Alpha Team -keskustelut

Kohteesta Wikiopisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Ryhmän yhteystiedot

Eetu Kuoppala, 94546, eetu.kuoppala@uta.fi
Timo Lekkermäki, 92650, lekkermaki.timo.t@student.uta.fi
Tommi Nieminen 94558, nieminen.tommi.e@student.uta.fi
Esa Myllymaa, 94591 esa.myllymaa@uta.fi

Suoritustapa
Ryhmä valitsee suoritustavakseen A+D vaihtoehdot. Näiden osioiden pohjalta käydään keskustelut tällä alustalla ja lopulta muokataan lukupiirin perusteella järkevään muotoon kurssitavoitteiden mukaisesti.

A-osio

Johdantoluento

Löytyy siis kurssin sivulta Oppimismodulit -> Oppimismoduli I ja moduli I-keskustelu

https://fi.wikiversity.org/wiki/Mediakasvatus_ja_uudet_lukutaidot/Syksyn_2014_kurssi/Oppimismodulit/moduli_I-keskusteluun



Sugata Mitra: Build a school in the Cloud

Löytyy täältä: http://www.ted.com/talks/sugata_mitra_build_a_school_in_the_cloud

kuin myös täältä --> https://fi.wikiversity.org/wiki/Mediakasvatus_ja_uudet_lukutaidot/Syksyn_2014_kurssi/keskustelusivulle_1

Keskustelu(Timo):

Sugata Mitra - Build a school in the Cloud Sugata Mitra kertoo luennollaan kokeilustaan kadulle asetetun tietokoneen kanssa ja SOLE-oppimisympäristöstä. Hän puhuu aluksi brittien imperiumista 1700-luvulla, jolloin brittien vallan alla oli paljon ihmisiä. Mitran mukaan nykyinen koulujärjestelmä on perua tästä imperiumista. He rakensivat ison globaalin "tietokoneen", joka sisälsi ihmisiä, kirjoituksia paperilapuilla ja tiedon jakamista laivojen avulla. Koulu puolestaan rakennettiin sitä tarkoitusta varten, että tämä kone pysyisi käynnissä. Ihmisten piti osata lukea, kirjoittaa hyvällä käsialalla ja osata päässälaskua. Kaikkien piti olla täysin identtisiä, että heitä voitiin käyttää koneen eri osissa. Nyt 300 vuoden jälkeen brittiläinen imperiumi on mennyt, mutta kone on edelleen olemassa. Tämä kyseinen oppilaiden tehdasmainen massatuotanto on tullut puheeksi useampaankin otteeseen omassa koulutuksessani. Samaan aikaan toitotetaan miten erilaisuus on rikkaus ja jokainen ihminen valitsee oman oppimispolkunsa, mutta valtiot haluavat edelleen mahdollisimman nopeasti liukuhihnatuotannon käyntiin.

Mitra sanoo hieman provosoivasti, että koulu, jonka tiedämme, on vanhentunut. Tämä on totta siinä mielessä, että vaikka koulut ovat ottaneet enemmän teknologiaa käyttöön, on opettamistyylit edelleen hyvin opettajajohtoisia eikä oppilaille anneta tarpeeksi valtaa. Tämän hetken koulu ei myöskään välttämättä valmista meitä tulevaisuuden töihin. Tästä pääsemmekin videon varsinaiseen aiheeseen, eli SOLE-oppimisympäristöön. Lyhenne tulee sanoista Self Organized Learning Environment. Vapaasti suomennettuna itseorganisoitu oppimisympäristö. Mitra teki kokeilun, jossa hän laittoi tietokoneen slummin viereen, jota lapset saivat käyttää. Hän ei antanut lapsille mitään ohjeita tietokoneeseen liittyen, vain luvan käyttää sitä. Tulokset olivat uskomattomia: lapset oppivat englantia tietokoneen avulla ja ennen pitkää yrittivät opetella bioteknologiaa. Videon pääpointti oli mielestäni se, ettei lapsi tarvitse jatkuvaa huomiota ja opastusta, jotta hän voisi oppia asioita. Usein tehokkain tapa oppia onkin sellainen, jossa pääsee itse tekemään mahdollisimman paljon. Opettajan tehtäväksi SOLEssa jääkin observoijan rooli, jossa hän tarvittaessa ohjaa oppilasta eteenpäin.


Keskustelu(Tommi):

Sugata Mitra heittää muutamia mielenkiintoisia ajatuksia ilmaan videonsa alkupuolella. Nykyinen länsimainen koulujärjestelmä juontaa juurensa 300 vuoden takaa Brittiläisestä valtakunnasta, joka ulottui ympäri maapalloa. Nykyajan koulussa on vieläkin jäänteitä tuolta ajalta. Lasten tulee mm. kirjoittaa hyvällä käsialalla ja osata laskea laskuja päässään. Jos sanon niin nyt hieman raflaavasti niin pitääkö näiden taitojen olla edelleen nykypäivän koulun ydin? Lähes kaikki kirjoittaminen tapahtuu tietokoneella ja laskeminen laskimilla. Lisäksi Sugata Mitra puhuu siitä, että koulusysteemi haluaa ajaa kaikki oppilaat samaan muottiin. Mielestäni tämä on yksi koulumaailman ongelma edelleen. Vilkkaampia lapsia hyssytellään ja ujompia pakotetaan esiintymään, jotta kaikkia olisivat kultaisella keskitiellä. Tietenkin elämässä pärjäämisessä tarvitsee kaikenlaisia taitoja, mutta kahlitseeko koulu myös tietynlaisia oppilaita?

Oma ensimmäinen reaktioni hole in the wall- kokeiluun on wau! En olisi ikinä uskonut, että tuon kaltainen oppiminen on mahdollista. Lapset oppivat uuden kielen ja heille täysin vieraista asioista todella lyhyessä ajassa. Mielestäni tässä oli ytimenä se, että lasten motivaatio oli sisäistä, jolloin heidän mielenkiintonsa opittavaan asiaan säilyi. Tavallisessa koulujärjestelmässä motivaatio on lähes aina ulkoista, jolloin kiinnostusta on vaikeampi pitää yllä. Tämä kokeilu teki minut myös tietyllä tapaa surulliseksi. Ei siksi, että lapset oppivat nopeasti, vaan siksi, että tajusin kuinka paljon tässäkin maailmassa on hukattua potentiaalia. Mihin ihmiskunta pystyisikään, jos kaikki lapset saataisiin valjastettua tälläisiin oppimistuloksiin. Tämähän on tietenkin vain toiveajattelua.

Meille on OKL:ssä puhuttu paljon siitä, että opettajan tulisi olla luokassa ohjaaja eikä niinkään suuri auktoriteetti, jota lapset vain kuuntelevat. Tämä video avasi silmäni siihen, että näin sen asian kuuluisikin olla. Miten tämä sitten onnistuu oikeasti työelämässä, se onkin seuraava kysymys, mutta ainakin OKL:ssä ollaan oikeilla jäljillä.

Keskustelu(Eetu):
Minun reaktioni oli juurikin samanlainen kuin sinulla Tommi, kun näin kyseisen luennon ensimmäistä kertaa. Mielestäni on upeaa huomata, kuinka lapset ovat kykeneväisiä oppimaan näin vaikeita asioita. "Hole in the wall" oli äärimmäisen mielenkiintoinen kokeilu, joka oikeastaan osoitti valtavan potentiaalin lasten kyvyissä. Tuo koulumaailman muotti on valitettavaa, koska elämme yhä heterogenisoituvammassa yhteiskunnassa. Koulun ongelma usein onkin, että se ei ehdi vastaamaan yhteiskunnan tarpeisiin ja saamaan opetuksellaan ohjattua lapsia sellaiselle tielle, jolla lapset motivoituisivat oppimiseen omilla ehdoillaan.

Eräs pointti on kuitenkin muistettava juuri tuon yhteiskunnan osalta. Sugatra Mitran tekemä koe on väistelemättä onnistunut ja upea, mutta meidän on muistettava tässä kohtaa tuon kokeen miljöö. Intiassa lasten saama opetus ja lasten motivoituminen ovat jo lähtökohtaisesti eri tasolla kuin Suomessa. Se ei tarkoita, etteikö koulun käytävälle jätetty tietokone motivoisi lapsia tutkimaan maailmaa meilläkin, ehei. Rehellisesti myönnän kuitenkin olevani hieman skeptinen siitä, että vastaavia tuloksia ilmenisi meillä kotimaassa. Toki tämä ei nyt ollut tuon kokeen tarkoitus. Kokeen "pointti" kun oli minusta osoittaa oppimisen luonne ja lasten mahdollisuudet itseoppimiseen. Tommin kysymys on siis erittäinen aiheellinen: miten tätä sitten onnistuu oikeasti työelämässä? Opettajilta vaaditaan ainakin rohkeaa loikkaa, jotta erilainen oppiminen mahdollistuu. Terminä nostaisin tässä kohtaa esille tutkivan oppimisen, joka on minusta käyttökelpoinen tapa ajatella tehokasta oppimista. Mielestäni Sugatra Mitran koe edusti juurikin tätä.


Keskustelu(Esa):




Noah (lyhytelokuva)

Löytyy täältä: http://slothed.com/2013/09/17/noah-a-surprisingly-compelling-short-film-was-filmed-entirely-on-a-computer-screen/

ja täältä ---> https://fi.wikiversity.org/wiki/Mediakasvatus_ja_uudet_lukutaidot/Syksyn_2014_kurssi/keskustelusivulle_2



Keskustelu(Eetu):


Olipas kokonaisuudessaan aika puhutteleva lyhytelokuva. Ihan ensimmäiseksi on kommentoitava tuota elokuvan pääsanomaa, joka nyt oli mielestäni siis nuorten tapa käyttää sosiaalista mediaa. Muistan olleeni itsekin nuorena elokuvan päähenkilön kaltainen ”salapoliisi” facebookin käytössä, jolloin tuli vedettyä rajuja johtopäätöksiä sen perusteella, mitä joku teki verkkosivustolla. Tämä ja oikeastaan myös se, etten hirveästi enää muista aikaa ennen sosiaalista mediaa, kertovat riippuvuudestamme näitä vempaimia kohtaan. Mielestäni lasten- ja nuorten maailmassa elokuvan aiheet ovat vielä akuutimpia, koska nuorempana ihmissuhteiden muodostuminen ja niiden eläminen on omalla tavallaan voimakkaampaa. Herkkyys epäonnistumisille ja vastoinkäymisille on suuri. Elokuva oli hyvä osoitus siitä, miten verkossa käytävistä ja aidon elämän keskusteluista sekä niiden eroista on puhuttava lasten- ja nuorten kanssa, että verkon käyttäjät osaisivat suhtautua sosiaaliseen mediaan sen tarvitsemalla varauksella.

Elokuva oli myös visuaalisesti todella hieno! On Käsittämätöntä huomata, kuinka nykypäivänä pystytään tekemään tarinallisia kertomuksia pelkän tietokoneruudun avulla. Taidettahan tuokin on.

Pähkinänkuoressa sanoisin, että elokuva näytti sosiaalisen median vähän ”raadollisempia” puolia. Mitä mieltä olitte? Miten teidän mielestänne näihin asioihin tulisi puuttua?

Keskustelu(Timo):

Tulipa itsekin nyt katsottua tuo Noah ja teki kyllä vaikutuksen. Ensinnäkin täytyy sanoa, että tässä tekstiä kirjoittaessani olen ehtinyt keskeyttää sen ainakin 10 kertaa. Olen käyttänyt Whatsappia puhelimella, selannut futisforumia, vaihdellut biisejä Spotifyssä sekä tehnyt eventin Facebookissa ja viestitellyt muutenkin siellä. Tämä video niin sanotusti osuu kohteeseensa. Se antoi mielestäni realistisen kuvan nuorten internetin käytöstä. Kyseessä oli siis hieman masentava tarina teinipojasta, joka omassa epävarmuudessaan ja sosiaalisen median avustuksella onnistuu pilaamaan oman parisuhteensa.

Sosiaalinen media ja älypuhelimien yleistyminen ovat tehneet ihmisistä jossain määrin epäsosiaalisia vaikka kommunikointia on helpotettu esimerkiksi videossa esiintyvällä Skype-sovelluksella, jossa naamatusten puhuminen onnistuu tuhansien kilometrien päästä. Noah käyttää Skypeä kuitenkin "väärin" selaten samalla pornoa ja jutellen toisen kaverinsa kanssa. Tämä johtaa joidenkin viestien ylitulkitsemiseen ja sosiaalinen media hoitaa loput.

Kuten Eetu tuossa mainitsikin, niin näistä sosiaalisen median keskusteluista on hyvä puhua nuorten kanssa. Todellisuudentaju voi olla nykyajan lapsilla muutenkin koetuksella, kun pelit näyttävät ja tuntuvat aidommilta kuin koskaan aikaisemmin. Aina ei voi tietää, millaisia vaikutuksia yhdellä hiiren klikkauksella voi olla.

Keskustelu(Tommi):

Kuten jo muut ovatkin sanoneet niin olipahan puhutteleva ja osuva lyhytelokuva tämä Noah! Itsekin tähän nettisukupolveen kuuluvana monet noahin tuntemukset tuntuivat läheisiltä. Itsekin aikoinaan kaukosuhteessa olleena ja enimmäkseen messengerin ja facebookin välityksellä seurustelleena voin ymmärtää Noahin sielunmaailmaa. Tietenkin Noahin reaktiot facebookissa ja skypessä olivat todella yliampuvia ja toisen facebookkiin meneminen täysin vastoin kaikkia netin käyttäytymissääntöjä.

Elokuva antoi kyllä hyvän kuvan siitä, että kuinka yhdellä napin painaksulle voi vaikuttaa omaan ja muiden elämään niinkin voimakkaasti. Tähän olivat myös muut keskustelijamme tarttuneet. Eetu ja Timo mainitsevat, että sosiaalisen median keskusteluista on hyvä puhua nuorten kanssa. Olen tässä täysin samaa mieltä ja nämä keskustelut tulisi aloittaa jo alakoulun puolella, koska nykyään jo monille 5-6. -luokkalaisilla on mm. omia videoblogeja. Esan pohdinta filosofian opettamisesta mediakasvatuksen lisäksi on myös ajatuksia herättävä. Mielestäni nämä kaksi asiaa myös kytkeytyvät voimakkaasti toisiinsa.

Keskustelu(Esa):

Immanuel Kant tuumasi aikoinaan hetken funtsittuaan, että ihminenhän kykenee näkemään vain sen, mitä hänen järkensä sallii. Myöhemmin psykologian alalla tuumattiin, että eihän me oikeastaan ikinä reagoida mihinkään asiaan sinänsä vaan aina tulkintaamme tuosta asiasta. Kumpikin näistä asioista lienee edelleen ennallaan. Olemme ihmisinä edelleen kovin puutteellisia. Ympäristömme vain on muuttunut ja muuttuu edelleen ennen näkemätöntä vauhtia.

Noah on ihminen, henkilö. Hän näki mitä kykeni ja reagoi siihen. Mitä Noah sitten näki? Tekstiä, kuvaa ja katkenneen skype puhelun. Kuten ihmisellä kovin usein on tapana, hänkin täytti tyhjät aukot. Millä tavalla? Omalla tavallaan. Tätä kirjoittaessani Timo ja Eetu ovat tehneet jo omat analyysinsä. Uskon heitä linjatessani, että Noahin näkymä vastaa todellisuutta tänä päivänä. Kaikki eivät ole kuitenkaan luonteenpiirteiltään kuten Noah. Jos uskomme Kantia hetken, ja olemme hänen kanssaan yhtä mieltä siitä, että ihminen näkee vain sen, minkä hänen järkensä kykenee näyttämään, voimme kysyä miksi Noah näki mitä näki? Olisiko hän voinut nähdä jotakin muuta? Olisiko hän voinut nähdä puutteellisuutensa ja selvittää parisuhteensa tilaa enemmän ennen kuin toimi kuten toimi?

Pitäisikö meidän opettaa nuorillemme medialukutaidon lisäksi ajattelun taitoja, filosofiaa?

Saattaa myös olla, että Noah on tottunut saamaan vahvoja tunne-elämyksiä helposti napin painalluksella. Saattoiko hän hakea suuria tunteita ja ylireagodia sen takia?
D-osio

Ryhmä valitsee kuusi TED-filmiä, joista käydään keskustelua täällä alla. Videot löytyvät täältä: Ted-klipit

Ryhmä on valinnut seuraavat pätkät alustettavaksi ja keskusteltavaksi:

Peter Norvig: The 100,000-student classroom

Peter Norvig kyseenalaistaa videollaan tavanomaiset opetusmetodit, missä opettaja seisoo luokan edessä opettamisasennossa tekstikirja edessään. Peter ja hänen opettajakoleegansa Sebastian Thrun alkoivat kehittää uutta opettamismuotoa, joka olisi parempi kuin heidän Stanford-luentonsa. Aikaisemmin on todistettu, että kun opettaja tuutoroi oppilasta kahdestaan, niin oppimistulokset ovat parhaita. Peter ja Sebastian yrittivät matkia tätä, vaikka heidän videoluentoja katsomaan oli ilmoittautunut yli 100,000 opiskelijaa. Heidän perusideansa oli se, että opiskelijat oppivat parhaiten silloin, kun he osallistuvat aktiivisesti. Tämän se saavuttivat ujuttamalla luentoihin mukaan avoimia kysymyksiä opetettavista aihealuista.

Peterin ja Sebastianin nettiluento oli lähempänä tavallista yliopistoluentoa kuin muita nettiluentoja. Tämän he saavuttivat sillä, että videot eivät olleet aina saatavilla vaan ne näkyivät viikon verran ja aina viikonlopuksi oli kotitehtäviä. Tämä johti siihen, että opiskelijat muodostivat keskustelufoorumeita ympäri internettiä, koska he painivat samojen tehtävien parissa.

"Mielestäni video hyvä osoitus siitä, että opettamisen ei tarvise olla perinteistä, missä opettaja seisoo edessä ja opettaa muille miten jokin asia on. Peter ja Sebastian onnistuivat myös tekemään nettiluennoistaan innostavampia kuin tavalliset nettiluennot ovat paneutumalla ja ajattelemalla myös mikä olisi opiskelijoiden kantilta paras tapa oppia. Opiskelijat tarvitsevat aikarajoja yrittääkseen parastaan. Peter sanoi videolla, että tavallisesti nettiluennoilla ei ole aikarajoja, jolloin niiden katsomista voi vain siirtää ja siirtää. Laittamalla luennot näkyviksi vain tiettyinä aikoina sai hän opiskelijat ryhmäytymään ja toimimaan yhdessä opiskeltavan asian eteen." - Tommi

"Peter Norvigin luento on malliesimerkki teknologian yleistymisestä ja sen saapumisesta kaikkien käyttöön. On mielestäni outoa, ettei tällainen "100 000-student classroom" ole jo yleistynyt kasvatuksen ja koulutuksen maailmassa. Kuten Peter luentonsa alussa mainitsee, on opettaminen pysynyt samantyylisenä 1300-luvulta lähtien, eli opettaja seisoo salin edessä kirjan kanssa ja muut kuuntelevat. Paranneltu versio sähköisestä luennosta (videot näkyvissä tietyn ajan, kotitehtäviä joka viikko, avoimia kysymyksiä tehtävistä jne.) tehostaa oppimista. Kun videon voi katsoa tietyn viikon aikana milloin vain, voi opiskelija valita sellaisen hetken, kun hän on motivoitunut opiskeluun. Yliopiston luennoilla on aina sellaisia ihmisiä, jotka eivät ole henkisesti paikalla. Tämä johtuu siitä, että heidät on pakotettu luennolle sellaiseen aikaan, jolloin heidän vireystilansa on ollut erityisen alhainen. Tätä ongelmaa ei tule Peter Norvigin ja Sebastian Thrunin luokkahuoneen kanssa." -Timo

”Mielestäni on tärkeää muistuttaa myös korkeakoulutasolla juuri tästä, kuinka opettajan tapa jäsentää luentoaan/opetustaan saattaa passivoida opiskelijoita. Peruskouluun peräänkuulutetaan tutkivaa oppimista ja oppilaslähtöisyyttä, jotka molemmat edustavat mielestäni luennon tärkeintä teemaa: aktiivisuutta. Mielenkiintoistahan, sekä toisaalta haastaavahan opettajan maailmassa on juuri tuon oppilaan positiivisen aktiivisuuden löytäminen oppitunnilla. Timo kommentoi edellä motivoitumisesta, ja tämän käsitteen sekoittaminen aktiivisuuteen on mielestäni mediakasvatuksessakin pieni haaste varsinkin silloin, kun etsimme oppilaasta tuota ”positiivista aktiivisuutta”. Itse olen huomannut usein, kuinka mielestäni visuaalisesti mielenkiintoinen ja motivoiva opetusmetodi synnyttää oppilaassa intoa eli motivoitumista, mutta oppiminen jää silti passiiviseksi ja näennäiseksi, koska opetus ei ollut pedagogisesti toimivaa. Eri virtuaalipelit saattavat olla mielenkiintoisia ja näin ollen näennäisesti ”motivoivia”, eivätkä synnytä oppilaassa sitä oikeaa positiivista aktiivisuutta.

Summa summarum: mielestäni Norvig on oikeilla jäljillä aktiivisuuden korostamisessa ja perinteisen opetuksen kritisoimisessa. Täytyy kuitenkin muistaa, että oppilaiden aktiivisuutta tulee lisätä eri jekuilla ja kotitehtävillä ns. oikealla tavalla. Näin vältytään tahattomalta passiivisuudelta.” –Eetu


Tulevana opettajana ensimmäisenä mieleeni pompsahtaa ajatus tietokoneella työskentelyn "kolkkoudesta" verrattaessa työskentelyyn ihmisten kanssa, jotka ovat fyysisesti ja henkisesti samassa tilassa. Toisaalta Norvig soveltaa teknologiaa luennon pitämiseen. Luennoitsijan ja opettajan välillä on vissi ero. Luennoitsija kertoo asiansa ja sen omaksuminen ja soveltaminen ovat täysin kuulijan vastuulla. Luennoitsijan ei tarvitse välittää siitä, kiinnostaako kuulijaa itse asiassa koko aihe. Luennoitsija luennoi, koska hänellä on tieto. Opettaja sen sijaan opettaa. Opettajan on oltava suunnattoman kiinnostunut kuulijasta. Opettajan tulee tietää, mikä virittää kuulijan oikealle taajuudelle jotta tämä kiinnostuisi kulloinkin kyseessä olevasta asiasta. Opettajan on oltava suhteellisen varma, että kuulija on ymmärtänyt mistä opettaja on puhunut. Opettajalle ei voi riittää se, että hän esittelee asiansa. Hänen on tehtävä kaikkensa, jotta oppilas voisi omaksua opettajan tarjoaman valistuksen. Toisaalta opettaja ei voi vain ojentaa tietoa, vaan hänen on työskenneltävä ikään kuin oppilaan kautta, oppilaan kiinnostuksen kohteiden kautta ja tämän silmillä. Opettaja monesti vain ohjaa, ennemmin kuin ojentaa tietoa.

Tässä mielessä "100000 oppilaan luokkahuone" voisi toimia lähinnä korkeakoulussa, ei ehkä niinkään alakoulun korvikkeena. Mutta toisaalta miksei myös alakoulun tukena. - Esa

Ken Robinson: How schools kill creativity

Ken Robinson kertoo videollaan, että koulu tappaa lasten luovuuden. Hänen mukaansa alla kouluikäisillä lapsilla on kyky ottaa riskejä ja he eivät pelkää olla väärässä. Robinsonin mukaan jos ihminen ei ole varautunut olemaan väärässä, niin hän ei ikinä voi keksiä mitään omaperäistä. Aikuisiksi tullessaan suurin osa lapsista pelkää sitä, että he ovat väärässä. Nykyajan yritys- ja koulumaailmassa kiinnitetään suurta huomiota virheisiin. Tällöin koulutamme ihmisiä pois heidän luovuudestaan, koska he eivät uskalla ottaa riskejä, koska pelkäävät olevansa väärässä.

Robinson kertoo perheensä muutosta Englannista Yhdysvaltoihin ja siitä, kuinka samankaltainen oppiainehierarkia vallitsee kouluissa ympäri maailmaa. Tärkeimmät aineet ovat kielet ja matematiikka. Sitten muut aineet ja alimpana ovat taideaineet. Taideaineissa on myös hierarkia. Ylempänä ovat musiikki ja kuvateide ja näiden alla draama ja tanssi. Robinson kyseenalaistaa sen miksi tanssia ei opeteta kaikkialla maailmassa samalla tavalla yhtä paljon kuin matematiikka opetetaan. Hän pitää matematiikka tärkeänä, mutta myös tanssia. Tanssivathan lapset (ja aikuiset) ympäri maailmaa kokoajan? Tämän hetken koulusysteemin hän näkee tähtäävän siihen, että kaikista tulisi yliopiston opettajia.

Koulusysteemi ei auta lapsia saavuttamaan omia tavoitteitaan ja unelmiaan, vaan yhteiskunnan tavoitteita. Oppilaita ei kannusteta opiskelemaan musiikkia ja taiteita, koska heistä ei tule aikuisina muusikkoja tai taiteilijoita. Koulujärjestelmä siis hukkaa paljon lahjakkuuksia, koska heidän ajatusmaailmansa ei kohdannut koulujärjestelmän ajatusmaailmaa. UNESCON mukaan seuraavan 30 vuoden aikana useampi ihminen suorittaa tutkinnon kuin koko ihmiskunnan aikana. Tämä johtanee siihen, että yhä useampi tutkinnon suorittanut ei tule saamaan työpaikkaa. Tämä näkyy jo tänä päivänä. 30 vuotta sitten, jos olit suorittanut tutkinnon, niin tulit varmasti myös saamaan työpaikan. Robinson sanoo tätä akateemiseksi inflaatioksi. Hänen mukaansa ihmisten tulisi muokata ajattelutapaansa ja suosia ihmisälyn luovaa puolta ihmiskunnan hyväksi ja tämä muokkaus tapahtuu koulumaailman kautta.

"Robinsonilla on paljon mielenkiintoisia pointteja luovuudesta ja sen tukahduttamisesta. Olen samaa mieltä siitä, että koulumaailma suosii tiedollista oppimista paljon enemmän kuin luovuutta. Ihmiskunta tarvitsee matematiikka ja kielten tietämystä, mutta myös luovuutta ja jos koulumaailma ei tätä tue, niin mikä paikka sitten? Robinsonin mainistema akateeminen inflaation on mielestäni todellinen uhkakuva, mikä tosiaan näkyy jo tänä päivänkin erittäin voimakkaasti. Tänäkään päivänä yliopistokoulutus ei ole tae siitä, että saat työpaikan, mikä olisi ollut ennen kuulumatonta 30 vuotta sitten. Voin vain kuvitella millainen tilanne tulee olemaan 30 vuoden päästä." - Tommi

"Mitä yhteistä on Albert Einsteinilla, Elton Johnilla ja Johnny Deppillä? Kaikki ovat jättäneet koulunsa kesken jossain vaiheessa. Kuitenkin heistä kaikista tuli oman alansa ammattilaisia ja kuuluisia ihmisiä. Emme tietenkään voi tietää, olisiko kehityspolku ollut samanlainen, jos he olisivat käyneet koulunsa loppuun. Ilmeisesti koulu ei ainakaan auttanut heitä saavuttamaan omia tavoitteitaan. On mielenkiintoista (ja vähän pelottavaa) ajatella, kuinka monta alberttia ja eltonia maailma menettää nykyisen koulujärjestelmän takia.

Kuten Ken Robinsonkin toteaa, ei koulusysteemi auta lapsia saavuttamaan omia tavoitteitaan ja unelmiaan, vaan yhteiskunnan tavoitteita. Valtion rahoittamat koulut eivät halua taiteilijoita ja artisteja, vaan samaan muottiin sopivia työläisiä, jotka pitävät valtion tehtaat käynnissä. Mutta mistä me tiedämme, millaisia työt ovat 50 vuoden päästä? Ehkä tietokoneet osaavat tehdä kaikki työt, joihin vielä 2010-luvulla tarvitaan lihasvoimaa. Ehkä maailma tarvitsee silloin tanssijoita, laulajia ja näyttelijöitä. Koulumaailmassa olisi hyvä olla tietynlainen diversiteetti, että tulevaisuuden kaikki alat olisi täytetty." -Timo

”Videolla käsitellään tulevan opetussuunnitelman kannalta ajankohtaisia asioita, sillä luovuuden tukahduttaminen on riski tiettyjen oppiaineiden tuntimäärien vähetessä. Sääli on vieläpä se, että tuo luovuuden tukahduttaminen kattaa niin monta koulutasoa. Koulut ovat yhteiskunnan laitoksia, jotka pyrkivät sivistämään ja kasvattamaan kansalaisiaan yhteiskuntaa varten. Tähän kun peilaa voi vain miettiä, kuinka oikeastaan aikamme yhteiskunta ei koe tarvitsevansa luovuutta, vaan menestyvän individualisen yksilön avaintekijöitä: korostuneesti esimerkiksi matematiikkaa ja äidinkieltä.

Tietysti pitää muistaa että eihän luovuus ole oppiainesidonnaista, vaan pikemminkin tavassa hahmottaa asioita. Mielestäni luovuuden arvostaminen näkyy taitotaide-aineiden käsittämisessä opetussuunnitelmassa. Iso kysymys on ehkä se, miten luovuus saataisiin sitten takaisin opetukseen, varsinkin kun koulu reagoi valitettavan hitaasti eri muutoksille. Olen sitä mieltä, että tärkeään asemaan nousee luokanopettajankoulutus, joka kuitenkin ”valmistaa” tulevia kansankynttilöitä. Luokanopettajankoulutukselle tekisi kuitenkin ehkä hyvää tarkentaa oman opetuksensa uskottavuutta: vastaako annettava opetus nykypäivän todellisia tarpeita. Se on toisaalta osoitus akateemisen koulutuksen elinvoimaisuudesta, sekä yksi pitkän tähtäimen vastaus luovuuden uupumisen kaltaisiin ongelmiin. Tuleville opettajille annettaisiin siis realistista kuvaa kouluista. Tämä järjestelmä edustaisi tutkivaa oppimista ja tutkivan opettajan maailmaa: akateeminen tutkimustyö ja käytännön työelämä kommunikoisivat aktiivisesti jo tulevien luokanopettajien nenien edessä. ” -Eetu


On helppo olla yhtä mieltä siitä, että nykyinen koulutusmalli tappaa luovuutta. Toisaalta, kun vilkaisee ympärilleen, ei ole kovinkaan vaikea huomata että itse asiassa koko nyky-yhteikunta karsastaa luovuutta arvona sinänsä. Vaalitaan tehokkuutta! Jos sitten eräänä kauniina päivänä jostain löytyy vaeltelemasta luova ihminen, löytyy hänelle aivan varmasti melkoisen nopeasti joku, joka osaa ottaa tästä eriskummallisesta tapauksesta kaiken irti. Käyttää hänen luovuutensa tehokkaasti! Eihän luovuutta voi noin vain jossain yksinään esiintyä. Mitä hyötyä siitä on?

Yhteiskunnan kieroutunut katse lienee tulevan parhaiten esille juuri siinä, ettei juuri millään ole enää arvoa sinänsä. Kaikki nähdään työkaluina johonkin. Kaiken arvo määritellään kysymällä: "Mitä hyötyä?" Paitsi tietenkin raha ja hyöty ovat arvoja sinänsä. Niiden tavoittelu on arvokasta niiden itsensä takia. -Esa


Geoff Mulgan: A short intro to the Studio School

Geoff Mulgan kertoo TED-videossa ideastaan "uudelle koululle". Tämän koulun tarkoituksena on tuoda yhteen ja ratkaista kaksi ongelmaa: 1) Briteissä on paljon tylsistyneitä nuoria, jotka jättävät koulunsa kesken, joilla ei ole työtä, toivoa tai positiivisia tulevaisuuden näkymiä. Nämä nuoret eivät nähneet yhteyttä koulunkäynnistä saadun hyödyn ja työn tekemisen kanssa. Toisena ongelmana ovat työnantajat, jotka valittavat nykynuorten olevan epäpäteviä eivätkä valmiita työhön.

Tutkimusten mukaan ei-kognitiivisilla taidoilla (motivaatio, periksiantamattomuus) on yhtä suuri rooli onnistuneessa elämässä kuin kognitiivisilla taidoilla. Näiden tutkimusten perusteella Mulgan yms. keksivät ratkaisun: "Studio school", jossa opitaan tekemällä ja tehdään oppimalla. Koululla oli seuraavat kriteerit: • pieniä, 300 hengen kouluja • oppilaat 14-19 -vuotiaita • opetussuunnitelmasta suurin osa käytännön projekteja • mukana myös henkilökohtaisia valmentajia opettajien lisäksi • ei oppilasvalinta • päätehtävänä lasten kouluttaminen yliopistoa varten

Koulussa oppilaat laitetaan tekemään "oikeita asioita", eli asiat eivät jää vain teorian tasolle. Esiteinit oppivat tutkimusten mukaan parhaiten tekemällä itse asioita ja oppiminen on tehokasta tiimeissä. Tavallisessa koulussa oppiminen on usein opettajan kuuntelemista ja yksin puurtamista, eli täysin päinvastaista kuin Studio schoolissa. Kahden vuoden jälkeen Studio schoolin oppilaista ne, jotka olivat pärjänneet huonosti, olivat nousseet listojen kärkeen. Tällä hetkellä Studio schooleja on 35 eri maissa.

"Geoff Mulganin video oli tiivis ja nopea paketti, joka ei sinänsä avartanut mieltäni mihinkään erityiseen suuntaan. Videon pääpointtina oli mielestäni heidän oman koulunsa mainostaminen (ironista sinänsä, kun Geoff toteaa videossaan, etteivät he mainosta). Koulun idea kuulostaa kuitenkin järkevältä, joka perustuu tekemällä oppimiseen. Tuntuu kuitenkin, että Geoff ja kumppanit unohtavat kaksi muuta oppijaryhmää: audiovisuaaliset ja visuaaliset oppijat, jotka oppivat asioita parhaiten kuuntelemalla ja katselemalla asioita, eivätkä tekemällä, niin kuin tälle koululle tyypilliset kinesteettiset oppijat.

Tulokset kuitenkin puhuvat puolestaan ja koulunsa kesken jättävät oppilaat ovat iso ongelma ympäri maailmaa. Siksi on hienoa, että Geoff yms. ovat omistautuneet tälle asialle. Hän myös kertoo, että Studio schoolia kehitetään koko ajan, eikä se ole lähellekään valmis. Kuka tietää, ehkä se syrjäyttää tavanomaisen koulun 30 vuoden päästä?" -Timo

"Itselleni tuli ensimmäisenä mieleen, että kuulostaapa Studio school ideana hienolta, mutta käytännössä sen laajalle leviäminen vaikuttaa mahdottomalta tuloksista huolimatta. Suurin niiden leviämiseen negatiivisesti vaikuttava tekijä lienee yksinkertaisesti raha. Koulujen koot kasvavat jatkuvasti ja opettajia lomautetaan (tuskin olisi varaa henkilökohtaisiin valmentajiin), joten en usko, että Studio schooleja tullaan Suomessa näkemään. Mielenkiintoinen pointti myös Timolta tuo eri oppijaryhmien huomioiminen. Opetuksessa tulee aina huomioida kaikentyyppiset oppijat." - Tommi

”Tämä luento liittyy nyt aiemmin kommentoimaani motivoitumiseen ja aktiivisuuteen. Talous kaataa monta asiaa, niin myös idean tällaisista pienkouluista ja työprojekteista käytännössä. Tuo eri oppijoiden huomioiminenhan on kantava teema Suomen kasvatustyössä, mikä näkyy mm. kolmiportaisessa tuessa ja eriyttämisessä. On kuitenkin haastavaa tehdä tällaisia ns. superkouluja sitten todellisiksi, kun ainekset ovat itsessään jo todella haastavat. Tästä syystä kallistun itsekin siihen mihin Tommikin, tuskin tulemme tätä Studio schoolia näkemään kovin laajassa mittakaavassa.

Mulgan on kuitenkin tärkeiden asioiden ääressä pohtiessaan lasten ja nuorten motivoitumista. Käsien kautta, eli tekemällä oppiminen on usein hyvä tapa lähestyä oppimista jo siinä, että se on oppijalle riittävän henkilökohtaista. Opittava asia ei jää liian teoreettiseksi ja kaukaiseksi. Toisaalta mistä tiedämme, kuka oppilaista on kiinnostunut milloin polkupyöristä ja kuka maalaamisesta. Käytännön puuha ei välttämättä lisää siis mitään tulosta, koska se ei pääse aidosti motivoimaan. Kiinnostuksen lisäksi taitotasot voivat olla hyvin erilaisia.

Mielestäni videolla puhutaan siis oikeastaan aivan tavallisen koulun ongelmista, mutta siinä konseptissa, että oppilaat ovat päässeet itse tekemään. Hyvähän tämä on muistaa omaan luokkaan, mutta ei tällainen Studio school ole todellakaan ehdoton itseselvyys.” -Eetu


Siinä mielessä studio school on raikas virtaus kaikessa tässä teknologiakeskeisyydessä, että keinot nojaavat johonkin muuhun, kuin tietoteknologiaan, peukku sille. On myös mahtavaa, että perinteisen, akateemispainotteisen koulusysteemin rinnalle olisi mahdollisesti astumassa toisenlainen, käytännönläheinen systeemi, jossa edellisessä systeemissä huonommin pärjäävät voisivat kokea onnistumisen tunteita ja löytää suunnan elämälleen. Ei mutta hetkinen... Kutsutaanko sitä meillä Suomessa sitten ammattikouluksi?

Toisaalta jos tätä sovellettaisiin alakouluun, törmättäisiin luultavasti samaan ongelmaan kuin yläkoulun yhdeksännellä luokalla; mistä sen ikäinen vielä välttämättä tietää haluaako hän suuntautua yliopistoon vai ei. -Esa


Kiran Sethi: Kids, Take charge

Kiran puhuu luennollaan "minä pystyn" -asenteen tärkeydestä. Hän ihmettelee miksi kaikkiin ihmisiin ei ole tarttunut tämän kaltainen asenne. Häneen itseensä tämä asenne tarttui hänen ollessaan 17 -vuotias Design College opiskelija. Siellä ihmiset uskoivat hänen tekemisiinsä. Hieman myöhemmin hän päätti perustaa Riverside koulun Intiassa ja siitä tuli paikka, missä lapsille saataisiin "minä pystyn " -asenne. Siellä hänelle selvisi, että jos oppiminen tapahtuu oikean elämän kontekstissa ja koulun ja tosielämän rajoja hämärretään, niin lapset näkevät muutoksen, muuttuvat ja johtavat muutosta. Tämä vaikuttaa suoraan positiivisesti oppilaiden kouluviihtyvyyteen.

Kiran kertoo käytännön kokeilusta koulussaan. Lapset saivat kokemuksen siitä, miltä tuntuu olla lapsityöntekijä. Lapset työskentelivät muutaman tunnin lapsityöntekijöiden tavalla ja kokivat muutoksen ja he lähtivät kaupungille puhumaan lapsityöntekoa vastaan ja johtamaan muutosta. Lasten asenne muuttui "opettaja kertoi minulle" -asenteesta "minä pystyn" -asenteeseen. Tämä näkyi lisäksi hyvinä testituloksina. Riversiden oppilaat saivat parempia arvosanoja niin matikassa, englannissa, kuin tiedeaineissakin verrattuna Intian 10 parhaimpaan kouluun. Tämän jälkeen Kiran päätti levittää koulunsa sanomaan seuraavaan kaupunkiin eli Ahmedabadiin. Kaupunki suostuikin tähän ja joka toinen kuukausi kaupungin vilkkain katu suljetaan vain lasten käyttöön. Lapset saavat leikkiä ilmaiseksi kadulla ja heille järjestetään musiikkiesityksiä ja taidepajoja. Kun kaupunki ajattelee lapsiaan, niin tulevaisuudessa myös lapset ajattelevat kaupunkiaan.

Seuraavana oli koko Intian vuoro saada "minä pystyn" -tartunta. Lapsille eri kouluissa ympäri Intiaa annettiin yksinkertainen tehtävä. Lasten tuli valita yksi ongelma, yksi viikko ja muuttaa miljardi elämää. Ja lapset todellakin tarttuivat haasteeseen. He opettivat vanhempiaan lukemaan, paikkasivat reikiä kaduissa, estivät lapsiavioliittoja ja keräsivät rahaa AIDSin vastaiseen kampanjaan. Opettajatkin olivat hämmästyneitä lasten kyvyistä ja siitä mihin he pystyivät. Kiran pohtiikin miksi estää lasten innostusta ja energiaa?

"Kiranilla oli puheessa koko ajan punaisena lankana se, että aikuisten pitää luottaa lasten kykyihin paljon enemmän kuin mitä me tällä hetkellä teemme. Mielestäni lasten ideoiden kuunteleminen ja heidän kykyihinsä luottaminen on yksi tärkeä elementti opettamisessa, vaikkakin olemme tottuneet vain tuputtamaan heille omia ideoitamme. Kiranin ohjelman tuloksetkin olivat niin vakuuttavia, että video antoi paljon ajateltavaa omastakin asenteesta." -Tommi

"Kiran Sethi näyttää erinomaista mallia intialaisella koulullaan. Idea lasten kannustamisesta jonkun ongelman kimppuun olisi mahdollista ottaa käyttöön myös suomalaisissa kouluissa. Lapsille tulisi antaa tietyt rajat, etteivät he tavoittelisi liian hankalia tavoitteita (esim. maailmanrauha), mutta muuten heillä pitäisi olla vapaat kädet. Heidän motivaationsa olisi varmasti huipussaan, kun he saisivat valita itse ongelmansa ja lähestymistapansa tähän ongelmaan. "What bothers you? Take a week & work on it." ei ole mielestäni vain alakouluun sopiva, vaan esimerkiksi lukiolaiset ja aikuisopiskelijat saisivat varmasti yhteiskuntaa hyödyttäviä projekteja aikaiseksi." -Timo

”Asioiden käytännöllistäminen teoriasta arkielämään on varmasti tärkeä asia opetuksessa. Aiemmin esille tullut Sugatra Mitran ”Hole in a Wall” oli aika lähellä tätä sanomassaan, kuinka lapset pystyvät taidoillaan vaikka mihin. Minä pystyn –asenne ei ole todellakaan soopaa.

Muistaakseni kommentoin Mitran videon kohdalla kansallisuuden ja kulttuurin vaikutuksesta, joten kommentoin myös tähänkin tästä: on muistettava Kiran Sethin mallin intialainen tausta. Huolimatta minä pystyn – asenteen todellisuudesta suhtaudun itse hieman skeptisesti tämän mallin peilaamisesta suomalaiseen oppimisympäristöön. Sethi puhuu käytännön kokeilustaan hyvin positiivisena kokeiluna, ja hyvin usein olen nähnyt samaa onnea ja ahaa-elämystä myös Suomen eri oppilaissa. Mukaan kuitenkin iskee myös se karu totuus, kuinka kaikkia oppilaita ei asiat kiinnosta, vaikka opetus vietäisiin kuinka oppilaan oman idean ja arjen tasolle.

Kärjistän, että suomalaiset lapset eivät välttämättä innostu asioista samalla tavalla kuin intialaiset lapset. Sikäli en ole jäävi kommentoimaan näin, kun en ole Intiassa käynyt, ja lisäksi asiat eivät ole milloinkaan ehdottomia. Sethin kokeilun tulos oli kuitenkin se, että lapset pystyvät. Aliarvioiminen ei ainakaan edistä positiivisuutta, varsinkin jos se on opettajalta näkyvää suhtautumista.” -Eetu


Neil De Grasse Tyson tuumasi lasten potentiaalista vanhemmille neuvoksi "Menkää pois alta". Lapsi on luonnostaan tutkiva ja utelias. Ensimmäiset vuodet lasta kannustetaan kävelemään ja puhumaan. Kun tietty taso on saavutettu, opetetaan lasta vuosi tolkulla olemaan hiljaa paikallaan. Vasta syntynyt lapsi on monella tavalla viallinen. Se vuotaa ja pitää tolkutonta meteliä. Mutta minkä potentiaalin se kätkeekään sisäänsä!

Halusimme tai emme, lapsissamme on tulevaisuutemme. Koko Sethin sanoman voisi tiivistää mielestäni siihen, että meidän (etenkin opettajien) tulisi oikeastaan vain tukea lapsia saavuttamaan heidän potentiaalisuutensa, mennä pois alta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita välinpitämättömyyttä, päinvastoin. Meidän tulisi välittää nimenomaan lapsistamme, ei niinkään itsestämme lapsiemme kautta. Opettaja tuntee suurta mielihyvää pystyessään kertomaan lapselle oikean vastauksen. Miksi ei kysytä useammin mikä lasta oikeastaan edes askarruttaa. Se tuskin olisi kaikissa tapauksissa äidinkielen pilkkusääntö. -Esa


Salman Khan: Let´s use video to reinvent education

Aluksi luennoitsija Salman Khan esittelee kokoelman erilaisia opetusvideoita, joita hän oli aikanaan tehnyt omille serkuilleen tietokoneen nauhoitustoiminnon kautta. Näillä videoilla Khan opetti erinäisiä haastavia asioita, muun muassa erilaisia matematiikan tehtäviä, luonnontieteen ongelmia ja historian faktoja. Hyvin nopeasti hän sai palautettaan serkuiltaan, kuinka Khanin opetus oli paljon helpommin seurattavaa videoiden kautta. Khan näki tässä yllättävässä kommentissa paljon mielenkiintoista ja järkevää: videoiden kautta oppiminen on omaehtoista, vapaata ja kontrolloitua, sillä käyttäjä voi oppia asiat juuri niin nopeasti kuin haluaa. Toisaalta videoita voi pysäytellä ja katsoa niin usein kuin haluaa.

Khan teki videonsa julkiseksi, ja yllättäen hän huomasi saavansa videoilleen katsojia, joilla oli samanlaisia kokemuksia. Khan pohti, voisiko vastaavaa järjestelmää tuoda luokkahuoneeseen? Khan loi opetusvideoista ohjelmoijien ja opettajien kanssa järjestelmän, jossa oppilaat voisivat oppia virtuaalisesti ja motivoitua siitä. Osa oppimisesta tapahtui näin ollen kotona esimerkiksi matematiikassa ja koulussa paiskittiin sitten töitä. Opettajille jäi aikaa yksilön huomioimiseen ja luokan kiertämiseen. Khan huomautti tekniikan tehneen luokasta huomattavasti inhimillisemmän kuin se nykyisenä järjestelmänä on.

Lisäksi ohjelmoijaryhmä loi verkkoon roolipelimäisen kehitystaulukon. Oppilaiden hallitessa erinäisiä vaiheita, pääsivät he taulukossa eteenpäin avaten uusia haasteita. Samaan järjestelmään luotiin myös ns. ”merkit”, joita oppilaat saivat keräillä erinäisistä tehtävistä ja kerryttää pisteitä tulostaulukkoon. Kaikki nämä järjestelmät luotiin julkiselle verkkosivulle, jonka kautta opettajat pystyivät luokkansa kautta toimimaan. Oppimisesta tehtiin näin ollen motivoivaa ja erilaista, luokka käännettiin siis suorastaan ylösalaisin. Khan kommunikoi projektissaan aktiivisesti järjestelmää testaavien opettajien kanssa, joiden palautteen avulla järjestelmää kehitettiin. Opettajille luotiin myös seuraustaulukko, jonka avulla he näkivät oppilaiden videoiden katsomisen perusteella luodun janan. Jana selitti videoiden katsomismäärää, kertauksia ja pysäytyksiä, joista opettajat pystyivät tulkitsemaan hankalat asiat opittavassa aiheessa. Kotona katsottujen videoiden jälkeen oppilailla jäi aikaa siis perusteelliseen yksilönohjaukseen koulussa. Verkkotehtävät rakentuivat myös reaaliaikaiseen palautejärjestelmään, eli eri tehtävät olivat muokattavissa ja lapset pystyivät olemaan myös muiden oppilaiden tuutoroitavina. Järjestelmää testanneet luokat ja opettajat olivatkin todella tyytyväisiä.

”Mielestäni vastaavan tyyppinen järjestelmä edustaa videoiden parasta hyötyä: ne motivoivat oppimaan. Luodut taulukot vielä lisäsivät oppimista ja edesauttoivat opettajan työtä. Vielä ihmeellisempää tästä tekee se, että luokasta tehtiin sosiaalinen tila, koska oppiminen oli tapahtunut kotona. Tämä systeemihän on tavallaan se opettajan unelma, eli oppilaskeskeisyys ja oppilaslähtöisyys. Harmi on, että Suomessa vastaavaa ei vielä ole käytössä edes kokeilutasolla. Pohdin myös sitä, miten oppilaat jaksoivat katsoa videoita? Jos videoiden katsomisesta tehdään pakkopullaa, seuraa riski että koko systeemin motivoiminen häviää. On myös muistettava, että oppimista on erilaista: osa tarvitsee aikuista jo alusta saakka. Tähän ei välttämättä etäoppiminen riitä.” - Eetu

"Kuten Eetu kommentoi, niin tämän kaltainen järjestelmä kuulostaa tavallaan juuri opettajan unelmalta. Järjestelmä lähtee juuri oppilaista itsestään ja opettaja on vain oppimisen ohjaaja. Videoiden avulla oppimisessa on mielestäni monia puolia sekä hyviä, että huonoja. Joidenkin oppilaiden saattaa olla helpompaa oppia, kun he voivat pysäytellä videoita ja katsoa vaikeita kohtia uudestaan. Toisaalta, kuten Eetu mainitsi videoiden katsominen voi olla myös pakkopullaa mikäli aihealue ei oppilasta kiinnosta." -Tommi

"Itse pelifriikkinä olisin varmasti osannut tällaista järjestelmää, jossa näet edistymisesi kartalla ja saat pisteitä ja palkintoja onnistumisista. Lisäksi tieto siitä, ettet pääse seuraavaan tehtävään ennen kuin edellinen on läpäisty, on mielestäni motivoivaa. En aluksi ajatellut videoiden mahdollista pakkopullamaisuutta, mutta Eetun ja Tommin kommenttien jälkeen se alkoi mietityttämään itseänikin. Peter Norvigin 100 000 student classroomissa opiskelu tapahtui myös videoiden kautta ja deadlinet motivoivat ja aikatauluttivat tekemistä. Silloin kyseessä oli kuitenkin yliopisto-opiskelijat, eivätkä alakoululaiset. 10-vuotiaat eivät välttämättä osaa tehdä kotitehtäviä ajoissa ja sitten tunneilla pyöritellään vain peukaloita, vaikka pitäisi käydä kiivasta keskustelua muiden oppilaiden kanssa esim. matematiikasta. Näistä uhkakuvista huolimatta olen ehdottomasti tämän idean puolella. Tämä vapauttaisi opettajalta resursseja huomioida oppilaat yksilöinä, eikä vain yhtenä pakettina, joka silloin tällöin testataan kokeen muodossa." -Timo

Tässä olisi periaatteessa vihdoinkin oikeasti potentiaalinen systeemi. On helppo olla edellisten vesseleiden kanssa samaa mieltä siitä, että tämänkaltainen oppimissysteemi olisi opettajan mieleen, sillä aikaa jäisi enemmän oppilaan yksilölliseen kohtaamiseen. On myöskin oltava samoilla linjoilla edellisten kanssa videoiden pakkopullariskistä. Jossain vaiheessa peruskoulun kehityskaarta mahtoi olla todella motivoivaa ja hienoa saada vastata opettajalle istualtaan, tai käyttää dokumenttikameraa läksyjen esittelyyn. Mutta millaisen arvon annamme näille nykyään=? Onko videolta opiskelu mahdollisesti vain uusi lisä, joka ei nyt varsinaisesti mullista mitään.

Toisaalta emme voi elää pelkkien mullistusten toivossa, muutos tapahtuu pikkuhiljaa, askel askeleelta. Tässä saataisi olla mahdollisuus yhteen askeleeseen oikeaan suuntaan. -Esa


Geoffrey Canada: Our failing schools. Enough is enough!

Geoffrey Canada vertaa koulujärjestelmäämme vanhentuneeseen bisnesmalliin. Koulu on pysynyt samana 55 vuotta, eikä mitään muutoksia ole tapahtunut. Hän kertoo esimerkin vanhasta pankkien toimintatavasta. Pankit olivat auki kymmenestä kolmeen, eivätkä ihmiset ehtineet käydä töiltänsä pankissa. Ne, jotka ehtivät, olivat työttömiä, eivätkä siten tarvinneet pankkia. Pankkiirit eivät kuitenkaan välittäneet asiasta, koska systeemi toimi pankkiireille itselleen. Canadan mielestä koulujärjestelmän kanssa on sama juttu: Asia on toiminut näin jo yli viisikymmentä vuotta -> sitä ei tarvitse muuttaa. Pankkialalla bisnesmalli ei kuitenkaan toiminut, joten sitä muutettiin. Kasvatuksen alalla tämä muutos on kuitenkin vielä tapahtumatta, vaikka sen tarve on suuri. Tai ainakin Canadan mielestä, hän ei tarjoa väitteilleen suurempaa tieteellistä tukea, vaan olettaa, että yleisö on samaa mieltä hänen kanssaan.

"Canadan esimerkit ovat viihdyttäviä ja ajatuksia herättäviä. Hän esimerkiksi kyseenalaistaa kouluvuoden aikataulutuksen. Kesällä pidetään parin kuukauden tauko ja lasten kyvyt heikkenevät. Miksei koulua voi olla kesällä? 'Sitä ei voi olla kesällä, koska sitä ei aikaisemminkaan ole ollut kesällä.' Ajatus kesälomien poistamisesta kuulostaa melko radikaalilta. Toisaalta ihmisten pitää olla valmiita epäonnistumaan, ja juuri siksi nykytiede on päässyt niin pitkälle. Kasvatustieteiden alalla epäonnistumisen pelko tuntuu olevan todella suuri, ja siksi koulujärjestelmämme junnaa paikallaan." -Timo

"Olen Timon kanssa samoilla linjoilla siitä, että ajatus kesälomien poistamisesta kuulostaa kohtalaisen radikaalilta. Toisaalta on olemassa tutkimuksia siitä, että pidemmän loman positiiviset vaikutukset poistuvat jo viikon kuluessa. Täten olisi mahdollisesti hyödyllisempää, että pidemmän kesäloman sijasta olisi useampi vaikkapa viikon pituinen loma. Lisäksi alakoulussa todellakin käytetään aikaa paljon edellisen vuoden opetusten kertaamiseen, joten ei tuo kesälomalla asioiden unohtaminen ole kokonaan tuulesta temmattua. Itse tosin pitäisin lomat ennallaan." -Tommi

”Koulujärjestelmälle tuntuisi olevan kovasti tarvetta muutokselle, mitä mr. Canada nyt ei kovin ilmiömäisesti ratkaise. Timon kommentti nykytieteestä ja koulujen eri kokeiluiden epäonnistumisesta osui mielestäni naulan kantaan! Opetussuunnitelmien muuttaminen ja erilaisten mallien korjailut ovat tavallaan yritystä muuttaa järjestelmää ja vastata koulun uusiin tarpeisiin. Ne eivät kuitenkaan ole niin radikaaleja uudistuksia kuten kesälomien poistaminen.

Suomesta löytyy muun muassa vuosiluokattomia kouluja, kielikouluja, lemmikkiystävällisiä kouluja yms. kokeiluja, jotka ovat osiltaan toimivia malleja. Niitä tarkastellaan mielestäni kohtuuttoman vähän esimerkiksi yliopistossa. Miksi emme ota oppia näistä malleista ja sovella niitä koulutuksessamme? Media ja uudet viestintävälineet ovat mielestäni kiehtovia juuri siksi, koska ne ovat helposti lähestyttäviä tapoja kohdata oppimista uudella tavalla. Ne ovat siis osiltaan kokeiluja siinä missä vuosiluokattomat koulutkin. Eri asia on se, mitkä mallit hyväksymme kasvatusalan yleisiksi lähtökohdiksi. Voidaan olla myös ihan eri mieltä Geoffrey Canadan kanssa siitä, onko koulutuksen laiva uppoamassa vai ei. Itse sanoisin siinä olevan paljon reikiä, mutta pelastuspumput ovat olemassa. Nyt kun niitä osaisimme vielä oikein käyttää. ” –Eetu


Se, että koulusysteemimme on muutoksen tarpeessa sen perusteella, että yhteiskuntakin on muuttunut, on tavallaan jo tiedossa. Ehdotukset muutoksen luonteesta vaihtelevat hieman ja vielä enemmän vaihtelevat ehdotukset muutoksen toteuttamisen tavoista.

Canada on kyllä oikeassa siinä, että tapaamme katsoa ja käsittää koulua on vanhentunut. Jotakin koulumme perustavaa laatua olevissa prinsiipeissä alkaa olla pielessä, mutta jotakin niissä on myös ajattoman oikeassa ja paikkansa pitäviä. Esimerkkinä mainittakoon koulun kasvatuksellinen tehtävä. Ei ole ollenkaan moitittava asia, että muutoksen tarpeesta pidetään meteliä. Ehkäpä joku vielä joku päivä keksii jotakin mullistavaa. Tai sitten etenemme uuteen uljaaseen maailmaan pieni askel kerrallaan, pikkuhiljaa. Ehkäpä huomaamme 10 vuoden kuluttua, että koulusysteemimme on tyystin erilainen. -Esa