Mediakasvatus ja uudet lukutaidot/Syksyn 2012 kurssi/moduli VII-keskusteluun

Luento VII

Suomalainen kouluinstitutio ei juuri käytä virtuaalista internet-todellisuutta opetustarkoituksissa eikä myöskään pahemmin perehdytä lasta/nuorta sen käytäntöihin. Voidaan väittää että koulumaailmalle tyypillinen muutoksen ja uuditumisen hitaus ja pelko, koko institution jäykkyys rajoittaa verkkoympäristöjen ja elektronisten laitteiden käytöönottoa. Lasten varhainen itseoppineisuus ja omatoimisuus verkossa vie pohjan koulun "opettaja tietää - oppilaalle kerrotaan" -ajattelulta. Kuten videolla mainitussa tutkimuksessa kävi ilmi: lapset kehittyvät hurjan nopeasti taitaviksi netin ja erilaisten sovellusten käyttäjiksi ilman minkäänlaista ohjausta. Nykyhetken ongelma lienee opettajakunnan netin ja digitaalisten laitteiden käyttötaitojen heikkous. Tämä ilman muuta johtaisi virtuaaliympäristöä hyödyntävässä opetuksessa kontrollin heikkouteen ja sitä kautta opetustilanteen valvonnan tehottomuuteen / mahdottomuuteen. Verkossa todellisuus ei ole samalla tavalla yhden auktoriteetin hallinnassa kuten fyysinen tilanne on luokkahuoneessa.

Ihmisen luenteelle on ominaista uteliaisuus, luovuus ja tarve muokata ympäröivää todellisuutta. Luonnollisimmillaan ja parhaimmillaan oppiminen on nimenomaan sisäsyntyistä kiinostusta jotakin asiaa kohtaan; halua ottaa tuo asia haltuun. Virtuaalimaailman ja koulumaailman "käsitykset" tiedosta eroavat radikaalisti toisistaan. Paljon nykyinenkin kouluoppiminen perustuu yksilölliseen oppimiseen ja suoriutumiseen (individual learning) tiedon vastaanottamiseen -ei sen yhteiseen kommentoimiseen, rakentamiseen tai kyseenalaistamiseen (co-operative learning, learning for others). Luennollakin mainittiin että koulu koetaan ennemminkin paikkana jonne viedään tietty pakollinen työpanos, ei niinkään paikkana jossa asioista otetaan selvää ja opitaan uutta. Vapaaehtoisuus on informaalin oppimisen perusta. Voitaisiin jopa väittää että lasten digitaalisenlukutaidon informaalisti tapahtuva oppiminen on lähellä syväoppimista joka perustuu sisäiseen motivaatioon. Koulun viljelemä formaaliopetus tukee ulkoisesti motivoitua kilpailuun, suoritumiseen ja kelpoisuuteen tähtäävää, usein pintaoppimiseksi jäävää ulkolukua.

Jotta koulussa tapahtuva opetus tukisi ihmisen luonnollista halua oppia (ja siten syväoppimista), täytyisi koulun paremmin vastata luonnollisen oppimiseen liittyviin edellytyksiin. Mallia voidaan ottaa tutkimuksissa haivaitusta digitaalisessa- ja virtuaalisessa ulottuvuudessa tapahtuvasta teho-oppimisesta. Koulun on lisättävä järjestelmästä puuttuvaa joustavuutta. Joustavuus lisäisi vapautta ja tukisi yksilöllisyyttä. Koulun on tarjottava lisää avoimia oppimisentapoja. Keskustelu ja vuorovaikutus, oppilaiden, siinä missä kouluaineidenkin välinen, on avattava. Näin lapsen on mahdollista sisäistää laaja kokonaiskäsitys asioiden ja ilmiöiden välisistä suhteista ja oppia kriittisen ja joustavan ajattelun sekä itsereflektion tärkeys. Oppiaineiden liittäminen (niin virtuaaliseen kuin fyysiseen)todellisuuteen, ei johonkin korkealentoiseen sivistykseen /oman elämän ulkopuoliseen, synnyttäisi luonnollisen halun tiettää - se tukisi informaalinkaltaista oppimista.

Ps. alla taas surkea esimerkki koulun totaalisesta epäonnistumisesta opetustehtävässään.

- Elina, Linda, Maisa, Maria 8.12.12

Koulu tappaa luovuuden. Näin minulle kävi kun olin kolmannella luokalla. Minut oli muutenkin leimattu villiksi lapseksi, silloin ADHD-diagnoosit eivät olleet vielä trendi (onneksi, jotan minua ei lääkity. Olin todella kiinnostunut piirtämisestä ja varsinkin ihmisen ulkoisen ja sisäisen anatomian tutkimisesta. Näytin innoissani opettajalleni näitä mahtavia teoksia joita olin luonut, opettaja kielsi ne ja kehotti minua piirtämään jotakin "sopivaa", vaikka maisemia tai eläimiä. Tuohduin tästä ja pidin ensimmäisen epävirallisen näyttelyni kouluni käytävillä. Työni kokivat pahimman mahdollisen sensuurin, ne tuhottiin opettajien toimesta. Miksi opettajani eivät tukeneet minua tässä omaaloitteisessa tutkimisessa. Olinhan innoissani ihmisen anatomiasta, vai oliko se juuri väärin. enkö sopinut kouluinstituution haluamaan muottiin. Koulun kuvataidetuntien töissä näkyy myös selvä muutos tämän farssin jälkeen, minua ei enää kiinnostanut. Suoritin työt kuin liukuhihnalta. Joka syksy syysmaisema, joka kevät tipuja, joka talvi talvimaisema. En pitänyt enään koulun kuvataidetunneista. Luovuuteni pelasti lasten ja nuorten kuvataidekoulu, jossa opettajat tukivat lasta juuri siihen suuntaan, mikä lapsia motivoi. Ikäluokasta riippumatta. Miksi koulu ei tukenut minua? Onko koulu vain todella vanhanaikainen kone joka tuottaa yhdestä muotista onnistuneita ja epäonnistuneita toimijoita valtiolle ja taloudelle. Yläasteikäisenä olin raivoissani siitä, että miksi yli-opistoihin ei pääse ammattitutkinnolla, koska lukioonhan minä en menisi. Onneksi tämä muuttui ja pystyin hakemaan korkeakouluun tälläisenä alempiarvoisena amiksena. Monet Lukion käyneet ystäväni olivat surullisia siitä, että he eivät valinneet ammatillisia opintoja lukion sijaan, olisivat edes sitten oppineet jotakin...

--TOL (keskustelu) 7. marraskuuta 2012 kello 09.11 (UTC)

Hektinen maailma

Ihmiset saavat tietoa räjähdysmäisesti uusista lähteistä, mutta koululaitos haluaa väkisin opettaa vanhoilla metodeilla ja jopa vanhoja sisältöjä. Nykymaailmassa ihmistyypit ovat kovin erilaisia ja maailman tahti on todella paljon nopeampi, mutta silti halutaan kuitenkin tehdä ADHD:sta ongelma. Tämä aiheuttaa ristiriidan. Nopeasti muuttuvaan maailmaan hyvin sopivaa hektistä tyyppiä halutaan väkisin hidastaa, koska muuten järjestelmä ei pysy yksilöiden perässä. Päinvastoin uuden sukupolven uudet taidot pitäisi päästää valloilleen, jotta yhteiskunta voisi oikeasti alkaa kehittyä ja löytää uusia ratkaisuja tulevaisuuden haasteisiin.

Taidekokemuksia

Robinson esittää, että taide kärsii eniten tästä mentaliteetista. Taide tarjoaa esteettisiä kokemuksia, joiden avulla voi olla läsnä tässä hetkessä ja todella nauttia siitä. Syntyy kokemus, että elää täysillä (/on täysin elossa), ”fully alive”, jolloin aistit ovat valppaana. Jos koulutus perustuu siihen, että tarjotaan tietoa vain yhdellä oikealla tavalla, ihmiset suljetaan ja passivoidaan. Jos annettaisiin vapaus etsiä ja löytää, ja tuottaa luovia vastauksia ja tietoa erilaisilla tavoilla, saataisiin varmasti myös uudenlaisia luovia tuloksia.

Uusi paradigma

ADHD:ta voidaan käyttää tässä yhteydessä esimerkkinä sekä kuvainnollisesti että konkreettisesti. Teollisella koulutusjärjestelmällä on turruttava vaikutus, koska sisäistä kapasiteettia ei anneta käyttää, eikä ihminen näin ollen kehity. Ihmisten aktiivisuuden voisi pyrkiä kanavoimaan johonkin tuottavaan ja hyödylliseen. Voidaan etsiä uusia tapoja opettaa ja pyrkiä käyttämään hektisten ihmisten potentiaalia sysäyksenä moneen uuteen juttuun. Oppimisprosessi voitaisiin nähdä myös uudella tavalla: vaikka ns. oppimisprosessia ei jaksaisi koskaan viedä loppuun asti, myös alkuun pääsemisessä tai aloittamisen aikana ja asioista toisiin pomppiessa oppii jo paljon.

Divergent thinking

Mietimme, mikä olisi käsitteen ”divergent thinking” suomenkielinen versio. Osittain siitä tulee mieleen vastavirtaisuus, että on käännytty toiseen suuntaan (divert). ”Divergent” tarkoittaa kuitenkin hajaantuvaa/eriävää/moneen suuntaan lähtevää, jonka kautta pääsimme pohtimaan monimuotoisuutta (diversity). Ajatuksena on se, että annetaan mahdollisuus monimuotoisille ajatuksille ja monille erilaisille vastauksille, sen sijaan että etsittäisiin vain yhtä oikeaa totuutta. Kyky ajatella monipuolisesti ja löytää erilaisia vaihtoehtoja ei varsinaisesti tarkoita luovuutta itsessään, vaan tällainen ajattelumalli tarjoaa hyvät lähtökohdat luovuudelle. Täten voidaan saada ihmiset kehittelemään uusia ratkaisuja, joilla on jotakin arvoa tavalla tai toisella.

--MCkoppis ja Noora O. 27. marraskuuta 2012

KESKUSTELUA MODULI VII -VIDEOSTA

Keskusteluun käytettiin Google Drivea. Keskustelijoina toimivat Outi, Maria, Erika ja Elina.

Erika: Mitä mieltä olette koulun ryhmäjaoista iän mukaan? Latistaako se oppilasta, jolla on jo käsiteltävä asia hallussa, joka sitten tavallaan pakotetaan opiskelemaan samaa tahtia muiden kanssa? Itse tiedän lapsia, jotka ovat olleet aikaansa edellä ala-asteen ensimmäisillä luokilla esimerkiksi matematiikassa ja äidinkielessä, mutta sitten täytyy mennä kuitenkin samaa tahtia muiden kanssa, sillä tunneilla opetetaan myös sellaisiakin aineita, joissa oppilas ei ole niin hyvä (ei hallitse kuitenkaan ihan kaikkea).

Elina: Kyllähän ylinerot lapset saattaa hypätä jonkin luokan yli nykyisinkin. Tunnen ainaki yhen ihmisen ihan täältä Huittisista, joka hyppäs viissin kasiluokan yli. Ja mun omalla luokalla oli ainakin kolme tyttöä, jotka alotti koulun vuotta aikaisemmin. Aika yleistä siis loppujen lopuksi sanoisin.

Maria: Minulle muistui myös mieleen että on hypätty luokkien yli tai aloitettu koulu vuotta aiemmin. Mutta tosiaan, Erikan kommentista tuli mieleen, että pitäisikö eteneminen olla ainekohtaista? Jos kaikkien on kuitenkin saavutettava tietyt perusasiat, niin onko sillä väliä missä tahdissa ne omaksuu (ja omaksuuko jostain enemmän, ns. ajankuluksi). Se on totta, että harva on hyvä ihan kaikessa.

Outi: Sitten kuitenkin jos on erityislahjakas, joutuu hyppäämään sinne seuraavan ikäluokan porukkaan kokonaan. Hassua, että oletetaan taitojen ja älykkyyden kehittyvän niin tasaisesti iän perusteella, että voitaisiin laittaa tarkasti vuoden perusteella ihmisiä koululuokkiin. Ryhmien sisällä saattaa olla tosi paljon vaihtelua oppilaiden taidoissa, ja ne erityishyvät, mutta myös helposti jälkeen oppimisesta jäävät kärsivät siitä tasapäistävästä tahdista.

Erika: Marian ehdotus ainekohtaisesta etenemisestä on mielestäni hyvä idea. Mitenköhän toimisi, jos jo ala-asteella olisi tietyt peruskurssit aineista ja sitten oppilas saisi mielensä mukaan “täydentää” opintojaan niin kuin itse haluaa. Tiedän, että tässä voi monella olla ajatuksena se, että sitten otetaan niitä joissa pääsee helpolla tai sitten ei oikein vielä osaa sanoa, mitä haluaisi oppia. Joten toimisiko ehkä sellainen, että tietyn aihealueen oppimisjärjestyksen saisi valita? Hankala asia tämä. Kuitenkin kurssit, jotka jo tavallaan etukäteen osaa, voisi tenttiä ja sitten ne joissa on vielä opettelemista, niin ne kävisi sitten itse tunneilla. Kurjaa tuo onkin, että koulussa helposti tasapäistetään. Olisi hyvä huomioida ne, jotka jo osaavat ja ne jotka eivät osaa. Ja varmaan idea siinä tasavertaisuudessa on se, että kaikille on varmasti opetettu ne samat asiat, eikä kukaan voi väittää etteikö osaisi.

Elina: Musta itestä tuntuu ettei toi vapaavalintaisuus oikein vielä ala-asteen alimmilla luokilla toimisi, mutta myöhemmin kyllä. Olis kyllä mielenkiintoinen kokeilu.

Outi: Valinnaisuus on tietysti ongelma, koska jos puhutaan ala-aste lapsista, niin ne valinnat tekisi käytännössä aika usein lapsen vanhempi/huoltaja. Tähän ongelmaan ei varmaan ole mitään helppoa ratkaisua, tai muuten se olisi jo toteutettu :)

Erika: Niinpä Outi & Elina! Tuli mieleen vaan juttu, jonka olen joskus kuullut, että Saksassa saa/joutuu ilmeisesti jo yläaste tasolla valitsemaan sen oman linjansa, meneekö niin sanotusti lukioon vai ammattikouluun ja sillä linjalla myös sitten pysytään (Saksassa on hiukan erilaiset nuo koululaitosten nimet, mutta käytän nyt näitä suomalaisia termejä, kun idea on suunnilleen sama). Nimittäin siellä ei kai voi hyppiä esimerkiksi ammattikoulutasoinen yliopistoon, vaan tämän on valittava ammattikorkea. Tässä asiassa mietityttää se, että orientoituvatko nuoret sitten erilailla, katuvatko he valintojaan, vai ovatko he tyytyväisiä siihen miten ovat päättäneet? Tällä voisi olla vaikutusta siihen, että kaikki varmasti saisivat sen opiskelupaikan minkä haluaisivat, sillä usein joukossa on paljon niitä kokeilijoita toiselta linjalta ja välttämättä se henkilö, jota aihealue kiinnostaisi ei pääsekään opiskelemaan. Näin on esimerkiksi käynyt puolestaan Suomessa, että lukiolainen on päässyt ammattikorkeaan opiskelemaan ravintola-alan johtajuutta ilman aiempia ravintola-opintoja, ja ammattikoululainen, joka halusi ammattikorkeaan kyseiselle linjalle, ei päässytkään. Pistää mietityttämään.

Outi: Tuo taas kuulostaa aika hurjalta, jos miettii tuon videon pohjalta. Että jo yläasteikäisenä lasten pitää tehdä noin isoja valintoja, jotka sitten rajaavat noin paljon sitä tulevaa opiskelua. Juuri tuossa videossa mainittiin siitä, kuinka nykyinen opiskelumalli jakaa ihmiset suoraan akateemisiin, eli “älykkäisiin”, ja ei-akateemisiin “ei-älykkäisiin” ihmisiin. Aikamoista ihmisten potentiaalin haaskausta, kun automaattisesti rajataan suurin osa ihmisistä oppimismaailman ulkopuolelle ikään kuin osaamattomina.

Maria: Oho, onpa hassua! Yläasteikäiset harvoin tietävät mitä haluavat. Itse halusin silloin kampaajaksi. Että kyllä minun mielestä on tärkeää että nuoret saavat rauhassa opiskella ja katsella vaihtoehtoja eikä mikään sulje toista mahdollisuutta pois.

Elina: Täytyy kyllä todeta, että vaikka Suomessa periaatteessa voi ammattikoulupohjalta tulla yliopistoon, niin kyllä se mentaliteetti ihmisillä täälläkin on ettei ammattikoulupohjalta voi mennä yliopistoon.

Maria: Uskon että nuokin asenteet tulevat lieventymään ajan myötä - nykyäänhän kaksoistutkinnot (ammattikoulu + lukio) ovat varsin tavallisia ja siitä voi lähteä mihin suuntaan tahtoo (työelämä, amk, yliopisto).

Erika: Minustakin kahtiajako on kyllä turhan suora ja kuten Elina mainitsi, tämä kahtiajako edelleen näkyy ajattelussa vaikka onkin mahdollista tehdä kaksois- ja kolmoistutkintoja. Yläasteella en kyllä itsekään ollut vielä varma, mihin haluaisin, joten kyllä sitä aikaa pitää antaa miettimiselle.

Outi: Heitän nyt uuden kysymyksen pöytään, eli: tappaako koulu teidän mielestänne lasten/nuorten luovuuden? Videossa puhuttiin esim. ADHD diagnoosien lisääntymisestä, eli “villimpiä” lapsia lääkitään nykyään paljon helpommin. Onko täst ajatuksia?

Elina: Kyllä se voi paikkansa pitää. Itse en kyllä oo kokenut sellaista koska en oo ikinä ollutkaan kovin luova, ainakaan omasta mielestäni. Mutta onhan se totta että opetetaan ajattelemaan, että on vaan yksi ainoa oikea ratkaisu.

Maria: Tuo ADHD-osuus jäi minulle mieleen. Olen itsessäni huomannut, miten joka puolelta tuleva informaatiotulva on tehnyt minusta levottoman: teen usein montaa asiaa kerralla ja en jaksa keskittyä pitkiä aikoja kerrallaan. Tai sanotaanko näin, että harvoin teen vain yhtä asiaa siihen keskittyen. Olen tietoisesti yrittänyt palata ns. entiseen ja opetella taas keskittymään kunnolla. Se sähköposti ehtii odottaa vielä 50 minuuttia tarkistamatta... Mutta entäs jos ei olekaan mitään mihin palata, kuten nykyajan lapsilla saattaa olla?

Erika: Minusta on huolestuttavaa, että lapsille annetaan lääkkeitä heti, jos ei koulussa jaksa keskittyä. Ei se vika ole aina oppijassa, opettaja ei välttämättä osaa käsitellä oppilaitaan oikealla tavalla, esimerkiksi tuskin lapsiin tehoaa se, että opettaja puhuu luokan edessä viileän akateemisesti. Täytyy saada se yhteys oppijaan. Omaa luovuuttani on kannustettu, sillä opettajani ovat painottaneet peruskoulussa tarinoiden kirjoittelua ja sitten on ollut mahdollista saada valita paljon kuvaamataidon kursseja. Mutta on ollut myös niitä hetkiä, jolloin opettajan valinnat ovat latistaneet innostusta, esimerkiksi kuvaamataidossa eräs opettaja ei ollut kiinnostunut, mitä oppilaat tekivät, vaan melkein kerta toisensa jälkeen aihe oli vapaa “tehkää mitä haluatte”. Siitä tuli sellainen olo, että häntä ei kiinnosta yhtään, miksi oppilasta pitäisi? Luulisi varmasti, että vapaat kädet vain lisäisivät luovuutta, mutta ei se aina niin mene. Välillä kaipaa haasteita, tai rajoja, joiden avulla saa kehiteltyä jotain omaa ja uutta aiheeseen liittyvää.

Outi: Pitäisi löytää hyvä tasapaino sen luovan oppimisen, mutta sitten myös niiden rajojen välillä. Aivan kaikki ei voi olla sallittua, mutta vaihtoehtoja pitäisi olla, tai ainakin niitä pitäisi kuunnella. Jos lapset laitetaan istumaan pulpettiin, ja käsketään istumaan paikallaan ja kuuntelemaan kiltisti, saadaan varmasti hyviä kuuntelijoita, mutta saadaanko hyviä oppijoita? Kun miettii omaa ala-astetta, niin parhaiten ovat jääneet mieleen ne opit, joita tarvitsee omassa elämässä, ja jotka ovat kiinnostaneet itseä. Ne asiat, jotka opetetaan, koska ne on “pakko opettaa”, unohtuvat ja jäävät tarpeettomiksi. Tässä mielessä siis, opintosisällön tasapäistäminen kaikkia koskevaksi on hassua, koska kaikki eivät kuitenkaan muista/tarvitse samoja asioita ja tietoja elämässään.

Erika: Näin on Outi. Vaihtoehdot ovat hyvä tapa kannustaa luovuuteen, ja olen huomannut, että jos jollain on jo se visio valmiina, mitä haluaa tehdä, niin siellä vaihtoehtojen lopussa pitäisi olla lisäksi “aihe vapaa”. Löysin muuten hyvän linkin tuosta divergentistä ajattelusta, joka videolla mainittiin, siinä on konkreettisia vinkkejä, miten omaa divergenttiä ajattelua voi avittaa: http://faculty.washington.edu/ezent/imdt.htm Tuli tämä asia mieleen tuosta, kun Outi sanoi, että kuuntelijaksi opitaan, muttei varsinaisesti oppijaksi. Ehkä olisi hyvä antaa oppilaiden pohtia aihetta itse, eikä vain luennoida kaikkea. Ei minullekaan ulkoluku ole pidemmän päälle antanut mitään. Se on hyvä, jos annetaan ensin oppijoiden muodostaa omia näkökulmia, ennen kuin siirrytään luennoitavaan aiheeseen. Tuossa linkissä mainitaan muun muassa tuo Brainstorming, jossa ensin mietitään jotain aihetta perinpohjin ja keksitään kaikkea siihen liittyvää, ja sitten vasta kun kaikki ideat on heitetty ilmaan ruvetaan kritisoimaan. Kritiikkihän usein on myös luovuuden tappaja (jos tyrmätään jokin ajatus täysin) ja varmasti sekin, että opettaja selittää asian vain yhdestä näkökulmasta, vaikka olemassa olisi monia vaihtoehtoja.

Outi: Kritiikki voi olla hyvästä, mutta liian usein (myös koulumaailmassa) kritiikki tarkoittaa “olet väärässä, ja nyt kerron sinulle miksi” -tyylistä puhetta. Kannustava palaute olisi ehkä parempi sana kuin kritiikki. Ylipäätään ajattelen, että palaute ja toisten ihmisten kommentit kuitenkin ovat hyvä asia ihan minkä tahansa oppimisen tai työtehtävän kannalta.

Erika: Kannustavaan palautteeseenhan pyritään nykyään paljon. Itse pidän kuitenkin tärkeänä, että osaa esittää myös kritiikkiä (ja vastaanottaa), joten se on hyvä jos hyödyntää sitä “hampurilaismallia”, että aluksi kertoo positiviisia asioita, sitten antaa sitä kritiikkiä ja sitten taas osoittaa mikä oli hyvää.

Maria: Niin ja se mistä ollaan aiemmissakin keskusteluissa puhuttu, eli kriittisyys niitä opettajan opettamia asioista kohtaan, voisi tuossa brainstormingissa toteutua. Kuullaan ensin niitä ideoita ja sitten opettaja kertoo mitä aiheesta yleensä opetetaan/pidetään totena. Ja mun mielestä, mitä nuoremmasta oppijasta on kyse, sitä tärkeämpää on antaa myös sitä positiivista palautetta!

Erika: Kuulostaa hyvältä.

Ennen ja nyt

Meidän aikanamme opettaja sananmukaisesti opetti luokan edessä ja takoi tietoa päähän, nyt se alkaa olla meidän lapsillemme jopa jo vierasta. Meidän lapsemme työskentelevät koulussa osana koko kouluyhteisöä. Yläkoulussa on nuorilla paljon projekteja, joita yhdessä järjestetään. Näin lapset oppivat osallistumaan omalla työpanoksellaan ja jokaiselle löytyy mieleinen tehtävä ja jokainen voi kokea onnistumisen iloa osaamisestaan. Onpa se sitten parkkipaikalla liikenteen ohjausta, makkaran paistoa tai infopisteessä tiedon jakoa, niin nuori oppii toimimaan aina osana erilaisia tiimejä.

Koulutuksen muotokin on muuttunut, lukio ei ole enää ainoa tie onneen, ammattikoulusta pääsee yhtä lailla jatkamaan eteenpäin ja voi hyvinkin saada jopa akateemista uraa paremmin palkatun ammatin. Koulutuksen väylät ovat nykyisin todella erilaiset kuin kultaisella 80-luvulla, jolloin vaihtoehtoina olivat pääsääntöisesti lukio tai ammattikoulu yläasteen jälkeen. Kymppiluokka tuli myös silloin kuvioihin, jonne saattoi mennä numeroita parantamaan, että pääsisi sitten lukioon. Kauppakoulukin oli vaihtoehto, mutta sinne menivät vain ne, jotka kokivat itsensä “kauppias-henkisiksi”. Nykyisin vaihtoehtoja löytyy lukioiden ja ammatillisten oppilaitosten tarjonnasta, kun vain osaa valita siitä vaihtoehtojen paljoudesta sen itselle parhaiten soveltuvan. Olisi todella hienoa, jos yläkoulun aikana nuoret voisivat opon tunneilla vierailla mahdollisimman monissa työpaikoissa tutustumassa käytännön työelämään, jotta saisivat ihan käytännön kuvaa erilaisista töistä. Myös vierailijoita kannattaisi lisätä koulun opetusohjelmaan käytännön tietouden viemisiksi koulun arkipäivään.

Vieläkin sitä perinteistä tyyliä on, ja täällä yliopistossa. Puhutaan mahdollisuuksista, sekä oppilaan että opettajan rinnakkain tapahtuvasta vertaisoppimisesta, mutta vielä olisi paljon kehitettävää. Milloin esimerkiksi kaikki yliopiston kurssit olisivat mahdollisia suorittaa myös jossain muussa kuin luento-tentti muodossa? Ottaisivatko yliopistot tämän haasteen vastaan? Draamakasvatuksen, luovan kirjoittamisen ja tanssin pedagogisten opintojen puitteissa on saanut nauttia vertaisoppimisesta. Luovalla puolella löytyy innovatiivisuutta ja kokeilunhalua. Siellä erilaiselle ajattelulle on tilaa enemmän. Niiden opintojen puitteissa on saanut panna itsestään kaiken likoon ja kokeilla asioita monin tavoin. Olemme tehneet yksin, yhdessä. Pienissä ja isoissa ryhmissä. Uskomatonta on ollut ryhmän kantava voima. Opettajat ovat olleet yhtä lailla oppimassa tehdyistä projekteista. Erilaiset ajattelijat ovat saaneet lyödä hynttyyt yhteen ja kehitellä erilaisia projekteja. On tehty esimerkiksi forum-teatteria ja työpajateatteria. Forum-teatteri käsitteli sairasta parisuhdetta ja työpajateatteri tällä hetkellä koulumaailmassa esiintyvää pahoinvointia ja toisten kunnioittamisen puuttumista. Ohjatut näytelmät ovat tarkastelleet esimerkiksi ihmisen ja yhteiskunnan suhdetta mediaan. Uutisointitapoja, kuka mediassa nousee esiin ja kuinka. Kun media häivyttää itsensä taustatekijäksi, kuka on silloin keskiössä. Median keinot, valtapelit, julkisuuden hinta ja julkisuuden tarve. Median monimuotoisuus.

Hektinen on nykymaailma. Itse tunnustan viihtyväni siinä, mutta näen niin monia väsähtäneitä ja sitten luovuttaneita ystäviäni. He varoittelevat, että uupumus voi tulla koska tahansa. Voisiko tuo tietotekniikan ja tekniikan yleensä hallitsemattomuuden pelko vaikuttaa toisiin niin, että kun pelkää putoavansa kelkasta, niin lopulta tapahtuukin. Nuoriso tuntuisi selviävän tämän teorian selittämänä tästä stressistä hyvin. Heillä tuo tahti on kiivas jo pienestä pitäen. On hyvä, että on selkeät aikataulut, mutta toisaalta itse ainakin välillä tarvitsen aikaa, että voi vaan olla ja tehdä, mitä sitten huvittaakin vaikka kotitöitä, käsitöitä, lenkkeillä, hurvitella perheen ja ystävien kanssa. Joskus tuntuu, että osaako nykyihminen rauhoittua ollenkaan. Mutta varmasti jokainen tuntee rajansa tai ainakin olisi hyvä, jos tuntisi, niin ei uupuisi vauhdikkaan elämän keskellä. Uskon teknisen osaamisen antavan ihmiselle motivaation myös oppimiselle yleensä. Uudet tietokoneohjelmat pitävät meidät koko ajan skarppina ja valmiudessa muuttua ohjelmien vaatimalla tavalla. Aivot ovat suurimman osan vuorokaudesta tiedon vastaanottotilassa, mikä pitää meidät aktiivisina ja vastaanottavaisina. Toivottavasti tämä tietotekninen aktiivisuus ehkäisee myös dementiariskiä. Siitähän juuri uutisoitiinkin, että aivoja pitäisi jumpata kaiken ikää, jotta säilyisi muistisairaudet loitolla. Seniorikansalaisille on erilaisia tietotekniikka- ja some-kursseja ja ne ovat saaneet valtavan hyvän vastaanoton ja suuren suosion. Kunhan vain akt-tuki olisi heillä tarvittaessa saatavana, uskaltavat ryhtyä kokeilemaan, oppimaan ja aivoja vetristämään.

Itse huomasin liiankin hyvin, miten riippuvaiset opintoni ovat tästä teknologiasta. Kaikki kirjalliset tehdään tietokoneen avulla ja lähetetään sähköisesti eteenpäin. Kun koneeni viime viikolla hajosi, huomasin haavoittuvaisuuteni. En päässyt tekemään tänne näitä yhteistehtäviä. Lisäksi koneella on viisi isoa kesken eräistä kirjallista työtä, jotka on palautettava tämän jakson loppuun mennessä. Enkä ollut tallentanut näitä riittävän huolellisesti moneen paikkaan. Siellä oli paljon kuvia, videoita perheestä ja kaikki laillisesti ladatut musiikkitiedostoni. Sanotaan, että tämän hetken pieni maailma, joka alkoi koneen hajottua näyttääkin aika suurelta. Kolme päivää vei, että pääsin taas kotikoneen (uuden äärelle). Nyt opettelen Windows 8:a. Sähköpostin asentamisen kanssa ongelmia, muusta puhumattakaan. Onneksi vanhasta koneesta saatiin pelastettua kaikki tiedot. Tajusin, ettei minun olisi mitään mahdollisuutta selvitä ilman teknologiaa yliopiston opinnoista. Olen todella mitätön ilman sitä. Olen alisteinen koneelle. Sen turvin voin todistaa osaavani, mutta ilman sitä se alkaa olla mahdotonta. Ottaisiko kukaan kirjallisia töitäni edes vastaan, jos koettaisin tarjota niitä paperiversiona.

-Armi, Minna, Heli-

Moduulista 7

Melko spektaakkelimaista luennointia. En tiedä kuka jakaa ihmiset duunareihin ja akateemisesti koulutettuihin nykyään. Minut pitää varmaan laittaa kahtia. Akateemisesti koulutetut eivät ainakaan ole älykkäämpiä eivätkä viisaampia verrattuna muihin ajatteleviin olioihin. – Jürgen

Koululaitos rakenteeltaan jakaa, siitähän tossa koko hommassa oli kyse. Se miten myös Suomalainen koulu on suunniteltu ja miten se yhä edelleen toimii, toisintaa tuota ajattelua. Suomessa on erittäin voimakkaana ollut tämä oletus sosiaaliluokasta ylöspäin nousemisessa koulutuksen avulla. Sitä pidetään merkittävänä syynä suureen työttömyyteen, kun koulutus ei olekkaan tuonut luvattua työtä. Ja siihenhän tuo Sir nimenomaan viittaa, että älykkyyttä ei tulisi mitata vallassa olevalla koulutuksen normeilla, jotka pohjautuvat valistuksen ja teollistumisuuden tarpeisiin. Ne pitäisi hylätä ja rakentaa koulu uusien tarpeiden mukaisesti. -VH-

ADHD- diagnoosin ei pitäisi loukata ihmistä, vaan sillä herätetään oppilaan ympäriltä tärkeät ihmiset, kuten vanhemmat ja opettajat pohtimaan hyviä apukeinoja oppilaalle. ADHD ei käsittääkseni ole sairaus. Silti siihen voi suhtautua vakavasti, sillä se vaikuttaa koko luokan toimintaan jatkuvasti. On ihan oikein, että lukihäiriö otetaan oppilaan suorituksessa huomioon. Samoin koen ADHD:n. Lääkitystä en silti kannata. Se on aika pelottavaa, jos lapsista tehdään huumeilla väsyneitä. On paljon muitakin keinoja. - Jürgen

Niin, tässähän nimenomaan viitattiin siihen, että lapsia jotka eivät saavuta normeja tai pysty keskittymään oppisisältöihin diagnosoidaan ja lääkitään. Voiko vika ollakkin koulussa, sen rakenteessa ja käytännöissä? Tulee mieleen esimerrki vasenkätisyydestä. Voiko kuvitella, että vasenkätiset yhä pakotettaisiin käyttämään vain oikeaa kättä tai että heille syötettäisiin lääkettä tähän "tautiin"? Voisiko teknologian käyttö olla yksi ratkaisuista siihen, että koulu lähestyisi lapsia ympäröivää arkea? -VH-

Miten motivoida oppilasta oppimaan ja käymään koulua, jos oppilasta ei kiinnosta, eikä opiskelu ei edes takaa työpaikkaa aikuisena? -Sonja

Miksi oppilaat luokitellaan iän mukaan? Voisiko oppilaat ryhmitellä osaamisalueen, motivaation, kiinnostuksen kohteen tai oppimistavan mukaan? Saman ikäiset lapset saattavat olla keskenään paljon erilaisempia kuin eri ikäisten kanssa. -Sonja

Tämä on paras pointti tässä videossa. Voihan ne ryhmitellä miten vaan, mikään sitä ei estä tälläkään hetkellä, mutta se on perustavanlaatuisimpia rakenteita meidän koululaitoksessa. Se pitäisi murtaa. Jännä pointti tähän liittyen on se, että esim. Maria Montessori on apaut 100 vuotta sitten jo tämän todennut ja yritti rakentaa toisenlaista tapaa järjestää opetusta. -VH-

Sir Kenillä on myös upea tuo esimerkki klemmarista. Ja se osuu niin hyvin yhteen Mitran esimerkkiin tietokoneista. Se osoittaa lasten luovan ajattelun olevan syntyperäistä. Koulumme rajoittaa, pelottaa ja rankaisee niin paljon lapsia virheistä, että tällainen kokeiluhalu ja pohdinta katoaa. Olemmeko me opettajat suorituneet koko koulutuspolusta ilman virheitä? Teemme niitä jatkuvasti ja opimme siitä. Miksi sitä ei suoda lapsille? -VH-

Kuvataideopiskelijat Aaro, Lotta, Sonja, Vili ja Jürgen

PISA ROMAHTAKOON!

MODUULI VII - "Changing Education Paradigms"

Riina: Viimeinen video oli Sir Ken Robinsonin (http://sirkenrobinson.com/skr/, tyyppi on tehnyt itsestään brändin!, http://en.wikipedia.org/wiki/Sir_Ken_Robinson) luento siitä, miksi nykyinen koulutussysteemi ei toimi ja miksi se olisi muutettava. Sir on ilmeisen tunnettu luennoitsija ja kyllitätimäinen piirrosluento toimii tässä ihan mukavasti vaikka olihan luento aika tykitystä Kyllin vauhtiin verrattuna.

No, pointti oli se, että nykyisen kaltainen koulutus ei kiinnosta lapsia koska se keskittyy kertomaan miten asiat on tehty. Se pyrkii kouluttamaan lapsia siis menneisyyden jutuilla, eikä keskity tähän hetkeen. Syy tähän Robinsonin mukaan on se, että nykyisen koulutuksen juuret ovat valistuksessa ja teollisessa vallankumouksessa. Tämä taas johtaa siihen, että silloiset ideat elävät vieläkin: kun opiskelee ahkerasti, oppii ja saa työtä = rahaa. Lapset ja nuoret eivät enää usko tähän, ja ei ole syytäkään, sanoo Robinson. No, nykyään Suomessakin akateemisten työtilanne huononee koko ajan ja työsuhteet pätkittyvät yhä enemmän. Miksi siis opiskella itselleen vaikka kaksi tutkintoa?

Yksi ongelma on myös julkisen koulutuksen idea tyhmistä ja viisaista ihmisistä. Robinson esittää miten nykyinen systeemi tappaa “diverting thinkingin” eli vapaasti käännettynä luovan ajattelun, vaikkei se ihan sitä suoraan ole. Tutkimusten mukaan lapsilla diverting thinking vielä on, mutta jo 13-15 -vuotiailla ei niinkään paljon.

Aika mielenkiintoinen oli myös USA:n ADHD-kartta, millä Robinson demonstroi sitä, mitä koulutetumpaan osavaltioon mentiin, sitä enemmän lapsille syötettiin ADHD-lääkkeitä. Aika huima ajatella, mutta toisaalta, miksipäs ei. Näillä alueilla on myös rahaa, ja lapsilla varmasti kaikki mahdollinen teknologia ottaa vastaan sitä informaatiotulvaa mitä tulee ikkunista ja ovista sisään ihan koko ajan tauotta. Ja ehkäpä ongelma on siinä, että lapsia koetetaan saada keskittymään koulussa heidän mielestä tylsiin juttuihin vaikka pitäisi ehkä opettaa ottamaan haltuun se informaatioähky.

Robinson puhuukin lasten herättämisestä heidän huumaamisensa sijaan, mutta mulle ainakin jäi vähän epäselväksi että mihin ja miten heidät herätetään? Onko nykyisellä koulusysteemillä keinoja lasten herättämiseen? Tai vanhemmilla?

Jenni: Mä käsitin tuon lasten herättämisen jotenkin sen suuntaisesti, että lasten omaa intoa, heidän ajatuksiaan tulisi käyttää enemmän hyväksi. Ihan konkreettisesti tuli mieleen, että jos lapsi on energinen niin opettaja (ja siis myös lapsi) yrittäisi saada selville mistä tuo energia on kotoisin, ja sitten mitä oppimista ja ajattelua siitä seuraa. Mutta on varmasti totta, että tämä ei ole ihan niin helposti toteutettavissa. ADHD- tai muita diagnooseja ja lääkityksiä on aika helppo kritisoida, mutta yhä useammin koululuokissa on niin sanotusti “eri tavoin oireilevia” lapsia. Kaikki energia ei ehkä kuitenkaan johdu liiasta älykkyydestä tai infoähkystä, vaan ehkä kaltoinkohtelusta, stressaavasta elämäntilanteesta, oppimisvaikeuksista jne. Miten niihin reagoidaan: miten osataan reagoida, mihin reagointiin on resursseja? Mutta ei silti, varmasti koulussa ja opettajissa on myös vikaa tässä suhteessa.

Riina: Musta taas lasten oireilu luokissa ei ole erotettavissa koko länsimaisen yhteiskunnan tilasta. Nykyistä tilaa leimaa liiallinen valinnanvapaus kaikissa suhteissa. Siitä seuraa just aikuisten stressaava elämäntilanne, lasten kaltoinkohtelu ja lopulta oireena heidän oppimisvaikeudet.

Robinson esittää lopuksi ratkaisuksi vanhan systeemin rikkomista: taloudellinen ja kulttuurinen hyöty eivät olisi erillään, eikä enää korostettaisi niin yksilöitä. Oppimisen tulisi tapahtua ryhmissä. Mikäs siinä, mutta ensin opettavan sukupolven tulisi itse oppia opettamaan ryhmiä!

METAA: tsekatkaa muuten RSA Animate -projekti. Vaikuttaa isolta jutulta jo itsessään, mutta vain osa vielä isompaa juttua: http://www.thersa.org/events/rsaanimate ja http://www.thersa.org/. Paljon mielenkiintoisia videoita, joihin joihinkin olen törmännyt SIS:n kursseilla. (Kuka piirtää noi jutut muuten, olis hauska tietää?) Mutta siis vapaata informaatiota käsittääkseni vapaasti käytettäväksi. HUOM! Englanninkielistä ja toimii vain jos on tietty teknologia ja osaa sitä käyttää.

Jenni: Videossa kivoja ja innostavia asioita, jotka tosin eivät taida (nekään) olla mitään ihan eilen keksittyjä huomioita: lapset (ehkä ihmiset yleensäkin) ovat oppivaisia otuksia ja ryhmässä oppiminen on tehokasta. Koululaitos voi toimia oppimisen latistajana; koulu on vallitsevan - tai itse asiassa aina jo menneen - yhteiskunnan ja kulttuurin muokkaama; koulussa on liian ennalta - ja ylhäältä määrätty miten opiskellaan ja mitä tavoitteita oppimisella on; koulussa opettaja ja oppilaat vaikuttavat melko vähän opetuksen tyyliin ja sisältöön.

Huom. kuitenkin: miten nämä kritiikit sopivat suomalaiseen kouluun? Osa paremmin ja osa huonommin, joihinkin kouluihin paremmin, toisiin huonommin, samoin eri opettajiin eri määrin. Suomalaisessa koulussa opettajalla on kuitenkin paljon vapautta tehdä valintoja siitä miten opetus toteutetaan ja käsittääkseni osin myös sisältöjen suhteen. Opetussuunnitelmista taistellaan ja niihin mahtuu paljon sisältöä, mutta ainakin alakoulun osalta koululla ja opettajalla on tilaa tehdä erilaisia ratkaisuja. Suomen koulujärjestelmässä on arvostettu mm. sitä, että opettajilla on laaja koulutus ja hyvä asiantuntemus työhönsä, jolloin em. vapauksia voidaan antaa ja niistä seuraa jotain laadukasta.

Antti: Joo, jenkkilähtöinenhän video oli, mutta ihan universaaleja pointteja kuitenkin (noh, ainakin länsimaihin sovellettavissa). Yksi, mikä tuossa ei niin Suomeen ole sovellettavissa, oli standardisoitujen testien määrä. Niitähän ei Suomessa oikein ole, ja näin maallikon mielestä se on hyvä asia. Jenkkimeininki testejä varten opettamisesta ei tunnu järkevältä (joskin kaikki tieto siitä perustuu simppeleihin artikkeleihin ja The Wiren neloskauteen http://en.wikipedia.org/wiki/The_Wire_(season_4)). Mutta pahimmillaan tuo testien määrä kyllä vaikuttaa kauhean latistavalta: päntätään niitä testejä varten sen sijaan että yritettäisiin oppia syvällisemmin mitään.

Riina: Välihuutona: The Wiren neloskausi pakolliseksi (ainakin) kasvatustieteen opiskelijoille!

Jenni: No mutta miten sitten nykyistä ja tulevaa opettajankoulutusta tulisi ajatella videoiden sisältöjen innoittamana? Riina mainitsi sen, että opettajien pitäisi oppia opettamaan ryhmiä, ei yksilöitä kuten tähän asti on aika painotetusti tehty. Tämä on tärkeä huomio.

Antti: Aina on ollut parempia ja huonompia opettajia; ja enemmän ja vähemmän innostavia ja inspiroivia. Mutta luulisi, että jotenkin opettajien koulutusta ja koulujärjestelmää ylipäätään voisi muokata sellaiseksi, että oppilaiden oppimaan innostaminen ei olisi sen opettajan ominaisuuksista kiinni vaan se olisi enemmän siinä systeemissä jo sisällä. Varmaan se vaatisi sitten enemmän ryhmätyötä ja opastamista auktoriteettiopettamisen sijaan. Ja tuskin pahaa tekisi uuden teknologian luova käyttö - siis ei vain samanlaista opettamista uusilla vehkeillä, vaan luovempaa käyttöä uusille laitteille.

Jenni: Luovan ajattelun kuolema koulussa tai koulu latistajana kuulostaa kyllä valitettavasti aika uskottavalta. Samoin kiinnitin huomiota Robinsonin huomioon siitä, että koulussa lähes ainoa tapa muodostaa ryhmiä perustuu syntymävuoteen, mikä ei välttämättä ole mielekästä.

Niin edellisessä videossa kuin tässä tuli esiin paljon hyviä ja kiinnostavia huomioita ja ideoita. Mistähän löytyy uskalluksen lisäksi resursseja uudenlaiseen opetukseen?

Antti: Löytyyköhän uskallustakaan? Kun kerran Pisassa pärjätään vuosi vuoden perään, kannattaako keikuttaa venettä? Mun mielestä pitäisi, koska ajat muuttuvat. Joidenkin mielestä ehkä ei: latistamisessa ja standardoimisessa on ehkä monien mielestä monia hyviä puolia. Luodaan hyviä, auktoriteettia kunnioittavia kansalaisia jotka eivät kyseenalaista status quoa. Toivottavasti sitä uskallusta ja resursseja muutokseen löytyisi kuitenkin.

VII-luento

Luento oli todella mielenkiintoinen ja herätti ajatuksia jokaisessa osallistujassa. Pohdimme, kuinka koulutuksen arvostuksen lasku näkyy ajatusmaailmojen muuttumisessa ja koulutuksen vähättelyssä. Tutkinnolla ei enää saa töitä, miten tämän asian saa korjattua? Koska sijoittuminen työmarkkinoille on koulutuksesta huolimatta epävarmaa, se saattaa vaikuttaa opiskelumotivaatioon negatiivisesti. On siis tärkeää miettiä myös sitä, miten saisi kannustettua ja motivoitua oppilaita koulunkäyntiin kaikesta epävarmuudesta huolimatta. Mietimme, kuinka koulujärjestelmä perustuu vanhaan ajatukseen ikävuosittaisista luokista, jotka etenevät samassa tahdissa. Kuitenkin päiväkotimaailmassa painotetaan jokaisen lapsen henkilökohtaista etenemistä ja tämän huomioimista. Pohdimmekin, miten jo esikoulussa aletaan menemään standardoitujen ohjeiden mukaan ja ikäänkuin yhtäkkiä jokainen lapsi tulee samalle viivalle ja kehittyy samanaikaisesti. Koulussa tämä kärjistyy, kuten luentokin sen esitti. Minkä takia näin on? Onko vanhoja rakenteita vaikea purkaa ja sitä kautta mahdollistaa lapsen eteneminen luokalta toiselle omaan tahtiin? Onko taustalla rahoitus, joka vaikeuttaa tämänkaltaista toimintaa? Vai eikö olemassa olevia rakenteita haluta purkaa esimerkiksi hyvän PISA-menestyksen vuoksi: pelätäänkö, että uudistukset vaarantaisivat Suomen aseman huipulla? Samalla tavalla opetusaika on jaettu oppitunteihin, tämä ei palvele oppimista, sillä joskus tärkeimmän tiedon saaminen olisi tarvinnut sen ylimääräisen vartin. Rakenne koulussa ei kuitenkaan mahdollista tätä. Toisaalta mietimme, kuinka vaikeaa voisi olla järjestää oppitunnitonta koulua varsinkin jos sama opettaja ei opeta luokkaa koko ajan. Pohdimmekin, millä tavalla käytäntöjä voisi muuttaa, sillä koulutus ei tue luovaa ajattelua eikä luo uutta.

Katja, Nette, Milla, Elina

Pohdituttaa, mitä koulutehdas oikein tuottaa. Ehkä koulun tehtävä ei ole pelastaa yhteiskuntaa, mutta koulussa näkyy nuorten pahoinvointi, ja kyllähän koulun on osaltaan kannettava vastuunsa siitä, että nuoret uupuvat ja oireilevat. Ehkä yksilöllisyyden huomioiminen ja koulumaailman joustavuus voisivat edesauttaa jaksamista? Muutos lähtee pienistä asioista, ja jo kuulumisten kysyminen voisi luoda välittämisen ja kiinnostuksen tunteen.

Tietotekniikka on kehittynyt viime vuosien aikana nopeasti, eikä koulumaailma ole pysynyt kehitysvauhdissa mukana. Kuitenkin koko ajan opettajilta ja oppilailta vaaditaan yhä enemmän. Koulun ongelma on ehkä osittain oppilaiden tasapäistämisessä, viidesluokkalaisen oletetaan olevan tietynlainen ja tietyllä tasolla niin matemaattisesti, kielellisesti kuin motorisestikin. Jos opiskeltavat asiat tuntuvat liian helpoilta tai vaikeilta, on turhautuminen ja motivaation lopahtaminen usein lähellä.

Animaatiossa mainittiin (ja kyllä siinä mainittiinkin paljon ja nopeasti ), että nykymaailmassa koulutus ei enää automaattisesti tarjoa työtä, uraa eikä hyvää elämää. Uria ja ammatteja voi olla monia ja monenlaisia. Vaikka tulevaisuus ehkä näyttäisikin epävarmalta, tulisi opiskelun silti tuntua merkitykselliseltä ja tärkeältä. Kaikesta opitusta voi olla hyötyä ja etua, vaikka sijoittuisikin tulevaisuuden työelämässä hieman eri lailla kuin opintojen aikana suunnitteli.

Toinen meistä oli kuuntelemassa dosentti Jari Salmisen kouluhistorian luentoa, jossa esiteltiin muun muassa Foshayn curriculum matrix. Se havainnollistaa koulun monimutkaista toimintakulttuuria ja arvoyhteisöä. Opettaja joutuu tekemään yhdenkin oppitunnin aikana monia, jopa satoja, erilaisia arvoihin liittyviä valintoja. Se tekee opetustyöstä aika uuvuttavaa. Salmisen mukaan todellista arvokeskustelua kouluissa ei ehditä käydä. Voihan olla, että ei myöskään uskalleta. http://sool-fi-bin.directo.fi/@Bin/9b069b0b9d9b47875b19fa5e052b0473/1354129308/application/pdf/53672/salminen_koulun%20autonomian_puolustaminen.pdf

Internetin hyödyntäminen opetuksessa, tai pikemminkin sen vähäisyys, johtunee ainakin osaltaan netin valtavan laajasta tarjonnasta. Oppilaiden valvominen internetympäristöissä on haastavampaa kuin esimerkiksi oppikirjatyöskentelyssä. Koulumaailmaan kuuluu perinteisesti tietty kontrollin alainen työskentely, eikä kaavaa ole helppo rikkoa.

HJ ja Kikka

VII-luento

Tällä hetkellä Suomalaisen koululaitoksen voidaan katsoa jämähtäneen, kuten Suomalaisen kirkon. Luotetaan liikaa vanhoihin metodeihin ja vanhoihin tuloksiin ja ajatellaan, että kyllä se toimii edelleen, jos on joskus toiminut. Pohdimmekin sitä, miten koulujärjestelmää saataisiin uusittua. On varmasti olemassa ideoita, mutta ongelmana on se, ettei ideoita saada vietyä läpi. Eli tulisi peräänkuuluttaa rohkeutta toteuttaa uusia ideoita. Miten saisi kaikkien ihmisten vahvuudet parhaiten esille? Olisikin suotavaa lopettaa paikallaanpolkeminen ja tuoda rohkeasti uusia innovatiivisia ideoita mukaan koulumaailmaan. Tätä kautta myös koululla olisi mahdollisuus pysyä teknologian kehityksessä mukana ja vastata ajan haasteisiin. Ihmisen luonne on pohjimmiltaan utelias ja luova sekä sillä on halu muokata tulevaisuutta, mutta valitettavasti rohkeus ei taida aina riittää. On varmasti usein myös niin, että uudet ideat hukkuvat byrokratian pyörteisiin eikä monimutkaisten paperisotien jälkeen enää saada niitä ajettua läpi.

Suomalainen koulujärjestelmä perustuu pääosin auktoriteettiin ja opettajajajohtoisuuteen. TArvisimme tänne enemmän keskustelua, jotta jokaisen luovuus pääsisi parhaiten esille. Esimerkiksi USA:ssa on sellainen käytäntö, että luennoilla keskustellaan ja tätä kautta jokaisen luovuus pääse jo alun alkaenkin paremmin esille. Yliopistossakaan kurssin ei tarvitsisi olla draamakasvatuksen tai luovan kirjoittamisen kurssi, vaan myös tylsemmille luennoille voisi saada hyvinkin keskustelua, jolloin kaikki muuttuisi varmasti mielenkiintoisemmaksi. Totta kai ikuinen kysymys on se, että miten käytäntö ja opinnot kohtaavat. Minkä takia yliopiston on pyrittävä tekemään kaikista tutkijoita? Eikö voisi tuottaa käytännön monipuolisia osaajia. Opiskelijan tulisi olla niin sanottu uhkapeluri, emmekä tarkoita tällä pokerin pelaamista, vaan sitä, että uskaltaa ottaa rohkeasti vastaan elämän tarjoamia haasteita. AD/HD:stä sen verran, että se ei mielestämme ole sairaus, vaan ennemminkin mahdollisuus. Miettikääpäs kun AD/HD diagnoosin omaava oppilas saisi keskitettyä energiansa johonkin opetettavaan aiheeseen. Siinä meillä onkin pohdittavaa.

Pohdimme Divergent thinkingiä ja päädyimme siihen, että se voidaan liittää monimuotoiseen ajatteluun. Annetaan jokaiselle mahdollisuus ikään, sukupuoleen ja perimään katsomatta ajatella monipuolisesti. Tällöin ei tapeta kenenkään vahvuuksia heti alussa. Esimerkiksi gradutkin voitaisi tehdä suuremmissa ryhmissä, jolloin saataisi hedelmällisempiä pohdintoja aikaiseksi. Yleensä asioilla on monia puolia, joten siksi niitä tulisi lähestyä monesta kulmasta sekä käännellä ja väännellä niitä kädessään. Pohdimme myös sitä, mitä vaikutteita olisi sillä, mikäli yliopisto-opiskelu olisi useammin tämän tyyppistä pohdintaa. Voisiko tätä soveltaa esimerkiksi tentteihin? Palvelisiko tällainen paremmin käytäntöä?

"It's the final countdown"

Zahraa, Anton, Mikko, Perttu (Iidesranta)

Ryhmämme (Pauliina, Olli ja Miikka) pohdintoja Changing Education Paradigms -luennosta:

Sir Ken Robinsonin luennosta pidettiin ryhmässämme. Pohdimme koulutuksen uudistuksia ja sitä, miten lapset kannattaisi kouluttaa, kun ei tiedetä esimerkiksi talouden tulevaisuuden näkymiä. Vanhat ja jähmettyneet tavat opettaa pilaavat myös monen lapsen halun oppia. Koulut ovat siis kuin tehtaita. Tehdasmetafora oli mielestämme oikein kuvaava: Ihmiset ovat raaka-ainetta, kun heidät laitetaan kouluun, ja sitten kun he tulevat ulos toisesta päästä opintoputkea, he ovat valmiita tuotteita − tai ainakin heidän pitäisi yhteiskunnan mielestä olla valmiita.

Miksi erilaisia jaotteluita pidetään edelleen yllä? Miksi esim. ikäluokkajakautuminen luokissa? Miksi oppilaille painotetaan opiskelun pakkoa? Entä miksi rangaistukset vaikkapa poissaoloista tuntuvat olevan edelleen ainoa tapa toimia?

Yhtä mieltä olimme siitä, että koulutus ei ole enää työllisyyden tae. Vaikeuksia tuottaa lisäksi se, kuinka säilyttää kulttuurinen identiteetti globalisoitumisen yhteydessä.

Ryhmässämme keskusteltiin myös virheellisestä tavasta jakaa ihmiset kouluttautuneisiin ja kouluja käymättömiin. Eniten hallaa se tuottaa juuri niille, jotka eivät ole kouluttautuneita ja tämän takia eivät luota omiin kykyihinsä ja älynlahjoihinsa, vaikka tälle ei ole minkäänlaista järkevää perustetta. On suuri tragedia, että monille muodollinen kouluttautumattomuus on suuri rajoittava tekijä. Ihminen helposti ajattelee, että hänellä ei ole mahdollisuuksia olla fiksu ja lukenut jne., jos hän ei ole käynyt lukiota tai opiskellut yliopistossa. Tällaista ajattelua esiintyy paljon. Itsetunto tietyissä asioissa on kiinni tutkinnoista ja todistuksista. Tämä siis täysin riippumatta ihmisen kyvyistä ja mahdollisuuksista tämän päivän maailmassa. Melkein kaikki mahdollinen tietohan on lähes kaikkien tavoitettavissa ilman instituutioiden hyväksyntääkin. On ihmisiä, jotka luonnostaan näkevät tällaisten leimojen läpi, mutta monelle ne tuntuvan niin itsestään selviltä, että niitä ei huomata kyseenalaistaa.

Kiinnitimme keskustelussamme myös paljon huomiota luentovideon kohtaan, jossa puhuttiin modernista epidemiasta eli ADHD:sta. Koska on täysin selvää, että nykymaailma pursuaa erilaisia häiriötekijöitä, niin miksi lapsia silti rangaistaan siitä, etteivät he pysty keskittymään oppitunneilla? Tämä rangaistus toteutetaan usein lääkkeiden avulla eli lasten aistit turrutetaan. Taideaineita opiskelevat ovat erityisesti vaarassa tämän mentaliteetin takia, koska lääkkeet turruttavat etenkin taiteellisuuden.

Kyky keksiä monia vaihtoehtoisia ratkaisuja ongelmaan on uskomaton pienillä lapsilla: iän ja koulutuksen myötä tämä kyky menetetään, tai ainakin osa siitä menetetään. Keskustelussamme nousi esiin huomio siitä, että olemme ehkä tottuneet ajattelemaan tiettyjen ”laatikoiden” sisällä, emmekä täten näe ratkaisuja sen ulkopuolella.

- Pauliina, Olli ja Miikka

Moduuli 7 (Ryhmä: Inka, Pirjo, Rauna, Reetta, Saija)

Video sanallisti monta asiaa, jotka tuntuvat olevan pielessä nykyisessä koulujärjestelmässä. Teolliselle ajalle tyypillisessä koulumaailmassa on “linjastoja”, joissa koulutetaan ihmisiä teollisuuden tarpeisiin. jotka tosin ovat aika päivää sitten muuttaneet muotoaan. Robinson listaa koululaitoksen ongelmiksi mm. tehdasmaisuuden, oppiaineiden näennäisen jaottelun, oppilaiden kohtelemisen heille lyötyjen leimojen mukaan (ikä, sukupuoli). Kaiken tämän katsotaan ilmeisesti palvelevan tehokkuutta - ainakin näennäistä sellaista. Välillä tuntuu, että etenkin Suomessa tutkintoja arvostetaan hyvin korkealle. Kun meillä on tiettyjä tutkintoja ja niihin johtava koulutus, voimme tuudittautua siihen, että systeemi toimii ja olla katsomatta pintaa syvemmälle. Luotamme siihen, että jos joku on suorittanut esimerkiksi mediakasvatuksen maisteriohjelman, täytyy hänen tietää miten lasten tulisi käyttäytyä internetissä.

Jos koko koulujärjestelmä järjestettäisiin toisella tavalla (oppilaita ei jaoteltaisi iän mukaan, oppiaineet eivät olisi näennäisesti rajattuja, oppilaat saisivat vaikuttaa omaan opetussuunnitelmaansa, opiskelu tapahtuisi enemmän ryhmissä ja opetusmenetelmät olisivat erilaisia, dialogisempia, oppilaat saisivat itse opetusvastuuta, opetuksen lopputulokset olisivat oppijoiden yhdessä hyväksymiä tietokäsityksiä jne.), mikä olisi suurin ongelma? Tietysti näin suuret muutokset vaatisivat lakimuutoksia ja laajoja toimenpiteitä. Kun koulua ja opetusta lähdetään muuttamaan, on muutos usein hidasta. Onko silloin yhteiskunta jo taas muuttunut ja pitäisikin keskittyä opiskelussa johonkin toisenlaiseen oppijuuteen? Ehkä sekin pitää hyväksyä, että institutionaalisesti yhteiskunta muuttuu hitaasti ja ehkä aina hieman ajastaan jäljessä.

Usein kuitenkin kun puhutaan siitä, miten erilainen koulu voisi olla, ensimmäinen ajatus on se, että opettajia on liian vähän suhteessa oppilaisiin ja muutenkin “erilainen” koulu tuntuu äkkiseltään jotenkin vähemmän tehokkaalta. Tämä näennäinen tehokkuus pitäisi siis pystyä jotenkin kyseenalaistamaan yleisessä keskustelussa. Joka kerta kun uudet Pisa-testin tulokset rankkaavat Suomen koulutuksen ykkösmaaksi, tehtävä hankaloituu. Sillä ei tunnu olevan mitään merkitystä, että kansainvälisten vertailujen mukaan suomalaiset lapset ja nuoret eivät viihdy koulussa. Erityisen huolestuttava kohta videossa oli se, miten lapsilla diagnosoidut keskittymishäiriöt ovat lisääntyneet. Koulussa on vaikeaa keskittyä, kun lapset on ympäröity kaikella muulla, paljon kiinnostavammalla sälällä.

Luovuutta tukemalla oppilaat voisivat viihtyä ja voida kouluissa paremmin. Jokainen on lapsena suhteellisen luova, mutta jotain tapahtuu kun käydään muutama vuosi koulua. Jo ensimmäisiltä luokilta alkaen ryhdytään opettamaan, että kysymyksiin on yksi oikea vastaus, jonka opettaja tietää. Ei auta, vaikka myöhemmin yliopistossa kannustettaisiin kriittiseen ja erilaiseen ajatteluun. Vahinko on jo tehty koulussa alaluokilla - kun luovasta ajattelusta luopuu, voi se olla vaikeaa löytää uudestaan. Nykyinen koulujärjestelmä tuntuukin suosivan enemmän opettajia kuin oppilaita. Ovathan oikeat ja väärät vastaukset ajallisesti nopeampi arvostella kokeista, kuin että haastaisi oppilaita oikeasti ajattelemaan jotain. Onko koulutusjärjestelmämme nykyisen kaltainen, jotta opettajien työ olisi helpompaa, kun voi keskittyä yksilön oppimisen sijasta käymään läpi opetussuunnitelmaa koko ryhmälle?

Keskusteluissamme nousi esille erään suomalaisen kieltenopettajan case, joka muutettuaan perinteiset opetusmenetelmänsä tutkivampaan ja oppilaiden maailmasta inspiraatiota ammentavaan opetukseen, innosti oppilaita uusiin oppimistapoihin. Myös oppilaiden arvosanat ja osaaminen olivat lähteneet nousuun näissä ko. opettajan opettamissa aineissa. Tuomalla Sir Robinsonin esittelemän, oppilaiden mielenkiintoa anastavan (media)sälän luokkahuoneeseen, oli kieltenopettaja onnistunut herättämään ja motivoimaan oppilaitaan uudenlaiseen oppimiseen. Rohkaiseva esimerkki siitä, miten opetustavan muutos on mahdollista ja voi tuottaa hyviä tuloksia. Ikävä puoli tapauksessa oli se, että tähän mediakasvatuksellista opetusta toteuttavaan opettajaan alettiin opettajanhuoneessa suhtautua negatiivisesti ja jopa arvostellen. Oppilaat olivat levottomia ja vaativia muiden aineiden perinteisemmin vedetyillä tunneilla, mikä aiheutti opettajakunnassa turhautumista.

Suomen kouluissa painotetaan paljon matematiikan osaamista ja taideaineet näyttävät jäävän koko ajan vähemmälle. Tämä kertoo siitä millaisia osaajia tähän maahan halutaan. Myös tahti kiristyy ja koululaiset ja opiskelijat halutaan oppilaitoksista ulos mahdollisimman nopeasti. Ei tulisi kuuloonkaan, että joku jätettäisiin luokalle, sillä se toisi lisäkustannuksia yhteiskunnalle. Jo tällä hetkellä on todettu, että joka kymmenes peruskoulunsa päättävä tipahtaa johonkin mustaan aukkoon; ei hakeudu jatko-opintoihin eikä myös työllisty. Onko tällaiseen varaa?

Suomalaiskoulu vaikuttaa suoraviivaisuudessaan aika armottomalta: ne menestyvät, jotka hoksaavat ja hyväksyvät pelin hengen ja sopeutuvat suorittamisen kulttuuriin. Oppilaat, joille kuvio ei avaudu tai sovi, ovat vaarassa pudota kelkasta. Sopeutumattomuus koulun vallitsevaan kulttuuriin voi aiheuttaa muita lieveilmiöitä kuten kiusaamista, syrjäytymistä, vaikeutta päästä jatko-opintoihin. Nykykoulussa menestyneiden kymppirivi näyttää toki kauniilta todistuksessa ja on useimmiten kovan työn tulos - mutta onko lopulta kyseesä ollut todellista, syvää oppimista vai pelkkää lyhytnäköistä suorittamista? Jos jälkimmäinen on lähempänä totuutta, ketä tai mitä tällainen systeemi voi palvella?

Moduuli VII

Sir Ken Robinsonin ja RSA:n animaatio on näyttävä show jota kasvatustieteiden opiskelijoiden keskuudessa on kuolattu jo jonkin aikaa. Robinsonin havainnot koulutuksesta ovat minunkin mielestäni mainioita. Jokainen lapsi/ oppilas on oppimiskyvyiltään erilainen ja se tulisi ottaa opetuksessa huomioon mahdollisuuksien mukaan. Sir Robinson nostaa puheessaan esiin todella tärkeitä asioita, mutta ei varsinaisesti anna mitään vaihtoehtoa nykyiselle systeemille. Tuntuu lähes mahdottomalta ajatukselta että yksi opettaja voisi antaa jokaiselle oppilaalleen yksilöllistä opetusta oppilaan oppimisrytmin mukaisesti. Jotta Robinsonin visiot voitaisiin toteuttaa, pitäisi nykyisenkaltainen koulutussysteemi purkaa ja rakentaa täysin uusi tilalle. En sano että nykysysteemi pitäisi säilyttää, mutta hankalaa sen purkaminen ainakin on.

Sir Ken Robinsonin visioimien opetusfilosofien mukainen koulu voisi olla vaikka Sudbury Valley School (SVS), jota Jani Kaaro esittelee Helsingin Sanomien kolumnissa. Kolumni löytyy täältä:http://www.hs.fi/tiede/Koulu+unohti+p%C3%A4ivitt%C3%A4%C3%A4+itsens%C3%A4/a1305622069061?jako=89aa9c5a1eae8fd3e890342b774dce29&ref=fb-share SVS:ssä ei varsinaisesti ole opetusta vaan oppilaat voivat viettää päivänsä koulussa tehden mitä haluavat. Jos joku oppilas sattuu kiinnostumaan jostain aiheesta, opettajan tehtävä on auttaa häntä hellävaroin omissa tutkimuksissaan. Youtube video SVS opetuksesta: http://www.youtube.com/watch?v=awOAmTaZ4XI

Minun silmissä SVS näyttää esikoululta jota käydään täysi ikäiseksi asti. Joillekin tällainen opetus on varmasti hyvä tapa oppia, mutta on varmasti oppilaita jotka tarvitsevat enemmän ohjattua opetusta.

Väittäisin että ainakaan Suomessa tilanne ei enää ole animaatiossa esitetyn kaltainen. Kouluihin on tullut valtavasti lisää valinnaisuutta (ylä-aste/lukio) ja oppilaat voivat rakentaa lukujärjestyksensä kiinnostuksenkohteidensa mukaan. Lisäksi opettajien koulutus uudistuu jatkuvasti ja nuoremmat opettajat varmasti osaavat ottaa paremmin huomioon oppilaiden yksilölliset tarpeet, ainakin niistä on ollut paljon puhetta kasvatustieteissä. --Villek (keskustelu) 9. tammikuuta 2013 kello 15.31 (UTC)

____________________

Kuka on keskiössä?

Kouluoppimisen traditio perustuu yksilölliseen oppimiseen (individual learning) eikä oppilaiden väliseen vuorovaikutukseen (co-operative learning). Kun puhutaan uusista oppimisympäristöistä kuten sosiaalinen media, siellä työskentely tarvitsee uudenlaista asennetta olla mukana oppimisprosessissa. Yhteinen työskentely vaatii onnistuakseen vahvaa sitoutumista. Se tarvitsee myös ymmärrystä jakamisen kulttuurin perusperiaatteista. Sitoutuminen perinteisesti toimii mainiosti missä tahansa ryhmätyössä, jossa on aito ongelma ja siitä kiinnostuneita ihmisiä. Varsinkin jos henkilökemiat ovat kohdallaan, eikä toimijoiden välisiin suhteisiin liity jännitteitä kuten vallan tavoittelua. Silloin oppimisen keskiöön asettuu ongelman mielekäs ratkaisu. Kokemus vapaaehtoisuudesta lienee tärkein motivointitekijä, joka sanelee sitoutumisen asteen. Jokaisella oppijalla on kokemuksia asian suorittamisesta versus olla opetettavan "asian sisällä" tavalla että aika ja paikka unohtuvat. Jos vapaaehtoisuus nivoutuu informaaliin opetukseen niin miksi sitä ei hyödynnetä formaalin opetuksen puitteissa. Yksi vastaus on laiskat ja touhuunsa "leipäytyneet" opettajat tai oman oppiaineensa puolustajat. Jos informaalius otettaisiin oppimiseen mukaan, se toisi tullessaan divergenttiä toimintaa. Silloin opettaja ei kykene toimimaan oman vahvuusalueensa puitteissa. Keskustelu pyörii paljon oppilaiden ympärillä, kunka he saadaan mukaan, mikä heitä mättää, kun ei kiinnosta? Keskustelun voisi kääntää oppilaan oppimisen ongelmasta opettajana toimimisen ongelmaksi. Opettajat voisivat luopua oman tiedonalan yksinvaltiudesta ja sen merkittävyyden pönkittämisestä. He voisivat astua alas opettajan korokkeelta oppijoiksi oppilaiden keskelle. Pieni askel opettajalle mutta suuri askel opetuskäytänteille. Nykyisen koulutuksen "tuotantolinjan" tavoitteet ja tavat joutuisivat vahvasti kyseenalaistetuiksi. Yksilöllisen oppimisen tilalle tulisi yhdessä oppimista. Opettajalta se vaatisi täysin uudenlaista lähestymistapaa kaikilla oppimiseen liittyviä alueilla. Videossa esille tullut koulutuksen tuotantolinja toiminta ei ole ainoastaan harmiton oppimisen tapa vaan se on suuri rakennejärjestelmä, jossa on mukana runsaasti oman edun puolustajia. He olisivat myös uhan alla. On olemassa oppikirjakustantajat, oppimisympäristön tuottajat, ammattiyhdistykset, ainealajärjestöt, opettajien koulutus, kunnalliset koulutuksen järjestäjät, valtakunnalliset kattojärjestöt,ruokapalvelut, kiinteistöhuolto,lyijykynien tuottajat jne. He kaikki huutaisivat yhteenääneen "EI". Punakynä laulaa uudet mahdollisudet.

Jakaa vai ei?

Mr Robinsonin vauhdikkaassa videossa koulutus nähtiin tuotantojärjestelmänä. Tuotantoketju muodostuu erilaisista toimijoista. Oppikirjan kustantajat ovat osa ketjua. Sosiaalisessa mediassa on käyty alkuvuoden keskustelua oppimateriaalin jakamisesta. Saako opettajat jakaa oppimateriaalia vapaasti kaikkien käyttöön verkossa? Keskustelussa on kaksi vastakkaista leiriä, toisen mukaan opetusmateriaalin jakaminen on tyhmää ja vastuutonta koska siitä ei saa rahallista korvausta, toisen näkökulman mukaan jakamisen avulla tieto/oppimateriaali kehittyy. Vastakkain ovat raha ja oppimisnäkemys.

Keskuteluun pääsee tutustumaan Vesa Linja-Ahon Blogissa: Linja-Aho blogi

Opettaja lehdessä 25.1. 2013 ilmestyi Marika Toivolan ja Helena Ruuskan haastattelu samasta ristiriidasta. Molemmista henkilöstä oli valokuva artikkelin yhteydessä. Valokuvaaja oli tuonut kuviin mukaan haastateltavien oppimisympäristöihin liittyvät lähtökohdat. Ne samalla myös paljastavat argumentoinnin perusteet.

Marika Toivolan sylissä on iPad kuin pieni sylivauva, taustalla dataprojektorin valo (vastavalo) asettui sädekehämäisesti pään ympärille. Hahmo piirtyy valovoimaisena tummaa taustaa vasten. Taustalla erottuivat oppilaiden pulpetit. Kuvasommittelu voisi olla suora lainaus neitsyt Mariaa esittävistä maalauksista. Toivola on kuvattu Neitsyt Marian kaltaisena hahmona, hänellä on myös lempeä hymy ja hiukset laskeutuvat levollisesti olkapäille. Sylissä on Jeesus-lapsen sijasta iPad, uusi vapahtaja on syntynyt. Kuvan tilailluusio on syvä, siinä keskeisperspektiivi korostuu. Taustalla oleva ikkuna avaa myös tilan interiöörin ulkopuolelle muualle maailmaan. Keskeisperspektiiviin perustuvassa kuvassa tilakäsitys jatkuu joka suuntaan kuvan ulkopuolelle. Sen korostamisesta voisi vetää johtopäätöksen tilassa olevat osallistujat (oppilaat) löytyvät kaikkialta ympäristöstämme, kuten sosiaaliseen mediaan osallistujatkin.

Helena Ruuska istuu opettajan pöydän takana. Eteenpäin kumartuneena hän esiintyy aktiivisena ja aloitteellisena, valmiina ottamaan tilanteen kuin tilanteen haltuunsa perinteisen opettajan paradigmalla. Kuvan taustalla on vihreä liitutaulu, jonne on käsin kirjoitettu jotakin (epätarkka tausta). Hän istuu näytön ja vaikuttavan kirjapinon keskellä kirja kädessään. Kirjat korostuvat kuvassa voimakkaasti. Kuvan tilailluusiona on suljettu tila. Taustan vihreä liitutaulu muodostaa seinän tai aidan , jonne tila ei enää jatku. Kuvan etualan kirjapino ja näyttö muodostavat kuvaan pystypilarit, jotka antavat vaikutelman rajatusta ja suljetusta tilasta. Tulkintani elementit ovat nähtävissä opettajalehdessä sivuilla 8-9.

Marika Toivola opettaa matematiikkaa ja fysiikkaa. Hän on tehnyt yhdessä Tiina Härkösen kanssa yläkoulun avoimen matematiikan oppikirjasarjan, jota on työstetty yli kymmenen vuotta. Kantavana ajatuksena työparilla on ollut liittää aihepiireihin tarinoita, jotka liittyvät matematiikan arkeen. Tehtäviin sisältyy myös edistyneille oppilaille tarkoitettuja osioita, joita voi itseopiskella aina vanhoihin ylioppilastehtäviin asti. Aineistoon on integroitu myös interaktiivista materiaalia. Kirjasarja on julkaistu avoimella lisenssillä. Opettajat voivat ladata ja muokata sisältöjä vapaasti omiin tarkoituksiinsa. Aineiston avulla opettajat voivat luoda omia oppimispolkuja. "On haluttu päästä eroon painetun kirjan kahlitsevuudesta", kertoo Toivola. Toivola

Helena Ruuska on mm oppikirjailija ja tietokirjailijoiden varapuheenjohtaja. Hänen mielestään peruskouluopetus täytyy perustua painettuun sanaan (=oppikirja), jonka lähtökohtana ovat kaikille yhteiset perustavoitteet. Ruuska kutsuu opettajien oma-aloitteisesti netissä jaettuja oppimateriaaleja päiväperhosiksi, jotka eivät kestä tieteellistä tarkastelukulmaa. Hänen mielestään kyseinen sisällön tuottaminen on amatöörien puuhastelua. Hän myös luettelee painettuun sanaan liittyviä erityisiäpiirteitä, jotka eivät "amatöörien puuhastelussa" toteudu. Niitä ovat tieteellinen tieto eri ikäryhmille, oppikirjojen sisältämät arvovalinnat (sanavalinta on arvovalinta), ainekohtainen traditio ja ajan hengen haistaminen, graafinen suunnittelu, oppimateriaalin käytettävyys.

Jakamisen keskustelu on jämähtänyt kahden eri näkemyksen välille. Uusien oppimistaviotteiden puolestapuhujat katsovat, että jakaminen vahvistaa oppimista, aktivoi oppijoita sekä helpottaa opettajan työtä. Toinen ääripää näkee oppimateriaalin tuottamisen elinkeinona, jota ei saa tuhota jakamalla ilmaismateriaalia.

Missä on oppilaiden näkökulma? Helena Ruuskan luettelemat painetun sanan erityspiirteet tiedon luonteesta, eri ikäryhmien huomioimisesta, ainekohtaisesta traditiosta, trendien tunnistamisesta, graafisesta suunnittelusta (=kuvan lukutaito), oppimateriaalin käytettävyydestä ja soveltuvuudesta voisivat olla erinomaisia lähtökohtia suunnitella ja toteuttaa oppimateriaalia yhdessä oppilaiden kanssa. Enää ei keskusteltaisi saako jakaa vai ei, vaan keskiössä olisi oppiminen ja oppilas. Tuloksena voisi olla divergenttiä toimintaa, joka murtaisi tuotannollisen koulutusjärjestelmän epäkohdat.

Liiketaloudellisten etujen ja oppimisnäkemysten uusien tuulien asettuminen vastakkain toisiaan tuhoavaksi elementeiksi on tulosta "convergent thinking" ajattelusta, joita olemme oppineet erityisesti koulussa. Näemme ainoastaan yhden toimivan oikean vastauksen. Ristiriidasta voisi kehittää kolmannen vaihtoehdon kaavalla: uusi oppimisnäkemys + uudet mediat + liiketalous = mahdollisuus uuteen palveluun. Eikä Aalto monialaisena yliopistona pitäisi olla mukana tällaisessa kehitystyössä?

teika

_________________________________________

Moduuli VII

Näin alkuun täytyy sanoa, että olipa näyttävä luento. Koulutuksen arvostus on muuttumassa. Olet karkeasti joko akateemisesti koulutettu tai duunari. Enää ei riitä yksi ainoa koulutus, vaan yksittäinen henkilö joutuu yliopistomaailmassa pohtimaan ankarasti sitä, kuinka korkealle sitä tulisi itseään kouluttaa. Törmäsin (Jukka) ikävään esimerkkiin nykypäivän yläkouluopettajan vaatimuksista työllistymisen kannalta muutama viikko sitten. Keskusteltuani kotikaupunkini yläkoulun matemaattisten aineiden opettajan kanssa kuulin, että nykyään työnhaussa yläkoulun opettajaksi matemaattisten aineiden osaajan tulee opiskella yliopistossa pitkiksi sivuaineiksi matematiikan, fysiikan ja kemian. Kilpailu on muuttunut äärimmäisen kovaksi. Työmarkkinoilla perustutkinto ei tunnu enää riittävän, kun jokainen nokittelee ”ihan vain varmuuden vuoksi”. Kaiken hyvän lisäksi nuo yliopistoissa opiskeltavat kolme ainetta eivät anna mitään yläkoulun opetukseen. Jo pelkkä matematiikka on yliopistossa niin hankalaa, että takaseinässä ropisee. Peruskoulutuksella ei pärjää ja ylikouluttautuminen on pahasta. Mitäs nyt tehdään? ”Opiskelu on sama kuin laittaisi rahaa pankkiin”, idealistisella tasolla kyllä, mutta ei se lopulta työtä takaa. Markkinat säätelevät kaikkea. Luokanopettajamiehinä tässä ollaan kohtuullisen hyvissä asemissa tulevaisuuden suhteen, vaikka kettukarkkien valmistus joskus lopetetaan, lasten tekeminen jatkuu.

Entäpä ADHD, tuo diagnoosi, joka on nykypäivänä vähintään yhdellä luokan oppilaalla peruskoulussa, kuinka nämä lapset nykyään huomioidaan? ADHD on arkipäivää, lapsi itse ei pysty juurikaan kontrolloimaan omaa käytöstään. Kaiken tämän jälkeen lasta rangaistaan joko kurinpidollisesti luokassa tai syöttämällä tälle lääkkeitä. Entä kuinka tällaiset oppilaat ryhmitellään opiskeluryhmiin, jos ikäluokkapohjaisesta ryhmittelystä siirryttäisiin ”ikävapaisiin” ryhmiin? Kuinka hankalaa on ylipäänsä purkaa vanhat koulurakenteet ja lähteä niin sanotusti ”nollista”? Suomi on koulutuksen mallimaa. Tämän statuksen ja valtin pitääkseen sen täytyy elää jatkuvassa muutoksessa, olla edellä aikaansa. Tulisiko tämän näkyä enemmän esimerkiksi juuri opiskeluryhmien muodostamisessa, kenties tasoryhmien painotuksessa Englannin tapaan? Ikäryhmäjaottelu on yksinkertaista, mutta se ei lopulta tee oppilaista tasavertaisia. Korkeampi taho asettaa standardin, johon kaikkien tulisi pyrkiä. Siis kaikkien, myös niiden, joilla on opiskelun suhteen rajoitteita. ”Luokalle jääminen” peruskoulussa on ehkäpä kouluajan nöyryyttävin vaihtoehto, se muistetaan läpi elämän, vaikka se oppilasta auttaisikin.

#koulutus #työmarkkinat #opetusryhmät

Johtavat tutkijat, primus inter pares: @Eronen21 & @Kurre_195_95