Julkisen sosiologian projekti/Kevään 2014 Mills-kurssi/Ryhmätöiden kommentit 10.04.2014

Ryhmätyön kommentit ja huomiot

Artikkelia lukiessamme ensimmäiseksi huomiomme kiinnittyi Millsin asemaan sosiologian vastarannankiiskinä. Vaikka hän olikin ammatillisesti menestynyt ja turvatussa asemassa yliopiston professorina, hän kritisoi voimakkaasti aikansa valtavirtasosiologiaa ja siihen liittyviä ilmiöitä, esimerkiksi tieteellisen kirjoittamisen konventioita, joiden käyttö rajasi suuren yleisön tekstien ulkopuolelle. Kapinointi vallitsevia normeja vastaan vaatii rohkeutta: esimerkiksi työpaikalla asioiden muuttamista ajava saa helposti hankalan ihmisen maineen, josta voi olla vaikea päästä eroon. Kritisointi pitää pystyä perustelemaan järkevästi, mutta silti sitä ei aina oteta suosiolla vastaan, vaikka sen tarkoitus olisikin olla rakentavaa.

Mills oli kuitenkin saavuttanut aseman, josta käsin hänen oli helppo esittää kritiikkiä siitä pahemmin kärsimättä. Vaikka hän suututtikin kollegoitaan, hänen asemaansa yliopiston sisällä ei ollut helppo horjuttaa. Toisilla on siis varaa ja tilaa kapinoida, toisin kuin muilla. Jäimmekin pohtimaan, onko systeemien muuttaminen sisältä käsin tehokkaampaa kuin ulkopuolelta. Onko esimerkiksi parempi pyrkiä vaikuttamaan politiikkaan anarkismilla vai osallistumalla puoluepolitiikkaan? Mills kyseenalaisti yliopistoinstituutiota nimenomaan sisältäpäin, minkä puolesta puhuu se, että hän aloitti kritiikkinsä vasta kun oli saavuttanut ammatillisesti turvatun aseman.

Millsin poliittiset sympatiat olivat vasemmalla. Hänen mukaansa vasemmisto pyrki muuttamaan yhteiskuntaa ja oikeisto puolestaan säilyttämään vallitsevan tilan. Jäimme kuitenkin pohtimaan, pitääkö tämä paikkansa 2010-luvun Suomessa, jossa vasemmisto pyrkii säilyttämään hyvinvointivaltion mahdollisimman muuttumattomana ja oikeisto haluaisi viedä yhteiskuntaa omaan suuntaansa. Millsin ajatuksia pohtiessa onkin hyvä muistaa ajallinen ja paikallinen konteksti eikä ottaa tekstiä sellaisenaan.

Aikakauden ”uusi vasemmisto” muodostui Millsin mielestä yliopisto-opiskelijoista, heidän opettajistaan sekä kulttuurielämän edustajista, jotka hänen mielestään pystyivät muuttamaan yhteiskuntaa toisin kuin työväenluokasta koostuva ”perinteinen” vasemmisto. Yhteiskunnallinen muutos lähtisi siis hänen mukaansa eliitistä käsin, sillä hänen elinaikanaan akateemisesti kouluttautuneet olivat yhteiskunnan eliittiä. Hänen suhtautumisensa akateemisen maailman ulkopuoliseen kansaan oli ristiriitaista: toisaalta hän halusi kirjoittaa myös heille, mutta toisaalta hän nosti itsensä intellektuaalisen suojakuorensa turvin kansan yläpuolelle. Vaikka hän itse alemmasta keskiluokasta ponnistaneena olikin tullut akateemiseen maailmaan ulkopuolisena eikä välttämättä täysin sopeutunut sinne, oli hän kuitenkin tavalliseen kansaan nähden eliittiä.

Itse jäin pohtimaan vielä luennon keskusteluista (kiitos vielä muistiinpanojemme kokoajalle ja kirjoittajalle) juuri tuota teemaa, että onko 2010-luvun Suomessa todella niin, että vasemmisto pyrkii säilyttämään yhteiskunnan mahdollisimman muuttumattomana, kun taas oikeisto on valmiimpi viemään yhteiskuntaa uuteen (tai lue vaihtoehtoisesti omaan) suuntaan. Uskon, että vasemmiston riveissäkin riittää innovatiivisia ihmisiä, jotka pyrkivät muutokseen, mutta sillä tapaa, ettei nämä muutokset tapahdu hyvinvointiyhteiskuntamme kustannuksella. Oikeistolaiset ovat ajoittain liiankin mutkia suoristavasti uusintamassa suomalaista yhteiskuntaa, huomioimatta lainkaan sitä kansanosaa, joka ei pysy näissä muutoksissa ainakaan omin avuin mukana. Käsitin itse Millsin artikkelista, että että oikeisto pyrkii säilyttämään vallitsevan tilan juuri siinä mielessä, että oikeistolaiset eivät menetä esimerkiksi omia paikkojaan yhteiskunnan huipulla, jolloin vasemmisto on yrittänyt horjuttaa tällaista oikeiston hallisemaa yhteiskuntaluokkajärjestelmää.

Viime viikon luennolta (10.4.14) jäi häiritsevästi mieleeni kummittelemaan vielä tämä akateemisen, muille akateemisille henkilöille tarkoitetun, tekstin ja hieman populistisemman tekstin, laajemmalle populaatiolle luettavissa olevan, erot. Olen tavallaan kateellinen Millsin kaltaiselle hahmolle, joka antoi kynänsä sivaltaa tekstejä, jotka ensinnäkin herättivät laajaa mielenkiintoa ja ilmeisesti sopi luettavaksi muillekin kuin pelkille akateemisille koppitutkijoille. Jo pelkästään tämän tekstin kirjoittaminen laittaa pohtimaan, että hui kamala, voinko kirjoittaa näin vapaasti, onko tämä liian reipasta tai rentoa tekstiä. Minut on opiskeluaikanani ajettu sisään systeemiin, jossa kirjoittamisestani on pyritty karsimaan persoonallisuus pois. En saa ottaa (liikaa) kantaa, minun tulee aina pyrkiä objektiivisuuteen ja hallita tieteelliseen kirjoittamiseen kuuluvat konventiot. Kärjistäen voisi sanoa, että tieteellisen tekstin kirjoittaminen toisille tieteilijöille (itsereflektointi omasta henkilökohtaisesta tieteellisydestä on vielä prosessissa) on hirveän hidasta, sillä sen sijaan että saisi Millsin tapaan antaa oman kynän sivaltaa, niin pitää miettiä opponoijan, ohjaajan tai vaikkapa professorin punakynän sivaltamista.

Tosiaan tuosta status quosta voisinkin itsekin muutaman ajatuksen kirjoittaa. Olen tässä ohessa lueskellut Kimmo Jylhämön ja Hanna Kuuselan toimittamaa Politiikkaa, idiootti!:Vastakkainasettelua Zizekin kanssa - pamflettia ja se koostuu Slavoj (the Superstar) Zizekin filosofiasta ja yhteiskunnallisesta ajattelustaan. Kirjan alkupuolella nousee esiin käsite post-politiikka, jota kuvaa lause "vastakkainasettelun aika on ohi". Ajatuksena on siis jossain määrin yhteisymmärryksellinen hegemonia ja kompromissien tekeminen. Tärkeintä on pitää hyväksyä "hyvät ideat" olivat ne sitten mistä ideologiasta hyvänsä. Mutta kuka sitten määrittelee "hyvät ideat? Tai miten ne määritellään. Zizek esittää, että ne määritellään toimiviksi ideoiksi, toimiviksi tämän systeemin sisällä eli niissä kehyksissä, mitkä pitäisi muuttaa. Tätä on siis post-politiikka ja todellinen poliittinen teko sen sijaan muuttaa sen kehyksen mikä määrittelee miten asiat ovat. Politiikkaa kutsutaan usein "mahdollisen taiteeksi". Zizek väittää kuitenkin, että aito politiikka on pikemminkin "mahdottoman taidetta" eli se muuttaa sitä, mitä pidetään mahdollisena tässä yhteiskunnassa.

Edellisen kappaleen perusteella ja vanhan Kokoomus vaalisloganin "Vastakkainasettelun aika on ohi", voi jossain mielin ymmärtää myös Milssin ajatuksia. Elämme jo kapitalistisesssa yhteiskunnassa, joten vasemmiston näkemykset sosialistisemmasta, sosiaalidemokraattisemmasta tai jopa anarkisesta yhteiskunnasta eivät sovi tähän sapluunaan ja pyritään postpolitiikan keinoin häivyttämään, jotta todellista politiikka ei pääse syntymään. Asiaa voinee tutkailla myös tämän hallituksen toimien kautta, jota leimaa (tai ainakin leimasi ennen Vasemmistoliiton lähtöä) konsensus- ja kompromissihakuisuus, koska "mikään muu ei olisi ollut mahdollista"...