Julkisen sosiologian projekti/Julkinen sosiologia 2014/Keskustelupaperit 05.05.2014

Wikiopistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Artikkelin nimi ja referaatin / tiivistelmän tekijät (etunimet riittävät)

Talking about Racial Disparities in Imprisonment: A Reflection on Experiences in Wisconsin / Roosa ja Kerttu[muokkaa]

Pamela E. Oliver kuvaa artikkelissaan Talking about Racial Disparities in Imprisonment: A Reflection on Experiences in Wisconsin miten hän kiinnostui vankeuden rotueroista. Oliver ei kuvaa kiinnostustaan ammatillisen jajulkisen sosiologian välisen eronteon kautta, vaan sanoo lähteneensä toimintaan mukaan vain yhtenä vapaaehtoisena muiden joukossa. Toiseksi artikkeli keskustelee myös ammatillisen ja julkisen sosiologian välisistä suhteista. Kolmanneksi Oliver puhuu artikkelissaan yleisöjen monimuotoisuudesta ja painottaa sitä, miten niille puhumisen ohella tärkeässä osassa on kuuntelu. Neljänneksi artikkelissa kuvataan sitä, miten julkinen ja ammatillinen sosiologia yhdistyvät toimiessa sellaisten ryhmien kanssa, jotka yrittävät määritellä sosiaalisia ongelmia.

Oliver viittaa artikkelissaan Burawoyn ajatukseen siitä, että ammatillinen sosiologia tuottaa tietoa akateemisen yhteisön käyttöön ja tämä yleisönään, kriittinen sosiologia tuottaa refleksiivistä tietoa akateemiselle yleisölle, käytännön sosiologia tuottaa instrumentaalista tietoa ei-akateemiselle yleisölle ja julkinen sosiologia tuottaa refleksiivistä tietoa ei-akateemiselle yleisölle. Oliver korostaan eri tiedon tyyppejä ja sosiologioita toisiaan täydentävinä.

Burawoy näkee, että erot juontuvat siitä, missä agenda muodostuu ja kuka sen asettaa: ammattisosiologi vai akateemisen yhteisön ulkopuolella oleva yhteisö. Toinen erottava tekijä on toimiiko sosiologia ruohonjuuritasolla vai eliittioraganisaatioissa. Oliver kyseenalaistaa tämän luokittelun artikkelissaan liian yksinkertaistavana. Kokemuksesta rajapinnat vaihtelevat ja kirjoittaja on pitänyt kiinni omasta agendastaan kaikkien kolmen eri yleisönsä kohdalla.

Kirjoittaja aloitti vapaaehtoisena paikallisen verkoston foorumilla tavoitteenaan esitellä kuulijayleisöille vankeuden kaavoja ja malleja. Näin hän tarjosi sosiologisen tietonsa yhteisön käyttöön. Koska hän ei ollut kriminologi, hän paneutui itselleenkin uuteen aiheeseen ja halusi tarkistaa tummaihoisten vankeuslukua koskevan väitteen. Kävi ilmi, että USA kansallisella tasolla vankeuteen tuomittujen määrä rodun mukaan on 7:n suhde 1:en. Oliverin kotipaikassa Wisconsinissa vaaleiden ja tummien välinen ero oli huomattavasti kansallista tasoa korkeampi, 20:1.

Erilainen tulokulma sai hänet kysymään valtavirrasta poikkeavia kysymyksiä ja rikollisuuteen vaikuttavien syiden sijasta hän lähti näkökulmasta, jonka mukaan mustien korkea vankeusluku on huono asia ja se aiheuttaa ongelmia. Onko kyse siitä, että mustat tekevät paljon rikoksia vai siitä, että oikeusjärjestelmä syrjii heitä?

Oliverin mukaan tietokantoja aiheesta löytyi runsaasti, mutta ongelmana oli niiden vähäinen analysoiminen ja tutkiminen. Yhdeksi yliopiston tehtäväksi kirjoittaja nostaakin julkisen analyysin läpikäyneen tiedon jakamisen ja tuottamisen julkisuuteen, julkiseksi. Tutkimuksen vähäisyyden vuoksi Oliverin oma tutkimus sai myöhemmin laajaa huomiota. Hänen yleisönään ovat olleet hyvin monenlaiset ryhmät: kirkkoyhteisöt, antirasistiset ryhmät, yhteisöfoorumit liittyen rotuun ja oikeuteen, koululautakunta, oikeuden virkamiehet, puolustaja-asianajajat, rikosoikeusjoukot ja niin edelleen.

Oliver kuvaa artikkelissaan myös julkisena sosiologina toimimisessa tärkeitä kykyjä ja taitoja. Tiedon analysointi ja sen esittäminen mielenkiintoisesti eri yleisöille on keskeisessä asemassa, samoin internetin laaja käyttö. Lisäksi Oliver painottaa hyvää puhetaitoa ja kykyä kuunnella ja hyödyntää yleisöstä itsestään nousevia teemoja. Keskeistä on Oliverin mukaan yleisön huomiointi, vakuuttaminen rehellisyydestä ja puhuminen innostavasti sekä poliittisen tasapainon löytäminen arkojen aiheiden kohdalla. Kirjoittaja kertoo pyrkivänsä yhteisen vastuun korostamiseen henkilökohtaisuuksiin menemisien sijaan. Hän muistuttaa, että eroavaisuus on tilastollinen käsite, ja eroavaisuutta voi tuottaa ilman halua tai aikomusta tehdä niin. Tämä saattaa karkottaa taas vasemmalle puolelle sijoittuvaa yleisöä, jolle edellä mainittu näyttäytyy ongelmista vaikenemisena. Tällöin myös puhujan tulee osata muuttaa kieltänsä ja lähestymistapaansa yleisön mukaan.

Suurin osa Oliverin yleisöstä muodostuu hänen mukaansa tietämättömistä valkoisista, jolle esitykset ja tieto rotua koskevasta epätasa-arvoisuudesta on herättelevää. Musta yleisö vaatii tekoja sanojen sijaan. Julkisen sosiologin tehtävä on kirjoittajan mukaan toimia näiden yleisöjen välillä välittäjänä.

Oliver muistuttaa puheissaan myös, että mustien vankien määrä ja rotuero vankiloissa eivät ole sama asia. Valkoisten vankien määrä vähentää eroja, mutta ei poista mustien vankilassa olosta aiheutuvia ongelmia ja vaikutuksia, tai vähennä niiden määrää.

Public Sociology and Universal Human Rights / Saara[muokkaa]

Rhoda E. Howard-Hassmanin artikkelissa Public Sociology and Human Rights keskustellaan ihmisoikeusnäkökulmasta Michael Burawoyn esittämästä sosiologian neljän kategorian mallista (professionaalinen, kriittinen, päätöksentekoa palveleva sekä julkinen). H-H kritisoi Burawoyn ihmisoikeusmääritelmää sekä hänen käsityksiään globalisaatiosta ja markkinataloudesta pahimpina ihmisoikeuksien rikkojina. Ihmisoikeuksiin erikoistuneen sosiologin näkökulmastaan H-H määrittelee, mitä ihmisoikeudet ovat, ja sen jälkeen erillisissä kappaleissa käsittelee sitä, mitä annettavaa eri sosiologian kategorioilla voi ihmisoikeuksille olla.

Ihmisoikeuksien määrittely

Howard-Hassman käsittelee ihmisoikeuksia ja niiden historiaa. Ihmisoikeudet perustuvat pelkkään ihmisyyteen eivätkä ole sidottuja esimerkiksi kansalaisuuteen tai muuhun ryhmään kuulumiseen. Läntisen maailman ja YK:n johdolla kirjatut oikeudet on määritelty eri sopimuksissa ja ne sisältävät sosiaalisia ja poliittisia, kulttuurisia, taloudellisia ja kollektiivisia oikeuksia. Ihmisoikeuksia on kritisoitu länsimaiden kulttuuri-imperialismina. Vaikka ihmisoikeudet onkin alkujaan määritelty virallisiksi Läntisen maailman johdolla, on mukana ollut edustusta myös muista kuin länsimaista, minkä lisäksi niiden sisältämät arvot ja filosofia eivät ole millään lailla vain läntisen maailman tuotosta. H-H kritisoi Burawoyn määritelmää ”The rights of human beings to survive in community with one another” siitä, ettei se vastaa lähellekään koko kuvaa ihmisoikeuksista kansainvälisen oikeuden määritelmissä. Todellisuudessa ihmisoikeuksien tavoitteet ovat laajemmat kuin Burawoyn määritelmässä – eräänä niiden tavoitteena on esimerkiksi suojella yksilöä yhteiskuntaansa vastaan esimerkiksi heikkojen ja vähemmistöjen suojelemisena. H-H esittää kritiikkiä Burawoylle myös globalisaation ja markkinoiden syyttämisestä väittäen, että tämä vähättelee sosialististen valtioiden ihmisoikeusrikkomuksia ja näkee globaalit suurkorporaatiot suurempana pahana kuin ne todellisuudessa ovat.

Professionaalinen sosiologia

H-H:n mukaan professionaalisella sosiologialla on mahdollisuus osallistua ihmisoikeuksien tutkimukselle, vaikka aihetta onkin perinteisesti tutkittu ennemminkin kansainvälisten suhteiden tai kansainvälisen lain aloilla. Sosiologille sopivia kysymyksiä voisi kuitenkin olla esimerkiksi se, kuinka hyvin ihmisoikeudet on saavutettu ja ylläpidetty, kuinka ihmiset näkevät ihmisoikeudet sekä kuinka marginaaliset ryhmät saavuttavat omat oikeutensa. Esimerkkinä professionaalisen sosiologian mahdollisuuksista H-H nostaa kansanmurhat. Hän kehottaa sosiologeja kansanmurhien analysoinnin sijaan liittymään kansainväliseen tavoitteeseen niiden ehkäisemiseksi. Sosiaalisten liikkeiden tutkimuksen taitavat sosiologit voisivat myös antaa panoksensa ihmisoikeusliikkeiden tutkimukselle ja ryhmäytymiselle.

H-H näkee sosiologisen tutkimuksen voivan antaa paljon ihmisoikeuksille. Monet sosiologian työkalut, kuten esimerkiksi klassisen weberläiset luokan, vallan ja statuksen käsitteet auttavat ymmärtämään ihmisoikeuksien toteutumista paremmin kuin esimerkiksi oikeuden tai filosofian. Myös sosiologisesta perhetutkimuksesta voi olla apua ihmisoikeuksien tutkimukselle tilanteessa, jossa myös perheet voivat olla ihmisoikeuksien rikkojina. Kansainvälisen ihmisoikeuslain alaisuudessa perheet eivät enää voi pysyä ainoastaan yksityisellä, suojatulla, alueella vaan perheessä tapahtuva astuu julkisen piiriin. Lopuksi H-H esittää sosiologian kykenevän vastaamaan ihmisoikeuksille esitettyyn kulttuuri-imperialismikritiikkiin kykenemällä tarkastelemaan kulttuuria kuin mitä tahansa muuta sosialaista ilmiötä.

Kriittinen sosiologia

H-H aloittaa kappaleen esittämällä kritiikkiä Burawoyn määrittelemälle kriittiselle sosiologialle. Hänen mukaansa määritelmässä on epäselvyttä siitä, onko kriittisen sosiologian tehtävänä ainoastaan kritisoida tieteenalaa sisältä käsin, vai myös laajemmin koko yhteiskuntaa ja toteaa Burawoyn käsityksen olevan erityisesti tieteenalan itsensä kritiikki. Tämän H-H kyseenalaistaa sanoen, että sosiologin tulisi kriittisesti suhtautua myös yhteiskuntaan laajemmin. Kansainvälinen ihmisoikeuslaki tarjoaa ”yhteiset tavoitenormit” (a common standard of achievement) ja sitä kautta kaikille, myös sosiologeille, kriittisen kehyksen yheiskunnan tarkasteluun. H-H kritisoi Burawoyta siitä, että hänen näkemyksensä kriittisestä sosiologiasta on yksinomaan marxilainen ja tieteenalaa itseään kritisoiva. Tästä ei laajemmassa mittakaavassa ainakaan ihmisoikeuksien kannalta ole juuri iloa. Sen sijaan hän korostaa ihmisoikeuksien merkitystä laajemmin koko kansalaisyhteiskunnalle.

Eri ihmisoikeuksista taloudelliset oikeudet eivät ole olleet niin merkittävässä osassa kuin esimerkiksi poliittiset ja sosiaaliset oikeudet, koska taloudelliset oikeudet eivät ole samalla lailla yhtä akuutteja eikä niitä ole edes välttämättä täytettävä kuin ”saatavilla olevien resurssien maksimina”. Viime aikoina taloudelliset oikeudet ovat kuitenkin nousseet enemmän esiin. Globalisoituvan maailman aikakaudella Burawoy näkee kapitalismin ”ihmisoikeuskatastrofina”, vaikkei markkinataloudelle ole korvaajaa. Tämän H-H kyseenalaistaa väittäen, ettei asian laita todella ole näin vaan ulkomainen pääoma ennemminkin vähentää köyhyttää ja tekee todennäköisemmäksi demokratian leviämisen ja sitä kautta myös tarjota täydellisemmän suojan ihmisoikeuksille, vaikkei tällainen kehitys olekaan aina tapahtuva.

Globaaliin talouteenkin liittyvät ihmisoikeuskysymykset eivät ole helposti ratkaistavissa ja puuttellisissa olosuhteissa elää jatkuvasti miljoonia ihmisiä. H-H:n mukaan markkinoita on säänneltävä ja työntekijöiden oikeuksista huolehdittava. Taloudelliset oikeudet on määriteltävä tarkasti. Tähän tarvitaan taloustieteilijöiden apua. Lopussa H-H kritisoi vielä Burawoyta taloustieteen syyttämisestä ja mustavalkoisuudesta. Hänen näkemyksensä mukaan on ennemminkin toimittava yhteistyössä taloustieteiden kanssa eikä ”heitä vastaan” jotta myös taloudelliset oikeudet pystyttäisiin toteuttamaan.

Päätöksentekoa palveleva sosiologia (policy)

Myös päätöksenteokoa palvelevan sosiologian alalla H-H näkee olevan paljon annettavaa ihmisoikeuksille. Poliittisen sosiologian tai lain sosiologian tutkijat voisivat tutkia esimerkiksi sitä, tulisiko ihmisillä olla oikeus haastaa valtio oikeuteen, mikäli se ei kykene takaamaan oikeuksien toteutumista. Sosiologit voisivat myös osallistua ihmisoikeuspolitiikkaan (policy) käsitellen esimerkiksi hyvinvoinnin minimistandardien ja tasa-arvon suhdetta. Epätasa-arvoiset mahdollisuudet oikeuksiin saattavat heikentää merkittävästi ihmisen kokemusta omanarvontunnostaan. Omanarvontunto on merkittävä termi ihmisoikeuksien suhteen, vaikka se onkin melko heikosti määritelty. Tämä epätasa-arvo liittyy usein ongelmiin taloudellisissa oikeuksissa, joista Burawoy syyttää kapitalismia. Tälle H-H esittää kritiikkiä argumentoiden esimerkiksi demokraattisten kapitalististen valtioiden olevan parhaita ihmisoikeuksien suojelemisessa. H-H korostaa tavoitteena olevan sosiaalidemokraattisen mallin, jossa markkinat ovat hyvin säännellyt, ei täysin vapaan kapitalismin. H-H ehdottaakin sosiologeille tehtävää: keksiä tapa jolla yhdistää talouskasvu ja ihmisoikeuksien toteutuminen kapitalismin kritiikin sijaan. Mitä kehitysapuun ja –yhteistyöhön tulee, H-H ehdottaa sosiologien tehtäväksi tutustua köyhyyden sisäisiin syihin, kuten korruptioon ja huonoon hallintoon sen sijaan että keskitytään pakottavien kansainvälisten lakien tehtailuun. H-H esittää myös joskus kritisoitujen poliittisten ja sosiaalisten oikeuksien merkitystä – muihin oikeuksiin ei pääse vaikuttamaan, mikäli demokratia, sananvapaus jne ei eivät toteudu. H-H ja Burawoy ovat yhtä mieltä ammattiyhdistysten merkityksestä.

Poliittiselle vasemmistolle H-H esittää jälleen argumentaatiota siitä, miksi myös yksityinen omistusoikeus on merkittävä: se takaa monille heikossa asemassa oleville mahdollisuuden omaan elinkeinon harjoittamiseen. Lisäksi hänen mukaansa globaalin kapitalismin aiheuttama kasvava (globaali) eriarvoisuus on ainoastaan myytti – ja toteaa ettei oikeus tasa-arvoiseen omistukseen ole ihmisoikeus vaan marxistinen tai jopa stalinistinen pyrkimys. Viimeisenä päätöksentekoa palvelevan sosiologian alalla H-H ehdottaa ihmisoikeuksien valvontaan liittyvää toimintaa.

Julkinen sosiologia

H-H näpäyttää amerikkalaisia ajatuksesta että heidän sosiologiansa olisi universaalia. Sen sijaan hän toteaa, että ihmisoikeuksien suhteen tuleekin keskittyä Amerikkaan, jonka yleisö ei ole tietoinen omista oikeuksistaan. Hän kritisoi USA:ta muihin länsimaihin verraten esimerkiksi julkisen terveydenhuollon puutteen ja työntekijöiden huonomman turvan vuoksi.

H-H viittaa Burawoyn sanomaan monista yleisöistä, joita sosiologi voi palvella ja ehdottaa tällaiseksi yleisöksi USA:n afroamerikkalaisia. Parempi tieto kansainvälisistä laeista, oikeuksista ja ratifioiduista sopimuksista voisi saada erityisesti heidät mutta myös muut amerikkalaiset liikkeelle taistelemaan oikeuksistaan. Esimerkiksi tieto kansainvälisistä vihapuheen ja rasistiset järjestöt kieltävästä laista tai tieto oikeudesta parhaaseen mahdolliseen terveydenhuoltoon ja sosiaaliturvaan saattaisivat mobilisoida ihmisiä. USA:n ihmisoikeustilanne siis kaipaisi valoa. Burawoyn käsitystä julkisesta sosiologiasta H-H kritisoi sanoen tämän sekoittavan sen policy-sosiologiaan sanoessaan että sosiologin ja hänen yleisönsä välillä vallitsee konsensus. Mikäli tilanne on ristiriidaton, ei sosiologi toteuta tehtäväänsä puoluettomana tutkijana.

H-H toteaa USA:n ihmisoikeustilanteen surkeuden ja sen, että USA käyttää ihmisoikeusretoriikkaa omien imperialististen pyrkimystensä kilpenä. Tästä huolimatta ihmisoikeudet ovat olemassa riippumatta USA:sta ja niitä tulisi uskaltaa käyttää todellisissa tarkoituksissaan. Ihmisoikeuksien alalla on paljon käyttöä parempaan maailmaan pyrkivien sosiologien tietotaidolle.

Näkymätön kylä / Reija ja Joonas[muokkaa]

Anna Kontula – Näkymätön kylä -referaatti

Joonas Kumpulainen

Reija Jarkkola

Vastaan tuli kylä

Anna Kontulan kirja Näkymätön kylä on etnografinen tarkastelu Olkiluodon ydinvoimalatyömään asuinparakkikylästä, jossa asuu tuhatpäinen joukko siirotyöläisiä. He edustavat useita eri kulttuureja, kansallisuuksia ja uskontokuntia, mutta ilmeisesti pääosin eurooppalaisia. Kirjoittamisen ajan Kontula asui siirtotyöläisten parakkikylässä ja oli näin osana heidän arkeaan, jonka ohessa hän teki myös 14 varsinaista tukimushaastattelua. Kontula keskittyy kirjassaan tutkimaan keitä Olkiluodon siirtotyöläiset ovat, mistä he ovat tulleet, millaisena Suomi heille näyttäytyy, millaisia vaikutuksia siirtotyökomennuksella on heille itselleen ja toisaalta mitä hyötyä siirtotyövoimasta on Suomelle. Kontula on kyllästynyt suomalaiseen maahanmuuttokeskusteluun, jossa etusijalle on asetettu Suomen kansalliset ja ennen kaikkea taloudelliset edut, eikä keskustelu siirtyöjärjestelmän epäkohdista kiinnosta. Maahanmuuttajista puhutaan taloudellisen hyödyn retorisessa kehyksessä, jolloin ihmisoikeuksiin liittyvät näkökulmat jäävät ulkopuolelle. Kirjoittaja kuvaa, kuinka siirtotyöläisten asuinparakkikylä on näkymätön suomalaiselle yhteiskunnalle ja sijoitettu kauas suomalaisten asuinalueilta. Pysyvästi maassa oleskelevat vuorovaikuttavat suomalaisen yhteiskunnan kanssa kun taas lyhyen aikaa maassa oleskelevat siirtotyöläiset eivät edes välttämättä näy suomalaisten viranomaisten papereissa, eivätkä he juurikaan saa näkyvyyttä päivälehdistössä tai julkisessa keskustelussa, kuitekin heitä on Suomessa arviolta 40 000. ”Heitä eivät ehdi tutkijat tutkia, viranomaiset tilastoida tai oikeuslaitos tuomita.”

Tulijoita ja menijöitä

Maahanmuuton takana on ihmisten pyrkimys parantaa elämäänstä. Liikkuminen voi olla ainoa vaihtoehto terveydenhuollon tai koulutusmahdollisuuksien parantamiseen. Seitsemän prosenttia siirtotyöläisistä on pakolaisia, jossa henkilökohtainen turvallisuus edellyttää kotimaasta poistumista. Siirtymistä ei vauhdita vain elintasoerot, vanheneva Eurooppa tarvitsee kehitysmaista halpaa ja nuorta työvoimaa pitääkseen yhteiskuntansa toiminnassa. Siirtolaisuus ei ole uusi ilmiö vaan se kuuluu lähes kaikkien tunnettujen yhteiskuntien selvitymisstrategioihin, mutta ilmiönä se on muuttunut. Nykyään kehittyneet liikenneyhteydet ja kommunikaatioteknologia mahdollistaa yhteydenpidot ja vierailut lähtömaassa, eli muutos maasta ei ole lopullinen vaan siirtolaisuus voi olla jatkuvaa liikettä maasta toisiin, jota kansallisvaltiot pyrkivät erilaisten rajoitusten muodossa. Asutus parakkikylässä on kirjan mukaan melko virikkeetöntä, mutta verrattain siistiä. Kenties suurimpana ongelmana tulee vastaan ahtaus ja sen myötä syntyvä pakko tulla toimeen naapurinsa kanssa. Työläiset jakavat kylpyhuoneen ja keittiön lisäksi makuutilansa toisten kanssa. Parakkikylän työläiset ovat jakautuneet asumaan parakkeihinsa kansallisesti, yhteinen kieli helpottaa asumista. Parakkiasuminen maksaa työläisille 500-750 euroa kuukaudessa. Parakissa majailevat siirtotyöläiset Kontula jakaa kolmeen ryhmään, joista ensimmäinen koostuu poikamiehistä, joita kiinnostaa siirtotyön mahdollistama ylellisempi poikamieselämä. Toisen ryhmän muodostavat elämäntapasiirtolaiset, joilla ei ole välttämättä ollut pitkäaaikaista asuinpaikkaa vuosikymmeniin. Kolmas ja suurin ryhmä on perheenisät, jotka ovat lähteneet siirtotyöhön ansaitakseen rahaa perheelleen. Vapaa-aikaa työläiset viettävät viihde-elektroniikan lisäksi käyden kalassa, urheillen ja vieraillen Rauman yökerhoissa.

Oikeus olla

Suomalainen siirtotyötä koskeva lainsäädäntö suosii lyhyitä komennuksia. Euroopan unionin ulkopuolelta tulevat oleskelevat lähetettyjen työntekijöiden statuksella ja voivat asua Suomessa korkeintaan puoli vuotta, jonka jälkeen heidät on vaihdettava suomalaisen lainsäädännön piiriin, johon työnantajat ryhtyvät harvoin. Tälläistä työvoimaa koskee myös saatavuusharkinta, joka tarkoittaa, ettei Suomesta saa löytyä työlle tekijää. Saatavuusharkinta on luokkaluontoinen, eikä se koske keskiluokkaisia töitä. Olkiluodon työmaalla alipalkattuja töitä löytyy kaikista kansallisuuksista, mutta EU-alueen ulkopuolelta tulleista heitä on eniten. Heikossa asemassa olevat siirtotyöläiset etsivät helpotusta asemaansa avioliitosta suomalaisen vaimon kanssa. Avioliitto mahdollistaa pidemmän oleskelun maassa, mutta viranomaiset tutkivat tarkasti onko kyseessä lumeavioliitto jos pariskunta ei asu yhdessä tai antaa ristiriitaista tietoa toisistaan. Paljon puhuttu vapaa liikkuvuus vaikuttaisi kirjoittajan mukaan koskevan vain yläluokkaisia ihmisiä. Köyhemmän väestön osalta vapaan liikkuvuuden uskotaan johtavan kaaokseen. Kontula tuo kirjassaan esiin mahdollisista kansainvälisistä jokamiehen oikeuksista, kuten Suomessakin voi suhteellisen vapaasti liikkua ja majoittua metsässä. Kansainvälisten jokamiehen oikeuksien varjolla voisi liikkua maasta toiseen vapaasti.

Crazy system

Suomessa, jossa ikärakenne on vanhenemaan päin siirtotyöläisyyden välttämättömyys on tiedostettu ja se näkyy maahanmuuttopolitiikassa: siirtotyöläisyyteen suhtaudutaan myönteisesti. Kontula korostaa, että heidän asemansa parantamiseksi ei ole juurikaan vaivauduttu tekemään. Rakennusala työllistää paljon väliaikaisesti maassa olevia siirtotyöläisiä ympäri eurooppaa. Rakennusalaa ei voi siirtää halvempien tuotantokustannusten maihin , koska rakentaminen on aina paikallista, mutta rakentamiseen voidaan tuoda halvempaa työvoimaa ulkomailta. Rakennusalan suhdanneherkkyys suosii joustavaa työvoimaa ja ulkomaalaiset ovat helpommin irtisanottavissa. Olkiluodon siirtotyöläiset tienaavat pääpiirteittän kohtuullisesti, mutta vähemmän kuin suomalaiset kollegansa. Kirjoittajan mukaan palkat ovat kuitenkin pienempiä kuin niiden tulisi olla ja olihan työmäälla ollut tapaus, jossa työntekijät olivat saaneet kahden euron tuntipalkkaa. Kontulan tapaamat puolalaiset rakennusmiehet pitivät 2000 euron kuukausipalkkaa siirtotyöläiselle kohtuullisena. Kaikille siirtotyöläisille tulisi maksaa suomalaisten työehtosopimusten mukaista palkkaa. Kontulan mukaan siirtotyöläisten palkkojen maksua on vaikea valvoa lainsäädännön monimutkaisuuden takia. Työntekijällä on huolehtimisvelvollisuus, joten työnantaja järjestää työntekijöille asumisen ja liikkumisen mahdollisuuden parakkikylän ja työpaikan välillä. Työntekijän työviikko on yleensä kuusipäiväinen sillä lomalle kotimaahan halutaan nopeammin. Usein työntekijöiltä vaaditaan ylitöitä, eikä kahdeksan tunnin työpäivä ole riittävä. Lomaa haluavia uhataan toisinaan potkuillakin. Siirtotyövoima edullisuuden syiksi Kontula mainitsee kolme tärkeintä syytä, jotka ovat pienemmät verot ja sosiaaliturvamaksut, halvempi hinta ja mahdollisuus rikolliseen työvoiman hyväksikäyttöön. Rakennusalalla palkat ovat todellisuudessa taulukoiden minimipalkkoja suurempia, mutta ulkomaalaiset joutuvat usein tyytymään taulukoiden minimipalkkoihin. Kontula mainitsee, että pienempiä palkkoja on laillista maksaa myös yrittäjälainsäädännön kautta. Thaimaalaiset marjanpoimijat ja osa rakentajista palkataan yrittäjinä, vaikka kyseessä on käytännössä palkkatyö. Kontulan mukaan siirtotyöläiset ovat haluttomia ottamaan yhteyttä viranomaisiin väärinkäytöksissä sillä heidän työnsä on mahdollista vain silloin kun se tulee halvemmaksi kuin kantaväestön palkkaaminen.

Miesjuttuja

Oikiluodossa työskentelevillä miehillä on kokemuksia suomalaisista ystävällisinä mutta sisäänpäinkääntyneinä ihmisinä. Kontulan mukaan moni siirtolaistyöläinen tutustuisi mielellään paikallisiin, mutta luontevia tutustumistilanteita on hyvin vähän. Joidenkin miesten kotoutuminen on kuitenkin helpottunut romanssin kautta: paikallinen rakastetun kautta on luontevaa luoda kontakteja myös muihin suomalaisiin ja kartuttaa sitä kautta tietoutta suomalaisesta kulttuurista ja yhteiskunnan pelisäännöistä.

Oikiluodon parakkikylän kaltaisia paikkoja on tapana kutsua kansojen sulatusuuniksi, mutta termi pitää kuitenkin huonosti paikkaansa, sillä eri kansallisuuksien välillä vallitsee selkeä reviirijako. Kontulan mukaan reviirit ovat syntyneet miehisessä kulttuurissa ja miehiä varten: hän naisena pystyy vapaasti ylittämään reviirirajoja, koska ne eivät koske naisia. Siirtolaistyöntekijöiden kohdalla työn sukupuolittuneisuus korostuu suomalaistakin työkulttuuria vahvemmin. Miesvaltaisuus näkyy parakkikylän arjessa esimerkiksi lihapainotteisessa ruokavaliossa ja tilojen estetiikassa.

Vaikka ammattiyhdistysliikkeellä on ollut myös positiivisia vaikutuksia siirtolaisten työoloihin, ei se ole pystynyt takaamaan edes maahan pysyvästi ja virallisesti muuttaneille ulkomaalaisille samoja oikeuksia kuin suomalaisille työntekijöille – paperittomista siirtolaisista nyt puhumattakaan. Suurin osa maahanmuuttajista sijoittuu sellaisiin työntehtäviin, joita suomalaiset eivät ainakaan samoilla ehdoilla huolisi.

Alipalkkaus ja muut epäkohdat kuuluvat Olkiluodon arkipäivään, mutta silti siellä työskentelevillä on huomattavasti paremmat työehdot kuin monilla muilla siirtolaisryhmillä. Kontula antaa esimerkin naisvaltaisesta marjanpoimintatyöstä työehdot ovat huomattavasti kurjemmat. Erot työehdoissa selittyvät maatalouden ja rakennusalan erilaisilla työkulttuureilla. Rakennusliiton yleiset ehdot ovat niin vankalla pohjalla, että räikeitä väärinkäytöksiä on mahdollista ehkäistä. Esimerkki osoittaa, kuinka tärkeää on, että ala kuuluu työoikeuden piiriin. Vaikka työlainsäädäntö ei täysin toteutuisi, on siirtolaistyöntekijällä byrokraattinen taho, johon nojata, jos väärinkäytöksiä tapahtuu.


Ulkopuoliset

Kontula kuvailee työmiesten kokemuksia ulkopuolisuudesta ja antaa siitä konkreettisen esimerkin: Olkiluohon siirtotyöläiset ja lähikunnan asukkaat eivät tervehdi toisiaan. Elämää ei eletä yhdessä, vaan limittäin – sovussa kylläkin. Siirtolaiset ovat Suomessa ulkopuolisia ja elävät maassa, jonka normit, tavat ja kieli ovat heille outoja. Olkiluodon työmiehet eivät ole ulkopuolisia ainostaan kulttuurisesti vaan myös sijainnillisesti – majoituskylät on sijoitettu mahdollisimman keskelle metsää, kauas pois asutuksista. Kylä on eristetty saarrekke, eikä työmiehillä ole todellista koskestusta suomalaiseen yhteiskuntaan. Tämä viestittää, että ulkomaalainen työ on kyllä tervetullutta, mutta eivät sen tekijät. Vieras kulttuuri ja oudot tavat aiheuttavat stressiä, jota miehet käyvät helpottamassa esimerkiksi heidän omalla kielellään toimitetuissa erityisjumalanpaveluksissa.

Maahanmuutto on Suomessa verrattain tuore ilmiö, ja ulkomaalaisten rasismi ja syrjintä ovat meillä edelleen arkipäivää. Rasismi ei ole ainoastaan marginaalista, yksittäisistä suvaitsemattomista johtuvaa toimintaa, vaan ilmiö, joka kytee myös yhteiskuntamme rakenteissa ja viranomaiskäytännöissä. Kun rakenteellista syrjintää ei tunnisteta, se näyttäytyy luonnollisena itsestäänselvyytenä.

Vaikka maahanmuuttopoliittisessa keskustelussa läpi puoluerajojen korostetaan, kuinka integroitumisen kannalta on tärkeää, että maahanmuuttajille tarjotaan tilaisuus hankkia yhteiskunnan jäsenyyteen tarvittavat taidot ja tiedot. Olkiluodon työmiehiä ei kuitenkaan integroitumiseen kannusteta, päinvastoin. Heidän odotetaan tekevän vaativaa työtään mahdollisimman näkymättöminä, elättävän työrupeaman ajan suomalaisia verotuloillaan ja sitten lähtevän takaisin kotimaahansa.

Siirtolaisten liike

Olkiluodon miesten työmahdollisuudet ja töihin liittyvä valikoima poikkeaa tyystin suomalaisen ammattiliiton peruspilarista, työyhteisöstä, jonka sisällä työehdoita kamppaillaan, mutta yleissitovien sopimuksien vuoksi työpaikan muutos ei tarkoita dramaattisia muutoksia. Työehtosopimuksien noudattaminen nähdään sekä työnantajien että työntekijöiden etuna, joten myös yksittäisiin rikkomuksiin koetaan tarvetta puuttua. Olkiluodon työntekijät eivät pyri vaikuttamaan tyytymättömyyteen yhteisenä rintamana vaan yksilöllisesti, esimerkiksi vaihtamalla työpaikkaa. Niin kauan kuin maiden väliset tuloerot ovat tarpeeksi suuret, ei työnantajien tarvitse murehtia lähtijöiden perään tai muuttaa työoloja paremmiksi.

Mittava ulkomaalaistyövoiman väärinkäyttö voi uhata koko suomalaista työehtosopimusjärjestelmää. Ulkomaalaisten työntekijöiden syyllistäminen suomalaisen leivän kaventumisesta on kirjoittajan mielestä kuitenkin kyseenalaista, sillä tilanne tulisi korjata rakenteiden kautta. Työmarkkinoiden monikulttuuristuneisuus tulisi näkyä myös SAK:ssa, joka esittää olevansa maan suurin maahanmuuttajajärjestö, sillä sitä kautta on mahdollista vaikuttaa työn valtasuhteisiin. Monet siirtolaisuuteen liittyvät ongelmat ovat kuitenkin jääneet ay-liikkeessä tyystin ilman ratkaisua.

Siinä missä suomalainen ay-liike hoitaa ainoastaan työelämän edunvalvontaa, nivoutuvat työelämä ja muu selviytyminen monen siirtolaistyöntekijän kohdalla yhteen. Maassa oleskelu, asuminen ja mahdollinen sosiaaliturva ovat siirtolaisten kohdalla usein työhön sidoksissa olevia perusasioita. Ammattiyhdistyksen tulisi muuttaa toimintaperiaatteitaan, jotta se pystyisi todella ajamaan siirtotyölaisten etua. Jos perinteinen ammattiyhdistysliike ei pysty vastaamaan siirtotyöläisten tarpeisiin, on mahdollista, että työntekijät järjestäytyvät keskenään sen ulkopuolella.

Ikävä

Olkiluodon miehille on arkipäivää, että he joutuvat olemaan erossa rakkaimmistaan, mikä on pahempaa kuin parakkien ahtaus tai kehnot työolot. Miehet helpottavat ikäväänsä teknologian avulla: vaikka kaikesta muusta säästetään, on heiltä löydyttävä tarpeeksi uudet kännykät ja tietokoneet yhteydenpitoa varten. Ikävästä on vaikeaa valittaa ääneen, sillä Suomeen tulo on ollut oma valinta ja tietystä näkökulmasta myös etuoikeus. Siltikin Oikiluodon miehet kokevat, että heidän on ollut pakko lähteä, olosuhteisiin, jonne kaikkein rakkaimmat eivät ole voineet tulla mukaan. Ikävä on myös luokkakysymys: työnjohdon olot on järjestetty niin, että se on voinut tulla Suomeen perhe mukanaan.

Mitä on tehtävä

Miksi Olkiluodon miehet ja heidän tilanteensa eivät kiinnosta ketään vaikka maahanmuutto on muuten politiikan ajankohtaisimpia aiheita?

Valtiot toimivat niin, että niiden talous hyötyisi mahdollisimman paljon liikkuvuudesta, mutta kulut hoitaisi joku muu. Suomi ei ole tässä asiassa poikkeus. Suomi toteuttaatoimillaan rikkaan herrakansan roolia, kun se olettaa köyhempien maiden – kuten Puolan ja Kosovan – tuottavan laadukasta työvoimaa, jolla on mahdollista rakennuttaa halvalla ydinvoimalan. Samanaikaisesti oletamme, että suomalaisia huonommilla työehdoilla puurtavat miehet kunstantavat verotuloillaan niitä hyvinvointipalveluja, joita eivät itse saa käyttää. Ydinvoimaloiden valmistuttua toivotamme työmiehille hyvää matkaa takaisin kotimaahan tai kohti seuraavaa alipalkattua työmaata. Näin ei voi jatkua.

Jaksamme kyllä kauhistella kehitysmaiden halpatuotantoa, mutta emme osaa nähdä, millaisia epäoikeudenmukaisuuksia samanaikaisesti tapahtuu oman maamme työmailla. Päättäjämme ovat hiljaa hyväksyneet rakenteellisen syrjinnän, jolla siirtotyöläiset eristetään kantaväestöstä juridisesti, alueellisesti ja kielellisesti. Tästä hyötyy erityisesti elinkeinoelämä, sillä niin kauan kuin siirtotyöläiset eivät sulaudu kantaväestöön, ei myöskään työehtojen sulautumisesta ole pelkoa.

Viime kädessä siirtotyöläisten aseman parantaminen on siirtotyöläisistään itsestään kiinni, mutta me voimme tehdä paljon sen eteen, että heidän liikehdintänsä olisi mahdollista. Keskeistä olisi korjata lait, jotka tuottavat kahden kerroksen väkeä ja tehdä muutoksia esimerkiksi oleskelulupapolitiikkaan ja työoikeuksiin. Ja kaikkein tärkeimpänä asiana tulisi pitää huolta, että Suomeen tulevilla siirtotyöläisillä olisi niin halutessaan mahdollisuus muuttaa tänne perheittensä kanssa.

From Data to Drama: Returning Research to Convicted Survivors / Annemari & Saara K[muokkaa]

Elizabeth Dermody Leonardin artikkeli on sosiologinen kuvaus väkivaltaisten miestensä murhista tuomittujen naisten yksityisten ongelmien ja heidän elämiinsä ja rikostapauksiinsa kietoutuvien julkisten ongelmien välisestä suhteesta. Tutkimuksesta päädyttiin tekemään myös näytelmä Life without Parole (Elämä ilman ehdonalaista vapautta).

Elizabethin tarkoituksena oli aloittaa väitöskirja lapsiin kohdistuvasta seksuaalisesta väkivallasta, mutta kesätyö tutkimusavustajana kalifornialaisissa naisvankiloissa muutti suunnan ja tarjosi uuden aiheen. Elizabeth kuuli kolmen puolisoidensa kuolemasta elinkautiseen tuomitun naisen tarinat ja vaikuttui niistä syvästi. Häntä alkoi kiinnostaa, olivatko nämä tarinat poikkeavuuksia vai edustivatko ne jotain ongelmallista kaavaa. Elizabeth aloitti tutkimuksensa käymällä pahoinpideltyjen naisvankien vetämässä väkivallan vastaisessa tukiryhmässä. Hän keräsi tutkimukseensa dataa haastattelemalla näitä tuomittuja naisia ja huomasi, että haastattelutilanne tarjosi monelle ensimmäisen tilaisuuden kertoa kokemuksistaan vapaasti ja luottamuksellisesti.

Elizabethin mukaan sosiologien työhön kuuluu eri kategorioiden ja alaryhmien määrittely. Murhasta tuomittujen naisten kertomuksista alkoi löytyä erilaisia teemoja ja kategorioita, jotka koskivat murhia edeltäviä tai niiden jälkeisiä tapahtumia ja kokemuksia. Niitä olivat:

  • väkivallan kokemusten vähätteleminen
  • väkivallan kokemusten unohtaminen
  • vääristynyt minuus/kokemus itsestään
  • hankaluudet lainvalvonnan kanssa, esimerkiksi poliisien kyvyttömyys tai haluttomuus puuttua väkivaltaan
  • sukupuolikysymykset ja vaikeus puhua miespuolisille poliiseille, asianajajille ja psykologeille etenkin seksuaalisen väkivallan kokemuksista
  • vangitsemisen aikainen mielialalääkitys
  • oikeudenkäyntien kulku ja positio tappajana, ei uhrina

Datasta draamaan

Elizabeth kertoo artikkelissa, kuinka hän arvosti naisten vahvoja kertomuksia ja tulkintoja, joita hän on kertonut eteenpäin erilaisissa yhteyksissä, muun muassa konferensseissa ja luokkahuoneissa. Nämä vankien kertomukset ovat herättäneet vahvoja tunteita erilaisissa yleisöissä, esimerkiksi sosiologeissa, opiskelijoissa ja asianajajissa. Elizabeth onkin sitä mieltä, että olisi huono jättää naisten kokemukset ainoastaan professionaalisen sosiologian sisälle, kun niistä voisi niin moni muukin hyötyä akateemisen maailman ulkopuolella. Näiden materiaalien tuonti julkisuuteen saisi vangittujen naisten äänet vapaiksi ja asettaisi näkymättömän näkyville. Burawoyta lainaten näkymättömän tekeminen näkyväksi ja yksityisten näkemysten tekeminen julkiseksi on olennaista julkiselle sosiologialle.

Elizabeth jatkaa Burawoyn lainaamista: “julkinen sosiologia pyrkii rikastuttamaan julkista keskustelua moraalisista ja poliittisista aihepiireistä lisäämällä niihin sosiologian teorioita ja tutkimusta. Burawoyn mukaan sosiologien tehtävä on nimenomaan määritellä erilaisia ihmiskategorioita ja jos niitä voidaan muodostaa näiden ihmisten yhteistyön avulla, luomme samalla yleisöjä”. Elizabethin tutkimustyö tuomittujen naisten parissa on esimerkki tästä: tuomitut naiset ovat ihmiskategoria, josta on tullut yleisö, jolle (jonka avuksi) tehty työ palautuu.

Jälleen Burawoyn ajatuksia lainaten, julkista sosiologiaa ei voi olla ilman professionaalista sosiologiaa, joka tuottaa muun muassa tieteen avulla testatut metodit ja käsitteelliset kehykset ajattelulle. Elizabeth käyttää omaa työtään esimerkkinä tällaisesta julkiseen sosiologiaan kuuluvan tapauksen professionaalisoimisesta. Hän teki vangituista pahoinpidellyistä naisista väitöskirjan, lukuisia artikkeleita ja piti monia akateemisia esityksiä. Näin yksittäisestä naisryhmästä syntyi ensin erillinen (legimitoitu) ihmiskategoria - battered women - ja siitä tuli osa professionaalista sosiologiaa. Elizabeth kuitenkin halusi viedä tutkimustaan näytille myös laajemmalle yleisölle ja yhteistyössä professori Warren Doodyn kanssa alkoi syntyä käsikirjoitus näytelmälle Life without Parole (http://theatre.vanguard.edu/faculty/warren-doody/parole/).

Uusi julkisuus

Burawoyn mukaan olemme valmiita viemään tietoa takaisin sinne, mistä se on tullutkin, eli julkisille yleisöille, ja tekemään yksityisistä ongelmista julkisia kysymyksiä. Burawoyn mukaan yksi julkisen sosiologian tehtävistä on myös helpottaa dialogia. Näin kävi myös näytelmän kohdalla, joka koottiin naisvankien kokemusten pohjalta. Yksittäiset kokemukset koottuna yhdeksi näytelmäksi, jota esitettiin myös naisvangeille itselleen, helpotti heidän yksityisten ongelmiensa näkemistä julkisina eli yhteiskunnallisista ongelmista aiheutuvina. Naiset olivat saaneet välimatkaa omiin ongelmiinsa ja pystyivät näkemään ne yleisemmässä kontekstissa ja kokemaan yhteenkuuluvuutta samanlaisia asioita kokeneiden naisten kanssa (“I didn’t get arrested, I got rescued!”). Naisvangeista tehty näytelmä on ollut yksi keino saada myös vangittujen naisten ääni kuuluviin ja vankilan seinien ulkopuolelle, jossa se voi auttaa myös parhaillaan väkivaltaa kohtaavia naisia tekemään parempia ratkaisuja.

Burawoyn mukaan julkinen sosiologia voi muuttua politiikan (policy) sosiologiaksi. Myös artikkelissa kuvatun tutkimuksen tuloksia on hyödynnetty puolisoidensa kuolemasta tuomittujen naisten aseman parantamiseksi Kaliforniassa. Tutkimustuloksia on käytetty valmistellessa uutta lakia, joka antaisi tällaisille naisille mahdollisuuden tavata lapsiaan vankeusaikana. Joidenkin tuomittujen naisten tapauksia on myös tutkittu uudestaan ja osa on tutkimuksen ansiosta päässyt vapaaksi tai ehdonalaiseen. Lisäksi Elizabeth esittää artikkelissaan ehdotuksia, joilla näiden naisten asemaa voitaisiin vielä parantaa. Hänen mukaansa oikeudenkäynneissä tulisi ottaa huomioon kuolleen puolison väkivaltaisuus eikä laittaa heitä samaan kategoriaan muiden murhaajien kanssa. Hänen mukaansa naisia syytetään usein murhasta, vaikka tapposyyte olisi heidän tilanteeseensa sopivampi. Naisille ei myöskään saisi antaa automaattisesti mielialalääkitystä vaan ainoastaan tarpeen mukaan. Heillä pitäisi myös olla mahdollisuus odottaa tuomiota vapaudessa lastensa kanssa esimerkiksi turvakodissa. Vankeudessa eläville väkivaltaa kokeneille naisille tulisi olla tarjolla tukiryhmiä ja mahdollisuus ehdonalaiseen.

Kriittisen sosiologian rooli

Burawoyn mukaan sosiologia syntyi moraalisten uudistusten aikana, kun taas sosiologiyksilöt syntyvät moraalisten kamppailujen aikana. Moraalinen merkitys voidaan tukahduttaa tai torjua, mutta se ei ikinä katoa. Se ilmestyy takaisin elämään, kun sitä vähiten odottaa. Elizabethin mukaan hänen kiinnostuksensa herääminen väkivaltaiset miehensä tappaneisiin naisiin oli juuri tällainen “kun sitä vähiten odottaa” -tapaus, joka sytytti hänessä kiihkon oikeudenmukaisuuteen. Se puolestaan juonsi juurensa siitä ymmärryksestä, mitä kaikkea sosiologisen ymmärryksen avulla voidaan saavuttaa.

Elizabeth pohtii artikkelissaan, kuinka professionaalinen sosiologia opetti häntä olemaan sosiologi ja sisäänajoi hänet sosiologiseen tieteenalaan sekä sen teorioihin ja metodeihin. Samaan aikaan professionaalinen sosiologia asetti kuitenkin rajat tutkimuksen kautta saavutetulle tiedolle, akateemiselle tutkimukselle tieteellistä oppia varten. Elizabeth ajautui ikään kuin kahden tulen väliin, hän tiesi että näytelmäksi muutettu tutkimusmateriaali palvelisi suurta julkista yleisöä - ja erityisesti vangittuja naisia - mutta kuinka samalla kollegat kyseenalaistaisivat tutkimuksen pätevyyttä. Elizabeth koki kuitenkin voimakasta vastuuta jakaa tutkimuksen avulla saavutettu tieto - ja palauttaa vangittujen naisten ääni - takaisin sinne, mistä se oli tullutkin.

Public Sociology and the Future: The Possible, the Probable, and the Preferable / Minttu & Taavi[muokkaa]

Bell suhtautuu myönteisesti Burawoyn julkisen sosiologian manifestiin. Bell kuitenkin nostaa esille kaksi ominaispiirrettä, joihin hänen mukaansa tulisi kohdistaa huomiota.

Ensimmäinen on tulevaisuutta koskevien, luotettavien ja pätevien oletusten muotoileminen. Yhteiskunnalliset keskustelut ovat yleensä tulevaisuusorientoituneita: ne käsittelevät sitä, mitä voisi tai pitäisi tapahtua tulevaisuudessa. Joten sosiologeille kohdistuva haaste on se, miten sosiologinen tieto käännetään ”futuurimuotoon” luotettavasti. Miten siis voidaan tutkia tulevaisuutta, jota ei vielä ole?

Toinen seikka liittyy arvoarvostelmien tekoon. Jotta sosiologit voisivat kertoa, mitä tulevaisuudessa pitäisi tapahtua, olennainen kysymys liittyy siihen, että miten voidaan tietää, mikä on se ”parempi maailma” jota tavoitellaan.


Tulevaisuuden sosiologia

On olemassa viisi tapaa tutkia tulevaisuutta.

Ensimmäinen mahdollinen tapa on tutkia ihmisten kuvitelmia, uskomuksia ja asenteita eri tulevaisuudenkuvia kohtaan. Voidaan tutkia myös ihmisten aikomuksia toimia tietyillä tavoilla; aikovatko he siis esimerkiksi äänestää tai sijoittaa. Voidaan tutkia myös ihmisten pitkän aikavälin sitoutumuksia, ihmisten historiaa ja traditioita.

On myös mahdollista tutkia niitä seikkoja, jotka ovat jo nyt todellisuutta. Voidaan kysyä, millainen todellisuus on näillä näkymin tulevaisuudessa mahdollinen.

Kun tiedetään jokin syy-seuraussuhde, voidaan tämä tieto muuttaa ennusteiksi. Tutkimustiedosta voidaan siis saada vihjeitä siitä, miten tulevaisuudessa kannattaa toimia tietyn tuloksen saamiseksi.

Voidaan tutkia myös sitä, millaisia suunnitelmia ihmisillä on tulevaisuuden varalle.

Ennusteet voivat olla myös itsensä toteuttavia. Esimerkiksi opettajan odotukset voivat vaikuttaa opiskelijoiden suoritustasoon.

Tutkimus tapaa olla kuitenkin menneisyysorientoitunutta: kun tutkimus on suoritettu, tulokset käsittävät usein menneita tapahtumia tai asioita. Tulevaisuusorientoituneen tutkimuksen avulla voidaan kuitenkin osallistua julkiseen keskusteluun ja laajentaa päätöksenteon ja aktivismin tietopohjaa.


Hyvän sosiologia

Useat kysymykset ovat vailla vastausta. Miten sosiologit voivat objektiivisesti tietää, mikä on sosiaalisesti oikein? Mitkä oikeudet ja velvollisuudet ovat moraalisesti oikeita? Miten sosiologit voivat saada muut käsittämään, että juuri heidän arvostelmansa ovat hyviä?

Ihmisten arvot eivät ole arvaamattomia tai satunnaisia. Ihmiset ovat fyysis-psyykkis-sosiaalisia olentoja, joilla kaikilla on tietyt perustarpeet (happi, vesi, ruoka, uni, turvallisuus). Myös sosiaaliset tarpeet on täytettävä vuorovaikuksessa muihin ihmisiin.

Erilaisten moraalikäsitysten tarkoitus on sosiaalisen mahdollistaminen: yhteiselon ja -työn mahdollistaminen. Aineellinen ympäristö vaikuttaa kulttuurin arvojen muodostumiseen: vaikka ympäristöjä on erilaisia, ihmiset kohtaavat silti samat luonnon perusperiaatteet (esim. painovoima, ilma, tuli, vesi). Eri yhteiskunnat uskontoineen ovat siis ymmärrettävästi päätyneet samantyyppisiin käsityksiin siitä, mikä on hyvä tapa elää ja mikä huono.

Ihmisten arvot ovat universaaleja ja jaettuja. Arvot, kuten totuus, viisaus, vapaus jne. ovat useimmille tuttuja ja tunnustettuja. Monet tutkimukset osoittavat, että yhteiskunnat kaikkialla jakavat saman arvoperustan. Ei kuitenkaan voida sanoa, että olemassaolevat arvot olisivat välttämättä parhaimpia tai hyödyllisimpiä hyvinvoinnin tai vapauden kannalta. Jotkut yhteiskunnat ovat sairaita, eivätkä niiden arvot välttämättä auta edes niitä itseään selviytymään.

Keekok Leen muotoilema epistemologinen päätelmä (epistemological implication) on eräs keino testata rationaalisesti ja empiirisesti erilaisten arvolauselmien ja -järkeilyjen pätevyyttä. Arvoarvostelman on täytettävä viisi kriteeriä, jotta se voidaan hyväksyä päteväksi. Kriteerit ovat:


1. Arvoarvostelman syiden (reason) tulee olla vakavia (serious), toisin sanoen syiden tulee ylittää yksilön henkilökohtaiset taipumukset, mieltymykset tai halut. Väite ”muita täytyy kohdella kunnioittavasti, koska kunnioittava kohtelu lisää mahdollisuutta kunnioittavan kohtelun saamiseen itselle” on varteenotettava, koska se viittaa piirteisiin, jotka ovat falsifioitavissa tai vahvistettavissa. Väite ”koska Jumala sanoi minulle niin” on puolestaan epäpätevä, koska se ei ole falsifioitavissa – eikä siten myöskään vahvistettavissa.

2. Arvoarvostelman tulee olla referentiaalisesti relevantti. Väitteen ”entisten vankien tulee saada rahallista tukea” perusteluksi ei sovi ”2 + 2 = 4”, vaikka perustelu on itsessään tosi.

3. Arvoarvostelman perustelujen pitää olla kausaalisesti relevantteja. Esimerkiksi väite ”ihmisten ei pitäisi tupakoida, koska tupakointi lisää keuhkosyöpään sairastumisen riskiä” sopii määritelmään: kausaalisuhde tupakoinnin ja keuhkosyövän välillä on tutkitusti olemassa.

4. Perustelun tulee olla kausaalisesti riippumaton. Perustelun tulee siis olla riippumaton johtopäätöksestä, eikä johtopäätös saa sanella perustelua. Väittämä ”tummaihoista henkilöä tulee kohdella huonosti, koska tummaihoiset ovat huonompia ihmisiä kuin arjalaiset” on virheellinen, koska siinä tosiasiana esitty väite perustuu arvoarvostelmaan. Kyse on kehäpäätelmästä.

5. Perustelun on oltava empiirisesti totta.


Moraaliarvostelmat ovat kytkeytyneet tulevaisuuden ennakoimiseen. Tämä on ilmeisintä pyrittäessä arvottamaan toiminnan lopputulosta: osapuolet haluavat toimintansa johtavan tiettyyn, molemminpuoleisesti haluttuun tilanteeseen.

Deontologiset moraaliteoriat ovat samaten yhteydessä tulevaisuuteen, mikä on nähtävissä esimerkiksi Kantin kategorisessa imperatiivissa: ”toimi ainoastaan siten, että toimintasi maksiimi voisi toimia universaalin lain perustana”, toisin sanoen toiminnan nähdään olevan tulevaisuuteen suuntautunutta.

Samaten myös ettisten teorioiden sanelemat motiivit toimia tietyllä tavalla ovat kytköksissä tulevaan. Tämä tarkoittaa sitä, että tietyn – halutun kaltaisena pidetyn – toiminnan toteutumisen myötä tulee mahdolliseksi saavuttaa päämääriä, joita ei toistaiseksi olla saavutettu.

Arvokkaat päämäärät sijaitsevat tulevaisuudessa, ja vain moraalinen toiminta avaa tien tulevaisuuteen.

Tulevaisuuteen kytkeytyneiden eksplisiittisten toiveiden sisällyttäminen episteemiseen päätelmään on Bellin mukaan toivottavaa julkisen sosiologian puitteissa. Julkisten sosiologien toiminta on usein eettillisten katsomusten ohjaamaa, joskaan he eivät useimmiten paljasta sitä. Tämä voi johtaa ristiriitoihin empiirisen todellisuuden kanssa. Heidän tulisikin eksplisiittisesti tuoda ilmi toimintaansa ohjaavat, tulevaisuuteen suuntautuneet arvositoumuksensa.

Kaikkien olettavien lausumien huomioiminen on oleellista. Kuitenkin se on myös hankalaa, sillä elämä on täynnä vaikeita ratkaisun hetkiä. Toisinaan on järkevämpää olla kiltti kuin lausua ikäviä totuuksia.


Parempi huomispäivä on mahdollinen

Epistemologisen päätelmän teesi ja tulevaisuuden sosiologia mahdollistaa tarkemman ja monimutkaisemman ajattelun tuomisen julkiseen keskusteluun. Ne mahdollistavat myös erilaisten uskomusten epävarmuuden ja ristiriitaisuuden esiintuomisen.

Monet sosiologit haluavat pysyä poissa politiikasta, ja tieteelliseen riippumattomuuteen vetoaminen näyttää turvalliselta strategialta. On kuitenkin tärkeää tuoda luotettavaa ja validia tulevaisuuteen liittyvää tutkimustietoa ja objektiivisia arvoarvostelmia julkiseen keskusteluun.

Julkisilla sosiologeilla on sitoumuksia totuuteen ja hyvyyteen. Heillä tulee olla myös moraalista rohkeutta. Julkiset sosiologit voivat auttaa tavallisia ihmisiä muuttumaan aktiivisiksi oman tulevaisuutensa muokkaajiksi. Tulevaisuuden tutkimisella voidaan kuvitella parempi maailma ja siten muokata maailma paremmaksi.

Altruism, Apology, Forgiveness, and Reconciliation as Public Sociology / Jani[muokkaa]

Valitsin luettavakseni Samuel P. Oliverin artikkelin Altruism, Apology, Forgiveness and Reconciliation as Public Sociology, koska sen otsikko vaikutti mielenkiintoiselta. Otsikon perusteella odotin hieman "syvällisempää" pohdintaa, jossa olisi syvennytty esimerkiksi aihepiirin filosofisiin/eettisiin näkökulmiin. Artikkeli esitteli altruismiin, anteeksipyyntöön, -antoon ja sovintoon liittyviä teorioita tai tutkimuksia varsin pintapuolisesti.

Tekstin keskeisenä sanomana (mikäli oikein ymmärsin) voi pitää sosiologian ja julkisen sosiologian roolia koota edellä otsikon käsitteisiin liittyvää tutkimustietoa ja teoriaa eri tieteenaloilta ja koota siitä kattava kokonaisuus. Julkisen sosiologian periaatteiden mukaan tämä koottu tieto tulisi saattaa ihmisten ja poliittisten päättäjien (ihmisiä hekin :)) tietoisuuteen, siten että tieto tutkimustieto tavoittaa kuulijansa. Julkaisut tulisi tehdä siis "kansankielellä". Artikkelissa nostettiin myös median rooli tutkimustietojen saattamiseksi ihmisten tietoisuuteen. Sosiologien (ym. yhteiskuntatieteilijöiden) ottaa eri mediat ja tavat käyttöön, kuten julkaisut lehdissä, esiintyminen talkshowssa tai dokumenttien tekeminen. Julkinen keskustelu akateemikkojen, ammattilaisten ja eri yhteisöjen välillä luo selkeämmän ymmärryksen altruistisen anteeksipyynnön ja -annon merkityksistä ja suhteista sosiaaliseen elämään. Tätä kautta syntyvä ymmärrys/tietoisuus johtaa lopulta myös käytännöntason muutoksiin, niin yksilöiden kuin ryhmien tasolla. Kirjoittaja nostaa esiin myös osallistuvan käytäntötutkimuksen? (participatory action research) ja siihen liittyvän tutkijan aktiivisen roolin merkityksen, jossa tutkijalla on tavallisesti vahva ja mahdollisimman tasavertainen asetelma ja suhde tutkittavien kanssa. Jos tutkija onnistuu saamaan tutkimuksensa kautta voimaannuttavia kokemuksia liittyen anteeksiantoon ja -pyyntöön, voi tutkimuksella olla entistä suurempi ja laajempi merkitys eri ryhmien välisissä suhteissa ja niihin liittyvissä sovintotilanteissa.

Artikkelissa sivutaan myös Burawoyn esittämää eri sosiologian osa-alueiden jakoa eli jaotteliua julkiseen, professionaaliseen, poliittista päätöksentekoa tukevaan ja kriittiseen sosiologiaan. Tekstissä korostetaan näiden osa-aluiden yhteistyötä ja synergiaa. Professionaalisen sosiologian tehdessä laajaa kvalitatiivista ja kvantitatiivista tutkimusta altruismista, anteeksipyynnöstä ja -annosta sekä sovinnosta. Tätä tietoa voidaan (ja tulisikin) käyttää poliittisten muutosten perusteluita tukevana ja uudistusten toimeenpanoa edistävänä perusteluna. Kriittinen sosiologia tuo mukaan moraalisen näkökulman korostamalla mahdollisia laajamittasia vaikutuksia.

Artikkelissa nostetaan esimerkkejä anteeksiannon ja anteeksipyytämisen merkityksistä ja vaikutuksista niin yksilöiden kuin ryhmien välillä. Esimerkit tulevat muun muassa Natsi-Saksan ajoilta, joissa uhrit ovat pystyneet antamaan anteeksi myös tilanteissa, joissa anteeksipyyntöä ei ole esitetty. Vaikka sovintoa ei voida ulkoisesti pakottaa, niin esimerkiksi presidenttien välisellä sovinnolla voi olla hyvinkin merkitystä myös kansalaisten tasolla. Tästä esimerkkinä Puolan ja Ukrainan sovinto vuonna 2006. Artikkeli nostaakin esiin sen kuinka esimerkeillä on vaikutusta liittyen anteeksiantoon-, pyyntöön ja sovintoon ja kuinka näiden esimerkkien esiin nostaminen voi muuttaa ihmisiä ja johtaa empaattisempaan ja hyväntahtoisempaan yhteiskuntaan...

Some Suggested Standards for Distinguishing between Good and Bad Public Sociology / Anna[muokkaa]

Tässä artikkelissa Norval D. Glenn esittelee yhdeksän standardia, jotka kuvaavat hyvän julkisen sosiologin toimintaa. Näiden standardien avulla Glenn pyrkii tekemään rajaa hyvän ja huonon julkisen sosiologian välillä. Vaikka hän mieltää itsensä julkisen sosiologian kannattajaksi, on julkista sosiologiaa kohtaa esitetty myös perusteltua kritiikkiä. Artikkelissa ei tarkemmin esitellä kaikenkattavaa huonon tai hyvän julkisen sosiologian määritelmää, vaan yhdeksällä standardilla pyritään kuvailemaan hyvän julkisen sosiologin toimintaperiaatteita.

Erityisesti kahden ensimmäisen standardin pohjasti Glenn tekee erottelun ehdottomien (ultimate) ja johdettavien (derivate) arvojen välille. Ehdottomalla arvolla tarkoitetaan sellaista jonkin asian tai tavan hyväksi tai pahaksi arvottamista, joka ei ole riippuvaista empiirisen todellisuuden luonteesta. Ehdotonta arvoa ei siis perustella jollain ei-transsendentin maailman syyllä, vaan ehdottomat arvot nojaavat uskontoon, humanistisiin perinteisiin, erilaisiin filosofioihin tms. Johdettavat arvot taas ovat johdettavissa sekä ehdottomista arvoista että empiiristä maailmaa koskevista uskomuksista. Johdettava arvo linkittyy ehdottomaan ei-transsendentaalia (eli empiiristä) maailmaa koskevalla uskomuksella.

Standardi 1. Hyvä julkinen sosiologi tukee omien ehdottomien arvojensa mukaisia aatteita, sosiaalisia liikkeitä ja politiikkaa sekä auttamalla laatimaan tehokkaita keinoja niiden tavoitteiden saavuttamiseen että auttamalla arvioimaan noiden keinojen tavoitteita.

Standardi 2. Hyvä julkinen sosiologi sitoutuu ainoastaan alustavasti/kevyesti jonkin tavoitteen saavuttamisen keinohin ja näin välttää liian dogmaattisen sitoutumisen johdettaviin arvoihin.

- tärkeä näkökulma huomioida, että julkisten sosiologien ei tarvitse olla sitoutuneita samoihin ehdottomiin arvoihin vaan heillä voi olla erilaisia sitoumuksia --> julkista sosiologiaa harjoitetaan yksilöinä, ei yhtenäisenä tieteenalana

- yhteisten ehdottomien arvojen puuttuminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että julkisen sosiologian tulisi tai se voisi olla arvovapaata: jokaisella yksittäisellä sosiologilla on väistämättä omat arvositoumuksensa

- toisaalta sosiologialla oltava yhteisiä arvoja (esim.sosiologisen tiedon tavoittelu), mutta arvojen oltava alisteisia kritiikille

Standardi 3. Hyvä julkinen sosiologi välttää muotoilemasta ajatuksiaan tai asemaansa niin, että yrittäisi niillä hakea hyväksyntää joiltain poliittisilta tai ideologisilta auktoriteeteilta. Hyvä julkinen sosiologi ei myöskään anna auktoriteettien tulla omiksi merkittäviksi toisikseen (significant others).

- kritiikin kestäminen ja "liittoutumattomuus"

Standardi 4. Hyvä julkinen sosiologi vastustaa niitä äärimmäisiä, vastuuttomia ja aiheettomia/perättömiä empiirisestä todellisuudesta tehtyjä väitteitä, joita vastustajat ja joskus myös omat liittolaiset esittävät ideologisissa väittelyissä.

- etulinjan taistelijat ovat usein vapaustaistelijoita (zealot), jotka liioittelevat oman kantansa tärkeyttä ja vastustavan kannan vahingollisuutta, hyvä julkinen sosiologi sen sijaan vastustaa kaikkea vapaustaistelijuutta

- esimerkkeinä väärästä aktivismista jotain poliittista kantaa tukevien todisteiden tehtaileminen ja jonkun ihmisryhmän suojeleminen/syyllistämisen välttäminen (tapausesimerkki siitä, että onko lapsen parempi kasvaa kahden vanhemman perheessä)

Standardi 5. Hyvä julkinen sosiologi vastustaa kaikkia houkutuksia tehdä kausaalisista johtopäätöksistä vahvempia kuin mitä empiirisen aineiston perusteella voi sanoa.

- sosiologeilla (ja muilla tutkijoilla) taipumus tehdä vahvempia väittämiä tutkimuksistamme kuin mitä aineiston perusteella oikeastaan voisi, vain harvoin tarpeeksi takeita vetää syy-seuraus-suhteita

- media, aktivistit, poliitikot tms.haluaisivat sosiologeilta varmoja ja selkeitä tuloksia

Standardi 6. Hyvä julkinen sosiologi tunnistaa ja kertoo toisille sosiologisen tiedon rajat. Samalla hyvä sosiologi kuitenkin uskoo sosiologisen tiedon kykyyn kontribuoida sosiaalisten päätösten tekoon, mutta ei myöskään liioittele tuota kykyä.

Standardi 7. Hyvä julkinen sosiologi motivoituu enemmän maailman parantamisesta kuin rahallisista palkkioista, uran etenemisestä, ammatillisesta tunnustuksesta, julkisesta ylistyksestä tms.

- ulkoiset palkkiot voivat tehdä julkisesta sosiologista helposti puolueellisen

Standardi 8. Hyvä julkinen sosiologia tuntee empatiaa niihin ihmisiin, joihin hän pyrkii vaikuttamaan, mutta samalla kommunikoi selvästi, jargon-vapaalla tavalla ja varoo sellasia kantoja, jotka saattaisivat ärsyttää ei-sosiologeja.

- sosiologit kyvykkäitä ottamaan "toisen" roolin ja eläytymään, ja tutkimuksessa tärkeä eläytyä tutkittavien asemaa

- varottava sosiologisten termien ärsyttävää/liiallista käyttöä

Standardi 9. Hyvä julkinen sosiologi tiedostaa sen, kuinka hänen oma osallistumisensa julkisiin väittelyihin, keskusteluihin ja aktivismiin vaikuttaa yleiseen sosiologian maineeseen. Niin hän välttää tarpeettomasti tahraamasta sosiologian mainetta.

Social Justice and Critical Public Sociology / Tuuli[muokkaa]

Valitsemani artikkeli käsittelee kriittisen julkisen sosiologian mallia, ja sen kirjoittajat ovat Joe Feagin, Sean Elias ja Jennifer Mueller. He esittävät kritiikkiä Michael Burawoyn julkisen sosiologian mallia kohtaan, ja heidän ehdotuksensa paremmaksi teoriaksi on Feaginin käsitys sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. Koska julkinen sosiologia keskittyy vähemmistöjen ja sorrettujen oikeuksien ajamiseen, on sosiaalinen oikeudenmukaisuus sille olennainen käsite. Julkisen sosiologian tulisi olla pluralistista ja ottaa huomioon tärkeät yhteiskunnalliset jaottelut, kuten rotu, sukupuoli ja luokka. Artikkelia lukiessa on otettava huomioon, että se käsittelee nimenomaan yhdysvaltalaista sosiologiaa, eivätkä kaikki väitteet näin ollen välttämättä päde suoraan siihen sosiologiaan, jota meille on opetettu.

Burawoy esittää julkisen sosiologian puolustuksessaan, että sosiologian eri lajit (professionaali, päätöksentekoa tukeva, kriittinen ja julkinen) keskustelevat keskenään ja tukevat toisiaan. Tämä ajatus saa artikkelin tekijöiltä kritiikkiä. Heidän mukaansa professionaali sosiologia ei hyväksy kriittistä sosiologiaa, eikä valtavirtasosiologia ota sosiaalista oikeudenmukaisuutta esille. Artikkelin mukaan jaot sosiologian tyyppien välillä tulevat pysymään, eikä todellista dialogia synny. Burawoy väittää myös, että sosiologia on siirtynyt kriittisempään suuntaan. Artikkelissa taas esitetään, että sosiologia on ajautunut kauas perustajiensa ajatuksista ja kohti eliitin intressien tukemista.

Artikkelissa käsitellään lyhyesti sosiologian historiallista kehityskulkua. Siinä mainitaan, että 1900-luvun alkupuoliskolla sosiologia hylkäsi juurensa ja muuttui abstraktimmaksi ja ei-kantaaottavaksi. Siitä haluttiin kehittää positivistinen tiede, joka käytti kvantitatiivisia metodeja. Robert E. Park esitetään esimerkkinä valkoisesta miessosiologista, joka halusi sivuuttaa sosiologian perustajien, kuten Jane Addamsin ja W.E.B. Du Bois'n opit. Etnisyys ja sukupuolinäkökulma sivuutettiin siis jo varhaisessa sosiologiassa, samoin ajatus sosiologian vaikuttavuudesta ja sen roolista yhteiskunnan parantamisessa. Valtavirtasosiologia siirtyi tukemaan eliitin intressejä. Siinä oltiin kiinnostuneempia rahoituksen saamisesta kuin sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toteutumisesta.

Valtavirtasosiologia tarvitsee kirjoittajien mukaan vastapoolia, järjestelmän vastaista sosiologiaa, joka keskittyy sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kysymyksiin. Artikkelissa esitetään, että tämän vastavirtasosiologian on astuttava professionaalin sosiologian ulkopuolelle. Burawoyn ajatus siitä, että professionaali sosiologia kokisi uudistuksen sisältä päin, saa artikkelin tekijöiltä kritiikkiä. Heidän mukaansa sosiologia voi muuttua ainoastaan ulkopuolelta. Vaihtoehtoinen, nykyistä institutionalisoitunutta sosiologiaa vastustava suuntaus voisi haastaa sen metodit ja käytännöt ja muokata sitä uuteen uskoon. Artikkeli esittääkin kysymyksen siitä, monetko nykysosiologian käsitteet ja metodit ovat viallisia, koska ne on rakennettu objektiivisen tieteen ajatuksen ympärille. Burawoyn teoriaa moititaan myös siitä, että se keskittyy enimmäkseen luokkateoriohin sivuuttaen rodun ja sukupuolen.

Kriittisen julkisen sosiologian tehtävänä on haastaa tieteen objektiivisuuden harha, joka on kirjoittajien mukaan positivistinen illuusio. Sen tulisi kannustaa pluralismiin ja haastaa valtavirtanarratiivit. Siinä tulisi dokumentoida erojen ja erottelujen vaikutus ihmisiin, käydä ruohonjuuritason vuorovaikutusta ihmisten kanssa ja keskittyä tasa-arvoon ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuteen. Järjestelmän vastaisen sosiologian tulisi myös kehittää uusia malleja siitä, miten yhteiskuntaa tulisi järjestää. Feaginin mukaan sosiologian tulee olla moraalinen aktiviteetti, joka ottaa myös huomioon vastanäkökulmat ja valtavirrasta poikkeavat teoriat. Sen tulisi olla kriittistä myös itseään kohtaan.

Artikkeli esittää kritiikkiä professionaalia ja päätöksentekoa tukevaa sosiologiaa kohtaan. Kirjoittajat kysyvätkin, toimiiko professionaali sosiologia vain itseään uusintavana instituutiona, joka on vieraantunut todellisista yhteiskunnassa tapahtuvista muutoksista. Kriittisen julkisen sosiologian olisikin uskallettava tutkia myös epämukavia aiheita, kuten globaaleja ja kansallisia kriisejä. Rahoituksen saaminen ei saa olla ainoa asia, jonka mukaan tutkittavat aiheet päätetään.

Kommentteja / Juha[muokkaa]

Yleishuomioni oli, että ne artikkelit, joissa sosiologi kertoi omasta tutkimustoiminnastaan, erityisesti tutkimukseen limittyvästä käytännöllisestä toiminnasta muiden ihmisten kanssa, olivat mielenkiintoisempia lukea ja kuunnella kuin pelkät teoreettiset tai käsitteelliset tekstit. Kysymys on luullakseni siitä, että tutkijoiden konkreettiset kertomukset omasta tutkimuksestaan ja tutkimuksen vaikutuksista vakuuttavat minut paremmin kuin pelkkä asioiden pyörittely paperilla.

Olen joskus kirjannut muistiinpanoihini pari tähän liittyvää kommenttia: ”konkreettinen tosiseikka vakuuttaa omalla olemassaolollaan” (Eskola, Antti, 1973, Sosiologian tutkimusmenetelmät I. Helsinki: WSOY, s. 93) ja ”maailman realistinen kuvaus on kaiken yhteiskunnallisen ymmärryksen alkulähde” (Sipilä, Jorma, 2009, Yhteiskuntatiede tänään. Teoksessa Järvenpää, Paula ym. (toim.) Ajan särmä. Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta 1949–2009. Tampere: Tampereen yliopisto, s. 98).

”Konkreettiset sosiologiset kertomukset” ovat mielestäni tärkeitä, koska ne opettavat ”kunnioittamaan jokaisen ihmiselämän ainutlaatuisuutta ja ainutkertaisuutta ja asettamaan omat syöverinsä oikeaan suhteeseen” ja valavat uskoa siihen, että ”me tulevaisuudessa kuuntelemme tarkemmin ja opimme välttämään kliseemäisiä mielipiteitä ja ennakkoluuloja.” (Wander, Maxie, 1986,”Hyvää huomenta, kaunokainen”. Suom. Taina Repo. Tampere: Vastapaino, s. 8).

Parhaimmillaan sosiologin konkreettinen kuvaus omasta toiminnastaan tulee lähelle sosiaalisen todellisuuden kaunokirjallisia hahmottamis- ja esitystapoja. Sosiologi Zygmunt Bauman pitää runoutta ja historiaa kahtena rinnakkaisena virtana, jotka auttavat keksimään ihmisen mahdollisuudet ja joiden avulla ”ihminen oppii koko ajan paremmin tuntemaan itsensä”. Hänen tekisi mieli lisätä, että ”sosiologia on kolmas virta ja se virtaa samaan suuntaan kuin runous ja historia. Tai ainakin sen tulisi olla, mikäli se aikoo pystyä kuvaamaan ja selittämään inhimillistä tilannetta sisältä päin.” (Zygmunt Bauman, 2002, Notkea moderni, Tampere: Vastapaino, ss. 241–242.)