Takavasemmistolaiset

<Takaisin kurssin pääsivulle

Jäsenet

Ville Valtonen (VilleVal)
Tatu Pajula
Heini Anttila (heinia)
Petteri Markkanen (Pmarkkan)

Suoritusmuoto

A+B

Takavasemmistolaisten kannanotto: A-moduuli

Sugata Mitra: Build a School in the Cloud

Sugata Mitra: Build a School in the Cloud [1]
Ryhmien kommentit
Takavasemmistolaisten kommentit Mitran luennosta

Tiivistelmä

Ryhmämme näki Mitran ehdottamassa uudessa koulujärjestelmässä hyviä ja huonoja puolia. Olimme kiinnostuneita Mitran kokeen onnistumisesta ja mietimme miten School on a Cloud eroaisi omasta koulujärjestelmästämme. Pohdimme myös miten se toimisi koetilanteen ulkopuolella esimerkiksi suomalaisessa opiskelutilanteessa. Isoin ongelma Mitran ideassa on sen kohtaaminen erilaisten oppilaiden kanssa. Voi olla mahdollista, että Mitran kaikkiin kokeisiin valikoitui kiinnostuksen ja taidon vuoksi juuri sellaisia oppilaita, jotka oppivat hyvin Mitran kokeen tyylisessä tilanteessa sosiaalisen ryhmätyön kautta. Mutta entäpä oppilaat, jotka oppivat kuuntelemalla tai kirjoittamalla? Mitran esitys jätti myös paljon aukkoja uuteen koulutusjärjestelmään. Mitra ei esimerkiksi kerro miten kaiken kattava tämä uusi järjestelmä on. Onko se vain tietyn ikäisille vai kaikille? Koskeeko se kaikkia kursseja vai ainoastaan erityisiä ennalta valittuja kursseja? Onko Mitra aikomassa todellisuudessa tuoda omaa koulutusjärjestelmäänsä kaikkiin maihin? Toimiiko se suuremmassa koko valtion kokoisessa järjestelmässä? Myös motivaatio ja vapaus oli keskustelussamme esillä. Mitä ryhmätyötilanteessa tehdään, jos oppilaat eivät halua tehdä tehtäviä? Mikäli opettaja on taustalla, onko opiskeluun käskeminen oppimiseen vaikuttamista, jota Mitra haluaa nimenomaan karttaa? Koulun sijaitseminen internetissä tarkoittaa myös sitä, ettei siellä harjoiteta käsin kirjoittamista. Mitra pitää käsin kirjoittamista menneen ajan taitona, jonka olemassaolo nykypäivänä ei ole niin tärkeää. Mutta onko käsin kirjoittaminen sitten turha taito? Toiset pitävät sitä hyödyllisenä ja toiset eivät. Ainakin Mitran suunnitelma poistaisi sen kokonaan opetuksesta. Ja kerran poistettua oppiainetta on vaikea tuoda takaisin.
Positiivisiakin asioita toki löytyy Mitran suunnitelmasta ja oikein toteuttamalla se toimisi varmasti ainakin vaihtoehtoisena koulutusvaihtoehtona oikein hyvin. Vaikkakin myös suomalaiset koulut yrittävät pysyä ajan hermolla ja mukautuvat yhteiskunnan uusiin tarpeisiin, ovat ne silti liian jähmeitä muuttumaan samaa hengästyttävää vauhtia kuin internet. Mitran suunnitelma on siksikin hyvä, että sen alustana toimii internet, joten sen tarjoamaa oppiaineistoa ja opetusmetodeja on helppo muuttaa, mikäli ne todetaan käytössä epäsopiviksi. Opetusohjelman muuttaminen netin alustalla on helpompaa kuin tämänhetkisissä kivijalkakouluissa. Mitran idea on sinänsä myös helposti toteutettavissa, sillä internet on jo koko maailman kokoava verkko, jolla yhteydenpito monien kymmenien tuhansien kilometrien päähän onnistuu helposti ja nopeasti. Mitran ideassa tämä verkko vain otettaisiin käyttöön vielä entistä paremmin oppimista ja opetusta varten.
Mitran kouluun valikoituvat siihen sopivat oppilaat, eli oppilas, joka oppii parhaiten ryhmätilanteessa saa varmasti erittäin paljon positiivisia kokemuksia ja oppii helposti Mitran koulussa. Sen vuoksi, että Mitran koulu saattaa jakaa oppilaat niihin, jotka oppivat ryhmätehtävissä parhaiten ja niihin, jotka oppivat parhaiten perinteisellä tyylillä kuunnellen ja muistiinpanoja tehden, voisi merkitä sitä, että Mitran systeemiä ei kannattaisi valita ainoaksi koulujärjestelmäksi. Sen paras paikka saattaakin olla vaihtoehtoisena koulutusväylänä niille, jotka sopivat sen luomaan oppimistilanteeseen.

Noah

Noah-lyhytelokuva [2] tai [3]
Ryhmien kommentit
Takavasemmistolaisten kommentit Noah-lyhytelokuvasta

Tiivistelmä

Lyhytelokuva Noah kuvasti hyvin minkälaista teini-ikäisen pojan elämä Internetissä on. Selaimessa on monta välilehteä auki, musiikki pauhaa taustalla ja päälle vielä skypekeskustelu tyttöystävän kanssa. Tällainen nopeasti asiasta toiseen pomppiva multitasking-tyyli on normaalia nuoren ihmisen käyttäytymismallia, vaikka sen ei ehkä pitäisi olla. Tällaisen käyttäytymiskulttuurin uhriksi joutuu Noahin tyttöystävä Amy, joka ei saa huomiota ennen kuin keskustelun aihe vakavoituu.

Elokuva näyttää liioitellusti sen, mikä on pahinta mitä sosiaalisessa mediassa voi tapahtua. Kun vakava keskustelu keskeytyy, alkaa ylianalysointi. Tyttöystävän statusta syynätään ja sivua päivitetään mahdollisten muutoksien varalta, kuvien kommentit luetaan läpi ja kommentoijien profiilit katsotaan läpi eli ns. "stalkataan". Tällainen käyttäytyminen ruokkii ylianalysointia ja auttaa käyttäjää näkemään sen, mitä haluaakin tai tässä tapauksessa pelkääkin nähdä. Päähenkilön yliampuvien tekojen vuoksi suhde päätyy eroon.

Päivien kuluessa erosta toipuva Noah sukeltaa Chatrouletten maailmaan, jossa katsojalle halutaan viestittää kuinka 13-vuotiaat tytöt ja peniksiä esittelevät miehet pyörivät keskenään. Chatroulettesta Noah saa kuitenkin arvokkaan näkökulman Facebookiin, kuinka Facebook on vain raadollinen suosiokilpailu.

Vaikka elokuva olikin kärjistetty esimerkki millaista Internetin käyttö voikaan olla, on syytä miettiä, annammeko tarpeeksi aikaa meille tärkeille ihmisille?

Takavasemmistolaisten kannanotto: B-moduli

Oppimismodulit kurssin wikissä: [4]

Moduli 1

Tiivistelmä

Johdantovideolla nousi esille kolme digilukutaidon muotoa: mekaaninen, analyyttinen ja kriittinen. Nämä käsitteet liittyvät siihen, miten internetiä ja erilaisia sovelluksia käytetään, miten ne ymmärretään ja miten niihin suhtaudutaan. Johdantovideo on hyvin yhdistettävissä A-kohdan videoihin, joista toisessa näimme Noah nimisen pojan nettikäyttäytymistä ja toisessa kuulimme Mitran esittämästä uudenlaisesta koulu- tai oppimisjärjestelmästä.

Diginatiiville on monenlaisia määritelmiä, mutta nykyään se ymmärretään herkimmin sukupolvena, jolle digitaalinen media on ollut tuttua elämän alusta tai ainakin hyvin nuoresta iästä lähtien. Noah voidaan nähdä diginatiivina sen perusteella, kuinka luontevasti hän käyttää internetiä ja erilaisia sovelluksia. Noahin digilukutaito on kuitenkin mekaanista, sillä hän käyttää sovelluksia niiden omilla ehdoilla ja hyvin rutiininomaisesti. Missään vaiheessa Noah ei haasta näkemäänsä tai käytä niitä muuhun kuin sosiaaliseen kanssakäymiseen ja viihteen kuluttamiseen. Diginatiiveilla voisi kuitenkin ajatella olevan niin sanotusti paremmat lähtökohdat analyyttiseen ja kriittiseen lukutaitoon kuin vanhemmilla sukupolvilla. Lapset ja nuoret uskaltavat kokeilla erilaisten tietoteknisten laitteiden ja digitaalisten sovelluksien käyttöä esimerkiksi vanhempiaan enemmän. Kun vanhempi kysyy uskaltaako tai saako jotain nappia tai kohtaa painaa, nuori on samaa asiaa jo kokeillut ja kyselee vasta jälkeenpäin. Mitrankin videolla näimme, kuinka lapset rohkeasti kokeilivat tietokoneen käyttöä ja oppivat sitä kautta sekä opettivat muita. Vaikka diginatiivien lukutaito voi olla mekaanista, heillä on kuitenkin rohkeutta esimerkiksi lähteä käyttämään ja tuottamaan sovelluksia omien tarpeidensa ja kiinnostuksen kohteidensa mukaan.

Kolme lukutaidon muotoa voidaan hyödyntää myös yleisenä näkökulmana oppimiseen. Sekä johdantovideolla että Mitran esitelmässä nousi esille nykyisen koululaitoksen vanhentuneisuus. Lapset ovat oppineet digitaalisten välineiden käytön jo ennen kouluun menoa, eivätkä siksi oleta, että koulu enää opettaisi heille näitä taitoja. Lapsilla ja Mitralla voi siis olla sama ajatus siitä, että koulu ei ymmärrä heille juuri tällä hetkellä tärkeinä olevia asioita. Koulu on heille vain paikka, jonne viedään vaadittu työpanos, koska näin täytyy tehdä. Oppimisen paikka se ei kuitenkaan ole. Tällainen koulun käyminen koulun käymisen vuoksi ja oppiminen muiden vuoksi on hyvin lähellä mekaanisen osaamisen ajatusta. Oppiminen itsensä vuoksi on taas yhteydessä analyyttiseen ja kriittiseen osaamiseen, johon Mitran School of Cloud -idea voisi soveltua paremmin kuin nykyinen oppilaitos. Avain analyyttiseen ja kriittiseen osaamiseen ja lukutaitoon voisi olla siis siinä, että oppiminen on avointa, jolloin omien kiinnostuksen kohteiden sisällyttäminen oppimiseen on helpompaa ja oppiminen tapahtuu omasta halusta, eikä ulkoisista pakoista tai vaatimuksista.

Moduli 2

Tiivistelmä

Wikioppimisessa tärkeimpinä asioina kirjoista oppimiseen verrattuna on yhdessä oppiminen ja tekeminen, eli joukkoistaminen. Ryhmätöitä ja lukupiirejä on toki ollut jo useampia kymmeniä vuosia ja opettajat ovat jakaneet oppimateriaaleitaan, mutta digitaalisuus on tuonut tähän myös helpot keinot muokata ja keskustella asioista. Lisäksi wikisivustoissa on mukana versiointi ja tiedot siitä kuka on muokannut mitäkin.

Videolla Juha Suoranta ja Tere Vadén puhuivat oppimisesta vertailemalla formaalia oppimista ja Wikioppimista. Formaalin oppimisen he määrittelevät oppivelvollisuuden alaiseksi peruskoulun tyyliseksi pakolliseksi oppimiseksi, joka perustuu eksklusiivisuuteen, yksilön oppimiseen ja arvioimiseen sekä auktoriteetin kunnioittamiseen ja kuunteluun. Wikioppiminen on formaalin tai epäformaalin oppimisen alue, jossa ryhmätyöt, yhdessä oppiminen ja avoimuus ovat tärkeintä. Wikioppiminen ei liity oppivelvollisuuteen ja pakollisuuteen, vaan on itseohjautuvaa, vapaaehtoista ja mielekkyyteen sekä omaan haluun perustuvaa. Wikioppimisessa tärkeintä ei ole yksilön suoriutuminen ja jonkin asian osaaminen ulkoa, vaan ryhmän vertainen, kysyvä ja haastava oppiminen.

Suoranta ja Vadén siis korostavat wikioppimisen motivaattorina vapaaehtoisuutta. Se ei ehkä ole mahdollista oppilaitoksissa, joista pitää valmistua. Suomessa on myös oppivelvollisuus, mikä ei ole erityisen vapaaehtoista myöskään. Yliopistoissakin osa kursseista on pakollisia, vaikka niiden sisältö ei kiinnostaisi opiskelijaa lainkaan, vaan niistä saatavat suoritukset ja opintopisteet. Toki opiskelija on hakeutunut opiskelemaan pääaineittaan mielenkiinnosta siihen, tai muista syistä, kuten hyväpalkkaisen ammatin toivossa.

Suoranta ja Vadén myös korostavat dialogissaan keskustelemista ja ryhmässä oppimista kun wiki-alustaa käytetään, mutta tämä on ehkä enemmänkin ideaalitilanne – kurssit pyritään yliopistossakin saamaan suoritettua tehokkaasti kerralla ja opiskelijan rajoitetut resurssit harvoin mahdollistavat tilanteen, missä voisi istuskella ja pohdiskella. Vapaa-ajan harrastusten ja ammatillisen mielenkiinnon motivoimina wikioppiminen toteutuukin parhaiten.

Wikoppimisessa on hienoa sen vapaus ja kielivalinnoista riippuen saada aiheeseen mukaan maailmanlaajuinen yhteisö. Ongelmia sitten onkin koko joukko. Tiedon faktuaalisuus ja aktuaalisuus eivät välttämättä täyty, jos ei ole opettajaa tarkistamassa faktoja. Wikisivustosta voi tulla aivan huuhaata ilman tarkistamista. Toki voidaan sopia sääntöjä vertaisarvioinnista tai lähteiden varmistamisesta, mutta silti vaarana on, että taso jää heikoksi tai jopa virheelliseksi. Wikioppiminen toki vapauttaa opettajia enemmän muihin aktiviteetteihin luentojen pitämisestä, kun oppilaat etsivät itse tietoa ja opettavat toisiaan ryhmätöiden muodossa, kuten tälläkin kurssilla. Se ei välttämättä ole pelkästään hyvä asia, sillä opettajaa tarvitaan edelleen. On eri asia lähetellä linkkejä materiaaleihin, kuin käydä ne asiantuntijan roolissa läpi oppilaiden kanssa. Tämä on tärkeää välitettävän tiedon laadun ja jäsentelyn kannalta.

Wikioppiminen on hyvä lisä formaaliin opetukseen. Käytännössähän se on itseopiskelua mahdollisesti muiden kanssa, sekä ajan ja paikan rajoituksista vapaampaa, kuin perinteinen luokkahuonetyöskentely.

Moduli 3

Tiivistelmä
Ryhmällemme osoittautui kaikkein mielenkiintoisimmaksi Wikipedian ”notabilityn”, deletionismin ja inklusionismin käsitteet sekä myös Wikipedian ”ei uutta tutkimusta”-sääntö ja Wikiopiston käyttö opetuksessa yliopistossa ja miksei muissakin kouluasteissa. Myös eri kielisten Wikipedia-sivujen erot ja problematiikat käväisivät keskustelussamme.

Mietimme ”notabilityn” käsitettä sen subjektiivisuuden kautta, eli vaikkakin merkityksellisyyden pitäisi olla tavallaan puolueeton käsite, joka määrittelisi Wikipediaan lisättävät artikkelit helposti tärkeisiin ja vähemmän tärkeisiin, niin onhan se aina jonkin ihmisen tai ryhmän mielipide. Konkreettisena esimerkkinä tästä ryhmäläisen seuraama väittely, joka koski erään bändin Wikipedia-sivuja. Tämänkin tapauksen kohdalla inklusionistit ja deletionistit perustelivat omaa kantaansa merkityksellisyyden perusteella ja olivat kumpainenkin siten oikeassa ja yhtä subjektiivisen näkökulman takana. Inklusionistit siis haluavat säilyttää Wikipediassa kaikki tyngät ja tarpeettomatkin artikkelit eli kaiken mitä sinne laitetaan, sillä artikkeleja voi aina muokata paremmiksi, laajemmiksi ja viitteellisemmiksi. Inklusionistit haluavat painottaa Wikipedian slogania vapaana sanakirjana. Se tarkoittaa, että se on vapaa alusta tiedon kasaamiseen yhteen paikkaan, eikä sitä, että sen pitäisi olla erityisen hyvä ja ammattimaisesti koostettu. Inklusionistit perustelevat haluaan pitää kaikki artikkelit olemassa Wikipediassa myös sillä, että ne eivät vie koskaan niin paljon tilaa, että Wikipediasta loppuisi tila uusille artikkeleille. Toisaalta tätäkin näkemystä vastaan voisi argumentoida sillä, että muisti on tila, joka tulee vääjäämättä jossain vaiheessa loppumaan. Deletionistit taas haluavat poistaa Wikipediasta kaikki tyngät, puolueelliset, viitteellisesti huonot ja muuten epäsopivat artikkelit. Deletionistit perustelevat omaa toimintaansa sillä, että lyhyitä ja triviaaleja artikkeleita pursuava Wikipedia on vaikea hallita, sen tietoa on vaikea etsiä ja tarkistaa, ja usein lyhyet artikkelit ovat jotakin tiettyä pientä ryhmää kiinnostavia ja siten hyvin puolueellisia. Deletionismin ja inklusionismin ongelmana on, että ne kummatkin ajattelevat ääripäillä. Paras vaihtoehto Wikipedialle olisi näiden kahden muodon väliltä, ja siten Wikipedia tällä hetkellä tuntuu toimivankin.

Wikiopiston käyttö esimerkiksi yliopisto-opetuksessa oli myös aihe mitä käsittelimme. Wikiopisto alustana mahdollistaa tämän ITIA2-kurssin tapaisen opetusmallin, jossa opetusmateriaali on jo valmiiksi netissä ja itse opetusaika voidaan käyttää projekteihin, työelämä-harjoitteluun tai ryhmätöihin. Tällainen opetusmalli muuttaisi opetusta perinteisestä luento-opetusmallista aika valtavasti. Oppilaille, mutta varsinkin opettajille tämän kaltainen muutos olisi varmasti jännittävä. Opettajat saattaisivat kokea olonsa hyödyttömäksi kaiken tiedon ollessa jo valmiiksi Wikiopistossa ja oppilaat saattaisivat kokea turvattomuutta uudessa tilanteessa, joka on vapaa perinteisestä luentomallista. Wikiopiston opetusmallissa opettajilla ja oppilailla olisi kummallakin myös enemmän töitä, Ja työ olisi luovempaa ja konkreettisempaa.

”Ei uutta tutkimusta”-periaate ja eri kielisten Wikipedia-artikkelien erot olivat myös keskustelussamme mukana. ”Ei uutta tutkimusta”-periaate tarkoittaa, että Wikipediassa ei saa julkaista tai tehdä uutta tutkimusta, eli tutkimusta, joka ei viittaa aiempiin samankaltaisiin tutkimuksiin. Se on sinänsä mielenkiintoinen periaate, koska se tekee Wikipediasta tavallaan kuolleen ja paikallaan olevan tiedon säilytyspaikan. Sekin on mielenkiintoista, että periaate koskee ainoastaan Wikipediaa, eikä sen sisarsivustoja. Eli esimerkiksi Wikiopistossa ei ole tätä periaatetta, siellä voidaan harjoittaa uutta tutkimusta. Eri kielisten Wikipedia-sivustojen erot olivat myös mukana keskustelussamme. Usein englanninkieliset Wikipedia-artikkelit ovat laajempia ja parempia kuin suomenkieliset, ja usein ihan syystäkin. Englanninkielisten artikkelien ylläpidosta, korjaamisesta ja kirjoittamisesta vastaan usein laajempi ryhmä ihmisiä kuin suomenkielisissä artikkeleissa, joten artikkelien muokkaaminen ja parantelu ovat usein aktiivisempaa englanninkielisissä artikkeleissa. Mielenkiintoinen havainto oli myös se, että joihinkin suomenkielisiin artikkeleihin on liitetty suoraan englanninkielisestä vastaavasta artikkelista käännetty teksti. Tästä nousikin esiin kysymys tämän kaltaisen teon laillisuudesta Wikipedian omien sääntöjen puitteissa, ja kopioitujen ja käännettyjen artikkelien merkitys lukijalle.

Vaikka Wikipedian viisi peruspilaria ja niiden luomat säännöt rajoittavat paradoksaalisesti Wikipedian omaa ideaa vapaasta sanakirjasta luomalla sen käyttöön ja muokkaamiseen aika tiukkojakin rajoja, ovat peruspilarit silti käytännöllisiä tuottamaan Wikipediaan rajoitettua vapautta, jonka sisällä siitä voi tulla jonakin päivänä jopa tieteellisissäkin kirjoituksissa käytetty validi lähde.

Moduli 4

Tiivistelmä

Takavasemmistolaisten keskustelussa tarkasteltiin vapauden tasoja, portinvartijoiden asemaa ja kaupallistumista. Minkälainen paikka Internet olisi jos kaikki käyttäisivät kolmannen asteen vapautta mahdollistavia palveluja? Entä mitä jos portinvartijoita ei olisi, olisiko Internet vain diktatuuria ja alistamista tuhoavaa kansanliikehdintää vai uusi mahdollisuus? Niin paljon kysymyksiä, niin vähän vastauksia. Sitten nämä mainostulot. Takavasemmistolaiset tarttuivatkin tähän ja ovat tyytyväisiä, että Wikipedia ei ota vastaan mainostuloja vaan palvelu elää kokonaan lahjoitusten varassa. Muuten palvelun riippumattomuus olisi vaarassa.

Takavasemmistolaisten keskustelu kokonaisuudessaan

Moduli 5

Tiivistelmä

Danah Boyd puhui siitä, miten nuoret ymmärtävät yksityisyytensä verkossa ja antoi esimerkkejä erilaisista tavoista, joilla nuoret pyrkivät hallitsemaan yksityisyyttään ja piilottamaan sisältöjä tai merkityksiä aikuisilta. Nuoret hyödyntävän sosiaalisen median alustojen asetuksia sekä ”normaaleilla” tavoilla muuttamalla esimerkiksi statuksiensa näkyvyyttä, että kekseliäillä tavoilla, kuten deaktivoimalla profiilinsa päivisin. Tällainen alustojen asetuksien ja suodattimien käyttäminen luonnistuu nuorilta ehkä jopa paremmin kuin vanhemmilta, mikä osoittaa sen, että nuoret miettivät yksityisyyttään enemmän kuin aikuiset luulevat. Asetuksien muuttamisen lisäksi nuoret piilottavat merkityksiä käyttämällä ilmaisuja ja viittauksia, jotka aukeavat niille henkilöille, joille viesti on tarkoitettu. Boyd kertoi esimerkin nuoresta, joka käytti Monty Python -referenssiä, joka avautui oikein vain nuoren kavereille, muttei hänen äidilleen. Yksi ryhmäläinen mietti, miksei nuori vain yksinkertaisesti hyödynnä Facebookin asetuksia ja piilota äidiltään sellaisia statuksia, jotka eivät ole hänelle tarkoitettuja. Onko tämä tietoinen valinta vai eikö kaikki nuoret sittenkään ole täysin perillä käyttämiensä alustojen asetuksista?

Ryhmämme keskustelussa tuli esille se, ettei nuorten halu piilottaa asioita vanhemmiltaan ole mitenkään uusi ilmiö. Päiväkirjoissa ja kirjeissä on varmasti käytetty kiertoilmaisuja, salakieltä ja ties mitä muuta piilottamaan oikea sisältö ja merkitykset vakoilevilta vanhemmilta. Ylipäätänsä se, että kaikkea julkisesti jaettua ei haluta täysin julkiseksi ei ole uusi asia, joka koskisi vain nykynuorisoa. Toisaalta yksityisyyden tarve ei myöskään ole vähentynyt, edes sosiaalisessa mediassa, vaikka usein saatettaisiinkin ajatella niin. Mitä enemmän vanhemmat pyrkivät rajaamaan nuorten yksityisyyttä ja tunkeutumaan sellaiselle alueelle, johon he eivät kuulu, sitä enemmän nuoret keksivät uusia keinoja piiloutua vanhempiensa katseilta.

Moduli 6

Tiivistelmä

Russhoffin tärkein viesti taitaa olla se, että ihmisen täytyy ymmärtää ”koodauksen” logiikat, jotta ymmärtää miten kaupallistettu internet toimii. Eli kuinka meistä kerätään tietoa, analysoidaan ja kategorisoidaan sitä ja käytetään hyväksi – pääasiassa markkinoinnin kohdentamisena eri palveluissa, kuten Facebookissa tai Googlen mainoksissa.

Russhoffin mielestä ihminen on ”koodattu” jos ei ymmärrä ”koodauksen” logiikkaa, eli ole itse ”koodari” (tämä ei tarkoita että pitäisi osata kirjoittaa konkreettista koodia). Tällöin hän ei myöskään ymmärrä, miten yhteiskunnat toimivat. Tietojen keruu ja käyttö kun ei rajoitu ainoastaan mainostamiseen. Digitaalinen media eri palveluineen oppii käyttäjästä ja tarjoaa enenevissä määrin juuri sen kaltaista informaatiota, mitä käyttäjä on näyttänyt suosivan.

Huolestuttavaa on, jos alamme saada vääristynyttä informaatiota tekemiemme valintojen pohjalta – saamme erilaisia hakutuloksia, koska Google tulkitsee meistä keräämänsä tiedon ja mainostajien ostaman näkyvyyden perusteella tulokset. Tällöin digitaalinen media kontrolloi meitä netissä tekemiemme valintojen kautta. Googlessa voisi olla lisäpalveluna ”puhdas” haku, minkä tulokset olisi järjestetty ilman oman nettikäytöksen ja selaushistoriasta kasattuja muuttujia.

Koska kaikki käyttäytyminen netissä on valintojen tekemistä ja nämä valinnat tallennetaan, on Rushoffin mielestä yksi tapa taistella tätä valtaa vastaan ”tägääminen”, eli esimerkiksi nettiin laittamiinsa kuviin voi lisätä itse keksimiään kategorioita. Tietoja keräävät algoritmit eivät silloin osaa lokeroida kuvaa niin tarkasti.

Digitaalinen media pakottaa meidät tekemään valintoja vastaanottamamme syötteen ja antamamme palautteen suhteen, mutta kuinka paljon tiedostamme valintojen tekemistä silloin kun olemme päivittäisessä informaation virrassa? Jos emme ole jatkuvasti mediakriittisiä, silloin käyttämämme digitaalisen median tuottajat kontrolloivat meitä enemmän kuin luulemmekaan ja olemme itse auttaneet ohjelmoimaan itseämme.

Moduli 7

Tiivistelmä

Ryhmämme suhtautui positiivisesti kummankin videon ideoihin. Changing Education Paradigms -videon jälkeen päällimmäisenä mielessämme oli perinteisen koululaitoksen lasten jaottelu ikäryhmittäin luokiksi, eikä esimerkiksi hitaat ja nopeat oppijat-tyylillä. Oppijia on paljon erilaisia, eikä ikäryhmittäin jaottelu ole välttämättä se paras vaihtoehto. Toisaalta nostimme myös esiin sen, että ikäryhmittäin jako on tavallaan objektiivinen ja siten se ei jaottele oppilaita parempiin ja huonompiin. Jotkut voivat ahdistua siitä, että ovat muita kavereitaan hitaampia ja ryhmäjako voi korostaa sitä. Ja nopeammat oppilaat taas tylsistyvät, jos joutuvat odottelemaan hitaampia ja heillä menee tavallaan opiskeluaikaa hukkaan odotellessa muita. Helppoa ratkaisua tähän ei tietenkään ole. Kaikille erilaisille oppijille olisi hyvä saada heitä kannustava opetustapa, joka huomioi juuri heidän laisensa oppijan. Tämän hetkinen peruskoulutusjärjestelmä ainakin Suomessa ei toimi täydellisesti, koska se pyrkii laittamaan kaikki oppijat samaan muottiin, johon kaikki eivät pakottamatta sovi. Variaatiota toki Suomestakin löytyy, esimerkiksi Steiner-koulu, mutta lisää samankaltaisia tarvitaan vielä.

Lukemisen uudet tavat -videosta mieleemme nousi tämän kurssin lempisana, eli diginatiivi. Miten diginatiivi sukupolvi uudistaa toiminnallaan lukemisen määritelmän. Monesti ajattelemme lukemisen kohteen tarkoittavan elitistisesti ainoastaan kirjaan painettua tekstiä ja mieluummin jotakin tunnettua romaania. Saatamme unohtaa, että suurin osa havaittavasta maailmasta koostuu tekstistä, joita luemme. Diginatiivit saattavat tässäkin kohtaa muuttaa jämähtäneitä käsityksiämme. Ehkäpä heidän harrastuneisuuden kautta ymmärrämme netin lukuisat tekstit yhtä tärkeiksi lukemisen kohteiksi kuin mitkä tahansa kirjat. Myös diginatiivien lukeminen tulevaisuudessa mietitytti meitä. Miten heidän lukemisensa tavat muuttuvat, kun he kasvavat aikuisiksi ja hankkivat lapsia? Opettavatko he lapsilleen oman tyylinsä lukea, vai opettavatko he edelleen lapsiaan lukemaan kirjojen avulla? Eihän tämä diginatiivien lukemisen muuttuminen ole myöskään mikään täysin uusi asia. Kaikki aiemmatkin sukupolvet ovat muuttaneet sitä, miten ymmärrämme eri asioita, ja esimerkiksi lukeminen kuuluu näihin asioihin. Diginatiivit voivat myös hyvin aikuistuessaan siirtyä perinteisen kirjallisuuden puolelle osittain tai kokonaan. Se, että he Twiittaavat nyt aktiivisesti perinteiset kirjat unohtaen ei kerro sitä, mitä he tekevät vuoden tai parin päästä. Emme myöskään pitäneet sitä yllätyksenä, että lapset oppivat nopeasti käyttämään esimerkiksi älypuhelinta. Lapset oppivat asioita nopeammin kuin aikuiset ja kun kaveritkin osaavat, niin ystäväpiirikin auttaa oppimisessa paljon. Syvempi ymmärrys tietokoneiden toiminnasta puuttuu lapsilta, mutta sekään ei yllätä juurikaan. Esimerkiksi koodaustaito on jo niin monimutkaista, että se hoituu yleensä hiukan paremmin kokeneemmilta ja sitä opiskelleilta.

Moduli 8

Tiivistelmä

Ryhmämme ei ollut kovin yllättynyt että käyttäjien uutisvirtaa manipuloidaan, mainoksilla on aina pyritty osumaan määriteltyyn kohderyhmään.
Samaa mieltä olimme tutkimuksen arveluttavasta etiikasta
Osallistujille olisi kuitenkin pitänyt tarjota poispääsy tutkimuksesta
Iloisuus tarttuu, negatiiviset asiat vetävät puoleensa negatiivisia asioita jne. - Ei uutta.

Jos yksityisyyden loukkaaminen tuntuu pahalta, yksityisyyttä rikkovan palvelun lopettaminen on hyvä vaihtoehto. Facebook on kuitenkin yritys joka on riippuvainen käyttäjistään, joten peruskäyttäjän näkökulmasta hyvä tapa vaikuttaa on boikotoida palvelua. Toinen tapa vaikuttaa olisi lakia säätämällä mikä vaatii sitten enemmän vaivaa.

Moduli 9

Tiivistelmä

Reijo Kupiaisen ehdottama kolmas tila oli ryhmämme mielestä mielenkiintoinen idea yhdistää koulu ja nuorten vapaa-aika. Kolmas tila opettaisi edelleen koulun lailla perinteisiä arvoja, mutta se hyödyntäisi myös niitä uusia medioita, jotka ovat nuorille tuttuja ja joita he käyttävät päivittäin koulun ulkopuolella. Nykyinen koulussa tapahtuva opetus tuntuu monista nuorista vanhanaikaiselta ja tylsältä, ja koulu kamppailee nuorten mielenkiinnon ylläpitämisen lisäksi nykyisen visuaalisuutta painottavan maailman kanssa. Jotain olisi siis tehtävä, jotta koulun ja nuorten maailman välinen kuilu ei suurenisi entisestään. Kupiaisen yksinkertaisesti ja selkeästi esittämä kolmas tila voisi olla toimiva ratkaisu tähän ongelmaan. Koulu saataisiin tuotua nykyiseen multimodaaliseen maailmaan kuitenkaan muuttamatta sitä jonkinlaiseksi viihdekeskuksesi. Toisaalta esimerkiksi puhelimien ja muiden laitteiden käyttämisen kieltäminen voi olla ihan hyväkin asia, sillä tällöin koulu toimii niin sanotusti rauhoittumisen paikkana, jossa jokainen hetki ei mene näyttöruudun tuijottamiseen. Tärkeää onkin varmasti löytää tasapaino uusien medioiden ja perinteisen opettamisen välillä niin, että nuorten mielenkiinto opetukseen säilyy.

Ryhmämme keskustelussa tuli esille se, että videopelit voidaan nähdä eräänlaisena kolmantena tilana. Vieraskielisiä videopelejä pelaamalla nuori voi esimerkiksi huomaamattaan oppia vierasta kieltä tai peli voi ainakin motivoida häntä oppimaan kieltä lisää. Vieraan kielen oppiminen ei nuoresta tunnu tylsältä tai puuduttavalta, koska se tapahtuu pelin kautta. Pelit voisikin ottaa osaksi opetusta ja oppimista, mutta tuskin kuitenkaan sellaisilla resursseilla kuin kaupallinen peliteollisuus. Joitain varoja voisi kuitenkin kohdentaa opetuspeleihin. Kokeiden sijaan arvosanat voisivat esimerkiksi tulla pelin suorittamisesta. Pelissä nuoren voi laittaa tekemään ja ratkaisemaan monenlaisia tehtäviä, joten pelejä voitaisiin käyttää testaamaan nuorten tietoja ja osaamista laajemmin. Tapahtuu opetus sitten pelien kautta tai kännykkäkameroita hyödyntäen, luovuus ja luova tekeminen näyttäisi olevan tärkeää. Lapset ovat tunnetusti luovempia kuin aikuiset, joten lapsien ja nuorten luovuuden hyödyntäminen opetuksessa nostaisi koulun perinteisestä pänttäämisen tilasta paikaksi, jossa oppiminen koetaan mielenkiintoiseksi.

Moduli 10

Tiivistelmä

Kurssin viimeiset videot herättivät mielipiteitä jo vähän eri tavalla kuin aikaisemmat. Erityisesti Bechdell –testiä pidettiin huvittavana ja pinnallisena, sekä vahvasti tarkoitushakuisena. Sitä pidettiinkin ennemmin keskustelunavauksena naisten asemasta ja roolista elokuvissa yleensä, kuin varteenotettavana ja vakavana testinä. Samalla myös todettiin, että Hollywood tekee rahaa, ei politiikkaa.

Sarkeesianin esittely 1980-luvun videopeleistä oli ehkä ennemmin media-arkeologinen katsaus (mikä unohti kaikki ne lukuisat pelit, missä ei ollut sukupuolella varustettuja hahmoja lainkaan), jonka lopuksi hän esitti feministisen näkemyksensä videopelien sukupuolirooleista. Ryhmämme löysi melko yksimielisesti selityksen rooleille kaupallisuudesta ja toisaalta myös 1980-luvun pelien teknisistä mahdollisuuksista syvempiin tarinoihin.

”Neito pulassa” on hyvin tunnettu tarinallinen asetelma globaaleilla markkinoilla ja hyvin vanha genre antiikin ajoilta lähtien. 1980-luvulla suurin osa pelaajista oli poikia ja siksi tällaisen yleismaailmallisesti tutun tarinan käyttäminen oli helppoa ja luontevaa peliteollisuudelle Japanista Yhdysvaltoihin.

Nykyään pelaajista enemmistö Yhdysvalloissa näyttäisi olevan yhden tutkimuksen mukaan [1] naisia ja tämä on myös 2000-luvulla tuonut vahvempia ja toimintakykyisempiä hahmoja peleihin – roolipeleissä on voinut aina valita sukupuolen ja naispelaajat ehkä siksi ovatkin enemmistönä tässä genressä. Pelaajien keskimääräinen ikä vuonna 2014 oli 31 vuotta ja sukupuolijakauma 52% miespuolinen ja 48% naispuolinen [2].

1. SuperData Research 2014: Report: Men play more MMOs, FPSes; women rule mobile, RPG: https://www.engadget.com/2014/10/27/report-men-play-more-mmos-fpses-women-rule-mobile-rpg/

2. Entertainment Software Association: Essential Facts about the computer and video game industry 2014: http://www.theesa.com/wp-content/uploads/2014/10/ESA_EF_2014.pdf