Julkisen sosiologian projekti/Julkinen sosiologia 2017 / Public Sociology 2017/Tekstin kommentointi5

Wikiopistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
  • K: Lukiessa vaivasi taas kuinka paljon julkisella sosiologialla yhteistä on antropologian kanssa: Julkisen sosiologian kentältä esim kysymykset aktivismin ja akateemisuuden yhdistämisestä ja laajemmalle yleisölle suunnatuista julkaisumuodoista on tosi kiinnostavia, mutta muutamissa kohdissa (1. Sama todellisuus useista näkökulmista vs keskittymisen hajaantuminen, 3. pääsy tutkimuskohteiden elämään ja sisäpiiriin vs analyyttisen etäisyyden ottamisen vaikeus, plus p. 163 kommentti narratiivisesta ja etnografisesta tekstistä) tuntui, kuin koitettaisiin keksiä pyörää uudestaan ja että ehkä voisi säästää energiaa muuhun tärkeään tekemällä enemmän taustatyötä tai yhteistyötä: Ehkä nytkin sitä tehdään, mutta aikanaan ko. tekstissä ei annettu tunnustusta.
  • K: Vähän mietitytti liittyen tuohon keskittymisen hajaantumiseen ja burnouttaamiseen, että jos tärkein asia on se, että haluaa parantaa jotain yhteiskunnallista tilannetta, niin pitäisikö kuitenkin tehdä joku yksi asia kunnolla, luottaa muihin ihmisiin ja sitten panostaa yhteistyöhön niiden ihmisten kanssa, jotka tekee niitä muita asioita.
  • K: Videoihin liittyen mieleen nousi eettiset kysymykset ja informanttien yms yksityisyyden suojeleminen, etenkin jos kyseessä vaarallisia asioita, joiden kanssa tutkijankin turvallisuus voi olla uhattuna. Editoitavaa tekstiä (akateeminen, blogi...) helpompi hallita, mutta audiovisuaalinen voi sisältää helpommin myös informaatiota, jota ei julkaistessa tajuakaan.
  • K: Etelä-Amerikka ja kaivos-aiheeseen liittyen Tampereen yliopistosta antropologian gradu tältä keväältä: ”Water not gold: campesinos defining and acting citizenship in the context of mining projects in rural Cajamarca, Peru” (Viitala 2017). Luin graduryhmässä, kun oli vielä vaiheessa ja vaikutti todella hyvältä https://tampub.uta.fi/handle/10024/100528
  • R: "To do public sociology is to lead a double life." Ylipäänsä verkostomaisen järjestäytymisen aikakaudelle tyypillistä vaikuttaisi olevan työn ja vapaa-ajan suhteiden uudelleen organisoituminen yhteiskunnan eri kentillä. Jos ihmisen vapaa-aika ja henkilökohtainen identiteetti alkavat määrittyä ensisijaisesti työn kautta, jaksaminen arjessa voi tietenkin mutkistua. Rodríguez-Garavito kuitenkin puhui osuvasti julkisen sosiologian puolesta neljän argumenttinsa kautta. Työnkuvaan liittyvät riskit ovat silti ilmeisiä. Näin hiljattain dokumentin meksikolaisista aktivisti-journalisteista, jotka Rodriquez-Garaviton kuvauksen mukaisesti asettivat itsensä ja turvallisuutensa likoon paljastaakseen tiettyjä yhteiskunnallisia ilmiöitä ja tiedottaakseen niistä. Kyse on lopulta kai sitoumuksesta, enemmän elämäntavasta kuin ammatista. Erotuksena journalistin työhön tutkijan tulisi kyetä ottamaan riittävästi etäisyyttä tarkastelemastaan ilmiöstä akateemisuuden vaateiden vuoksi, kuten Rodriquez-Garavito julkisen sosiologian kolmanneksi ongelmakohdaksi esittää - joskin tutkivan journalistin työ muistuttaa akateemikon työtä monelta osin. Ratkaisuksi sekä arjessa jaksamiselle että akateemisuuden vaatimusten mukailemiselle Rodriquez-Garavito esittää julkisen sosiologian seminaarissa usein viitattua tieteen yleistajuistamista, multimediaista sosiologiaa, jossa tiede lähestyy journalistisia konventioita. Artikkelissa esitellyt teemat ratkaisuehdotuksineen herättivät paljon ajatuksia myös akateemikon käytettävissä oleviin medioihin liittyen: esimerkiksi dokumentit voisivat toimia tutkimuksesta raportoinnin formaatteina todella kiinnostavilla tavoilla. Jo genren vaihdos "tieteellisestä kirjoittamisesta" journalistisempaan tai dokumentaarisempaan voisi tepsiä välineenä tieteen yleistajuistamiselle.
  • SY Artikkelissa pyöriteltiin paljon jo kurssilla aiemmin pohtimiamme ajatuksia julkisesta sosiologiasta. Mielenkiintoista oli Rodriquez-Garaviton erikseen yhdeksi julkisen sosiologian vahvuudeksi nostama emotional strength, joka motivoi tutkijaa. Varmasti näin on, ja julkisen sosiologian osallistuva työ voi olla intensiteetiltään hyvin voimakakasta, mutten ollut erityisesti ajatellut tätä selkeänä julkisen sosiologian vahvuutena. Kuten jo aiemmat kommentoijat totesivat, työ ja vapaa-aika sekoittuvat monilla muillakin kuin julkisen sosiologian kentällä, jolloin esimerkiksi burnout on mahdollinen uhka missä vaan (tosin voi kyllä kuvitella henkisen kuormituksen olevan valtava työskennellessä ja tapainotellessa henkeä uhkaavalla alueella).
  • SYJulkaisujen ja työn hedelmien esittäminen monimuotoisessa muodossa vaikka videoiden avulla kiehtoo minua, mutten tajunnutkaan ajatella yksityisyyden suojaa ja eettisiä kysmyksiä ennen K:n kommentin lukemista. Video voi todellakin vahingossa sisältää huomaamatonta materiaalia. Erilaisille yleisöille suunnatuissa julkaisuissa kekseliäisyys on kuitenkin hyvästä, vaikka useammat ja monimuotoiset julkaisumuodot lisäävätkin mahdollisesti jo valmiiksi rasittuneen tutkija-poloisen taakkaa.
  • A: Itse näkisin julkisen sosiologin kaksoiselämän mukana tulevien ongelmien ratkaisun löytyvän yhteistyöstä, hieman kuten K ylempänä myös kirjoitti. En ihan ymmärrä tekstissä mukana kulkevaa ajatusta siitä, että sosiologin itsensä tulisi pyrkiä levittämään ajatuksiaan. Tai pyrkiä julkaisemaan akateemisen tradition ulkopuolelta uusin multimediallisin keinoin. Tämänkaltainen itsensä ja toimintansa venyttäminen johtaa vääjäämättä omassa ymmärryksessäni uupumukseen. Ellei sitten julkinen sosiologi ihmisenä pysty ratkaisemaan tuota eksistentiaalista kaksoiselämällistä ongelmaansa tehden siitä motivaatiota myös tuottavaa elämäntyötä, kuten tekstissä toisaalta julkista sosiologiaa vahvuuksineen kuvaillaan. Tämän kuitenkin näkisin huomattavasti haastavammaksi keinoksi kuin julkisen toiminnan yhteistyöllistämisen. Hedelmällistä olisikin jo tutkimusvaiheessa, alusta alkaen, tehdä tutkimusta ikään kuin ryhmätyönä dokumentaristien, (perinteisten ja kuva-) journalistien, kirjailijoiden yms. kanssa aina aiheesta ja resursseista riippuen. Itse myös ajattelen, ehkä hieman perinteisesti, että sosiologin/julkisen intellektuellin arvo nousee siitä volyymistä, jolla hän pystyy ajatuksineen vaikuttamaan yhteiskunnallisiin vaikuttajiin (opettajat, kirjailijat, journalistit, työnjohtajat, lobbarit, konsultit, virkamiehet, järjestökentän toimijat, poliitikot yms. yms.) ja lopulta yleiseen mielipiteeseen sekä yleisiin tietosiin toiminnan tapoihin alueilla, joilla julkinen sosiologi näkee ongelmia olevan. Toki tämänkaltainen (yksinäinen) vaikuttaminen perinteisin julkaisullisin keinoin kohtaa jo tämänkin kurssin aikana perinteiseksi käyneitä ongelmia tieteellisen tekstin kiinnostavuudesta. Tätä voisi avittaa Rodriguez-Garaviton esittelemä toinen pointti lähtökohtaisesti useille yleisöille kirjoittamisesta. Optimistisesti ajattelen, että tutkijat voivat jatkuvassa tekemisen prosessissa myös muokata ja uudelleenmääritellä (tieteellisen & tekstuaalisen) julkaisun kielellisiä konventioita. Tsehovia Matti Virtasen tekstistä siteeraten: ”Kertomuksia kirjoittaessa voi itkeä ja valittaa, voi kärsiä yhdessä sankareittensa kanssa, mutta minun käsitykseni mukaan se on tehtävä niin ettei lukija sitä huomaa. Mitä objektiivisempaa, sitä voimakkaamman vaikutelman se synnyttää.” Eli toisin sanoen tieteellisen tekstin värittömyys, ikävystyttävyys ja raskassoutuisuus ei ole olemuksellisesti tieteellisestä objektiivisuudesta nousevaa.
  • S: Minua puhutteli käsiteltävässä tekstissä erityisesti ajatus siitä, että tieteellistä tutkimusta voitaisiin ja ehkä pitäisikin esittää perinteisen tapojen ja väylien lisäksi myös uusilla tavoilla ja uusissa kanavissa. Siten, että se puhuttelisi myös muuta kuin akateemista yleisöä ja olisi ymmärrettävissä ilman tieteenalan tuntemusta. Tutkimusten julkaisua voitaisiin viedä journalistisempaan suuntaan. K:lta kuitenkin hyvä pointti, että tähän saattaa tietyissä medioissa/julkaisumuodoissa liittyä eettisiä ongelmia.
  • M: Aluksi pahoittelut viivästyneestä kommentistani. Edellä olevissa kommenteissa on tullut jo esiin monta erinomaista pointtia. Erityisesti itseäni kiehtoi julkisen sosiologin identiteetin epäselvyys. On täysin ymmärrettävää, että julkisen sosiologin täytyy tehdä yhteistyötä monien eri toimijoiden kanssa estääkseen oman loppuunpalamisensa. Silti, kuten Rodríguez-Garavito tekstissään toteaa, julkisen sosiologin uppoutuminen maailmaan ja sen kanssa vuorovaikuttaminen monista eri rooleista käsin, auttavat näkemään tutkittavan ilmiön eri näkökulmista ja sitä kautta rikkaammin. Kliininen laboratoriotutkimus ei ole mahdollinen vaihtoehto näiden ilmiöiden tutkimisessa. Tutkijan on silti pidettävä tietty etäisyys, mutta etäisyyden laatuja on monia. Rodríguez-Garavito toimi ja työskenteli "kädet mullassa" erilaisissa rooleissa tutkimuksensa aikana, mutta hän piti silti tiettyä etäisyyttä perinteisestä poliittisesta vaikuttamisesta. Tekstissä ajatus kiteytyi mielestäni äärimmäisen hyvin: "-- the need -- to remain objective while not being neutral".
    • Edellistä ajatusta jatkaen: A ja R ovat nostaneet jo esiin sosiologin julkaisuformaattien moninaisuuden ja mahdollisuudet. Näihin jokaiseen mediamuotoon liittyy varmasti omat roolinsa, joita voi olla hyvin haastava sovittaa "sosiologisiksi". Toiset formaatit taas taipuvat helpommin soiologin käyttöön ja R:n huomioon dokumenttien toimivuudesta on helppo yhtyä.
  • Talking about tieteellinen kirjoittaminen:

"Tutkimuksessa problematisoidaan, erityisesti Maurice Merleau-Pontyn myöhäisfilosofian ”lihan” (chair) ontologiaan ja Jacques Lacanin subjektiteoriaan nojaten, länsimaisen subjektifilosofian lähtökohtia ja subjektifilosofian perustana olevia metafyysisiä sitoumuksia (esim. ajallisuuden idea), jotka ovat ”sisäänkirjoitettuina” kasvatusinstituutioiden ja sosialisaation käytäntöihin ja kulloinkin hegemonisina vallitseviin symbolisiin rakenteisiin. Erityisenä kritiikin kohteena on liberalismin käsitys possessiivisesta individualismista…"