Mediakasvatus ja uudet lukutaidot/Syksyn 2014 kurssi/Oppimismodulit/moduli I-keskusteluun

Tiivistelmä johdantoluennosta (Sukkelat suut: Anna, Anni, Hanna-Marja, Johanna ja Milja)

Johdanto-luento herätti meissä laajan ja monipolvisen keskustelun, joka polveili lukutaidoista ja niiden merkityksestä koulun mediakasvatuksellisiin tehtäviin ja opetussuunnitelman ja nykykoulun ongelmiin. Nostamme tiivistelmässä esiin muutamia tärkeimpiä asioita, jotka meitä eniten keskusteluttivat.

Medialukutaidot (mekaaninen, analyyttinen ja kriittinen lukutaito)

Huomasimme keskustelun edetessä, että mekaanisessa lukutaidossa lapset ja nuoret voivat olla aikuisia (vanhempia ja opettajia) taitavampia, mutta analyyttisen ja kriittisen lukutaidon kehittämisessä ja opettamisessa tarvitaan paljon ohjausta ja koulun on annettava välineet, joilla lapsi tai nuori pystyy toimimaan verkko- tai printtiympäristössä. Prefiguratiivinen kulttuuri, jossa perinteinen opetusjärjestys on muuttunut ja nuoret opettavat vanhempiaan, näkyy kouluissa siten, oppilaat opettavat opettajaa. Se tarjoaa mahdollisuuden hienoon vuorovaikutuksellisen oppimisen ja opettamisen malliin, jossa luokkahuoneessa tapahtuu kaikkien siellä olijoiden kesken yhteistä oppimista. Meitä huolettaa lukutaidon heikkeneminen ja erityisesti poikien heikentynyt lukutaito. Lukutaidon heikkeneminen heijastuu myös digitaaliseen lukutaitoon, kun lukutaito jää mekaaniselle tasolle ja lukunopeus heikoksi. Vaarana on ulkopuolisuus ja yhteiskunnallisen osallistumisen vähentyminen.

Diginatiivit

Pohdimme käsitettä diginatiivi (digital native). Olemme vakuuttuneita, että vaikka nuoret ovat kasvaneet koko elämänsä teknologian parissa, se ei tee heistä automaattisesti teknologiataitoisempia kuin heidän vanhempansa, koska vapaa-ajan teknologian käyttö saattaa keskittyä yhteen asiaan esimerkiksi sosiaaliseen mediaan tai pelaamiseen. Osalle lapsista ja nuorista taas monipuolinen median käyttö on arkea. Lapset kasvavat pienestä pitäen mediavälineiden ja -sisältöjen ympäröiminä toisin kuin vanhempansa. Kodilla onkin tärkeä tehtävä. Vanhemmat ja sisarukset ohjaavat lapsen median käyttöä. Vanhempien pitäisi harjoittaa myös mediakontrollia (peliaika, ikärajat).

Mielestämme koulun tehtävänä olisi huolehtia lasten mediaperustaidoista. On myös lapsia ja nuoria, joilla ei ole kotona mahdollisuuksia käyttää digitaalista mediaa. He ovat vaarassa syrjäytyä kehityksestä ja jäädä ulkopuolelle.

Koulu uudistuu hitaasti, mutta uudistuu

Tutkijat näkevät kouluopetuksen liian vanhanaikaisesti ja pysähtyneenä. Peruskoulu on myös muuttunut. Toki muutos on hidasta ja paljon on vielä tehtävää, mutta kovaa vauhtia kouluissa siirrytään digitaalisiiin ja sähköisiin oppimisympäristöihin. Laitekanta on ihan viime vuosina uudistunut ja pilvipalveluja on otettu käyttöön. Ipadeja ja kannettavia tietokoneita käytetään useilla tunneilla ja kännykkää samoin. Emme allekirjoita sitäkään, että kouluissa toimitaan vain siten, että oppiminen on yksilön oppimista. Kyllä monilla tunneilla tehdään asioita yhteistoiminnallisesti sekä ryhmätöinä.

Koulun mediaopetus

Mediaopetus ei voi olla yksittäisten opettajien harrastuneisuuden sekä innostuneisuuden varassa. Tutkimustuloksissa oppilaat eivät nähneet koulua mediataitojen opettajana. Tähän on saatava muutos. Muutos lähtee opetussuunnitelmien muuttamisesta ja päivittämisestä, johdon kannustuksesta, kuntien ja yksittäisten koulujen riittävistä resursseista sekä opettajien lisä- ja täydennyskouluttamisesta. Myös opettajien asenteet vaativat hiomista. Koulu ei saa kuitenkaan olla pelkkää koneilla tekemistä. Tarvitaan kädentaitoja, luovuutta, liikuntaa ja taiteen tekemistä. Toki näilläkin voidaan mediaa hyödyntää monin tavoin.

Vloggaajien(Marjo ja Kirsi) kommentti moduuli I videoon

Kriittisyys

Yliopisto-opiskelijaa kannustetaan ajattelemaan kriittisesti ja arvioimaan lähteitä, rakenteita, maailmaa kriittisesti. Jos digitaalista maailmaa haluaa ajatella kriittisesti, ei välttämättä pohdinnan jälkeen halua käyttää verkkoa. Tämä taas juontuu siitä, että verkossa kerätään ihmisistä tietoa heidän haluamattaan esim. hakupalvelu Bing kertoo keräävänsä mm. hakusanan, haun kelloajan, päivämäärän, IP-osoitteen, selainkokoonpanon, sijainnin ja eväisteiden yksilölliset tunnisteet.

Jos haluaa suorittaa tämän kurssin, on käytettävä Wikiopistoa, johon tallentuu tietoja käyttäjästä ym. Nykyään on toimittava julkisesti ja julkaistava tiedot julkisesti, vaikka ei välttämättä koe tähän tarvetta tai koe julkaisemista tarpeelliseksi.

Oppiminen muita varten

Suoranta esitteli jaon oppimisen työtavoista. Näitä olivat yksilön oppiminen, yhteistoiminnallinen oppiminen ja oppiminen muita varten (learning for others). Näistä kaksi edellä mainittua olivat tuttuja, mutta mitä tarkoittaa oppiminen muita varten ja miten se liittyy mediaksvatukseen ja uusiin lukutaitoihin? Tähän olisi hyvä saada selventäviä puheenvuoroja.

Tietotulva

Moduli-keskustelussa ei tullut esille, miten hallita tietotulvaa. Keskustelussa nousi esille tietojen virheellisyys mm. oppikirjoissa. Mutta miten löytää hyvää tietoa ja ennen kaikkea, miten opettaa tiedonhakua netistä? Laadullisessa tutkimuksessa puhutaan aineiston kyllääntymisestä, eli uudet aineistot eivät tuo enää lisätietoa. Tätä ajatellua kai pitäisi soveltaa tiedonhankintaan myös netissä. Kun hakee jotain asiaa hakukoneen avulla, hakutuloksia tulee kymmeniä ellei satoja sivuja. On kuitenkin inhimillistä ajatella, että harva jaksaa käydä hakutuloksia kymmenittäin läpi ja verrata tietojen paikkaansa pitävyyttä.

Sanomalehti vs. digisivu

Luennon jälkeen jäi mietityttämään, mitä luennoitsijat tarkoittivat sanoessaan, että sanomalehden sivu on erilainen kuin digisivu, vaikka teksti on sama. Pohdimme, että voisiko kysymys olla siitä, että digitaalista sivua voi mahdollisesti kommentoida netissä ja digisivuun voidaan tehdä heti korjauksia, jos tulee uutta täsmällisempää tietoa.

Nimettömien keskustelu johdantoluennosta:

Pystyy itse olemaan tiedon tuottaja. Kriittinen medialukutaito ilmenee mm. siten, että ymmärtää kaiken netissä olevan tiedon olevan muokattavissa. Videossa ei tullut esille sosiaalisen median vaatimat sosiaaliset taidot, jotka mielestämme ovat myös osa medialukutaitoa. Nettietiketin hallinta on olennainen sosiaalinen taito, jota tarvitaan käytettäessä erilaisia sosiaalisia medioita.

Lapset ja nuoret luottavat omaan medialukutaitoonsa siinä määrin, etteivät halua tulla mediakasvatetuiksi. Haasteena on, kuinka saada opiskelijat/oppilaat motivoitua mediakasvatuksen pariin. Tulisi esim. konkretisoida aktivoivin tehtävin oman medialukutaidon rajallisuus.

Pohdimme myös, kenen vastuulla on mediakasvattaa ikääntyneitä. Prefiguratiivisuus vaatisi lasten ja lastenlasten vastuuta omien isovanhempien mediakasvatuksesta edes mekaanisen medialukutaidon tasolle. Analyyttisen ja kriittisen medialukutaidon tasolle pääseminen on haastavaa kaikenikäisille.

Opettajat kokevat mediakasvatuksen tärkeänä, mutta heiltä puuttuvat usein käytännön työkalut. Suomessa on useita mediakasvatuksen piirissä puuhailevia tahoja. Haasteena on hyvien toimintakäytäntöjen levittäminen. Opettajat ovat usein digisiirtolaisia, kun taas oppilaat ovat diginatiiveja. Opettajan on pakko heittäytyä oppijaksi kaikkitietävyyden sijaan. Diginatiivius on toisaalta myytti; kaikki eivät ole luonnostaan diginatiiveja eivätkä omista iPadeja.

Feministiset antropomorfit

Keskustelussa todettiin, että nuoret kokevat oman mediataitonsa niin hyväksi, että sen opettelu ei kiinnosta. Olisikin varmaan aihetta kysyä, että onko ongelma siinä, että opettajat, jotka tarjoaisivat asiantuntijuuttaan mediakasvatuksen saralla, eivät olekaan asiantuntijoita? Ryhmämme on samaa mieltä "Nimettömien" kanssa siitä, että perinteinen opettaja-oppilas -dikotomia olisi syytä haastaa ennen kuin mediakasvatusta voitaisiin suunnitella opetettavan.

Ryhmämme myös ongelman siinä, että mediamaailma on erilainen sellaisten henkilöiden silmin, jotka ovat siihen pullahtaneet kesken kaiken, toisin kuin (vielä tällä hetkellä) opettajien näkökulmasta ja muiden aikaisempien sukupolvien. Nämä paljon puhutut diginatiivit eivät omaa enää samoja sosiaalisen vuorovaikutuksen rakenteita kuin vanhempansa, vaikka sosialisaation myötä tietysti jaetaan kulttuurisia toimintamalleja eteenpäin. Mutta diginatiiveilla on ainutlaatuinen tilaisuus luoda uudenlaiset sosiaaliset toimintatavat, aivan kuten sukupolvella, joka oli ensimmäinen puhelimen käyttöön lapsesta asti tottunut. Ei ollut tarpeen vain kirjoittaa tai käydä vierailulla tietääkseen, että onko toinen kotona. Puhelin ja lähes kaikki muut teknologiset innovaatiot ovat herättäneet aikalaistensa piirissä kiivasta keskustelua siitä, ovatko ne turmiollisia vai hyvin turmiollisia ja silti vuodesta toiseen syntyy uusia, ihan tervejärkisiä kansalaisia. Ainakin vielä omaan kouluaikaani sosiaalisen mediaan liittyvä koulutus olio lähinnä pelottelulähtöistä ja pedofiilikauhistelua, joten onneksi ollaan nyt jo lähdetty parempaan suuntaan kun kouluissa herää kiinnostus siihen maailmaan, joka niin läpitukevasti vaikuttaa koululaisen elämään, ja alettu pohtia, mitä hyötyä siitä voi olla opetuksen kannalta. Kommunikaatio ja yhdessä oppiminen ovat avainasemassa, ei niinkään perinteinen ylhäältä-alas-opetusmetodi.

Sooloilijan kommentit

Medialukutaidot

Mielestäni erityisesti analyyttista ja kriittistä medialukutaitoa pitäisi opettaa kaikissa kouluissa. Siitä olisi hyvä tehdä ihan oppiaine, jota lähestyttäisiin eri koulutustasoilla hieman eri näkökulmista. Kaikkien olisi hyvä oppia analysoimaan netistä löytyvän tiedon luotettavuutta: onko tutkimuksesta tehty uutinen sittenkään paikkansapitävä, onko teksti poliittista propagandaa, miten uutisten otsikointi ja sanavalinnat vaikuttavat lukijaan jne. Yliopistoissa olisi hyvä puhua siitä, että kaikki tieteellisiltä näyttävät julkaisut eivät suinkaan ole luotettavia:http://www.vox.com/2014/11/21/7259207/scientific-paper-scam

Olen samaa mieltä Nimettömien kanssa siinä, että myös sosiaaliset taidot ja netiketti olisi tärkeää hallita ja sitä pitäisi opettaa. Voisiko trollaaminen vähentyä, jos siihen kiinnitettäisiin kouluissa enemmän huomiota?

Videossa puhutaan kriittisestä lukutaidosta maailman muuttamisen yhteydessä. Sille pitäisi mielestäni kehittää toisenlainen termi, sillä ainakin itselleni kriittinen lukutaito herättää aivan erilaisia konnotaatioita.

Diginatiivit

Diginatiivien taitavuus mekaanisena lukutaitona kuulostaa kyllä järkeenkäyvältä. Tuntuu, että lapset ja nuoret uskaltavat käyttää eri laitteita pelottomammin ja kokeillen ja käyttöohjeita osataan etsiä myös netistä. Internetin lingua franca on englanti, jonka lapset ja nuoret saattavat myös oppia hallitsemaan helpommin kuin aikuiset ja vanhukset. Olen samaa mieltä Sukkelat suut- ryhmän kanssa siinä, että vanhemmilta kaivataan mediakontrollia. Olen kuitenkin sitä mieltä, että peliajan rajaamisen sijaan olisi tärkeämpää pitää huolta siitä, millaisia pelejä lapsi pelaa. Ikärajoista olisi tärkeää pitää kiinni ja aikuisen kiinnostus lapsen pelaamia pelejä kohtaan olisi hyvästä. Sopivat ikärajatkaan eivät aina takaa sitä, etteikö pelit herättäisi lapsessa kysymyksiä tai erilaisia tunteita joita olisi hyödyllistä puida aikuisen kanssa. Pelitaito-kampanjan tuominen mukaan kouluihin ja vanhempainiltoihin olisi mielestäni hyvä idea.

Oppiminen muita varten

Myös minulle jäi epäselväksi se, mitä tällä oikein tarkoitetaan.

Informaatiosoturit: Keskustelua johdantoluennosta

Oppimisen tapojen ja koulun roolin muutos

Alustuksessa tuotiin esille, miten oppimisessa on alkanut yhä enemmän painottua informaali oppiminen formaalin oppimisen sijasta. Digitaaliset lukutaidotkin opitaan huomaamatta, digitaalisessa ympäristössä toimittaessa. Lapset ja nuoret kokevat osaavansa digitaalisen median käytön ja siihen liittyvässä sosiaalisessa ympäristössä toimimisen eivätkä oletakaan, että näitä asioita opetettaisiin heille koulussa. Tutkimuskin on osoittanut, että lapset oppivat koulupäivän aikana enemmän tuntiopetuksen ulkopuolella kuin formaalisti rakennetuissa opetustilanteissa. Onko siis kyseenalaistettava koululaitoksen kehikko ja muutettava informaali formaaliksi?

Pohdimme oppimisen tapojen uudistamista myös James Paul Geen teoksessaan Good Video Games and Good Learning: Collected Essays on Video Games, Learning and Literacy esittelemän käsitteen ”affinity space” pohjalta. Löysimme käsitteestä paljon yhtäläisyyksiä alustuksessa käsiteltyihin informaalin oppimisen piirteisiin. Gee käsittelee teoksessaan videopelejä hyvän oppimisen välineenä. Hän kyseenalaistaa nykymuotoisen opetuksen kouluissa ja on sitä mieltä, että oppimiseen pitäisi ottaa mallia videopeleistä, joissa oppiminen on itsessään motivoivaa. Affinity spacen käsitteellä Gee viittaa siihen, että ihmiset kokoontuvat yhteen (ei välttämättä fyysiseen) tilaan oppimaan asioita, koska heillä on yhteisiä kiinnostuksenkohteita ja päämääriä. Affinity spacessa korostuu toimijoiden vuorovaikutus ja tuottajuus, kaikki tilan käyttäjät voivat siis luoda ja muokata sisältöä ja sisältö (sekä koko tila) muotoutuukin yhteistoiminnan ja yhdessä tekemisen tuloksena.

Geen mukaan oppiminen affinity spacessa on motivoivampaa kuin koulussa, jossa opetus on hyvin yksilökeskeistä ja oppilaat kilpailevat arvosanoista. Oppilaiden motivoimiseksi ratkaisu voisikin olla kehittää kouluopetusta yhteisöllisempään ja informaalimpaan suuntaan. Gee korostaa myös oppimiseen kuuluvan erilaisten ratkaisutapojen kokeileminen, mikä hänen mukaansa on nykymuotoisessa opetuksessa rangaistavaa (oppilas saa huonompia arvosanoja).

Oppimisen tapojen on muututtava koulussa etenkin nyt, kun informaatiolukutaito yleisesti ja digitaaliset lukutaidot erityisesti ovat yhä tärkeämmässä asemassa. Analyyttistä, saati kriittistä ajattelua tai lukutaitoa on lähes mahdotonta opettaa ylhäältä alas ns. totuuksia latelemalla. Opetuksen on oltava osallistavaa, oppimisen yhdessä ja keskustellen tapahtuvaa. Opettaja ei voi olla enää auktoriteetti, joka on itse jokaisen opetettavan asian erikoisasiantuntija, vaan hänen roolinsa on pikemminkin olla oppimisen ohjaaja ja tukija.

Nykyään verkossa päästään nopeasti käsiksi laajoihin ja taustoitettuihin tietomassoihin, joten koulussa ei enää riitä vakiintuneiden tietosisältöjen mekaaninen opettaminen. Opetuksessa pitäisi painottaa niitä taitoja jotka nykymaailmassa ovat oleellisia: uusia lukutaitoja, joihin liittyy tiedon luotettavuuden kriittinen arviointi, sosiaalista älyä ja verkostojen merkitystä sekä oppiaineista esim. kielitaitoa sen kaikissa muodoissa ja jonkinlaista kansalaistaitoa, joka voisi pitää sisällään erilaisia aiheita kotitaloudesta osakesijoittamiseen ja seksuaalikasvatuksesta oman henkisen ja fyysisen hyvinvoinnin aakkosiin. Opetuksessa onkin jo alettu ottaa huomioon uusien lukutaitojen hallinta, esim. äidinkielen ylioppilaskokeen tekstitaidon kokeessa painotetaan tekstin tulkintaa ja lähdekritiikkiä.

Paljon on kuitenkin vielä tehtävää. Osallistava opettaminen voisi tarkoittaa myös sitä, että oppilaat voisivat välillä opettaa toisiaan tai jopa opettajaa. Prefiguratiivista oppimiskulttuuria voisi soveltaa käytäntöön esim. siten, että oppilaat voisivat esitellä jonkin sovelluksen niin, että "opekin tajuaa miten se toimii". Tällainen oppilaiden omien kykyjen ja muualta kuin koulusta hankittujen taitojen arvostaminen parantaisi varmasti myös opiskelumotivaatiota. Opettaja voisi puolestaan tuoda opetustilanteeseen oman analyyttisen ajattelun osaamisensa ja ohjata lapsia esim. pohtimaan ja tarvittaessa ottamaan yhteistyössä selvää, millä eri tavoilla sovellusta voisi käyttää ja mitä vaaroja sen käytössä mahdollisesti voisi olla.

Vaikka kouluopetusta ei käytännössä ehkä voidakaan täysin muokata vastaamaan esimerkiksi affinity spacen kaltaista tilaa, voisi yhteisöllisyyden lisääminen ja oppilaiden osallistuminen myös oppituntien sisällön rakentamiseen esim. ryhmätyöprojektien kautta varmasti parantaa opiskelumotivaatiota. Sellaisessa opetuksessa olisi affinity spacen tavoin varmasti tilaa myös muualta, esim. harrastuksista hankituille tiedoille, joilla voitaisiin monipuolistaa opetusta. Opettajan rooli yhteisöllisessä oppimisessa olisi opetuksen ohjaaminen ja tavoitteiden suuntaaminen. Opettaja ei siis olisi ehdoton auktoriteetti. Samantapaisia ajatuksia ovat esittäneet myös Suoranta ja Vadén teoksessaan Wikiworld. Affinity spacen muodostumiseen voisi liittyä myös fyysisen tilan muokkaaminen omaksi, mikä tukisi myös oppimista ja opiskelumotivaation kehittymistä. Tästä hyvä esimerkki on yliopistolla Informaatiotieteiden yksikön Oasis-tila, jossa kävijät muokkaavat tilan käyttötarkoituksia ja -tapoja.

Opetusmuotojen uudistamiselle yhteisöllisemmäksi olisi tarvetta etenkin lukiossa, jonka opetus on käytännössä kaukana yleissivistyksen ihanteista ja vaikuttaa tähtäävän vain ylioppilaskirjoituksissa tarvittavien tietosisältöjen ja testimuotojen oppimiseen. Esim. monet ovat sitä mieltä, että suullista tuottamista ei harjoitella kielissä tarpeeksi, koska sitä ei tarvita yo-kokeessa. Uudenlaisessa opetuksessa opettaja esim. voisi ohjata oppilaita oppimistavoitteiden täyttämisen suuntaan ja niihin pääsemisen reitti olisi sitten oppilaiden tai oppilasryhmien päätettävissä. Tällöin voisi kouluun muodostua spontaanisti ryhmiä eri aiheiden ympärille ja pidemmälle edenneet oppilaatkin voisivat opastaa muita. Tällaisen opiskelun voisi ajatella soveltuvan hyvin juuri lukio-opiskeluun ja lukioikäisille.

Informaalin yhteisöllisen ja formaalin oppimisen yhdistäminen kouluopetuksessa ei kuitenkaan ole ongelmatonta. Yhteisöllinen oppiminen vie aikaa ja sen lisääminen on pois muuhun opetukseen käytettävissä olevasta ajasta. Suurempien muutosten tekemiseksi olisi opetussisältöjäkin muutettava ja koulujen opetussuunnitelmien muokkaaminen on aikaavievää, kuten on saatu huomata tekeillä olevan lukion opetussuunnitelmauudistuksenkin osalta.

Pohdimme lisäksi mm. nykyisiä oppilaiden arviointiperusteita ja sitä, millä muilla tavoilla oppimista voisi mitata. Viimeistään peruskoulun jälkeen esim. jatko-opintopaikkoja jaettaessa oppilaita on pakko kyetä laittamaan jollakin tavalla järjestykseen, mihin vaaditaan jonkinlaista (kirjallista) arviointia. Vaihtoehtoinen malli voisi olla esim. arviointi oppilaan oman kehittymisen pohjalta, ei vertailu toisiin oppilaisiin. (Myöhempi keskustelumme steinerkouluista kumpusi ehkä myös osaltaan näistä ajatuksista.) Muutokset vaativat kuitenkin varmasti vielä aikaa. Koululaitos on niin valtava instituutio, että sen muuttuminen kestää kauan ja tavallaan laahaa yhteiskunnan kehityksen jäljessä.

Digitaaliset lukutaidot

Keskustelimme myös digitaalisten lukutaitojen käsitteestä. Digitaaliset lukutaidot luokiteltiin luennossa mekaaniseen, analyyttiseen ja kriittiseen lukutaitoon, joissa kuvattiin taitojen kehittymistä välineiden mekaanisesta käytöstä analyyttisempään ympäristön ja haun laajempaan ymmärtämiseen ja aineiston suhteiden ja sisältöjen arviointiin sekä lopulta kriittisen lukutaidon tasolla maailman muuttamiseen (esim. luennossa mainittu WikiLeaks).

Pohdimme, että samanlaiset vaiheet käydään läpi yleisemminkin lukutaidon kehittyessä, ei vain digitaalisen median osalta. Digitaalisella lukutaidolla on kuitenkin myös omat erityispiirteensä, kuten kommunikatiivisuus. Digitaalisessa ympäristössä on myös omat sosiaaliset sääntönsä ja toimintatapansa, jotka on opittava hallitsemaan.

Keskustelimme myös siitä, eteneekö digitaalisten lukutaitojen osaaminen aina suoraviivaisesti tasolta toiselle mekaanisesta kriittiseen lukutaitoon. Voivatko esimerkiksi ei-diginatiivit eli ”digimaahanmuuttajat” kyetä muun kokemuksensa perusteella esimerkiksi arvioida lähteitä kriittisesti ja erottamaan luotettavan tiedon epäluotettavasta, esimerkiksi ymmärtää suomi24-keskustelupalstan mielipidekirjoitteluksi, vaikka he eivät osaisikaan käyttää digitaalisen median välineitä sujuvasti?

Pohdimme, että digimaailmassa on kuitenkin eroja verrattuna perinteisiin julkaisuihin. Digimaahanmuuttajat ovat tottuneet arvioimaan konventionaalisten viestimien asiasisällön luotettavuutta sekä julkaisun tai julkaisijan mainetta. Verkossa julkaisumuodot ja julkaisijat (vrt. perinteinen kustannusyhtiö ja Wikipedian kirjoittajakollektiivi) ovat erilaisia ja moni asia voidaan jopa legitimoida valheellisesti juuri reaalimaailman konventioita kopioiden. Digimaahanmuuttajat eivät tunne verkon pelisääntöjä eivätkä välttämättä verkossa harhaillessaan osaa välttää niitä pimeitä kolkkia joiden lähelle diginatiivi ei vahingossakaan eksy. Esimerkiksi markkinoinnin erottaminen asiatekstistä voi olla digimaahanmuuttajalle vaikeaa, vaikka yksilöllisiä eroja voisikin olla esimerkiksi työuran ja muun aiemman kokemuspiirin perusteella. Digimaahanmuuttajat lankeavat myös ehkä diginatiiveja helpommin "helppouden loukkuun", jossa tiedonhakija ei tiedosta, että hakukone ohjaa hakua ja tekee valintoja hänen puolestaan. Lukutaitoon vaikuttaa siis tässäkin tapauksessa se, millaisia tiedonlähteitä on tottunut käyttämään. Keskustelussa nousikin esille myös meidän itsemme tarve saada digimaahanmuuttajina lisää opastusta ja opetusta medialukutaidoista ja verkon lähdekritiikistä.

Wikityyppien tuumailua (Johanna, Heini, Jyri & Salla)

Aloitusluento: Ensinnäkin pohdinnassa oli kuinka tärkeää olisi nettiaianeiston kannalta sen selkeys ja hyvänlaatuisuus. Nyt suuri osa aloitusluennon asiasta hukkui siihen, kun keskittyminen meni taustakohinaan ja siihen, että sai pinnistellä kuullakseen puheen ja seuratakseen keskustelua. Edistyksellinen idea wikioppimisesta kärsi kolauksen aineiston laadun vuoksi.

Mekaaninen lukutaito: Mekaanista lukutaito nähdään kaikkein yleisimpänä osaamisen tasona, jos huomioidaan kaiken ikäiset ihmiset. Nuorilla toiminta kohdistuu ehkä peleihin ja yhteydenpitämiseen kotiin jne. kun taas vanhemmilla älypuhelinten käyttö on sosiaalisempaa yhteyksien ylläpitämistä - perinteistä soittamista tai viestien kirjoittamista. toki myös facebookia tms.Monilla ei kuitenkaan ole kiinnostusta, halua tai tarvetta kehittyä tältä tasolta eteenpäin. Esimerkiksi netin hakukoneiden käyttäminen voi olla mekaanista, esimerkiksi sinisilmäistä googlettamista. Tietoon luotetaan sokeasti ja jos haku ei vastaa haluttua, loppuu monilta osaaminen ja tahto kun “palvelu ei toimikaan halutulla tavalla”.

Nykyään kaikki on tehty kovin helpoksi. Kaikkeen löytyy vastaus ja tieto, jos vain osaa hakea. MOnet osaavat myös luoda tietoa verkoissa ja verkkoja ja verkostoja verkkojen sisälle. Netin maailma on niin monikerroksinen etten ainakaan itse tunnu saavan kiinni kuin murto-osasta sen reunamaa. Koen, että paljon verkkomaailmasta on myös siviilille näkymätöntä, hajutonta ja mautonta kokonaisuutta, kuten esim. satelliittiohjaukset, tv-lähetykset ym. hifistely. Ahdistavalta tuntuu verkon koneellisuus ja tekoälymahdollisuudet. Pyrimmekö kehittämään jotakin itseämme viisaampaa ja kuinkas sitten käykään. Entä kun johdon pois seinästä nyppääminen ei enää katkaisekaan liikkeelle pantua arvaamattomasti käyttäytyvää lumipalloa. Mutta tämä ongelma lienee kaikessa kiihtyvän maailman asioissa..

Seuraajista tuottajiksi ja muokkaajiksi: Oppimisen kannalta tiedon seurailijoista tuottajiksi ja muokkaajiksi siirtyminen on mainio asia noin yleisesti tarkastellen. Monessa paikassa esitellään, että verkko ja digitaaliset ympäristöt ovat juuri oikea paikka tähän. Siihen en ota kantaa. Mahdollisuuksia ne ainakin tarjoavat - se on selvä. Tällöin ehkä korostuu kriittisen lukutaidon rooli. Se, ettei pelkästään osattaisi vaan ymmärrettäisiin myös syy-seuraussuhteita ja verkossa vallitsevia niin usein nykyään hämärtyviä inhimillisyyden ulottuvuuksia. Verkon äärellä hääräilevät ja sinne tietoa tuottavat ja sitä käsittelevät hahmot ovat kuitenkin hekin ihmisiä. Laitteet saattavat kadottaa inhimillisyyden kohtaamisilta joita verkossa tapahtuu. Onko verkossa toimiminen silloin enää sosiaalista vai jotakin uutta, ihan muuta..?

Internetin sisällön muokkaamisen ja tuottamisen helppoudesta johtuen siihen suhtaudetaan ehkä myös hieman liian kevyesti. Kuvien ja muiden henkilökohtastein tietojen jakaminen on arkipäivää. Esim. facebookissa kuvia, joissa esiintyvät henkilöt eivät ole antaneet lupaa kuvan julkaisemiselle ei saisi julkaista lainkaan. Käytännössähän näin ei ole. Ystävien ja sukulaisten kuvia ladataan surutta näkyville, jos vaan jakajan mielestä kuvassa olijat ovat mielestään “tarpeeksi edustavia”. Ei ajatella, että kuvien julkaiseminen ei välttämättä ole kaikkien mielestä ok, varsinkaan jos kuvassa esiintyvillä henkilöillä on jo facebook tili. Lisäksi monet vanhemmat julkaisevat ja jakavat kasoittain kuvia lapsistaan, jotka eivät vielä pystyisikään tekemään itse päätöstä kuvien julkaisemisesta. Voivatko vanhemmat tehdä sen päätöksen lapsen puolesta?

Kuvien muokkaaminen ja jakaminen on myös uusi kiusaamisen muoto. On toki hienoa, että lapset omaksuvat ja ottavat omakseen erilaisia sovelluksia, mutta taidon ja tiedon mukana pitäisi tulla myös kyky ottaa vastuuta. Tähän tulisi kasvatuksessa enemmän keskittyä ja puuttua.

Lisäksi internetin sisällön tuottamisen ja erityisesti sen muokkaaminen sisältää paljon sääntöjä, velvollisuuksia ja oikeuksia, joita etenkin lasten voi olla vaikea käsittää. Luultavasti lapset eivät edes ole tietoisia esim. copyright-asioista. Koska yhä nuoremmat lapset ovat internetin käyttäjän sijaan myös sen sisällön tuottajia, tarvittaisiin internetin käyttöön liittyvää oikeudellista ja eettistä kasvatusta.

Koulua ei nähdä oppimisen paikkana ainakaan digitaalisten ympäristöjen kannalta: Lapset kokevat itsensä osaajina. Koulua ei nähdä paikkana joka voisi tarjota osaamista tai oppimisen mahdollisuuksia liittyen mediaan. Huoleksi kuitenkin nousi luennon tapaan kommunikatiiviset taidot ja kriittisyyden puute? Osataanko lähteisiin suhtautua ja niitä lukea riittävän kriittisesti.

Digitalisoitumisen sähkökuorma - ekologinen näkökulma digiaikaan: Digitalisoitumiseen suhtaudutaan odottavasti ja siten, että se kaikille mahdollista ja avointa. Se esitellään vahvasti luonnollisena osana nykymaailmaa ja tätä aikaa. Kuitenkin “tämä aika” on aika erilainen kehitysmaissa, missä kamppaillaan normaalin ihnhimillisen elämän kysymysten ja ihmisoikeuksien kanssa eloonjäännistä ja oikeudesta LUKUTAITOON, kun taas kehittyneissä maissa lukutaidoissa on varaa ja halua mennä paljon syvemmille uusille tasoille, jotka palvelevat tulevaisuutta.

Digiajan sähköntarve on myös aivan valtanva. Yhden googlehaun kulutus muisteltiin olevan samaa luokkkaa kuin kahvikupin keittämisen. Hakeminen taas on tehty vaivattomaksi ja automaattiseksi, mutta digiajan sähkökeskustelu on jäänyt vakan alle ja keskustelu esimerkiksi nuorten keskuudessa ei tunnu olevan olemassakaan.

Jääkö kokoemusmaailma suppeammaksi? Riskinotto, kokemus ja elämyksellisyys jäävät aistikokemuksena vajavaiseksi liikuttaessa mediaympäristössä. Toisaalta voi olla että me olemme vaan niin ehdollistuneita kokemuksiin konkreettisessa ymäpäristössä, että emme pysty tavoittamaan uuden sukupolven mediallisten kokemusten ulottuvuuksia. Uusi ja uudistukset tuntuvat vanhasta sukupolvesta liialta, uudelta tai mahdottomalta. Toisaalta aikanaan myös kirjojen lukemista liiallisissa määrin pidettiin haitallisena lasten kehitykselle.

Lukupiirikooste Moduli I: TEDdykarhut (Pilvi,Noora,Eero,Elina,Tomi,Topias)

Ryhmäkeskustelussamme kiinnitettiin huomiota siihen, että luento oli kolme vuotta vanha katsaus tuolloin tuoreehkoihin tutkimuksiin lasten ja nuorten mediakäyttäytymisestä ja mediamaisemasta. Tässä digimaailmassa asiat vanhenevat kuitenkin nopeasti. Koska digitaalinen maailma on jatkuvan uudistumisen alla, ei koulu nykyisen kaltaisena oikein pysy kehityksessä perässä. Suoranta ja Vaden puhuivat siitä, että koulu uusintaa kulttuuria, ei uudista sitä. Koulun pitäisi olla avoimempi ympäröivälle maailmalle, jotta koulun ja sen ulkopuolisen elämän välissä ei olisi niin suurta kuilua. Toisaalta ryhmämme oli myös sitä mieltä, että luennon ajasta koulukin on käynyt läpi jo melkoisen muodonmuutosprosessin, tai ainakin ensiaskeleet siinä. Kouluja pyritään muovaamaan nyt uuden opetussuunnitelman myötä tarkoituksenmukaisempaan suuntaan.

Ryhmässämme puhututti paljon lasten netin käyttö. Älypuhelimet ja padit ovat nykyisin kiinteä osa lasten tavallista arkea. Vaikka netti muodostaa ison osan lasten elämästä, sen käyttötaidot vaihtelevat suuresti. Tekninen käyttötaito ei vielä takaa eettisesti ja moraalisesti kestävää internetissä tapahtuvaa toimintaa aikuisillakaan. Netti tarjoaa sekä mahdollisuuksia kehittymiseen, että riskejä vääränlaiseen käyttöön. Esimerkiksi kiusaaminen on pitkälti siirtynyt netin sosiaalisen median kanaviin. Keskustelupalstoilla on syytä valita sanansa tarkkaan, ja tästäkin huolimatta moni ymmärtää sanomasi väärin. Keskustelussamme tuli esille, että paras tapa kasvattaa lapsia netin käyttöön olisi kenties se, että niin kotona kuin koulussakin saisi jotenkin mahdollisimman avoimesti puhua, jos jokin internetissä esille tullut asia vaivaa tai ihmetyttää. Vanhempi/opettaja voisi sitten jotenkin aina avata asiaa. Ongelmia voi kuitenkin tulla siinä, jos vanhempi/opettaja ei itse tiedä kaikkia internetin ihmeellisyyksiä. Luennossakin tuli esille, että lapset ovat nykyisin usein tietoisempia netin sisällöstä kuin vanhemmat. Tähän liittyen ryhmässämme pohdittiin sukupolvien välistä kuilua. On hämmentävää huomata pudonneensa kelkasta joissakin teknologiaan ja mediaan liittyvissä asioissa, kun lapset hallitsevat nämä asiat täysin suvereenisti. Ehkä pienoista ahdistusta on myös havaittavissa ryhmässämme siihen liittyen, että jo pienet lapset leikkivät mieluummin Ipadeilla kuin leluilla. Maailma kuitenkin muuttuu, ja vanhemmat sukupolvet ovat kautta historian paheksuneet nuorempien sukupolvien juttuja. Teknologia on tullut jäädäkseen, ja hyödyllisempää olisi löytää siitä ennemmin etuja kuin haittoja. Koulunkin pitäisi pyrkiä jotenkin muuttumaan enemmän digitaalisuutta hyödyntäväksi. Tämän suuntaisella kehityksellä päästäisiin käsiksi sellaisiin oppimisen tapoihin, jotka antaisivat lapsille ja nuorille työkaluja median, sekä sen käyttämiseen tarkoitettujen välineiden ymmärtämiseen.

Keskustelua ryhmässämme herätti myös luennossa esiin tuotu näkemys siitä, että lapset näkevät koulun irrallisten suoritusten paikkana. Ryhmämme jäsenilläkin oli omakohtaisia kokemuksia tästä. Koulun on koettu olevan melkoista suorittamista ja lähtökohtaisesti arvosanoja, ei elämää varten. Yleissivistävää tietoa on saatavilla suuria määriä verkossa, mutta kouluissa painotetaan edelleen oppikirjamateriaalia. Toisaalta tämän voi ajatella olevan perusteltua, sillä oppikirjoissa tieto on jäsennettyä ja lähdekritiikki on toimitettu jo kirjoja valitessa. Juuri lähdekritiikki digiympäristöissä liikuttaessa on oppilaille vieras asia, jonka oppii vain vertaisoppien, tai opettajan ohjauksen avulla.

Meitä mietitytti kovasti luennossa esiin tuodut median ääripäät, eli niin sanotut kissavideot ja niiden vastakohtana digiaktivismi. Kepeiden ja raskaiden mediasisältöjen välinen ero on huima. Tämän vuoksi oppilaan pitää kyetä tunnistamaan tarkastelemastaan mediasisällöstä keskeiset pointit: konteksti, tekijä ja päämäärä. Tällaiset ajatusjatkumot voivat olla melko kimurantteja esimerkiksi kolmosluokkalaiselle. Olisi silti paikallaan kysyä välillä oppilailta, miten he määrittävät eri median kanavat ja oman roolinsa siinä. Nuoret tuntuvat suhtautuvan eri tavalla mediaan ja sen monipuolisen käytön mahdollistaviin välineisiin, kuin esimerkiksi meidän sukupolvemme. Esimerkiksi pelaaminen ja sisällön luominen sekä tutkiminen näyttäytyvät täysin luonnollisina, helppoina osina arkipäivää niin tytöille kuin pojille. Työkalujen parantumisen myötä huolta herätti keskustelussamme se, miten käy ongelmanratkaisutaitojen kehittymisen, kun kaikki tarjotaan kultatarjottimelta, eikä minkään asian kanssa tarvitse enää itse niin sanotusti säätää. Ryhmässämme heräsi ajatus, että voiko helppojen käyttöliittymien ja laajojen standardien kolikolla olla kääntöpuoli, joka vaikuttaa tähän niin sanottuun diginatiiviin sukupolveen yllättävällä,vasta vuosien päästä näkyvällä tavalla?

SISsien keskustelu

Johdantoluento synnytti ryhmässämme kriittistä pohdintaa. Keskustelukommentit sisälsivät monipuolisia ajatuspolkuja, mutta valitettavasti kaikkeahan ei voi sisällyttää koosteeseen. Ensinnäkin keskustelua herätti kulttuurin määrittely ja se kuinka laajasti kulttuuri olisi nykyjään käsitettävä. Ryhmämme jäsenet yhtä lukuunottamatta kritisoivat luennolla esitettyä laajaa kulttuuri-käsitystä eli ennen kaikkea sitä, että kaikenlainen ihmisen toiminta digitaalisessa ympäristössä olisi kulttuurin tuottamista. Keskustelussa viitattiin Wikipediassa esitettyyn määritelmään, jonka mukaan kulttuurilla on monia toisiinsa liittyviä merkityksiä ja näitä ovat seuraavat: ”yhteisön tai koko ihmiskunnan henkisten ja aineellisten saavutusten kokonaisuus: tässä merkityksessä käytetään myös sanaa sivistys. Yhteiskuntatutkimuksen näkökulmasta: erottelujen järjestelmä, jonka avulla ihminen luokittelee ympäristöä, arvottaa itseään ja muita sekä rakentaa identiteettiä. Jaettujen asenteiden, arvojen, tavoitteiden ja käytäntöjen kokoelma, joka on luonteenomainen instituutiolle, organisaatiolle, ihmisryhmälle, tai 'yhteiskunnalle'. Opittujen ja opetettavien taitojen tai kykyjen summa. Ne käytöksen piirteet, jotka vaihtelevat maantieteellisesti alueittain”. Tähän liittyen esitettiin, että mitä nettikommenttien kirjoittamisella on tekemistä tällaisen määritelmän kanssa. Ryhmämme ei kuitenkaan ollut täysin samanmielinen tästä asiasta vaan yhden jäsenen mielestä kulttuuri kuuluukin ymmärtää laajasti, koska kaikista tuotoksista jää jälki ja kuva omasta ajastamme ja tavastamme elää.

Toinen keskustelua herättänyt aihe oli lukutaito ja siinä tapahtuneet muutokset. Pari ryhmämme jäsentä myönsivät, että Internetin käyttö on heikentänyt keskittymiskykyä lukemiseen ja fyysiseen kirjaan tarttuminen on hankaloitunut eli sitä ei koeta enää niin houkuttelevaksi. Tähän liittyen esitettiin kysymys: miten digielämä muuttaa meitä tiedon käsittelijöinä ja miten se tämän kautta vaikuttaa esimerkiksi tutkimukseen tulevaisuudessa. Lisäksi yksi ryhmämme jäsen kertoi, että on jo aiemmin pohdiskellut onko lukutaidon/-harrastuksen käsitteen laventumisessa kyse kannustettavasta kulttuurin ja lukutaidon/-harrastuksen käsitteen ja arvostuksen muutoksesta vai vain siitä, että perinteisten painettujen kirjojen lukeminen on laskussa, mikä on huolestuttavaa, mutta jotta voitaisiin edelleen sanoan että ”reading matters”, lukutaidon käsitettä on ikään kuin pakosta lavennettu.

Lisäksi keskusteltua herätti koulutus ja oppiminen. Keskustelussa esitettiin pohdintaa siitä, että vaikka lapset olisivat itseoppineita Internetin käytön tekniseen puoleen liittyen, niin ymmärtävätkö he sen sosiaalista puolta, esimerkiksi mitä vaaroja Internetissä saattaa vaania. Digitaalisen medialukutaidon opettaminen nähtiin tästä syystä tärkeäksi. Yhden kommentin mukaan medialukutaito koettiin tärkeäksi myös siksi, että ymmärrettäisiin ettei tieto ei ole vapaata, vaikka se illuusio netin suhteen usein on. Eri maissa voidaan muun muassa tiedosta suodattaa vallanpitäjien haluamia osia pois ja tuottaa toivottua tietoa. Tähän liittyen esitettiin näkemys, että Huxleyn ”uljaan uuden maailman” voidaan nähdä vallitsevan täällä; dystopiassa osa porukasta kun eli elämäänsä onnellisena huomaamatta olevansa täydellisen kontrollin alla.

Lisäksi kritisoitiin luennolla esitettyä näkemystä, jonka mukaan koulun tulisi uudistaa opettamisen tapojaan ja hylätä auktoriteettiin perustuva oppiminen. Vasta-argumenteiksi tähän esitettiin muun muassa, että lapsilla on tarve saada niin sanottua varmaa tietoa asioista ja että lapsen voi olla vaikea sisäistää ristiriitaista ja näkemyseroihin perustuvaa tietoa. Korkeakoulussa sen sijaan nähtiin toimivaksi se, että tietoa jaetaan ”tasavertaisesti” ja kenellä tahansa voi olla asiantuntijuutta.

Alpha Teamin anti

Johdantoluennossa käsitellyistä asioista jäi ennen kaikkea mieliimme seuraavanlaisia seikkoja. Tulevina luokanopettajina kiinnostusta herätti puhe päälaelleen kääntyneistä opetusrooleista, jossa diginatiivi nuoriso opettaa opettajaa teknologisten laitteiden käytössä. Tällainen vuorovaikutteinen luokkahuonetyöksentely tarjoaa monia upeita ulottuvuuksia opettajan ja oppilaan väliseen kulttuuriseen muutokseen. Myöhempänä epäiltiin diginatiivin osaamista selviämiseksi, ei niinkään aidoksi asiantuntijuudeksi. Oli niin tai näin, nuorten erilainen näkökulma ja näkötapa digitaaliseen olisi nähtävä voimavarana, ei uhkana.

Suurta huolta herätti näkemys, jonka mukaan lapset eivät koe koulua enää paikkana jossa opittaisiin, vaan ennemmin paikkana jonne annetaan jokin panos itsestään. Tiedon löytyessä 24/7 napin painalluksella, koulu on saattanut menettää asemaansa tiedon jakamisen keskuksena. Oppimista nähtiin luennossa olevan kolmen laista. Yksilön oppimista, jota koulu tällä hetkellä mallintaa, yhteistoiminnallista oppimista, joka on yksilön oppimista edisyksellisempää ja oppimista muita varten. Viimeisen oppimisen tavan funktio jäi hieman epäselväksi, mutta nykymuotoisessa koulussa sitä ei kuulemma tavata. Koulussa on opettaja, jonka oletetaan omaavan tieto ja olevan näin oikeassa. Digitaalisessa ympäristössä on toisin. Tietoa löytyy aina puolesta ja vastaan ja lukijan vastuulla on tehdä tiedon varassa omat päätelmänsä. Digitaalinen lukutaito ei ole vain vastaanottamista, vaan myös tuottamista ja osallistumista. Digitaalinen on joustavaa ja muokattavaa ja siinä on mukana monia tuottajia. Onko se siksi nykyään uskottavampaa? Tarvitaan analyyttistä lukutaitoa, jossa tunnistetaan tuottajan ja lukijan rooleja.