Julkisen sosiologian projekti/Julkinen sosiologia 2017 / Public Sociology 2017/Tekstin kommentointi7

Wikiopistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
  • S: Kiinnostavia tekstejä jälleen! Toimintatutkimus oli itselleni vieraampi tapa tehdä tutkimusta. Mielestäni sen osallistava ja demokraattinen luonne ovat hyvä pohja tietynlaisen tutkimuksen tekemiseen. Toimintatutkimuksen tapa yhdistää teoriaa, käytäntöä ja reflektiota, pyrkiä tuottamaan toiminnasta uutta tietoa ovat mielestäni erittäin tavoiteltavia lähtökohtia.
    • Kujamäen tekstissä mainitaan, että toimintatutkimusta voi käyttää sekä määrällisessä että laadullisessa tutkimuksessa. Jäin kuitenkin pohtimaan, miten toimintatutkimus ja kvantitatiivinen menetelmä käytännössä toimisivat yhdessä. Kvantitatiivisen tutkimuksen lähtökohta on kuitenkin usein se, että aineisto on suuri ja sitä analysoimalla pyritään yleistettävyyteen ja hahmottelemaan tarkasteltavan ilmiön suuria linjoja, kun toimintatutkimus taas painottaa tutkijan ja tutkittavien välistä vuorovaikutusta ja sitä, että kaikki tutkimusprosessiin osallistuvat ovat tutkimuksen aktiivisia toimijoita. Olisi kiinnostavaa tietää, onko toimintatutkimusta siis käytetty kvantitatiivisen tutkimuksen yhteydessä ja miten se käytännössä onnistui/toteutettiin.
  • A: Toimintatutkimus ja nämä tekstit avaavat hyvin sitä syklistä oppimisprosessia, jolle varmasti olisi käyttöä monilla työpaikoilla ja -aloilla ja laajemminkin ihmisten elämässä eli itsereflektion kautta tapahtuvassa kehityksessä. Kuitenkin juuri työelämässä ongelmaksi näkisin reflektiivisten toimijoiden vaihtuvuuden. Hyvin usein ensimmäisessä tekstissä esitellyn oppimisen syklin aikana osat vaihtuvat toimijalta toiselle: esimerkiksi yksi suunnittelee ja lopulta toinen arvioi vaikutuksia. Tällöin toimintatutkimuksen ajatus johdonmukaisesta jatkuvuudesta kärsii. Tietysti tutkija on tässä suhteessa eri asemassa, hänellä usein on mahdollisuudet olla tutkimuksen puitteissa läsnä alusta loppuun. Kuitenkin myös tässä tapauksessa voidaan kysyä, onko tutkija myöskään valmis sitoutumaan toiminnan kehittämiseen/praksisen herättelyyn pidemmällä aikajaksolla. Eli onko (toiminta-)tutkijalta vaadittavissa myös tutkimuksen päätyttyä jatkuvaa osallistumista? Vai voidaanko ajatella, että toivottava muutos voisi olla saavutettavissa yhden tutkimusprojektin aikana, jonka jälkeen tutkija voi siirtyä uuden tutkimuksen ja uusien tutkimussubjektien pariin? Loppuun mainittakoon, että erityisesti pidin teksteissä esillä olleesta ajatuksesta ylhäältä tulevan asiantuntijatiedon haastamisesta. Oletettavasti käytäntöjen muuttumisen olisi hyvä lähteä subjekteista itsestään, verrattuna ajatukseen, että joku ulkopuolinen tutkija kertoo ihmisille kuinka heidän tulisi elää tai toimia!
  • K: Reflektoiminen ja dialogisuus iskee kovasti. Liittyen teorian ja käytännön ajautumiseen erilleen: Ottaa jonkun tosi vaikeankuuloisen yhteiskunnallisen ongelman, niin tulee helposti sellainen olo, että tätä ei tekis kyllä mieli lähteä ollenkaan käsittelemään tai purkamaan, että ihan mahdoton tehtävä, mutta sitten kun lähestyykin sitä sitä kautta, että miten ihmiset keskenään tästä asiasta puhuu tai miten tää ilmenee päivittäisissä kohtaamisissa, niin alkaa tuntua, että kyse on lopulta aika yksinkertaisista asioista. Sitten siihen ottaa keskustelua teorian ja muiden ihmisten ajatusten kanssa rinnalle, niin tuntuu jo, et pystyyhän näitä asioita jotenkin käsittelemäänkin (y)
  • K: Tykkäsin: p. 56 ”Silloin, kun käytäntö rakentuu ihmisten välisen vuorovaikutuksen kautta, käytännön muuttaminenkin on aina sosiaalinen prosessi.”
  • (K: Ehkä vähän ohi aiheesta, mutta yhdistyi mun mielessä tämmöiseen, kun jokin aika sitten luki kokeilevasta kehittämisestä [Vaihtoehtoisena sille, että tehdään paljon enemmän siellä teoriatasolla päätöksiä]: http://www.demoshelsinki.fi/en/julkaisut/design-for-government-humancentric-governance-through-experiments/ Mitä jäi käteen itselle oli, että ensin selvitetään ongelmaan liittyen aikaisempi tutkimus, kuullaan asianomaisia ja asiantuntijoita, kuka tahansa saa avoimesti antaa ideoita, plus otetaan selvää miten ympäri maailmaa toimitaan vastaavissa tilanteissa, ja tän perusteella muodostetaan kuva itse ongelmasta ja nykytilanteesta. Sitten jos ei oo noussut esiin selkeää mallia, jota vois hyödyntää, niin aletaan valmisteleen kokeilua. Eka kvalitatiivisessa vaiheessa haastatteluita, etnografiaa jne, selvitetään mitä ”oikeessa elämässä” tapahtuu ja sit tän vaiheen perusteella suunnitellaan käytännön kokeilu, joka toteutetaan. Ja lopuks taas kuullaan asianomaisia ja asiantuntijoita, että miten on onnistuttu ja voiko tätä käyttää laajemmalle porukalle. Arvioinnissa korostetaan läpinäkyvyyttä ja katsotaan esim kuinka ihmiskäyttäytymiseen liittyvää tietoa on pystytty käyttämään hyödyksi)
  • M: Toimintatutkimusta kuvataan spiraalina, jatkuvasti uudelleen muotoutuvana sekä dynaamisena prosessina. Toimintatutkimuksessa ainakin osittain käytetty dialektinen lähestymistapa onkin osuva valinta. Käsittääkseni dialektiikassa nähdään kärjistetysti kaikkien asioiden vaikuttavan kaikkeen. Asiat eivät liity toisiinsa kausaalisesti tai ole toisistaan erillisiä. Tämä kuulostaa mielestäni hyvin toimintatutkimuksen luonteeseen sopivalta.
    • Päivi Kujamäen tekstissä esiintynyt Habermasin jaottelu: tekniseen, praktiseen ja emansipatoriseen tiedonintressiin toi mieleeni Tuomas Nevanlinnan kommentin yhteiskuntatutkimuksesta. En malta olla jakamatta sitä, vaikkei se liity mitenkään toimintatutkimukseen. "-- vakavasti otettava yhteiskuntatutkimus on aina materialistista. Tässähän juuri on ihmistieteiden ja luonnontieteiden ero: jälkimmäiset eivät ole materialistisia tieteitä. Luonnontiede pyrkii aina irtautumaan materiaalisesta ja konkreettisesta löytääkseen ideaaliset eksaktit pätevyydet, joissa ei materiasta ole enää jäljellä rahdun rahtua." Eikö yhteiskuntatutkijan näin ollen pitäisi olla kädet savessa, vuorovaikutuksessa materian kanssa?

Päivi: Hei! Olipa kiva nähdä, että ootte kurssilla lukenut mun väikkäriä! Se oma toimintatutkimus oli suunnattu Savonlinnan seudun luokanopettajille ja pyrki opetuksen eheyttämiseen eli oppiainerajat ylittävään opetukseen /oppimiseen. Tutkimuksen ensimmäisessä vaiheessa halusin saada yleisempää tietoa siitä, kuinka opettajat ovat eheyttäneet opetusta ja käsitelleet aihekokonaisuuksia (siinä keräsin myös kvantitatiivista tietoa ihan kyselylomakkeella) Tätä vaihetta ei vissiin olisi saanut vielä kutsua toimintatutkimuksen sykliksi (ainakin vastaväittäjän mukaan). Tosin se oli mun oman ymmärryksen kehittymisen ensimmäinen sykli (ks. hermeneuttinen kehä) Varsinaisessa toimintatutkimuksessa kokoonnuttiin pienen porukan kanssa keskustelemaan, suunnittelemaan opetuksen eheyttämistä ja arvioimaan siitä saatuja kokemuksia sekä jakamaan ideoita, noin kerran kuussa, parin lukuvuoden ajan. Se oli meille kaikille käsittääkseni mielekästä ja voimaannuttavaakin toimintaa. Vaikka olinkin ns. tutkija, pyrin kehittämään myös omaa opetustyötäni yhdessä toisten kanssa. Komppaan siis tuota: "Eikö yhteiskuntatutkijan näin ollen pitäisi olla kädet savessa, vuorovaikutuksessa materian kanssa?" Mielestäni vastaus on KYLLÄ ja eikos julkinen sosiologiakin juuri tuota periaatetta edusta :)

Palataan toivottavasti keskusteluun. Mulla on nyt juuri syntymässä yhteys erääseen toimintatutkimusta aloittelevaan jatko-opiskelijaan. Hänen tutkimusasetelmansa on tosi mielenkiintoinen, ja toimintatutkimus pyrkii freireläisittän sorrettujen vapauttamiseen ja heidän oman äänensä voimistamiseen. Avainsanoja ovat dialogi ja yhteisöteatteri. En kerro nyt vielä tutkijan nimeä, mutta kysyn, haluaako hän itse liittyä keskusteluun täällä. (Tosin teillä saattaa olla kurssi jo ohi, mutta jos vaikka ihan huvikseen joku osallistuisi... :)