Takavasemmistolaiset/Keskustelu 1

Wikiopistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Heinin kommentit:

- Videolla tuli esille se, että digimaastossa tekeminen ja toimiminen voidaan nähdä kulttuurin luomisena. Esimerkiksi meemien tekemistä, oman version tekemistä jostain olemassa olevasta videosta ja videoiden kommentoimista voitaisiin pitää kulttuurin tuottamisena. Kuitenkin tällainen kulttuurin tuottamisen muoto saa paheksuntaa ns. korkeamman kulttuurin tuottajilta tai muilta tahoilta. Eli tavallaan kulttuurin luomisen kentällä on jonkinlaista elitististä ajattelua, samaan tapaan kuin esimerkiksi taideyhteisössä. Ajatellaan, että jonkin teoksen täytyy yltää joihinkin tiettyihin standardeihin, jotta se nähtäisiin "oikeana taiteena". Ehkä tällainen samanlainen ajattelu elää myös siinä, mikä lasketaan kulttuuriksi tai kulttuurin tuottamiseksi ja mikä ei. Kuitenkaan meemien tekijät tai videoita kommentoivat ihmiset eivät edes ajattele luovansa kulttuuria. He vain tekevät sitä, mistä pitävät tai mikä on heistä hauskaa. Samaa voi toisaalta varmaan sanoa heistä, jotka tekevät teatteria tai soittavat musiikkia. Hekin luultavasti vain tekevät sitä, mistä pitävät tai vain ilmaisevat itseään sen suuremmin ajattelematta itseään kulttuurin tuottajina.
- Videolla puhuttiin myös koulujen asemasta nykypäivänä. Aika paljon samanlaisia ajatuksia kuin mitä Mitran luennossa tuli esille eli nykyinen koululaitos on vanhentunut, kouluissa keskitytään oppimiseen yksilönä ja koulun vaatimukset liittyvät yksilöön. Videolla sanottiin, että koulu uusintaa kulttuuria sen sijaan, että se uudistaisi sitä, ja että koulu ei ole riittävän avoin yhteiskuntaa kohtaan, minkä takia esim. digitaaliset välineet ja digilukutaito eivät näy kouluissa. Digitaalisia välineitä on alettu ottaa mukaan opetukseen [1] joissain yksittäisissä kouluissa, mutta muutos on liian hidasta. Siinä vaiheessa, kun älypuhelimet ja tabletit ovat osa kaikkien koulujen opetusta, jokin uusi laite on laajassa käytössä ja osa ihmisten arkea, jolloin koulu on taas jäljessä. Koulut ovat jäljessä myös muilta osin kuin digitaalisten välineiden käytössä, mikä koskee nimenomaan opetusta ja miten se tapahtuu. Kouluissa voitaisiin tavoitella avointa oppimista ainakin jossain määrin. Eli opittaisiin toisilta, keskusteltaisiin ja väiteltäisiin. Ei ajateltaisi, että luokassa on vain yksi henkilö, joka tietää asioista ja opettaa niitä muille. Jos oppiminen olisi sidoksissa oppilaiden arkeen ja heidän kiinnostuksen kohteisiinsä, ehkä koulu nähtäisiin paikkana, jossa todella opitaan asioista sen sijaan, että sinne mennään antamaan tietty panos.
- Lapset ja nuoret oppivat käyttämään digitaalisia välineitä usein jo ennen kouluun menoa, mutta laitteiden ja palveluiden käyttö voi olla vain käyttöperiaatteisiin liittyvää pärjäävää käyttöä ja digilukutaito mekaanista. Koulu ja vanhemmat voisivat opettaa analyyttistä tai kriittistä lukutaitoa eli esim. auttaa lapsia ja nuoria ymmärtämään erilaisia palveluita ja sosiaalisen median alustoja, sekä tunnistamaan luotettavia tiedonlähteitä. Vanhemmat voisivat myös olla avoimesti kiinnostuneita siitä, mitä heidän lapsensa tekevät netissä sen sijaan, että sen käytöstä valitettaisiin lapselle.

Tatu ajatukset

Johdantovideon voi mielestäni yhdistää hyvin A-kohdan videoihin Noahin internet käyttäytymisestä sekä videoon Mitran uudesta koulutusjärjestelmästä, School on a Cloudista. Videossa Tere Vadén ja Juha Suoranta puhuvat uuden diginatiivin sukupolven internetin käytöstä, oppimisesta formaalisti ja epäformaalisti sekä heidän panoksestaan sosiaaliseen kulttuuriin. He myös jakavat internetin käytön kolmeen tapaan: mekaaniseen, analyyttiseen ja kriittiseen. Miellän nuo kolme osaamisen tapaa sen verran käytännölliseksi, että yritän hyödyntää niitä tämän kirjoitelman aikana yleisestä näkökulmasta oppimiseen, enkä vain internetin käytön oppimiseen.

Diginatiivin käsite on hieman vaikea määrittää, mutta eräs keino määritykseen on sukupolvi, joka on syntynyt ajankohtaan, jossa internet on jo suuren yleisön käytössä. Vaikkei Noah ole ikänsä perusteella diginatiiveihin kuuluva – hän on liian vanha – liittäisin hänet silti heihin hänen joustavan interenetin käyttönsä perusteella. Mutta silti Noahkin on videossaan selvästi internet käyttäytymisen mekaanisessa päässä. Hän on, kuten videolla sanotaan, sovellusten ja Googlen etsintä-palkin armoilla. Hän surffailee oikeinkin tottuneella otteella ja käyttää monia sovelluksia samaan aikaan, mutta hän on silti niiden kehyksen sisällä. Hän käyttää internettiä sovellusten kautta ja sovelluksia niin kuin niitä kuuluu käyttää. Hän käyttää niitä arkisen välinpitämättömästi ja sangen rutinoituneesti ilman haastamista tai uuden löytämistä. Hänelle netti toimii työkaluna sosiaaliseen kanssakäymiseen ja viihteeseen ilman kummempaa normin rikkomista. Hän on mekaanisella internet käyttäytymisen tasolla.

Terén ja Juhan keskustelu lasten internetin ja tietokoneiden sekä älykännyköiden käytöstä liippaa mielenkiintoisen läheltä myös Mitran ajatusta School on a Cloud-koulusta, jossa oppiminen tapahtuu internetin ja tietokoneen avulla. Lapsien lisääntynyt tietokoneiden käyttö on vaatinut niiden käyttämisen opettelua, ja lapset ovat oppineet näitä taitoja ystäviltään ja perheeltään. Lapset eivät oleta, että koulu opettaisi sitä heille, vaikka se onkin heille erittäin tärkeä osaamisen kohde. Aivan kuin lapsetkin ajattelisivat kuin Mitra, että koulu ei kuitenkaan ymmärrä heille juuri tällä hetkellä tärkeinä olevia asioita, joten niiden oppimiseen tarvitaan muita kanavia. He ajattelevat koulua paikkana, johon viedään oma työpanos ja päivän tunnit, koska niin pitää tehdä, mutta oppimisen paikka se ei ole. Mielestäni tämä kertoo paljon konkreettisemmin sen mitä Mitrakin yritti omalla TED-talk jaksollaan mainostaa, eli koululaitoksen muuttumista turhaksi, mikäli se jatkaa oloaan samanlaisena. Tämäkin koulun käyminen koulun käymisen vuoksi putoaa mielestäni samaan kategoriaan mekaanisen osaamisen kanssa. ”Coping” on sanana tähän kategoriaan hyvin käypä. Jostain asiasta suoriudutaan, jotta se on hoidettu, koska näin pitää tehdä, sillä parempaakaan ei ole keksitty ja kunhan kursseista pääsee läpi, se riittää. Tätä mekaanista oppimista näkyy yllättävän paljon jopa yliopistossakin asti, ja sen tuntomerkkeinä on usein juurikin asian suorittaminen loppuun, sillä loppu, valmistuminen on tärkeintä, eikä se mitä matkan varrella oppii tai pitää mielekkäänä.

Oppimisesta muiden vuoksi on päästävä lopulta oppimiseen itsensä vuoksi. Oppimiseen itsensä vuoksi liittyy mielestäni juurikin analyyttinen ja kriittinen osaaminen. Olisiko tie analyyttiseen ja kriittiseen oppimiseen löydettävissä esimerkiksi Mitran ehdottamasta koulusta, jossa oppilaat opiskelevat keskenään ryhmässä ja opettajan rooli tiedon hallitsijana ja antajana on määritetty uudestaan vain taustatoimijaksi. Analyyttinen ja kriittinen oppiminen vaatii, että halu oppimiseen ja osaamisen tulee opiskelijalta itseltään itsenä vuoksi. Mekaaninen oppiminen voidaan toteuttaa institutionaalisesti koulujärjestelmässä, mutta analyyttistä ja kriittistä oppimista ei voida. Oli kyseessä sitten formaali tai epäformaali oppimistilanne, haastaminen, kriittinen arviointi ja aktiivisuus tulevat aina oppilaan sisäisestä motivaatiosta. Estradi on jo pystytetty notkealle ja kysyvälle oppimiselle ja se on ainakin idealistien mielestä yliopisto, mutta se joka haastaa, kysyy, väittää, todistaa ja avaa suunsa on opiskelija omasta halustaan.

Villen jutut

Videon alussa käsiteltiin lasten tietotekniikan käyttöä ja en ole yhtään yllättynyt tuosta että television katselu on korvattu tietotekniikalla. Netissä kun voi tehdä kaikenlaista ja juuri silloin kun itse haluaa. Allekirjoitan myös tuon "salaa/vahingossa" oppimisen. Esimerkkinä englannin kielen osaaminen niillä, jotka ovat viettäneet aikansa interaktiivisen median parissa verrattuna niihin jotka mieluummin leikkivät ulkona. Harhauduinkohan aiheesta?

Sen ilmiön olen myös huomannut, että lapset ja nuoret uskaltavat kokeilla tietoteknisiä asioita aikuisia enemmän. Omien vanhempien kohdalla saan usein kuulla "uskaltaako/saako tästä painaa?" kun taas veljenpoikani kokeilee ensin ja kysyy vasta sitten.

Mutta siis, tällaista tää yhteiskunta nyt on. Lapset opettavat vanhempia ja myöhemmin nämä samat lapset ovat itse vanhempia jotka todennäköisesti opettavat lapsia koska elämme tietoteknisessä murrosvaiheessa. Vanhemmat eivät ole oppineet tietotekniikan käyttämistä kuten lapset koska "vanha koira ei opi uusia temppuja" ja se on ihan okei. Nyt vaan koulujärjestelmänkin pitäisi uudistua mukana.

All in all, digitaalisuus on nykypäivää. Elämme murrosaikaa jossa digitaalinen ja ei-digitaalinen aika kohtaavat. Yhteiskunnan pitäisi ottaa digitaalisuus haltuun eikä jumittua vanhaan. Olen pahoillani tiivistäjä, tämän parempaan en pysty.

Petterin ajatukset

Keskeisimmät käsitteet luennolla olivat digilukutaidon eri muodot. Herrat pohdiskelijat jakoivat asian kolmeen tasoon: mekaaniseen lukutaitoon, analyyttiseen lukutaitoon ja kriittiseen lukutaitoon. Näitä käsitteitä avattiin seuraavasti:

Mekaaninen digilukutaito on perustaito. Osataan käyttää sovelluksia, kuten Google-hakua, Skypeä, sähköpostia ohjeiden mukaan, mutta sovellusten ehdoilla. Vanhempi sukupolvi joka ei ole syntymästään asti ollut tekemisessä näiden medioiden kanssa kuuluu usein tähän ryhmään.

Analyyttisen lukutaidon hallitsevat ymmärtävät järjestelmien taustoja ja hahmottavat niiden rakenteita, esimerkiksi tietävät kuinka Wikipedia toimii (se on avoin tietosanakirja, ei välttämättä luotettava), ymmärtävät eri medioiden kontekstit (Yle vs. Youtube), pystyvät ylimalkaan suhtautumaan kriittisesti netin sovelluksiin.

Kriittinen lukutaito on verissä ”diginatiiveilla”, 90-luvun lapsilla, joille digitaalinen media on tuttua elämän alusta asti. Yllämainitut osaamiset on opittu usein jo ennen kouluikää ja he osaavat itse tuottaa ja käyttää sovelluksia omien tarpeidensa mukaan, sekä kyseenalaistaa oletusarvoja. Esimerkkinä voisi olla vaikkapa oman Wikin perustaminen pelitiimille Wikipedian lukemisen sijaan tai vaikkapa järjestelmien hakkerointi. Wikileaks annettiin esimerkkinä kriittisestä toiminnasta.