Julkisen sosiologian projekti/Julkinen sosiologia 2014/Keskustelupaperit 12.05.2014

Artikkelin nimi ja referaatin / tiivistelmän tekijät (etunimet riittävät)

Gender’s crooked path: Feminism confronts Russian patriarchy / Saara & Annemari

Anna Temkinan ja Elena Zdravomyslovan artikkelissa käsitellään sukupuolentutkimuksen vaikeaa kehityskulkua Venäjällä, joka on yksi esimerkki julkisesta sosiologiasta. Anna ja Elena tarkastelevat 1990-luvun poliittisten ja akateemisten kontekstien luomia mahdollisuuksia akateemisille innovaatioille, jotka ideologisesti haastoivat Neuvostoliiton patriarkaattia ja herättivät sukupuolittunutta kritiikkiä Neuvostoliiton muutoksille. Artikkelissa keskustellaan nopeasti kehittyneen mutta osittain vakiintuneen sukupuolentutkimuksen vaikutuksista venäläisessä akateemisessa kontekstissa ja siitä kuinka sukupuolesta tuli sateenvarjokäsite sekä feminismille että antifeministisille näkökulmille.

Anna ja Elena väittävät, että sukupuolentutkimuksen kansainvälisen tuen vähentyessä 2000-luvulla sen muodikkuus ja taloudellinen hyöty vähenivät. Jäljelle jäi vain pieni joukko tutkijoita, jotka säilyttivät feministisen lähestymistavan sukupuoleen. Anna ja Elena keskittyvät sukupuolen politisoimiseen Putinin Venäjällä kuluneen vuosikymmenen aikana ja feministitutkijoiden analyysiin uudesta konservatismista sukupuoleen liittyvässä ideologiassa.

Naiset aloittivat sukupuolentutkimukseen tutustumisen 1990-luvulla. Heidän mielenkiintonsa juonsi heidän professionaalisista uristaan sekä poliittisen ja institutionaalisen ympäristön vaikutuksesta. Artikkelissa he selittävät, mitä sukupuolentutkimuksen harjoittaminen tarkoittaa venäläisessä kontekstissa korostaen niitä ongelmia, joita he kohtaavat. Elena ja Anna pitävät sukupuolentutkimusta feministisenä yhteiskuntatieteenä, ottaen huomioon sen monitieteellisen luonteen ja poliittisen orientaation. Se on sosiaalista tietoa, jolla on tarkoitus ja joka liittyy läheisesti julkiseen sosiologiaan. Julkinen määrittely sukupuolta käsittelevälle sosiologialle on sidottu sukupuolen kategoriaan, joka pitää sisällään analyysin sukupuolieroista, keskittyen kysymyksiin vallasta ja epäoikeudenmukaisuudesta.

Sukupuolen ja professionaalisen identiteetin löytäminen

Venäjällä sosiologin ura on tiiviisti sidottu poliittiseen kontekstiin. Anna ja Elena aloittivat sosiologian maailmassa Neuvostoliiton aikana, jolloin tieteenala oli vallan palvelija - sitä kontrolloivat ideologiset puoluejärjestelmät - eikä autonominen ja akateeminen oppiala. Neuvostoliittoajan jälkipuoliskolla sosiologia oli edelleen ainoastaan osittain institutionalisoitunut oppiala ja tukahdutettu ajan hengessä. 1975 perustettiin kuitenkin Leningradiin sosiaalisiin ja taloudellisiin ongelmiin keskittyvä instituutti, jossa sosiologialla oli oma laitos. Tästä lähti alulle myös Annan ja Elinan ura.

Perestroika, eli Mihail Gorbatšovin alullepanema uudelleenrakentamisprosessi Neuvostoliitossa, jonka tarkoituksena oli poliittisen ja taloudellisen järjestelmän uudistaminen Venäjällä, loi uudenlaisia mahdollisuuksia venäläisen sosiologian kehittymiselle. Perestroika esimerkiksi jatkoi ja aloitti prosesseja, jotka johtivat lopulta Neuvostoliiton ja sosialistisen järjestelmän hajoittamiseen Euroopassa. Sosiologialla oli yhtäkkiä välttämätön rooli hallintojärjestelmän kritisoimisessa ja demokraattisten uudistusten tukemisessa. Kävi selväksi, että sosiologia ja demokraattiset uudistukset tulisivat etenemään käsi kädessä. Institutionalisoidun sosiologian mahdollisuudet olivat suorassa yhteydessä poliittiseen hallintojärjestelmään. Ilman demokratian ja kansalaisyhteiskunnan lujittumista empiirinen sosiologia professionaalisena hankkeena ei olisi pysynyt hengissä.

1980-luvun lopussa kumpikin naisista aloitti opiskelut sosiaalisten liikkeiden parissa. Anna opiskeli työväenluokkaisen liikkeen parissa ja Elena opiskeli taas sosiaalisten liikkeiden teoreettista puolta. 1990-luvun aikana kumpikin naisista osallistui Yhdysvaltojen vaihto-ohjelmaan IREX:iin, jonka aikana heille tarjoutui tilaisuus keskustella ulkomaalaisten kollegoidensa kanssa ongelmista niin Venäjällä kuin ulkomaillakin. Yksi aihe nousi kuitenkin aina esille ja se oli sukupuoleen liittyvät yhteydet Venäjällä - jokapäiväinen seksismi ja feminismi.

Naiset kertovatkin artikkelissa, kuinka lähestulkoon jokainen länsimaalainen kollega oli ollut kiinnostunut kuulemaan Venäjän sukupuolipolitiikasta, kuten esimerkiksi virallisesta tasa-arvoisuudesta, naisten emansipaatiosta ja naisten kodin hoitamisesta, sekä toisaalta taas seksismistä ja miesten osallistumattomuudesta kotitöihin sekä symbolisesta patriarkaalisuudesta. Ulkoa tullut näkökulma asiaan sai Annan ja Elenan kyseenalaistamaan omia sukupuoleen liittyviä stereotypioitaan, jotka he olivat omaksuneet sosiaalisaatioissaan. Kansainvälisen akatemian kautta he löysivät itsekin reitin institutionalisoituneen sukupuolentutkimuksen ja akateemisen feminismin pariin.

Annan ja Elena pohtivat artikkelissaan, miksi Itä-Euroopassa ja Neuvostoliiton jälkeisessä ajassa ei feministinen mobilisaatio ollut osa demokraattista mobilisaatiota. Miksei seksuaalista ahdistelua, parisuhdeväkivaltaa, sukupuoleen perustuvaa diskriminointia työmarkkinoilla sekä naisten vähäisyyttä poliittisissa roolissa ollut tutkittu venäläisten tutkijoiden puolesta? Tarkoittiko tämä sitä, että näitä ilmiöitä ei ollut lainkaan olemassa? Miksi sana feminismi koettiin loukkaavana? Näiden kysymysten innoittamana sekä ulkomailta saadun kokemuksen avulla Anna ja Elena alkoivat luoda samalla pohjaa feministiselle koulutukselle ja he halusivat vaikuttaa myös julkisen tietoisuuden avartumiseen sukupuoliasioissa Venäjällä.

Sukupuolisävyttyneen 90-luvun ongelmat

Palatessaan ulkomailta Anna ja Elena huomasivat, että Perestroikan mukana oli Venäjälle tullut heikkoa, mutta silti merkitsevää feminististä liikehdintää. Muun muassa parisuhdeväkivallan vastaisia ryhmiä, ensiapukeskuksia ja erilaisia kansalaisjärjestöjä oli alkanut syntyä. Venäläiset akateemiset auktoriteetit katsoivat näitä innovaatioita hyvällä silmällä. Venäjä pyrki integroitumaan kansainväliseen politiikkaan muun muassa allekirjoittamalla julistuksen seksuaalisen väkivallan ja naisten syrjinnän vastaisen julistuksen vuonna 1995 ja siihen liittyvää tutkimusta ja koulutusta rohkaistiin tekemään. Tämän lisäksi Venäjän huonon taloudellisen tilanteen takia alettiin Jeltsinin hallituksen aikana suosia muiden oppialojen ohella myös sukupuolentutkimusta sen avulla saatujen akateemisten avustusten vuoksi.

Sukupuolellinen näkökulma oli aivan uusi Venäjän akateemisessa maailmassa ja kaikki piti aloittaa alusta. Se oli kuin kyntämätön alue ilman työvoimaa. 90-luvulla venäläiset sukupuolentutkijat ahkeroivatkin erilaisissa tehtävissä, kuten kääntämisessä, julkisessa opettamisessa sekä empiirisen tutkimuksen yhdistämisessä aktivismiin. Työ vaati paljon tietämystä sekä aktiivista yhteistyötä kansainvälisten tieteellisten tahojen kanssa. Elena myös perehdytti neljää sosiologian opiskelijaansa omassa keittiössään, joka oli feminististä itseoppimista aidoimmillaan.

Julkinen sosiologia patriarkaatin kontekstissa

Annan ja Elenan mukaan julkinen sosiologia on aina kontekstuaalista. Sukupuolentutkimus oli heidän mukaansa 90-luvulla julkista sosiologiaa ja tarkemmin sanottuna vielä julkista monitieteistä ja ylikansallista tutkimusta. Sukupuolentutkijat onnistuivat muun muassa tuomaan sukupuolikategorioita ja teemoja julkiseen keskusteluun. Feminismi käsitteenä alkoi julkisestikin vakiintua ja sitä alettiin käyttää myös venäläisessä mediassa. Lopulta kävi kuitenkin niin, että julkinen yleisö ei ollut kovin kiinnostunut feministien esille nostamista ongelmista. Neuvostoliittolainen perintö ja sen patriarkaattinen malli muutti perinteisen patriarkaatin houkuttelevaksi vaihtoehdoksi neuvostoliittolaisesta näkemyksestä - luonnollistettuine sukupuolirooleineen - maskuliinisuudesta ja feminiinisyydestä. Ideologiat sukupuolten tasa-arvosta ja vapaudesta menivät vielä kauemmaksi ihanteista, sillä kansalliset ihanteet sukupuolirooleista ujuttautuivat julkiseen keskusteluun ja alkoivat määritellä valintoja sukupuoliajattelun suhteen.

Kasvava vihamielisyys feminismiä ja feministien vastareaktiota kohtaan

Feminismi oli onnistunut rakentamaan oman paikkansa 90-luvun Venäjällä, mutta Annan ja Elenan mukaan positiivisten kehityskulkujen takana alkoi näkyä uhkaavia merkkejä. Akateemiset ja poliittiset kritiikit sekoittuivat yhteen ja sukupuolentutkimusta pidettiin muun muassa teennäisenä. Sukupuoleen liittyvien ongelmien olemassaolo kiellettiin tai niiden merkitystä vähäteltiin, sukupuolentutkijoita myös syytettiin siitä, että he hyödynsivät paisuteltuja tutkimusaiheita, jotta he saivat aikaan huonolla laadulla tehtyjä tutkimustuloksia. Sukupuolentutkimuksen pelättiin myös pilaavan patriarkaatin pohjan, kyseenalaistavan sukupuoliroolit sekä vaadittavan naisille samanarvoiset oikeudet mitä miehille. Venäläiset feministit ja sukupuolentutkimuksen harjoittajat olivat heikoilla, mutta he turvasivat kansainvälisiin yhteyksiinsä.

Sukupuolen vastustus ja asiantuntemuksen tarve

2000-luvun alkaessa sukupuolentutkimuksen merkitys oli pienentynyt eivätkä suuret massat ja media olleet enää kiinnostuneita sukupuolikysymyksistä. Ainoastaan jotkin kansalaisjärjestöt ja jotkut feministit tukivat sukupuolentutkijoita. Myös akateemisessa maailmassa sukupuolentutkimus jäi marginaaliin. Sukupuolinäkökulman sisällyttäminen eri oppiaineisiin häivytti feminismin kriittisyyttä ja sai aikaan jännitteitä akateemisten feministien ja aktivistien välille. Myös poliittisen ja taloudelliset olosuhteet olivat sukupuolentutkimusta vastaan. Kansainvälinen tutkimusrahoitus väheni ja toisaalta sukupuolentutkimus alettiin nähdä politisoituneena ja jopa uhkaavana.

Putinin Venäjällä sukupuolesta itsestään tuli kuitenkin pian politiikan väline. Aluksi sukupuolikysymykset liitettiin perhe- ja väestöpolitiikkaan. Putin halusi nostaa Venäjän syntyvyyslukuja ja ehdotti kannustavaa maksua naisille, jotka synnyttäisivät vähintään kaksi lasta. Feministitutkijat kritisoivat ehdotuksen epätasa-arvoisuutta, tehottomuutta ja sitä, että se veisi naisia työmarkkinoilta kotiin. Vaikka kritiikillä ei ollutkaan vaikutusta, se synnytti keskustelua ja tutkimusta perheistä ja niiden sukupuolidynamiikasta.

2000-luvun lopussa konservatiivit saivat läpi lakeja, jotka muun muassa rajoittivat naisten reproduktiivisia oikeuksia ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia. Niiden myötä sukupuolesta tuli poliittinen kysymys ja julkisen keskustelun aihe. Keskusteluissa nousi esiin erilaisia ideologisia positioita, jotka perustuivat erilaisille arvoille ja sukupuoli-ideologioille. Konservatiivinen diskurssi, joka vaati perinteisten ortodoksisten ja kansallisten arvojen paluuta, nousi erityisen voimakkaaksi. Konservatiivisen ilmapiirin seurauksena syntyi jälleen tarve sukupuolentutkimuksen tiedolle, joka tuli sukupuolten välistä tasa-arvoa ja seksuaalista sekä reproduktiivista vapautta.

Sukupuolikysymyksiä on käsitelty eri tavoin poliittisilla ja julkisilla areenoilla. Ensiksi pelkkä sukupuolesta puhuminen aiheutti protesteja konservatiivien puolelta. Protesteissa sukupuolikonservatismi yhdistyi usein nationalistiseen retoriikkaan, jonka avulla puhuttiin esimerkiksi kansallisista arvoista ja instituutioista. Toiseksi esimerkiksi artikkelissa nostetaan vuoden 2011 ehdotus aborttilainsäädännön uudistamisesta, joka olisi toteutuessaan vaikeuttanut huomattavasti abortin saamista. Lakiehdotus sai aikaan julkisen keskustelun, johon osallistui poliitikkoja, asiantuntijoita ja aktivisteja molemmilta puolilta. Kolmas esimerkki on homo- ja pedofiilipropagandan kieltävä laki, joka tuli voimaan vuonna 2013. Kyseinen laki on paitsi hankaloittanut seksuaalivähemmistöjen elämää, myös vaikeuttanut pedofiliasta puhumista. Neljänneksi listataan nuoriso-oikeuslain kaataminen, jossa konservatiivit olivat aktiivisia. Viides esimerkki on Pussy Riot-ryhmän pidättäminen ja pidätyksestä seurannut kansainvälinen mediakohu. Kuudenneksi artikkelissa vielä nostetaan ortodoksikirkon patriarkan lausunnot, joissa tämä pitää feminismiä vaarallisena.

Jotta voitaisiin ymmärtää sukupuolesta käytävää julkista keskustelua ja siitä syntyvää julkista sosiologiaa, täytyy ensin tiedostaa Venäjän poliittinen konteksti. Vaikka maassa periaatteessa on monipuoluejärjestelmä, käytännössä näin ei ole. Poliittinen järjestelmä on ainoastaan muodollisesti avoin, sillä vaalit eivät tarjoa muutosta politiikalle eikä päätöksenteko ole läpinäkyvää. Lisäksi hallitus pyrkii tukahduttamaan sitä vastaan järjestetyt protestit. Samanaikaisesti konservatiiveja tukevasta ortodoksikirkosta on tullut aiempaa näkyvämpi yhteiskunnallinen toimija. Virallisen ideologian kääntyminen entistä konservatiivisempaan suuntaan on näkynyt erityisesti sukupuolta koskevissa keskusteluissa, joiden myötä myös yhteiskunta on jakautunut kahtia.

Tällaisissa poliittisissa olosuhteissa tarvitaan sukupuolentutkijoiden asiantuntijuutta. Avun tarvitsijoita ovat esimerkiksi kansalaisjärjestöt, seksuaalivähemmistöt, feministiaktivistit ja viranomaiset. Sukupuolentutkijat paitsi opettavat, myös kehittävät kansalaisyhteiskuntaa asiantuntemuksensa, tutkimuksensa ja suoran toimintansa avulla. Vaikuttaakseen asioihin sukupuolentutkijalta vaaditaan myös julkisuudessa, esimerkiksi mediassa, esiintymistä. Julkinen rooli Venäjän sukupuolikeskusteluissa ei ole helppo, vaan tutkijat asettavat itsensä syytösten ja uhkailujen kohteeksi.

Anna ja Elena pitävät sukupuolentutkimusta yhtenä lupaavimmista ja tärkeimmistä julkisen sosiologian suunnista. Julkisina sosiologeina sukupuolentutkijoilla on velvollisuus osallistua keskusteluihin, vaikka vastapuoli dominoisi keskustelua poliittisen auktoriteettinsa turvin. Artikkelin lopuksi Anna ja Elena pohtivat olevansa paitsi perinteisiä julkisia sosiologeja, myös orgaanisia julkisia sosiologeja, sillä he pyrkivät toimimaan kolmessa eri roolissa: asiantuntijoina, tutkijoina ja kansalaisyhteiskunnan rakentajina.

Sociology’s interventions: Engaging the media and politics while remaining a social scientist / Jani

TAUSTA

Valitsemani artikkelin on kirjoittanut ranskalainen sosiologi Michel Wierviorka. Wieviorka on 1970-luvulta lähtien tutkinut muun muassa erilaisia kansalaisliikkeitä. Hänen mukaansa kansalaisaktivismi antaa ihmisille tunteen, että asioihin voi vaikuttaa, ja ehkäisee näin terrorismia ja levottomuuksia. Wieviorka on sanonut, että sosiologien tulisi esiintyä mediassa ja käyttää selkeää yleiskieltä, jotta enemmistökin ymmärtäisi sosiologiaa. Hän onkin itse ollut kansainväliselle medialle asiantuntija. (Wikipedia 2014.)

JULKISESTA SOSIOLOGIASTA

"Public sociology implies not simply a general orientation to social research but also a methodology that connects the sociologist to a ‘public.’" eli julkinen sosiologia ei tulisi rajoittua vain tietyn tyyppiseen orientaatioon, vaan sen tulisi toimia myös käytännön tasolla; metodina, joka yhdistää sosiologin tutkittaviinsa eli julkiseen yhteiskuntaan. Tämän tulisi tapahtua siis myös käytännön tasolla.

Sosiologiaa/sosiologista tutkimustietoa levitetään Wierviorkan mukaan liian usein vain tiettyjen ryhmien sisällä: muille tutkijoille, opiskelijoille. Tutkijoiden tulisi monesti vallitsevan näkemyksen mukaan julkaista tekstejään vain tieteellisissä julkaisuissa eikä puuttua julkiseen keskusteluun sosiologin roolissa. Vaikka Wierviorka pitää sosiologiseen tutkimukseen liittyvää keskustelua hyvin tärkeänä vertaisryhmien parissa, keskustelun ei tulisi missään nimessä rajoittua tälle alueelle. Pikemminkin sen tulisi tavoittaa mahdollisimman suuri yleisö. Hän vertaa julkisen sosiologian periaatetta valistuksen/valistusajan ideaan: ajatukseen, jonka mukaan tietoisuus lisää toimintaedellytyksiä (niin yksilön kuin yhteiskunnan tasolla) Wierviorka on eri mieltä myös ajatuksesta, jonka mukaan esimerkiksi rasismista tai terrorismista tulisi vaieta. Päinvastoin hän näkee, että tieto näiden ilmiöiden sisällöistä ja merkityksistä on elintärkeää niiden kukistamiseksi.

SOSIOLOGINEN INTERVENTIO

’Sosiological invervention’ eli sosiologinen interventio on Alan Tourainen 1970-luvulla kehittämä teoria/metodi, jota myös Wierviorka on käyttänyt omassa työssään. Ajatuksena on, että tutkijat ja tutkittavat pyrkivät yhteistyössä löytämään tutkimansa ilmiön ”korkeamman tarkoituksen”. Työntekijät voivat esimerkiksi olla kiinnostuneita taistelemaan palkkansa puolesta, työoloistaan tai lainsäädännöstä, mutta he voivat myös – ja tämä on korkeampi sosiologian aste – tunnistaa kuuluvansa osaksi sosiaalista liikettä joka uskoo, että työntekijöiden tulisi itse järjestää työnteon puitteet ja ehdot kollektiivisesti.

Sosiologisen tiedon ja tutkimustulosten tulisi saavuttaa ne yhteisöt, joita se koskee. Näiden yhteisöjen tulisi myös käyttää tätä tietoa hyväkseen. Lisäksi tutkijan tulisi tavata tai tuoda tuloksensa esille myös niiden ryhmien joukossa, jotka voivat vaikuttaa tutkittavien tilanteeseen (esim. poliitikot).

Wierviorka ei näe mitään pahaa siinä, että toimii yhdessä tutkimuskohteidensa kanssa. Esimerkiksi tutkiessaan esimerkiksi rasismia ja terrorismia hän lähestyi ryhmiä ja pyrki luomaan näihin keskusteluyhteyden. Tätä kautta hän kokee voivansa lisätä tutkittaviensa tietoa ilmiöistä ja saada heidän ajattelutapansa ja toimintansa muuttumaan. Pelkästään se, että tutkittavat suostuvat/antavat mahdollisuuden keskusteluun kanssaan, tarjoaa tilaisuuden ja mahdollisesti tutkittavissa piilevän tahdon muuttaa ”pahaa” toimintaansa.

Wierviorka näkee, että ranskalaisessa sosiologiassa on tyypillisempää osallistua julkisiin keskusteluihin sosiologian roolissa kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa, joissa sosiologiaa pidetään erityisen ammattimaisena. Ranskassa moni sosiologia mieltää itsensä intellektuelliksi ja tätä kautta osallistuu myös julkiseen keskusteluun. Poiketen Jean-Paul Sartren linjasta, nykyiset ranskalaiset sosiologit kommentoivat lähinnä vain omaa osaamisaluettaan koskevia ilmiöitä. Wierviorka itse kirjoittaa artikkeleita useisiin eri sanomalehtiin (niin ranskalaisiin kuin esimerkiksi espanjalaisiin tai ukrainalaisiin), ylläpirää blogia ja käy keskustelua televisiossa ja radiossa. Hän pitää itseään intellektuellina ja julkisuuden vuoksi häntä on nimitetty halventavassa mielessä myös ”media-sosiologiksi”.

SUHDE POLITIIKKAAN

Max Weber on kirjoittanut joskus, että sosiologi on epäonnistunut poliitikko ja Wierviorka samaistuu osittain tähän näkemykseen. Hän on erittäin kiinnostunut politiikasta, mutta kokee, että Weberin näkemys analyysin ja toiminnan erottamisesta toisistaan on yhä pätevä. Sosiologin tulisi tehdä itsensä kuulluksi ja ymmärretyksi, mutta Wierviorka kokee, että politiikka itsessään toimii liian rajattujen valintojen ja vaihtoehtojen puitteissa ja eroaa tässä mielessä paljon sosiologisesta päättelystä ja ajattelusta. Wierviorka on itse tarkka vapaudestaan ja varoivainen sen suhteen, että hänen ”kriittinen henkensä” ei vaarannu, sillä hän näkee tämän sosiologin ydinolemuksena.

Hän kertoo myös esimerkin, jossa hän on keräsi Ranskan sosialistisen puoleen hyväksi työryhmän intellektuelleista, sosialistipuolueen politiikoista ja työjärjestöjen johtajista saadakseen kehitettyä mahdollisimman monipuolista tietoa puolueen avuksi tuleviin väittelyihin. Tarkoituksena oli yhdistää nämä kolme keskeistä tekijää ja Wierviorkan mukaan ilman kaikkien näkökulmien mukaan ottamista työ olisi ollut turhaa. Tämä kannatti Sosialistisen puolueen saadessa vaalivoiton. Tämän jälkeen työ on keskeytetty ja kuten Wierviorka lakonisesti toteaa: ”ilmeisesti puolueella ei ollut enää käyttöä tuoreille ideoille”. Tässä kohtaa päästään lähelle artikkelin ydinsanomaa: Kuinka sosiologi voi puuttua ihmisten sosiaaliseen maailmaan, mutta samalla pitää tieteentekijän roolin -> sosiologin tulee pitää ”kriittinen etäisyys” vallanpitäjiin eikä sosiologin tule osallistua suoraan esimerkiksi poliittiseen päätöksentekoon. Sosiologin tulisi pikemminkin toimia linkkinä sosiologian ja politiikan välillä, pitäytyen sosiologin roolissa.

JULKISEN SOSIOLOGIAN DILEMMOJA Keskeisenä ongelmana Wierviorka nostaa esiin sen, kuinka tutkimustulosten julkistaminen ja levittäminen voi toimia myös niiden tahojen eduksi, jotka haluavat käyttää tietoja omaksi edukseen negatiivisessa mielessä. Hän myöntää varovasti tämän vaaran olemassaolon, mutta näkee että hyötyjen olevan suurempia. Toinen dilemma, jonka Wierviorka tuo esiin liittyy julkisen ja professionaalisen eroon. Julkinen sosiologia vaatii hänen mukaansa selkeää ja yksinkertaistettua esitystapaa, joka taas voidaan ammattikunnan piireissä tulkita riittämättömäksi ja tieteellisesti puutteelliseksi. Tässä mielessä julkinen sosiologi voi joutua toimintansa kautta puun ja kuoren väliin. Myös kulttuurien väliset erot tuovat esiin omat haasteensa. Wierviorka koki tämän tutkiessaan rasismia eri kulttuureissa. Kun Ranskassa ihmisten välisten erojen esille nostaminen koetaan ongelmalliseksi ja ihmiset tulisi nähdä vapaina ja tasavertaisina yksilöinä lain edessä, niin vastakohtaisesti Yhdysvalloissa etnisten erojen huomiotta jättäminen koetaan rasismina.

SOSIOLOGIN YLEISÖ

Wierviorka kokee, että julkinen sosiologi joutuu usein pettymään: hänen tutkimuksensa kohderyhmä reaktiot jäävät usein vähäiseksi tai kokonaan puuttumaan. Yleisöä tulisi osata lähestyä oikeasta kulmasta, oikealla viestillä. Esimerkiksi ydinvoimaa vastustaneet aktivistit saivat viestinsä paremmin perille sen jälkeen kun he eivät keskittyneet ”pelotteluun” ja tuomaan esiin ydinvoiman vaaroja, vaan lähestyivät asiaa demokratian näkökulmasta: kansalaisilla tulisi olla enemmän valtaa päättää energiapolitiikastaan. Tätä tutkimustietoa käytettiin myöhemmin hyväksi ydinvoimavastaisessa kampanjassa toisaalla.

Wierviorka toteaa myös, että julkinen sosiologia toimii ehdottomasti parhaiten silloin kun se puhuttelee ja ”valmistaa” rajattua yleisöä. Sen sijaan, että se pyrkisi vaikuttamaan suoraan yleiseen julkiseen mielipiteeseen. Hän korostaa myös toiminnan merkitystä. Pelkästään se, että yleisö hyväksyy tutkimustulosten paikkansapitävyyden, ei tee tutkimuksesta ”julkista”, vaan tutkimuksen löydöt tulee saattaa toimintaan. Vasta kun kansalaisyhteiskunnan toimijat tarttuvat tutkijoiden tutkimustuloksiin ja niistä nouseviin löydöksiin, käyttäen ja kehittäen niitä edelleen, voidaan puhua julkisesta sosiologiasta.

Interdependent power: Strategizing for the Occupy Movement / Reija ja Joonas

Frances Fox Piven käsittelee artikkelissaan vallitsevaa yhteiskuntajärjestelmää vastustavien protestiliikkeitä ja niiden käytössä olevaa valtaa. Vallan ei yleensä nähdä olevan kansalaisten ja alempien sosiaaliluokkien käsissä, mutta onnistuneessa protestiliikehdinnässä mielenosoittajilla on tietynlaista valtaa. Pivenin mukaan syy tiettyjen protestiliikkeiden menestymiseen on nimenomaan niiden kyky käyttää tietyntyyppistä valtaa. Piven antaa esimerkkinä tällaisesta toiminnasta New Yorkissa vuonna 2011 syntyneen Occupy Wall Street -protestiliikkeen (OWS).

Piven sekä kirjoittaa amerikkalaisista protestiliikkeistä että osallistuu niihin. Hän pyrkii yhdistämään osallisuuden ja oman teoreettisen osaamisensa ja pitääkin kirjallisia tuotoksiaan ja niihin liittyviä prosesseja ainakin jossain määrin julkisena sosiologiana. Pivenin kiinnostuksen kohteena on erityisesti valta, jota alempien yhteiskuntaluokkien edustajat käyttävät protestiliikkeiden yhteydessä. Ilmiö on myös hyvin ajankohtainen: Yhdysvalloissa – kuten laajalti muuallakin maailmassa – vallitsee tai on kasvattamassa suosiotaan uusliberalismiksi kutsuttu agressiivinen kapitalismin muoto. Ihmiset ovat alkaneet protestoida vastaan sellaista politiikkaa, joka on näyttänyt johtavan muun muassa kasvavaan eriarvoisuuteen, työttömyyden lisääntymiseen ja hyvinvointivaltion romuttumiseen. Protestoijille yhteistä vaikuttaa olevan, että he ovat kokeneet tulleensa petetyksi: poliittiset toimijat eivät ole lunastaneet lupauksiaan.

Occupy Wall Street -liike syntyi syksyllä 2011 Manhattanin ytimessä pienessä puistossa. Joukko aktivisteja, joista suurin osa oli nuoria ihmisiä, julisti plagaateissaan: ”Me olemme 99 prosenttia, he ovat yksi prosentti!” viitaten tulojen ja varallisuuden keskittymiseen yhdelle prosentille maailman väestöstä. Iskulause teki tehtävänsä ja protesti sai pian nopeasti tulta alleen: useassa sadassa kaupungissa umpäri Yhdysvaltoja syntyi vastaavaa liikehdintää. Occupy-liike sai paljon mediahuomiota ja päätyi valtavirtapolitiikan puheenaiheisiin. Protestia ehti kestää muutaman kuukauden, kunnes paikalliset päättäjät käskivät poliisien poistaa mielenosoittajat kaduilta.

Piven mukaan Occupy-liikkeen toimijat eivät sovi perinteiseen käsitykseen siitä, millaisia yhteiskunnalliset aktivistit ja mielenosoittajat ovat. Suuri osa protestiliikkeeseen osallistuneista oli nuoria aikuisia, mikä selittyy pitkälti sillä, että tämän päivän poliittiset päätökset vaikuttavat eritoten nuoren väestön elämään ja tulevaisuuteen. Nuoret ovat ylipäätäänkin aktiivisimpia osoittamaan mieltään, mutta Occupy Wall Streetissä oli myös jotain hyvin ainutlaatuista: se ei koostunut useimpien protesti-ilmauksien tapaan lyhytkestoisista marsseista tai mielenosoituksista. Protesti kesti kolmisen kuukautta ja sijoittui paikkaan, jossa se tuli varmasti nähdyksi ja kuulluksi. Liike sai hyvin vaihtelevaa vastaanottoa: siinä missä presidentti Obama esitti sympatiansa protestoijia kohtaan pitivät republikaanit ilmiötä epäilyttävänä. Mutta mielipiteistä riippumatta Occupy-liike onnistui siinä, johon monet muut poliittiset liikehdinnät kompastuvat: se herätti huomiota laajalti sekä ”omiensa” että päättävien elimien keskuudessa.

Kesällä 2012 Occupy-liike aloitti uuden kampanjan nimeltään ”Strike dept”. Kampanjan taustalla on näkemys, että talousjärjestelmä (eli ”Wall Street”) on velkaannuttanut miljoonia amerikkalaisia, usein hyvin kyseenalaisilla lainaehdoilla – mitäpä jos kansalaiset kieltäytyisivät yhdessä rintamassa maksamasta velkojaan? OWS-aktivistit olivat vakuuttuneita, että talousjätit ovat riippuvaisia lainannostajista ja heidän rahoistaan.

Piven tunnustaa kyllä Occupy Wall Street -liikkeen ja Strike dept -kampanjan ongelmat, mutta on myös sitä mieltä, että siinä piilee tietynlaista valtaa. Sosiologiassa valta on tapana määritellä riippuvaiseksi muun muassa varakkuudesta ja institutionaalisesta auktoriteetistä. Tämä ei kuitenkaan aina pidä paikkaansa, sillä joskus ihmiset, jotka ovat asemansa puolesta altavastaajia nousevat vastustamaan vallitsevia olosuhteita. Occupy-Liikkeen hallussa oleva valta on erilaista valtaa kuin mitä pakkovoimiin, varallisuuteen ja arvovaltaan perustuva valtiollinen valta on – se on valtaa, jonka juuret on sosiaalisen elämän muodostavissa taloudellisissa, poliittisissa ja sosiaalisissa verkostoissa. Se on valtaa, joka kasvaa ja leviää, kun työväen osuus kasvaa ja yhteiskunnasta tulee entistä moninaisempi ja yhteistoiminnan muodot laajenevat. Tämäntyyppitä valtaa Piven kutsuu keskinäiseen riippuvaisuuteen perustuvaksi vallaksi (interdependent power).

Piven esittää, että uusliberalismi on lisännyt keskinäisen riippuvuuden vallan mahdollisuuksia. Esimerkiksi nykytaloudelle ominainen riippuvuussuhde internetiin mahdollistaa protesti-iskujen kohdistamisen hyvin merkittäviin taloudellisiin kohteisiin. Myös tähän Strike Debt -kampanja pyrki, joskin sen kohtaamat esteet olisivat todennäköisesti olleet valtavat. Kampanja ei ehkä onnistunut pyrkimyksissään, mutta sen idea ansaitsee huomiota.

Pivenin mukaan keskinäiseen riippuvuussuhteeseen perustuvan vallan harjoittaminen on mahdollista vasta sitten, kun se ensin tunnistetaan ja tunnustetaan – protestoijien on itse tajuttava, että he ovat tarpeellisia niille, joiden päätöksiä ja toimia vastaan he protestoivat. Ihmisten on tiedostettava oma, yhteistyössä syntyvä potentiaalinen valtansa, ennen kuin se käyttöönotto on mahdollista.

Velanmaksajien lakon kuvitteleminen voi olla vaikeaa. Olemme tottuneet ajatukseen työntekijästä, joka käyttää valtaa lakkoillessaan. Kulttuurisessa kuvastossamme on kuva lakkoilevasta työmiehestä, mutta miltä lakkoileva velanmaksaja näyttäisi? Voidakseen käyttää kesinäiseen riippuvuuteen perustuvaa valtaa ihmisten täytyy ymmärtää heidän tekemisensä merkitys vallankäytön kohteelle, kuten työnantajalle tai velkojalle. Työnantajan/velkojan intressi on luoda toisenlainen kuva ,kuten luoda kuva, että työntekijä on helposti korvattavissa, joten lakkoilu on turhaa.

Velanmaksajien järjestön on tarkoitus saada velanmaksajat löytämään toisensa. Yhdysvalloissa on miljoonia, jotka eivät pysty maksamaan velkojaan, heissä on massiivinen poliittinen potentiaali haastaa Yhdysvaltojen velkajärjestelmä.

Eräs oleellinen tekijä riipuvuuteen perustuvan vallan käytön tiellä on institutionalisoituneet taloudelliset ja sosiaaliset suhteet. Ne voivat olla uppoutuneena käytäntöihin ja tai lailla määrättyjä, jollon ne ovat valtiovallan suojelemia. Sääntöjen noudattaminen on sosiaalisen elämän peruspiirre ja sääntöjen rikkojat ovat usein paheksunnan kohteena. Säännöt ovat kuitenkin myös oleellinen vallan väline ihmisten välisissä suhteissa.

Velkaa kohdistuvat normit ja lait ovat vahvoja ja niillä on pitkä historia, joten ajatus velanmaksajien lakosta voi olla erityisen hankala toteuttaa. Velkalakon organisointi ja resurssien saaminen voi olla myös vaikea organisoida ja koordinoida. Yksi mahdollisuus olisi horisontaalinen järjestäytyminen, jossa ei ole vertikaalisia hierarkioita.

Aktivismille organisoituminen ja toiminnan koordinointi on aina kynnyskysymys. Organisoituminen on erilaista eri konteksteissa, ammattiliitossa ja puoluepolitiikassa käydäään vaaleja. Occupy-liike on horisontaalinen järjestelmä, jossa ei ole edellisen kaltaisia institutionalisoituneita käytäntöjä.

Velkalakkoon olisi paljon potentiaalisia osallistuajia talonomistajista opiskelijoihin. Myös kunnat ja julkiset organisaatiot ovat velkaa. Velkalakon tulisi hyvin laajasti osallistujia keräävä sosiaalinen liike. Paljon suurempi kuin verrattain pieni Occupy-liike. Yhdysvaltojen heikko taloustilanne voisi auttaa osallistujien löytämisessä.

Opintovelkavankeutta vastaan taistelevia opiskelijaliikkeitä on jo olemassa. Yhdysvalloissa on perustettu myös Home Defenders League, joka on asuntovelkavankeudessa elävien etujärjestö. Ne voivat luoda painetta pankeille muuuttaa lainaehtoja.

Laaja velkalakko tarvitsisi laajaa oikeudellista taistelua ja aktivismia. Liikeen pitäisi olla hyvin suuri, jotta se herättäisi poliitikkojen mielenkiinnon. Pankit ja finanssitalot pystyvät selviytymään pitkään velkalakon aikana, mutta millaisia pakkokeinoja velanmaksajiin käytettäisiin. Valitsisiko demokraatit finanssitalot vai velalliset äänestäjät?

• Occupy movement [1]
• David Graeber The Democracy Project: A History, a Crisis, a Movement [2]

Critical engagement in fields of power: Cycles of sociological activism in post-apartheid South Africa/ Kerttu ja Roosa

Karl von Holdtin artikkeli perustuu kirjoittajan yli 10 vuoden kokemuksiin Etelä-Afrikassa, jossa hän työskenteli projektissa julkisen sairaalan toimintaan saattamiseksi. Hän avaa sosiaalisesti sitoutuneen sosiologian käsitettä suhteuttaen sitä Burawoyn jakoon sosiologian neljästä alasta: kriittinen, ammatillinen, päätöstä palveleva ja julkinen. Kirjoittaja argumentoi sen puolesta, että sosiaalisesti sitoutunut sosiologia ei palaudu omaksi kokonaisuudekseen lokeroituun ”julkiseen sosiologiaan”, vaan Burawoyn ehdottamat sosiologian kentät ovat jatkuvasti toistensa kanssa vuorovaikutuksessa. Tämä vuorovaikutus tulee projektin kulussa esille kehänä, joka etenee julkisesta, päätöksentekoa palvelevaan, sitten kriittisen kautta taas päätöksentekoa palvelevaan ja lopulta takaisin julkiseen sosiologiaan.

Kirjoittaja esittää, että julkinen sosiologia ja kriittinen päätöksentekoa palveleva sosiologia ovat läheisessä tekemisessä toistensa kanssa, samoin kriittinen ja professionaalinen sosiologia. Kirjoittajan mukaan nämä voisikin hahmottaa pikemminkin saman jatkumon vastakkaisiksi päiksi kuin erillisiksi osa-alueiksi. Kaikkia sosiologian osa-alueita yhdistää von Holdtin mukaan pyrkimys tarkastelemaan dominoivia yhteiskunnallisia näkökulmia kriittisesti ja sitä kautta tuottamaan kenties uutta tietoutta (new knowledge)

Lähtökohtia sosiaalisesti sitoutuneelle sosiologialle

Julkinen terveydenhuolto Etelä-Afrikassa apartheidin perinnön myötä oli jakautunut rodullisesti hallinnon eri jaostoihin ja yksikköihin, joilla oli omat budjetit ja hallintorakenteet. Kuilu mustien ja valkoisten, maalla ja kaupungissa asuvien ihmisten mahdollisuuksissa saada terveydenhoito oli iso. Esimerkiksi vuonna 1984 sairaalavuoteita oli 8.2 valkoisille ja 4,2 mustille. Lapsikuolleisuus oli valkoisten kohdalla 11.100 000 kun mustien kohdalla se oli 49:100 000. Sosiaalisesti sitoutuneeseen sosiologiaan apartheidin jälkeisessä Etelä-Afrikassa kuului: yhteiskunnan muutostyöhön liittyvien ongelmien löytäminen, apartheidin perinnön ja sosiaalisen epäoikeudenmukaisuuden kanssa painiminen, demokratian vahvistaminen.

Kirjoittaja suosii Eddie Websterin käsitettä ”kriittinen sitoutuminen” (critical engagement), sillä hänen mukaansa sosiaalisesti sitoutuneeseen sosiologiaan kuuluu eri sosiologioiden kiertokulku samassa prosessissa. Esimerkkitapauksena toimii Baragwanath -nimisen sairaalan kymmenen vuotta kestänyt muutostyö, johon kirjoittajaa pyydettiin mukaan, sillä hän työskenteli tuolloin eteläafrikkalaisen ammattiliittokongressin tutkimusinstituutissa

1) ensimmäinen vaihe: julkinen sosiologia: tutkimus ja mobilisaatio

Kirjoittaja kollegoineen toteutti tutkimuksen, jossa haastateltiin sairaalan työntekijöitä siivoojista kirurgeihin; pyrkimyksenä luoda analyysi sairaalan toiminnasta ”alhaalta ylös” Tämä tuotti syntetisoidun analyysin instituution ongelmista ja niiden syistä sekä sarjan erilaisia ehdotuksia siitä, miten hallintojärjestelmää voisi muuttaa. Nämä lopulta muotoutuivat sairaalan muutossuunitelmaksi. Yksi ongelmista oli se, että hallinto oli johtajien käsissä eikä terveydenalan ammattilaisilla. Sisäisen työnjaon myötä edes valkoiset kirurgit eivät saaneet päätösvaltaa. Kirjoittajan mukaan äänen antaminen hiljennetyille ja dominoiduille tässä projektissa kuvaa hyvin Burawoyn ”yleisön luomista” (formation of a public). Yleisö muodostuu alaryhmistä, joilla on toisiaan vastakkaisia intressejä, erilainen käsitys työstä, kurista ja auktoriteetista joiden kanssa julkisen sosiologian tulee osata tasapainotella. Tämä erottaa julkisen sosiologin myös esim. ay-liikkeen aktiivista/ aktivistista. Tavoitteet eivät rajoitu vain yhden yleisöryhmän asettamiin tavoitteisiin. Sosiologian anti tässä vaiheessa oli tutkimustaidot ja systemaattinen analyysi ongelmista. Tämä auttoi mobilisoimaan työntekijöitä ja muita tahoja yhteisen asian puolesta. Kirjoittajan mukaan sosiologin tulee pysyä itsenäisenä ja kieltäytyä siitä, että kriittinen analyysi valjastetaan orgaanisten yleisöjen poliittisiin vaatimuksiin. Julkinen sosiologi saattaa kokea houkutusta tehdä sellaisia kompromisseja mitä professionaaliset sosiologit harvemmin tekevät.

2) toinen vaihe: julkisesta sosiologiasta päätöksentekoa palvelevaan

Sairaalan muutostyön toteutus alkoi, ja kirjoittajan tehtäväksi tulee palkata asiantuntijoita esimerkiksi sairaalan johdon ja informaatiojärjestelmien saralta. Vaikka sosiologit toimivat tässä vaiheessa valtion maksettuina konsultteina, oli tämän työn tarkoitus jatkaa edelleen nimenomaan julkisen sosiologian piiristä lähtenyttä projektia. Kirjoittaja kritisoi Burawoyn näkemystä siitä, että päätöksentekoa palveleva sosiologia ei olisi kriittistä: hänen mukaansa päätöksenteko voi tapahtua dominoidun ryhmän toimeksiannosta ja on luonteeltaan aina kriittistä. Mikäli päätöksentekoa palveleva sosiologia voi olla vallitsevia voimia ja valtaa vastaan ja samalla sekä kriittistä että refleksiivistä, mikä sen erottaa julkisesta sosiologiasta? Tähän artikkeli ei oikein anna vastausta muutoin kuin häivyttämällä rajaa julkisen ja päätöksentekoa palvelevan sosiologian väliltä.

3) kolmas vaihe: julkisesta professionaaliseen/kriittiseen sosiologiaan

Kirjoittaja palasi töihin yliopistolle ja päätyi kirjoittamaan tekstin, jossa hän käsittelee kriittisesti valtiovaltaa: valtion instituutioiden tärkeimpänä tavoitteena näyttäytyi mustan eliitin luominen, ja varsinainen terveydenhuoltojärjestelmän parantaminen oli vasta toissijainen tavoite. Tekstin ja sen jakamisen myötä kirjoittaja palkattiin tekemään laaja tutkimusprosessi erilaisten valtioinstituutioiden dynamiikoista.

vaihe 4: takaisin päätöksentekoa palvelevaan sosiologiaan, jonka inspiraationa kuitenkin edelleen vaikutti julkisen sosiologian projekti.

Sosiologian nelikentän reflektointi Jokainen kenttä edustaa kirjoittajan mukaan vallan kenttää, jonka sisällä toimivat dominoivat ja alisteiset ja alistetut sosiologiset käytännöt Eri kentät limittyvät keskenään ja niitä voisi tarkastella saman jatkumon eri päinä Kaikki kentät vastaavat dominoiviin ajattelu- ja toimintatapoihin Keskeistä on eri kenttien syklinen vuorovaikutus projekteissa Julkisen sosiologian kehys yksin ei tarjoa tarpeeksi ymmärtävää kuvaa siitä, miten aktiivisesti sitoutuneet sosiologit toimivat. Julkinen sosiologia ei ole vain kurottamista kauempana oleviin yleisöihin ja sosiologisen tiedon tuottamista heidän käyttöönsä vaan myös tapa tuottaa tietoa, joka voi vaikuttaa sosiologiaan itseensä. Kriittinen sitoutuminen tulee ymmärtää eri sosiologiat yhdistävänä toimintana joka voi tuottaa uutta tietoa.

Worker–intellectual unity: Trans-border sociological intervention in Foxconn / Taavi & Minttu

Kahdentoista kuukauden aikana 18 maaltamuuttanutta työntekijää yrittivät itsemurhaa elektroniikkatuotteita tuottavan Foxconnin tiloissa. Foxconn tuottaa yli 50 % maailman elektroniikasta, ja sen asiakkaita ovat esimerkiksi Apple, Samsung ja Microsoft. Tämä artikkeli kertoo kolmen vuoden projektista, joka tutki kriittisen sosiologisen lähestymistavan mukaisesti Foxconnin itsemurhia ja työntekijöiden taistelua oikeuksiensa puolesta. Tutkijat ja aktivistit ovat kotoisin Kiinasta, Hong Kongista ja Taiwanista.

Kiinalla on modernia historiaa liittyen työntekijöiden ja intellektuellien välisiin suhteisiin. Opiskelijat ja opettajat ovat olleet oleellisessa roolissa 1900-luvun anti-imperialistisiissa liikkeissä, lakoissa, ammattiyhdistysten syntymisessä ja kommunistisissa liikkeissä. Tutkijoilla oli tärkeä rooli työväen tutkimuksessa ja protestien järjestämisessä: tuolloin ei erotettu politiikkaa tieteestä. Sosiologia tieteenalana kuitenkin lakkautettiin 1952 porvarillisena tieteenä ja se perustettiin uudelleen vasta 1979. Sosiologia on ollut Kiinassa aina julkista sosiologiaa.

Voiko globaali julkinen sosiologia toimia kiinalaisten työläisten aseman edistäjänä? Artikkelin mukaan on välttämätöntä, että Kiinassa sosiologia syntyy uudelleen kriittisenä, sillä nykyisellään se toimii valvotussa yhteydessä julkiseen valtaan ja pääomaan. Täytyy siis kehittää autonomisia, refleksiivisiä ja kriittisiä lähestymistapoja.

The public statement

Kiinalaiset sosiologit kirjoittivat julkisen kirjeen, joka vetosi Foxconniin ja hallintoon työläisten olojen ja oikeuksien parantamiseksi. Sen jälkeen he päättivät toteuttaa tutkimuksen Foxconnin toimista ja sen osasta globaalissa tuotantoketjussa, jotta voitaisiin ymmärtää itsemurhien perimmäisiä syitä. Julkista kannanottoa kirjoitettaessa piti ottaa huomioon se, että kannaoton tulisi läpäistä sensuuri. Sen tulisi myös saada aikaan reaktio Foxconnilta. Foxconn vastasi vedoten yksipuolisesti itsemurhatilastoihin ja itsemurhan tehneiden yksilöllisiin psyykkisiin ongelmiin. Tutkijat taas vetosivat tutkimukseen ja siihen, että itsemurhien perimmäinen syy liittyy globaalin tuotantosysteemin hyväksikäyttöön ja yhteiskuntaan, joka kieltää maaltamuuttajilta kansalais- ja järjestäytymisoikeudet. Artikkelin mukaan työläiset ovat toisen luokan kansalaisia, joiden itsemurhat ovat osoitus turhautumisesta ja elämän merkityksettömyyden kokemuksesta.

Erilaiset organisaatiot toteuttivat internetissä aktivismia työläisten puolesta, ja taiwanilaiset sosiologit toteuttivat toisen kannanoton Foxconnin toimien tuomitsemiseksi. He vaativat olojen parantamista, sotilaallisen kurin vähentämistä, minimipalkan nostoa, rekisteröintisysteemin epäoikeudenmukaisuuden korjaamista, järjestäytymisoikeuksia, monikansallisten yhtiöiden vastuunkantoa ja boikotteja.

A collective investigation

Itsemurhapiikin aikana Kiinan hallinto kuulutti, että se aikoo parantaa työläisten oloja ja ehkäistä uusien tragedioiden syntyä. Toteutettavia toimenpiteitä ei kuitenkaan koskaan tuotu esiin. Tutkimusten mukaan Kiinan viranomaiset toimenpiteiden sijaan sensuroivat ”negatiivisen” raportoinnin Foxconniin liittyen. Sensuuri ja mediakontrolli vaikeuttivat sosiologien työtä, mutta he päättivät kuitenkin toteuttaa laajan tutkimuksen kesällä 2010. Yhteensä kahdenkymmenen manner-Kiinan, Taiwanin ja Hong Kongin alueella sijaitsevan yliopiston opiskelijat ja laitoshenkilökunta liittyivät yhteen ja perustivat työryhmän ”University Research Group on Foxconn”.

Sosiologit ja opiskelijat kaikista kolmesta kiinalaisesta yhteiskunnasta ovat siis ensimmäistä kertaa ryhtyneet toteuttamaan tutkimusyhteistyötä, jota ohjaa kaikille osapuolille tärkeä huoli työväestön oikeuksien toteutumisesta. Kaikkien tutkimustyöhön osallistuneiden yhteinen huoli osallisten henkilöiden turvallisuudesta, mitä osaltaan lietsoi käsillä olleen tutkimusaiheen poliittinen herkkyys, johti tutkimuksen toteuttamisen hienovaraiseen koordinointiin ja tutkimusmenetelmien jalostamiseen. Taiwanilaiset ja mannerkiinalaiset opiskelijat eivät toimineet tutkimuksen alkuvaiheessa samoissa ryhmissä. Foxconnin palkkalistoilla olleiden työläisten henkilökohtaiset haastattelut ja heille osoitetut kyselytutkimukset suoritettiin työntekijöiden vapaa-ajalla, heidän työaikansa ja -paikkansa ulkopuolella. Edellä mainittujen lisäksi suoritettiin tutkimusekskursioita paikallisiin klinikoihin ja sairaaloihin.

Tutkimustyötä tehtiin kellon ympäri kuukausien ajan. Foxconn tai paikallishallinnon viranomaiset eivät yrittäneet suoraan estää tutkimuksen toteuttamista tai vaikuttaa siihen. Valmistunut raportti toimitettiin sekä Foxconnille ja Applelle että Kiinan kansantasavallan valtioneuvostolle ja Kiinan kansantasavallan ammattyhdistysten keskusjärjestölle (ACFTU).

Apple vastasi helmikuussa 2011 julkistamalla oman raporttinsa aiheesta. Siinä kiiteltiin Foxconnin toimia muun muassa seuraavalla tavalla:

”The team commended Foxconn for taking quick action on several fronts simultaneously, including hiring a large number of psychological counselors, establishing a 24-hour care center and even attaching large nets to the factory buildings to prevent impulsive suicides.”

Toisin sanoen ydinongelmiin ei oltu puututtu: liian nopeaan työtahtiin, laittomaan ylitöiden teetättämiseen, vaarallisiin työoloihin, työntekijöiden nöyryyttämiseen tai työharjoitteluaan suorittavien opiskelijoiden käyttämiseen täysimittaisena työvoimana. Apple itse ei pyrkinyt muuttamaan soveltamiaan alihankkijakäytäntöjään: liian kireää alihankkijoilta tilattujen töiden aikataulutusta, joka osaltaan pakotti alihankkijat soveltamaan lainvastaisia käytäntöjä tehtaissaan. Apple kielsi vastuunsa. Se ei ole kyennyt näkemään ongelman alkua lukumäärältään liian korkeissa tilauskiintiöissään tai ollut valmis tinkimään tuotteidensa voittomarginaaleista. Sen sijaan sen vaatimukset alihankkijoita kohtaan ovat kiristyneet.

Heinäkuussa 2010 Foxconn nosti Shenzenin tehtaan työntekijöiden kuukausipalkat tasolle, joka oli suuruudeltaan 9% lakisääteisen minimipalkan yläpuolella. Palkankorotus oli seurausta pitkään jatkuneensta kansainvälisestä painostuksesta sekä Shenzenin kiristyneestä työmarkkinatilanteesta. Sen myötä alinta palkkaluokkaa edustaneen työntekijän kahden kuukauden yhteenlaskettu palkka ei vielä riittänyt kustantamaan yhtäkään iPadia.

Foxconn on ilmoittanut, että sen pyrkimyksenä on vähentää liiallista ylitöiden teetättämistä tehtaissaan. Tämän lisäksi Foxconn on todennut, että se pyrkii karsimaan kaikki ilmitulleet vakavat rikkomukset työpaikoillaan.

Trans-border practice and the global campaign

Maalis-joulukuussa 2011 ”University Research Group on Foxconn” aloitti toisen mittavan tutkimushankkeen Foxconnin ja Applen toiminnasta. Siihen sisältyi aikaisempaan tutkimukseen sisältyneisiin tehtaisiin suoritettuja uusintakäyntejä sekä kaikkiaan kolmeen uuteen tehtaaseen kohdistuneita kenttätutkimuksia. Hongkongilaisen SACOM-työryhmän tarjoama avustus vaikutti ratkaisevalla tavalla kyseisen tutkimusprojektin toteutumiseen. Tutkimustyön tuloksena syntyi kaksi uutta raporttia, jotka keskittyivät opiskelijaharjoittelijoiden riiston tarkastelemiseen.

Tiedotusvälineet kautta maailman – etenkin Euroopassa – ovat uutisoineet suurin otsikoin Foxconnin tehtaiden huonoista työoloista. Kampanja teknologiateollisuuden työvoiman riistoa vastaan on siirtynyt kansainväliselle tasolle.

Kaiken kaikkiaan artikkelin kirjoittajien mukaan sosiaalitieteitä ei tulisi erottaa politiikasta. He pyrkivät tuomaan esiin, miten sosiaalisen ja taloudellisen epäoikeudenmukaisuuden olemassaolon voi haastaa yhdistämäkkä työläisten, tutkijoiden ja aktivistien voimat. Nykyään työläisten taistelut ovat leviämässä ympäri Kiinaa, kun työläisiä rekrytoidaan yhä kauempaa töihin ja lähemmäs heidän omia kotipaikkojaan. Työläisten liike oikeuksiensa puolesta jatkuu, ja monet sosiologian opiskelijat ovat ottaneet asiakseen ymmärtää paremmin ja osallistua työläisten elämään. He tarjoavat heille esimerkiksi koulutusohjelmia ja kulttuuriaktiviteetteja. Tämä voi muodostaa uuden liikkeen, ja jos se kukoistaa tulevaisuudessa, sen vaikutukset ulottuvat kauas muualle maailmaan.

• Students and Scholars Against Corporate Misbehaviour http://sacom.hk/
• Deconstructing Foxconn https://vimeo.com/17558439

Complex entanglements: Moving from policy to public sociology in the Arab world / Tuuli

Artikkelin kirjoittaja on Sari Hanafi, joka työskentelee Beirutin amerikkalaisessa yliopistossa Libanonissa. Artikkelissa hän kertoo tekemistään tutkimuksista ja tiestään kohti julkista sosiologiaa. Koska artikkelissa on hyvin paljon asiaa hänen eri projekteistaan, keskityn tässä tiivistelmässä yhteen artikkelin pääteemaan, joka on Hanafin työ palestiinalaispakolaisten oikeuksien puolesta.

Hanafi mainitsee heti artikkelin alussa, että arabimaailmassa akateeminen tutkimus ei kohtaa julkista sfääriä. Hänkään ei ollut aiemmin urallaan juuri kirjoittanut suurelle yleisölle, kunnes päätyi työskentelemään aktiivisesti julkisen sosiologian parissa. Tämä erillisyys oli yksi niistä hankaluuksista, joita hän joutui kohtaamaan: miten saada akateeminen tutkimus julkisen piiriin, ja miten tuloksista saataisiin jotain hyötyä tutkimuksen kohteena olevalle ryhmälle käytännössä. Hän kirjoittaa myös vaikeuksista kohdata erilaisia yleisöjä, esimerkiksi järjestöjä ja politiikan toimijoita. Hän oli joutunut myös pohtimaan uransa aikana sitä, millä kielellä kirjoittaa, arabiaksi vai englanniksi.

Libanonissa on paljon palestiinalaispakolaisia, joiden asema on hyvin eriarvoinen syntyperäisiin libanonilaisiin nähden. Pakolaisilla ei ole oikeutta koulutukseen tai lailliseen työhön, vaikka he olisivat asuneet Libanonissa vuosikymmeniä. Pimeiden töiden tekeminen on usein ainoa mahdollisuus työllistymiseen. On olemassa paljon erilaisia humanitäärisiä järjestöjä, jotka pyrkivät auttamaan pakolaisia. Hanafi asettui kuitenkin kritisoimaan humanitääristen järjestöjen työtä: hänen mielestään järjestöt asettavat ihmiset uhrin asemaan, eivätkä edesauta todellisten muutosten syntymistä. Järjestöt esimerkiksi tyytyvät toimimaan vallitsevien syrjivien rakenteiden puitteissa ja hyväksyvät ne sen sijaan että pyrkisivät vaikuttamaan lainsäädäntöön. Lakeja muuttamalla voitaisiin parantaa pakolaisten asemaa. Hanafin mukaan järjestöjen ongelmana on se, etteivät ne tunnusta pakolaisten ja heidän asemansa poliittisuutta. Tässä näkyy poliittisen ja humanitäärisen välinen jännite, joka vallitsee muuallakin maailmassa. Humanitääristä, niin sanottua katastrofiapua kyllä annetaan herkästi, mutta ollaan haluttomia ongelmien ratkaisemiseen ja poliittisiin toimenpiteisiin.

Hanafi oli ollut mukana organisoimassa kampanjaa palestiinalaispakolaisten oikeudesta työhön, ja oli päässyt jopa neuvottelemaan hallituksen edustajien kanssa pakolaisia koskevista työlaeista. Hän oli mukana organisoimassa marssia pakolaisten oikeuksien puolesta. Sitä oli järjestämässä yhdistyksiä, järjestöjä ja poliittisia toimijoita. Marssille tuli lopulta 6000 palestiinalaista ja libanonilaista. Palestiinalainen uskonnollinen ja poliittinen eliitti sanoutuivat irti marssin tukemisesta. He pelkäsivät, että sillä halutaan tukea palestiinalaisten integroitumista Libanoniin, mikä mitätöisi heidän oikeutensa palata lähtömaahansa. Samaa pelkäsivät myös monet oikeistolaiset libanonilaispoliitikot. Oikeus palaamiseen oli artikkelissa esillä monta kertaa. Epäselväksi jäi, perusteltiinko sillä palestiinalaisten pakolaisten huonoa asemaa Libanonissa. Toinen esimerkki Hanafin julkisen sosiologian työstä oli Nahr el-Baedin pakolaisleiri, jonka uudelleensuunnittelussa hän oli mukana. Suunnitteluprosessissa akateemisia asiantuntijoita ei kuitenkaan kuunneltu niin paljon kuin olisi ollut toivottavaa, vaan leirille kaavailtiin esimerkiksi poliisihallintoa.

Erilaisissa julkisen sosiologian projekteissaan kirjoittaja oppi neuvottelemaan yleisön kanssa, joka ei ole tottunut yhteiskuntatieteiden kanssa käytyyn keskusteluun. Hänen mukaansa on oltava tarkkana, mitä sanamuotoja kullekin yleisölle käyttää. Haastavaa oli myös pitää yhteisiä keskusteluja akateemikkojen ja käytännön toimijoiden välillä. Kirjoittaja joutuikin näiden projektiensa takia eri toimijoiden väliseen ristituleen: häntä kritisoivat milloin poliitikot, milloin kansalaisjärjestöt. Hän vertaakin julkisen sosiologian tekemistä miinakentän ylittämiseen.

Kirjoittaja painottaa lopuksi sitä, että tutkijan tehtävänä on säilyttää kaikkien konfliktien keskelläkin kriittinen ajattelu. Tämä koskee myös tutkittavia. Vaikka tutkija ajaakin toimillaan jonkin ryhmän asiaa, ei hän saa suhtautua siihenkään kritiikittömästi. Kritiikin esittämisellä voi olla kuitenkin myös uutta luova ja yhteisöä kehittävä vaikutus.

Communicative Methodology: Successful actions and dialogic democracy / Saara S.

Ramon Flechan ja Marta Solerin artikkelissa kuvataan ”kommunikatiivisen metodin” periaatteita sekä käytäntöön soveltamista köyhässä espanjalaisessa, pääasiassa romanien asuttamassa kaupunginosassa toteutetun projektin kautta.

Kommunikatiivisen metodin pyrkimyksenä on luoda tutkijan ja yleisönsä välille dialoginen suhde. Molemmilla osapuolilla on suhteessa omat roolinsa. Yhteisön tehtävänä on tuoda keskusteluun oma kokemustietonsa siitä, mitkä asiat juuri heidän tapauksessaan vaativat parannuksia. Tutkijan tehtävänä on tietonsa pohjalta tuoda keskusteluun akateeminen tieto: minkälaisin menetelmin vastaaviin ongelmiin on muissa tapauksissa pyritty puuttumaan eli minkälaisia ”menestyksekkäitä toimintamalleja” on kansainvälisessä akateemisessa yhteisössä löydetty. Tavoitteena on, että tämän dialogin kautta syntyy uutta ja parempaa tietoa. Tällaisen orgaanisen julkisen sosiologian eduksi nähdään myös se, että sosiologi on pakotettu todella perehrtmään alan teoreettiseen tietoon kyetäkseen todella antamaan dialogiin sisältöä, josta on hyötyä. Tällä argumentilla vastataan myös kritiikkiin, jonka mukaan julkinen sosiologia ei voi olla teoreettista.

Vuonna 2005 EU huomioi romanit eurooppalaisena vähemmistönä ja totesi kansana oikeutetuksi vaikuttamaan itseään koskeviin päätöksiin. Aiemmin vain valtioita oli tähän tapaan huomioitu. Tämän seurauksena myös Espanjan parlamentti pyrki saamaan romanit paremmin osallisiksi heitä koskevaan päätöksentekoon. Romanit ovat usein torjuneet sosiologiset ja muut heitä koskevat tutkimukset. He ovat kokeneet, että tutkijoiden pyrkimyksenä on lisätä rasistisia ennakkoluuloja ja vahvistaa stereotypiota heitä kohtaan. Romanien kokemukset ovat olleet pääasiassa negatiivisia: tutkijat vain ”kysyvät ja katoavat”, sammutettuaan tiedonjanonsa häipyvät eivätkä edes saata tutkimuksissa saatuja tuloksia siihen osallistuneiden tietoon. Ian Hancockin näkemyksen mukaan tutkijoiden idea romaneista on ”säilyttää aikakapselissa pitääkseen meidät todellisina mustalaisina – lukutaidottomina, kiertelevinä ja primitiivisinä – aivan kuten Himmler halusi meidän olevan”. Kontrastina tälle torjumisen kulttuurille, CM-tutkimuksessa osallisina olleet romanit innostuivat siitä ja olivat vastaanottavaisia. He osallistuivat tutkimusprojektiin ja dialogiin aktiivisesti, erityisesti johtopäätösten tekemisen ja tiedon merkityksellistämisen vaiheissa.

Artikkelissa esitetyssä tapauksessa kyseessä oli pääasiassa romanien asuttama köyhä naapurusto, jonka väkimäärä kasvoi ja tilanne huononi kun kaupungin pyrkimyksenä oli hävittää ”hökkelikylät”. Naapurustosta liikkui epämääräisiä huhuja suuntaan ja toiseen: asukkaat itse uskoivat etteivät poliisit uskalla vierailla naapurustossa edes päiväsaikaan. Muualla taas kuviteltiin, että paikan kadut ovat todellinen rikollisuuden kehto, jossa asukkaat eivät uskalla liikkua öisin. Luultiin myös, ettei asukkailla ollut mielenkiintoa parantaa tilannettaan. CREA:n (the Institute for Research on Overcoming Inequality) tutkijat päättivät pyristellä eroon näistä ennakkoluuloista ja lähtivät tutkimaan naapurustoa ja sen asukkaita kommunikatiivisen metodin keinoin. He kohtasivatkin tavallisen yhteisön (jonka lapset leikkivät kaduilla öisin! ja) joka jakoi unelmia paremmasta huomisesta. Naapurustossa oli korkea työttömyysprosentti ja muita ongelmia. Dialogissa asukkaat ja tutkijat lähtivät kehittämään alueen tilannetta.

Tutkijoiden esiin nostama ”menestyksekäs toimintamalli” oli Baskimaalla toimiva osuuskunta Mondragon, jonka johossa sovelletaan niin ikään dialogisen demokratian periaatteita. Osuuskunta oli myös selvinnyt suurinta osaa espanjalaisyhtiöistä paremmin finanssikriisistä. Tästä mallia ottaen myös projektiin osallistuneeseen naapurustoon perustettiin useita, samoin dialogisin keinoin toimivia osuuskuntia. Lisäksi informaalisti tehtyjä töitä virallistettiin perustamalla työntekijöiden osuuskunta. Erilaisin työpajoin kartoitettiin ihmisten kiinnostusta esimerkiksi yrittämiseen, urheiluohjaamiseen, koulujen ruokaloissa työskentelyyn ja niin edelleen. Perustettu osuuskunta laajeni ja työllistää nykyään täysipäiväisesti 11 ihmistä ja kausiluontoisessa työssä 80 ihmistä. Sillä on myös laajentumispyrkimyksiä. Osuuskunta toimii demokraattisin periaattein ja niitä sovelletaan kaikkeen voittojen jakamisesta hallintoon. Kokonaisuudessaan köyhyys ja epätasa-arvo kylässä on vähentynyt ja eräs eteläisen Euroopan köyhimmistä naapurustoista kohtasi uuden finanssikriisin voimakkaana.

Artikkelin kirjoittajien mukaan tällaisessa toiminnassa on kyse julkisesta sosiologiasta, kun olemassa oleva professionaalinen tieto (tieto ”menestyksekkäistä toimintamalleista”) viedään julkisen yleisön tiedoksi ja avataan kanava dialogille tämän yleisön/yhteisön asioiden parantamiseksi.