Julkisen sosiologian projekti/Julkinen sosiologia 2017 / Public Sociology 2017/Tekstin kommentointi2

M:Teksti herätti paljon ajatuksia yliopiston roolista yhteiskunnassa. Yliopiston tulee mielestäni olla yhteiskunnan "koelaboratorio", jossa tehdään "kokeita" erilaisilla ajatuksilla ja ideoilla. Jokainen saisi vapaasti ilmaista ajatuksiaan, vaikka ne vaikuttaisivatkin erikoisilta. Ajatuksista keskusteltaisiin yhdessä kriittisesti ja avoimesti. Yliopistossa tulisi vallita eräänlainen intellektuaalinen anarkia.
- Tästä näkökulmasta yliopiston siirtyminen yhä enemmän markkinatalouden maailmaan on uhka yliopiston riippumattomuudelle. Jos uusliberaali hegemonia saa liian vahvan otteen yliopistomaailmasta, se väistämättä kaventaa mahdollisuutta ajatella ja tehdä tutkimusta täysin vapaasti.

S: Olen samoilla linjoilla edellisen kommentin kanssa, mielestäni yliopisto on paikka, jossa kriittinen ajattelu on hyve, joten siitä kumpuavan toiminnankin tulisi olla mahdollista, vaikkapa sitten boikotin muodossa. Pohdin myös opettajien ja opiskelijoiden välistä eroa ja valta-asetelmaa. Olisi tietysti hienoa, jos opettajat ja opiskelijat voisivat suhtautua toisiinsa vertaisina ja oppimisprosessi toimisi molempiin suuntiin. Ymmärrän kuitenkin Brookfieldin ajatuksen siitä, että molemminpuolista tasavertaisuuden tunnetta ei voida saavuttaa helposti. Mielestäni valta-asetelman purkamista hankaloittaa se, että opiskelija on kuitenkin tietyllä tasolla riippuvainen opettajansa toiminnasta; opiskelija käy yleensä kurssilla saadakseen siitä suorituksen, jonka opettaja yleensä vielä arvostelee. Tietysti oppimistilanne ja -prosessi erityisesti yliopistotasolla on usein muutakin kuin pelkkää suoritusmerkinnän tavoittelua, mutta suoritusten kerääminen ei ole kuitenkaan toissijaista. Kuten edellinen kommentoija mainitsi, niin yliopistotkin linkittyvät yhä tiiviimmin markkinatalouden maailmaan, jossa tuloshakuisuus on toiminnan lähtökohta. Yliopistojen rahoituskin on riippuvainen siitä, kuinka paljon tutkintoja se onnistuu tuottamaan.

SY Pidän artikkelissa mainitusta Borawoyn ajatuksesta, että opiskelijoita ei voi pitää tyhjinä astioina, joihin kaadetaan tietoa. Mahdollisesti miellyn tähän ajatukseen, koska joillakin osallistumillani massaluennoilla on ollut olo, että luennoitsija koittaa vain kaataa päällemme tiedon joka pitäisi omaksua. Ymmärrän hyvin että rajallisten resurssien vuoksi erityisesti perusopinnoissa massaluennot ovat suorastaan välttämättömyys, mutta valitettavasti massaluennot eivät erityisen hyvin taivu aktiiviseen vuorovaikutukseen. Isoimpia henkilökohtaisia oppimiskokemuksia on kuitenkin saanut juuri vuorovaikutuksessa ja aktiivisessa osallistumisessa, jonka vuoksi artikkelissa kuvattu julkisen sosiologian erilainen kurssi on hyvin innostava. Kurssin projektityöt ja erityisesti boikottiryhmän toiminta on ihailtavaa heittäytymistä ja aivan takuulla opettavaista. Mahdollisuus vaihtoehtoisiin toimintatapoihin opiskelussa antaa valmiuksia tarkastella yhteisöjä, ympäristöä ja yhteiskuntaa monipuolisemmin.
- On oikeastaan hämmentävää, mikäli kriittinen ajattelu ja yrityksen eettisten epäkohtien tunnistaminen yliopiston sisällä aiheuttaa julkisen kohun. On toki ikävää että boikotti vaikutti ikävästi Sodexon ravintolahenkilökunnan yksilöihin, mutta boikotille oli perusteita ja se nimenomaisesti osoitti opiskelijoiden valveutuneisuudesta. Kaikkien yritysten, järjestöjen ja muiden tahojen tulee olla ja kestää kriittinen tarkastelu. Tällä hetkellä kun puhutaan milloin minkäkin tahon yksityistämisestä ja yhtiöittämisestä, ei voi olla suhtautumatta muutosehdotuksiin kuin kriittisesti. Kuten M ja S aikaisemmissa kommenteissa totesivat, myös minä jaan huolen tulevaisuuden yliopiston riippumattomuudesta mikäli markkinataloudellinen maailma työntyy yhä enemmän yliopistoon.

R: Tuntuu, että Shorin huomio yliopisto-opiskelijoista "älyllisessä ja poliittisessa maanpaossa" löytää paikkansa arkisten kohtaamisten ja akateemisen keskustelun väliltä valitettavan usein. Opettajan ja opiskelijan välinen vuorovaikutteisuus tuotiin esille kiinnostavalla tavalla. Seminaarimuotoiset kurssitoteutukset ja käsiteltävien asioiden aktiivinen keskusteluttaminen ovat olleet opiskelijan näkökulmasta mielekkäitä: kurssin vetäjät ja opiskelijat voivat olla jatkuvasti vuorovaikutuksessa keskenään ja tuoda uusia näkökulmia tuttuihinkin aihepiireihin - ja voivat tällä tapaa Freiren sanoin olla yhteisesti vastuussa oppimisprosessista. Mahdollisuuksia osallistuvan oppimisen toteutustavoiksi on useita, kuten artikkelista kävi ilmi. Tässä yhteydessä Burawoyn ajatus tieteen tekemisestä "yleisölle" näkyväksi (s.69: orgaaninen julkinen sosiologi - hänen yleisönsä) kuulosti kuitenkin hassulta: täytyisikö julkisen sosiologian piirissä käyttää jotakin dialogisempaa määritettä kahtiajaon sijaan? Kappaleessa "Oman järjen julkinen käyttö" puhuttiin julkisosta, jota ainakin Dewey on aiemmin suosinut toimintateoriassaan? Tämä vain heittona! Olisi kiva kuulla, onko puhuja-yleisö-jako ollut esillä julkisen sosiologian määrittelyissä. Artikkelissa viitattiin myös Habermasiin, joka muistaakseni suosii myös julkison käsitettä: jos julkista sosiologiaa tehdään muille kansalaisyhteiskunnan toimijoille mahdollisimman keskustelevasti, sopisiko ehkä julkiso tms. paremmin määritteeksi kanssakeskustelijoille? Onko julkisen sosiologian keskusteluissa vakiintunutta määritettä tälle yhteisölle?

Keskeiseksi tavoitteeksi julkiselle sosiologialle mieltäisin myös tieteen yleistajuistamisen. Mutta mikä voisi toimia areenana yleistajuiselle, kaikki keskustelun osapuolet sisällyttävälle dialogille? Sosiologia-lehden kaltaiset julkaisut ovat merkittäviä akateemisen yhteisön sisäisen kommunikaation kanavia, mutta eivät saatavilla kaikille. Sosiologeja ei juuri siteerata valtamedioissa. Huomionarvoisesti artikkelissa nostettiin esille myös yliopiston professorien vähäinen keskusteluaktiivisuus julkisen sosiologian projektin puitteissa. Nykyisessä poliittisessa kulttuurissa, jossa poliittiset päättäjät ja media nojautuvat tiedonhankinnassaan yhä enemmän erilaisiin asiantuntijoihin, tieteenharjoittajien autonomia korostuu entistä merkityksellisempänä. Juuri "julkinen järjenkäyttö" vaikuttaisi olevan nyt kovaa valuuttaa, ja siitä varmasti olisi syytä pitää kiinni.

K: Opiskelijan ja opettajan välinen dialogi tuodaan esille tärkeänä, ja mietin eikö voisi nostaa samalla tavalla tärkeiksi myös kaikkia arkikohtaamisia. Toki opetustilanne on jo sellainen, että tavataan säännöllisin väliajoin, plus helpottaa jos alkuasetelman mukaankin puhutaan yhteiskunnallisista asioista. Mutta usein tuntuu, että itseen voi vaikuttaa paljon enemmän vaikka läheisen ihmisen yksi kommentti, että etkö hei käytä reilun kaupan kahvia, kuin tieto siitä, että asiaan liittyen on ollut mielenosoitus
K: Mietin kun viime kerralla oli puhetta siitä, että pitäisikö sosiologin yliopistolla olla poliittisesti riippumaton, mutta opiskelijoiden kohdalla taas itselle tulee mielikuva, että totta kai opiskelijat on mukana eri ryhmissä tai ajaa erinäisiä asioita. Mahdollisesti yliopistolla työskentelevän kohdalla tulee vahvempi mielleyhtymä, että henkilö edustaa yliopistoa ja että hänellä on tietty asema, josta käsin hänet nähdään. Mutta jos rupeaa miettimään, että missä kohdin menee raja esim henkilön siirtyessä jatko-opiskelijaksi, niin alkaakin menemään sekavaksi.
K: Tuossa oli tuo: Malkki, Tunteista ja eettisistä kysymyksistä osallistuvassa tutkimuksessa: p. 15 → (mutta koko teksti mielenkiintoista, jos alkaa kiinnostaa) https://www.dropbox.com/s/y0jxhas22ydzf61/Malkki%20Perinteet%20ja%20improvisointi%20ethnografisessa%20tutkimuksessa.pdf?dl=0

A: Sodexo-tapauksen avaus oli mielenkiintoista luettavaa! Nimenomaan toimintana, jossa opiskelijat itse määrittelevät toimijuuttaan tai asemaansa yhteisön sisällä reaktiivisena toimintana yleisiin kehityskulkuihin. Hieman samankaltaista toimintaahan oli myös toissa(?) lukuvuonna yliopiston valtauksen yhteydessä, jossa poliisien paikalletulo ei itse asiassa ollut silloinkaan kaukana, tosin vasta aamuyöstä. Ensinnäkin on hienoa, että opiskelijat ovat valmiita tekemään äänensä kuuluvaksi tilanteissa, joissa heille aiemmin kuuluvaa toimivaltaa yhteisön sisällä ollaan rajoittamassa, kuten esimerkiksi T3-prosessin ja sitä kommentoivien yleiskokousten yhteydessä viime vuosina. Toisaalta kuitenkin on hälyttävää, kuinka pientä osaa edes opiskelijoista nämä asiat tuntuvat kiinnostavan. Henkilökunnan osalta ymmärrän joten kuten osallistumattomuutta nimenomaan opiskelijalähtöisiin mielenilmauksiin, mutta osoittaa sekin huolestuttavasti mielenkiinnon jonkinlaista puutetta itse yhteisön tilannetta ja tulevaisuutta kohtaan.
A: Jaan myös huolta yliopistojen autonomian tai sivistyksellisten ihanteiden ja talouden asettamien paineiden ristiriidasta. Japanissa hyvänä esimerkkinä pääministeri kehotti yliopistoja lakkauttamaan humanistisia & yhteiskuntatieteellisiä tiedekuntia, koska nämä ovat turhia (HS-uutinen 23.9.2015). Suomessa nyt ei onneksi olla vastaavassa tilanteessa, mutta hallituksen arvostus kyseisiä tieteenaloja kohtaan on varmaan aikalailla samaa tasoa kuitenkin kuin Japanissa... Toisaalta ymmärrän hyvin maailmaa, jossa talous on ensisijaisesti kaikkea määrittävänä tekijänä se, joka mittaa lopulta myös tieteellisen tiedon hyödyllisyyttä tuottavuuden mittareilla. Jos tämä on maailmankuvan lähtökohtana, toivottuna kehityskulkuna, niin on täysin selvää ettei kriittistä yhteiskuntatiedettä arvosteta tai kuunnella. Itselleni kyseisen kaltainen maailma ei kuitenkaan ole se toivottava. Intellektuellien tulisi haastaa toiminnallaan näkyvämmin kyseistä talous-teknokraattista eetosta, mutta minkäkaltaista tuon toiminnan tulisi olla, jos perinteisesti tuotettua kriittistä yhteiskuntatieteellistä tietoa ei kuunnella? Nämä ovat olleet itselleni lähtökohtia lähteä opiskelemaan lopulta sosiologiaa, ja ehkä tästä johtuen huomaan olevani ajoittain hieman hukassa julkisen sosiologian ajatusten hahmottamisessa. Näen niistä perustavimmat hyvin itsestäänselvinä osasina sitä sosiologiaa, jota minä olen tullut harjoittamaan ja opiskelemaan. Tästä johtuen en täysin ymmärrä, miksi kyseisiä ajatuksia täytyy tuoda esille omana erityisenä sosiologian alanaan. Julkisen sosiologian käytännöllisten ja (yhteisöissä tapahtuvan) toimintalähtöisen vaikuttamisen opetukset taasen ovat hyvin tarpeellisia, ja toivottavaa olisikin jos ne joskus olisivat sosiologian peruskaanonissa sisällytettyinä. Loppukaneettina sanottakoon, että Habermasin ajatus julkisen järjen käytöstä oli loistokas. Kuitenkin viime viikon Burawoyn artikkeliin liittyen mietin julkisen järjenkäytön herättelyn ja 'sekundasosiologian' välttämistä. 'Tavallisten ihmisten' tai minkä tahansa yleisön järjenkäytön herättely on hiuksenhienoa kulkua sekundasosiologian ja liian teoreettisen tiedon välillä. Olisikin mielenkiintoista pohtia keskustelussa tarkemmin minkälaisin keinon olisi mielekästä harjoittaa "teoriatiedon kansantajuistamista"?

J: Täällä SY jo tarttuikin Burawoyn ajatukseen siitä, ettei opiskelijoita voida pitää tyhjinä astioina, joihin tietoa kaadetaan. Monet oppimismuodot kuitenkin tukevat juuri tällaista käytäntöä. Massaluennoilla tieto kaadetaan tuohon astiaan ja tentissä se taas valutetaan tenttipaperiin – kunnes astia on taas tyhjä. Tällainen tiedon siirtoon perustuva malli lienee usein kehno tapa oppia, sillä tietoa ei tällöin juuri tarvitse prosessoida. SY mainitsi, että massaluentoja suositaan rajallisten resursseiden vuoksi. Kiinnostavaa on pohtia kuitenkin myös sitä, kuinka innokkaita opiskelijat itse ovat erilaisten oppimismuotojen hyödyntämiseen. Muistaakseni Juha kertoi ensimmäisellä luennolla jostakin sosiaalitieteiden henkilökunnan ja opiskelijat yhteen tuoneesta tilaisuudesta, jossa opiskelijat ilmaisivat tyytyväisyytensä koulumaista opetusta kohtaan. Massaluennot ja kirjatentit ovatkin luullakseni monen opiskelijankin näkökulmasta usein helppo ja tehokas tapa kerryttää omaa opintopistepottia. Lisäksi, kuten S mainitsi, molemminpuolista tasavertaisuuden tunnetta opettajien ja opiskelijoiden välillä voi olla hankala saavuttaa. Myös tämä saattaa olla osaltaan syynä siihen, miksi oman aktiivisuuden minimoivat oppimismuodot vetävät joitakin opiskelijoita puoleensa. Vaikka opiskelijat ja opettajat yhteen tuovat aktiiviset opiskelumuodot siis purkaisivatkin valta-asetelmia, ovat nuo asetelmat kenties jo niin juurtuneita opiskelijoiden ajatuksiin, ettei tällaisiin oppimismuotoihin kenties haluta ottaa osaa.

Jaan artikkelissa ja aiemmissa kommenteissa ilmaistun huolen sellaista kehitystä kohtaan, jossa yliopiston täytyy taipua yhä enemmän talouden tahtoon ja jossa juuri monien humanististen ja yhteiskuntatieteellisten alojen asema on uhattuna. Tästä yhtenä ajankohtaisena esimerkkinä toimii Grahn-Laasosen asettama työryhmä, jonka tarkoituksena on laatia niin kutsuttua laadullista työllistymistä tarkasteleva mittari, jonka perusteella valtion rahoitusta korkeakouluille jaettaisiin. Siis mikäli koulutusta vastaavaa työtä on vaikea löytää, yliopiston saama rahoitus vähenee. Tämä asettanee yliopistoille paineita lisätä soveltavien tieteiden opetusta perustieteiden kustannuksella. Linkkaan tähän vielä Suomen Kuvalehden kirjoituksen aiheesta, jossa pohdiskellaan esimerkiksi sosiaaliantropologian kohtaloa tällaisten ajatusmallien pyörteissä. Artikkelia ei taida saada auki tietokoneella ilman maksullisia tunnuksia, mutta älypuhelimella onnistui hyvin. Kannattaa lukea! “Kansantaloudelle hyödytöntä? Näitä aloja ei pitäisi enää opettaa yliopistolla – “Aivan ihme koulutusohjelmia” https://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/kansantaloudelle-hyodytonta-naita-aloja-pitaisi-enaa-opettaa-yliopistolla-aivan-ihme-koulutusohjelmia/