Mediakasvatus ja uudet lukutaidot/Syksyn 2013 kurssi/keskustelusivulle 1

Wikiopistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

28102013 KOOSTE _ Sugata Mitran video_ WIKIÄISET : Eija, Anna-Maija, Jukka, Anne ja Marjut pohtivat

HUOM! Ryhmän yhteisestä päätöksestä kahden ensimmäisen videokoosteen toteutus muodossa, jossa ryhmän jäsenten nimet ja tekstituotos näkyvissä!



Sugata Mitran videosta nousi Wikiäisten pohdinnoista vahvasti esille kaksi selkeää teemaa;

            AJATUKSIA SUGATA MITRAN TUTKIMUKSISTA 
            KOULUTUSJÄRJESTELMÄN SISÄLLÄ TOTEUTETTAVAN PEDAGOGIIKAN POHDINTAA TIETOYHTEISKUNNAN VIITEKEHYKSESSÄ


AJATUKSIA SUGATA MITRAN TUTKIMUKSISTA

Eija: Sugata Mitra on tehnyt hienoa työtä tuodessaan Intiassa oppimismahdollisuuden myös slummissa ja syrjäseuduilla asuvien lasten ulottuville. Hänen ajatuksensa rohkaisun ja kannustuksen merkityksestä oppimisprosessissa on mitä tärkein, mutta ei suinkaan uusi idea kasvatuksessa. Suomalaista koulua ja aikuisopiskelua ajatellen Sugata Mitran suurin anti lienee ajatuksessa käyttää tietoverkkoa esim. autenttisen kielen opiskeluun (englannin kielellä Internetissä lienee riittävästi materiaalia hyvän kielitaidon oppimiseen) sekä tiedonhankintaan erilaisista mutkikkaistakin aihepiireistä. Hän esittää ajatuksen siitä, että opettajan tärkein tehtävä oppimisprosessissa on esittää kysymyksiä, väistyä syrjään ja ihailla lopputulosta. Tästä voisin olla samaa mieltä.

Anna-Maija: Sugata Mitran käytännön tutkimustulokset lasten oppimisesta tietokoneen avulla ilman opettajaa Intian pienissä kylissä ja slummialueilla herättävät minut pohtimaan luovuuden ja uusien oppimisympäristöjen merkitystä Suomen koulutuskentällä. Videolla esitettyjen tutkimusten tulokset puhuivat yhtenevää kieltään: Lapset oppivat tekemään sitä mitä he haluavat oppia tekemään. Jos lapsilla on mielenkiintoa, oppimista ja koulutusta ryhmissä tapahtuu. Sugata Mitran tutkimustulosten perusteella oli pääteltävissä, että lapset voivat oppia käyttämään tietokoneita ja internetiä omin neuvoin, riippumatta keitä he ovat tai missä he ovat. Myös luovuus oppijan voimavarana korostuu. Ongelmien ratkaisukyky, uudet oppimis- ja opetusideat, luova ja toimiva ryhmädynamiikka sekä ryhmätyöskentely nousevat tämän videon tutkimustulosten keskeisiksi teemoiksi. Sugata Mitran videon katsottuani, pohdin entistä syvemmin luovuuden ja kannustamisen merkityksen korostamista ja niiden vaikutuksia oppimisessa ja opetuksessa läpi koko kansallisen koulutusjärjestelmämme. Mitä on luovuus? Miten luovuus määritellään? Itse kiteyttäisin luovuuden määrittelyn alla oleviin lauseisiin ja samalla voisimme pohtia, näkyykö luova toiminta ja sen tuottamat innovatiiviset toiminnalliset työskentely- ja opetusmenetelmät kansallisella koulutuksen kentällämme riittävästi:

   •Kyky nähdä uusia asiayhteyksiä ja kehittää epätavallisia ideoita
   •Kyky tuottaa tarkoituksellisesti jotakin uutta tai ainutlaatuista
   •Perustuu usein laajaan tietovarantoon tai kokemukseen
   •Taustalla vapaus, joustavuus, ennakkoluulottomuus, kokeilunhalu, kyky ottaa riskejä, 
    mielikuvitus, itsenäinen arvostelukyky, reflektio, ilmaisukyky

Sir Ken Robinsonin mukaan koulut tappavat luovuuden! Kannattaa katsoa humoristisesti esitetty mutta painavaa asiaa sisältävä video, jos haluaa laajentaa ja syventää ajattelua aiheen tiimoilta. http://www.ted.com/talks/ken_robinson_says_schools_kill_creativity.html. Sugata Mitran tutkimustulokset osaltaan rohkaisevat meitä kaikkia toimimaan sen puolesta, että luova toiminta ja sen tuottamat parhaat ideat ja tulokset näkyisivät entistä selkeämmin koulutustoiminnassamme.

Jukka: Sugata Mitran Hole in Wall ja Minimal invasive education> Pedagogisena lähtökohtana oli niin sanottu Minimal invasive education, jossa opiskelijat oppivat toisiltaan ilman opettajan ohjausta. Itseohjautuvuus ja vertaisoppiminen on lähes ainoa ohjauksen muoto. Sugatan Mitran kokeilujen taustalla on ollut kehitysmaiden lasten köyhyyden ja syrjäytymisen ratkaiseminen. Koska maaseudulla ei ole opettajia, hän tarjosi lapsille mahdollisuuden opiskella itsenäisesti. Hole in the Wall projektin tuloksena suurimmaksi osaksi lukutaidottomat lapset oppivat tietokoneen käyttöä sekä riittävästi englannin kieltä käyttääkseen sähköpostia, chattiä sekä etsiäkseen tietoa internetistä. He kehittyivät myös englannin puhujina. Heidän matemaattis-luonnontieteellinen ymmärryksensä kasvoi ja he oppivat perustelemaan mielipiteitään sekä tunnistamaan manipulaatiota. He oppivat sosiaalista vuorovaikutusta ja yhteistä ongelmanratkaisua. Mitra tarjoaa ratkaisun kokonaisvaltaisen oppimisprosessin syntymiseen pilvikoulun kautta, jossa kaikki oppivat toisiltaan. Olemme mukana vastaavassa opetusmallissa parhaillaan itsekin. Wikipedian ideana on korjata itse virheellistä tietoa muiden toimesta. Mitra kutsuu oppimista pilvessä termillä Self Organized Learning Environment. Ohjaaja tarjoaa vain mahdollisuuden oppimiselle ja rohkaisua, oppiminen tapahtuu oppijoiden itsensä toimesta. Silti voitaneen kysyä, syntyykö oppijoille aina kokonaisvaltainen kuva opittavasta asiasta.

Anne: Sugata Mitran luennosta jäi päällimmäisenä mieleen (lasten) kyky oppia uutta hyvin nopeasti. Esimerkiksi lapset, jotka eivät olleet koskaan nähneet tietokonetta, oppivat käyttämään sitä muutama tunti ensikohtaamisen jälkeen (toki pienellä avustuksella). Myös muissa kylissä itseoppiminen tuotti jonkinasteisia tuloksia, vaikka oppimistehtäviä vaikeutettiin huomattavasti. Kylän asukkaat oppivat jotain uutta ryhmänä ja he myös opettivat toisiaan ryhmänä. Sugata Mitran luennolla nostettiin esille ajatus siitä, että oppimista voi tapahtua niin kotona, kouluissa ja koulujen ulkopuolella. Oppiminen ei ole siis paikkasidonnaista, jolloin etä- ja itseopiskelu (yksin tai ryhmässä ilman opettajaa) voi mahdollistaa yhä useamman yksilön pääsyn tiedon pariin. Ajatuksena tämä on mahtava, mutta miten varmistaa oppimistulos? Olenkin samaa mieltä aiempien kommentoijien kanssa siitä, että myös itseopiskelu tarvitsee jonkinlaista ohjausta, jotta opittu tieto ei jäisi pirstaleiseksi ja vajaaksi jostain suuremmasta kokonaisuudesta. Sugata Mitran luento toi mielestäni esille erityisen hyvin juuri sen puolen, ettemme me ihmiset ole täysin uunoja oppimisen suhteen. Me kykenemme oppimaan itsenäisesti, tulimme sitten mistä lähtökohdista tahansa.

Marjut: Sugata Mitran puheenvuoro oli hyvin herättelevä ja innostava. Itse ajattelen, että opettajan rooli on murroksessa ja vastuu oppimisesta on siirtymässä enenevässä määrin opettajan tasolta oppilaan tasolle, opettajajohtoisuudesta kohti kollektiivisempaa oppimista. Näen, että ideaalissa oppimistilanteessa opettajan ja oppilaan välinen (auktoriteetti) kuilu katoaa ja lopulta jäljelle jää yhdenvertainen ihmisten välinen vuorovaikutus, jossa parhaat ideat ja perustelut – eivät ihmisten roolit – ratkaisevat. Kuten kurssimme opettaja sanoi viime maanantaina, meistä jokainen voi käydä vaikkapa tämän kurssin opintosuunnitelman kirjoittamassa uudelleen, tietysti hyvien perustelujen kera. Mitä tulee Mitran puheenvuoron ja sen innostavuuteen, ajattelen, että ideaali opettaja on nimenomaan innostaja, ihminen, joka osaa pitää mielenkiintoa yllä ja kannustaa oppilaita ottamaan itse selvää asioista


KOULUTUSJÄRJESTELMÄN SISÄLLÄ TOTEUTETTAVAN PEDAGOGIIKAN POHDINTAA TIETOYHTEISKUNNAN VIITEKEHYKSESSÄ

Eija: Sugata Mitran ajatukset koulutuksen historiasta ovat ymmärrettävät hänen taustaansa vasten tarkasteltuina. Suomessa asuvalle brittiläinen imperiumi on melko kaukainen asia eikä täkäläisen koulujärjestelmän juuria voi sieltä löytää. Suomalaisen koulujärjestelmän laadukkuutta on viime vuosina suitsutettu ja olisin itsekin taipuvainen pitämään järjestelmäämme pääosin hyvänä. Yleinen ja yhtäläinen mahdollisuus koulutukseen on hieno asia. Koen tärkeäksi nykyisessä koulujärjestelmässä myös ilmaiset ateriat ja terveydenhoidon sekä iltapäiväkerhotoiminnan. Koulun opetussuunnitelma heijastanee yhteiskunnan arvoja. Opetussuunnitelmaan olisin halukas lisäämään taito- ja taideaineita (askartelua, maalaamista, piirtämistä, käsitöitä, tanssia, ruuanvalmistusta, teatteria, musiikkia).

Minusta on tärkeää, että kouluissa tapahtuvassa opiskelussa säilytetään struktuuri eli on tärkeää, että opettaja/ohjaaja valmistelee aihepiiriä ja esittää kysymyksiä olennaisista asioista. Etäopintoihin suhtaudun luonnollisesti myönteisesti ja Sugata Mitran Sole-menetelmästä saattaisi löytyä uusia ideoita etäopintojen toteuttamiseen. Verkko-opetuksen toteuttamisessa koen tärkeäksi laadukkaat opetusmateriaalit eli laadukkaat sisällöt verkossa. Opetuksen ohjaajalla on sisältöjen valinnassa tärkeä rooli ainakin pienimpien oppijoiden kanssa. Tärkeää on myös medialukutaidon ja lähdekriittisyyden opettaminen lapsille, nuorille ja aikuisille.

Anna-Maija: Olisiko aika heittää opettajien perinteiset, aikansa eläneet opetusmenetelmät romukoppaan? Tilausta on jo pitkään ollut luoville, kannustaville ohjaajille, joiden pääsääntöinen tehtävä opettamisen sijaan on johdattaa oppilaita erilaisten ryhmätyöskentelymenetelmien avulla ratkaisemaan yhteisiä oppimisen haasteita aina seuraavaa askelmaa opiskelun tavoitepolulla tavoitellen. Vai onko todellakin niin, että vain nuorempi opettajasukupolvi pystyy aktiivisesti tarttumaan koulutuskentällä oleviin haasteisiin ennen kuin toivottuja muutoksia voidaan havaita? Toisaalta on esitettävä kysymys, miten paljon ylipäätään perinteisen ja kovin rajatun koulutusjärjestelmän sisällä voidaan mitään toimintaa uudistaa ja kehittää kun kaikki toiminta on ylhäältä päin valmiiksi saneltua! Tulevaisuuden uusia oppimisympäristöjä pohdittaessa globaalista näkökulmasta, näen eurooppalaisessa, koulujen välisessä kansainvälisessä yhteistyössä entistä tiiviimpää käytännön yhteistyötarvetta. Koulutuspoliittisten juhlapuheiden ja oppilaitosten uumeniin haudattujen monien hankekokeilujen sijasta olisi rahaa ohjattava jatkuvan, tuloksellisen, innovatiivisen ja läpinäkyvän toiminnan työmuotoihin sekä avoimemmin levitettävä netin välityksellä uusia ja luovia oppimiseen liittyviä yhteistyökokeiluja. Miten Sugata Mitran video inspiroi suomalaisen alakoulun 4-6 luokan opettajaa luovasti kehittämään opetustyötään yhdessä esim. espanjalaisen kollegansa kanssa niin, että molempien oppilasryhmien kanssa uudet oppimisympäristöt ja tulevaisuuden uudenlaiset lukutaidot on opetuksessa huomioitu? Emeritusprofessori Kari Uusikylän kirjallista tuotantoa aikanaan luettuani muistiini piirtyy vahvasti lukuisat esimerkit lahjakkaiden opiskelijoiden luovien kykyjen tukahduttamisesta oppitunneilla ja harrastuksissa. Jotta voimme olla luovia tarvitsemme mahdollisuuden ja rohkaisua tehdä asioita toisin. Toisin tekemiseen liittyy mielestäni vahvana seuraavat toiminnalliset elementit:

   •Riippumattomuus, vaihtoehtojen etsiminen
   •Ideoiden tukeminen, kuuntelu, rohkaisu
   •Lupa epäonnistua, kyky sietää epävarmuutta, ottaa riskejä
   •Edellyttää suvaitsevaisuutta

Jukka: Minimal invasive education malliin liittyy palastellun tiedon haaste. Sama ilmiö liittyy ubiikkiin oppimiseen (mobiilioppiminen ja sosiaalinen media) ja opiskelun kaikkiallisuuteen. Oppimisympäristö kulkee opiskelijan mukana mobiililaitteen muodossa. Oppimistilanteita on siellä täällä ja keskittyminen jakautuu pirstaleisiin hetkiin. http://www.sivistys.net/uutiset/ubiikki_oppiminen_on_kaikkiallista.html

Aivotutkija Susan Greenfield puhuu fluid intelligencestä, joka on erityisesti nuorille tyypillinen älykkyyden muoto ja ilmenee muun muassa nopeana tiedonkäsittelykykynä. "Crystalliced intelligence" on taas syvällisempää asiayhteyksien ja merkitysten ymmärtämistä. Luovuus kaipaa kumpaakin. Opettajien tulisi kyetä huolehtimaan, ettei opiskelijoiden oppiminen jää liian pirstaloiduksi. Greenfield kutsuu niitä uhkapelurin aivoiksi. Häntä huolestuttaa etenkin se, että näiden "hauraiden digipersoonallisuuksien" aivot eivät kehity vuorovaikutuksessa muiden kanssa. ("Susan Greenfield ja kiehtovat aivot" Fujitsun internetlehti Net, 2/2012 http://www.net.fujitsu.fi/fi-FI/22013/Susan_Greenfield_ja_kiehtovat_aivot%284686%29). Kasvatustieteen professorin Kirsi Longan mielestä käsitys 1990-luvulta syntyneiden diginatiiveiden yksinäisestä puurtamisesta tietokoneen kanssa on harhaanjohtava. Heille sosiaalinen media on nimenomaan tapa kommunikoida. Niinpä Greenfieldin pelko saattaa olla osittain aiheetonta. http://psykologinenpaaoma.fi/2013/09/03/diginatiiveja-ja-digisiirtoilaisia/ Sugata Mitran esittämää pilvikoulua vastaavaa oppimisympäristöä edustaa henkilökohtainen oppimisympäristö (Personal Learning Environment), jossa oppija säätelee itse omaa oppimistaan. Henkilökohtaisessa oppimisympäristössä:

   oppija asettaa itselleen oppimistavoitteet
   oppija hallitsee oppimisensa sisältöä ja prosessia
   oppija kommunikoi toisten kanssa oppimisprosessinsa aikana omista lähtökohdistaan

Kyse ei ole pelkästään ePortfoliosta, sillä lähtökohtana on hyödyntää omaa henkilökohtaista oppimisverkostoa (Personal Learning Network) oman tarpeen mukaan. Tavoitteena on itseohjautuvuuden ja itsesäätelytaitojen kehittyminen sekä yhteistoiminnallinen oppiminen verkostoitumalla. Henkilökohtaisen oppimisympäristön kehittäminen yhdistyy elinikäiseen oppimiseen ja ammatilliseen kasvuun. http://fi.wikipedia.org/wiki/Henkil%C3%B6kohtainen_oppimisymp%C3%A4rist%C3%B6

Anne: Viime aikoina on puhuttu paljon tietokoneiden ja älylaitteiden tuomisesta Suomen kouluihin lasten oppimistarkoituksiin, mutta voiko se täysin syrjäyttää perinteisen opettajajohtoisen oppimismallin? Suomalaista koulujärjestelmää ollaan kehuttu ja siitä ollaan haettu mallia muiden maiden koulujärjestelmiin. Tuleeko älylaitteiden käyttäminen oppimistarkoituksissa olemaan seuraava ”suomalainen vinkki” muille maille? Minulla ei ole tietoa siitä, miten muissa maissa on jo otettu tai ollaan ottamassa käyttöön älylaitteet opetukseen. Kenties myös muilla mailla on jo samansuuntaisia suunnitelmia? Joka tapauksessa, olemme vääjäämättömästi kulkemassa kohti yhä teknillistyvää maailmaa, jossa tieto on edelleen vähenevien klikkauksien päässä. Siihen maailmaan ei pidä hypätä pää edellä, mutta ei myöskään jäädä jahkailemaan ensimmäisen askeleen kanssa.

Marjut: Anna-Maija nostaa esiin hyviä ajatuksia oppimisesta ja luovuudesta. Olen vahvasti samoilla linjoilla siinä, että koko oppimisympäristöä kannattaisi vahvasti kehittää uuteen suuntaan. Nämä ”juhlavat innovatiivisuuspuheet” ja samanaikaiset taideaineiden/taidekoulujen/humanististen alojen lakkautukset yhteiskunnan saralla eivät lainkaan tue toisiaan, vaan ovat pahasti ristiriidassa keskenään. Uusille kehitysideoille, teoreettisemmille ja käytännöllisemmille, kaikille on tilausta yhteiskunnassamme. Itse toivoisin poliittiselta pelikentältä pitempinäköistä päätöksentekoa ja avauksia. Jos kaikkea mietitään ensisijaisesti ja lyhytnäköisesti rahassa (lyhyen aikavälin rahassa) ja kun kokonaisuutta ei huomioida, lähtee yhteiskuntamme nopeasti luisumaan kaikkea muuta kuin sinne innovatiiviseen (idearikkaaseen) suuntaan. Jyrki Kataisen hallituksella lienee paljon tehtävää tällä saralla. Anne mainitsi älylaitteiden käytöstä oppimisen tukena. Ymmärtääkseni ainakin osassa Suomen kouluja näitä kokeiluja on ollut. Myös mediakasvatuksen osuus ja sisältö ovat varmaankin melko vaihtelevalla tasolla, opettajasta riippuen. Itse tekeminen, analysointi ja kriittisyyden opettelu ovat kaikki tärkeitä ulottuvuuksia median käytön ohessa. Kenties yksi olennaisimmista asioista, josta nykyopettajan olisi hyvä olla tietoinen, on tämä todellisuus, hyvin medioitunut sellainen.

Itse näen mediakasvatuksen ja medioiden käyttöönoton hyvin tärkeänä. Sillä tavalla esimerkiksi opettaja saa nämä uudet oppimisen, tekemisen ja kommunikoinnin tavat haltuun. Kuten Mitra (ja useampi keskustelijakin) taisi mainita, oppiminen vaatii ainoastaan oppijan innostuksen. Innostus ja valppaus (jotka taitavat olla sukua luovuudelle) uusille asioille saa ihmisen oppimaan. Ahdistus, rangaistukset ja pakko toimivat päinvastoin. Lapsi oppii leikkien mutta niin oppii myös aikuinen. Samat mekanismit toimivat taustalla.


_____________________________________________________________________________________________________________________________________________________________


Kansankynttilöiden näkemyksiä koulun tarpeellisuudesta

Sugata Mitra aloittaa esityksensä kertomalla, että koulu on alun perin kehitetty tuottamaan ihmisiä byrokraattiseen hallintokoneistoon. Kansalaisista on ollut tarkoitus muovata samanlaisia, samaa tehtävää suorittamaan kykeneviä koneiston osia, jotka on helppo korvata toisillaan. Nyt, kun koneet tekevät tällaisen massatyön ihmisten puolesta, koulut ovat menettäneet merkityksensä. Sugata Mitra nostaakin esiin kysymyksen siitä, tarvitaanko koulua enää ollenkaan.

Ryhmässämme keskityimmekin keskustelemaan siitä, tarvitaanko koulua ja mihin sitä mahdollisesti vielä tarvitaan. Näkemyksemme mukaan koulun merkitys on luonnollisesti muuttunut työelämän muuttuneiden tarpeiden myötä, mutta sen merkitys ei ole suinkaan vähentynyt. Pikemminkin päinvastoin, selkeiden tehtävien ja suorittavan toimintatavan häviäminen nostaa ohjaamisen tarvetta.

Sugata Mitran ajatus siitä, että oppilaat oppivat toisiltaan ilman opettajaa ei myöskään mielestämme ole sovellettavissa suomalaiseen kulttuuriin. Intiassa lapset ehkä yhteisöllisen kulttuurin myötä ovat tottuneet toimimaan yhdessä, mutta Suomessa individualistinen kulttuurimme ei ohjaa lapsia oppimaan keskenään. Lapset tarvitsevat pikemminkin myös yhteistyötaitojen oppimiseen aikuisen ohjausta, mihin koulu soveltuukin varsin hyvin. Suomalaislapset eivät myöskään korkean elintasomme vuoksi välttämättä innostuisi intialaislasten tavoin huoneeseen tuodusta tietokoneesta. Täällä tilanne saattaisi johtaa siihen, että joku innokas poika ottaisi koneen haltuunsa, ja tytöt tylsistyneinä siirtyisivät omiin leikkeihinsä.

Lisäksi näimme koulussa varsinaisen oppimisen lisäksi muita välttämättömiä apuja lapsen kehityksen tukemiseen. Esimerkiksi positiivinen palaute onnistuneesta tehtävän suorittamisesta on ihmiselle tärkeää. Eikä tällainen palaute tule riittävän kannustavana esimerkiksi koneen välityksellä, vaan ihmisen antama kehu on kuitenkin se, mitä tavoittelemme.

Lapsi tarvitsee myös roolimallia, eikä sitä välttämättä löydy jokaisen lapsen kotoa. Opettaja omalla olemuksellaan ja toiminnallaan ohjaa lapsia myös sosiaalisesti hyväksyttyyn käyttäytymiseen, mikä auttaa heitä jatkossa selviämään sosiaalisen toiminnan kentillä. Esimerkiksi Suomessa diagnosoidaan nykyisin kasvavissa määrin itsesäätelyn ja oman toiminnan ohjauksen pulmia, joihin liittyy myös kykenemättömyyttä tunnistaa omia tai toisten tunteita. Tällaisista pulmista kärsivät lapset ja nuoret tarvitsevat nimenomaisesti aikuisen ohjausta sosiaalisen toiminnan säännöissä, sekä tunteiden tunnistamisessa ja nimeämisessä. Toiset lapset syrjäyttävät herkästi lapsen, joka ei osaa tulkita heidän tunteitaan ja odotuksiaan. Tällöin lapsi syrjäytyisi täysin, jos aikuinen ei kertoisi toisille, kuinka erilaiset yksilöt toimivat eri tavoin. Samoin aikuinen voi opastaa erilaista lasta toimimaan ryhmässä hyväksyttävämmin.

Yhteenvetona aiheesta totesimme, että koulun merkitys on kiistatta muuttunut yhteiskunnassamme. Tarve opetella ulkoa erilaista ”mikä”-tietoa on hävinnyt. Sen sijaan tarve ymmärtää syy-seuraussuhteita, ”miksi”-kysymyksiä, on kasvanut. Valtava helposti saatavilla oleva tietomäärä ei siis vähennä opetuksen tarvetta, vaan muuttaa sitä syvällisempään suuntaan. Lisäksi koulun merkitys sosiaalisen kanssakäymisen tilassa on korostunut.

Ryhmä: Kansankynttilät

---

AB-ryhmän tiivistys tulevaisuuden koulu/oppiminen -keskustelusta

Videolla esiteltiin uraauurtavia ajatuksia tulevaisuuden oppimis- ja koulumuodoista verrattuna menneen / nykyajan koulusysteemeihin. Ilmeisesti Sugata Mitran ajatukset innostivat ryhmäläisiämme, koska kaikki tuntuivat olevan yhtä mieltä siitä, että luennoitsijan malli oli mielenkiintoinen ja yhteistoiminnallisia menetelmiä tulisi kouluissa olla enemmänkin. Sen sijaan, että vain ulkoa opitaan kirjoista asioita, tietoa pitäisi hakea monipuolisemmin ja syvällisemmin esimerkiksi internetistä, minkä jälkeen sitä pohdittaisiin yhdessä. Opettajan rooli eroaa tässä perinteisestä siinä, että hän toimisi enemmänkin ohjaajana, kannustajana ja mahdollistajana. Oppiminen tapahtuu näin tavallaan itsestään ja yhdessä tehden, ei pakottaen ja rangaisten, mikä saattaa jopa tyrehdyttää oppimisprosessin täysin. Luovuus kukkii, kun ajatukset ja mielipiteet saavat tulla vapaasti ja rohkeasti esiin. Innolla opetellut asiat jäävät paremmin mieleen kuin pelkästään kuulustelua varten ulkoa opetellut.

Luennoitsija otti myös yhteiskunnallisesti kantaa perinteiseen asetelmaan etuoikeutetut vs. slummien lapset. Yhteiskunnassa tuntuu istuvan syvässä käsitys, että sivistys on yhtä kuin korkeat kouluarvosanat, mutta nykypäivänä on paljon muunlaisiakin hyödyllisiä taitoja kuin ne, joita kouluissa opetetaan. Kuten videollakin nähtiin, oppiminen ei edellytä koulutusta ja slummienkin lapsista voi tulla tulevaisuuden koodaajia. Tietenkin joissakin perheissä kannustetaan enemmän lapsia, mutta voisiko tulevaisuuden koulujärjestelmä taata kaikille tällaisen kannustusjärjestelmän, jossa oppiminen/opiskelu olisi mielekästä? Keskustelussamme nähtiin ongelmana esimerkiksi nykyiset byrokraattiset arvostelukriteerit; koko koulujärjestelmä ala-asteelta korkeakouluun perustuu arvosanoihin ja todistuksiin, joilla ei välttämättä kyetä mittaamaan todellista oppimista. Ainakin koulussa pitäisi lukemisen, kirjoittamisen ja matemaattisten aineiden ohessa oppia muitakin, joidenkin mielestä jopa tärkeämpiä elämäntaitoja. Opetuksessa tulisi ottaa huomioon lasten vahvuudet ja mielenkiinnon kohteet, jotka voivat olla hyvinkin erilaisia. Koululaitokseen menee kaikenlaista ainesta sisään, mutta ulos tulee tasaista mössöä. Lapset ovat kuitenkin kiinnostuneita erilaisista asioista, mitä seikkaa voisi myös hyödyntää. Todellisuudessa kaikille koulussa opetetuille asioille ei ehkä koskaan ole käyttöä, eikä tieto ehkä kannattaisikaan opettaa ikään kuin 'varastoon'.

AB-ryhmä (Karoliina, Anna M, Emilia L, Sanna Y, Mikko, Riikka J), 4.11.2013

---

Ryhmän Jenna, Annika, Sanna, Kirsi, Pinja & Jutta ajatuksia Mitran luennosta

Sugata Mitra oli persoonallinen esiintyjä, jolla oli mielenkiintoisia ajatuksia koulun ja oppimisen tulevaisuudesta. Luennollaan Mitra kertoi, että koulujärjestelmän tarkoituksena on alunperin ollut luoda identtisiä ihmisiä, jotka kykenisivät olemaan hyödyllisiä kaikkialla maailmassa. Koulun tarkoituksena on ollut opettaa ihmisille kaunista käsialaa ja lukemisen taitoa. Nykyaikana koneet kuitenkin suorittavat suuren osan aikaisemmin ihmisille itselleen kuuluneesta työstä, eikä identtisiä osaajia enää tarvita. Ihmisten oppimisesta suuri osa tapahtuu formaalin koulutuksen ulkopuolella, ja tähän haasteeseen nykykoulujen tulisi mahdollisimman pian pystyä vastaamaan.

Ryhmämme pohti sitä, miten koulun olisi mahdollista valmistaa oppilaita parhaalla mahdollisella tavalla maailmaan, jossa elämme. Onko formaalilla opetuksella enää sijaa, kun suuri osa oppimisesta tapahtuu koulun ulkopuolella, informaaleissa ympäristöissä? Mitra oli tutkinut intialaislapsia, jotka toinen toisilleen asioita opettaen ja seinässä olevan tietokoneen avulla oppivat monimutkaisia tietoja ja harjaantuivat tietokoneen käytössä ilman aikuisen ohjausta. Mitran kokeiluilla osoitetaan tulosten kautta, miten voimakasta oppimista voi parhaimmillaan tapahtua silloin, kun lapsella on vapaus toimia ja oppia itsenäisesti. Käsissämme on yhä enenemässä määrin lapsia, jotka "eivät sopeudu" "tavalliseen" kouluun. Ryhmämme pohti sitä, että yhteiskuntamme tulisi ryhtyä rakentamaan nykylapsille soveltuvaa koulua ja irtaantua paikoilleen jämähtäneestä opettajuus- ja kasvattajuuskäsityksestä.

Opettajajohtoisuus on jo kauan tuntunut olevan kirosana, johon halutaan puuttua. Ryhmämme keskustelikin opettajan merkityksestä nykykoulussa – mihin opettajia ja ylipäänsä nykykoulua tarvitaan? Sinänsä Mitran esittämä opettajan roolin näkökulman siirtyminen kohti rohkaisijaa, kiittäjää ja administraattoria on kiinnostava teema nykyoppimisessa. Ryhmämme oli yhtä mieltä siitä, että opettajan tulisi olla oppilaiden tukija ja ohjaaja, mutta antaa lapsille tilaa oppia itsenäisesti.

Nykyisen koulujärjestelmän ongelmaksi Mitra mainitsee oppimista estävän, ahdistusta ja pelkoa herättävän arvostelusysteemin. Nykykouluissa tämä suoritus- ja arviointikeskeisyys näkyy vahvasti, ja samoin on asian laita myös yliopistossa. Opiskelemme kokeita ja tenttejä varten ulkoa mahdollisimman paljon asioita, ja välittömästi tentin jälkeen suurin osa tästä tiedosta unohtuu. Toki aikaisempikin tieto on tarpeellista, mutta ulkoa pänttäämiseen ja ulkolukukyvyn testaamiseen perustuvaa koulumaailmaa tulisi rakentaa toiseen suuntaan.

Tiivistettynä ryhmämme tärkein sanoma taitaakin olla tietynlainen suvaitsevaisuus; oppijoita ja oppimistapoja on valtavasti, ja koulun tulisi pystyä tarjoamaan jokaiselle onnistumisen riemua, todellisessa elämässä tarvittavia tietoja ja taitoja – vaikkapa sitten ”pilvikoulun” muodossa.

Ryhmä: Jenna, Annika, Sanna, Kirsi, Pinja & Jutta

ELaNo-ryhmän mietteitä Sugata Mitran luennosta[muokkaa]

Sugata Mitran esittämä historiallinen näkökulma opetusjärjestelmän rakentumiselle oli todella mielenkiintoinen. Näin vanhan, jähmeän ja institutionaalisen aseman saavuttaneen järjestelmän purkaminen on vaikeaa. Suomen laadukkaaksi kehuttu opetusjärjestelmä alkaa olla osa kansallista identiteettiämme. Maamme opettajankoulutuksen laatu on korkealla ja opettajan ammattia kunnioitetaan ja arvostetaan. Mietimme josko itseohjautuvaa oppimista on Suomessa kokeiltu perinteisten oppimismetodien rinnalla, kuinka paljon ja millä tuloksin. Olisi mielenkiintoista tutustua tarkemmin millainen suhtautuminen itseohjautuvaan oppimiseen suomalaisissa kouluissa on. Toisaalta pohdimme myös sitä, kuinka Pisa-testeissä menestyminen toisaalta luo opetusjärjestelmällemme menestyspaineita, jolloin keskittyminen saattaa herpaantua itse opettamisesta testeissä pärjäämiseen.

Sugata Mitran ajatuksia mukaillen hahmottelimme ryhmässä opettajien roolia tulevaisuuden luokkahuoneissa. Mitran mukaan opettajan rooli suorastaan hälvenee, kun oppilaat voivat opiskella itseohjautuvasti tietokoneiden avulla. Onko opettaja tulevaisuudessa virtuaalista löytyvän tiedon filtteröijä, joka karsii epäluotettavan tiedon luotettavasta? Vai ohjaako opettaja oppilaita eri aiheiden ja sivustojen äärelle? Mietimme myös, kuinka opettajalla kuitenkin on tärkeä rooli luokkahuoneen sosiaalisen suhteiden järjestäjänä. Oppimista voi mielestämme vain tapahtua vain ympäristössä, jossa ei tapahdu kiusaamista tai keskittymistä häiritsevää mekastusta. Näin ollen opettaja varmasti pitää jo läsnäolollaan luokkahuonetta rauhallisena ja oppimiselle avoimena tilana. Kouluissa tulisi myös keskittyä opettamaan virtuaalisten tilojen sosiaalisuutta ja kerrata oppilaille mitä ”nettietiketti” tarkoittaa. Facebookin käyttäjäehtoihin voitaisiin tutustua ja kuvien jakamiseen liittyviä ongelmia ratkaista toteuttamalla juuri itseohjautuvia tehtäviä.

Koska tietokoneella pääsee vaivattomasti kaiken tiedon ääreen, se on kätevä opas ja tekemisen väline juuri itseoppimiseen – silloin juuri medialukutaito ja kriittinen lähteiden arviointi on kaikista tärkein taito, jota oppilaalle voidaan opettaa. Oppijaa tukeva tietotekninen lukutaito sisältää esimerkiksi kysymyksiä siitä, millaista tietoa voidaan käyttää, millainen tieto on luotettavaa ja kuinka viitataan tiedon tuottajaan asiallisesti. Toisaalta pohdimme myös, kuinka tietokone voi olla myös oppimisen, etsimisen ja tekemisen häiriötekijä. Olisivatko Mitran tutkimat intialaislapset jaksaneet keskittyä solujen toimintoihin, jos koneilla olisi ollut mahdollista pelata jotain peliä? Nettihän on tunnetusti täynnä koukuttavia ja viihdyttäviä sivustoja. Tämä onkin jo havaittu, ja tietokoneella työtä tekevien tueksi on kehitetty tietokoneohjelmia, jotka sulkevat koneelta pääsyn internetiin tai tietyille sivustoille tietyksi ajaksi, niin ettei sosiaalinen media, sähköposti tai muut netin houkutukset häiritse työn tekemistä.

Mutta onko itseoppiminen väylä todella tehokkaaseen oppimiseen? Syntyykö uusia huippulahjakkuuksia ilman opettajien kannustusta ja vanhempien painostusta parempiin ja parempiin suorituksiin jo nuorella iällä? Itseoppimisen teoria vaikuttaa kovin lyyriseltä, jos sitä verrataan aasialaiseen suorituskeskeiseen kulttuuriin, jossa vallalla ovat oppimiseen liittyvät radikaalit ilmiöt, kuten tiger moms. Sitä vastoin itseoppimisen teorian tehokkuutta tukee havainto virtuaalisissa tiloissa itseopiskelua harjoittavista faneista. On tutkittu, että harrastusten kautta voidaan itsenäisesti tutkia ja opiskella vieraita kieliä, jolloin oppiminen on itseohjautuvaa. Esimerkiksi japanin kieleen ja kulttuuriin usein tutustutaan aktiivisesti japanilaisen manga-sarjakuvan ja animen kautta. . [1]

Lähteet[muokkaa]

  1. Black, R. W.: ”Language, Culture, and Identity in Online Fanfiction.” E-Learning And Digital Media. No: 2 3/2006. Oxford: Symposium Journals, 2006, sivu 181–182.


Kirjastoporukan pohdinta Sugata Mitran tulevaisuuden koulusta: Kirjastoporukka- ryhmän keskustelun alussa todettiin, että Sugata Mitra on vaikuttava esiintyjä, joka saa yleisön puolelleen. Sugatan esiintyminen on selkeää, hän etenee puheenvuorossaan johdonmukaisesti koulun historiasta nykypäivään sekä esittää oman visionsa tulevaisuuden koulusta. Sugatan ydinviesti on, että lapset oppivat parhaiten, kun saavat tehdä itse. Oppimiseen he tarvitsevat kannustusta. Samalla hän argumentoi sitä, että koulun ei tarvitsisi olla hierarkinen, sillä tulevaisuudessa ammatit muuttuvat, joten miten voimme kouluttaa ihmisiä tulevaisuuden ammatteihin?

Ryhmä kävi keskustelua Sugatan ennustuksesta kirjoitustaidon muuttumisesta tulevaisuudessa. Sugata ennusti, että käsinkirjoitustaito ja sen tarve katoaa tulevaisuudessa. Todettiin, että tilanne on surullinen, jos näin käy. Lisäksi ryhmä pohti tässä yhteydessä sitä, miten kielen kehityksen käy, kun kieleen tulevat hymiöt (symbolit), jolloin kieli heikkenee. Ryhmä pohti tässä yhteydessä myös tekstiviestikieltä sekä kielen kulttuuria kokonaisuudessaan, sillä teini- ikäisten keskuudessa on muodostumassa kokonaan uusi kieli.

Pohdinta eteni oppimiseen ja arviointiin. Sugata toteaa puheenvuorossaan, että antaa oppimisen tapahtua, itsestään. Opettajan roolina on toimia kysymysten esittäjänä. Ryhmä kävi laajaa keskustelua siitä, millaista on tulevaisuuden arviointi ja tarvitaanko arviointia oppimisen yhteydessä. Todettiin, että mahdollisesti tulevaisuudessa siirrytään arvioinnissa enenevissä määrin vertaisarviointimalliin, opponointiin. Tässä yhteydessä keskusteltiin myös tulevaisuuden opettajan roolista kokonaisuudessaan. Pohdittiin, että tulevaisuuden opettajuus on enemmän ohjauksellista, painopistealueena kannustaminen, kuten Sugatan esimerkissä englantilaisista mummoista. Todettiin, että taustalla on mahdollisesti otteita positiivisesta psykologiasta.

Ryhmän keskustelu jatkui pohdinnalla siitä, onko tilalla vaikutusta oppimisen motivaatioon? Sugatan esimerkissä oppiminen oli tapahtunut slummin reunalla. Koneissa, joiden avulla oppiminen tapahtui, oli rajattu sisältö, jolloin lapset eivät päässeet surffaamaan tai pelaamaan, vaan keskittyivät oppimaan rajattua aihetta. Ryhmä tuli johtopäätökseen, että aiheen rajauksella sekä surffauksen ja pelaamisen estämisellä päästiin parempaan oppimisen lopputulokseen. Sugatan esimerkissä slummin lapset oppivat samalla myös uuden kielen, englannin. Tämä herätti ryhmässä keskustelua. Nykyään lapsilla ja nuorilla on aikaisempaa parempi englannin kielen taito, sillä he surffaavat internetissä ja pelaavat englanninkielisiä pelejä.

Lopuksi ryhmä pohti sitä, toteutuuko Sugatan toive koulun rakentamisesta pilveen. Se jää tulevaisuuden osoittamaksi, tuleeko näin tapahtumaan. Kaiken kaikkiaan Sugatan viesti oppimisesta oli selkeä; rohkeasti ja kannustaen. Opimme tulevaisuudessa millaisessa koulussa tahansa, formaalissa oppilaitosmallissa tai pilvessä, on Sugatan oppimisen ohjenuora tärkeä.


Sugata Mitra: Bulding a School in the Cloud. Lukutuokat eli Annu Peltoniemi, Essi Korpi, Senni Jokiniemi, Krista Kierikka ja Saara Karvonen.

Ryhmämme suhtautui Sugata Mitran optimistiseen asenteeseen itsenäisen oppimisen mahdollisuuksista hieman skeptisesti. Videossa esitetyt tapaukset köyhien lasten itsenäisestä oppimisinnosta olivat posotiivisella tavalla innostavia, kuten myös puhujan tyyli, mutta mielestämme näiden tapausten menestys yksin ei anna kattavaa kokonaiskuvaa itsenäisestä oppimisesta ilman kouluinstutuutiota.

Mielestämme ilman ohjaajaa tapahtuva ongelmaperustainen oppiminen on riippuvainen ryhmän omasta aktiivisuudesta ja jos varsinkaan lapset eivät saa syytä palata oppimisen pariin, kiinnostus voi nopeasti lopahtaa. Suuren lapsiryhmän motivointi saman asian parissa puurtamiseen vaatii mielestämme enemmän ärsykkeitä ja motivointia kuin Mitra antaa puheessaan ymmärtää heidän saaneen. Lapsista vain osa jaksaa selvittää yhtä ongelmaa monta kuukautta, joten ohjaajan puuttuessa toiset siirtyvät väistämättä muiden aktiviteettien pariin.

Tieteellisen aineiston omaksuminen verkkoaineiston kautta Mitran toisessa esimerkissä sai ryhmämme pohtimaan oppimisen laatua. Opettelivatko lapset aineiston ulkolukuna vai omaksuivatko he tiedon ja pystyivät soveltamaan oppimaansa? Tätä Mitran selostus järjestettyjen kokeiden tuloksista ei kertonut.

Koska nykyinen kouluinstituutio ei sovellu jokaiselle lapselle, ei mielestämme täysin vapaa oppiminenkaan ole ongelmaton unelmaratkaisu. Ilman deadlinen kaltaista aikarajoitetta jäävät projektit helposti kesken ja liian monen avoimen tehtävän antaminen lapselle voi olla liian raskasta.


MeKATA13 -ryhmän keskustelu Sugata Mitran luennosta “Build a School in the Cloud”[muokkaa]

Sugata Mitra esittää puheenvuorossaan radikaalin ajatuksen siitä, mikä voisi olla oppimisen ja koulun tulevaisuus. Hänen mukaansa koulujärjestelmä sellaisena kuin me sen tunnemme on vanhentunut. Se ei valmenna lapsia siihen maailmaan, jossa tänä päivänä elämme. Hänen näkökulmastaan koulut luotiin aikanaan tuottamaan työntekijöitä brittiläisen siirtomaaimperiumin valtavalle byrokraattiselle koneistolle. Tärkeää ajan kannalta oli kasvattaa koneen osasia, jotka pystyivät kirjoittamaan kauniisti käsin, lukemaan ja tekemään laskutoimituksia päässänsä. Tätä imperiumia ei enää ole ja nykyisen työelämän tarpeet ovat hyvin erilaisia kuin menneinä aikoina. Sugata Mitra esittää ajatuksen koulusta, joka sijaitsisi ”pilvessä”. Omaehtoista oppimista tapahtuu, kun kaikki tarvitsemamme tieto on saatavilla sekunneissa verkon kautta. Mihin enää tarvitsisimme perinteistä koulua?

Sugata Mitra lähtee työstämään ajatusta uudenlaisesta koulusta lasten luontaisen oppimiskyvyn ja oppimishalun innoittamana. Hän näkee, että kun lapselle annetaan käyttöön tarvittavat välineet, he pystyvät oppimisen halun ajamana sisäistämään heille tarjottuja asioita. Tärkeää oppimisen kannalta on hänen mukaansa rohkaista oppimista pelolla opettamisen sijaan. Ryhmässämme heräsi keskustelua suomalaisen koulujärjestelmän roolista yhteiskunnassamme. Se eroaa mielestämme Sugata Mitran tarkoittamasta brittiläisestä koulujärjestelmästä, joka näkemyksemme mukaan painottaa tietojen ja taitojen oppimista eikä niinkään lapsen sosiaalista ja yhteisöllistä kasvua. Koululla instituutiona on ollut suuri merkitys suomalaiselle kulttuurille. Näemme koulun yhteiskunnallisten taitojen ja kulttuuristen arvojen oppimisen paikkana, joka toimii parhaimmillaan kokonaisvaltaisena lapsen kasvattajana yhdessä perheen ja muun yhteiskunnan kanssa. Sosiaalisilla taidoilla, ystävyyssuhteilla ja yhteistyön oppimisella on suuri merkitys kaikkien niiden tietojen ja taitojen ohella, joita meidän koulussa on tarkoitus oppia. Koulun pitää huomioida oppilaiden erilaiset kyvyt ja oppimisedellytykset sekä toimia lapsia tukevana turvaverkkona. Miten kaiken tämän kävisi, jos koulu olisikin ”pilvessä”? Paljon keskustelua on herättänyt se, että vaikka kansainvälisessä PISA -tutkimuksessa suomalaisten oppimistulokset ovat olleet hyviä, muut tutkimukset ovat osoittaneet puutteita esimerkiksi kouluviihtyvyydessä. Suomalaisessakin koulujärjestelmässä olisi siis parannettavaa.

Sugata Mitran esittää paljon ajatuksia, joita voisimme omaksua ja hyödyntää tehdäksemme tulevaisuuden koulusta entistä paremman ja motivoivamman paikan oppia. Hänen keskeinen ajatuksensa on, että oppimista tapahtuu, koska lapsilla ja nuorilla on luontainen halu oppia. Hän korostaa puheessaan sitä, kuinka pakolla tai pelolla opettamista ei voi pitää oikeana tapana, ratkaisevaa on kiinnostuksen ja tiedonjanon herättäminen, kannustaminen ja kehuminen. Rohkaistuksi ja kannustetuksi tuleminen ovatkin hänen mielestään olennainen osa oppimista. Mitra käytti opetuskokeiluissaan kannustajina englantilaisia isoäitejä, jotka verkon välityksellä olivat yhteydessä oppilaisiinsa ympäri maailmaa. Hänenkään ajatuksensa ei siis jättänyt huomiotta lapsen ja nuoren tarvetta olla aikuisen huolenpidon kohteena myös oppiessaan.

Mikä olisi sitten opettajan rooli uudenlaisessa suomalaisessa koulussa ja uudenlaisessa oppimisessa? Mitran mukaan opettaja on se, joka esittää oppilaille kysymyksen ja ihailee saamaansa vastausta. Opettajan rooli olisi siis tuoda esille opeteltavat asiat ja toimia kannustajana. Oppilaille ei vain syötettäisi valmista tietoa, vaan heitä kannustettaisiin etsimään ja tuottamaan tarvitsemansa tieto itse. Opettajan tulisi siis ohjata oppilaansa oppimaan, toimia oppaana intellektuaalisessa seikkailussa, kuten Mitra oppimisprosessia kuvaa. Hän kertoo valaisevan esimerkin Intian maaseudulta, jossa oppilaiden oppimistulokset nousivat merkittävästi kun heidän seurassaan ollut aikuinen alkoi kannustaa ja kehua oppilaita. Aikuinen ei itse tuntenut asiaa, jonka parissa lapset puuhasivat vaan hänen ainoa tehtävänsä oli huudahdella lasten selän takaa “Well done!”. Ryhmämme näkökulmasta opettajankoulutuksessa tulisi entistä enemmän antaa tulevaisuuden opettajille ideoita ja keinoja monimuotoisen opetuksen suunnitteluun ja toteutukseen. Päämääränä olisi lapsen omaa toimijuutta kannustava opetus. Uusi teknologia tuo paljon mahdollisuuksia opetukseen. Jo nyt monissa kouluissa käytetään erilaisia mobiililaitteita ja taulutietokoneita oppimisvälineinä. Jos Sugata Mitran intialaiset oppilaat olivat netin kautta yhteydessä englantilaisiin isoäiteihin, suomalaisetkin oppilaat voisivat olla yhteydessä esimerkiksi toisiin luokkiin eri puolella maailmaa ja samalla oppia toinen toisiltaan kieliä ja asioita vieraista kulttuureista. Kasvu maailmankansalaiseksi alkaisi jo koulusta.

Myöskään kaikki ne tiedot, joita koulussa edelleenkin tulee opettaa, eivät välttämättä ole tarpeellisia nykyisen mediayhteiskunnan jäsenelle. Opetuksen sisältöjä tulisi mielestämme päivittää vastaamaan paremmin nykypäivää. Tarvitseeko nykylasten esimerkiksi tuntea lukuisia puulajeja tai ”Ketä kiinnostaa riekon ruoka?”, kuten Aamulehti 12.11.2013 otsikoi artikkelinsa, jossa käsiteltiin mm. yhteistyön ja yhteisöllisyyden oppimista kouluissa nykyajan näkökulmasta turhan tiedon opettelun sijaan. Ryhmämme jäsen toi esiin erityisopettajan työskentelevän sukulaisensa kokemuksia siitä, kuinka laajat ja liian yksityiskohtaiset tietosisällöt ovat liian haastavia entistä useammalle koululaiselle. Keskustelua ryhmässämme herätti myös suomalaisen koulun tapa sitoa lapset penkkiin moneksi tunniksi päivässä. Voisiko tietoa etsiä seikkaillen koulussa ja sen lähiympäristössä? Millainen ympäristö kannustaisi lapsia ja nuoria opettamaan itseään ja millaisin keinoin oppiminen voisi parhaiten tapahtua? Ryhmämme näkemyksen mukaan tavoitteena ei olisi sitoa jo nyt paljon aikaansa tietokoneen ääressä viettäviä lapsia entistä tiiviimmin tietokoneen ääreen, vaan opiskelu voisi tapahtua esimerkiksi pienissä ryhmissä erilaisten mobiililaitteiden avulla. Näin vahvistettaisiin myös nykyyhteiskunnassa tärkeitä yhteistyötaitoja. Tietotekniikka ei olisi oppimisen itsetarkoitus, vaan vain yksi väline, joka avaa portit tiedon maailmaan. Pienissä ryhmissä toimiminen muodostaisi tietenkin haasteita opetustiloille. Luovuutta käyttämällä oppimiselle voisi kuitenkin etsiä vaihtoehtoisia paikkoja, esimerkiksi muualta koulusta varsinaisten luokkahuoneiden sijaan tai koulun lähiympäristöistä.

Vaikka Sugata Mitran ajatus ”pilvessä ” olevasta koulusta tuntuu suomalaiseen koulujärjestelmään suhteutettuna vieraalta, siinä on monia elementtejä, joista voisimme ammentaa ideoita myös suomalaiseen tulevaisuuden kouluun. Ennen kaikkea etsimisen riemun ja oppimisen innostuksen tuominen koulutyöhön sekä pakon ja pelon vaihtaminen kannustukseen ja huolenpitoon tekisivät tulevaisuuden koulustamme paikan, jossa lasten ja nuorten oli hyvä oppia tullakseen kekseliäiksi, innostuneiksi ja yhteistyökykyisiksi tulevaisuuden kansalaisiksi.

Ryhmä: Anne, Johanna, Telma ja Vappu eli MEKATA13

DOGET-ryhmän ajatuksia:[muokkaa]

Uusi oppimisen malli on relevantti, koska nykyinen opetustyyli on 30 vuoden takaa eikä kohtaa oppimisen tarkoituksen kanssa:

  • Koulu on stressaava ympäristö; on todettu, että aivot pitävät esim. kokeita uhkatilanteena -> koulu siis lähinnä sopeuttaa stressaaviin tilanteisiin tai opettaa opettelemaan asioita (nippelitietoa) ulkoa, pyrkii siihen että kaikki ajattelisivat samalla tavalla.
  • Sen sijaan koulun pitäisi antaa valmiuksia oppia uusia asioita, vastata työelämän tarpeita, opettaa ongelmanratkaisutaitoja.
  • Koulunkäynti voi tuntua merkityksettömältä, jos se on vain ulkoa opettelua. Asioille pitäisi pystyä antamaan merkitys ja sitoa johonkin merkitykselliseen kontekstiin (vrt. yläasteikäisten haastattelu, jossa oppilaat sanoivat, ettei opiskelu tarjoa heille uutta tai sellaista, mikä auttaisi työelämässä).
  • Pisa-tutkimuksetkin mittaavat lähinnä tämän koulujärjestelmän toimivuutta.

Mitran mallissa lapset jätettiin vapaasti oppimaan ja innostumaan ilman paineita esim. ulkoa muistamisesta. Tästä mallista voisi oppia paljon:

  • Opettajan rooli on pistää prosessi liikkeelle ja valvoa.
  • Yhteiskunnassa on todella paljon valjastamatonta energiaa, esim. eläkeläiset, jotka voisivat auttaa!
  • Oppimisella voidaan ratkaista oikeita ongelmia, oppiminen asettuu merkitykselliseen kontekstiin, ja tällöin motivaatiokin on parempi.
  • Erikoistuminen voi olla vahvempaa.
  • Ei tiedetä, motivoituvatko kaikki oppimaan tällä tavalla ja sopiiko kaikille – mutta ei myöskään tiedetä, ettei sopisi.

Onko sovellettavissa nykyiseen yhteiskuntaan, esim. Suomeen?

  • Meillä on erilaiset lähtökohdat, joten ei voi ehkä tehdä johtopäätöksiä siitä, toimiiko malli tässä yhteiskunnassa ja kulttuurissa; testattu kuitenkin myös esim. Briteissä.
  • Koulutuksilla erilaiset tavoitteet eri maissa: Suomessa yritetään pitää maine yllä, kun sen sijaan esim. Intiassa on varmasti muut tavoitteet.
  • Länsimaisilla lapsilla myös aina parempaa tekemistä kuin opiskelu, toisin kuin Intian lapsilla...
  • Kysymyksiä käytännön toteutuksessa esim. seuraavat: löytyykö motivoivia aiheita, onko häiriköitä, osallistuvatko kaikki (itseään säätelevä ryhmä?), koulujärjestelmän perinteet häiritsemässä
  • Vaatisi oikeasti paljon muutoksia esim. pelkästään jo opettajankoulutukseen ja ihan koko yhteiskuntaan.
  • Pitäisikö oikeasti yrittää esim. yhdellä ala-asteella? Siirtymäaika?

Ryhmä Öxölklöfförin pohdinnat Sugata Mitra -videosta[muokkaa]

Sugata Mitran luennon keskeisimpinä aiheina tulivat esiin opettajien rooli oppimisprosessin aloittajana ja etenkin nykyisen opiskelusysteemin vanhanaikaisuus ja se, kuinka sitä voitaisiin kehittää. Mitran käyttämät "tutkimustyyli" oli mielenkiintoinen: hän oli asettanut köyhälistön asuinalueelle kadulle tietokoneen, ja kehottanut lapsia käyttämään sitä ja oppimaan tietokoneen toiminnasta. Tutkimuksessa päästiin suhteellisen yllättäviin tuloksiin: lapset pystyivät oppimaan tietokoneen käytön ilman minkäänlaista apua tai aiempaa kokemusta huomattavan tehokkaasti, ja nämä lapset pystyivät jälkeen päin opettamaan kylän vanhempia asukkaita tietokoneen käytössä.

Ryhmäkeskustelussa käytiin läpi tutkimusta itsessään, sen tuloksia ja näistä opittuja asioita. Todettiin että se mikä oli ns. vanhanaikaista ja turhaa oppimistyyliä oli mm. luokkien rakenteeseen ja etenkin oppiaineisiin liittyvää. Vaikka videoluennolla todettiin että nykyinen oppimistyyli on tehoton, oltiin melkolailla yhtä mieltä siitä että oppimistyylin tehokkuus riippuu lähes täysin oppijasta itsestään.

Ryhmäkeskustelussa todettiin myös se että tutkimukseen vaikutti vahvasti se että nuoret omaksuvat helpommin uusia teknologioita. Tästä voitaisiin ehkä päätellä että tietokoneen ja muiden kehittyvien teknologioiden käytön opettelu kannattaisi aloittaa mahdollisimman aikaisin. Esimerkiksi tietokoneiden käytön opettelun nykyinen koulusysteemi aloittaa erittäin myöhään, ja silloinkin sitä opetellaan melko niukasti.

Vaikka keskustelussa korostui uusien teknologioiden ja "kehittyneempien" oppiaineiden opiskelu, muistettiin silti että ns. yleissivistävät aineet ovat silti tärkeässä roolissa eikä niitä täydy missään nimessä unohtaa.

Keskustelun loppupuolella puheenaihe alkoi mennä hieman laajempiin käsitteisiin: olimme yhtä mieltä siitä että opetuksen mielenkiintoisuus (ja täten opettajan pätevyys) on kriittisen tärkeää lasten ja nuorten koulutuksessa. Kenties tämä uusien teknologioiden ottaminen mukaan opetukseen voisi lisätä kyseistä mielenkiintoisuutta, ja siten opiskelijoiden oppimishalua?



RSTJS: Sugata Mitra – School of clouds[muokkaa]

Sugata Mitran puheenvuoro oli mukaansatempaava sympaattisen puhujan johdosta. Pohdimme ryhmän kanssa koulun globaalia historiaa, jota Mitra esitteli luentonsa alussa. Emme olleet koskaan ennen tulleet ajatelleeksi, että koulu on globaalisti samanlainen ja se on syntynyt byrokraattisen hallinnon tarpeelle. Täten kaikille ihmisille on opetettu kirjoitus- ja lukutaito sekä päättelyä ja pohdintaa. Mielenkiintoinen ajatus oli, että koulun tarkoituksena on ollut synnyttää identtisiä ihmisiä.

Sugata Mitran mukaan koulua ei enää tarvita sellaisenaan, vaan oppiminen voi tapahtua itseohjautuvasti. Mitra esitteli ryhmämme mielestä erittäin mielenkiintoisia omakohtaisia kokemuksia tietokoneen käytöstä slummeissa ”hole in the wall” –menetelmällä. Mitra kehui kovasti slummilapsia, jotka innokkaasti oppivat ja opettivat muita tietokoneen avulla. Ryhmässämme heräsi kuitenkin epäilys, että saataisiinko samanlaisella menetelmällä yhtä hyviä tuloksia esimerkiksi Suomessa, sillä tietokone on suomalaisille lapsille arkipäivää. Toisaalta ajattelemme, että opettajan tehtävä on herättää kipinä ja innostus oppimiseen, jotta oppilas saa mahdollisuuden suunnata omaa oppimistaan. Innostus voidaan saada aikaan myös jollakin yksinkertaisella asialla. Pohdimme, innostuisivatko suomalaiset lapset nykyään enemmän jo esimerkiksi käpylehmistä.

Sugata Mitra puhui paljon ”pilvioppimisesta”, joka tapahtuu internetissä. Sen tarkoituksena on, että tietoa voi etsiä juuri silloin, kun sitä tarvitsee, nopeasti sekä missä ja milloin vain. Tästä esimerkiksi nousi keskusteluissamme Kulkuri-koulu, joka toteuttaa Suomen opetussuunnitelmaa ympäri maailmaa asuvien suomenkielisten lasten keskuudessa. Pohdimme ryhmässä myös, kuinka tällainen ”pilvioppiminen” kehittää yleissivistystä jos oppija saa itse valita millaista tietoa etsii. Mielestämme opettajan tehtävä on huolehtia, että kaikki oppivat opetussuunnitelman perusteiden mukaiset asiat.

Olemme Sugata Mitran kanssa samaa mieltä ja ymmärrämme hänen näkökulmansa oppimiseen, mutta emme kuitenkaan allekirjoita koko Mitran ”idealismia”, mutta toisaalta hänen ajatuksensa sai meidät ajattelemaan muun muassa opettajan roolia opetuksen mahdollistajana.

Ryhmä: Jenni, Reetta, Sara, Saia, Taikatuuli [1]


Trio Virvat feat. Ile - Sugata Mitra – Build a School in the Cloud[muokkaa]

Sugatan video oli koko ryhmälle ennestään tuttu, sillä kaikki ryhmän jäsenet muistavat katsoneensa kyseisen videon jo Hämeenlinnan ajoilla. Sugata teki puheestaan heti alussa hyvin mielenkiintoisen kyseenalaistamalla perinteisen kouluopetuksen mallin. Tämä herätti kuuntelijan mielenkiinnon hyvien kuvien muodossa, jotka saivat ajattelemaan, että koulun ja muiden instituutioiden tavoite on ollut kautta aikojen muokata ihmisiä ”samaan muottiin”; enää ei kuitenkaan ole perusteltua vaatia koulujärjestelmän ulostulosta tasalaatuista kansalaismassaa, sillä yhteiskunnan ja työelämän vaatimukset ovat radikaalisti muuttuneet ajoista, jolloin koulujärjestelmä kehitettiin.

Oppimistulosten mittaamista kokeita ja testejä käyttäen pidetään koulumaailmassa itsestään selvänä. Mitra havainnollistaa hyvin koejärjestelyn mielettömyyden oppimisen kannalta – koetilanne koetaan usein uhkaavana ja stressaavana, mutta neurotieteet kertovat luovuuden ja järjen käytön vaikeutuvan uhkaavien tilanteiden aikana. Oppilaille luodaan siis sellainen keinotekoinen tilanne, jollaisessa aivoilla on taipumuksena sulkea ne osa-alueet, joita kokeesta selviytymiseen eniten tarvitaan. Mitra esittää koejärjestelyn sopineen aikoinaan eräänlaiseen yhteiskunnalliseen valikointiin; oli kenties tarpeellista tunnistaa joukosta ne, jotka kykenevät näyttämään osaamisensa myös paineen alla. Onkin tärkeää pohtia, mitä kokeella todella mitataan. Olisiko tarkoituksenmukaisempaa testata opetettujen asioiden ymmärtämistä sen sijaan, että pyydämme oppilaita vain kertomaan, mitä muistavat? Tiedonhakutaitojen sekä kriittisten medialukutaitojen yhdistäminen tähän järjestelyyn toisi koekulttuuria lähemmäs nykyaikaa. Mitra mainitsee myös teknologian tehneen muistamiseen perustuvasta tietämisestä alati tarpeettomampaa: pian kaikki tieto on kaikkien saatavilla silmänräpäyksessä. Tämä myös vapauttaa aivokapasiteettia muihin toimintoihin.

Oli hyvin hämmentävää huomata, kuinka eteviä lapset voivat olla tietokoneen kanssa, vaikka eivät aiemmin ole kyseistä laitetta nähneetkään. Totesimme, että olemme itse niin tottuneita perinteiseen koulujärjestelmään, että ilman todisteita olisi vaikea uskoa tätä itseoppimismallia todeksi. Kaiken lisäksi tällä mallilla oli paremmat tulokset kuin perinteisessä koulumaailmassa. Usein erilaisten oppimismenetelmien toimivuutta tehdään erilaisten pitkien ja vaikeasti ymmärrettävien tutkimusten kesken, mutta tällainen maanläheinen empiirinen tutkimus auttaa mielestämme paljon paremmin ymmärtämään, mistä oppimisessa oikeasti on kyse. Sugata Mitran puheenvuoro herätti kyllä varmasti opettajia ympäri maailman ajattelemaan opettamista ja opetusmetodeja uudestaan.

Tuomo Hakkarainen, Samuli Kiviharju, Sauli Aalto ja Ilkka Långström [2]

Itkevät tamperelaiset: School in the Cloud[muokkaa]

Koululaitoksen nykyroolista on keskusteltu viime vuosina runsaasti. Lähes kaikissa keskustelunavauksissa argumenttina mainitaan nykymuotoisen koulutusjärjestelmän iäkkyys (aihetta on käsitellyt mm. Ken Robinson videollaan [1]). Koululaitoksen filosofia - jonka perusteella meidät kaikki siis on kasvatettu - kun sattuu olemaan yli 300 vuotta vanha. Täten voidaan sanoa, että ajatusmaailman päivittäminen nykypäivän standardeille lienee ainakin keskustelun arvoinen aihe. Sugata Mitra paneutuu kysymykseen laajentamalla perspektiiviä pelkästä koululaitoksen olemassaolosta aina oppimisprosessin evoluutioon. Mitran näkemyksen mukaan perinteinen opettaja-oppilas –paradigma on murrettava, ja tilalle on jalkautettava ryhmäoppimiseen perustuva opintoympäristö (Self Organized Learning Environments(SOLE).

Kuitenkin ryhmässämme oltiin melko tyytyväisiä vallitsevaan koulujärjestelmään. Epäkohdistaan ja ilmeisestä iäkkyydestään huolimatta koimme, että nykymuotoinen koulu on kuitenkin onnistunut liittämään meidät osaksi yhteiskuntajärjestelmää. Mielestämme suurille muutoksille ei välttämättä olisi tarvetta, vaikka toki kehityskohteita on havaittavissa.

Toisaalta pohdimme myös sitä, voidaanko videolla esimerkkinä käytetty englantilainen koulutusjärjestelmä rinnastaa suoraan suomalaiseen järjestelmään? Koskeeko kritiikki siis meitä? Olemme kuitenkin vuosi toisensa perään pärjänneet varsin hyvin kansainvälisissä koulutaitoja mittaavissa testeissä. Lisäksi muista maista lennätetään jatkuvasti paikallisia opettajia ihastelemaan suomalaista järjestelmää. Aina näin ei tietenkään ole ollut, joten myös täkäläisen koululaitoksen on tyytyväisyydessä patsastelun sijaan pyrittävä kehittymään muuttuman maailman mukana.

Kyseenalaistimme myös voimakkaasti Mitran esittämän teesin, jossa koulut luopuisivat kokeista ja tasonmittauksista kokonaan. Mitran mukaan nykymuotoinen malli kannustaa opiskelemaan liiaksi vain kokeita varten, eikä varsinaista oppimista tapahdu tarpeeksi. SOLE-metodin avulla oppimisprosessin, eli asioiden sisäistäminen, tehostuisi eikä konemaisia tasomittauksia tarvittaisi. Täydellisessä maailmassa jokainen toki haluaisi oppia asiat ensisijaisesti itseään eikä kokeita varten, mutta uskoaksemme suurin osa opiskelijoista ei ehkä näe asiaa näin romanttisesti. Miten ilman kokeita testattaisiin opiskelijoiden osaaminen? Mitran mukaan sisäinen tiedonjanomme riittäisi ylläpitämään oppimisprosessia. Voimmeko muka laskea oppimisen luontaisen uteliaisuutemme varaan ylläpitäen oma-aloitteisesti tiedollista pääomaamme?

Toisaalta nykymaailmassa on myös pohdittava, kuka määrittää tärkeät ja opiskeltavat asiat koulussa? Mitä teoreettis-käytännöllisiä työkaluja itse asiassa tarvitsemme pärjätäksemme elämässä? Koulujen nykymallissa vallalla tuntuu olevan ideologia, että opetetaan mahdollisimman monesta asiasta perustiedot ja sysätään sitten aikuisena erikoistumaan. Nykyinen malli synnyttää ihmisiä, jotka tietävät kaikesta vähän, mutta eivät mistään tarpeeksi. Yhteiskunnassamme erilaisten tehtävien kirjo on niin laaja, että tuntuu erikoiselta pusertaa kaikki yksilöt samanlaisesta muotista läpi. Ryhmämme mielestä olisikin suotavaa, että kouluissa painotettaisiin entistä enemmän valinnaisuuksia vanhakantaisten pakollisten opintojen kustannuksella. Esimerkiksi lukioissa muutos on jo hiljalleen alkamassa. [2] Toisaalta liiallinen valinnaisuus voi tuntua opiskelijoista pelottavalta, sillä tulevaisuutensa määrittäminen aikaisessa vaiheessa on varmasti haastavaa.

Lopuksi mietimme SOLE-mallia käytännön tilanteessa. Millainen tulevaisuus opettajien ammattikunnalla olisi SOLE-opetuksessa? Oman alansa osaamisen sijaan korostuisi keskustelunjohtamisen taidot. Opiskelijoille annettua palloa tulisi pystyä hallitsemaan, mutta tarvitaanko siihen silloin pedagogiikan ammattilaista? Ehkä SOLE-opettaja onkin enemmän ohjaaja kuin opettaja. Yhtäältä mietimme, kuinka SOLE-metodi toimisi isoissa luokkaryhmissä – varsinkin kun oppilaat ovat yleensä nuoria ja lapsia.

[1] Youtube.com: RSA Animate - Changing Education Paradigms. http://www.youtube.com/watch?v=zDZFcDGpL4U
[2] HS.fi: Lukioon voi tulla selvästi lisää valinnaisuutta. http://www.hs.fi/kotimaa/Lukioon+voi+tulla+selv%C3%A4sti+lis%C3%A4%C3%A4+valinnaisuutta/a1384061835257

Ryhmän sivu: Itkevät tamperelaiset


tulevaisuudentoivot: Sugata Mitra – Build a School in the Cloud[muokkaa]

Sugata Mitra pohtii videolla koulujärjestelmän nykytilaa ja tulevaisuutta. Hänen mukaansa nykyinen koulutusjärjestelmä on jäänne viktoriaaniselta ajalta, jolloin identtisiä ihmisiä tarvittiin datan käsittelyyn ja tallentamiseen. Hänen mukaansa nykyihminen ei työssään välttämättä tarvitse kaunista käsialaa tai päässälaskutaitoja, ja tietäminenkin saattaa olla internetin suuren tietomäärän myötä vanhentunut käsite.

Ryhmällämme oli aiheesta paljon puhuttavaa, mutta lopulta jäimme keskustelemaan siitä, tarvitaanko nykyisenkaltaista koulutusjärjestelmää enää. Kirjoitus- ja päässälaskutaidon sekä nippelitietojen ulkoa opettelemisen sijaanhan tarvittavat faktat voisi tulevaisuudessa vain tarkistaa nopeasti mobiililaitteilta. Päädyimme kuitenkin siihen, että käsin kirjoittamisessa on alaluokilla taustalla kirjoittamiseen oppimisen lisäksi myös muita hyötyjä, kuten käden hienomotoriikan kehittäminen. Toki hienomotoriikkaa voi oppia muutenkin, mutta jonkinlainen käsin kirjoittamisen taito olisi hyvä, jotta pystyy toimimaan myös ”hätätilanteissa” ilman elektroniikkaa.

Päässälaskutaidon tarpeellisuudesta emme päässeet aivan samanlaiseen yhteisymmärrykseen. Jako- ja kertolaskuja saattaa silloin tällöin tarvita jokapäiväisessä elämässä, joten päässälaskujen osaaminen on ilman muuta kätevää, mutta olisiko laskut yhtä helppoa laskea puhelimella? Kuten Sugatrankin tutkimukset osoittivat, ihminen oppii asioita, joista hän on kiinnostunut ja joita hän prosessoi mielessään. Paljon päässälaskuja tarvitsevat ihmiset oppisivat siis kyllä laskemaan, kunhan laskemiseen tarvittava tieto olisi netissä helposti saatavilla. Toisaalta esimerkiksi kertotaulujen osaaminen auttaa vaikeampien asioiden (kuten potenssilaskun) oppimisessa, mutta tarvitseeko kaikkien osata laskea tilavuuksia tai pinta-aloja? Voisiko puhelimessa olla vaikkapa ääniohjauksella toimiva laskin, joka toimisi kuta kuinkin yhtä nopeasti kuin perinteinenkin päässälaskeminen?

Keskustelimme myös nykyisenlaisen luokkaopetuksen hyödyistä ja haitoista. Tulimme siihen tulokseen, että varsinkin Suomessa koululla on perinteisen faktatiedon opettamisen lisäksi tärkeä tehtävä myös ryhmä- ja sosiaalisten taitojen kehittämisessä. Siksi mielestämme opetus kannattaa tulevaisuudessakin järjestää lähiopetuksena sopivan pienissä ryhmissä, vaikka nykyteknologia mahdollistaisi videoluennot suurillekin joukoille. Opetuksen sisältöä olisi kuitenkin mahdollista muuttaa Mitran videon mukaisesti sellaiseksi, että se haastaisi oppilaat ratkaisemaan ongelmia itse ja paneutumaan opettelemiinsa asioihin. Koska nykyisessä opetussuunnitelmassa on oppimiselle paljon tavoitteita, ei oppilaita kiinnostaviin asioihin voida useinkaan jäädä kovin pitkäksi aikaa.

Ryhmä: Tuomas, Minttu ja Katinka [3]


Sugata Mitra -ajatuksia herättävä video[muokkaa]

Onhan se totta, että verkossa on ja sinne voidaan lisätä uutta ja muokata jo olemassa olevaa tietoa. Miten saisimme oppimistilanteissa ja kouluissa hyödynnettyä kaiken sen tiedon?

Mielestäni Sugata Mitran ajatus koulusta pilvessä ”the scool in the clouds” on kiehtova. Opettaja kysyy oppilailta kysymyksen, toteaa perään oman tietämättömyytensä aiheesta ja poistuu paikalta. Oppilailla on toisensa ja tietokone nettiyhteyksineen. Opettaja ei siis opeta vaan oppilaat hakevat tiedon itse ja oppivat yhdessä. Oppimista motivoi kiinnostus aiheeseen ja halu tietää lisää. Tämä on varmasti pedagogisesti ajateltuna yksi toimivista menetelmistä oppia ja opettajan ”olla opetttamatta”. Mutta pakkohan tässä on kysyä, että voiko se todella toimia näin hyvin? Siis niin hyvin, että nykyiselle koulujärjestelmälle voisimme sanoa hyvästit? Riittääkö oppimiseen tarvittava motivaatio kattamaan kaiken sen, mitä nykyisessä koulujärjestelmässämme olemme tavoitteeksi asettaneet?

Tekijä: MinnaKap[[4]]