Julkisen sosiologian projekti/Julkinen sosiologia 2017 / Public Sociology 2017/Tekstin kommentointi4

Wikiopistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
  • S: Itse en ole oikeastaan lainkaan perillä Intian historiasta tai nykytilanteesta, joten olisinkin toivonut hahmottavani myös suurempaa kontekstia tekstissä kuvailtujen tapahtumien ympärillä. Teksti ja video olivat kiinnostavia, erityisesti Nandini Sundarin pohdinnat sosiologian ja kansalaisaktivistin rooleista ja siitä, miten toinen voi hankaloittaa tai tukea toista roolia, tai milloin toinen rooli on hyvä jättää tietoiesti syrjään. Kiinnostavaa oli myös videon lopussa keskustelu julkisen sosiologin eri yleisöistä, siitä, että on sekä akateeminen yleisö että laajempi yleisö, joille molemmille julkinen sosiologi voi tekstejään kirjoittaa ja kohdentaa.
  • K: Voisi kuvitella, että jos jonkinlainen konflikti tai hätätila tulisi itseä ja omaa tutkimusta lähelle, niin siihen haluaisi ottaa osaa ja kantaa. Toisaalta ongelmallista juuri, että jos asiaan liittyy poliittisia jännitteitä ja se että ottaa liikaa osaa johtaakin tilanteeseen, että ei pystyisikään myöhemmin toimimaan vakavastiotettavana tutkijana näiden aikaisempien poliittisväritteisten yhteyksiensä takia. Toiseen valtioon siirtyminen voisi auttaa, mutta sitten taas olisi kaukana itse konfliktista fyysisestikin ja aika mahdollisesti ihan eri tavalla mahdollisuuksia olla aktiivisesti mukana. Samaan tapaan jos omaan tutkimusaiheeseen liittyen tapahtuisi isompi konflikti tms, mutta jos itse olisi fyysisesti kaukana esim toisessa valtiossa, niin varmaan isompi kynnys ottaa osaa ja vaikeampi jättää yliopistoa taakse.
  • K: Mietin, että jos kyseessä olisi esim sotatila tms laaja-alaisesti koko yhteiskuntaa koskeva hätätila, niin se että luennoille pääsee ja ihmisiä voi nähdä voi olla iso juttu henkilökunnalle ja opiskelijoille, ja siellä voisi myös syntyä keskustelua ja ideoita tilanteeseen.
  • K: Pidin mielenkiintoisena kohtaa (p. 177): ”It is important to stop assuming, first, that the default political position of university scholars is left or liberal and, second, that the communities they engage with are always worthy and needy subaltern groups rather than right-wing, racist or xenophobic organizations. If public sociology involves using the prestige of professional sociology to make public interventions, this can work for people of all political persuasions.” Mutta jäi fiilis että oliko tästä vielä lisää jossain tai jäikö jotain vielä kesken.
  • R: Sundarin kertoma siitä, miten haasteelliseksi hän koki toden puhumisen "liittolaisilleen" eli ihmisille, joiden näki joko olevan vailla valtaa tai edustavan jonkinlaista vastavoimaa hallinnolliselle vallankäytölle herätti ajattelemaan julkisen sosiologin mahdollisuuksia puhua ääneen: usein ihmiset mieluusti sulkevat korvansa ja silmänsä siltä, mikä ei asetu omaan elinpiiriin tai vaikuttaisi siihen epätoivotulla tavalla. Keskustelu esimerkiksi perheenjäsenten kanssa on usein osoittautunut hedelmättömäksi, sillä epäkohdista puhumista kierretään tarkasti - kuten Sundarin hyvin äärimmäisessä esimerkkitapauksessa Intiasta. Vaikka kokisi kuuluvansa samaan joukkoon kuin ne, joiden ongelmista ja kysymyksistä on kiinnostunut, sosiologille jää herkästi "pahanilmanlinnun" pesti, jonka puhe kaikuu kuuroille korville. Kääk! Toinen juttu: Sundar kertoi, että tutkimuksen julkaiseminen sen "arkaluontoisuuden" vuoksi tuotti hankaluuksia Intiassa. Miten prosessi eteni esimerkiksi Taistelevan tutkimuksen kanssa? Kuinka vastaanottavaisia akateemiset kustantamot ovat kantaaottaville tieteellisille teksteille Suomessa: kenen intressi painaa?
  • SY En saanut aikaiseksi aikaisemmin lukea tekstiä ja katsoa videota, ja nyt tuntuu että olisi tarpeellista kypsytellä ajatuksia hieman kauemmin. Ehkä torstaiksi kypsyy jotain lisää! Mietin melko paljon julkisuuden ja median roolia, ja esimerkiksi sitä kuinka Sundar totesi että kokee nyt TV-esiintymiset vaikeana mustavalkoisen joko tai maailman vuoksi. Uutisraportoinnissa maolaisten tekemisiä korostetaan, kun esimerkiksi hallituksen rikokset ihmisoikeuksia vastaan häivytetään. Julkisuus on osittain haitannut Sundarin työtä, mutta samalla myös mahdollistanut asioita. Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella? Voidaanko yleisesti vaatia laajemmalta yleisöltä sekä halua ymmärtää että ymmärrystä kompleksisiin laajoihin asioihin? Tarkoitukseni tässä ei ole määritellä ja tuottaa "laajaa ymmärtämätöntä massaa" jonka vuoksi vaikeita asioita voidaan esitetää yksinkertaistettuna, vaan yleisemmin pohdiskella julkisuutta. Intiassa tilanne on toki erilainen kuin esimerkiksi Suomessa, joka muistuttaakin taas oikein hyvin siitä kuinka meidän tulee pitää kiinni itsenäisestä riippumattomasta mediasta…
  • SYJälleen yhdyn myös aiempiin kommentteihin. Erityisesti pohdin samaa kuin K tilanteesta, jossa konflikti tai hätä tulee konkreettisesti itseään lähelle. Itseään koskettava asia ja lähellä oleva on kiinnostava, mahdollisesti ihan välttämättömänkin tuntuinen, jolloin on luonnollista toimia vaikka toiminta voisi myöhemmin vaikuttaa esimerkiksi akateemiseen positioon. Meinasin myös kopioida tähän saman katkelman, jonka K oli ehtinyt jo ylempänä laittamaan. Kyseinen kohta herätti ja mietityttää.
  • A: K:n nostama sitaatti jäi itselle nyt uudelleen lukiessa myös hieman epäselväksi. Erityisesti toinen osa, mitä Sundar tarkoittaa? Eikö esimerkiksi rastistisen järjestön parissa tutkimusta tekevä voi nähdä kyseistä yhteisöä juuri Sundarin termein as a "worthy and needy subaltern group" ja tämän vuoksi toimii juuri tuossa yhteisössä? Mietityttää lähinnä kenelle Sundar puhuu kyseisessä sitaatissa ja toisaalta voiko kyseisen kohdan ymmärtää hänen kritiikkinään professionaalisen sosiologian arvovallan mukanaan tuomaa legitimiteettiä kohtaan ja täten myös Burawoyn ajatuksia kohtaan?
  • Laajemmin teksti herätteli itseäni pohtimaan asioita velvollisuuden kautta. Lopulta "skitsofreenisen sosiologin" roolista irtautuminen on ymmärrettävä mielestäni velvollisuuden kautta; haluatko loppujen lopuksi ihmisenä olla velvollinen moraalikäsityksellesi vai esimerkiksi tutkijana akatemialle? Itseä koskevan konfliktitilanteen kärjistyessä usein on valittava puolensa. Tietysti käytännössä tämä on huomattavan hankalaa toteuttaa sosiaalisten paineiden yms. myötä, varsinkin epäselvemmissä tilanteissa. Mutta tilanteiden eskaloituessa valinnan paine kasvaa. Kärjistettynä esimerkkinä, jos ilmiöitä kriittisesti tarkastelevia ihmisiä (journalistit, tutkijat yms.) lynkataan yhteiskunnassa, kuinka mielekästä/tarpeellista olisi enää toisten toimijoiden kriittisesti tarkastella mitä tapahtuu? Jossain vaiheessa tulee (toivottavasti) välttämättömäksi myös toiminta. Velvollisuudesta jatkaen, jos yksi yleisö vie aina tilaa toiselta, on tällöin velvollisuudentuntojen mukaisesti valittava kenen asioita haluaa ajaa ja mille yleisölle toimintaansa kohdistaa. Mielenkiintoinen oli myös ajatus yleisöjen (aika & paikka) kontekstipitoisesta muotoutumisesta. Voisiko Suomessa nähdä tällä hetkellä olevan jonkin asian tiimoilta potentiaalista yleisöä, joka vain ei ole tällä hetkellä näkyvää? Tai toisin, voisiko nykyisiä yleisöjä esimerkiksi maahanmuuttokeskustelussa lähestyä uudella tavalla, ajan ja tilan uudelleen ja vetovoimaisemmin artikuloiden?
  • J: Kerrassaan kiinnostava aihe tällä kertaa! Päällimmäisenä mieleen tekstistä ja videosta jäi juuri Sundarin vahva tarve tehdä työtä ja harjoittaa aktivismia omien moraalikäsitysten pohjalta; tämä siitäkin huolimatta, että aihe oli äärimmäisen tulenarka. Aktivismillaan Sundar tuli ärsyttäneeksi myös hallitusta eikä hänen työnsä ymmärrettävästi saanutkaan kovin lämmintä vastaanottoa. Suomessa onneksi näin tulenarkoja kysymyksiä tuskin tällä hetkellä on. Näin ollen me sosiologitkin olemme siitä onnekkaassa asemassa, ettei puolia täydy vastaavalla tavalla valita -- saatika kärsiä tällaisten valintojen seurauksia. Koetin kuitenkin miettiä, olisiko Suomessa tällä hetkellä jotakin hieman tulenarkaa aihetta, joka saattaisi asettaa tutkijan ja tämänhetkisen politiikan napit vastakkain. Mieleeni tuli siirtolaisuustutkimus ja erityisesti paperittomuuden tutkiminen. Kriittistä tutkimusta tekevä tutkija voi näet työllään kyseenalaistaa maan politiikkaa tai lainsäädäntöä ja näin asettua napit vastakkain sen johdon kanssa. Onneksi Suomessa voikin näin tehdä! Siirtolaisuus tutkimuskohteena liukuu helposti julkisen sosiologian puolelle, sillä varsin usein tutkijat pyrkivät rakentamaan luottamusta informantteihin tekemällä esimerkiksi vapaaehtoistyötä heidän parissaan. Tulenarka aihe on toki myös siinä mielessä, että ymmärtääkseni aihetta tutkivat saavat aika ajoin netissä myös vihapuhetta osakseen.
  • M: Erittäin mielenkiintoinen aihe! Pohdin tekstissä erityisesti professionaalisen sosiologian ja julkisen sosiologian yhteistyötä. Videossa Sundarilta kysyttiin miten toimiminen kentällä on vaikuttanut hänen mahdollisuuteen tehdä sosiologista tutkimusta. Sundar sanoi, että se on sulkenut häneltä monia ovia sekä hallituksen, että Maolais-ryhmittymien suuntaan. Toisaalta hänellä on hyvin ainutlaatuista etnografista aineistoa kentältä, mutta myös oikeustapauksista, joissa hän on tavannut monia hallituksen edustajia.
  • Eikö professionaalisen sosiologian yhtenä tehtävänä tulisi olla käyttää hyväkseen tätä etnografista aineistoa ja tehdä tutkimusta, jolla olisi arvovaltaa sekä hallituksen että tavallisten ihmisten keskuudessa? Sundarin kaltainen toiminta on liian helppoa leimata julkisuudessa aktivismiksi ja sitä kautta sivuuttaa. Sundarin mielestä aktivismi ei ole haitannut toimintaa sosiologien piirissä, mutta julkisuudessa hänen "arvovaltansa" on jollain tavalla kärsinyt. Palloittelu aktivistin ja toisaalta yliopiston hallinnollisissa tehtävissä (ikään kuin hallituksen edustajana) toimivan henkilön rooleissa on ollut vaikeaa.
  • Juha: ”Maailma on poliittinen taistelukenttä, jossa yhteiskuntatieteenkin on valittava puolensa: työntääkö päänsä pensaaseen ja kuvitella olevansa puolueeton; asettuako yhden taistelevan osapuolen rinnalle; vai yrittääkö sovitella konfliktia, sovitella ja pitää ihmisyyden puolta. Yksityinen tutkija voi sanoa tieteelleen, että pysy sinä tässä, ymmärtäjänä ja sovittelijana, mutta minä ryntään taisteluun, puoleni valiten.” (Eskola, Antti, 2009, Mikä henki meitä kantaa, Helsinki: Tammi, s. 206.)