Mediakasvatus ja uudet lukutaidot/Syksyn 2013 kurssi/Kansankynttilät

[Paluu paasivulle https://fi.wikiversity.org/wiki/Mediakasvatus_ja_uudet_lukutaidot/Syksyn_2013_kurssi]]

Ryhmä Kansankynttilät

Näkökulma: Alakoulu

Kurssin suorittaminen: Kaikille yhteinen moduli A + Koulun tulevaisuus moduli D

Tehtävät

Moduli A

1. Johdantoluento

2. Sugata Mitran luento koulujen tarpeellisuudesta

3. Lyhytelokuva Noah nuorten sosiaalisen median käytöstä

Moduli D : Koulun kehittäminen

Kokoontuminen 24.10

Alustus: kynttilä1

Puheenjohtaja: kynttilä2

Sihteeri: kynttilä3

Aihe: video 1: How schools kill creativity?

Alustus

Ken Robinson käsitteli luennollaan koulujen yksipuolisuutta teoreettisten aineiden korostajana. Hänen mielestään koulujärjestelmämme tuhoaa lasten luontaisen luovuuden. Lapsi oppii koulussa pelkäämään epäonnistumista niin vahvasti, ettei hän enää uskalla olla luova. Koulussa kun puhutaan vasta, kun tiedetään. Tästä mallista Robinson halusi rohkaista oppimaan pois.

Robinson korosti luovuuden merkitystä ylipäätään. Hän kertoi myös esimerkin lapsesta, joka oli lahjakas tanssija, ja tämän tultua ilmi pääsi vaihtamaan koulua tanssikouluun. Tällainen erikoiskoulujen mahdollisuus voisikin olla yksi ryhmämme keskustelunaiheista. Keskustelemme ryhmässämme esimerkiksi siitä, pitäisikö lahjakkaille lapsille tarjota mahdollisuus opiskella omaa erikoisalaansa jättäen perinteiset aineet vähemmälle? Ja jos pitäisi, niin missä vaiheessa tämä erikoistuminen voisi alkaa? Pitäisikö erikoislukioiden ohella olla olemassa jo erikoistuneita peruskouluja?

Keskustelukooste:

Keskustellessamme ryhmässämme alustuksessa esiin nostetusta koulujen erikoistumisesta, huomasimme aiheen olevan mielenkiintoinen ja varsin laaja. Keskustelua olisi voitu jatkaa loputtomiin. Tähän koetamme tuoda esiin kuitenkin oleellisimman.

Ensinnäkin ajatus erikoiskouluista nostaa pinnalle keskustelun tasa-arvoisuudesta. Onko tasa-arvoa tukevaa, että lapsi saa opiskella omia kiinnostuksen kohteitaan ja kehittyä niissä? Kuulostaa toki varsin oikeudenmukaiselta, mutta riskikkäältä ajatukselta. Nimittäin jos kouluissamme erikoistuttaisiin jo aikaisessa vaiheessa, voisi alan vaihto tulevaisuudessa muodostua ongelmalliseksi. Mitä jos esimerkiksi tanssikoulussa opintonsa suorittanut nuori loukkaantuu vakavasti, eikä voi enää tanssia? Onko hänellä enää mahdollisuutta saada muunlaista työtä aloittamatta opintojaan alusta?

toinen ongelma olisi se, kuka päättää lapsen lahjakkuudesta. Jos lapset saisivat siirtyä erikoiskouluihin jo varhaisessa vaiheessa, eivät he itse tiedostaisi omia kykyjään. Todennäköisesti vanhemmat tekisivätkin nämä päätökset heidän puolestaan. Tällöin esimerkiksi peruskoulun tasa-arvoa luova pyrkimys yhteiskuntaluokkien välisten erojen poistamiseen ei enää toteutuisi. Todennäköisesti vanhemmat sijoittaisivat lapsensa omia perinteitään tai sitten omia toteutumattomia toiveitaan ajatellen. Näin myös yhteiskuntaluokkajako uusintuisi herkästi.

Keskustelimme myös siitä, miten näihin erikoiskouluihin valikoiduttaisiin. Kuka pääsisi arvostettuihin kouluihin? Taito- ja taideaineiden erikoiskouluja ei varmastikaan voitaisi ylläpitää kaikkialla, lahjakkaita lapsia ja päteviä opettajia ei löytyisi riittävästi. Jotta taso pysyisi yllä, tarvittaisiin joko pääsykokeita tai lukukausimaksuja. Näin ollen mahdollisuus luovuuteen rajautuisikin rikkaiden tai aktiivisten vanhempien lapsille. Myös vanhempien aikainen harrastustoimintaan yllyttäminen nousisi korostuneeseen asemaan.

Lisäksi nämä erikoiskouluihin päässeet lapset eivät ehkä joidenkin vuosien kuluttua olisi enää motivoituneita tähän opetukseen. Tästä nousikin esiin uusi keskustelu siitä, voiko luovuuteen pakottaa. Voiko lapsi edelleen jatkaa tanssijan urallaan, vaikka oma motivaatio olisikin huvennut? Mielestämme tämäkin on peruste yhtenäisen peruskoulun säilyttämiselle.

Sen sijaan luovuuden osuus kaikille yhteisessä peruskoulussa on mielestämme koulutusjärjestelmämme haaste. Taito- ja taideaineille olisi hyvä löytää sijaa opetussuunnitelmissa, mutta myöskään perinteisesti arvostettuja tietoaineita ei oikein voida vähentää tai jättää pois. Lapsi tarvitsee kuitenkin opetusta lukemiseen ja laskemiseen. Tästä pääsimmekin kysymykseen siitä, rajautuuko luovuus taito- ja taideaineisiin?

Perinteinen käsitys siitä, että luovuus kuuluu taideaineisiin, on mielestämme vanhentunut. Tietoyhteiskuntamme edellyttää työntekijöiltään innovatiivisuutta ja luovuutta, joka ei suinkaan rajoitu tanssiin ja lauluun. Luovuudella tulisikin ymmärtää ajattelun tapaa, kykyä ratkaista ongelmia ja nähdä asioita uusin tavoin. Tällainen laajemman ajattelutavan kehittäminen ei koulussakaan rajoitu vain taito- ja taideaineisiin. Yhteenvetona toteammekin, että mielestämme luovuuden korostaminen ajattelutapana tulisi liittää osaksi kaikkea opetusta, jolloin se myös tarjottaisiin tasapuolisesti kaikille yhteisen peruskoulun puitteissa.

Aihe: video 2: Let´s use video to reinvent education

Alustus

Videolla Salman Khan kertoi kehittämästään tavasta opettaa matematiikkaa videon avulla. Hän näki video-opetuksessa vastauksen siihen ongelmaan, että perinteisessä opetuksessa oppilaan oppivat vain noin 80% asiasta, sitten siirrytään eteenpäin. Myös yksilölliset erot jäävät voimaan, opettaja ei tiedä, ketkä osaavat mitäkin.

Khanin kehittämä video-opetus tarjosi ensinnäkin oppilaille mahdollisuuden katsoa opetus omaan tahtiinsa, kelaten tarvittaessa uudelleen alkuun. Tämän jälkeen oppilaat voivat edetä tehtävissä omaa tahtiaan, koneen kommentoidessa välittömästi onnistumisesta tai epäonnistumisesta. Seuraavaan tehtävään ei kuitenkaan voisi siirtyä ennen edellisten suorittamista. Tällöin asiat tulisivat opituksi 100-prosenttisesti, kun eteneminen ei muuten onnistu. Lisäksi Khan näki video-opetuksessa mahdollisuuksia parempaan opetukseen. Opettaja näkisi tarkalleen, mitä tehtävää kukakin oppilas ei ole onnistunut suorittamaan, sekä sen, kuinka kauan kenelläkin on mennyt aikaa tehtävien parissa. Näin opettaja voisi keskittyä antamaan yksilöllistä opetusta jokaiselle tarpeensa mukaan.

Videon pohjalta valitsin keskustelun aiheeksi ryhmällemme tällaisen video-opetuksen toimivuuden ja hyödyt / haitat suomalaisessa alakoulussa.

Keskustelukooste:

Aloitimme keskustelumme pohtimalla video-opetuksen toimivuutta suomalaisessa koulussa. Ensinnäkin vastassa olisivat resurssit, niin rahalliset kuin ajallisetkin. Kouluille tarvittaisiin tällaisen opetuksen toteuttamiseen oppilaskohtaiset tietokoneet, sekä toimiva nopea Internet-yhteys. Sellaisia ei tämän hetken kouluistamme löydy. Idean tarvitsisikin olla todella mullistava, siitä saatavan hyödyn merkityksellinen, jotta rahalliset resurssit voitaisiin saada. Kun kuntien taloudellinen tilanne on hyvin rajallinen, tämä saattaisi tarkoittaa rahoituksen poistamista muualta kouluissa. Todennäköisesti videon avulla yritettäisiinkin korvata opettajia esimerkiksi kasvattamalla luokkakokoja ja saamalla näin rahat koneisiin vähentämällä opettajien palkkakustannuksia.

Lisäksi suomalaislapset ja nuoret eivät ole tottuneet kunnioittamaan koulun omaisuutta, luultavasti koneita tarvittaisiinkin lisää lukuvuoden varrella. Myös kotitehtävien ongelmallisuus kasvaisi, kun jokaisen oppilaan kodissa ei varmastikaan ole yhtä laadukkaita laitteita.

Toisena tulevat esiin ajalliset resurssit. Vaikka video-opetuksen käyttö säästäisi mahdollisesti opettajan aikaa oppitunnilla, lisäisi se huomattavasti opettajan työhönsä tarvitsemaan aikaa oppituntien jälkeen. Koko ajatushan rakentuu sen varaan, että opettaja iltaisin katsoo kunkin oppilaan henkilökohtaisen suoriutumisen tehtävistä, ja rakentaa hänelle sen mukaan yksilöllisen jatkosuunnitelman havaitsemiinsa puutteisiin. Jos luokkakoot ovat suuria, tarvitsee opettaja tähän työhön huomattavan paljon aikaa.

Tämä henkilökohtainen suoritusten seuraaminen vaikuttaa myös oppilaiden yksityisyyden turvaamiseen. Oppilas saattaa kokea hyvinkin ahdistavana sen, että opettaja voi seurata tehtävän tekemistä tahollaan reaaliaikaisesti. Ikään kuin opettaja olisi koko ajan niskan takana hengittämässä. Suomalaisessa kulttuurissa yksityisyys on korostunutta, haluamme tehdä asioita omassa rauhassamme. Tällainen työskentelytapa uhkaisikin turvallisuudentunnettamme.

Lisäksi keskustelussamme nousi esiin suomalaiseen kulttuuriin kuuluva epäonnistumisen pelko, ja sen mukanaan tuoma pyrkimys onnistua tehtävissä vaikka epärehellisin keinoin. Toisin sanottuna tehtävien vieminen koneelle johtaisi nopeasti lahjakkaan oppilaan hyväksi käyttämiseen koko luokan tehtävien tekijänä. Internetissä tehtävien tekeminen toisten puolesta on liian helppoa.

Emme myöskään näe ajatusta inhimillisen toiminnan siirtämisestä Internetiin ongelmattomana. Inhimillinen kontakti on ensinnäkin tärkeää, etenkin lapsille ja nuorille. Toiseksi luottamuksemme koneisiin ei ole täydellinen, koneet saattavat toimia huonosti tai kaatua kokonaan. Koneilla ei siten tulisikaan korvata ihmisiä, vaan niitä tulisi ainoastaan käyttää hyödyksi.

Yhteenvetona tulimmekin siihen tulokseen, että videolla esitelty ajatus videokouluista ei korvaa nykyistä kouluamme, mutta toisi siihen hyvän lisän. Tällaista videokoulua voitaisiin esimerkiksi käyttää kurssin alussa oppilaiden lähtötasoa selvittämään, sekä kurssin lopussa varmistamaan, että kaikki asiat on opittu. Tässä välissä luokkahuoneissa tapahtuva opetustyö toisi kuitenkin tarpeellista sosiaalista kanssakäymistä ja mahdollisuuden myös yhteisölliseen oppimiseen. Lapset tarvitsevat matematiikan opetukseen myös ohjausta luovaan ajatteluun, ongelmanratkaisuun ja omien päätelmiensä kielentämiseen. tämä kaikki onnistuu mielestämme parhaiten ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Lisäksi ajoittain tapahtuva video-opiskelu olisi mahdollista nykyisillä tietoteknisillä resursseillamme.

Kokoontuminen 29.10

Alustus: kynttilä2

Puheenjohtaja: kynttilä3

Sihteeri: kynttilä1

Aihe: video 5: Short intro to the Studio School

Alustus:

Videolla esiteltiin studiokoulu tapana ehkäistä nuorten syrjäytymistä. Ajatuksena studio koulussa olikin se, että nuoret saisivat oppia tekemällä todellisia asioita. Koulussa voitaisiin esimerkiksi tehdä yrittäjyys-projekti, jossa nuoret vaikkapa perustaisivat todellisen yrityksen kaikkine paperitöineen, suunnittelisivat tuotekehitystä ja markkinointia jne. Nuoret voisivat jopa saada todellisia tuloja perustamansa yrityksen nimiin.

Tämä opiskelumuoto koettiin opiskelijoiden keskuudessa tervetulleena vaihtoehtona perinteiselle koululle. Se poisti nuorten vaikeuden hahmottaa, miten koulu palvelee todellista elämää. Opiskelu studio koulussa tekemisen kautta vaikutti siis motivoivan nuoria oppimaan.

Ryhmäkeskustelumme puheenaiheeksi valitsinkin koulun erillisyyden todellisesta elämästä. Pohtisimme tällaisen ”projektimuotoisen” koulun mahdollisuuksia yhteiskunnassamme.

Keskustelukooste:

Tekemällä oppiminen sai ryhmässämme hyväksyntää. Olimme kuitenkin sitä mieltä, että Suomen yhteiskunnassa ammattikoulut ja oppisopimuskoulutus ovat tarjonneet mahdollisuuden tämäntyyppiseen opiskeluun jo pitkään. Ammattikouluissamme opitaan nimenomaan tekemällä, oppisopimuksen turvin nuori voi jopa kiinnittyä työelämään ilman pakollista koulumuotoista opiskelua. Samoin ammattikorkeakouluissamme kouluoppiminen ja tekemällä oppiminen on yhdistetty mahdollisuudeksi kehittää osaamistaan jopa korkeakoulutasolle. Ja ammattikorkeakouluissamme tehdään myös paljon studio koulu –videolla esitellyn tyyppisiä projektimuotoisia oppimiskokonaisuuksia.

Tulimmekin siihen tulokseen, että Suomen järjestelmä tarjoaa jo nykyisellään hyvät mahdollisuudet edetä urallaan tai työllistyä ilman koulumaista opiskelua. Lisäksi korkeakoulutuksen yleistyminen maassamme on saattanut tutkinnot jonkinlaiseen inflaatioasemaan perinteisten työläisammattien noustessa halutumpaan asemaan. Enää ei ole selvää edes se, saako korkean koulutuksen avulla elintasoaan sen korkeammalle kuin pelkän ammattikoulun käymällä. Työvoimapulasta kärsivillä aloilla tekijät voivat nykyisin hinnoitella työnsä korkeallekin.

Toisaalta keskustelussamme tuli kuitenkin esiin myös se näkökulma, että varhaisemmassa vaiheessa lapset ja nuoret tarvitsevat enemmän ohjausta. Esimerkiksi alakoulussa tällainen studio koulu –malli ei suoraan olisi sovellettavissa. Oppilailla ei vielä olisi näkemystä siitä, kuinka ryhtyä toimeen, mitä heiltä odotetaan. Tulimmekin siihen tulokseen, että mitä nuoremmista oppilaista on kyse, sitä tärkeämmässä roolissa opettaja on vastuunkantajana todellisesta oppimisesta.

Keskustelimme myös siitä, että kaikki nuoret eivät ole samanlaisia. Joukosta löytyy myös niitä nuoria, jotka nauttivat nimenomaan perinteisestä kouluopiskelusta. Kaikki eivät ylipäätään opi tekemisen kautta, vaan myös lukemalla ja kuuntelemalla oppijoita löytyy. Siksi tekemällä oppiminen ei voikaan mielestämme korvata kaikkea opetusta, vaan tähänkin olisi löydettävä jonkinlainen tasapaino opetusmenetelmien välille.

Yhteenvetona keskustelumme johtikin päätelmään siitä, että studio koulu soveltuisi hyvin käytettäväksi yhtenä opetusmuotona toisten joukossa. Nimenomaisesti se voitaisiin ottaa käyttöön syrjäytymisen ehkäisyssä, tarjoten tämäntyyppistä opetusta niille, jotka eivät koulutyöhön motivoidu.

Aihe: video 6: Kids can teach themselves

Alustus:

Sugata Mitran toinen video käsitteli pitkälti samoja asioita kuin hänen ensimmäinen videonsakin. Esimerkiksi ”hole in the wall” –menetelmä esiteltiin tässäkin, samoin Mitran ajatus lapsista toistensa opettajina. Tässä videossa aiheeseen pureuduttiin kuitenkin hiukan eri näkökulmista. Esimerkiksi koulujen välisiä eroja pohdittiin enemmän.

Mitra nosti esiin esimerkiksi ajatuksen siitä, että tekniikkaa tulisi tuoda huonompiin kouluihin sen sijaan, että kaikki mahdollisuudet tarjotaan rikkaiden alueiden hienoille kouluille. Näin tekniikan tuomista mahdollisuuksista hyödyttäisiin enemmän, niiden vaikutukset huono-osaisempiin lapsiin olisivat suuremmat. Koska Suomessa ei tällaista selkeää luokkajakoa kuitenkaan ole, tämä aihe ei vaikuttanut kovin hedelmälliseltä ryhmäkeskustelun kannalta.

Lisäksi Mitra pohti videolla opettajien välisiä eroja. Hän nosti esiin kysymyksen siitä, onko huono opettaja parempi vai heikompi lasten oppimisen kannalta kuin kone. Lisäksi Mitra keskittyi kuvaamaan lapsia toistensa opettajina.

Keskustelukooste:

Aloitimme keskustelumme pohtimalla eriarvoisuutta Suomen koulujen suhteen. Vaikka kaikille yhteinen peruskoulu tarjoaakin näennäisen tasa-arvon eri koulujemme välille, totesimme eroja koulujen välillä kuitenkin löytyvän. Ensinnäkin koulujärjestelmäämme kuuluu kunnallisten peruskoulujen lisäksi myös joukko yksityiskouluja, joihin oppilaat valikoituvat hyvien keskiarvojen perusteella. Epäilemättä näissä kouluissa myös rahoitustilanne on toisenlainen kuin kunnallisissa kouluissa, mikä mahdollistaa hyvin erilaisen teknisten apuvälineiden käytön.

Lisäksi kouluverkossamme on mukana valtion ylläpitämiä kouluja, kuten normaalikoulut. Myös näissä kouluissa resurssit ovat aivan omalla tasollaan. Esimerkiksi tietotekniset välineet ovat normaalikouluissa kiinteä osa opetusta, niitä saatetaan jopa jakaa oppilaille lukuvuoden ajaksi käyttöön.

Myös kunnallisten koulujen välillä esiintyy eroja. Eri kunnat resurssoivat koulutoimensa eri tavoin. Jopa saman kunnan sisälläkin eri kouluilla vaikuttaa olevan varaa suurempiin teknisiin investointeihin. Ja mahdollisesti täällä meilläkin näitä paremmin rahoitettuja kouluja käyvät juuri ne oppilaat, joille tekniikan käyttö muutenkin on tutumpaa.

Tästä keskustelusta siirryimme videon varsinaiseen aiheeseen, siihen, voivatko lapset opettaa toisiaan. Toisin sanottuna, onko opettaja tarpeellinen.

Mielestämme yhteiskunnassamme vallitsee individuaalinen eetos, joka ei edesauta lasten oppimista yhteistyössä keskenään ilman valvontaa. Suomessa ollaan hyötykeskeisiä, toisen etu nähdään monesti omana tappiona. Omaa osaamista ei näin ollen edes haluta jakaa, sillä se on omaa pääomaa tulevaisuudelle, jolla aiotaan itse menestyä kilpailussa. Koska elämme jatkuvasti kiihtyvän kansainvälisen kilpailun keskellä, ei tämä asennoituminen tule lähivuosina muuttumaan.

Näin ollen kouluissamme tarvitaan opettajaa tiedon jakajana. Opettaja toimii riippumattomana ohjaajana, jonka ainakin tulisi pyrkiä tukemaan jokaisen oppilaan oppimista ja tulevaa menestystä tasapuolisesti.

Toisaalta myös opittavista asioista päättäminen on perinteisesti annettu opettajan (tai opetussuunnitelman) valtaan. Tämänkin näimme hyvänä asiana. Lasten sisäinen motivaatio ei välttämättä kohdistu asioihin, joiden oppiminen palvelisi hyvää yhteiskunnallista kehitystä. Koska jokainen tähtää oman etunsa maksimointiin, ei omaehtoisesti välttämättä opiskeltaisi esimerkiksi ympäristön suojelua, vaan ennemminkin jotakin itselle mielihyvää tuovaa. Samoin vastuu opeteltavista asioista kuuluu opettajalle aikuisena ihmisenä. Lapset eivät voi olla vastuussa siitä, että tekisivät valintoja, jotka mahdollistavat esimerkiksi myöhemmän suuntautumisen jatko-opintoihin.

Yhteenvetona ryhmässämme päädyttiin kannattamaan lämpimästi oppilaiden itseohjautumista ja yhteistyöhön kannustamista, mutta emme nähneet opettajatonta koulua toimivana reittinä siihen.

Kokoontuminen 1.11

Alustus: kynttilä3

Puheenjohtaja: kynttilä1

Sihteeri: kynttilä2

Aihe: video 7: The 100 000 student class room

Alustus:

Video lähti liikkeelle toteamalla koulun pysyneen samanlaisena kautta historian. Vuosien kuluessa maailmankuva muuten on muuttunut, työelämä mullistunut moneen kertaan, mutta koulu jatkaa edelleen luokkahuoneen ja liitutaulun varassa.

Peter Norvig oli kuitenkin kehittänyt vaihtoehtoisen tavan opiskella. Hän kertoi laajasti kehittelemästään videokurssista, joka oli saatavilla Internetissä. Näin hän oli videon avulla tavoittanut yli 100 000 opiskelijaa.

Tässä hän näki hyvänä esimerkiksi sen, että jos joku osaa opettaa asian todella hienosti, pääsevät opiskelijat kautta maailman seuraamaan tätä laadukasta opetusta. Lisäksi videon katsomisen saattoi ajoittaa mihin ajankohtaan itse halusi, se toi joustoa opiskeluun. Videon saattoi myös katsoa moneen kertaan halutessaan.

Täysin joustavaksi hän ei kuitenkaan videokurssia katsonut voitavan tehdä. Hyvin pian oli käynyt ilmi, että tarvitaan deadlinet, jotta kurssiin liittyvät työt tulee suoritettua. Hän suosittelikin, että luentovideo pidetään nähtävillä Internetissä vain rajoitetun ajan, esimerkiksi viikon. Tässä ajassa jokaisen on video katsottava. Viikon aikana aikataulun voi kuitenkin itsenäisesti sovitella.

Keskustelukooste:

Pohdimme ryhmässämme Internet videoiden hyödyntämistä kouluissamme. Päädyimme pohtimaan tätä kurssia esimerkkinä. Olimme yksimielisiä siitä, että tämän kurssin suoritustapana videot olivat varsin hyvä ja toimiva käytäntö. Videot olivat hyviä, niistä sai paljon irti. Lisäksi omaa aikatauluamme helpotti suuresti tilaisuus katsoa videot itse valittavana ajankohtana.

Yliopisto-opiskelussa näemmekin tällaisen video-opiskelun toimivana opiskelutapana. Kaikki voivat hyötyä hyvistä luennoitsijoista, ja näkyvyys ruudulle on parempi kuin tilanne luentosalissa. Lisäksi tällainen opiskelumuoto helpottaa opintojen suorittamista maantieteellisesti laajalla alueella sijaitseviin oppilaitoksiin. Opiskelumuoto säästäisi myös luontoa, kun turhat ajomatkat karsiutuisivat pois.

Alakoulumaailmassa video opiskelu sen sijaan ei ollut mielestämme yhtä toimivaa. Toki videoiden katselu jossain määrin voisi motivoida myös lapsia. Videoiden pituus tulisi kuitenkin olla hyvin rajoitettu, jotta lapsen mielenkiinto ja keskittyminen pysyisivät yllä. Samoin mielestämme olisi oleellista, että tällainen ruudulla työskentely keskeytettäisiin tasaisin väliajoin, ja tehtäisiin jotakin toiminnallisempaa. Näin lapset saisivat kokonaisvaltaisempaa opetusta, mikä mielestämme on erittäin tärkeää.

Yhteenvetona näimme video kurssien tuovan niin mahdollisuuksia kuin haasteitakin. Opiskelu videoiden kautta soveltuu mielestämme parhaiten opiskelijoille, jotka pystyvät jo itse ottamaan vastuun opinnoistaan, sekä itsestään ylipäätään. Opiskelijan tulee osata hallita ajankäyttöään ja pitää huoli myös esimerkiksi liikkumisesta ruudun ääreltä pois.

Aihe: video 10: Teach statistics before calculus

Alustus:

Arthur Benjamin käsitteli videossaan matematiikan opetuksen sisältöä. Benjamin pohti matematiikan merkitystä arjessa ja työelämässä. Hän näki laskukoneiden ja tietokoneiden syrjäyttäneen pitkälti matematiikan perinteistä merkitystä elämässä. Varsinaisten laskutoimitusten tekeminen jää koneiden vastuulle, joten tarvetta niiden opetukseen ei enää ole. Lisäksi hän totesi kouluissa opetettavan matematiikan olevan ”korkealentoista” oppilaiden arjen tarpeisiin. Näin ollen opiskelijat kyselevätkin monesti, mikä merkitys matematiikalla on elämässä.

Sen sijaan todennäköisyyslaskenta on Benjaminin mukaan noussut yhteiskunnassamme keskiöön. Todennäköisyyslaskennan hallinta antaakin hänen mukaansa eväitä hallita erilaisia elämässä vastaan tulevia tilanteita. Erilaisten riskien toteutumisen todennäköisyys, samoin kuin tulevien tapahtumien ennakointi todennäköisyyksien avulla on osa jokaisen elämää.

Ryhmäkeskustelun aiheeksi valitsinkin luonnollisesti matematiikan ja erityisesti todennäköisyyslaskennan paikan koulussa ja toisaalta elämässä.

Keskustelukooste:

Benjaminin näkemykset olivat mielestämme varsin perusteltuja. Vaikka kouluissa opetetaankin peruslaskutoimituksia, unohtuvat ne pian laskukoneen käytön myötä. Samoin erilaiset ulkoa opeteltavat kaavat pysyvät mielessämme korkeintaan matematiikan kokeeseen asti, eikä niinkään pitkään, jos laskukoneen käyttö kokeessa sallitaan.

Sen sijaan elämämme uusliberalistisessa markkinataloudessa edellyttää jokaiselta taitoja hallita todennäköisyyslaskentaa. Jo esimerkiksi koulutussuuntaansa valitessaan opiskelijan tulisi osata kartoittaa tulevat työllistymismahdollisuutensa eri aloilla. Tällainen ennakointi edellyttää jonkinlaista näkemystä tulevien tapahtumien todennäköisyyksistä. Samoin työtä etsiessään tulee oivaltaa se tosiasia, että yksi hakemus harvoin tuo työpaikkaa. Elämäänsä suunnitellessaan tuleekin osata huomioida todennäköisyys siitä, kauanko työn hakeminen tulee kestämään ja montako hakemusta se vaatii. Seuraavaksi asuntolainaa haettaessa pankkien kilpailuttaminen on arkipäivää, todellisten vuosikorkojen vertailu antaa rahanarvoista etua. Lisäksi on myös tässä kohtaa osattava ennakoida tulevat riskit ja niiden tapahtumisen todennäköisyydet, esimerkiksi valittaessa sopiva takaisinmaksuturva.

Totesimme kuitenkin matematiikan olevan muutakin kuin vain laskutoimituksien ja todennäköisyyksien hallintaa. Matemaattinen ajattelu on laaja kokonaisuus. Se sisältää myös ajattelun tapoja, avaruudellista hahmottamista ja erilaisten käsitteiden sisäistämistä. Mielestämme alakoulussa matematiikan opetus tähtääkin laskutaitojen ohella juuri kehittämään oppilaiden matemaattista ajattelua ylipäätään. Lapset oppivat alakouluiässä erilaisia käsitteitä, kuten lukumääräisyyden käsitteen. Samoin avaruudellinen hahmottuminen kehittyy tässä iässä. Näin ollen alakouluissa matematiikan opetus tuleekin suunnitella myös näistä kehityksellisistä lähtökohdista käsin.