Julkisen sosiologian projekti/Julkinen sosiologia 2018 / Public sociology 2018/Positiopaperit3

Wikiopistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Tämän kerran lukemistona ollut Juha Suorannan Piilottajan päiväkirja herätti paljon ajatuksia (ja tunteita). Päällimmäisenä kirjan lukemisen jälkeen jäin pohtimaan maahanmuuttajien heikkoa asemaa Suomessa sekä heihin liitettyjä voimakkaita ennakko-oletuksia. Myös monien suomalaisten haluttomuus osallistua kustannuksiin tai auttaa muilla tavoin, sekä ”maahanmuuttokriittisyys” että rasismi jäivät mietityttämään. Aiemmista opinnoistani tuli mieleen muutama käsite, joiden avulla tilannetta voisi lähteä mielestäni hahmottelemaan. Eriarvoisuutta Suomessa tutkinut Juho Saari käytti luennollaan käsitteitä sosiaalinen etäisyys, muukalaisuus, solidaarisuusvaje ja empatiakuilu puhuttaessa valtaväestön suhteesta neulanvaihtopisteillä ja leipäjonoissa käyviin ihmisiin. Sosiaalinen etäisyys ja muukalaisuus ovat alun perin Georg Simmelin käsitteitä. Saaren mukaan sosiaalinen etäisyys (tässä tapauksissa huono-osaisiin) johtaa solidaarisuusvajeeseen ja empatiakuiluun. Huono-osaiset näyttäytyvät muukalaisina keskuudessamme. Solidaarisuusvajeella tarkoitetaan haluttomuutta osallistua tietyn ihmisen/ihmisryhmän auttamisen kustannuksiin. Empatiakuilulla tarkoitetaan sitä, ettei tiettyä ihmistä/ihmisryhmää kohtaan tunneta myötätuntoa ja heidät nähdään ansiottomina.

Mielestäni nämä käsitteet toimivat hyvin myös puhuttaessa turvapaikanhakijoista. Jos haetaan esimerkkejä Suorannan kirjasta, näyttäytyy solidaarisuuskuilu negatiivisessa puheessa maahanmuuton kustannuksista ja valituksessa turvapaikanhakijoiden oikeudesta toimeentulotukeen. Empatiavaje puolestaan näkyy puhuttaessa ”elintasopakolaisista” ja ”turvapaikkashoppailijoista” sekä keskusteluissa avun ansaitsemisesta. Kuten Piilottajan päiväkirjastakin kävi ilmi, monilla ihmisillä ei ole kosketuspintaa turvapaikanhakijoihin ja näin ollen sosiaalinen etäisyys on todellinen ilmiö. Sosiaalisen etäisyyden johdosta turvapaikanhakijat nähdään muukalaisina ja toiseuden kautta, jolloin myös empatiakuilu ja solidaarisuusvaje syntyvät. Tällöin valtaväestöön kuuluva kokee helposti, ettei heidän tarvitse osallistua kustannuksiin tai toimia itse millään tavoin aktiivisesti.

Tällä kaikella on kuitenkin hopeareunus. Mikäli ongelmien taustalla on juurikin sosiaalinen etäisyys, on luonnollinen ratkaisu pyrkiä murtamaan sitä, jolloin myös muukalaisuus, solidaarisuusvaje ja empatiakuilu murtuvat. Seuraava kysymys onkin se, mitä esimerkiksi julkinen sosiologi voi tämän asian eteen tehdä.

V.L

Positiopaperi: Piilottajan päiväkirja

Piilottajan päiväkirja oli mielenkiintoinen ja myös ahdistava kuvaus niistä ongelmista ja byrokratian solmuista, joita turvapaikkaprosessiin liittyy. Lisäksi se toimi esimerkkinä siitä, mitä julkisen sosiologin toiminta voi olla. Kirjassa Juha Suoranta auttaa aktiivisesti turvapaikanhakijaa, mutta myös astuu julkisuuden kentälle tekemään keskustelunavauksia tärkeästä aiheesta. Turvapaikanhakijaa piilotteleva Suoranta ei ainoastaan auta apua tarvitsevaa, vaan ottaa myös osaa julkiseen keskusteluun ja nostaa esille niitä vaikeuksia sekä viranomaisten virheitä ja epäjohdonmukaisuuksia, joita turvapaikanhakuun liittyy. Samalla myös itse Piilottajan päiväkirja julkaistuna teoksena on julkisen sosiologin toimintaa, joka herättelee ihmisiä tilanteen vakavuuteen. ”Siksi kai minäkin kirjoitan tätä päiväkirjaa. Että joku sen joskus lukisi, ryhtyisi ajattelemaan näitä asioita, että lukijalla olisi mahdollisuus kehittää eläytymiskykyä, jolla asettua Ashrafin ja hänen kaltaistensa asemaan.”

Kirjasta jäi minulle erityisesti mieleen byrokratia sekä toiseuttaminen, joka Ashrafiin kohdistui. Koska hänellä ei ollut maan kansalaisuutta ja tarvittavat paperitkin olivat kateissa, oli jatkuvana kysymyksenä se, saako hän tehdä jotakin tai onko hänellä oikeus johonkin. Kansalaisuuden käsitteen merkitys onkin asia, jota olen miettinyt viime aikoina. Sillä on käytännön vaikutusten ja määritelmien lisäksi myös symbolista merkitystä, puhutaanhan esimerkiksi kansalaisyhteiskunnasta, ”kansakunnasta”, kansalaisaktiivisuudesta ja niin edelleen. Näissä merkityksissä esimerkiksi turvapaikanhakija jää käsitteen ulkopuolelle, vaikka käytännössä osallistuisikin yhteiskunnan toimintaan. Ashrafin tilanteessa erityisen karmean vallankäytön ja määrittelyn tilanteen muodosti se, että häätö pois Suomesta saattoi koittaa minä hetkenä hyvänsä. Tämä ilmiöhän on yhteydessä myös esimerkiksi turvapaikanhakijoiden asettumiseen matalapalkka-aloille ja niillä pysymiseen (ks. Könönen, Jukka (2012) Prekaari työvoima ja työn uudet hierarkiat metropolissa: ulkomaalaiset matalapalkkaisilla palvelualoilla). [Könösen aihetta tarkasteleva väitöskirja Tilapäinen elämä, joustava työ: rajat maahanmuuton ja työvoiman prekarisaation mekanismina http://epublications.uef.fi/pub/urn_isbn_978-952-61-1661-7/urn_isbn_978-952-61-1661-7.pdf]

T.A

Positiopaperi: Piilottajan päiväkirja

Piilottajan päiväkirja ottaa lukijansa mukaan siihen pyöritykseen, jota turvapaikkaa hakeva ja hänen auttajansa joutuvat kohtaamaan yrittäessään rakentaa elämää uudessa maassa ja yhteiskunnassa. Teos herätti taas ajattelemaan maahanmuuttoon liittyviä kysymyksiä ja nosti esiin monia uusiakin ajatuksia ja tuntemuksia aiheeseen liittyen.

Teoksesta käy hyvin ilmi, kuinka pelkkä avun tarvitseminen ja ihmisenä oleminen eivät riitä oikeuttamaan avun tarvetta. Yksi näkökulma tähän on henkilöpaperien ja kansaisuuden puuttuminen. Ikään kuin ihmistä ei olisi olemassa, ellei hän ole jossakin järjestelmässä kirjoilla. Tähän liittyen olen pohtinut paljonkin kansalaisuutta ja siihen kyteytyviä symbolisia ja käytännöllisiä vaikutuksia.

Olen seurannut myös viime vuosina käytyä maahanmuutto- ja turvapaikkakeskustelua ja kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka erilaisissa maailmoissa ihmiset elävät. Tunnistan keskustelusta myös hyvin Piilottajan päiväkirjassa esitetyn NIMBY-ilmiön. On heitä, jotka ovat liian etäällä apua tarvitsevista kokeakseen myötätuntoa heitä kohtaa, mutta on myös monia jotka suhtautuvat periaatteessa myönteisesti, kunhan eivät itse joudu kosketuksiin asian kanssa. Oli kyse sitten vastaanottokeskuksesta, lastenkodista tai kehitysvammaisten asunnoista löytyy ihmisiä, jotka eivät halua jotakin toista ihmisryhmää ”takapihalleen” syystä tai toisesta. Näitä toisia ei haluta lähelle ja heistä tulee muukalaisia, kuten Zygmunt Baumanin kuvaa teoksessaan Sosiologinen ajattelu, mikä syventää empatiakuilua ihmisten välillä.

Kiinnitin lukiessani huomiota myös mielenkiintoinen ajatukseen suomalaisesta moraalimaisemasta. Kirjassa tuotiin esiin näkemus, jonka mukaan suomalaista moraalimaisemaa ympäröi työntekemisen, omillaan pärjäämisen ja syntyperäisyyden kehykset. Jäin pohtimaan tätä ajatusta ja sitä, kuinka kyseisen moraalimaiseman ”perkaaminen” ehkä vapauttaisi sosiaalista elämää ja auttaisi maailmankansalaisen identiteetin syntymistä.

F.H.

Positiopaperi: Piilottajan päiväkirja

Pahoittelut myöhästyneestä positiopaperistani, mutta tässä se kuitenkin on.

Eniten jäin kirjan jälkeen miettimään julkisen sosiologin asemaa ja vastuuta. Tekstissä tuli esiin epäsuhtainen asetelma, jossa toisilla on mahdollisuus vaikuttaa osallisuuteensa ja osallistumisensa rajoihin ja ehtoihin, ja toisilla ei. Sosiologi kuuluu yleensä ensin mainittuihin ja voi säädellä omaa panostaan ja valita osallistumisensa siinä mielessä vapaammin, että yleensä osallistumisen vaihtoehtona on puille paljaille jääminen. Aina ei tietysti ole kysymys täysin osattomaksi jäämisestä, mutta kuitenkin vaihtoehdot ovat eri ihmisille usein kovin erilaiset.

Mietin myös, onko julkisella sosiologilla oikeutta esimerkiksi asettaa itsensä ”tutkijaksi” jolloin on ikään kuin etäämmällä aiheesta eikä siinä henkilökohtaisesti mukana kuten muut osalliset, tai milloin tämä on ok ja milloin ei. Mielestäni samaan aiheeseen liittyy myös kysymys siitä, missä määrin julkisen sosiologin on annettava itsestään sosiologialleen.

Tekstissä oli paljon pohdintaa toiminnan eettisyydestä ja se sain pohtimaan ehkä enemmän kuin aiemmin sosiologiaa ja siihen liittyviä eettisiä ongelmia ja eettistä ja moraalista toimintaa. Jos yleensä ihmisiä ainakin suomalaisessa yhteiskunnassa (mitä se sitten onkaan) kasvatetaan oman navan tuijotteluun ja sääntöjen seuraamiseen, niin pitäisikö sosiologeja kannustaa eettiseen pohdiskeluun ja tuoda eettiset pohdinnat vahvemmin mukaan yliopistoon ja mielellään toki laajemminkin toimintaan ja yhteiskuntaan. Kun aloin todella pohtia, niin minusta valitettavasti tuntuu, että yliopistostakaan ei saa erityisen hyviä eväitä eettisyyden pohdintaan puhumattakaan siitä, että se erityisesti rohkaisisi toimimaan myös yliopiston ulkopuolella näitä eettisiä päämääriä edistäen. Tutkimusetiikasta kyllä puhutaan jonkin verran, mutta sekin tuntuu kapeahkolta muodollisuudelta, lähinnä sellaiselta ”joo joolla” kuitattavalta jutulta. Esimerkiksi jos on sosiologi, joka tutkii köyhyyttä, on etiikka vaikkapa sitä, että ei paljasta arkaluontoisia yksilöiden tietoja, mutta hänen ei tarvitse olla köyhä eikä hänen ei ole pakko lausua näkemystään aiheesta, eikä hänen ole pakko ajatella valtaansa köyhiin nähden jne. En saa ajatustani puettua kunnolla sanoiksi, mutta ehkä joku sai vähän ajatuksestani kiinni?

H.H.


Positiopaperi: Piilottajan päiväkirja

Piilottajan päiväkirja herätti useita ajatuksia, mutta ehkä pitäydyn niissä, jotka liittyvät edes jotenkin (julkiseen) sosiologiaan. Kirja olikin mielestäni avartava kuvaus siitä, mitä julkinen sosiologia voi käytännössä olla; toimimista, julkisessa keskustelussa olemista sekä lopulta myös – toisinaan vapaamuotoistakin – ”raportointia”. Mielenkiintoista olikin seurata Suorannan itsereflektiota, joka mielestäni on tärkeä osa myös tutkimuksellista kirjallisuutta.

Kirjassa tuli esille byrokratian hankaluus yksilön itsensä kannalta. Osatakseen pelata byrokratian säännöillä, tulisi yksilön olla lähestulkoon asiantuntija niin kielenkäytön kuin säädöstenkin osalta, näinpä kyky hakea sosiaalietuuksia vaatii hakijalta taitoa hakea sitä. Päätöksiä työkseen tekevien voi totta kai olla hankala asettua ”asiakkaiden” asemaan, koska heille asiat ovat joiltain osin varmasti itsestäänselviä; väärinymmärryksistä, huolimattomuudesta ja inhimillisistä virheistä puhumattakaan. Kirja nostaakin mielestäni esille myös sen, miten yhden ihmisen kohtalo voi olla vain toisen yksilön tahallisen tai tahattoman virheen varassa, ja toisaalta myös toisen henkilön halusta auttaa toista.

Piilottajan päiväkirja toi myös mieleeni kysymyksen siitä, mitä toisen auttaminen ”vaatii” ihmiseltä. Kirjassa käytettiinkin esimerkkinä Peter Singerin ajatusleikkiä ydinsodan jälkeisestä turvapaikasta, jossa Singer kysyi paljostako olisimme valmiita luopumaan pelastaakseen toisen hengen. Tämä tuokin mieleen Erich Frommin pohdinnat olemisen ja omistamisen tietynlaisesta vastakkainasettelusta, jossa omistava elämälaatu – ja tätä kautta mahdollisuus jonkin luovuttamisesta/häviämisestä – rajoittaa esimerkiksi ympäristöä huomioonottavaa toimintaamme (ks. Erich Fromm; Olla vai omistaa, Omistamisesta olemiseen). Mielestäni tärkeä pohdinnan kohde olisikin pysähtyä miettimään myös sitä, minkä takia jotain teemme tai jätämme tekemättä. Tarvitseeko auttajan saada jotain työstään.

A. S.


- - -

Mitä Suomessa tehdään?

Olen tuohon alle hahmotellut niitä toimintamuotoja ja käytäntöjä, joita Suomessa on käytössä erityisesti siirtolaisiin ja turvapaikanhakijoihin kohdistuvassa työssä. Lista on jaoteltu kolmeen osaan (informaali, nonformaali ja formaali sektori) sen mukaan, mitä asemaa toiminta edustaa yhteiskunnan rakenteessa. Lista on alustava ja puutteellinen, mutta sitä voi täydentää. Sitä ennen lainaan ranskalaisfilosofi Étienne Balibarin arvoituksellisia, mutta kauaskantoisen tärkeiltä vaikuttavia sanoja:

"Jokainen paikka, jokainen hetki ovat erityisiä. Näitä kamppailuja käyvät konkreettiset ihmiset, joilla kaikilla on oma historiansa ja omat tarpeensa, nousemalla rauhanomaisesti ja rohkeasti esiin julkisessa tilassa. Mutta yhdeltä toiselle välittyy tietty yleisempi kysymys, itsepintainen kysymys yhteisen, poliittisen yhteisön (cité) sydämessä, jota ei enää voi vältellä. Nyky-yhteiskuntien, jotka kuvittelevat voivansa kerätä tiedonvälityksen ja yritystoiminnan globalisoitumisen tarjoamat hyödyt, tulisi säätää uusi ihmisten liikkumisen oikeus sekä oikeus oleskeluun, työntekoon ja sosiaaliturvaan yli kansallisten rajojen. Jos haluamme tämän uuden oikeuden olevan demokraattinen (ja todellakin, se voi olla olemassa vain demokratian edistysaskeleena), sen on sekä suojattava siirtolaisia ja pakolaisia valtioiden mielivallalta ja muukalaisvihamielisiltä mielipiteiltä, että myös perustuttava heidän omiin kokemuksiinsa ja kykyihinsä, jotka ilmenevät heidän oikeutetuissa vapauden ja turvallisuuden vaatimuksissaan. Mitä paremmin nämä vaatimukset ymmärretään, ja mitä enemmän maittemme kansalaiset vievät niitä eteenpäin, sitä vahvemmin nykyään vaarallisesti vain yritysten ja kansallisvaltioiden yksinomaisten intressien ympärille kiertyvät politiikan kieli ja käytännöt voivat tavoitella sitä yleisyyttä ja kekseliäisyyttä, jotka antavat niille meitä kaikkia koskevan emansipatorisen ulottuvuuden." (http://www.vapaaliikkuvuus.net/fi/2018/01/19/etienne-balibarmita-olemme-velkaa-paperittomille/)

1. Informaali sektori (ihmisten vapaat, yhdistyksen omaiset yhteenliittymät ja poliittiset yhteisöt [vrt. cité, ks. alaviite 1])

2. Nonformaali sektori (järjestöt ja yhdistykset)

3. Formaalisektori (valtio ja kunnat)

Alaviitteet

(1) Cité on Balibarin käsite, jolla hän viittaa "poliittiseen yhteisöön, joka ei käy yksiin kansallisvaltion kanssa, ja joka sisältää ne ristiriidat, jotka jälkimmäinen pyrkii sulkemaan ulos" (http://www.vapaaliikkuvuus.net/fi/2018/01/19/etienne-balibarmita-olemme-velkaa-paperittomille/).

(2) Maahanmuuttajajärjestöjen toiminnasta ks. Ekholm, Elina (2015) Työtä yhteisön ja yhteiskunnan hyväksi. https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/75044/TEMjul_53_2015_web_16092015.pdf?sequence=1&isAllowed=y

(3) Salonheimo, Leena (2016) (toim.) Maahanmuuttajat ja maahanmuuttajakoulutus vapaan sivistystyön oppilaitoksissa. http://www.oph.fi/download/175779_maahanmuuttajat_ja_maahanmuuttajakoulutus_vapaan_sivistystyon_oppilaitoksiss.pdf

Lähteitä

Cissé, Madjiguène (1997) The Sans-Papiers: a woman draws the first lessons. http://artactivism.members.gn.apc.org/allpdfs/038-The%20Sans%20Papiers.pdf

Nail, Thomas (2015) Alain Badiou and the Sans-Papiers. Angelaki: Journal of the Theoretical Humanities 20 (4).

Robinson, Andrew (2015) Alain Badiou: Political Action and the Organisation Politique https://ceasefiremagazine.co.uk/alain-badiou-political-action-organisation-politique/

J.S.