Mediakasvatus ja uudet lukutaidot/Syksyn 2014 kurssi/keskustelusivulle 1

Kohteesta Wikiopisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Feministiset antropomorfit[muokkaa]

Eräs ryhmän jäsenistä on joskus aikaisemminkin aika ihaillen katsonut tämän Sugatra Mitran luennon. Mitran ajatukset siitä, kuinka vanhentunut oppimistapamme on, muistuttaa myös toisen hienon puhujan, Sir Ken Robinsonin ajatuksista. Emme tarvitse enää laskuriapinoita teollisen vallankumouksen tarpeisiin, vaan luovaan ja soveltavaan ajatteluun kykeneviä ihmisresursseja.

Mitran ajatus itseoppivuudesta on itse asiassa yksinkertaisuudessaan melko nerokas. Tosin sen toimivuus vaatii melkein sitä, että kyseinen lapsi ei ole sisäistänyt nykyisen opetusmenetelmän ihanteita ja mittaustapoja. Jos meidät laitettaisiin nyt SOLE-ympäristöön, olisimme ainakin aluksi melko pihalla, koska olemme tottunut siihen, että joku tarkistaa oikeat vastaukset. Tekisi melkein mieli myös kritisoida Mitran SOLE-tekniikkaa siitä, sopiiko itseoppiminen kaikille. Tuleeko tilanteita, jossa joku lapsi ei vain opi tällä menetelmällä? Syntyykö lasten välille hierarkiaa? Mutta toisaalta, emme haluaisi vinistä perustuen 17 minuutin luentoon. Oletamme, että Mitra on varmasti tutkinut näitäkin kysymyksiä.

Oli innostavaa kuulla, miten kyläläislapset Etelä-Intiassa oppivat DNA-rakenteita itse. Se kertoo ainakin minulle siitä, että oppiminen on paljon monimuotoisempaa kuin luulemmekaan. Kaikki eivät pääse Harvardiin, eikä tarvitse, ja kyläläislapsista voi tulla eri metodein vähintään yhtä arvokkaita ihmisvoimavaroja kuin älykkäinä pitämämme länsimaiset yliopistokasvatit. Tämän mahdollistaa teknologian uudenlainen, jopa orgaaninen käyttö osana opiskelua, eikä päälleliimattuna asiana.

Erityisen kiintoisa oli Mitran ajatus rohkaisemisesta ja isoäitien käytöstä tässä työssä. Suurimmat kitinät mediassa ponnistavat yleensä siitä, miten lapsia ei rohkaista tarpeeksi, ja keppiä saa porkkanaa useammin kouluissa. Sir Ken Robinson on kritisoinut sitä, miten nykyinen koulujärjestelmämme kannustaa ajatteluun siitä, että virhe on pahinta mitä voi tehdä. Siksi eräs ryhmän jäsenistä allekirjoittaa mielihyvin Mitran ajatuksen rohkaisemisen ja itseoppimisen yhdistelmän tehokkuudesta.

Mitran tutkimus on hieno esimerkki siitä, miten teknologia voidaan yksinkertaisesti valjastaa oppimiskäyttöön. Ihmiskontaktikaan ei puutu, koska lapset oppivat ryhmässä, ja opettajankin rooli voidaan ottaa tilanteeseen mukaan Mitran kuvailemalla tavalla. Ajatuksen tasolla tämä on hieno esimerkki tulevaisuuden oppimisesta. Kiinnostaisi tietää, millaisia käytännön ongelmia tutkijat ovat kohdanneet.


Wikityyppien keskustelua Sugata Mitran TED-luennosta:


Mitran kokeilut ja tulokset ovat aikaisemminkin nousseet esiin mm. keskustelussa digitaalisesta kuilusta, joka tuloerojen rinnalla on repeytynyt teknologisesti kehittyneiden ja kehittymättömien yhteisöjen väliin. Tieto on nykyään kallisarvoista, vaikka tuntuukin, että se on kaikkien saavutettavissa. Tieto auttaa ihmiset köyhyyden kierteestä ja koulutus (varsinkin tyttöjen) auttaa parantamaan kokonaisten väestöryhmien osaa. Hole in the wall -projekti osoittaakin, että pienellä panostamisella voidaan saada aikaan merkittäviäkin muutoksia yksittäisten ihmisten elämässä, jos vain määrärahat kohdistettaisiin oikeisiin asioihin.

Nimettömien keskustelun johtopäätökset:

Videoluento ei herättänyt paljon uusia ajatuksia. Hole in the wall -projekti oli olennainen osa luentoa. Yliopistotkin ovat kovaa vauhtia menossa nettiin. MOOC-kurssit ovat tästä hyvä esimerkki. Yhä useammalla on mahdollisuus opiskella yliopistotasoisia kursseja ja saada niistä jopa jonkinlaisia sertifikaatteja sekä kontakteja ympäri maailman. Videossa puhutttiin myös siitä, miten erilaiset pilvipalvelut ja internet ylipäätänsä ova muuttaneet oppimista. Tarvitseeko oppilaan esimerkiksi opetella ulkoa asioita, jos sama tieto on muutaman klikkauksen päässä? Toisaalta voidaan pohtia myös sitä, mikä sitten on sellaista tietoa, joka kuuluisi opetella? Pitäisikö meidän ylipäätänsä tarkastella kriittisesti koulussa opettavien asioiden tärkeyttä? Opittavat asiat pitäisi sitoa paremmin oppilaiden arkielämään, jotta asiat konkeretisoituisivat heille toivotulla tavalla.

Koemme, että pilvipalvelut voivat parhaimmillaan tukea tällaista uudenalaista oppimista, mutta koulun ei pitäisi siirtyä kokonaan verkkoon. Pilvipalveluita tai ylipäätänsä tvt:tä ei tulisi käyttää opetuksessa, ilman että ne palvelevat opetusta ja oppimista.

Vloggarien kommentit

Kävimme keskustelua ihmisenä olemisesta. Kädellisyyden merkitys siirrettiin jollain tavalla paitsioon. Tällä tarkoitamme sitä, että esim.kirjoitustaito nähtiin turhana. Kuitenkin ihmisen hienoimpia taitoja on käsien käyttäminen. Hienomotoriikka kehittyy vähitellen. Uudet taitovaatimukset eivät poista vanhojen olemassa oloa. Kirjoitustaito on taitona tärkeä myös tulevaisuudessa. Kaunokirjoitus varmasti siirtyy historiaan, mutta käsinkirjoitustaidolle on varmasti myös tarvetta. Verkossa toimiminenkin edellyttää kirjoitustaitoa, tai jos sitä ei ole, ei välttämättä voi olla kovin aktiivisesti mukana keskustelussa.

Nähtiin myös, että tulevaisuuden työ ei ole pelkkää tietokoneen äärellä istumista. Ihmistyössä läsnäololla on merkitystä ja perustarpeiden tyydyttäminen todennäköisesti edellyttää myös ihmistyötä esim. ruoanlaitto, maanviljely, lastenhoito, siivous, kuljetus jne.

Kuitenkin näemme, että koululaitos ja koko yhteiskunta on muutoksessa. Opettamisen tavoitteet, sisältö ja menetelmät kaipaavat muutosta ja uudelleen määrittelyä.

Sukkelat suut -ryhmän kommentit:

Sugata Mitran puheen perusajatus on yksinkertainen: lapset osaavat opettaa itseään ja toisiaan, kunhan heille vain tarjotaan siihen sopiva ympäristö ja välineet. Näimme puheen kaiken kaikkiaan hyvin idealistisena, mutta kuitenkin tärkeitä näkökulmia esiin nostavana. Se herätti ajatuksia siitä, millainen on tulevaisuuden koulu, mihin koulua tarvitaan ja millaiseen tulevaisuuteen olemme kasvattamassa lapsia.

Tämänhetkinen koulun tilanne on mielestämme kaukana Sugata Mitran toivomasta oppimismaailmasta. Sen toteutuminen vaatii suurta asenne- ja ajatusmaailman muutosta koko järjestelmältä: on kyseenalaistettava käsitys siitä, mitä me haluamme lasten oppivan ja osaavan.

Lasten kannustaminen ja rohkaisu oli mielestämme Mitran tärkeimpiä ajatuksia samoin kuin se, että koulussa opetetaan liian yksityiskohtaista nippelitietoa. Ajatus luokasta ilman opettajaa ei mielestämme kuitenkaan toimi, koska lapset eivät välttämättä ole niin itseohjautuvia ja motivoituneita. Opettajaa tarvitaan kannustamisen ja rohkaisun lisäksi valvomaan osallistumisen tasapuolisuutta, että ryhmässä yksi lapsi ei jää muiden jalkoihin tai joudu kiusatuksi ja sitä, että ryhmätyö ei jää vain yhden osallistujan tehtäväksi. Toisin sanoen opettajaa tarvitaan opettamaan yhteistyö- ja ihmissuhdetaitoja.

Mitran oppimiskäsitys on mielestämme myös oman kulttuurinsa kuva, jota ei voi sellaisenaan siirtää kulttuurista toiseen, kuten suoraan Intiasta Suomeen. Esimerkiksi käsitys opettajan auktoriteetista on eri kulttuureissa erilainen. Sugata Mitran kaltaisia rohkeita ja innostuneita ihmisiä, jotka kokeilevat jotain uutta, tarvitaan kuitenkin aina. Jos tehdään aina vain samalla tavalla, ei mikään muutu.

Sooloilijan kommentit

Olen samaa mieltä Sukkelat Suut-ryhmän kanssa siitä, että Mitran oppimiskäsitystä ei voi ehkä sellaisenaan suoraan siirtää kulttuurista toiseen. Yhtenä metodina monien joukossa se voisi olla hyvin tehokas ja erityisen hyvä se olisi mielestäni ratkaisemaan juurikin köyhimpien lasten koulutusongelmaa.

Puheessa esitettiin provosoiviakin väitteitä oppimisesta ja esitettiin, että osa nykyään opetetuista asioista ja opetustavoista ovat vanhentuneita ja turhia. Olen sekä samaa, että eri mieltä Sugara Mitran kanssa näistä väitteistä. Olen samaa mieltä siinä suhteessa, että ulkoaopettelusta ja sitä mittaavista kokeista pitäisi päästä eroon. Samaa mieltä olen myös siinä, että opetettavat asiat pitäisi paremmin kytkeä konkreettisiin esimerkkeihin ja herättää opiskelijan mielenkiinto. En kuitenkaan näe, että käsinkirjoittaminen ja laskentataito pitäisi unohtaa. Ihmiset tarvitsevat tietyt perustaidot pärjätäkseen maailmassa, mutta kuten Nimettömät sanoivat, koulussa opetettavien asioiden ja opetustapojen tarkastelu olisi paikallaan. Ikävä kyllä koululaitos on niin iso järkäle, että sen muuttaminen ei käy nopeasti.

Kun näen videoita tai luen mielipiteitä joissa ylistetään nykyistä tietotekniikkaa ja kehotetaan siirtämään sitä tai tätä pilvipalveluihin, ajattelen itse aina myös uhkakuvia. Pilvipalveluista on helpompaa varastaa tietoja ja niiden kautta kulkevat erilaiset tietokonevirukset helpommin. En voi olla myöskään ajattelematta hieman kaukaahaetumpia esimerkkejä: mitä tapahtuisi jos esimerkiksi terroristit saisivat aikaan elekromagneettisen pulssin, joka käräyttäisi herkän elektroniikan koko kohdealueella? Tai jos ilmastonmuutoksen seurauksena äärimmäiset sääilmiöt lisääntyvät ja ne vaikuttaisivat sähköverkkojen luotettavuuteen?

'Kirjastotyyppien kommentit'

Taijan kommentit:

Varsin mielenkiintoinen ja visionaarinen luento oppimisen muutoksesta ja tulevaisuuden tarpeista opiskelun ja oppimisen suhteen. Olen Mitran kanssa sekä samaa, että eri mieltä hänen ajatuksistaan ja havainnoistaan. Sinänsä ajatus ryhmä- ja itse oppimisesta on hieno ja useissa tilanteissa varmasti toimiva. Kaikkiin tilanteisiin ja kaikille ihmisille se ei kuitenkaan välttämättä sovi. Ihmiset ovat kuitenkin erilaisia oppijoita ja esimerkiksi ryhmätyöskentely ei sovi kaikille. Lisäksi itse- ja ryhmätyöskentelyn tehokkuus riippuu paljon myös opiskelijoiden motivaatiosta. Motivaation ollessa korkea voidaan päästä todella hyviin tuloksiin, kuten Mitran testeissä, mutta heikommalla motivaatiolla tulokset olisivat olleet aivan erilaisia. Mielestäni perinteisiä oppimiskeinoja ei tule näin ollen tulevaisuudessakaan hylätä täysin, mutta Mitran esittämiä keinoja voitaisiin käyttää perinteisempien oppimiskeinojen rinnalla.

Kaiken kaikkiaan Mitran testien tulokset ovat todella mielenkiintoisia ja häkellyttäviäkin, mutta mieleeni tuli myös joitain kysymyksiä niihin liittyen. Esimerkiksi, kuinka oppimisprosessia/ opittuja asioita voidaan arvioida oikein? Itsekseen tai ryhmässä opiskellessa oppimisen ”oikeellisuus” tulisi kuitenkin aina tarkistaa, sillä ei riitä, että asioita on opittu, vaan opittujen tietojen pitäisi myös olla oikein. Näin ollen jäin miettimään mm. sitä, kuinka DNA-replikaatiokokeen tulosten testaus (mitä ja kuinka paljon olivat ymmärtäneet) on mahdettu toteuttaa? Mitra itsekin sanoi, ettei tiedä aiheesta kovinkaan paljoa, joten kuinka hän voi arvioida lasten oppimisen tasoa oikeellisesti? Täytyy kuitenkin muistaa, että on eri asia lukea jostakin asiasta kuin lukea ja oikeasti myös sisäistää lukemansa. Toki tässä yhteydessä kysymys oli lapsista, joten kovin syvällisen DNA-tietouden oppiminen ei ollut tärkeää, eikä edes testin tarkoitus, mutta sisäistämisen ”syvyyttä” olisi ylipäänsä mielestäni syytä pohtia tällaisen itse- ja ryhmäoppimisen yhteydessä. Ja näin ollen myös opettajan/asiantuntijan läsnäolo oppimisprosessissa on tärkeää.

En myöskään ole Mitran kanssa samaa mieltä siitä, ettei käsin kirjoitustaitoa tarvittaisi tulevaisuudessakin. Nyt ja tulevaisuudessa koneella kirjoittamisen taito on ensiarvoisen tärkeää, mutta uskon, että myös käsillä (kynällä) kirjoittamista tarvitaan edelleen. Kaiken kaikkiaan kaiken oppimisen ja kirjoittamisen siirtäminen ”pilviin” tietokoneympäristöön kuulostaa jopa hieman pelottavalta ajatukselta, sillä se tarkoittaisi vielä entistä suurempaa riippuvuutta teknologiasta. Teknologia on hyvä ja tehokas apuväline monenlaisiin tehtäviin, kuten Mitrankin testeissä havaittiin, mutta kaiken siirtäminen sen varaan ei mielestäni ole järkevää. Myöskään tietämisen tarve ei mielestäni tule tulevaisuudessakaan katoamaan. Tietäminen perustuu muistiin ja taas kerran tietokone on tässä hyvä apuväline, mutta ei silti poista ihmisen oman muistin (aivot) tarvetta tulevaisuuden maailmassa pärjäämisessä.

Jaanan kommentit:

Kiinnostava, moderni ja selkeä luento oppimisen ja opiskelun muutoksesta ja siitä, mitä se voi tulevaisuudessa olla. Koko yhteiskunta on ratkaisevasti muuttunut, ja sen seurauksena myös esimerkiksi työelämän tarpeet ja työelämässä pärjääminen on muutoksessa. Työelämässä luovuus ja itsensä jatkuva kehittäminen korostuu, sama voisi koskea oppimista. Videossa korostetaankin luovuutta ja oppijan omaa innostusta opiskeltavaan asiaan.

Olen työskennellyt myös jonkin aikaa opettajana ja jaan videonkin välittämän näkemyksen siitä, että oppimisessa ja opetuksessa olisi entistä enemmän ja rohkeammin hyödynnettävä monipuolisia opetusmenetelmiä, luovuutta ja ryhmätyöskentelyä. Tärkeää on opetettavan aineksen sitominen oppijan käytännön elämään, jolloin oppija voi kokea opiskelunsa hyödylliseksi ja käytännönläheiseksi. - Joskin toisaalta en pidä myöskään nykyistä koulutusjärjestelmäämme missään nimessä huonona, ja olenkin myös sitä mieltä, että yleissivistyksen kasvattamisen näkökulmasta nykykoulu on onnistunut tehtävässään. Totta kuitenkin on, että niin peruskoulu kuin esimerkiksi akateeminenkin koulutus on melko jähmeä instituutio ja hidas muuttumaan.

En myöskään jaa näkemystä siitä, että esimerkiksi käsin kirjoittaminen pitäisi jättää kouluopetuksesta kokonaan. Mielestäni tarvitsemme myös enemmän tutkimustuloksista uusista lukutaidoista ja teknologian kehityksen vaikutuksista kaikenlaisiin oppijoihin, ennen kuin lähdemme siirtämään kaikkea opetusta ”ryminällä nettiin” tai että opettaja olisi opetuksen ohjaajana mitenkään täysin turha…

Yhteenvetoa:

Molemmilla ryhmän jäsenillä oli melko samanlaisia ajatuksia ja mielipiteitä, etenkin siitä, ettei nykyistä koululaitosta ole tarpeen ainakaan kokonaan lakkauttaa tai muuttaa. Mitran esittelemät menetelmät kuulostivat kuitenkin hyviltä ja innostavilta, ja voisivat toimia esimerkiksi yhdistettynä tai sovellettuna nykyisin käytössä oleviin oppimismenetelmiin.


INFORMAATIOSOTURIEN KESKUSTELU

Sugata Mitra oli tuttu vain yhdelle ryhmän jäsenistä entuudestaan ja keskustelu lähti vilkkaasti liikkeelle, sillä monet Mitran school in the cloud -ajatukset olivat rinnastettavissa siihen ihannekouluun jota ryhmämme on keskustelujen yhteydessä hahmotellut. SOLEn pääelementeistä yhteistyö ja kannustus tiivistävät pääosin ihannekoulumme idean, samoin kuin opettajan rooli kysymysten esittäjänä ja prosessien alkuunpanijana. Ryhmämme arvosti myös sitä ettei Mitra lytännyt nykyistä koulujärjestelmää kokonaan, vaan totesikin sen olevan ”wonderfully constructed, but outdated”. Emme väheksy peruskoulujamme, sillä onhan haastavaa pitää luokallinen lapsia suunnilleen samassa tahdissa kun niin monessa aineessa pitää aina vuoden sisällä edetä tiettyihin tavoitteisiin, mutta kuten Mitra, olemme sitä mieltä ettei koululaitoksemme ole pysynyt mukana yhteiskunnan muuttuessa.

Mitran teeseistä ryhmäläisten suosioon nousi etenkin ajatus lasten luontaisesta oppimismotivaatiosta, oma-aloitteisuudesta ja uteliaisuudesta kaikkea uutta kohtaan ja näiden taipumusten tukemisesta eli ”letting learning happen”. Pohdimme millaisia piilo-opintosuunnitelmia peruskouluissa käytetään, sillä tykästyimme Mitran ajatuksesta geometrian opetuksesta. Hän ehdotti, että esitetään lapselle kysymys siitä osuuko meteoriitti maapalloon ja kerrotaan, että on olemassa sellainen maaginen juttu kuin ”tangentin kulma” jolla sen voi ratkaista. Tämän jälkeen jätetään lapsi oppimateriaalien kanssa yksin ja annetaan oppimiset tapahtua. Tässä esimerkissäkin huomioitiin hyvin lasten kehitysvaiheen mukaiset kiinnostuksen kohteet ja se kuinka näennäisen tylsää aihetta voidaan käyttää välineenä kiinnostavamman asian selvittämiseen. Olennaista on siis löytää opittaviin asioihin se oppijalle merkittävä tulokulma.

Mitran ajatukset sivuavat myös edellisten moduulien koulutusparadigmojen käsittelyä siinä, että hänenkin mukaansa lasten luovuutta ja omia vahvuuksia olisi tuettava. Luovuus voi kukoistaa vain turvallisessa ja kannustavassa ilmapiirissä, ei ympäristössä, jossa on opittava toistamaan ainoat oikeat vastaukset ja jossa virheistä rangaistaan. Samankaltaista oli myös sen korostaminen, että on lopetettava samaan muottiin valettujen oppilaiden tehtailu sellaista työelämää varten, jota ei enää ole edes olemassa. Perinteisessä koulujärjestelmässä tällainen motivaatio voidaan helposti tukahduttaa, kun opettaja kertoo kateederiltaan mitä, miten ja missä tahdissa on opittava päivän, viikon tai vuoden aikana.

Ryhmässä oli intoa perehtyä myös SOLEn perustamisen ohjeisiin, mutta muiden kurssien painaessa päädyimme katsomaan vain School in the Cloudin kotisivulla olevan lyhyeen esittelyvideon jossa opettaja mm. toteaa, että oppiminen ei jää pinnalliseksi, kun lapset saavat itse ottaa asioista selvää, ja että omaehtoisessa oppimisessa opitaan taitoja koko elämää varten. Pilvikoulu on mahtava idea siinäkin mielessä, että se tuo koulutuksen myös kehittyvissä maissa todella paljon laajemman ryhmän ulottuville kuin perinteinen koulu. Huomattava tosiasia kuitenkin on, että alle puolella maailman väestöstä on mahdollisuus käyttää Internetiä, joten pilvikoulukaan ei tavoita kaikkia. Digitaalinen kuilu on siis osa todellisuutta ja sen muodostaa varakkuuden lisäksi myös ikä, eli vaikka netti esimerkiksi suomessa teoriassa on joka kotiin mahdollista saada ja suurimmassa osassa koteja jossain nurkassa tietokone nököttää, ei se tarkoita että sen omistajat sitä osaisivat käyttää kuin korkeintaan laskujen maksuun ja ehkä sähköpostin kirjoittamiseen.

Hole in the wall -projektissa kysymyksiä herätti lasten oppimisprosessi josta ryhmäläiset olisivat tahtoneet lisää tietoa. Tuntui uskomattomalta, että miten lapset oppivat ihan itsekseen käyttämään tietokonetta, jos heidän lähtötasonsa oli täysin nolla. Miten he oppivat käyttämään oikeaa terminologiaa, kuten sellaisia sanoja kuin ”processor” tai ”mouse”? Totesimme kuitenkin, että lapsilla ei välttämättä ole ollut heti tiedossa oikeita termejä, kuten hiiri, mutta he ovat keksineet kuitenkin sen toimintaperiaatteen. Mitra on voinut sitten yksinkertaistaa asiaa ja kääntää termit oikeiksi yleisöä varten. TEDin puheessahan on markkinointipuheen sävyä ja asiat esitettiin suoraviivaisesti ja vähän raflaavasti.

Aitoa ihmetystä herätti se miten nopeasti lapset oppivat ensinnäkin käyttämään tietokoneita ja toisaalta perehtyivät vaikeisiinkin asioihin omatoimisesti. Motivaatio ja oikein valitut aineistot tai oikealla tavalla esitetyt kysymykset suuntasivat myös keskittymisen keskeisiin asioihin: tietokoneen ja Internetin käyttö ja englannin kielen oppiminen olivat vain välineitä varsinaisen asian ymmärtämiseen ja uuden tiedon hankkimiseen. Ympäristölläkin on vaikutusta eli kun vaatimattomissa oloissa elävät lapset ovat saaneet tietokoneen käyttöönsä, he ovat varmaan luonnostaan alkaneet myös miettiä, miten se toimii, sillä onhan se heille kuin pieni avaruusalus keskellä arkea, mahdollinen seikkailu! Mitran metodin oveluus piili juuri siinä, että hän ei kertonut mikä tietokone oli ja miten sitä pitäisi käyttää, vaan hän antoi lasten selvittää sen itse. Emme uskoneet, että lapset olisivat olleet yhtä motivoituneita, jos joku olisi ohjannut heitä kädestä pitäen.

Huomiota kiinnitettiin kuitenkin myös siihen, että monet uudenlaisen oppimisen mallit (esim. pilvikoulu) vaativat oppijalta aika paljon motivaatiota. Pohdimmekin, että vaikka kaikki pidämme opiskelusta ja oppimisesta, harva tehtävä tulisi tehtyä ilman deadlineja ja opintopisteitä. Periaatteessahan koska tahansa voisi alkaa katsoa netistä valtavan tasokkaita luentovideoita, mutta ei ole aikaa, jaksamista tai tietoa mistä voisi aloittaa. SOLE sai ryhmän hyväksynnän ja olimme otettuja oivaltavan informaatiotekniikan valjastamista hyötykäyttöön välineeksi tärkeämpien päämäärien (eli oppimisen) tavoittamisessa ja myös ihmisten välisten sekä fyysisten että henkisten etäisyyksien ylittämisessä. Varsinaisen oppimisen lisäksi juuri lasten tukeminen esim. isoäitipedagogiikan avulla, tuovat siihen ”lisäarvoa”, jota ei ole perinteisemmissä verkko-oppimisympäristöissä. SOLEssa on pääajatuksena osallistuminen, ja etenkin jos sen sisällöt koostetaan talkootyönä kuten Mitra toivoi, on se wikioppimista parhaimmillaan. Sisältöjen ollessa valmiina pilvikoulussa suhteellisen pienellä rahallisella panostuksella fyysiseen materiaaliin, kuten tietokoneisiin voidaan saada maailmaan jo suuri muutos.


SISsit: videosta "Sugata Mitra: Build a School in the Cloud" käydyn keskustelun kooste

Ryhmän jäsenet: Emilia Naukkarinen, Sanna Tanskanen, Kati Lehtonen, Anni Malinen, Reetta Kannas

Sugata Mitran projektit ja niiden esiintuoma lasten oppimiskyky yllättivät ja innostivat ryhmäläisiämme. Mitran projektit osoittavat, kuinka muokkautuva ja joustava lasten mieli on, ja kuinka lasten kykyä oppia ei pitäisi aliarvioida. On upeaa tietää, että yhdessä tekemisellä, aidon mielenkiinnon ja innostuksen herättämisellä, luovalla toiminnalla, ongelmanratkaisu-tekniikalla sekä lasten rohkaisun ja ihailun voimalla lapset pystyvät oppimaan melkein mitä tahansa. Tämäntyyppiset oppimisen tavat pitäisi ilman muuta ottaa osaksi suomalaisenkin koulujärjestelmän oppimisen tapoja.

Kuitenkin joitain Mitran ajatuksia on tarkasteltava kriittisesti. Mitra esitti, että tulevaisuudessa kouluja ei välttämättä enää tarvita. Olemme kuitenkin eri mieltä. Koulun kasvattavaa ja sivistävää vaikutusta ei voida saavuttaa pelkällä SOLE-menetelmällä. Yksi ongelma on mahdollinen lasten kiinnostuksen puute. Periaatteessa SOLE-menetelmää käyttämällä on mahdollista, että jos lapsi ei kiinnostu opettajan esittämästä kysymyksestä, hän ei lainkaan hae tietoa eikä opi asiaa. Kuitenkin kaikkien ihmisten pitäisi tietää tietyt perusasiat: yleissivistys on itseisarvo, ja toisaalta kun on perustavaa tietoa jostakin alueesta, uuden tiedon ymmärtäminen on helpompaa. Tämä kumoaa samalla Mitran esittämän ajatuksen, että tietäminen on turhaa, koska minkä tahansa tiedon saa nopeasti selville vaikkapa internetistä: kun on perustavaa tietoa, uuden, nopeasti haetun tiedon omaksuminen on nopeampaa ja helpompaa. Samalle Mitran ajatukselle voidaan esittää se vastalause, että tuskin tulee olemaan sellaista työtä, jonka tekemiseen ei vaadita mitään pohjatietoa, vaan kaikki tieto hankitaan sitä mukaa kun sitä tarvitaan: esimerkiksi johtotehtävät ja tutkijan työ vaativat laajaa taustatietoa.

Koulu ei ole ainoastaan tiedon paikka, vaan myös sosiaalinen paikka, jossa opitaan olemaan yhdessä toisten ihmisten kanssa ja opetellaan toimimaan osana yhteiskuntaa. Koulu valmistaa lapsia yhteiskunnan jäseniksi ja antaa lapsille valmiudet pärjätä yhteiskunnassa. Nämä valmiudet ovat moninaiset ja sisältävät niin faktatietoa, sosiaalisia taitoja kuin luovuutta ja kykyä ongelmanratkaisuun. Koulu antaa puitteet lasten elämälle: niinkin pieni asia, kuin herääminen aikaisin viitenä päivänä viikossa ja meneminen johonkin tiettyyn paikkaan, on asia, joka jokaisen ihmisen on hyvä osata (vaikka esim. etätöiden vuoksi näin ei tarvitse välttämättä jokaisessa elämänvaiheessa tehdä). Suomalaisessa koulussa on myös hyvä kouluruokailu, jossa lapset saavat oppia terveellisiä elämäntapoja ja tutustua erilaisiin makuihin. Koulu antaa lasten arjelle rakennetta ja sisältöä. Lisäksi koulussa voidaan ottaa hyvin huomioon lasten erityistarpeet, kuten oppimis- ja lukivaikeudet. Lapset, joilla on erityistarpeita, eivät välttämättä pärjää yhteistyössä muiden lasten kanssa ilman näiden erityistarpeiden huomioon ottamista. Meillä Suomessa on raskaasti rakennettu koulujärjestelmä, josta olisi turhaa luopua. Mitran esittelemistä oppimismenetelmistä onkin ehkä sellaisenaan parhaiten apua sellaisissa köyhissä maissa, jossa ei ole yhtä hyviä koulujärjestelmiä.

Vaikka suomalaista koulujärjestelmää ei ole syytä purkaa, sen on kuitenkin syytä muuttua, ja SOLE-menetelmän ottaminen mukaan yhdeksi oppimisen tavaksi olisi erinomainen muutos. Yhteiskunta muuttuu, minkä seurauksena sen jäsenet tarvitsevat erilaista tietoa ja taitoa. Opettajan rooli muuttuu pikemminkin ohjaajaksi kun oppilaat työskentelevät itsenäisesti. Oppimisen ja tekemisen tapoja pitäisi olla niin paljon, että kaikki lapset, myös ne joille perinteinen oppimistyyli ei sovi, oppivat tehokkaasti.

Mitra ennakoi myös työelämän muutoksia: tulevaisuudessa työskennellään milloin, missä ja miten halutaan. Tämä on käytännössä sama tapa, jolla esimerkiksi monet yliopisto-opiskelijat opiskelevat tälläkin hetkellä. Vaikka tekemisen tavan vapaus on ehdottomasti hyvä ominaisuus yliopistomaailmassa eikä sitä tule muuttaa, se, että kannattaako sama vapaus laajentaa yleisesti työelämään, ei ole yksinkertainen asia. Työskentelyn vapaus tuo mukanaan suuren vastuun tekemisestä, mikä tekee työstä entistä raskaampaa. Se, että itse määrää työnsä tavasta, tahdista ja aikataulusta vaatii paljon itsekuria ja näin saattaa lisätä stressiä, etenkin sellaisilla ihmisillä, joille tämä työskentelytapa ei sovi. Se, että työtä tehdään selvän, valmiiksi annetun toimintamallin mukaan jossain fyysisessä paikassa, on monille tärkeä asia esimerkiksi työ- ja vapaa-ajan toisistaan erottamisen kannalta. --Reetta Kannas (keskustelu) 17. joulukuuta 2014 kello 16.31 (UTC) Ryhmä: MEDIAMAISTERIT

KASSV1, Mediakasvatus ja uudet lukutaidot/Syksyn 2014 kurssi

A. VIDEOT

Ryhmämme katseli videot, keskusteli niistä ryhmätapaamisissa, Facebook-ryhmässä ja GoogleDocs –keskustelualueella. Kooste ryhmän kommenteista ja keskusteluista:

Video: Sugata Mitra: Build a School in the Cloud (http://www.ted.com/talks/sugata_mitra_build_a_school_in_the_cloud)

Videossa Ted ihmettelee 300 vuotta vanhaa konetta, jota yhä pyöritetään. Tämä vanha kone on nimeltään koulu. Koulussa ihmisistä pyritään tekemään identtisiä koneistossa toimivia osia koneeseen, jota ei enää ole. Maailma on muuttunut, mutta koulumaailma ei, joten nykyinen koulu ei vastaa enää tulevaisuuden haasteisiin. Kuten kaiken muunkin on myös koulujärjestelmän pysyttävä ajan hermolla ja vastattava niitä tarpeita, joita yhteiskunnalla on.

Emme tiedä, millaisia taitoja tulevaisuudessa tarvitaan, mutta todennäköisesti ne eivät liity ulkoa opittuihin tiedon palasiin, sillä tieto muuttuu jatkuvasti ja sitä tuotetaan valtavasti. Mikä sitten on koulujen ja oppimisen tulevaisuus? Arjessa lapset ovat koneiden parissa, koulussa kirjojen – tässä pieni ristiriita, joka vaatii päivitystä. Olisi tärkeää, että koulu ei jäisi ajasta jälkeen. Monestakin syystä: lasten kiinnostus koulua kohtaan, nyky-yhteiskunnan vaatimat tieto-taidot. Tarpeet ovat muuttuneet. Tulevaisuudessa tarvitaan uudenlaista osaamista esim. kaunis käsiala tai ulkoa opitut tiedot eivät ole enää niin tärkeitä painotuksia. Tieto on jo nyt helposti ja nopeasti saatavissa esim. internetistä joten tarvitaan pikemminkin kykyä hakea, etsiä ja valikoida tietoa oikeista paikoista. Oppimistaitojen fokus tulisi olla kokonaisuuksissa, historian ymmärtämisessä ja syy-seuraus-suhteiden hahmottamisessa sekä oleellisen tiedon etsimisessä ja poimimisessa. Teknologian avulla on mahdollista päästä käsiksi internetin valtavaan tietomäärään. Olemme eriarvoisessa asemassa siinä, millaiset mahdollisuudet meillä on teknologian käyttöön. Tieto on valtaa, ja siksi suuret ihmisryhmät ovat lähtökohtaisesti huomattavasti heikommassa asemassa.

Oppimisessa rohkaiseminen on avainsana!

Ideaalitilanteessa opettaja käynnistää prosessin asettamalla hyvän kysymyksen ja siirtyy sivuun katsomaan sitä kun oppiminen tapahtuu. ”wow, loistavaa oppimista” on hyvä kommentti, joka kannustaa eteenpäin. Oppiminen on henkilökohtaisen järkeilyn ja sitä seuraavan oppimisprosessin tulosta.

Mummotekniikka on ihasteleva tekniikka, jossa pyydetään näyttämään tai selittämään, miksi tehtävä/oppiminen onnistui. Ja ”mummon” tehtävä on ihastella tuloksia. Rohkaisemalla voimme päästä paljon pidemmälle kuin muiden keinojen avulla. Rohkaiseminen antaa toiselle voimaa ja jaksamista lähteä kohti tavoitteita.

Vertaisoppimisessa (School of clouds) voimme tukea lasten (ja aikuisten!) tapaa ihmetellä ja työskennellä yhdessä. Yhteistyöllä pääsee pitkälle ja lapsen taito ihmetellä on rajaton. Nykyinen jähmeä opettaja-oppilas-malli ja perinteinen koetilanne saa lapsen ahdistumaan ja aivot sulkeutumaan. Vertaisoppimisen mallissa motivaatio on avainasemassa. Tässä koulussa lapset voivat tehdä älyllisiä seikkailuja suurten kysymysten äärellä.

Koetilanteessa lapset, jotka eivät olleet ikinä nähneet tietokonetta, oppivat sen käytön kuitenkin ”Annat meille koneen, joka toimii vain englanniksi, joten jouduimme ensin opettelemaan englannin” -> lapsilla on äärettömän paljon mielenkiintoa ja innostusta uusiin asioihin, mikään ei estä tutkimasta lisää maailmaa. Siinä missä aikuiset epäilevät kykyjensä rajallisuutta, lähtevät lapset innoissaan eteenpäin. Etenkin tilanteissa, joissa aikuisia ei ole riittävästi saatavilla tai aikuisilla ei ole tietoa esimerkiksi teknologiasta (kehittyvissä maissa yleinen tilanne), vaihtoehtoja ei ole. Ihannetilanteessa aikuinen/opettaja toimii ohjaajana, joka ihmettelee ja opettelee yhdessä lasten kanssa. Kokeileva oppimismalli voisi rohkaista erityisesti tyttöjä kokeilemaan rohkeammin (tytöille on tyypillisempää suunnitella ja jättää tekemättä jos eivät onnistu, pojat rohkeampia kokeilemaan suunnittelematta). ‘

Tietoverkot ovat joka tapauksessa olemassa, joten miksi niitä ei hyödynnettäisi tulevaisuuden koulussa. Valmiit oppimateriaalit ovat aina jonkun laatimia -> jokin toinen näkökulma jää silloin puuttumaan. Tietoverkkojen tieto on demokraattista.

Noah-Shortfilm (http://www.fastcocreate.com/3017108/you-need-to-see-this-17-minute-film-set-entirely-on-a-teens-computer-screen)

Noahin tarina oli tragikoominen tarina nykynuorten elämästä sosiaalisessa mediassa ja siitä kuinka elämä on helposti liiaksi netin varassa. Lyhytelokuva oli toimiva, todellisen tuntuinen, tähän aikaan sopiva kuvaus. Tämän elokuvan juoni vaati melko paljon medialukutaitoa, sillä se ei olisi auennut samalla tavalla ihmisille, joilla ei ole kokemusta facebookin ja sosiaalisen median käytöstä. Tarina olisi hyvin voinut olla tosi ja siksi se olikin hyvin puhutteleva.Tarinassa oli kerroksellisuutta ja siinä käsiteltiin nuorten elämää hyvin monilta eri kanteilta mm. parisuhdetta, netin ilmiöitä ja vaaroja, käyttäytymisestä sosiaalisessa mediassa, sekä oikeaa ja väärää. Myös aikuisten puuttuminen online-maailmasta kiinnitti ryhmäläisten huomion.

Huomion jakaantuminen/jakaminen moneen asiaan yhtä aikaa, oleellinen osa myös omaa netinkäyttöä. Tämä on luonnollinen tapa toimia netissä, sillä esim. chatissa tapahtuva vuorovaikutus on erilaista kuin kasvokkainen, huomion ei chatissa oleteta olevan jatkuvasti keskustelukumppanissa.

Kuvauksessa silmään pisti yleistynyt tapa tehdä kaikkea samaan aikaan, keskittymättä oikeastaan mihinkään. Videossa näkyi myös nykyajan tarve hallita montaa asiaa kerralla, halu tulkita toisten sanoja enemmän kuin olisi tarvetta. Elokuvan nopeatempoisuus toi hyvin esiin nykymaailman hektisyyden ja multitaskingin. Koko ajan pitäisi olla tekemässä montaa asiaa. Hosutaan sitä ja tätä, pelataan, käydään youtubessa, eri sivustoilla, tekstaillaan soitetaan videopuheluita. Noah hosui joka suuntaan. Elokuva toi esiin hyvin häiritsevällä tavalla sen, miten sosiaalisessa mediassa viestitään. Elokuvan päähenkilö teki koko ajan jotain muuta tietokoneellansa, kun hän oli vuorovaikutuksessa muiden kanssa.

“Virtuaalisen” elämän vaikutus “todelliseen”, ei voida erottaa toisistaan vaan kyse on yhdestä elämästä jonka ihmissuhteita ylläpidetään sekä verkossa että fyysisesti. Päähenkilön identiteetti ei näyttänyt muuttuvan onlinessa ja offlinessa, tosin elokuvassa nähtiin vain on-line-käyttäytyminen.

Ryhmäläisille jäi päällimmäisenä surullinen olo elokuvasta. Elämämme on siirtynyt enenevissä määrin nettiin. Voiko elokuvassa esitettyä sosiaalisen median vuorovaikutusta kutsua edes kunnolliseksi vuorovaikutukseksi, jossa ihmiset ovat läsnä? Yritetäänkö nykyään tehdä liian montaa asiaa yhtä aikaa? Video kuvastaa hyvin sitä, kuinka helposti väärinkäsitykset voivat syntyä, jos elää vain internetin kautta. Miten pienen virhearvioinnin kautta voi päätyä suureen kriisiin. Tarinassa näkyi selvästi myös netin vaarat ja epäeettisyys. Pelkästään internetin välityksellä kommunikointi on muutenkin vajavaista, joten tästä seurauksena sen syvällisyys laskee entisestään. Sosiaalisen median hyödyt (kommunikaatio mahdollisuus ajasta ja paikasta riippumatta) vrs. sen haitat (hankala tulkinta ja vajavainen kommunikaatiosisältö). Tarinassa näkyi netin sosiaalisuuden koko kirjo, myös lieveilmiöt.

Mediamaisterit: Milla Helminen, 414899, Pirta Sihlman, 413910, Milka Myllynen, 93363, Emmi Huhtanen, 97367, Piia Vallineva, 414905, Satu Drufva 414898, Maija Puska 414902,


Wikityyppien keskustelua Sugata Mitran TED-luennosta:

Nanna: koulu on luotu teollisuusyhteiskunnassa tuottamaan samanlaisia ihmisiä byrokraattisen systeemin pyörittämiseen jà tämä toimi ennen, muttei enää. koska sitä maailmaa ei ole enää. Itseäni jäi kuitenkin kaivelemaan, miten voi sanoa, ettei sitä maailmaa ole enää? Nyt teollistuvat maat (esim. osa kehitysmaista) noudattelevat kehityksensä kanssa hyvin samanlaista toteutumiskulkua, joka on ollut nähtävissä nykyisisssä hyvinvointivaltioissa. Onko siis mielekästä yrittäää siirtyä suoraan muinaishistoriasta tulevaisuuteen, vai voiko olla, että oli tärkeää näissäkin ympäristöissä saada rauhassa tutustua uuteen tapaan tulla toimeen esimerkiksi tehokkaan teollisuuden keinoin. Tokikaan kaikkia virheitä ja ylilyöntejä ei tarvitse toistaa, mutta voidaanko olettaa, että siirtymän välivaiheissa ei olisi ollut mitään täe´rkeää oppia maiden kehityksen kannalta.

Heini: olen kovasti samoilla linjoilla. Vaikka luennossa oli paljon hyvää ja painavaa asiaa, minua häiritsi se, että onko tietokone ja kovasti lasten omasta elämismaailmasta (ihan sama mistä maasta lapset ovat) irrallaan olevat asiasisällöt millään tavalla oleellisia asioita lasten elämän kannalta? Voi toki olla että “hole in the wall” -projektin tarkoituksena oli vain osoittaa, että kaikilla lapsilla on mahdollisuus oppia mitä vain, jos mahdollisuudet ja välineet ovat saatavilla. Mutta ei kai kukaan oikeasti enää ajattelekaan niin, että slummeissa / köyhissä oloissa olevat ihmiset ovat tyhmempiä kuin toiset?

Nanna: Muuttuva maailma: kuinka koulu vastaa siihen? HITAASTI, onneksi. aKuten Noahissa jo pohdin, niin verkkoympäristöissä kuin maailmassakin kaikki tapahtuu kokoajan vallan kiihtyvästi ja syklit, joissa meni ennen satoja vuosia ovat nykyään vain murto-osa siitä. Esimerkiksi sukupolvet vaihtuvat yhä tiuhempaan ja tiuhempaan, jos sukupolveksi käsitetään ikäluokka ja ihmisryhmä, joilla on joku heitä yhdistävä sama suuri kokemus´jostakin asiata tai ilmiöstä. Ilmiöt seuraavat toisiaan tihentyvään tahtiin, elämä pitenee, mutta sisällöt pullistuvat ja aikaa mihinkään pysähtymiseen on yhä vähemmän.

Voiko siksi koulun rooli paitsi yhteiskuntaa uudistavana instituutiona ollakin säilyttävä jarru, joka osaltaan varmistaa ettei laiva kaadu jokaisen uuden tsunamin kohdalla. Jos jokaisen uuden innovaation mukana rakennetaan uudet pilvenpirtäjät rannale, onkin ehkä olennaista että esimerkiksi koulu onkin tukikohta merellä, joka kohtaa valtavat aallot pitkinä ja massiivisen hitaina, eikä suorana seinänä, joka vahingossa rusentaa kaiken alleen.. Enkä tässä nyt yritä olla uudistusvastarintainen, vaan miettiä koulun rooleja, vaikka se niin usein näyttäytyykin vanhanaikaisena ja aikansa eläneenä. Toisaalta, sitä se on kai ollut aina suhteessa kuhunkin elettyyn hetkeen. Uudistukset tehdään käsillä olevan tiedon mukaan, kukaan kun ei voi tietää tulevaa varsinkin teknisen kehityksen ollessa näin huimaa vauhtia etenevää kuin se nyt on.

Mitran esittelemä tutkiva oppiminen: tietsikka köyhille lukutaidottomille intiassa jà lapset oppi muutamassa tunnissa käyttämään konetta ja haluamaan lisää. Tämä uteliaisuuden ruokkiminen on tervetullutta minusta myös koulumaailmaan ja jokaisen lapsen elämään. Koulussa pyritään liikaa antamaan valmiita malleja ja ratkaisuja, mikä osaltaan lopettaa ajattelemisen tarpeen ja tukehduttaa mielenkiinnon oppimiseen. Koskaan kun ei pääse tapahtumaan mitään yllättävää, ope tietää aina ennalta vastauksen..

Kuitenkin uteliaisuuden herättämisen ja ylläpitämisen pitäisi palvella tarkoitusta kullekin mielekkäässä ympäristössä. Kuinka tämä toteutuisi lasten keskuudessa, jotka ovat jo koko pienen elämänsä puuhailleet erilaisissa virtuaaliympäristöissä. Väitänkin kauhuissani, että jos ihminen kokee saavansa aina haluamansa tiedon tarvitessaan, tämä on myös tapa tappaa uteliaisuus ja ajattelun tarve. Kaipaako mitään tietoa jos pohjalla ei ole mitään tietoa. Voiko innostua ja kiinnostua jostain tuntemattomasta, jos tietää saavansa siihen ratkaisun tai aainakin muutaman vaihtoehdon halutessaan. Eikö Tällainen johda oikeiastaan samaan ongelmaan, minkä kanssa nykyinen opetus painii: milenkiinnon lopahtamiseen ja itsestäänselvyyksien toistamiseen.

Heini: näinpä, enpä usko, että sama tehtävä olisi motivoinut oppilaita millään tavalla esim. Suomessa. Oppilailla olisi herännyt kysymys, mihin MINÄ tätä tietoa tarvitsen?

Nanna: Väitän myös, että kokonaisvaltaisesti elämä köyhtyy, jos tiedon saaminen jää vain oman uteliaisuuden varaan. Nyt pohdin kokemuksellista ulottuvuutta. Kuinka hienoa onkaan liikkua ympäristössä ja kohdata asioita jotka osaa nimetä ja tunnistaa siinä hetkessä. Miettikä millaista olisi kävellä metsässä ja nähdä kaikkea upeaa ja joka hetki googlettaa mitä mikin on. Jäisipä moni asia näkemättä, eikä kohtaamisia syntyisi samalla tavalla kun jos näkee arvinaisen linnun (jonka tietää jo entuudestaan olevan harvinainen ja sen silti tunnistaa ja näkee!!!) Miettikää pieniä lapsia, jotka ilahtuvat tunnistaessaan esim. kirjoista tutun kärpässienen metsässä. Riemulla ei ole rajaa!

Salla:Olin pohtinut tätä samaa asiaa jo pitkään lukiessani näitä kirjoituksia. Kuinka paljon jää kokematta ja aistimatta, jos katse on kiinni ruudussa. TaiKin luennosta tuttu aistillisuuden hyödyntäminen jää miltei kokonaan pois, kun kokemus ei ole kehollinen vaan pelkästään silmä ja kuulo saa ärsykkeitä. Pidän itseäni modernina opettajana, mutta minulla on kuitenkin vankka kehollisen kokemuksellisuuden usko ja kehollisuuden mahdollistama muistijäljen suhde oppimiseen. Myös kirjojen tai muun ympäristön tuoksu tai sivujen kääntäminen yksi kerralaan niin että sormiin jää muistijälki paperista muuttuu yksipuoliseksi näppäimistön tunnusteluksi. Vai olenko nyt vain toivottoman vanhanaikainen?

Toisaalta voidaan ajatella, että edelleen laitteen käyttöympäristö, sosiaalinen tilanne tai valaistus rakentavat muistijälkiä, tuoli missä istutaan tai vuodenaika, joka näkyy sivusilmällä ikkunasta tai jos vieressä syödään tuoksuvaa hedelmää. Mutta silti suhtaudun asiaan hieman skeptisesti. Kirjat jäävät usein viipyilemään pöydälle, mutta nettisivu hukkuu muiden joukkoon jo sekunneissa. Kirjan näkeminen pöydällä muistuttaa asiasta aina uudestaan ja uudestaan. Istuminen paikallaan ei tue kineettisen oppimistyylin omaavaa lasta vai riittääkö liikkeeksi jumppapallo pyllyn alla ja sormien näppäily? (Nyt minusta tuntuu, että alan kuulostamaan todella vastahankaiselta.)

Nanna: Kritiikkinä koneiden ihannointi. Ei koulua. tiedon löytäminen halutessa – onko siinä tulevaisuus? Entä kun halu loppuu..? Ihminen on muutenkin elämän helpottuessa laiskistunut valtavasti. (Automarketit ym.) Miksi ajattelulle ei kävisi samoin? EI välttämättä kaikkien kohdalla, mutta tämä taas tekisi maailmasta yhä kaksijakoisemman; ne, jokta kehittyisivät valtavasti ja ne jotka taantuisivat laiskoiksi ja mattamielisiksi ameeboiksi.

Salla: Heille saattaisi käydä niin, että maailma on tuolla jossain – ei kuulu minulle. Ja näinhän on osaksi jo käynytkin, kolmannen maailman riistopolitiikka ei kosketa länsimaista kuluttajaa niin kauan kuin se tapahtuu siellä jossakin, kaukana minusta. Tietoa aiheesta nykyaikana kyllä löytyisi helpostikin.

Jyri: Raaskiiko tähän mitään edes heittää, tosi hyvää ja mielenkiintoista pohdintaa! Joskus olen miettinyt kaikkea kehitystä, kehittymistä ja kehittymisen sekä kehittämisen tarvetta. Se on tietenkin absurdi idea, mutta miten se vaikuttaisi elämän painopisteisiin, jos joskus saavutettaisiinkin sellainen tila, ettei yhtäkkiä olisikaan tarve koko ajan mennä eteenpäin?

Salla: Hauskaa Jyri, koska olen pohtinut tuota useastikin. Tiedollisesti on hyvä kehittyä eteenpäin (kai), mutta kysymys on siitä, mitä sillä tiedolla tehdään ja kenen hyväksi tietoa käytetään. Voidaan myös kyseenalaistaa lääketieteen kehitys, onko ihmisen ilo se, että voi elää helposti yli satavuotiaaksi? Kun pohditaan ihmisen kehitystä tähän päivään, voidaan todeta, että ihmisellä on aina ollut pyrkimys helpottaa omaa elämäänsä, jotta voisi saada toisaalla aikaiseksi jotain enemmän. Käänne on todellakin tapahtunut teollistumisen myötä. Tässäkin asiassa on tavallaan yksi kehä sulkeutunut. Ennen teollistumista ihmiset olivat töissä aina, kotieläimet oli huolehdittava sunnuntaisinkin ja metsästää ruokaa perheelle tai lämmityksestä murehtiminen. Sitten tuli teollistuminen, joka johti ylellisyystavaroiden himoitsemisen ja todellisen vapaa-ajan lisääntymiseen. Tänä päivänä suuri osa ihmisistä on jälleen kaiken aikaa töissä älylaitteiden välityksellä ja toisinaan suuria työtaakkoja ja pitkiä työaikoja pidetään myös hyveinä. Olemme jälleen aina töissä! (voi, voi, ei kiva)


Yhteisesti päädyimme siihen tulokseen, että taidamme olla kaikki hieman teknologiavastaisia... Yhteenvetona oppimisen tarkastelun kannalta näimme tässäkin oleellisimpanan oikean kohtaamisen tärkeyden; oppimisen tukeminen ja kannustaminen – rohkaisu ja mahdollisuuden antaminen on avain oppimiseen

(Heini, Salla, Nanna, Jyri)


Lukupiirikooste Sugata Mitra: TEDdykarhut (Noora,Pilvi,Eero,Elina,Tomi,Topias)

Sugata Mitran TED -video oli osalle ryhmämme jäsenistä tuttu jo entuudestaan. Miehen Intian maaseudulla toteuttama Hole in the wall -projekti oli vilahtanut aiempien kurssien yhteydessä ja herättänyt pohdintaa puolesta, vastaan ja jotain niiden väliltä. Lukupiirissämme virisi hyvää keskustelua aiheeseen liittyen.

Mitran yhteiskunta välittyi ryhmällemme teknologisoituvana ja siten perinteisiä viestintä- ja toimintatapoja syrjäyttävänä. Ihmisten toiminta nojaa yhä enemmän älylaitteisiin käytännön tietotaidon sijasta. Kova kärjistys, mutta ainakin herätti ajatuksia meissä. Mitran näkökulmasta oppiminen tapahtuu itseohjautuvasti oppijan omatoimisuuden avulla ilman ulkoista (muuta kuin välineet tarjoavaa) apua. Perinteisen koulun (teollisen yhteiskunnan tarpeita palveleva) hän koki vanhentuneeksi, byrokratiaa varten rakennetuksi, oppiloita standardoivaksi ja siten samaan muottiin ahtavaksi reliikiksi, joka projektinsa pohjalta saatujen tulosten perusteella on turha. Ryhmämme oli osittain samaa mieltä, kun vertasimme näkökulmaa tämän päivän suomalaiseen koulujärjestelmään. Osan mielestä suomalaisissa kouluissa pyritään ennen kaikkea tarjoamaan kaikille sama yleissivistys, mutta ei juuri muuta. Nippelitietoa opetetaan aivan liikaa, siis juuri sellaista tietoa, jonka voit nykyisin tarkastaa älylaitteen ja nettiyhteyden avulla. Osan mielestä taas juuri nippelitieto ja pienet detailit ovat osa jokaiselle tarjottavaa yleissivistystä, josta jokainen poimii haluamansa tiedon. Koulu siis “pakottaa” tällä tavoin oppilaat tutustumaan myös asioihin, jotka eivät ole välttämättä heidän mukavuusalueellaan, mutta voivat olla avuksi tulevaisuudessa.

On totta, että koulun nykymuodossaan tulee muuttua säilyttääkseen paikkansa yhteiskunnalle keskeisten instituutioiden joukossa. Ryhmämme piti kuitenkin koulun perusarvoa vakiintuneena, sillä se tarjoaa korvaamattoman paikan perinteisten sosiaalisen kanssakäynnin ja vuorovaikutustaitojen opetteluun. Koulu on loistava paikka oppia turvallisessa ympäristössä uusia asioita itsestään ja ympäröivästä maailmasta, sekä luoda koko elämän kestäviä ystävyyssuhteita. Internetillä ei ole rajoja, mikä mahdollistaa paljon, mutta luo myös uhkia oppimisen ja kasvun näkökulmasta katsottuna. Lisäksi Googlekaan ei tiedä kaikkea, vaan suuri määrä perinnetietoa ja hiljaista tietoa opitaan koulun vaikutuspiirissä. Kasvatusta emme nähneet mahdolliseksi jättää vain hakukoneiden vastuulle. Muutenkin Hole in the wall -projektin kaltaista opiskelumallia pidettiin sellaisenaan melko toimimattomana meillä Suomessa. Toimivuuteen vaikuttavia muuttujia oli lukuisia, esimerkkeinä oppilaiden kulttuuritausta, kieli ja sosioekonominen asema.

Opettajaa ei voinut ryhmämme mielestä syrjäyttää, sillä kasvatus ja koulutus on aina vaatinut mentoreita ja kokeneita ohjaajia opastamaan ongelmien tullessa esiin. Koulussa tulisi kuitenkin mahdollistaa vielä enemmän yksilöllistä oppimista tukevia opiskelumenetelmiä ja antaa enemmän vapauksia fokusoitua itse kiinnostaviin aiheisiin. Kaikkien ei ole välttämätöntä tietää Afrikan valtioiden nimiä, vaikkakin tämä olisi hyödyllistä yleissivistävältä kantilta. Otettaisiinko tämäkin pakkopulla ja käännettäisiin se opiskelumotivaatioksi, siis voimavaraksi sellaisiin aiheisiin, jotka kiinnostavat oppilasta itseään. Opettajan ohella oppilaat omaksuvat tietoa myös toisiltaan ja heidän elämässään tapahtuu päivittäin vertaisoppimis- ja opetustilanteita, joissa suullinen tieto siirtyy oppilaalta toiselle. Tieto itsessään saattaa olla muokattua ja väärää, mutta yhtä lailla se voi olla sitä myös tietokoneen ruudulta katseltuna intialaisessa maalaiskylässä.


Alpha-Teamin kommentit Sugata Mitrasta (Timo, Tommi, Eetu, Esa)

Keskustelu(Timo):

Sugata Mitra - Build a school in the Cloud Sugata Mitra kertoo luennollaan kokeilustaan kadulle asetetun tietokoneen kanssa ja SOLE-oppimisympäristöstä. Hän puhuu aluksi brittien imperiumista 1700-luvulla, jolloin brittien vallan alla oli paljon ihmisiä. Mitran mukaan nykyinen koulujärjestelmä on perua tästä imperiumista. He rakensivat ison globaalin "tietokoneen", joka sisälsi ihmisiä, kirjoituksia paperilapuilla ja tiedon jakamista laivojen avulla. Koulu puolestaan rakennettiin sitä tarkoitusta varten, että tämä kone pysyisi käynnissä. Ihmisten piti osata lukea, kirjoittaa hyvällä käsialalla ja osata päässälaskua. Kaikkien piti olla täysin identtisiä, että heitä voitiin käyttää koneen eri osissa. Nyt 300 vuoden jälkeen brittiläinen imperiumi on mennyt, mutta kone on edelleen olemassa. Tämä kyseinen oppilaiden tehdasmainen massatuotanto on tullut puheeksi useampaankin otteeseen omassa koulutuksessani. Samaan aikaan toitotetaan miten erilaisuus on rikkaus ja jokainen ihminen valitsee oman oppimispolkunsa, mutta valtiot haluavat edelleen mahdollisimman nopeasti liukuhihnatuotannon käyntiin.

Mitra sanoo hieman provosoivasti, että koulu, jonka tiedämme, on vanhentunut. Tämä on totta siinä mielessä, että vaikka koulut ovat ottaneet enemmän teknologiaa käyttöön, on opettamistyylit edelleen hyvin opettajajohtoisia eikä oppilaille anneta tarpeeksi valtaa. Tämän hetken koulu ei myöskään välttämättä valmista meitä tulevaisuuden töihin. Tästä pääsemmekin videon varsinaiseen aiheeseen, eli SOLE-oppimisympäristöön. Lyhenne tulee sanoista Self Organized Learning Environment. Vapaasti suomennettuna itseorganisoitu oppimisympäristö. Mitra teki kokeilun, jossa hän laittoi tietokoneen slummin viereen, jota lapset saivat käyttää. Hän ei antanut lapsille mitään ohjeita tietokoneeseen liittyen, vain luvan käyttää sitä. Tulokset olivat uskomattomia: lapset oppivat englantia tietokoneen avulla ja ennen pitkää yrittivät opetella bioteknologiaa. Videon pääpointti oli mielestäni se, ettei lapsi tarvitse jatkuvaa huomiota ja opastusta, jotta hän voisi oppia asioita. Usein tehokkain tapa oppia onkin sellainen, jossa pääsee itse tekemään mahdollisimman paljon. Opettajan tehtäväksi SOLEssa jääkin observoijan rooli, jossa hän tarvittaessa ohjaa oppilasta eteenpäin.

Keskustelu(Tommi):

Sugata Mitra heittää muutamia mielenkiintoisia ajatuksia ilmaan videonsa alkupuolella. Nykyinen länsimainen koulujärjestelmä juontaa juurensa 300 vuoden takaa Brittiläisestä valtakunnasta, joka ulottui ympäri maapalloa. Nykyajan koulussa on vieläkin jäänteitä tuolta ajalta. Lasten tulee mm. kirjoittaa hyvällä käsialalla ja osata laskea laskuja päässään. Jos sanon niin nyt hieman raflaavasti niin pitääkö näiden taitojen olla edelleen nykypäivän koulun ydin? Lähes kaikki kirjoittaminen tapahtuu tietokoneella ja laskeminen laskimilla. Lisäksi Sugata Mitra puhuu siitä, että koulusysteemi haluaa ajaa kaikki oppilaat samaan muottiin. Mielestäni tämä on yksi koulumaailman ongelma edelleen. Vilkkaampia lapsia hyssytellään ja ujompia pakotetaan esiintymään, jotta kaikkia olisivat kultaisella keskitiellä. Tietenkin elämässä pärjäämisessä tarvitsee kaikenlaisia taitoja, mutta kahlitseeko koulu myös tietynlaisia oppilaita?

Oma ensimmäinen reaktioni hole in the wall- kokeiluun on wau! En olisi ikinä uskonut, että tuon kaltainen oppiminen on mahdollista. Lapset oppivat uuden kielen ja heille täysin vieraista asioista todella lyhyessä ajassa. Mielestäni tässä oli ytimenä se, että lasten motivaatio oli sisäistä, jolloin heidän mielenkiintonsa opittavaan asiaan säilyi. Tavallisessa koulujärjestelmässä motivaatio on lähes aina ulkoista, jolloin kiinnostusta on vaikeampi pitää yllä. Tämä kokeilu teki minut myös tietyllä tapaa surulliseksi. Ei siksi, että lapset oppivat nopeasti, vaan siksi, että tajusin kuinka paljon tässäkin maailmassa on hukattua potentiaalia. Mihin ihmiskunta pystyisikään, jos kaikki lapset saataisiin valjastettua tälläisiin oppimistuloksiin. Tämähän on tietenkin vain toiveajattelua.

Meille on OKL:ssä puhuttu paljon siitä, että opettajan tulisi olla luokassa ohjaaja eikä niinkään suuri auktoriteetti, jota lapset vain kuuntelevat. Tämä video avasi silmäni siihen, että näin sen asian kuuluisikin olla. Miten tämä sitten onnistuu oikeasti työelämässä, se onkin seuraava kysymys, mutta ainakin OKL:ssä ollaan oikeilla jäljillä.

Keskustelu(Eetu):

Minun reaktioni oli juurikin samanlainen kuin sinulla Tommi, kun näin kyseisen luennon ensimmäistä kertaa. Mielestäni on upeaa huomata, kuinka lapset ovat kykeneväisiä oppimaan näin vaikeita asioita. "Hole in the wall" oli äärimmäisen mielenkiintoinen kokeilu, joka oikeastaan osoitti valtavan potentiaalin lasten kyvyissä. Tuo koulumaailman muotti on valitettavaa, koska elämme yhä heterogenisoituvammassa yhteiskunnassa. Koulun ongelma usein onkin, että se ei ehdi vastaamaan yhteiskunnan tarpeisiin ja saamaan opetuksellaan ohjattua lapsia sellaiselle tielle, jolla lapset motivoituisivat oppimiseen omilla ehdoillaan.

Eräs pointti on kuitenkin muistettava juuri tuon yhteiskunnan osalta. Sugatra Mitran tekemä koe on väistelemättä onnistunut ja upea, mutta meidän on muistettava tässä kohtaa tuon kokeen miljöö. Intiassa lasten saama opetus ja lasten motivoituminen ovat jo lähtökohtaisesti eri tasolla kuin Suomessa. Se ei tarkoita, etteikö koulun käytävälle jätetty tietokone motivoisi lapsia tutkimaan maailmaa meilläkin, ehei. Rehellisesti myönnän kuitenkin olevani hieman skeptinen siitä, että vastaavia tuloksia ilmenisi meillä kotimaassa. Toki tämä ei nyt ollut tuon kokeen tarkoitus. Kokeen "pointti" kun oli minusta osoittaa oppimisen luonne ja lasten mahdollisuudet itseoppimiseen. Tommin kysymys on siis erittäinen aiheellinen: miten tätä sitten onnistuu oikeasti työelämässä? Opettajilta vaaditaan ainakin rohkeaa loikkaa, jotta erilainen oppiminen mahdollistuu. Terminä nostaisin tässä kohtaa esille tutkivan oppimisen, joka on minusta käyttökelpoinen tapa ajatella tehokasta oppimista. Mielestäni Sugatra Mitran koe edusti juurikin tätä.


Keskustelu(Esa):

Itse tätä asiaa huolellisesti ja pitkään pohdittuani olen päätynyt samansuuntaiseen ajatusmaailmaan, kuin Eetu tuossa edellä. Vaikkakin Mitra saavutti aivan ällistyttäviä tuloksia koe asetelmallaan, on niiden soveltaminen suomalaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan hieman kysymysmerkki. Toiseksi minua jäi kovasti mietityttämään otsakkeen ajatus; koulu pilvipalvelussa. Vaikkakin koulun ja koulutuksen tarve ja vaateet oppimisen kannalta ovat muuttuneet kovasti viimeisten vuosisatojen saatossa, on koululla myös kasvatuksellinen tehtävä. Niin kauan kun vanhemmat joutuvat menemään fyysisesti työpaikoilleen työpäivän ajaksi, on otettava pilvipalvelukoulun vajavaisuus sosialisaation ja sosiaalisen kehittymisen kannalta huomioon. Missä lapset oppivat sosiaalisia taitoja? Kuka huolehtii lapsesta silloin, kun vanhemmat eivät ole kotona? Koululla on edelleen tiedollisen ja kasvatuksellisen tehtävän lisäksi säilöntätehtävä.

On miltei mahdotonta kuvitella, että esimerkiksi lääkäri voisi hoitaa työnsä etänä. Mitäpä jos lääkärin lapselle ainoa vaihtoehto olisi nerokas koulu pilvipalvelussa? Kuka takaisi kasvatuksellisen tehtävän toteutumisen tänä aikana? Näkisinkin, että koulu pilvipalvelussa voisi toimia nykyisen "fyysisen" koulun rinnalla osalle oppilaista.