Julkisen sosiologian projekti/Julkinen sosiologia 2014/Keskustelupaperit 28.04.2014
Kommentti 1
Juha Suorannan Piilottajan päiväkirja oli tekstinä mukaansatempaava. Tekstin alussa jäi vähän kyllä kummittelemaan, että kuinka piilottaja, eli Juha, tuli alunperin lähteneeksi mukaan tähän prosessiin. Piti oikein palata tekstin alkuun selvittääkseni, että käytiinkö tässä esimerkiksi ensin pitkät neuvottelut perheen kanssa, vai toimiko piilottaja tässä spontaanisti ja omatoimisesti. Jäi kiinnostamaan, että mikä oli se viimeinen sysäys tälle avustamishankkeelle, vai tapahtuiko kaikki lopulta ikään kuin vahingossa?(Juha voi sitten itse vielä tarkentaa, jos haluaa) Jos mietin tilanteita, joissa olen itse ollut apua tarjoavana puolena, niin tulee mieleen ensinnäkin kamppailu itsensä kanssa siitä, että tuppaudunko nyt toisen reviirille tai loukkaanko hänen itsemäärämisoikeuttaan. Voi olla siis halu auttaa, mutta on myös pelko siitä, että tuleeko apu torjutuksi. Jollei avuntarvetilanteet ole välittömiä, joku on esimerkiksi jäämässä bussin alle, jos et itse heti toimi, tulee hyvinkin paljon pohdittua sitä, että lähdenkö minä auttamaan toista ihmistä vai en. Muun muassa tämän vuoksi heräsi siis kiinnostus siitä, mikä oli piilottaja-Juhalle se viimeinen sysäys toimintaan. Teksti herätti myös itsereflektiot käyntiin siitä, että olenko huono ihminen, jos en itse voisi kuvitella lähteväni vastaavaan auttamistyöhön?
Tekstissä vilisi erittäin monet asiantuntijatahot ja virastot, lukiessa tuli sellainen olo, että auttamistyö olisi hyvin käynyt kokopäivätyöstä. Mielestäni tekstissä viitattiinkin siihen, että jotkut tekevät kyseistä työtä palkkatyönä. Olikin erittäin inhimillistä lukea piilottajan pohdintoja siitä, kuinka hän pohti omaa rooliaan autettavaansa eli Ashrafiin. Tekstissä pohditaan suoraan sitä (s.83-84) kuinka rooli auttajan ja autettavan välillä ei ollut henkilöiden välillä aina selkeä. Jotenkin automaattisesti tekstiä lukiessaan saattoi ajatella, että piilottajan auttamishalu on ollut valtava, tai hän on tavoitellut toiminnallaan taivaspaikkaa, sillä totuushan on se, että monikaan henkilö ei olisi vastaavaan rumbaan lähtenyt. Yllättävä, mutta samalla inhimillinen, käänne olikin kirjoittajan tunnustus siitä, että hän piti suhdettaan Ashrafiin muun muassa yksipuolisena. He eivät olleet ystäviä, vaan he olivat ennen kaikkea autettava ja auttaava. Millaisethan mahtaa olla Juhan ja Asrafin välit nykyään, ovatko he vielä tekemisissä?
Tekstissä oli erittäin herkullista ja viiltävää kritiikkiä muun muassa Suomen maahanmuuttopolitiikkaa, kirkkoa, persuja, poliisia ja ylipäätänsä suomalaista yhteiskuntaa kohtaan, joka pystyttiin kuitenkin hyvin perustelemaan erinäisten tapahtumien ja tilanteiden kautta. Kritiikki ei ollu yliampuvaa vaan tuntui menevän oikeisiin osoitteisiin. Teksti oli ylipäätänsä ajatuksia herättävää, sille soisi suuren lukijakunnan, sillä erinäisistä asioista ei ole tekstissä vain huudeltu mutu-tuntumalla, vaan Ashrafin tapauksen kautta on selvennetty sitä, kuinka piilottajan on pitänyt itse osallistua erinäisiin käytäntöihin ja ottaa selvää monen monista asioista. Ehkä vahvin ajatus kaikista oli se, että onko "meistä" suomalaisista tullut niin kermaperseitä (=ihmisiä, joilla on kaikki asiat niin hyvin, että voidaan suorastaan hukuttautua hyvinvointivaltiolliseen yltäkylläisyyteemme), että pyrimme pitämään kaikesta "omastamme" niin epätoivoisesti kiinni, että emme halua päästää tänne ketään muita. Olemme kuin paapottuja lapsia, jotka eivät suostu jakamaan tai lainaamaan lelujaan hiekkalaatikolla. Olen mielessäni pyöritellytkin ajatusta, että jos olemme niin tarkkoja siitä, että ketkä tänne saavat tulla ja asettua asumaan, niin yhtälailla suomalaisia ei saisi päästää minnekään. Tehdään stoppi kantasuomalaisten lomamatkoille ja maasta muuttamiselle, laitetaan rajat kiinni ja elellään täällä sisäsiittoisesti kantasuomalaisittain keskenämme. Suomeen ei saa tulla kukaan, mutta täältä ei myöskään poistu kukaan. Kuka on mukana?
Kritiikkiä siitä, että odotin loppuhuipennusta, happy endiä. Miten oikein kävi Ashrafille?
Kommentti 2
Jatkan siitä mihin edellinen jäi...Minuakin jäi kiinnostamaan, että mitä Ashrafille lopulta kävi, tai oikeastaan mitä hänelle nykyään kuuluu. Sinänsä tällä ei ole kirjan sisällön suhteen merkitystä...vai onko? Ehkä juuri tämä on yksi pointeista: saada ihmiset kiinnostumaan. Ottamaan selvää asioista... Tämä ei tietenkään vielä muuta sinänsä mitään, kuten esimerkiksi ihmisten toimintaa. Nykyään tuntuukin usein, että ihmisten ajattelun/arvojen ja toiminnan välillä on kuilu. Johtuuko tämä siitä, että ihmiset eivät enää usko omiin mahdollisuuksiinsa vai onko kyseessä edellisen kirjoittajan ajatus "kermaperseistä" eli, että on helppo hukuttautua hyvinvointivaltion yltäkylläisyyteen ja siihen, että joku muu (systeemi) pitää huolen..? Hyvinvointivaltio onkin ymmärtääkseni saanut kritiikkiä muun muassa "kommunitaristeilta", jotka näkevät sen rappeuttavan yksilöiden moraalia ja yhteisöllisyyttä..
Kirjaa lukiessani minulle tuli väistämättä fiilis, että "juuri näin!" - "Practise what you preach". Sosiaalityön opiskelijana olen pohtinut samoja asioita useinkin ja useissa eri keskusteluissa peräänkuuluttanut sosiaalityöntekijöiden eli viranomaisten osallistumista kansalaisyhteiskunnan toimintaan. Sosiaalityön etiikka ja toiminta-ajatus on olla kansalaisten puolella. Ja pelkkä "asiakaslähtöisyys" ei mielestäni todellakaan riitä... On toivottavaa, että tämän kaltaisia esimerkkejä tulisi lisää. Ehkä niitä onkin, mutta ne tulisi nostaa esiin, etenkin opiskelijoiden tietoisuuteen. Itselläni oli, ja on onneksi edelleen, käsitys siitä, että yliopistossa oppii/opetetaan (myös) kriittistä ajattelua. Se jää kuitenkin liian usein vain teorian tasolle, pahimmillaan sanahelinäksi. Koen tärkeäksi, että opiskelijoita rohkaistaan myös toimintaan. Ja vaikka olemmekin aikuisia, niin esimerkkeillä on silti voimaa ja vaikutusta.
Itse kirja tarjosi mielestäni hyvän kuvauksen ja käsityksen siitä, mitä julkisella sosiologialla voidaan tarkoittaa (sikälimikäli olen ymmärtänyt oikein). Se on heittäytymistä..ei muiden armoille/virran vietäväksi. Se on aktiivista, toimintaa. Ja se on myös sitä, että tämä toiminta ja siinä syntyneet kokemukset nostetaan esiin, jolloin niistä voidaan keskustella. Samalla se on myös nöyryyttä ja rohkeutta tunnustaa omat "heikkoutensa", mutta myös kykyä puhua asioista niinkuin "ne ovat". Liiallinen pyrkimys objektiivisuuteen tuhoaa helposti poliittisen/yhteiskunnallisen sanoman.. Retoriikalla on merkitystä. Tämä on tullut esiin entistä vahvemmin myös suomalaisessa politiikassa. On tiedettävä kenen kanssa keskustellaan/halutaan keskustella... Piilottajan päiväkirjan retoriikka ja argumentointi toimi, ainakin minunkaltaisen lukijan kohdalla. Kieli ja mielipiteet/kritiikki olivat aika ajoin hyvinkin suoria ja voimakkaita, tunteisiin vetoavia. Tätä kautta ne auttoivat myös eläytymään kirjan kuvaamiin tapahtumiin paremmin. Mielipiteet ja näkemykset olivat pääosin hyvin argumentoituja ja perusteltuja muun muassa erilaisten yhteiskuntateorioiden kautta luoden siltaa toiminnan ja teorian välille.
Kommentti 3
Paljon on tästä kirjasta jo sanottu, mutta jatkan vielä omista ajatuksistani lyhyesti. Minua jäi kirjan luettuani vaivaamaan Ashrafin ja Juhan kohtaamat vaikeudet eri viranomaisten kanssa ja toisaalta ne vaatimukset, joita julkisessa keskustelussa usein Ashrafin kaltaisille ihmisille asetetaan. Jos ihminen haluaa jäädä Suomeen, hänen pitäisi hoitaa asiansa välittömästi siihen kuntoon, ettei hän olisi yhteiskunnalle ja suomalaiselle veronmaksajalle taloudellinen taakka. Kuitenkin kirjassa kuvatun todellisuuden valossa tehtävä vaikuttaa melko mahdottomalta. Jos suomalaisen professorin on kuukausikaupalla hankittava tietoa, taisteltava ja asioitava eri viranomaisten ja maahanmuuttoasioita hoitavien tahojen kanssa saadakseen asiat hoitumaan edes jollain tavalla, miten voi olettaa, että lähes kielitaidoton nuori poika kykenisi samaan? Toinen mielenkiintoinen asia, joka kirjan luettuani jäi mietityttämään, on lain ja moraalin suhde. Kirjassa kuvattiin esimerkkien kautta sitä, kuinka virkamiehet ja poliitikot piiloutuvat lain taakse kuittaamalla moraalisesti ristiriitaiset päätökset lainmukaisiksi. Laki ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin oikeus tai moraali, vaikka ne perustuvatkin joillekin arvoille ja jonkilaiselle käsitykselle oikeudenmukaisuudesta. Lakien toteuttaminen on myös riippuvainen niiden tulkinnasta, kuten kirjassakin Dublinin sopimusta käsitellessä kuvataan. Lakipykälään vetoamalla voidaan kuitenkin helposti yksinkertaistaa tilanteet, joissa yhdistyvät inhimillinen hätä, yksittäisen ihmisen auttamisenhalu, kansainväliset sopimukset, viranomaiskäytännöt ja lainsäädäntö, ja määritellä niihin liittyvä toiminta joko lainmukaiseksi tai sen vastaiseksi, joko oikeaksi tai vääräksi.
Kommentti 4
Piilottajan päiväkirja oli todellakin mielenkiintoinen lukukokemus. Itselleni maahanmuuttopolitiikka virastoineen ja säädöksineen on jonkin verran tuttua, mutta teksti vahvisti aiempia mielikuviani pakolaisten kohtaloista Suomessa. Itselläni ei ole mitään kovin merkittävää lisättävää aiempiin kommentteihin, pohdin lukiessani monessa kohtaa lähinnä sitä, kuinka erilaiselta Suorannan ajatukset prosessin erilaisilta minusta tuntuivat. En oikein osaa tarkasti nimetä tuota erilaisuutta, mutta tekstiä lukiessani mietin, että taidan tulla (ei-akateemisesta) perheestä ja suvusta, jossa on keskimääräistä suomalaista perhettä enemmän autettu vähäosaisia, köyhiä, mielenterveyskuntoutujia, alkoholisoituneita ja muita apua tarvitsevia. En tosin kuvittele, ettö olisin jotenkin parempi ihminen, mutta erilaiset lähtökohdat saavat kenties näkevät, kokevat ja tuntevat nykyisyyden tapahtumia eri tavoin.
Yhtenä kysymyksenä mietin myös sitä, että onko tämän kirjan kuvaama toiminta sitä Suorannan kuvaamaa julkista sosiologiaa, ja jos on, niin mikä erottaa sen ihan "tavallisesta" auttamisesta?
Kommentti 5
Juha Suorannan Piilottajan päiväkirja koostuu Suorannan päiväkirjamerkinnöistä kuuden kuukauden ajalta. Tuona aikana hän auttaa alaikäistä afganistanilaispoikaa Ashrafia, jota uhkaa karkoitus Kreikkaan. Kirja imaisee mukaansa, sillä lyhyet päiväkirjamerkinnät etenemät nopealla tahdilla ja Ashrafin oleskelulupaprosessi tuntuu saavan jatkuvasti moninaisia käänteitä. Osa päiväkirjamerkinnöistä kertoo kuitenkin toisenlaisesta ajankulusta: turhautuneesta odottelusta ja epätietoisuudesta siitä, kuinka kauan piilottelu ja toimettomuus tulee jatkumaan. Kannustavia tahoja tuntuu löytyvän runsaasti, mutta konkreettinen apu on jatkuvasti kiven takana. Ashrafin tapauksen kautta avautuu kokonaiskuva erilaisista maahanmuuttajien kanssa työskentelevistä tahoista sekä heidän toiminnastaan käytännössä. Näihin tahoihin lukeutuvat muun muassa poliisi, Maahanmuuttovirasto, asianajajat, kirkko työntekijöineen, lehdistö sekä erilaiset vapaaehtoistyöntekijät.
Piilottajan päiväkirja on aidon oloinen kuvaus auttamisen ponnisteluista, sillä Suoranta käy siinä myös läpi omia ristiriitaisia ajatuksiaan niin potentiaalisten auttajatahojen kuten kirkon toimintaan kuin itse autettavaansakin liittyen. Tekstin vahvuus on siinä, että kirjoittaja ei yksinkertaista mitään tahoa, vaan näkee eri toimijat monelta kantilta, omassa kontekstissaan. Myös kirjoittajan omat ajatukset vaihtelevat prosessin edetessä. Niiden monimuotoisuus ja ajoittainen ristiriitaisuus kulminoituu paradoksaalisissa lauseissa kuten ”ulvahtaisi minussa kiihkokansallismielisyys, jos sellaisen piirteen itsestäni löytäisin” ja ”ehkä rukoilisin jos pystyisin”.
Varsinaisen tarinan ohella päiväkirjassa pohditaan lukuisien kirjoittajien ja lehtiartikkelien pohjalta auttamisen moraalia, moraalisen yhteisön rajoja sekä auttajan ja autettavan monimutkaisia suhteita. Erityisen ajatuksiaherättävä on Singerin vertauskuva radioaktiivisesta maailmasta ja turvabunkkerista: jättäisitkö bunkkerin ulkopuoliset kuolemaan, vaikka tietäisit pystyväsi pienin uhrauksin ottamaan heidät turvaan? Tällaisen tarinan puitteissa auttaminen tuntuu täysin selvältä ja ainoalta oikealta ratkaisulta. Siksi onkin mielenkiintoista, miten oikeassa elämässä kuitenkin päinvastaista kantaa kuitenkin perustellaan jatkuvasti erinäisin retorisin keinoin, esimerkiksi lainmukaisuuteen vedoten. Suorannan pohdiskelu kielen ja todellisuuden suhteesta tuntuu keskeiseltä, sillä maahanmuuttopolitiikassakin on varmasti pitkälti kysymys siitä, kenen mielipiteitä kuunnellaan ja millaisin sanakääntein nuo mielipiteet muille välitetään. Mieleeni tulee eräs Slavoj Žižekin puhe, jossa hän kummasteli suvaitsevaisuus -termin yleistymistä:
”Why is the category of tolerance universalised to such an extent today? Have you noticed that problems - which twenty, thirty, or forty years ago were perceived not as problems of intolerance, but as problems of injustice, inequality, and so on - are today rephrased as problems of tolerance? Racism today is just “you don’t tolerate my way of life”. […] I made a simple experiment: go to the internet, put in some of his speeches and search for “tolerance” or “intolerance”. It’s practically absent. Martin Luther King didn’t fight for tolerance. He fought for the end of exploitation, injustice, and inequality. It would even be obscene and racist for him to say, “oh, we blacks want whites to tolerate us”. (Why Only an Atheist Can Believe: Politics Between Fear and Trembling)
Päiväkirjan lopuksi Suoranta pohdiskelee, olisiko hänen rohkeutensa riittänyt auttamiseen, mikäli hän olisi tiennyt mitä tuleman pitää. Tämä on kiinnostavaa, sillä päiväkirja on varmasti löytänyt tiensä kustantamoon juuri siinä toivossa, että lukija kokee tarinan luettuaan voivansa auttaa vastaavassa tilanteessa. Luottaako kirjoittaja siis kenties enemmän lukijoidensa rohkeuteen kuin omaansa?
Kommentti 6
Olen samaa mieltä aikaisempien kommenttien kanssa siitä, että kirja oli lukukokemuksena antoisa. Sen henkilökohtaiselta ja rehelliseltä vaikuttava tyyli antoi paljon ajattelun aihetta ja ikään kuin tuuletti esim. maahanmuuttopolitiikkaan liittyviä käsityksiä ja oletuksia. Erityisesti vastakohtaistamistekniikoiden (sekä autettavien köyhät versus maahanmuuttajat että auttajien kohdalla hyvä, hölmö kansalainen / aktivisti ja heitä vastassa oleva niuho lain kirjaan tukeutuva byrokraatti) läpinäkyväksi tekeminen arjen esimerkkien kautta oli ansiokasta. Kirjaa lukiessani tuli tunne, että päiväkirjamainen muoto antoi kirjoittajalle hyvät mahdollisuudet esitellä omia näkemyksiään mutta minunkaan mielestäni siinä ei menty liian mutu-tuntumalla, vaan asiatieto ja kokemustieto yhdistyivät vaikuttavaksi paketiksi.
Kun kerran ollaan julkisen sosiologian kurssilla, itsekin pohdin kirjaa lukiessani siinä kerrottavan ja kuvatun auttamistoiminnan suhdetta julkiseen sosiologiaan. Näkisin, että rakkauden etiikkaan pohjautuva halu ja tarve auttaa ja siitä juontuva päätös lähteä auttamaan toimivat pohjana Juhan julkisena sosiologina toimimiselle. Sekä auttamistyötä että julkista sosiologiaa yhdistää tavoite saada aikaan jokin muutos. Auttamistyö keskittyy nähdäkseni yksilöön eli Ashrafin aseman parantamiseen ja hänen hyvinvointinsa tukemiseen. Julkinen sosiologia taas koskee laajempaa yleisöä eli kaikkia niitä lukuisia toimijoita ja henkilöitä, joiden kanssa auttamisprosessin aikana ollaan tekemisissä. Kansalaisyhteiskunnan vahvistamiseksi verkostoissa uiskentelu tai mielipidekirjoitusten aktiivinenkaan kirjoittelu ei näyttäydy minulle kuitenkaan itsessään vielä julkisena sosiologiana. Julkiseksi sosiologiaksi kirjan kuvaaman toiminnan tekee (viimeistään) se, että voimme lukea siitä ko. kirjan muodossa. Koko kirjahan on eräänlainen puolustus ja kuvaus siitä, mitä yksi ihminen verkostojaan hyödyntäen, tietojaan lisäten ja jakaen voi tehdä toisen ihmisen hyväksi. Se kertoo auttamisen vaikeudesta ja mahdollisuuksista niin yksilön kuin yhteiskunnan tasolla. Se lähestyy auttamista henkilökohtaisena, vapaaehtoisuuteen ja aktivismiin pohjaavana asiana, jota moni taho on valmis kehumaan ja kannustamaan. Käytännössä asetukset, sopimukset, määräykset ja niiden noudattaminen sekä lain asettaminen muun moraalisen pohdinnan edelle sitoo kuitenkin monien /useimpien potentiaalisten auttajien kädet. Näin päiväkirja pyrkii ja mielestäni onnistuu esittelemään julkista sosiologiaa ajattelun ja toimintatapojen tasolla. Kommentoija 1 mukaillen soisin minäkin kirjalle suuren lukijakunnan, julkinen sosiologia kun ei ole mitään ilman yleisöään. Kysymyksenäni onkin. miten tämä kirja voi saavuttaa yleisönsä?
Kommentti 7
Piilottajan päiväkirjassa kulkevat rinnakkain moraaliset pohdinnat, kysymykset meistä ja muista sekä rooleista ja identiteeteistä, kuvaus suomalaisesta maahanmuuttobyrokratiasta – ja sen kritiikki – sekä pienen ihmisen auttamishalu ja toisaalta myös tähän liittyvä rajallisuuden kohtaaminen. Yhdessä etenevänä päiväkirjana nämä eri näkökulmat nivoutuvat lukukokemukseksi, jonka antoisuudesta olen yhtä mieltä edellisten kommentoijien kanssa.
Yhdessä aiemmista kommenteista oli pohdittu sitä mikä tekee kirjassa esitetystä auttamisesta julkista sosiologiaa erottaen sen ”ihan tavallisesta” auttamisesta. Nähdäkseni kuitenkin julkista sosiologiaa tapahtumista tekee sen julkaiseminen pohtivana pamflettina sekä muu julkiseen keskusteluun osallistuminen auttamisprosessin aikana. Kuvattu auttamisprosessi aiheuttaa ristiriitaisia ajatuksia: olisiko itsestäni samankaltaisessa tilanteessa mitään apua? Uskaltaisinko auttaa? Onko kirjan tarkoitus herättää ihmisiä auttamaan lähimmäistään, pureutumaan ”maahanmuuton ongelmiin” paremmin vai sekä että? Teoksessa pohdittiin myös kysymyksiä siitä, mikä on hyvinvointivaltion tai -yhteiskunnan vaikutus ihmisten haluun ja tarpeeseen auttaa lähimmäisiä? Onko luottamuksemme (?) siihen että järjestelmä hoitaa tappanut kykymme auttaa lähellä olevaa ja apua tarvitsevaa?
Eräs itseäni kiinnostava asia kirjassa oli pohdinta moraalin ja lain suhteesta sekä tähän liittyvä kirkon ja kristillisen etiikan asema. Kristilliseen etiikkaan kuulee yleensä vedottavan keskustelussa abortista: tulisiko aborttia vastustavan lääkärin saada kieltäytyä abortin tekemisestä. Tässä asian näkee helposti negatiivisessa valossa: mikä oikeus lääkärillä on moralisoida potilaansa valintoja? Kirjassa kristillinen etiikka, vaikka sen konkretisoituminen saattaakin jäädä heikoksi, näkyy kuitenkin positiivisena asiana – kirkon strategian mukaan moraali on lakia korkeammalla. Tämä herättää ristiriidan: jos itse soisin ”hyvien kristittyjen” auttavan uskontoonsa nojaten, miksi en sallisi heidän myös kieltäytyvän toisista asioista saman etiikkansa pohjalta? Itse sallisinkin, mutta mielipiteet aiheeseen ovat usein kärkkäitä. Halutaanko uskonnosta ottaa vain parhaat palat? Vai eikö kirkkoa kaivattaisi tähänkään?
Kommentti 8
Juha Suorannan Piilottajan päiväkirja oli kertomus suomalaisesta hyvin toimeentulevasta miehestä, joka piilottelee häätöuhan alla olevaa afganistanilaista turvapaikanhakijaa ja pyrki auttamaan tätä jäämäämään Suomeen. Kirja oli päiväkirjamuotoinen ja se rakentui miehen ja pojan kohtaamiin vastoinkäymisiin, joita olivat ennen kaikkea kohtaamiset viranomaisten kanssa. Kuvatun yksilöllisen tapahtumasarjan ohella kirja kommentoi suomalaista maahanmuuttopolitiikkaa ja maahanmuutosta käytävää keskustelua kriittiseen sävyyn. Tapahtumien kulun ohella kirjassa oli yhteiskunnallisia ja yhteiskuntatieteellisiä pohdintoja heikompien auttamisesta. Lain ja moraalin suhde oli yksi merkittävä yhteiskunnallinen teema.
Kirja avasi itselleni uuden näkökulman siitä, kuinka kielitaidoton turvapaikanhakija on voimaton suomalaisen byrokratian hampaissa ja vaikka maahan jääminen on lainkin mukaan mahdollista ei turvapaikanhakija osaa välttämättä vedellä oikeista naruista toimiessaan viranomaisten kanssa. Turvapaikanhakijaa auttaneena toimineen miehen oman kulttuurin ja viranomaiskäytäntöjen tuntemus, sekä sosiaalinen pääoma mahdollistivatkin lopulta oleskelun ja opiskelun Suomessa.
Kirjassa kirkon rooli vähäosaisten auttajana tuli kirjan näkökulmasta katsottuna esiin sekä myönteisessä että kielteisessä mielessä. Kirkko oli kyllä eräs kongreettisimmista avun tarjoajista, mutta kirkon sisällä oli myös paljon ääniä joiden mukaan turvapaikanhakijan auttaminen ei ole heidän tehtävänsä. Uutta testamenttia ja kristillistä etiikkaa tulkitaankin kirkossa varsin valikoivasti. Mielestäni oli kuitenkin mielenkiintoista ja ilahduttavaa huomata, että kirkon sisällä tehdään paljon työtä vähäosaisten auttamiseksi, lieneekö puhe hyvinvointivaltiosta kansalaisyhteiskunnan tukehduttajana potaskaa.
Kirjassa oli kriittinen sävy nationalismia ja suomalaisuutta kohtaan. On huomattavaa, että se mitä käsitämme suomalaisuutena on poliittisesti motivoitunut rakennelma historiasta, joka oli myös kirjan kritiikin tähtäimessä, mutta mielestäni kulttuurien kohtaamisessa tapahtuvat ristiriidat ovat todellisia, joiden käsittelyyn kirja olisi voinut pureutua enemmänkin. Maassa maan tavalla on totta sikäli, että yhteiskunta edellyttää, että sen jäsenet omaksuvat sen keskeiset kulttuuriset käytännöt. Tältä osin olikin mielenkiintoista huomata, että kirjan afghanistanilaisnuorella ja ainakin yhdellä toisella kuvatulla maahanmuuttajalla ei vaikuttanut olevan juurikaan ongelmia olla osana suomalaista yhteiskuntaa, eikä suomalainen arki vaikuttanut olevan ristiriidassa heidän omaksumien tapojensa kanssa.
Kommentti 9 (/Tuuli)
Yhdyn edellisiin kommentoijiin siinä, että kirja oli mukaansatempaavaa luettavaa. Erilaiset vaikeudet ja byrokratian kiemurat aiheuttivat myös epätoivon ja suuttumuksen tunteita lukiessa. Jäin myös miettimään sitä, kuinka monen ihmisen tulevaisuus Suomessa katkeaa siihen, että he eivät osaa toimia tässä monimutkaisessa järjestelmässä, eikä heillä ole ketään auttamassa.
Useat edelliset kommentoijat ovat jo ottaneet esiin lain ja etiikan välisen suhteen. Tässä ehkä näkyy filosofian tärkeys, vaikka se usein näyttäytyy arkielämälle vieraana asioiden pyörittelynä. Moraalisten kysymysten pohtiminen tuskin koskaan on tarpeetonta. Pohdin kuitenkin sitä, onko etiikalla enää mitään tekemistä lain kanssa. Sääntelyn määrä kasvaa koko ajan, ja lakien on otettava kantaa yhä useampiin asioihin. Pohditaanko lakeja laatiessa todellakin sitä, mikä on eettisesti oikein? Uskallan väittää, että hyvin monessa asiassa näin ei ole. Valtiot eivät ole humanitäärisiä järjestöjä, vaan ajavat omaa etuaan. Lisäksi jo olemassa olevien lakien korjaaminen nykyaikaa vastaaviksi on hidasta, varsinkin kun korjaamista vastustavia tahoja löytyy aina.
Lakien laatimisesta erillään on tietenkin vielä lakien noudattaminen. Kirjassa kävikin hyvin ilmi se, kuinka helppo lain taakse on piiloutua esimerkiksi vetoamalla Dublinin sopimukseen ja päätöksen lainvoimaisuuteen riippumatta ollenkaan siitä, onko päätös eettinen. Kirjassa esitettiin myös oivia esimerkkejä Suomelle tyypillisestä byrokraattisuudesta. Kaiken epävirallisen järjestäminen on vaikeaa, ja asiat tulee organisoida lain kirjaimen mukaan.
Kirjassa otettiin myös esille se kielteinen tapa, jolla turvapaikanhakijoihin helposti Suomessa suhtaudutaan. Tästä oli hyvänä esimerkkinä lehtiartikkeli, jossa kerrottiin nuorten turvapaikanhakijoiden valehtelevan ikänsä, jotta heillä olisi paremmat mahdollisuudet jäädä Suomeen. Miksi paremman elämän tavoitteleminen olisi väärin? Ja miksi se ei ole väärin kantasuomalaiselle? Avuntarpeen määritteleminen kansalaisuuden mukaan tuntuu muutenkin väärältä. Ajatus siitä, että muiden maiden kansalaiset eivät ansaitse apua siinä missä omatkin, onkin ehkä kansallisvaltiojärjestelmän rumimpia tuotoksia. Voidaan myös kyseenalaistaa se, ovatko kansallisvaltiot enää globalisoituvassa maailmassa nykyaikaa. Rajojen tiukka suojelu ja oman valtion edun ajaminen toisten kustannuksella eivät ainakaan ole omiaan edistämään hyviä suhteita maiden välillä.