Takavasemmistolaiset/Keskustelu 5

Wikiopistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Tatu:

Videolla Danah Boyd puhuu teinien netin käytöstä ja siihen liittyvästä yksityisyydestä. Hän käyttää yksityisyyden käsitettä jakamalla sen kahteen osaan, jolla hän selittää teinien tavoittelemaa yksityisyyttä. Hänen mukaansa teinit haluavat olla julkisessa tilassa, mutta he eivät halua tehdä henkilökohtaisesta elämästään julkista, ainakaan kaikille. He haluavat mahdollisuuden osallistua julkisoon, mutta he eivät halua, että heidän kaikki sanomisensa internetin sosiaalisissa tiloissa ovat kaikkien saatavilla. Lähinnä teinien vanhemmat ja muut yksityisyyttä rajoittavat aikuiset ovat se taho, jotka teinit haluavat turvallisen kauas omasta mediakuplastaan internetissä. Boyd on kiinnostunut nimenomaan kaikista niistä mielikuvituksellisista tavoista, jolla teinit lisäävät omaa yksityisyyttään sekä argumenteista ja erimielisyyksistä vanhempiensa kanssa yksityisyyden rajoista. Boyd esitti tutkimuksensa idean sen verran hyvin, ytimekkäästi ja esimerkkejä käyttäen, että kiinnostuin itsekin aiheesta yksityisyyden ja sen rajoittamisen kiertämisen kannalta.

Teinit välttivät videolla vanhempiensa ja muiden ihmisten katsetta sosiaalisessa mediassa erittäin neuvokkaasti esimerkiksi muuttamalla Facebookin näkyvyyttä erottelemaan kaksi kaveriporukkaa toisistaan, deaktivoimalla oman profiilinsa päivisin sekä käyttämällä status-päivityksiä, jotka avautuvat oikealla tavalla vain oikeille ihmisille. Esimerkiksi Monthy Pythonin kappale ”Always look on the bright side of life” on mielestäni sinänsä loistavasti käytetty koodattu viesti lähettäjän omasta angstista. Kontekstistaan poisotettuna lyriikat viestivät tietämättömälle kuuntelijalle, eli vaikkapa vanhemmalle, elämän hyvien asioiden painottamisesta, mutta kappaleen kontekstin, ristiinnaulitsemisen, tietävälle se viestii omasta murheesta. Mielestäni tällainen sosiaalisen median subtekstuaalinen taso on erittäin mielenkiintoinen aihe tutkimukselle ja myöskin ehkäpä lähes mahdoton dekoodata ulkopuoliselle tutkijalle, kuten Boydille. Ulkopuolisena hän ei voi tietää teinien julkaisujen subtekstiä pintapuolisesti tarkasteltuna, ja uskon, että monikaan teini ei halua haastatteluissakaan paljastaa oman sosiaalisen mediansa käytön syvempiä merkityksiä. Onhan Boyd aikuinen ja tällöin taho, jota vastaan koodaus on juuri tehty. Toisaalta onhan hän saanut tutkimukseensa ainakin muutaman teinin kertomaan omien julkaisujensa syvemmät merkitykset, joten ehkäpä Boyd tutkija on kuin ulkopuolisuuden neutraalilla tasolla, jolle merkitykset on helpompi paljastaa tieteen nimissä.

Subtekstin käsite sosiaalisen median julkaisujen yhteydessä on kuitenkin mielestäni erittäin kiinnostava aihe ja tavallaan se myös kertoo osaltaan historian toistumisesta. Aiemmin subtekstin käsite liitettiin kirjallisuuteen, mutta nykyään se voidaan liittää elokuvaan, näytelmiin, tv-sarjoihin, muihin median esityksiin ja nyt myös sosiaalisen median julkaisuihin. Mielestäni tämä koodin ja dekoodin käsiteparin toistuminen ja uusintuminen läpi lähihistorian kertoo siitä, että yksityisyyden tarve ei ole vähentynyt, ei edes sosiaalisessa mediassa. Aina on ollut olemassa esityksiä, jotka halutaan julkisuuteen, muttei täysin julkisiksi. Aina on ollut olemassa sensuuri, joka luo illuusion siitä, että jokin asia on totuudellinen ja todellinen ja sitä vastassa ovat aina olleet tahot, jotka tietävät miten sensuuri ohitetaan.

Boyd lopettaa esitelmänsä yhdistelemällä aiempia käsityksiä teinien yksityisyyden tarpeesta internetissä. Vanhemmat rajaavat usein lapsiensa yksityisyyttä turvallisuuteen vedoten, jolloin teinit kehittyvät paremmiksi ja paremmiksi nimenomaan vanhempiensa katseelta piiloutumisessa internetissä. He eivät niinkään huolehdi kolmansien osapuolien, korporaatioiden, poliisin, valtion, etc., urkkimisesta. Boyd kannustaakin vanhempia olemaan puuttumatta liiaksi lapsiensa yksityisyyteen ja kannustamalla heitä antamalla lapsiensa tutkia julkista julkisoa vapaammin. Tällöin teinit ymmärtäisivät Boydin mukaan yksityisyyttä suurempana asiana, joka ei koske ainoastaan vain heidän lähiympäristöään, vaan koko maailmaa. Iloitsen, että Boyd näkee teinien koodaustaidon nimenomaan positiivisena taitona, jota pitää ruokkia ja ohjata eteenpäin. Kannustaminen, ja vapauden ja vastuun tasapainottaminen ovat yksityisyyttä ja sen problemaattisuutta parhaiten opettavia asioita.

Heini:

Boyd kumosi videollaan yleisen luulon siitä, että nuoret eivät välitä yksityisyydestään. Todellisuudessa nuoret välittävät hyvinkin paljon yksityisyydestään, ja tekevät nerokkaitakin ratkaisuja suojellakseen sitä ja piilottaakseen sisältöä tai merkityksiä muilta. Ehkä tämä luulo perustuu siihen, että nuoret eivät näytä olevan huolissaan valtion, yrityksien tai muiden tahojen valvonnasta, ja siksi he eivät ole esimerkiksi huolissaan siitä, että sosiaaliset mediat keräävät heistä tietoja mainostajia varten. Boydin mukaan nuoret ovatkin enemmän huolissaan vanhempiensa ja muiden aikuisten valvonnasta, ja heidän tekemänsä ratkaisut piilottaa sisältöä ovat nuorten keino suojella itseään juurikin aikuisten valvonnalta. Boydin esittämistä esimerkeistä, joissa nuoret pyrkivät suojelemaan yksityisyyttään, kaksi jäi mieleeni erittäin nerokkaina. Ensimmäinen näistä oli se, missä tyttö kävi aina Facebookissa poistamassa edellisenä päivänä kirjoittamiaan kommentteja, jotta niitä ei myöhemmin kaivettaisi esiin, mikä aiheuttaisi turhaa draamaa. Useille ihmisille on varmasti tuttua se, että vanhat statukset tai kommentit facebookissa ovat noloja, typeriä tai edustavat vanhoja mielipiteitä tai muuta vastaavaa, minkä takia niitä käydään poistamassa. Esimerkin tyttö vei tämän pidemmälle poistamalla edellisen päivän kommentit ehkäistäkseen sitä, että ne eivät tulisi myöhemmin kummittelemaan. Hän ei siis jättänyt jälkiä itsestään, vaan hänen osallistumisensa keskusteluihin oli nähtävissä vain hänen itsensä päättämän ajan verran. Toinen varsin nerokkaana ratkaisuna mieleeni jäänyt esimerkki oli tytöstä, joka deaktivoi Facebookinsa, jotta viranomaiset eivät käskisi häntä kirjautumaan siihen sisälle, ja aktivoi sen taas, kun hän halusi käyttää sitä. Tämän mahdollisti juurikin se, miten tunnuksen poistaminen Facebookissa toimii. Jos tunnus häviäisi välittömästi, eikä sitä saisi takaisin, tytön ratkaisu ei olisi toiminut. Hän oli siis löytänyt uuden tavan käyttää Facebookia omien tarpeidensa mukaisesti.

Yhdessä Boydin kertomista esimerkeistä tuli esille se, että nuoret eivät usein pyri rajoittamaan aikuisten pääsyä sisältöihin, vaan ennemminkin merkityksiin. He siis hyödyntävät sisältöä julkaistessaan sellaisia strategioita, jotka ovat ymmärrettäviä tai joiden oikea merkitys avautuu vain tietyille ihmisille. Ehkä nuorten onkin ollut pakko päästää aikuisia näkemään jakamaansa sisältöä, sillä jos he kieltäytyisivät siitä, he näyttäisivät epäilyttäviltä. Jos nuori kuitenkin päästää aikuisen näkemään sisällön, aikuisen ei tarvitse huolehtia siitä, että nuori piilottelisi häneltä jotain ja toisaalta nuori ei näytä aikuisen silmissä epäilyttävältä ja voi kuitenkin edelleen piilottaa asioita aikuisilta muilla tavoilla heidän tietämättään.

Viltsu:

No siis no, ihmiset alkavat olemaan enemmissä määrin kiinnostuneempia yksityisyydestään, vaikka tässä videossa enimmäkseen tarkoitettiinkin ihmisten välistä yksityisyyttä, ei niinkään ihmisen ja virkavallan välistä yksityisyyttä.
Facebookissa on ollut pitkään suodattimia, joissa voi määrittää kenelle mikäkin näkyy. Itse olen ottanut suodattimet käyttöön n. 6-7 vuotta sitten ja yhä useampi tuntemani ihminen on ruvennut käyttämään näitä suodattimia. Varsinkin nuoremmilla kavereilla on nämä suodattimet hyvin hallussa ja niiden salakavaluudesta ei edes tiedä onko suodattimet käytössä vai ei, koska Facebook osaa tarpeen vaatiessa piilottaa asiat hyvin. Ihmettelinkin, miksi äitiä varten piti keksiä tuollainen Monty Python -referenssi, kun yksinkertaisella ranneliikkeellä olisi voinut estää äitiä näkemästä päiivtys kokonaan. Teinin tietämättömyyttäkö vai tahallista? Mistä näitä tietää.
Olihan videolla kerrottu myös hassunhauska viritelmä kuinka teini deaktivoi tilinsä aina kun lopetti käytön ja aktivoi taas kun halusi käyttää Facebookia. Kai tuollakin tavalla voi piiloutua mutta mitä jos kaikki kaveripiiristä tekisivät saman? Siinähän missaisi vaikka kuinka paljon matskua.


Petterin ajatukset

Microsoftin tutkija Danah Boyd puhuu teini-ikäisten yksityisyydestä. Yleisesti on ajateltu, että teinit eivät välitä yksityisyydestään ja tämän väitteen Boyd kiistää. Jollen väärin muista, tällä kurssilla on aikaisemmin esitetty sama väite, että diginatiivit eivät enää välitä yksityisyydestään samalla tavalla kuin vanhemmat netin käyttäjät, koska kaikki julkisuus on vain hyväksi esim. blogien pitäjille tai tubettajille. Yksityisyys myydään, jotta saavutettaisiin näkyvyyttä sosiaalisessa mediassa.

Boyd listasi kolme asiaa aiheesta (vapaasti käännettynä):

1. Teinit välittävät yksityisyydestä
2. Teinit käyttävät innovatiivisia keinoja saavuttaakseen yksityisyyden
3. Aikuiset ovat pääsemässä perille teinien keinoista saavuttaa yksityisyys

Boyd kertoi muutaman esimerkin, millä tavalla nuoret käyttivät Facebookkia eri tavoin kuin sen suunnittelijat olivat ajatelleet – teinit poistivat viestejään pian niiden julkaisemisen jälkeen, jotta vanhemmat eivät näkisi niitä ja deaktivoivat käyttäjätunnuksensa päivän ajaksi ja aktivoivat tilinsä taas illalla. Toinen tapa harhauttaa hysteerisiä vanhempia, jotka huolestuivat kaikista lastensa tunteen osoituksista Facebookissa, oli käyttää vain kavereilleen avautuvia viestejä. Tässä tapauksessa teini nimeltä Carmen purki angstiaan linkkaamalla profiiliinsa Monty Pythonin Brianin elämän loppulaulun ”Always look at the bright side of life”. Vanhemmat eivät ymmärtäneet biisin ironiaa ja riemuitsivat vallan, että nyt on jälkikasvulla asiat hienosti. Jeesuskin siinä ristillä ja ryövärit iloisna. Carmenin vanhemmat eivät Boydin mukaan tunteneet brittiläistä populaarikulttuuria, elokuvahan on kuitenkin vuodelta 1979. ”Nuorisokielen” ilmiö ei ole kuitenkaan uusi. Teinit ovat ainakin 1950-luvulta lähtien keksineet omia ilmaisuja, joita vanhemmat, kalkkikset, eivät ymmärrä. Vakoilevien vanhempien varalta on päiväkirjoihin ja rakkauskirjeisiin käytetty varmaan kaikki mahdolliset salauskeinot ja kiertoilmaisut niin kauan kuin teinien välistä kirjallista viestintää ja vanhempien valvontaa on ollut.

(Täti puhui videolla todella vauhdikkaasti joten pistin tekstitykset päälle. Hetken niitä seurattuani tajusin, että teksti oli tuotettu automaagisesti puheentunnistajalla. Se toimi yllättävän hyvin, sillä minulta kesti hetki ennen kuin tajusin asian. Tekniikka kehittyy, minä ilmeisesti en).