Siirry sisältöön

Mediakasvatus ja uudet lukutaidot/Syksyn 2014 kurssi/Oppimismodulit/moduli V-keskusteluun

Wikiopistosta

Ryhmä SISsit: kooste keskustelusta Tieto, refleksiivinen epävarmuus, opettajuus

(Anni Malinen, Emilia Naukkarinen, Kati Lehtonen, Reetta Kannas, Sanna Tanskanen)

Ryhmän keskustelussa pohdittiin opettajuutta ja sitä, miten monissa tämän kurssin videoissa perinteinen oppiminen ja wikioppiminen on asetettu toisiaan vastaan, suorastaan vastakohdiksi. Onkohan luennoitsijoiden näkemys opetuksesta ja oppimisesta päivitetty, kuinka hyvin luennoitsijat tuntevat nykyistä opettajuutta vai onko heidän näkemyksensä perinteisestä opettamisesta perua omista kouluajoistaan. Osalla ryhmän jäsenistä oli kyllä omia muistoja behavioristiesta opetuksesta (ja myös wikipedian käytön mitätöinnistä), kuitenkin opettajankoulutukseen osallistuneella oli hyvin erilainen käsitys nykyisestä oppimiskäsityksestä ja opettamisen menetelmistä. Opettajankoulutus perustuu konstruktivistiseen oppimiskäsitykseen, jossa oppijan roolia on tiedon omaksujan sijaan tiedon prosessoija. Tämä ei taas liity käytettäviin välineisiin, tietokoneet, netti, some ovat vain välineitä, joita voi käyttää oppimisen apuna. Keskustelussa todettiin, että opetus ja oppiminen ovat nyt haasteellisessa tilanteessa uusien medioiden vallatessa toimintaympäristöä. Elämme nyt murroskautta ja toimijat ovat hämmentyneitä tekemisen tavoista ja tavoitteista, näitäkin pohdintoja on varmasti mielenkiintoista katsoa uudestaan kymmenen vuoden päästä.

Luennoitsijat asettivat vastakkain auktoriteettiin ja asiantuntijuuteen perustuvan tietokäsityksen ja omaehtoiseen oppimiseen perustuvan tietokäsityksen. Heidän näkemyksensä mukaan auktoriteetin asema on murenemassa. Tiedonhaku on tullut helpoksi ja kaikkien saataville, joten asiantuntijuuden merkitys vähenee. Esimerkkinä he esittivät googlen, jonka hakutoiminto on niin helppo, että ihmisten ei tarvitse opetella asiantuntijoiden hakumenetelmiä: Heidän mielestään myöskin asiantuntijoiden luokittelujärjestelmät menettävät merkitystään netin käyttäjien tekemän luokittelun ”folksonomian” johdosta, tämäkin vähentää asiantuntijuuden merkitystä ja tarvetta. Tästä näkemyksestä ryhmässä oltiin hyvin eri mieltä. Näitä asioita ei pidetty verrattavina olevina. Googlen hakutoiminto on helppo ja kätevä kaikkien käyttää, mutta kun pitää päästä tarkasti jonkin määrätyn tiedon lähteelle, ei eri ihmisten intuitioon, mutu tuntumaan perustuvaa hakutoimintoa voi käyttää tehokkaasti, se avulla ei löydä tehokkaasti kaikkea relevanttia haettavaa tietoa. Tämä netin kautta tapahtuva tiedon tasavertaistuminen voi pikemminkin lisätä asiantuntijuuden tarvetta ja korostaa vastakohtaisuutta. Tulevaisuudessa onkin ehkä kaikilla nopea ja helppo pääsy tiedon lähteelle, mutta ne yhä harvemmat jotka osaavat käyttää myös muita tiedon louhimisen tapoja kuin folksonomiaan perustuvia, ovatkin todellisia asiantuntijoita ja niitä, jotka tuottavat uutta merkittävää tietoa. Voisiko tämä verkon tasa-arvoisuus johtaakin uuteen nykyistä isompaan jakoon asiantuntijoihin ja muihin?


INFORMAATIOSOTURIT
Pohdintaa luennosta tieto, refleksiivinen epävarmuus ja opettajuus

Tämän luennon koimme jopa yhteenvedon luontoiseksi ja tuntui että moni teema oli jo aiemmissa keskusteluissamme noussut esille, mm. oppimisen tavat, erilaiset oppijat ja steinerpedagogiikan pohdiskelukin lomittuu osaltaan tämänkin luennon teemoihin.

Heti alussa puheeksi otettu diginatiivien tekstinkäsittelytaitojen olemattomuus ihmetytti, mutta eihän mitään taitoa opi harjoittelematta. Jos tekstintuotto ei laajene twitterviestiä pidemmäksi ei ihmekään jos muotoilut sun muut ovat hakusessa nuorilla. Mietimme vaan, että eikö koulutehtävissä nykyään jo vaadita alkeellisia tekstinkäsittelytaitoja, mutta ehkä sitten ei? Tekstinkäsittelytaidoista puhuttaessa esiin nostettiin äskettäin uutisoitu kaunokirjoituksen poistuminen peruskoulun opetuksesta. Tilalle on tulossa ”näppäintaitojen” opetus. Ottamatta kantaa käsin tai koneella kirjoittamisen paremmuuteen on ainakin konekirjoituksen opettamiselle siis varmasti tarvetta. Pohdimme väitteen ”diginatiivit eivät osaa tekstinkäsittelytaitoja” viittaavan ehkä kuitenkin enemmän siihen, että diginatiivit ovat tottuneet vain epämuodollisiin viestintätapoihin. Esimerkiksi otettiin lehtiartikkelin, jossa opettajat valittivat, että oppilaat eivät nykyään osaa ainekirjoituksessa kirjoittaa omista tai tarinan hahmojen tunteista, vaan käyttävät sen sijaan erilaisia hymiöitä. Samassa jutussa muisteltiin olleen maininta myös siitä, että tekstiä ei osata jäsennellä kovin hyvin, mutta toisaalta emme tiedä, osattiinko sitä yhtään sen paremmin ennen Facebookia tai Twitteriä.

Puhetta oli myös uudesta kalligrafiasta ja kuvien hirmuvallasta etenkin netissä. Näimme, että tämä on puolet totuudesta ja kultainen keskitie löytyisi infografiikan alueelta, eli kuvista joissa on myös jonkin verran tekstiä seassa. Infografiikka on jatkuvasti suositumpaa mainostuksessa, sillä on osoitettu, että ihminen todennäköisemmin jää katsomaan kuvaa kuin tekstipohjaista mainosta. Myös kuvan ja tekstin yhtäaikainen esittäminen ja niiden yhtenevä sanoma muistetaan paremmin.

Asiantuntijuuteen liittyvän innostuksen ja asiaan sitoutumisen merkityksen korostamisessa oli mielestämme samaa tematiikkaa kuin affinity spacessa. Oppimiseen tarvitaan motivaatiota ja sitä voitaisiin herättää perustamalla oppiminen, ei tiedon kaatamiseen suppilolla oppilaiden päähän, vaan itsenäiseen toimintaan, yhdessä tekemiseen ja moniarvoiseen ajatteluun kannustamiseen. Tällä tavoin oppiminen ei olisi myöskään pelkkää ulkolukua, vaan asiat sisäistettäisiin kunnolla. On varmasti totta, että tietynlainen auktoriteettien sokea seuraaminen on murentumassa, mutta en silti näe, että asiantuntijoiden asema olisi uhattuna. Kuten alustuksessa sanottiin, Wikipedian kaltaisesta ”paras argumentti voittaa” -tyyppisestä konsensuksesta jää puuttumaan se into ja palo jonka vain asiaan intohimoisesti perehtynyt asiantuntija osaa sille luoda. Monesti yksittäiset artikkelit jäävät kovin irtonaiseksi, mutta asiantuntia osaa liittää asiat tähän maailmaan ja esitellä ne kontekstissaan.

Pohdimme että folksonomioiden, Wikipedian ja tagien vuoksi ulkoluvun mielekkyys on murtumassa tai jo murtunut, sillä alkaahan ulkoa muistaminen menettää arvoaan. Tällaisessa yhteydessä kuitenkin korostuu tiedon syvyys laajuuden sijaan. Ei vaadi hurjia ponnisteluja opetella vaikka Wikipedia-artikkeli päivissä, mutta se että ymmärtää jonkin asian laajasti ja löytää siihen henkilökohtaisen tulokulman on jotain aivan muuta.

Tästä auktoriteettien suosimisesta löytyi suora silta reflektiiviseen epävarmuuteen. ”Kaiken tietämäni perusteella olen muodostanut mielipiteen, mutta tiedänkö tarpeeksi tietääkseni olenko väärässä?” Itseään on niin helppo epäillä ja toisaalta epäreflektiivinen varmuus luo turvan. Ajatushan kulkee jotenkin niin, että: ”Ei tämä mielestäni ole täysin totta, mutta jos kirjoitan kuten opettaja sanoi, pääsen tentistä varmasti läpi.” Epäreflektiivisestä varmuudesta ja reflektiivisestä epävarmuudesta käydyn keskustelun voisi melkeinpä tiivistää sananlaskuun ”Tieto lisää tuskaa”. Pohdimme koulutietämme ala-asteelta, jossa kaikki opettajan sanoma oli totta, lukioon jossa mitään ei saanut niellä purematta. Tykkäsimme videon ”älä käytä wikipediaa” käskyn muokkaamisesta muotoon ”älä käytä oppikirjaa”, koska mielestämme voidaan väittää, että molempien taustalla on samankaltainen prosessi. Ihan samalla tavallahan esim. luonnontieteiden teoriat on aikanaan muodostettu testien ja tutkimuksien avulla, ja niitä muokataan koko ajan kun tutkimustietoa tulee lisää. Videossa tuotiin hienosti esiin, että reflektiivisyys on myös oppimiseen liittyvänä käsite: missä minä olen hyvä ja millainen oppimistapa sopii parhaiten minulle tai tähän kyseiseen oppimistilanteeseen? Kerran refleksiiviseen epävarmuuteen havahduttua ei taida olla enää paluuta epärefleksiiviseen varmuuteen. Koulun jälkeisessä ja ulkopuolisessa elämässä on epävarmuus vallitseva olotila. Mielipiteitä ja näkökulmia on monia eikä yleensä ole aikaa tai muuten mahdollisuuksia hankkia täysin kattavaa tietoa ratkaistavana olevasta ongelmasta, tällöin on ymmärrettävää että niin moni tarrautuu hanakasti epäreflektiiviseen varmuuteen. Videollakin sanottiin jotenkin niin, että tietoa voi käyttää, vaikka tietäisi sen olevan epävarmaa. Olennaista olisi silloin kuitenkin osata arvioida tietolähteitä kriittisesti, eikä nähdä kärsitetysti vaikkapa Oxford English Dictionarya (joka toki on hyvin puolueellinen koostajiensa homogeenisyyden vuoksi) ja Facebookissa leviävää kiertomeemiä samanarvoisina tietolähteinä, koska "kaikki tieto on epävarmaa".

Lyhyesti videossa viitattiin myös Sugata Mitraan joka on tosiaan sanonut, että mikäli opettajan voi korvata tietokoneella se pitäisi tehdä. Videolla pohdittiin pääseekö kone koskaan kunnolliseen dialogiin ihmisen kanssa, mutta mielestämme tämä on ohi Mitran ajatuksen. Jos opettajan voi korvata kone on opettaja tehnyt jotain hyvin väärin tai on väärällä alalla. Konemaista ihmistä parempi on aito tietokone joka toimii aina johdonmukaisesti ja jonka kerran ymmärrettyyn logiikkaan oppija voi turvautua. Opettamiseen pitää siis sisältyä paljon muuta(kin) kuin opetussuunnitelman mukaisten tietosisältöjen välittäminen oppilaille ja toisaalta digitaaliset laitteet voivat olla hyviä opetusvälineitä, mutta ne eivät saa olla opetuksessa pääasia. Luennossa mainittiin, että Mitrankin menetelmissä korostuvat yhteistoiminta ja ihmisten välinen kommunikaatio, sekä ryhmien sisäisesti että ryhmien välillä.

Luennon lopussa Tere kiteytti hyvin oman ideaalioppimisympäristönsä ja opettajan roolin siinä. Meistä opettajan rooli oppimisen olosuhteiden luojana ja ehtojen määrittelijänä sekä prosessien alkuunpanijana ja kysymysten herättelijänä olisi käytännössäkin toteutettavissa kouluissa. Se vaatisi tietysti opettajaltakin enemmän aktiivisuutta ja opetuksen valmistelua kuin valmiiden oppikirjojen käyttö esim. reaaliaineiden opetuksessa. (Kieltenopetuksessa puolestaan oppikirjat puolustavat paremmin paikkaansa asioiden jäsentämisessä.) Eri teemoihin käytettävä aikakin on koulussa kortilla, mutta opetuksesta saadaan kattavaa, jos esim. historian tunnilla oppilaat/ryhmät perehtyvät jokainen omaan aiheeseensa ja esittelevät työnsä tulokset toisille. Ryhmätöitä tehdessä opitaan samalla tiedonhankintataitoja ja sitä lähdekritiikkiäkin.

Koulun tärkeimmäksi tehtäväksi tietopuolisen opetuksen osalta voisikin silloin nähdä tiedonhankintataidoissa ja tiedon tulkinnassa opastamisen sekä tiedonlähteille ohjaamisen. Oppilaiden kykyä itsenäiseen ajatteluun pitäisi myös vahvistaa läpi kouluvuosien. Näillä keinoin oppilaat oppisivat tulkitsemaan maailmaa ja yhteiskunnan ilmiöitä sekä muodostamaan hankkimansa tiedon perusteella oman näkemyksensä eri kysymyksistä. Mehän olemme siis informaatiotutkimuksessa asian ytimessä!

Lopun pohdinta netin vaikutuksista ei saanut meitä innostumaan, sillä se oli sitä samaa mitä ollaan 80-luvulta saakka pyöritelty. Netti eristää ihmiset koteihinsa, mutta toisaalta netistä saa kimmokkeita lähteä kotinsa ulkopuolelle. Netti tekee kaikista erakoita, paitsi että erakot voivat olla hyvinkin sosiaalisia keskustelupalstoilla jne. Netti ei tee meistä mitään, se ainoastaan tarjoaa lisää tilaa ja uudenlaisia tapoja meidän toteuttaa itseämme.