Mediakasvatus ja uudet lukutaidot/Syksyn 2013 kurssi/RSTJS eli Reetta, Saia, Taikatuuli, Jenni ja Sara

Wikiopistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Ryhmäämme kuuluivat Reetta Kaipia, Saia Pajunen, Taikatuuli Niemistö, Jenni Pollari ja Sara Ulmonen. Olemme luokanopettajaopiskelijoita ja näkökulmamme wikioppimiseen määräytyy sen mukaan. Teimme vaihtoehdon A+D.

Moduuli A[muokkaa]

Johdantoluento [1]

Sugata Mitra: Build a School in the Cloud [2]

Noah (lyhytelokuva) [3]


Moduuli D[muokkaa]

Katsoimme videot 1, 6, 7, 10, 11 ja 12. Aloitimme työskentelymme siten, että jokainen katsoi sovitut videot 2. joulukuuta mennessä, jolloin tapasimme ensimmäisen kerran. Jokainen kirjoitti muistiinpanot videoista, ja sovitut henkilöt tekivät alustukset. Kokoonnuimme yhteensä kolme kertaa joulukuun aikana.


2.12.2013 Moduuli A sekä videot 1 & 6

Moduuli A:n tehtäviin linkit yläpuolella.


Puheenjohtaja: Saia

Sihteeri: Reetta

Alustus: Sara, Taikatuuli


1. Ken Robinson: How schools kill creativity


Alustus:

Robinson esittää, että koulun tehtävä on johdattaa meidät tulevaisuuteen, jota emme vielä ymmärrä. Hänen mukaansa kaikki lapset ovat lahjakkaita ja hänen mielestään luovuus on yhtä tärkeää kuin lukutaito. Robinson ajattelee, etteivät lapset pelkää olla väärässä: ne, jotka pelkäävät, eivät keksi mitään uutta. Hänen mukaansa koulun tarkoitus on tuottaa professoreja ja menestyjiä, mutta hän pohtii, onko se tavoittelemisen arvoinen asia. Robinson puhuu koulutuksen rakennemuutoksesta ja akateemisesta inflaatiosta sekä ihmisekologiasta. Esityksessä käsiteltiin myös aineiden hierarkiaa kouluissa.

Keskustelu:

Tämä video herätti paljon ajatuksia ryhmässämme ja huumorintajuinen esitys kirvoitti meidät aktiiviseen keskusteluun. Aihepiiriltään esitys puhutteli meitä tulevia luokanopettajia pohtimaan luovuuden merkitystä koulumaailmassa. Mielenkiintoinen näkökulma oli, että kasvatamme lapsia tulevaisuuteen, vaikka emme tiedäkään, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Puhutaan, että koulussa on vanhentuneita rakenteita ja käytänteitä, eikä se siis palvele edes nykyaikaa.

Kouluissa käydään jatkuvasti aineiden välisiä valtataisteluita, joista myös Robinson puhui. Suomessa tämä on näkynyt Opetussuunnitelman perusteiden uudistamiseen liittyvässä tuntijakokeskustelussa. Eri oppiaineet taistelevat mahdollisimman suurista tuntimääristä. Keskustelu on kääntynyt arvokysymykseksi, ovatko lukuaineet tärkeämpiä kuin taito- ja taideaineet. Myös Pisa-tulokset ovat viime aikoina lisänneet keskustelua lukutaidon ja matematiikan osaamisesta ja niiden tärkeydestä. Mielestämme lukutaito ja matemaattiset taidot valmistavat elämään, mutta myös luovuudella ja sosiaalisilla taidoilla on merkitystä esimerkiksi työelämässä ongelmanratkaisussa ja innovatiivisissa tavoissa tehdä työtään.

Robinsonin mainitsema koulutuksen inflaatio sai meidät pohtimaan, miten tämä näkyy myös Suomessa. On valitettavaa huomata, että ennen siihen työhön, johon on kelvannut kandidaatin/ammattikorkeakoulun tutkinto, vaaditaan nykyään maisterin tutkinto. Esimerkiksi palkanlaskennan tehtäviin, joihin ennen on päässyt toisen asteen koulutuksen merkonomit, nykyään saatetaan valita ainakin tradenomi ellei jopa kauppatieteiden maisteri. Koska yhteiskunta ei toimi niin, että kaikki ovat korkeakoulutettuja, kuinka pitkälle tämä trendi voi jatkua?

Videon lopussa esiteltiin Gillian, joka oli koulussa kärsinyt levottomuudesta, mutta löysi oman osaamisalueensa tanssimisesta. Olisi tärkeää, että vaikka koulussa olisi vaikeuksia tietyissä oppiaineissa tai keskittymisessä, jokainen lapsi voisi löytää oman vahvuutensa jollakin osa-alueella. Usein lapset, jotka ovat koulussa levottomia, saavat paljon negatiivista palautetta, mutta hekin ovat varmasti lahjakkaita jossain asiassa ja heidänkin pitäisi saada positiivista palautetta. Emme ole ADHD-diagnooseja vastaan, sillä usein diagnoosi auttaa huomioimaan lapsen erityistarpeet paremmin. Kuitenkin haluaisimme, että kouluissa käytettäisiin enemmän konkreettisia apukeinoja (esim. taukojumppa tai musiikin kuuntelu) eikä lasta leimattaisi erityislapseksi diagnoosin perusteella.

Koska kaikki lapset ovat lahjakkaita, pohdimme, miten kaikkien lasten lahjakkuuksia voitaisiin tukea ja rohkaista koulussa. Heittelimme ilmoille erikoisiakin ideoita, joita kaikki opettajat eivät varmasti olisi valmiita toteuttamaan. Keskustelimme välitunneilla harrastamisesta, esimerkiksi kuvataiteesta ja liikunnasta sekä oman koulun ulkopuolisen osaamisen tuomisesta kouluun, esimerkiksi videopelit. Myös sosiaalista lahjakkuutta voidaan tukea erilaisissa peleissä ja leikeissä.



6. Sugata Mitra: Kids can teach themselves


Alustus:

Sugata Mitra puhuu osittain samoista aiheista kuin moduulin A videossa. Hänellä on kuitenkin myös muita näkökulmia aiheeseen. Uutena näkökulmana hän tuo esille etäisyyden, jolla hän tarkoittaa nimenomaan sosiaalisesti ja taloudellisesti kaukaista aluetta (esim. slummit tai Intian maaseutu). Hän tuo esille myös opettajan motivaation suuren merkityksen oppimiselle ja opettamiselle. Mitra puhuu itseohjautuvasta opiskelusta sekä siitä, että oppiminen on mahdollista, vaikka lähellä ei olisi opettajia eikä kouluja. Mitran mielestä koulutusteknologia tulisi viedä etenkin syrjäseuduille. Hänen mielestään oppiminen on pelkästään itseohjautuvaa toimintaa.

Sugata Mitra esittelee Intiassa toteuttamansa tutkimuksen, jossa hän vie tietokoneen lasten käytettäväksi slummialueille, joissa lapset eivät ennen ole nähneetkään tietokonetta. Hän myös toteutti tutkimuksen liittyen koulujen syrjäisyyteen. Tutkimuksessa kävi ilmi, että kun opettajilla oli huono motivaatio, myös oppilaiden tulokset olivat heikompia.

Keskustelu:

Keskustelu opettajien motivaatiosta oli vilkasta. Suomessakin kouluissa on varmasti opettajia, joiden motivaatio ei syystä tai toisesta ole hyvä. Voivatko opettajat huonosta motivaatiostaan huolimatta kyetä innostavaan ja monipuoliseen opetukseen? Meissä heräsi jopa pientä pelkoa siitä, että olemmeko itse tarpeeksi motivoituneita opettamiseen koko uramme ajan. Kuitenkin oppilaat palkitsevat opettajan tekemän työn, jolloin opettajan motivaatiokin pysyy korkealla.

Myös se, että Mitra pohtii opettajan korvaamista koneella, on pelottava ajatus. Voiko näin todella olla? Mielestämme ihminen on kuitenkin tietoinen ja elävä olento, joka kykenee sympatiaan ja on korvaamaton. Ymmärrämme kuitenkin Mitran ajatuksen siitä, että alueilla, joilla koulua tai opettajaa ei ole saatavilla, opetus voitaisiin järjestää esimerkiksi verkossa. Myös opettajan rooli voisi olla yhä enemmän innostava ja oppimista mahdollistava sekä oppimista tukeva. Suomenkin kouluissa oppilaat voisivat opettaa enemmän toisiaan ja opettaja toimisi enemmän sisältöjen rajaajana ja kannustajana sekä ohjaajana. Suomessa välimatkat ovat pitkiä etenkin Kainuussa ja Lapissa ja koulumatkat saattavat kestää yhteen suuntaan useita tunteja. Mielestämme näillä alueilla voitaisiin kokeilla teknologian hyödyntämistä ja yhdessä oppimista. Kylän lapset voisivat kokoontua keskenään opiskelemaan niin, että opettaja voisi olla saatavilla ruudun toisella puolen ohjaten oppimista etänä. Toki osa opetuksesta on tarpeen järjestää lähiopetuksena. Tämähän tavallaan vie pohjan tulevalta ammatiltamme, mutta haluamme ensisijaisesti kuitenkin ajatella lasten etua. Opettajan ammatti on murroksessa, johon opettajakunnan täytyy kuitenkin olla valmiita.





5.12.2013 Videot 7 & 10

Puheenjohtaja: Sara

Sihteeri: Saia

Alustus: Reetta, Jenni


7. Peter Norvig: The 100.000-student classroom


Alustus:

Nykyään käytetään samoja opetusmenetelmiä kuin keskiajalla: yksi luennoi ja muut kuuntelevat jossain yhteisessä, isossa tilassa. Peter Norvig esitteli kuitenkin puheenvuorollaan erilaisen opetusmetodin, jolla voidaan tavoittaa parhaimmillaan 100 000 ihmistä kerralla. Tällainen opetus tapahtuu Internetissä videoiden välityksellä ”100 000 opiskelijan luokkahuoneessa”. Nettiopetus on ns. 1 on 1 –tuutorointia, jossa luennoitsija on läsnä vain opiskelijaa varten. Massaluennolla opiskelija saattaa tuntea itsensä anonyymiksi ja näkymättömäksi, mutta nettiopetuksessa kohtaaminen tuntuu kahdenkeskiseltä. Opetuksen pääperiaatteisiin kuuluu, että opetusvideot ovat lyhyitä, jotta opiskelijan kiinnostus ja keskittyminen pysyvät ihanteellisina. Tavoitteena ei ole vain opetella asioita ulkoa, vaan opetusmetodi haluaa muuttaa tapaa nähdä maailmaa.

Keskustelu:

Peter Norvigin puheenvuoro herätti pohtimaan omassa koulutusohjelmassa käytettäviä opetusmetodeja. Meidän koulutusohjelmassamme ei juurikaan käytetä tällaisia opetusmenetelmiä, vaan opetuksemme koostuu lähinnä luennoista, kontaktiopetuksesta ja harjoitustöistä. Olisiko tällaiselle opetusmetodille sitten kysyntää?

Toistaiseksi emme ole törmänneet ns. massaluentoanonyymiuteen. Luokanopettajakoulutuksessa on keskimäärin vähemmän massaluentoja kuin suurimmalla osalla yliopiston koulutusohjelmista. Luentomme ovat myös opiskelijoiden lukumäärältään pieniä ja vuorovaikutteisempia kuin useamman koulutusohjelman luennot. Ainakin me olemme kokeneet, että luennoitsijat huomioivat alamme opiskelijoita tarpeeksi.

Kaikilla ryhmämme jäsenistä on kuitenkin jonkin verran kokemusta niin kasvatustieteen kuin muidenkin tieteenalojen videoluennoista. Mielipiteemme on yhtenäinen: videoluennoiden anti ei ole ollut niin mielekästä kuin olisi voinut parhaimmillaan voinut olla. Keskittyminen herpaantuu, kun videoita katselee kotiympäristössä muiden aktiviteettien houkutellessa. Kontaktiluennolla muiden ärsykkeiden määrä on minimoitu, joten keskittyminen on parempaa. Lisäksi videoluennoissa on vaivannut joskus huono kuvan- tai äänenlaatu sekä liian pitkä kesto, joka häiritsee keskittymistä. Koska videoluennon voi katsoa yleensä milloin vain, myös sen katselun lykkääminen on helppoa. Katselun aloittaminen vaatii itsekuria, sillä aina on ”parempaa tekemistä”, varsinkin jos luennon aihepiiri ei ole itselle erityisen kiinnostava.

Videoluennoissa ja Norvigin esittämissä ratkaisuissa on kuitenkin myös hyviä puolia. Opiskelijan keskittymisen ja mielenkiinnon säilyttäminen on otettu huomioon luentojen pituudessa, ts. lyhyydessä. Luentojen ilmapiiri voi lisäksi olla erilainen. Norvig pyrki ajatukseen siitä, että opetus tuntuisi siltä, kuin istuisi viisaan ystävän kanssa baarissa ja oppisi ikään kuin huomaamatta toiselta. Opetusmetodin tavoite on myös hyvä: ulkoa opettelun sijaan tähdätään siihen, että opiskelija ymmärtää ja haluaa muuttaa tapansa nähdä maailmaa. Lisäksi aikataulun väljyys sopii joillekin opiskelijoille, joilla on esimerkiksi perhe tai työ, jotka estävät läsnäolon kontaktiluennoilla. Opetusvideot ovat netissä katsottavissa missä ja milloin vain.



10. Arthur Benjamin: Teach statistics before calculus


Alustus:

Arthur Benjamin korosti puheenvuorossaan todennäköisyyksien ja tilastojen tärkeyttä differentiaali- ja integraalilaskennan sijaan. Jälkimmäistä painotetaan enemmän koulumaailmassa mitä ylemmälle asteelle edetään, ja vain harva tarvitsee tämän laskenta-alueen osaamista omassa arkipäivän elämässään. Ihmiset kohtaavat todennäköisyyksiä ja tilastoja enemmän jokapäiväisessä arjessaan. Sen vuoksi on tärkeää osata tulkita ja lukea niitä.

Keskustelu:

Lukiomatematiikkaa opiskelleina yhdymme Benjaminin ajatukseen. Todennäköisyyksistä ja tilastoista opiskellaan yleensä vain yksi kurssi, vaikka kohtaamme niitä arkipäivässä useammin kuin derivaattoja ja trigonometriaa. Suhde on nurinkurinen, sillä koulumaailmaa painottaa differentiaali- ja integraalilaskentaa. Eikö koulutuksen pitäisi tähdätä arkielämän ja käytännön taitoihin?

Yleisesti todennäköisyyksiin ja tilastotieteeseen liittyvät riskien, sattumien ja tulevaisuuden ennustaminen sekä yleisten ilmiöiden ymmärtäminen. Benjamin esimerkiksi väitti puheenvuorossaan, että jos ihmiset olisivat opiskelleet enemmän todennäköisyyksiä ja tilastoja, maailmanlaajuinen talouskriisi olisi ehkä voitu välttää. Esimerkki on mielestämme kärjistetty eikä sitä välttämättä voida todistaa, mutta todennäköisyyksien ja tilastotieteiden puutteellinen ymmärtäminen voi olla osasyy siihen. Väite on kuitenkin ehkä hieman liioiteltu.

Benjaminin idean voi heijastaa tulevaisuuden työhömme luokanopettajina peruskoulussa. Vaikka peruskoulussa edellä mainittuja matematiikan osa-alueita ei opiskella luonnollisesti yhtä syvällisesti kuin korkeammilla asteilla, tämä sama Benjaminin esittämä ”käytännöstä irtaantumisen periaate” on havaittavissa myös peruskoulussa. Varsinkin ala- ja yläkoulussa matematiikan opiskelun tulisi olla käytännönläheisempää, jotta oppilaat ymmärtäisivät opetuksen kytkökset omaan arkielämään. Arjessa törmää usein Benjaminin mainitsemiin todennäköisyyksiin ja tilastoihin, mutta myös esimerkiksi prosenttilaskuihin kaupankäynnin yhteydessä. Tulevien alakouluopettajien näkökulmasta Benjamin korostaa ehkä liikaa todennäköisyyksien ja tilastojen itsenäistä merkitystä, mutta hänen käytännön läheisyyden periaatteensa on hyvä. Usein oppilaat kyselevät matematiikan tunnilla opettajalta, että mihin esimerkiksi yhtälön ratkaisua tai derivoimista tarvitaan. Mielestämme opettajalla pitää olla perusteluna jotain muutakin kuin se, että ”opetussuunnitelma määrää näin” tai ”nämä nyt pitää vaan opiskella”. Mitä käytännön läheisempi perustelu on, sitä parempi.





11.12.2013 Videot 11 & 12

Puheenjohtaja: Taikatuuli

Sihteeri: Jenni

Alustus: Saia, Sara


11. Kiran Sethi: Kids, take charge


Alustus:

Sethi puhuu ”minä osaan” –hyttysestä, jossa tekemällä oppimisella ja itse kokemisella on suuri merkitys. Sethin mukaan tällainen oppiminen etenee käsitteiden aware, enable ja empower kautta. Aware tarkoittaa tunnistamista eli lapsi näkee muutoksen. Enable tarkoittaa mahdolliseksi tekemistä ja empower tarkoittaa valtuuttamista eli muutoksen johtamista. Tarkoituksena on, että lapsi kokee itse pystyvänsä, eikä oppiminen ole opettajalähtöistä. Sethin mielestä koulun ja elämän välillä ei tulisi olla erottelua. Hän korostaa, että lapset pystyvät mihin vain. Lapset voivat toimia myös opettajina esimerkiksi omille vanhemmilleen.

Keskustelu:

Videosta heräsi kiinnostus asiaa kohtaan, mutta meille jäi epäselväksi, mikä taho ”minä osaan” – ajattelun taustalla on. Ajatus vaikutti meistä vähän idealistiselta, mutta esimerkiksi lapset opettajina oli mielenkiintoinen näkökulma. Suomen koulujärjestelmässä tällainen lasten osallisuus opettamiseen ja vertaisoppiminen voisi toimia hyvin esimerkiksi tietotekniikan oppimisessa, sillä he ovat syntyneet digiyhteiskuntaan ja ovat siten sen asiantuntijoita. Opettajan roolia ei voida kuitenkaan väheksyä, sillä oppilailla on usein hyvä mekaaninen käyttötaito, mutta he eivät aina ymmärrä mitä asioiden taustalla on. Tästä esimerkiksi nostimme mediakriittisyyden, josta heräsi paljon keskustelua esimerkiksi nettisivujen mainonta tai valeidentiteetit.

Ajatus siitä, että jokainen lapsi on taitava ja osaa monia asioita herätti meissä positiivisia ajatuksia ja tämä onkin sellainen näkökulma, jonka haluamme tuoda esille omassa työssämme tulevaisuudessa. Lapsiin pitäisi uskoa enemmän ja välillä antaa myös heille valta suunnitella opetusta. Suomessakin voitaisiin vahvistaa oppilaiden itsetuntoa ja oman oppimisen ohjaamista tällä tavoin.

Päällimmäinen tuntemus koko ryhmässä oli hieman hämmentynyt tämän videon tiimoilta, sillä hankkeen punainen lanka jäi epäselväksi. Ymmärrämme, että lapset voivat opettaa vanhempiaan lukemaan, mutta emme käsittäneet mitä lasten kadulla leikkimisellä haluttiin viestittää. Olisimme olleet kiinnostuneita siitä, millainen prosessi tämän tapahtuman taustalla oli. Suomessa lapsilla on monia mahdollisuuksia vaikuttaa omaan kouluympäristöönsä osallistumalla esimerkiksi lasten parlamenttiin, oppilaskunnan toimintaan ja VERSO-toimintaan. Kehitettävää vielä on, etenkin luokkatilanteissa, jotta saisimme luotua oppilaille ympäristön, jossa he saavat tuntea ”minä osaan” –kokemuksia ja kokevat itsensä hyödyllisiksi koko yhteisölle.



12. Patrick Awuah: How to educate leaders?


Alustus:

Patrick Awuah pohti puheenvuorossaan sitä, miten johtajia tulisi kouluttaa. Hän peilasi johtajuutta Ghanaan, jossa käsite tarkoittaa erilaista asiaa kuin hyvinvointivaltioissa. Johtajia eivät välttämättä ole vain poliittiset henkilöt, vaan Ghanan kaltaisessa valtiossa johtajia ovat ns. eliitti, esimerkiksi lääkärit tai sairaanhoitajat. Näiden ammattien edustajilla on suhteessa paljon valtaa yhteisöön nähden ja jos he epäonnistuvat tai eivät hoida töitään niin kuin pitäisi, koko yhteisö kärsii. Yleisesti ottaen johtajuus on tärkeä asia, koska alaiset kuuntelevat johtajaa ja noudattavat tämän määräyksiä. Kansan tulisi suhtautua johtajuuteen kriittisesti eikä noudattaa ylemmän tahon käskyjä sokeasti, sillä johtajat voivat tehdä huonoja, subjektiivisia päätöksiä. Awuah määrittelee hyvän johtajuuden syvimmän merkityksen ihmisyyden palvelemiseksi.

Keskustelu:

Awuahin puheenvuoro Ghanan näkökulmasta jäi meille, suomalaisen hyvinvointivaltion kansalaisille, hieman kaukaiseksi. Voiko ko. Ghanan tilannetta yhdistää Suomeen? Hyvinvointivaltio painii eritasoisten ongelmien kanssa. Suomessa esimerkiksi terveydenhuolto toimii hyvin erilaisissa puitteissa kuin kehitysmaissa: leikkauksia ei tehdä taskulampun valossa eikä nukutuslääkkeiden annosta säännöstellä potilaan hyvinvoinnin uhalla. Suomen ongelmat keskittyvät lähinnä finanssipuoleen tai yleisen ja yksityisen terveydenhuollon toimivuuteen. Sairaanhoitajia ja lääkäreitä ei Suomessa mielletä samanlaisiksi johtajiksi kuin Ghanassa, sillä Suomessa ”homma toimii”.

Vaikka Suomessa johtajina pidetään usein poliittisia henkilöitä, lähdimme kuitenkin pohtimaan johtajuutta koulujärjestelmän kannalta. Voisiko opettaja olla jonkinlainen johtaja ja kenelle? Koska Awuah määrittelee hyvän johtajuuden tavoitteeksi ihmisyyden palvelemisen, voidaan opettajaa pitää tästä syystä jonkinlaisena johtajana. Opettajan tavoite on kasvattaa lapsista ns. kunnon kansalaisia. Lisäksi Awuah kokee, että johtaja vaikuttaa jollain tavalla omaan yhteisöönsä. Näin ollen oppilaat voidaan ajatella opettajan yhteisönä, johon opettajalla on asenteidensa ja tekojensa perusteella vaikutusta.

Tulevina luokanopettajina meidän olisi hyvä tiedostaa johtajuuteen liittyvät vastuut ja velvollisuudet. Meidän teoillamme on vaikutusta oppilaiden elämään. Miten voimme kehittää itseämme niin, että olisimme objektiivisia ja tasa-arvoisia johtajia? Opettajan tekemät päätökset, niin hyvät kuin huonot, vaikuttavat oppilaiden toimintaan ja minäkuvan kehittymiseen.

Luokanopettajakoulutus kouluttaa meitä tulevaa opettajan ammattiamme varten, ja näin ollen sen tulisi samalla kasvattaa meitä johtajuuteen. Varsinaista johtajan roolia ei kuitenkaan koulutuksessamme painoteta. Opimme koulutuksessamme opetuksessa tarvittavat tiedot ja taidot, mutta ns. johtajuuden ja auktoriteetin muodostamisen joudumme oppimaan itse. Auktoriteettina olo on kuitenkin suuri osa opettajan työtä. Kysymys onkin, että miten käytämme auktoriteettiamme ja johtajuuttamme oikein, jotta olisimme mahdollisimman hyviä johtajia oppilaillemme.