Mediakasvatus ja uudet lukutaidot/Syksyn 2013 kurssi/ELaNo eli Essin, Lauran ja Nooran ryhmä/Sugata Mitra: Kids can teach themselves
Sugata Mitra: Kids can teach themselves
Kokoontuminen 20.11.2013
Alustus: Laura Marianne
Alustus[muokkaa]
Sugata Mitra puhui luennossaan remoteness-käsitteestä. Mitran mukaan suurten kaupunkien sisältä on erotettavissa muusta asutuksesta taloudellisesti muusta kaupunkiympärisöstä erillään olevia köyhempiä alueita. Remoteness koskee paitsi näitä alueita, myös kauempana suurkaupungeista sijaistevia köyhiä kyliä ja kaupunkeja. Näillä alueilla opetuksen laatu, opettajien opetuskyvyt sekä infrastruktuuri ovat muuta maata huonommalla tolalla. Mitran mukaan mitä syrjäisemmästä alueesta on kyse, sitä huonompi koulutustaso alueella on. Koulutustaso ei, yllättävää kyllä, korreloi luokkahuoneen koon, köyhyyden tai teiden laadun kanssa. Nämä tekijät eivät siis voi selittää sitä, miksi syrjäisillä alueilla koulutustaso on muita alueita alhaisempi.
Mitran mukaan opettajien motivaatio korreloi vahvasti siihen, mitä luokkahuoneissa tapahtuu. Jos syrjäisten alueiden opettajat eivät ole tyytyväisiä omaan työympäristöönsä, myös luokan keskittymiskyky ja opiskelumotivaatio kärsivät. Avuksi köyhimpien alueiden koulutusongelmaan Mitra tarjoaa opetusteknologioiden (educational technology) hyödyntämistä. Hänen mukaansa taso-kokeet osoittavat, että opetusteknologian käyttöönotto alueilla, jossa on koulutustaso on jo ennestään korkea, vaikuttaa oppimisen tasoon vain hieman sitä kohottavasti, kun taas köyhemmillä alueilla teknologian käyttäminen nostaa oppimisen tasoa huomattavasti. Opetusteknologia tulisikin siis tuoda ensin köyhimmille alueille, joissa opetusteknologian käyttämisestä saadaan suurin hyöty. Mitra erottaa tällaisiksi alueiksi paikat, jossa 1) ei ole kouluja, 2) ei ole tarpeeksi hyviä kouluja, 3) ei ole opettajia tai 4) ei ole tarpeeksi hyviä opettajia.
Vaihtoehtoisista oppimisen tavoista esimerkkinä Mitra esitteli oman ”Hole in the wall” -kokeilunsa intialaisen suurkaupunin slummissa, joka myöhemmin toistettiin syrjäisemmässä kylässä ja lopulta useaan otteeseen eri puolilla maata. Kokeen ajatuksena oli tuoda slummiin tietokone ja seurata, kuinka lapset oppivat käyttämään konetta ilman neuvoja. Mitra havainnoi, että yksi poika opetteli käyttämään konetta noin 8 minuutissa, jonka jälkeen hän saman illan aikana opetti oppimansa toimintaperiaatteet kymmenille lapsille. Useimmiten yksi lapsi toimi koneen käyttäjänä, kun ympärillä kolme muuta neuvoivat, mitä käyttäjä voi tehdä tai mitä hänen kannattaisi tehdä. Heidän ympärillään noin 16 lasta neuvoivat kukin omalla tavallaan, osa oikein, osa väärin.
Lapset paitsi ottivat haltuunsa uuden teknologian ilman aikuisen läsnäoloa, myös opettelivat englannin kielen, joka oli selaimen oletuskieli. Termit kuten "exit”, ”file” ja ”save” tulivat osaksi myös lasten arkikieltä. He myös vaativat Mitralta käyttöönsä parempaa prosessoria sekä hiirtä. Kuudessa kuukaudessa lapset oppivat lisäksi latamaan tiedostoja, chattaamaan jne.
Mitran kokeessa lapset oppivat katsomalla ja tekemällä. Lapset voivat siis ryhmissä järjestäytyä niin, että tehokasta oppimista tapahtuu ilman aikuisen ohjausta tai opastusta. Tärkeää tämänkaltaisessa oppimisessa on kuuluminen ryhmään, jossa oppiminen tapahtuu luonnollisesti. Mitran mukaan ”Learning curve” eli oppimiskäyrä on ryhmäoppimisessa samankaltainen, mitä opettajan johtamissa koululuokissa. Lasten perusopetus voi siis vain tapahtua itseorganisoidusti.
Mitran lopputeesit kuuluivat näin: 1) Syrjäisyys vaikuttaa opetuksen laatuun. 2) Opetusteknologiat pitäisi esitellä ensimmäisenä syrjäisille alueille. 3) Arvot hankitaan, opit ja uskomukset määräytyvät. 4) Oppiminen on itseorganisoituva järjestelmä.
”An educational technology and pedagogy that is digital, automatic, fault-tolerant, minimally invasive, connected, and self-organised to address remoteness, values and violence.”
”Outdoctrination – Can it be goal for educational technology in the future?”
Keskustelua[muokkaa]
Ryhmämme keskusteli erityisesti opettajien laadusta ja siitä, kuinka opettajan motivaatio vaikuttaa luokkahuoneen toimintoihin. Jos opetusteknologia tuodaan syrjäisille alueille, on varmistuttava siitä, että opettajia koulutetaan teknologioiden käytössä. Näin varmistetaan sujuva käyttö luokkahuoneissa. Mitran ehdotus tietokoneiden tuomisesta köyhemmille alueille ensimmäiseksi tuntui paitsi erittäin järkevältä, myös vertautui mielenkiintoisesti toiseen katsomaamme luentoon, nimittäin Salman Khanin video-luentoihin. Khanin mallissa oletetaan, että jokaisella opiskelijalla on kotonaan tietokone, jonka avulla katsella opetusta, jonka jälkeen kouluun tullaan tekemään luentoon liittyviä harjoituksia ja tehtäviä. Khanin malli on selkeästi rikkaimmille maille suunnattu, joka ei köyhemmissä maissa toimisi. Myös Suomessa opetusteknologia tuntuu olevan pääkaupunkiseudulla helpommin saavutettavissa. Esimerkiksi Helsingin yliopiston Viikin normaalikoulussa panttia vastaan jokainen lukion aloittaja saa oman kannettavan tietokoneen käyttöönsä.[1] Mieleemme nousi epäilys, josko kannettavan käytöstä eniten hyötyisivät koulut syrjäisemmillä alueilla pohjoisessa tai idässä.
Mitran mukaan aikuista ei tarvita itseohjautuvan ryhmän oppimistilanteissa. Ajatuksemme siirtyivät samalla Ken Robinsonin luentoon, jossa todettiin tiettyjen kouluaineiden välillä vallitsevan hierarkian. Hirarkkisuutta saatetaan ylläpitää opettajien ja koulujärjestelmän toimesta ja samalla oppilaat opetetaan pois luovista aloista, sillä ne eivät ole yhtä arvostettuja kuin kovat aineet. Jos opettaja ei ole ohjaamassa oppilaita tiettyjen aineiden pariin, voivat luovat alat myös nousta arvoasteikossa korkeammalle. Toisaalta Mitran ajatuksen opettajattomasta luokkahuoneesta vertautuvat sujuvasti Salman Khanin ajatuksen siitä, että opettaja ei ole koulussa sitä varten, että hän kaataa informaatiosisällön lasten päähän, vaan lapset voivat opiskella asian itsenäisesti.
Toisaalta kritisoimme ryhmän kesken sitä, voikovatko lapset hankkia arvoja itsenäisesti esimerkiksi netissä surffailemalla. Internet on erittäin moniarvoinen paikka ja eikä kaikki siltä löytyvä tieto ole harmitonta. Jos opettajaa tai aikuista ei oppimisprosessissa tarvita, kuinka lapset voivat arvottaa löytämiään mediasisältöjä ja arvioida niitä kriittisesti? Ei riitä, että vertaisarvioitua ja asiallista tietoa on saatavilla, jos lapset eivät löydä sen luo. Mielestämme luokkahuoneesta siis löytyy edelleen tarvetta aikuiselle, joka suodattaa tietoa ja ohjaa oppimista tarpeellisten aiheiden äärelle, motivoi ja toisaalta myös pitää yllä oppimisrauhaa. Koulun ainoa tarkoitushan ei ole vain opettaa eri aineita, vaan myös sosiaalistaa oppilaita työskentelemään muiden kanssa yhteistyössä, hyväksyä luokkahuoneen erilaiset persoonallisuudet ja oppia, kuinka ihmisten kanssa toimitaan. Internetin sosiaaliset verkostot voivat myös toimia tämänkaltaisten asioiden opettajina, mutta ne eivät voi täysin korvata kasvuvaiheessa tapahtuvien ihmiskontaktien tärkeyttä.