Julkisen sosiologian projekti/Julkinen sosiologia 2014/Korvaavat tehtävät

Wikiopistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Annemarin korvaava tehtävä luennolta 5.5.2014[muokkaa]

”This is crazy system, totally crazy”

Valitsin korvaavaksi tehtäväksi poissaololle Anna Kontulan kirjoittaman Näkymättömän kylän, joka oli kerrassaan koukuttava lukukokemus. Teksti tuntuu hirveän aidolta. Kaupunkisosiologiksi itseään tituleeraava Kontula yöpyy ensin teltassa Olkiluodon ydinvoimalatyömaan vieressä sijaitsevan parakkikeskittymän vieressä. Parakeissa asuu 1200 siirtotyöntekijää, kaikki ovat miehiä ja kaikki parakeissa asuvat miehet ovat muualta kotoisin kuin Suomesta. Kontulan mukaan alueella suomalaisia ovat ainoastaan Securitaksen miehet, jotka tiiviisti vartioivat parakkialuetta. Teltassa asuu yksi sitkeä sosiologinainen, ja päällimmäisenä ajatuksena minua kiusaakin kirjan alussa kysymys siitä, että missä Kontula oikein käy vessassa??

Kontulan teksti on hyvin kuvailevaa, hän viettää kuukauden parakeissa (jonne hänet ”ylennetään” teltasta) miesten kanssa. Hän pääsee hyvin lähelle heitä ja pystyy kerronnansa avulla välittämään parakeissa vietettyä elämää. Kaiken sen tylsyyden, koti-ikävän, pieniin ja vaatimattomiin tiloihin liittyvän tunnelman, josta näiden miesten arki koostuu. Välillä eletään ilonhetkiäkin, mutta enimmäkseen arki tuntuu olevan ajan tappamista työaikojen välillä. Kontula nimittää työmiehiä satuolennoiksi, joiden olemassaolosta moni suomalainen ei ole edes tietoinen, vaikka he elävät meidän rinnallaan. He elävät Suomessa suomalaista arkea, mutta eivät ole kiinnittyneet siihen oikeastaan millään muulla tavoin kun työnsä kautta, joka on heille välttämätön pahe.

Työ on monille suomalaisillekin välttämätön paha siinä missä näille puolalaisille ja kosvolaisille miehille (+ mahdollisesti vielä muille kansalaisuuksille), mutta suurin osa suomalaisista saa palata työpäivänsä jälkeen omaan kotiin ja perheen luokse, mikäli on perhettä. Tekstissä eräs miehistä tokaisee Kontulalle, kuinka systeemi on hullu ja tällä systeemillä hän tarkoittaa muun muassa globaalia työnjakoa. Puolalaisia miehiä tulee Suomeen töihin paremman palkan toivossa ja Puolaa köyhempien maiden ihmisiä siirtyy taas Puolaan töihin paremman elintason perässä.

Ikävä on suuressa osassa kirjassa. Ikävää verrataan tekstissä myös luokkakysymykseksi, ihmiset eri lähtökohdista pystyvät käsittelemään ikäväänsä ja tekemään sen eteen asioita aivan eri tavalla. Esille nostetaan myös syitä ja seuraamuksia Suomessa työskentelystä, esimerkiksi Suomesta saa parempaa palkkaa kuin monesta muusta maasta, mutta vähemmän aikaa perheen parissa. Tekstissä kuitenkin tähdennetään sitäkin, kuinka miehet ovat saapuneet Suomeen vapaasta tahdostaan. He voivat pitää itseään jopa etuoikeutettuina sellaisiin siirtotyöläisiin, jotka eivät olosuhteiden pakosta pääse omiin kotimaihinsa vuosiin. Vapaa tahto ja ylipäätänsä vapauden käsite jäävät kuitenkin kummittelemaan mieleeni.

Eräässä toisessa tekstissä lainasin Marxin sanomaa siitä, kuinka ihmiset luovat oman historiansa, mutta kuinka he eivät luo sitä oman tahtonsa mukaisesti – he eivät luo sitä itse valitsemissaan olosuhteissa. Parakkien miehistö on oiva esimerkki siitä, kuinka vapaus ja oman historian luominen ei ole kuitenkaan niin yksinkertainen asia, se ei varsinaisesti olekaan yksilön omissa käsissä. Itse valitsemat ja valittavissa olevat olosuhteet eivät ole täysin samanlaiset syntyperäisellä suomalaisella ja esimerkiksi juuri Suomessa työskentelevällä puolalaisella työmiehellä. Suomessa on vahva työväenluokkainen(kin) historia, mutta se tuntuu korostuvan ainoastaan suomalaisen työväenluokan puitteissa, ulkomaalta tulevaa työluokkaa ei tunnuta haluavan niputtaa yhteen suomalaiseen työkulttuuriin.

Tästä kertoo jo kaikki ne haasteet, joita parakkien miehet olivat kokeneet muun muassa yrityksissään integroitua parakkikyläänsä ympäröivään muuhun maailmaan. Miehet asuivat Suomessa, mutta eivät tienneet juuri mitään Suomesta tai suomalaisuudesta. Tämä ilmiö pätee vielä hyvin moneen muuhunkin ulkomaalaisten ryhmään Suomessa. Kuulemma ei tarvitse mennä Tampereeltakaan kauemmaksi kuin Hervantaan Suomessa opiskelevien nuorten joukkoon, joille Hervanta lähiömaisemineen tarjoaa sen ykkössijaisen tarinan Suomesta ja sen kansalaisista. Lopuksi käsittelen vielä rehtinä ja reiluna pidettyä suomalaista työkulttuuria ja -moraalia, sillä tämänkin kirjan valossa se alkaa haiskahtaa keinotekoiselta illuusiolta. Kantasuomalaisena on saanut tottua niihin etuoikeuksiin, joita suomalainen hyvinvointiyhteiskunta tarjoilee, jo teini-iän kesätöiden aikaan on ollut ammattiliitot tukena ja turvana ja on tuntunut pitkään vieraalta lukea törkeitä työehtosopimuksia (tai ei työehtosopimuksia ollenkaan) rikkovia tilanteita. Muun muassa syksyllä 2013 saatiin taas lukea Suomeen saapuneisiin marjanpoimijoihin liittyviä väärinkäytöksiä. Nuo ahkerat ja nöyrät useimmiten aasialaistaustaiset marjanpoimijat nousevat uutisiin joka vuosi. He tulevat tuhansien kilometrien päästä kokemaan hyväksikäyttöä Suomen metsiin. Mikä naurettavinta, samaan aikaan käynnistyy joka vuosi keskustelut siitä, kuinka ulkomaalaiset tulevat viemään suomalaiset marjat meidän metsistä, ikään kuin esimerkiksi kantasuomalaiset työttömät ikinä itse suostuisivat tekemään tällaista raskasta työtä nälkäpalkalla ja vielä itikoiden syötävänä.

Tämä ulkomaalaisvastaisuus työmarkkinoilla ja ylipäätänsäkin suomalaisessa yhteiskunnassa ei rajoitu pelkästään yksityisiin huutelijoihin, joka pelkää meidän metsiin maatuvan marjasadon puolesta, vaan Kontula nostaa useaan otteeseen tekstissään muukalaisvihamielisen ja päättäjien rakenteellisen rasismin. Tämä on ilmiö, joka piilottelee nimenomaan rakenteiden takana ja profiloituu esimerkiksi persujen mielipiteisiin, vaikka rakenteellisena rasismina se koskee koko suomalaista yhteiskuntaa, sen byrokraattisia käytäntöjä sekä kansaan välittyviä mielipiteitä ja asenteita. Kontula ottaa voimakkaasti kantaa tekstissään siihenkin, kuinka hänen haastattelemansa puolalaiset miehet osallistuvat muun muassa hyvinvointiyhteiskuntamme palvelujen rahoittamiseen, mutta eivät pääse itse nauttimaan sen tuloksista. Sen sijaan miehet joutuvat piilottelemaan parakeissaan keskellä metsää – poissa suomalaisten silmistä, poissa suomalaisten mielistä.

Annemarin toinen korvaus luennolta 12.5.14[muokkaa]

Julkinen sosiologia valinta Pepsin ja Cola Colan välillä

Mathieu Deflem ei identifioi itseään professionaaliseksi sosiologiksi, vaikka hänen professionsa on sosiologia. Deflemin mielestä julkinen sosiologia ei ole julkista eikä se ole myöskään sosiologiaa, sillä ei voi Deflemin mielestä olla omaa tietoteoriaa. Sen sijaan Deflem näkee julkisen sosiologian sosiaalitieteiden pikaruokana, jolla on omat kuluttajansa. Deflem analysoi artikkelissaan institutionalisoituneen julkisen sosiologian kuntoa ja arvioi kriittisesti sen muutosta ja seurauksia.

Deflem reflektoi omaa suhdettaan julkiseen sosiologiaan, toivomalla artikkelinsa olevan viimeinen aiheesta, jonka hän kirjoittaa. Omien sanojensa mukaan hän on yksinkertaisesti kyllästynyt siihen. Deflem jatkaa, voisiko sanoa hieman kyynisellä linjallaan, toteamalla kuinka vastarintaa ei suvaita eikä hyväksytä julkisten sosiologien joukossa. Dialogi ei ole myöskään keskeistä julkiselle sosiologialle, vaan se puuttuu täysin siitä. Deflemin mukaan julkiset sosiologit muun muassa patologisoivat vihollisensa samalla kun he idealisoivat itsensä.

Deflem pitää julkista sosiologiaa fraktioituneena ja pervona sosiologiana. Hän pohtii artikkelissa, mitkä ovat julkisen sosiologian, sosiologian ja pelkän julkisen eroja ja onko niitä. Jos julkinen sosiologia on asia erikseen, voiko olla sosiologiaa ilman julkisuutta, tapahtuuko se silloin jossain piilossa? Deflem kritisoi artikkelissa kovasti myös sitä, kuinka julkiseen sosiologiaan ei tunnu mahtuvan keskustelua, julkinen sosiologia on itsessään keskustelu ja oma keskustelijansa. Hän syyttää julkista sosiologiaa myös populistisesta käsityksistä sosiologien oletetuista toiminnoista ja tavoitteista. Deflemin yksi kyyninen ajatus onkin, että julkinen sosiologia on valinta Pepsin ja Cola Colan välillä. Deflemin mukaan julkinen sosiologia on kesyä parhaimmillaan ja konservatiivista huonoimmillaan, tämän takia yhteiskunta tarvitsisikin miehen mukaan jotain muuta ja parempaa, mitä julkisella sosiologialla on tarjottavanaan.

Deflemin artikkeli oli ajottain vaikeaa luettavaa, olisi pitänyt olla enemmän sisällä julkisen sosiologian amerikkalaisissa ja akateemisissa konteksteissa, jotta olisi ymmärtänyt kaikki ne kymmenet piikit, joita Deflem heitteli artikkelinsa aikana. Artikkeli lähestulkoon haukkui pystyyn julkisen sosiologian, mutta omasta lukijan kontekstistani, en pysynyt täysin perillä, että oliko kritiikille syytäkin, vai ampuiko se yli. Toisaalta sosiologia on kriittinen yhteiskuntatiede, jonka kritiikiltä ei yhteiskunnassa säästytä, joten miksi se ei olisi kriittinen myös itseään kohtaan? Deflemin hengessä aloin kuitenkin pohtia, että onko sosiologia esimerkiksi Suomen mittakaavassa vieläkään tarpeeksi kriittinen ja miksi pyrimme säästämään myös itseämme tuolta kritiikiltä?