Julkisen sosiologian projekti/Julkinen sosiologia 2018 / Public sociology 2018/Positiopaperit6

Wikiopistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Case Study 2.2

Learning From Disaster

Tutkimus käsittelee hurrikaani Katrinan aiheuttamia sosiaalisia ja psykologisia vaikutuksia college-opiskelijoihin Mississipin ja Louisiana alueella. New Orleansin collegeista ja yliopistoista piti sijoittaa uudelleen 50 000 opiskelijaa, jotka päätyivät eri puolille Yhdysvaltoja. Tämä tutkimus keskittyi sekä henkilökohtaisiin että kollektiivisiin kokemuksiin ja pyrki selvittämään, mihin tulisi tulevaisuudessa kiinnittää huomiota vastaavien katastrofien varalta ja miten luonnonkatastrofin vaikutuksista kärsiviä opiskelijoita pitäisi tukea.

Ladd ja Gill toteuttivat survey-tutkimuksen, jolla he mittasivat esimerkiksi kokemuksia evakuoinnista, opiskelijoiden kokemia menetyksiä ja stressiä sekä ajatuksia siitä, miten hyvin valtio, media ja muut tahot onnistuivat tukemaan ihmisiä katastrofin aikana ja jälkeen. Käytössä oli standardisoituja mittareita mielenterveyden ja stressin mittaamiseen. Tutkimuksessa vertailtiin Mississipin State Universitya sekä kolmesta New Orleansin alueella sijaitsevasta yliopistosta evakuoituja opiskelijoita. Molemmat ryhmät olivat kärsineet tulosten perusteella Katrinasta, mutta etenkin New Orleansin opiskelijoiden keskuudessa esiintyi masennusta, pelkoa, epäluottamusta sekä sosiaalista haavoittuvaisuutta. Traumasta kärsittiin vielä senkin jälkeen, kun New Orleansin uudelleenrakentaminen oli aloitettu ja paluu kotiin mahdollista.

Tutkimuksen perusteella korkeakouluissa tarvitaan katastrofin varalle uutta teknologiaa, evakuointisuunnitelmia, parempaa tukiverkostoa ja mielenterveyden hoitoa sekä mahdollisuutta tukea opiskelijoita paremmin. Gill ja Ladd kirjoittavat, että näihin asioihin onkin kiinnitetty paremmin huomiota ja yliopistot ovat lisänneet resurssejaan toimia vastaavissa tilanteissa. Kirjoittajien mukaan on myös tärkeää antaa tutkimuksen kautta ääni ihmisille, jotka ovat kokeneet Katrinan tai muiden luonnonkatastrofien tuomia vaikeuksia.

T.A.

Case study 6.3: Feast on the Southeast: Creating a Sustainable Local Food System in Southeastern North Carolina

Lukemani teksti käsittelee Pohjois-Carolinassa syrjäisellä seudulla tehtyä kestävään ruokajärjestelmään liittyvää projektia. Projektin tavoitteina oli parantaa alueen heikossa asemassa olevien viljelijöiden tilannetta, tukea alueen taloutta lisäämällä rahan kiertoa alueen sisällä, terveellisen ruoan (viljelijöiden kasvattamat kasvikset) saatavuuden parantaminen sekä ympäristön rasituksen pienentäminen. Projektia oli mukana käynnistelemässä yhteisötoimintaa koordinoiva keskus sekä julkisia sosiologeja, mutta mukaan kutsuttiin alusta alkaen erilaisia toimijoita: pienviljelijöitä, paikallishallinnon luottamushenkilöitä, paikallisia aktiiveja sekä yhdistyksiä.

Alueella, jossa projekti toteutettiin, teollisuus väheni huomattavasti 1990-luvulla ja työttömyys sekä köyhyys olivat sen jäljiltä yleisiä. Alueella asui myös paljon afroamerikkalaisia sekä alkuperäisamerikkalaisia ja huono-osaisuus oli heidän keskuudessaan huomattavasti valkoisia yleisempää. Projektin toteutuksessa kiinnitettiin huomiota myös monipuoliseen osallistumiseen ja haluttiin saada mukaan eri sukupuolia, eri etnisiin ryhmiin kuuluvia sekä erilaisissa paikoissa asuvia (kaupunkilaisia ja syrjäseudulla asuvia).

Projektiin kuului aluksi yliopisto-opiskelijoiden toteuttama selvitys, jossa kerättiin tietoa viljelijöiden kohtaamista vaikeuksista tuotteidensa myyntiin saamisessa ja toisaalta siihen liittyviä mahdollisuuksia, julkisten laitosten ja ravintoloiden halua ja mahdollisuuksia ostaa paikallisia tuotteita sekä siinä olevat ongelmat sekä paikallisten vähävaraisten tarpeita ja ongelmia terveellisen ruoan saatavuudessa.

Selvityksen jälkeen tehtiin monenlaisia asioita, kuten perustettiin osuuskuntatyyppinen toimija, jonka kautta pienviljelijät voitat toimittaa kasviksiaan julkisille laitoksilla ja muille suurostajille, lisättiin paikallisten kasvisten käyttöä kouluissa ja sairaaloissa, kampanoitiin paikallisen ruoan ostamisen puolesta, aloitettiin yhteisöpuutarhaprojekteja ja koulutettiin nuoria viljelyyn sekä saatiin mahdollistettua paikallisten viljelijöiden tuotteiden ostaminen ruokakupongeilla. Eri osiin saatiin rahoitusta eri tahoilta (esim osuuskunnan perustamiseen tupakkasäätiöiltä ja kasvisten saamiseen laitosruokaloihin yritysyhteistyöllä ja apurahoilla), mutta suuri merkitys projektissa oli vapaaehtoisten työllä.

H.H.


Case study 8.4. The “Third Place” Project, Ray Oldenburg

Ray Oldenburgin artikkeli käsitteli hänen tekemäänsä tutkimusta ”kolmansista tiloista” (”third places”) sekä tutkimuksen/julkaisujen vaikutuksia kyseisten tilojen kehittymiseen. Kolmansilla tiloilla Oldenburg tarkoittaa ajanviettotilaa kodin ja työpaikan lisäksi, paikkaa jossa ihmiset voivat tavata toisiaan sekä viettää (yhdessä) vapaa-aikaansa.

Oldenburgin kiinnostus tutkimukseen lähti omakohtaisesta kokemuksesta hänen asuessaan amerikkalaisella esikaupunkialueella (subdivision), jolle oli tyypillistä sen asumuskeskeinen rakenne; käytännössä alueella ei ollut keskustaa, kauppoja tai paikkoja joissa vaikkapa kävellä. Kaikki matkat tuli tehdä autolla. Ihmisten elämä tällaisilla alueilla olikin automatkailua kahden paikan/tilan välillä: työn ja kodin. Alueilla ei myöskään ollut ajanvietto- tai tapaamispaikkoja ja tästä johtuen osa perheistä rakennuttikin kotiinsa ”viihtymiskeskuksia”.

Oldenburg toteutti tutkimuksensa laajan kenttätyön sekä kirjallisuuden avulla. Kenttätyönsä hän teki 84:ssä ”naapurusto tavernassa” (neighbor tavern) kirjaten ylös kaiken sosiaalisesta dynamiikasta myytävien tuotteiden kautta paikan sisustukseen. Kenttätyön ja kirjallisuuden avulla Oldenburg loi ideaalityyppimallin kolmannesta tilasta, sen välttämättömyyksistä sekä sosiaalisista funktioista.

Oldenburg halusi kirjoittaa tuloksistaan mahdollisimman selkokielisesti, jotta yleisön kiinnostus sekä yhteiskunnallinen muutos onnistuisivat paremmin. Tässä Oldenburg onnistuikin ja tutkimuksen tuloksista kerrotiin useissa medioissa. Vaikutukset ovat näkyneet esimerkiksi työpaikkojen suunnittelussa, jossa on haluttu luoda miellyttäviä ajanviettopaikkoja työntekijöille tulosten parantamiseksi. Tietotyöläisten on arvioitukin viettävän tulevaisuudessa noin 30% työajasta juurikin tällaisissa paikoissa. Myös kirkot ja kirjastot ovat omaksuneet kolmannen tilan konseptin ja rakentaneet esimerkiksi kahviloita ja tapaamispaikkoja tiloihinsa. Kuitenkaan kolmansien tilojen tarkoitus ei ole olla ”maksumuurien” takana, vaan niiden tarkoitus on tuoda ihmisiä lähemmäs toisiaan yhteisöllisyyden sekä yhteisten ajanviettotapojen kautta. Oldenburgin tutkimusten innoittamana esimerkiksi Ron Sher muokkasi Seattlessa epäonnistuneesta kauppakeskuksesta asuinalueen keskelle sosiaalisen tilan, joka lopulta yhdisti sekä vahvisti yhteisöä.

A. S.

---

Vapaat henget: kesyttömyyden perintö

bell hooks

Täydellinen hiljaisuus ympäröi minua. Olen noussut vuorelle katselemaan maailmaa ympärilläni. Täällä puiden, ruohon ja muun versovan maailmassa en pelkää. Tämä on maa, johon synnyin, kesyttömyyden maailma. Erämaa puhuu minussa. Olen kesytön. Kuulen sukuni vanhimpien moitteet äidilleni hänen salliessaan "rehottamiseni", antaessaan luvan kirmata veljeni kanssa ikään kuin mikään sukupuoli ei erottaisi meitä. Kasvamme yhdessä Kentuckyn kukkuloilla, koemme kaukana sivistyksestä syntyvän vapauden. Jo lapsena tiedän, että maalla varttuminen ja saloseudut jättävät ihmisen vaille leimoja. Varttuessamme emme käytä sellaisia sanoja kuin "maalaisjuntti". Maalaiset elävät eristyksissä tiloillaan taajamien ulkopuolella, korpi-ihmiset asuttavat syrjäseutujen niemiä ja notkoja. Täällä asuminen tarkoittaa kesyttömyyttä. Mustat ja valkoiset ovat yhtä villejä. Materiaalisesti kaikki ovat rutiköyhiä, mutta tietävät, miten tullaan toimeen. He eivät halua kahlita itsessään eivätkä luonnossa olevaa kesytöntä. Kentuckyn kukkuloilla opin ensimmäistä kertaa kesyttömyyden tärkeyden.

Myöhemmin, työskennellessäni länsirannikon yliopistossa, yhdistin vapauden intohimon, lapsena kokemani kesyttömyyden, anarkiaan ja uskoon yksilön itsesäätelyn voimasta. Kirjoittaessaan ympäristön, luonnon ja luovuuden yhteydestä kirjansa A Place in Space johdannossa Gary Snyder toteaa: ”Etiikka ja estetiikka ovat syvästi kietotuneet toisiinsa. Taide, kauneus ja taito ovat aina nousseet kielen ja mielen itse-organisoituneesta ’villistä’ puolesta. Paikan ja tilan ideoista, keskittymisestä valuma-alueisiin, tulee malleja ja metaforia. Toiveena olisi nähdä vuorovaikutteisia alueita, oppia, missä olemme, ja siirtyä näin kohti planetaarista ja ekologista kosmopoliittisuutta.” Snyder kutsuu tätä lähestymistapaa ”kesyttömyyden käytännöksi” kehottaen elämään ”kesyttömän mielen itsejärjestäytyneessä eleganssissa”.

Kentuckyn saloseutujen musta väki oli syvästi sitoutunut ekologiseen kosmopoliittisuuteen omine sopusointuisine elämänkäytäntöineen luonnon yksinkertaisessa runsaudessa. He kalastivat, metsästivät, kasvattivat kanoja ja viljelivät tavalla, jota me nyt kutsumme orgaaniseksi puutarhanhoidoksi, tislasivat oman alkoholinsa, viininsä ja viskinsä, ja kasvattivat kukkansa. Heidän uskontonsa oli sisäistä ja yksityistä. Äidinäiti, Baba nimeltään, kieltäytyi käymästä kirkossa sen jälkeen, kun joku oli tehnyt pilkkaa hänen asustuksestaan. Hän muistutti, että Jumalaa voisi palvoa milloin ja missä vain. Sillä, että, että he elivät Appalakkien arvojen mukaan, ei ollut väliä, sillä he eivät sanoneet tulevansa Appalakeilta. He eivät jakaneet Kentuckya itään ja länteen. He pitivät itseään luopioina ja kapinallisina, ihmisinä, jotka eivät halunneet jäädä lakien ja sääntöjen saartamisiksi; ihmisinä, jotka halusivat pysyä itsenäisinä. Jopa silloin, kun olosuhteet pakottivat heidät kaupunkiin, he halusivat elää vapaina.

Koska oli olemassa sekä yksittäisiä mustia kansoja, jotka kiertelivät tämän kansakunnan maita ennen orjuutta, että cherokeiden kanssa tiiviisti eläviä mustia appalakkeja, vapaan aistikkuuden ja orjamentaliteetin sekoitus muovasi ensimmäisten mustien kentuckylaisten elämää. Vaikka orjuus lakkautettiin Kentuckyssa, mustien enemmistön elämä jatkui vaikeana, koska valkoisten ylivalta ja rasistinen hallinta eivät päättyneet. Niille, jotka omistivat maata eritoten syrjäseuduilta (maa oli saatu valkoisilta, joille oli tehty töitä tai sitten se oli ostettu), maanomistus oli itsenäisyyden perusta, vaikka se olisi tarkoittanut niukkuutta.

Itä- tai Länsi-Kentuckyssa asuvien välillä ei tehty eroa. Sukulaisemme Itä-Kentuckysta eivät kutsuneet itseään appalakeiksi, eikä Länsi-Kentuckyssa käytetty tuota termiä. Vaikka lähinaapurit olivat valkoisia, mustat eivät yhdistäneet itseään heihin, vaikka heidän tapansa ja tottumuksensa olivat lähempänä valkoisten muukalaisten tapoja ja tottumuksia kuin kaupungissa asuvia mustia – erityisesti niitä mustien, joilla oli rahaa ja kaupungin tavat. Mustan kaivosmiehen elämä Länsi-Kentuckyssa ei eronnut hänen itäisen vastinparinsa elämästä pienissä kylissä ja kaupungeissa. Vastaavasti mustien vuoristolaisten elämä oli samaa riippumatta siitä, asuivatko he vuoren itä- tai länsipuolella.

Kentuckyn mustissa alakulttuureissa ihmiset liittyivät yhteen laajennetuksi suvuksi, identiteetin määrittelivät sellaiset termit kuin maaseutu ja takamaat. Vasta mennessäni yliopistoon minulta tultiin kysyneeksi appalakeista ja hillbilly-kulttuurista, ja nämä ulkopuoliset kysyjät olettivat aina, että vain köyhät valkoiset asuttivat vuoristoisia syrjäseutuja. Ei ihme, että mustat, jotka vaalivat menneisyyttämme, riippumattomuutta, joka leimasi korpimailla asuvia esivanhempiamme, pyrkivät elvyttämään ja säilyttämään syrjäseudun historian ja perinnön.

Opin varhain elämässäni näiltä Kentuckyn korpimaiden ihmisiltä, joita voisimme nyt kutsua appalakeiksi, arvomaailman, joka perustuu uskoon, että ihmisen täytyy olla ennen kaikkea itsemääräytyvä. Se on radikaalin kriittisen tietoisuuteni perusta. Takamailla asuneet esivanhempani olivat varmoja kahdesta asiasta: siitä, että jokaisen ihmissielun piti olla vapaa, ja että vapaana olemisen vastuuseen vaadittiin yksilön eheyttä, ihmistä, jonka ajatukset, sanat ja teot vastasivat toisiaan.

Heillä ei ollut minkäänlaisia haluja sopeutua sosiaalisiin normeihin ja tapoihin, joiden mukaan valehteleminen ja huijaus on hyväksyttävää. He uskoivat olevansa lakien yläpuolella, jos niin sanotun sivistyneen kulttuurin säännöissä ei ollut järkeä. He tulivat toimeen viljelemällä, kalastamalla ja metsästämällä. Tunnepitoinen nostalgia ei pakota minua muistelemaan heidän maailmaansa. On vain niin, että ilman heidän varhaista ja jatkuvaa tukeaan toisinajattelua ja toisin elämistä kohtaan, en olisi pystynyt pysymään omillani yliopistossa enkä sen jälkeen, kun mukautuminen lupasi turvallisuuden tunnetta ja suurempaa huomiota. Heidän ”appalakkiset arvonsa” ovat tallentuneet tietoisuuteeni totuuksina, joiden mukaan elää, ja ne tarjoavat ja ovat tarjonneet tarvitsemiani välineitä säilyä koossa tässä postmodernissa maailmassa.

Elämällä näiden arvojen mukaan, elämällä eheästi, voin palata synnyinsijoilleni Appalakeille, jossa ei enää vaieta alueen monimuotoisuudesta tai sen laajasta vaikutuspiiristä. Vaikken esitä appalakkista identiteettiä, ajattelen solidaarisuutta, yhteenkuulumisen tunnetta, joka yhdistää minut Appalakkien menneisyyteen, esivanhempiini, mustiin, Amerikan alkuperäisasukkaisiin, valkoisiin, kaikkiin ”yhtä verta oleviin ihmisiin”, jotka kerran perustivat kotikontunsa tänne syrjäseudulle, jossa saattoivat luoda itsensä ja nautiskella vapauden mausta.

https://muse.jhu.edu/article/250425/pdf