toimii oikeasti motivaattorina siihen? Ulkoinen pakko, kokeista saatavat numerot? Yksittäinen älytaulu tai dokumenttikamera tuskin jaksaa kiinnostaa oppilaita kovinkaan pitkään. Kyseessä on kuitenkin vain opettajan työväline, ei muuta. Näin ajateltuna mielenkiinnon herättämiseksi muutoksen tulisi tapahtua jostakin muusta kuin koulun laitteistosta. Olisiko syytä pohtia erilaisten opetusmetodien käyttämistä kohti koulua, jossa myös suomalaislapset viihtyisivät enemmän. Hyvä mieli lisää vastaanottokykyä.
Tuleeko kone joskus syrjäyttämään opettajan kokonaan, kuten videolla eräs henkilö ehdotti? Tuskin. Opettajan työkuva ja rooli tulee todennäköisesti seuraavien vuosikymmenien saatossa muuttumaan radikaalisti tietokoneiden vallatessa yhä suuremman osan ajastamme, mutta kasvatuskysymys tuskin poistuu. Opettaja saattaa muuttua kohti opintojen ohjaajaa erityisesti peruskoulun ylemmillä luokilla ja siitä ylöspäin. Koulu tarvitsee kuitenkin ennen kaikkea ihmisiä. Suomalaisen koulun ongelma ei ole tiedon puutteessa tai sen saamisessa. Vuosi vuodelta tuntuu, että se mitä suomalaisesta koulusta puuttuu, on nimenomaan ihmisten kohtaaminen ihmisinä ja sosiaalisten taitojen kehittäminen. Tietokone ei siinä asiassa ihmistä korvaa.
#Sugata #Mitra #Intia #tietokone #itseohjautuvuus #motivaattori
Johtavat tutkijat, primus inter pares: @Eronen21 & @Kurre_195_95 hghhjvvvnhkkk