Mediakasvatus ja uudet lukutaidot/Syksyn 2013 kurssi/tulevaisuudentoivot

Wikiopistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Mintun, Katinkan ja Tuomaksen ryhmä

Valitut modulit:


A. Kaikille yhteiset videot Jokainen ryhmä katselee kaikille opintojakson osallistujille yhteiset videoluennon ja lyhytelokuvan ja kommentoi niitä keskustelualueille. Lisäksi ryhmä valitsee kolmesta vaihtoehtoisesta opiskelumuodosta: opiskelumodulit, ryhmätyöt tai kasvatuksen ja koulun tulevaisuutta koskevat videoluennot. Opiskelumodulivaihtoehto on ehkä erityisesti niille, jotka opiskelevat työnsä ohella tai eivät ehkä muutoin ehdi kokoontua yhteen kasvokkaisiin keskusteluihin. Ryhmätyövaihtoehto on suunnattu niille ryhmille, jotka haluavat työstää ja käsitellä jotakin ryhmän yhteistä kiinnostuksen kohdetta. Koulun tulevaisuutta käsittelevät videoluennot on puolestaan ajateltu erityisesti kasvatusalan opiskelijoille, mutta vaihtoehto on tarjolla myös muille.

D. Koulun tulevaisuus Koulun tulevaisuus vaihtoehdossa ryhmä valitsee 12:sta Ted-luennosta [5] kuusi luentoa perehdyttäväkseen ja keskustelujen pohjaksi. Ryhmä kokoaa lukupiirin [6] ohjeita soveltaen käydyt keskustelut omalle Wikiopisto-sivulleen. Lopuksi ryhmä ilmoittaa sähköpostilla seuraavat perustiedot opintojaksoa vetävälle opettajalle: ryhmän Wikiopisto-sivun osoite, ryhmään kuuluneiden nimet, opiskelijanumerot ja opintojakson koodin sekä yksikön, jossa opiskelee, esim.: Ryhmän sivun URL-osoite (esim. http://fi.wikiversity.org/wiki/Mediakasvatus_ja_uudet_lukutaidot/Syksyn_2012_kurssi/Juhan_yp%C3%B6yksin%C3%A4inen_ryhm%C3%A4) Jussi Juonio, 445566, KKASXXXX, EDU Maija Nuhanen, 8889908, ITIMAXXXX, SIS

Moduli A : Kaikille yhteiset videot[muokkaa]

1. Johdantoluento (http://vimeo.com/31133592)

2. SugataMitra-video (http://fi.wikiversity.org/wiki/Mediakasvatus_ja_uudet_lukutaidot/Syksyn_2013_kurssi/keskustelusivulle_1)

3. Noah-video (http://fi.wikiversity.org/wiki/Mediakasvatus_ja_uudet_lukutaidot/Syksyn_2013_kurssi/keskustelusivulle_2)

Moduli D : Koulun kehittäminen[muokkaa]

1. Ken Robinson: How schools kill creativity[muokkaa]

Alustus:

Videolla kerrotaan, kuinka nyky-yhteiskunnan koulutusjärjestelmä tappaa lasten luovuuden. Koulutusjärjestelmän arvohierarkia on rakentunut siten, että ylimpänä ovat matemaattiset aineet sekä kielet. Tämän jälkeen tulevat humanistiset aineet ja pohjalla ovat taideaineet. Hierarkia on syntynyt 1800-luvun lopulla teollistumisen yhteydessä. Tällöin koulutusjärjestelmän tärkein tehtävä oli kouluttaa lapsia työtehtäviin, joita teollisuus kaipasi. Yhteiskunta on kuitenkin radikaalisti muuttunut ja koulutukselta vaaditaan uusia painotuksia.

Lisäksi ihminen on moniulotteinen kokonaisuus ja pelkän akateemisen lahjakkuuden ihannointi tappaa monen orastavan luovan lahjakkuuden. Jokaisen ihmisen tulisi löytää oma lahjakkuutensa. Näin voidaan samalla tuottaa kaikkein eniten yksilöllistä ja yhteiskunnallista hyötyä.

Keskustelu:

Keskustelumme lähti liikkeelle lahjakkuuden pohdinnasta. On totta, että koulutusjärjestelmä tukee ainoastaan akateemisesti lahjakkaita lapsia. Kuitenkin lahjakkuutta voi olla monilla eri osa-alueilla. On myös lapsia, jotka ovat akateemisen lahjakkuuden lisäksi luovasti lahjakkaita. Jos nämä lapset myöhemmin pohtivat, lähteväkö muusikoksi vai lääkäriksi, he saavat lähes kaikilta ilmiselväksi vastaukseksi akateemisen uran valinnan. Tulimmekin siihen tulokseen, että tällainen yhteiskunnan rajoittunut ajattelu, sammuttaa monia lahjakkaita luovia taiteilijoita.

Pohdimme myös koulutuksen inflaatiota. Nykyään akateeminen koulutus ei enää takaa työpaikkaa. Kuitenkin jos ala, jota ihminen opiskelee, on itselle tärkeä, se kannustaa ihmistä yrittämään yhä uudelleen ja uudelleen. Tästä syystä olisi tärkeää, että jokainen voisi opiskella alaa, johon omat lahjat ovat suuntautuneet. Kuitenkaan oman lahjakkuuden löytäminen ei aina ole helppo. Siksi koulutusjärjestelmän tulisi tarjota paljon erilaisia mahdollisuuksia koittaa eri lajeja, jotta jokainen voisi löytää asian, jonka tekemisessä hän on hyvä.

Olimme kaikki samaa mieltä siitä, että on ehdottoman tärkeää, että ihmisellä on elämässään asioita, joiden tekemistä hän rakastaa. Yksilötasolla tämä edistää hyvinvointia ja ehkäisee mm. masennusta. Yhteiskunnan tasolla tämä takaa sen, että ihmiset pysyvät pidempään työelämässä. Suomessa joka viides syö mielialalääkkeitä ja kansamme voi monin eri mittarein pahoin. Toisaalta Pisa-tulokset ovat olleet huipussaan. Ratkaisu ongelmiin voisi olla luoviin aineisiin panostaminen koulutusjärjestelmässä. Sanonta ”työ ei saa olla kivaa” ei enää päde, vaan jokaisen tulisi löytää oma paikkansa, jossa hyödyntää omaa lahjakkuuttaan!


4. Daphne Koller: What we're learning from online education[muokkaa]

Alustus:

Daphne Kollerin video What we’re learning from online education kertoo, kuinka opintokokonaisuuksia voitaisiin suorittaa internetissä onlinena. Kilpailu opiskelupaikoista on kova ja esim. monissa kehitysmaissa vain harva pääsee opiskelemaan korkeakoulututkinnon. Myös Amerikassa opintokustannukset ovat kasvaneet todella rajusti suhteessa muiden elinkustannusten nousuun. Nämä seikat rajaavat suuren joukon ihmisiä opintojen ulkopuolelle. Lisäksi on ihmisiä, joille kotoa käsin opiskelu on ainoa vaihtoehto esim. lapsen vakavan sairauden takia. Tähän ongelmaan voisi tarjota ratkaisun verkossa suoritettavat opinnot.

Verkko-opinnot ovat neljän huippu yliopiston luentoja, jotka on videoitu verkkosivuille. Videoiden lomassa on tehtäviä, joiden tekeminen on videoiden katselun jatkamiseksi ehto. Verkkosivuilla on myös mahdollisuus keskustella ilman maanosien rajoja, mihin kellon aikaan tahansa. Opintoja voi valita oman mielenkiintonsa mukaan ja kokeiden suorittamisen jälkeen, oppilaat saavat todistuksen opinnoistaan. Palvelu on kaikille käyttäjille täysin ilmainen.

Keskustelu:

Aloitimme keskustelun pohtimalla verkossa ylipäätään suoritettavia opintoja. Ihmiset ovat päivittäin suuren osan ajasta tietokoneella, joten miksi opintojakin ei voisi yhä enemmän suorittaa verkon välityksellä. Verkko-opinnot mahdollistavat myös suurempien opiskelijamäärien ottamisen kursseille ja se tukee erilaisia oppijoita. Esimerkiksi osalla ihmisistä oppiminen on tehokkainta tiettyyn vuorokauden aikaan tai tietyn mittaisina jaksoina. Verkko-opiskelu mahdollistaa joustavasti erilaiset opiskelutavat.

Toisaalta ryhmämme myös totesi, että livenä opiskelu on osalle opiskelijoista huomattavasti helpompaa ja motivoivampaa kuin verkko-opiskelu. Lisäksi se tukee aivan perustavanlaatuisia ihmisen sosiaalisia tarpeita. Livenä opiskeltaessa ihminen ensinnäkin liikkuu johonkin tiettyyn paikkaan, mikä saattaa monella olla edellytys keskittymiselle. Verkossa toisten kanssa komminukointi on aina erilaista kuin kasvokkain keskustelu. Kasvotusten tulee huomioitua myös toisen ihmisten eleet ja ilmeet, joiden on todettu olevan suuri osa keskustelua. Lisäksi esimerkiksi luennolla on selvä aloitus ja lopetus, mitä verkossa tapahtuvassa opiskelussa ei niin selkeästi ole. Muutenkin ihmiset viettävät nykyaikana todella paljon aikaa ruudun ääressä. Tämän on todettu monissa tutkimuksissa lisäävän tuki- ja liikuntaelinsairauksia sekä olevan yhteydessä mm. masennukseen. Esimerkiksi luennoilta on monesti jäänyt kurssin loputtuakin tuttavia ja ystäviä. Verkko-opetuksen anonymiteetti ei tätä pysty tarjoamaan.

Pohdimme, että videolla esitellyn verkko-opetusidean paras puoli on se, että ihmisille, joilla ei muuten ole mahdollisuutta opiskella, annetaan tähän mahdollisuus. Tietysti on muistettava, että kehitysmaissa ei juurikaan ole tietokoneita tai vaadittavaa internetyhteyttä. Myös kansainvälisyys ja oman mielenkiinnon mukaan kurssien valitseminen ovat tällaisen opiskelumuodon etuja, sillä ne lisäävät motivaatiota ja tuovat uusia näkökulmia opiskeltavaan aiheeseen.


2. Salman Khan: Let's use video to reinvent education][muokkaa]

Salman Khan kertoi videolla projektistaan, joka alkoi videoiden lataamisesta YouTubeen. Serkuille tarkoitetut opetusvideot keräsivät pian paljon katsojia ja opettajat alkoivat jopa käyttää niitä opetuksen tukena. He kirjoittivat Khanille käyttävänsä videoluentoja kotiläksynä, jolloin oppituntien aika voidaan käyttää tehokkaammin tehtävien tekoon ja oppilaiden neuvomiseen. Khan alkoi ryhmänsä kanssa jalostamaan ideaansa koulukäyttöön kehitellen videoiden ohelle internettehtäviä, joiden keräämästä datasta opettaja näkee heti oppilaidensa ongelmakohdat.


Ryhmämme keskustelu aiheesta oli monipuolista, ja jäimme pohtimaan, mitä hyötyjä ja haittoja videoluentojen antamisessa kotitehtäväksi voisi mahdollisesti olla. Vaikeinta uudenlaisessa opetusjärjestelyssä saattaisi olla oppilaiden motivoiminen luentojen katsomiseen. Opetusvideot toimivat varmasti hyvin motivoituneilla oppilailla, mutta jos videot silmäillään aina vain huolimattomasti läpi koska on pakko, saattaa opettaja joutua kuitenkin opettamaan samat asiat vielä uudestaan koulussa. Toisaalta tältä ongelmalta ei voida välttyä tavallisessakaan opetuksessa, jolloin oppilas voi lisäksi olla jopa useita päiviä pois koulusta esimerkiksi sairauden takia. Tutkimusten mukaan tavallinen 45 minuutin oppitunti on liian pitkä aika olla keskittyneenä, jolloin opettajan puheesta voi luokassa mennä jotakin tärkeää ohi. Videoluennot mahdollistavat kauankin sitten opetettuun asiaan palaamisen, ja vaikeiden kohtien katsomisen useaan kertaan.


Myös Khanin huomio siitä, että kokeesta vaivoin läpi päässeelle oppilaalle aletaan heti opettaa vaikeampia asioita herätti paljon keskustelua. Varsinkin matematiikassa, jossa uudet asiat pohjautuvat jo opittuun tietoon, ei uuteen asiaan ole mielekästä siirtyä liian aikaisin. Runsassisältöisen opetussuunnitelman ja suurien ryhmäkokojen vuoksi opettajan on edettävä ryhmän enemmistön mukaan, jolloin lahjakkaat oppilaat saattavat helposti turhautua. Heikot oppilaat puolestaan eivät ehdi oppia kaikkia asioita kunnolla, mikä koko ajan kertautuu kun edetään vaikeampiin asioihin. Khanin kokeilujen mukaan oppilaat, joilla on vaikeuksia jonkin asian oppimisessa, saattavat sen opittuaan olla luokan parhaimmistoa. Siksi Khanin esittelemät internettehtävät, joissa etenemään pääsee vasta kun asia on kunnolla omaksuttu, vaikuttavat toimivalta tavalta prosessoida opittua tietoa. Usein koulussa riittää, että kotitehtäviä on yritetty, eikä kukaan huomaa, vaikka ne olisivat toistuvasti väärin. Usein opettaja huomaakin oppilaan ongelmat vasta kokeen jälkeen, kun pitäisi jo edetä seuraavaan asiaan.

11. Kiran Sethi: Kids, take charge[muokkaa]

Kiran Sethi kertoo videolla, mitä tapahtui Intiassa, kun lapset alkoivat ottaa vastuuta ympäristöstään. Lapsille annettiin haaste: heidän piti valita yksi epäkohta, johon he puuttuvat viikon ajan. Sethin metodin ydin on siinä, että aikuisten pitää uskoa lasten tekemiseen. Kun lapset näkevät, että he pystyvät vaikuttamaan ympäristöönsä, voidaan saavuttaa yllättäviäkin tuloksia.

Ryhmämme oli videon kanssa yhtä mieltä siitä, että parhaita oppimistuloksia ei saada opettajan luennointia kuuntelemalla, vaan tekemällä itse asioita. Tärkeintä on saada oppilas ylipäänsä innostumaan ympäröivästä maailmasta, jolloin saavutetun innokkuuden myötä myös muut oppimistulokset parantuvat. Kun opeteltavasta asiasta on omakohtainen kokemus, siitä keskusteleminen ja uusien tietojen oppiminen on paljon hedelmällisempää.

Metodin toteuttaminen Suomessa voi olla kuitenkin haastavaa, koska koulut ja vanhemmat haluavat välittömästi hyviä tuloksia, ja vapaiden käsien antaminen lapsille nähdään ennemminkin uhkana kuin mahdollisuutena. Ryhmämme ei kuitenkaan nähnyt estettä sille, etteikö videolla nähtyä yhteiskunnallista vaikuttamista voisi ottaa osaksi kouluvuotta esimerkiksi jonkin tempauksen tai teemapäivän muodossa. Joka tapauksessa opetettavien asioiden liittäminen oppilaiden kokemushistoriaan lienee avainsana kaikessa oppimisessa.

7. Peter Norvig: The 100,000-student classroom[muokkaa]

Alustus: Videon alussa Peter Norvig ottaa kantaa siihen, kuinka perinteistä nykyinen opetus edelleen on. Vaikka vuosia on kulunut ja maailma muuttunut, on opetus edelleen hyvin pitkälti pelkkää opettajan paasaamista. Peter Norvig päättikin havaintonsa pohjalta lähteä kollegansa kanssa kehittämään uudenlaista verkkoluentoformaattia. He kuvasivat verkkoon videoita, jotka olivat ilmaisia ja kaikkien katseltavissa. Videot kuvattiin siten, että Norvig puhui kameraan, mutta kamera ei kuvannutkaan varsinaisesti Norbigia vaan tämän puhuessaan laatimia piirustuksia opetettavista asioista. Videoista tuli näin tuttavallisen oloisia ja opiskelijat saattoivat kokea tilanteet ikään kuin kaveri olisi selittänyt jotakin asiaa jossakin rennossa tilanteessa kuten kahvilassa. Kuvatut opetusvideot ovat lyhyitä, jopa vain 2 minuuttia pitkiä. Lyhyet videot mahdollistavat paremmat oppimistulokset kuin pitkät luentomaiset videot. Vaikka videot ovat kaikkien saatavilla, on niihin asetettu tietyt rajat, koska ne ovat katsottavissa. Tämä motivoi opiskelijoita katsomaan videot, sillä ajatus siitä, että videot ovat aina katseltavissa kannustaa lykkäämään videoiden katsomista koko ajan tulevaisuuteen. Vaikka opetus tapahtuu videolla, on niihin saatu liitettyä yhteisöllinen kommunikointi siten, että videon katsomisen jälkeen opiskelijat voivat kommentoida ja keskustella aiheesta foorumeilla. Keskustelun lomassa opiskelijat opettavat toisiaan.

Keskustelu: Lähdimme pohtimaan omia kokemuksiamme video-opetuksesta ja sen toimivuudesta. Totesimme, että emme opintojemme aikana ole osallistuneet kuin parille videokurssille. Yhdellä kursseista videoiden katsomista ei kontrolloitu, mikä johti siihen, ettei niitä juuri kukaan myöskään katsonut. Toisaalta videot olivat pitkiä, joten ehkä kynnys lähteä katsomaan niitä olisi ollut matalampi, mikäli ne olisivat olleet lyhyitä, alle 10 minuutin videoita. Mietimme, voiko yhden luonnon sisällön saada mahtumaan 10 minuuttiin. Tästä ryhmässämme syntyi vahvasti eriäviä mielipiteitä. Olimme kuitenkin yhdessä sitä mieltä, että usein luentojen ollessa määrätyn mittaisia (esim. 2x45min) eivät opettajat tuo asiaa tehokkaasti esille, vaan jäävät jaarittelemaan ja kaartelemaan. Silti kaikki ryhmämme jäsenet eivät uskoneet, että 90minuutin luennon saisi fiksusti tiivistettyä 10 minuuttiin.

Vaikka meillä ei juuri ollut kokemusta videokursseista, totesimme, että niitä saisi olla entistä enemmän. Usein luennolle mennessä olo saattaa esimerkiksi olla valmiiksi väsynyt, jolloin keskittyminen voi olla hankalaa. Kun videot on katsottavissa koska vain, voi ne katsoa silloin kun kokee vireystilansa olevan niille sopiva. Toisaalta tunnustimme myös opetusvideoihin liittyvän ongelman: usein videokurssit tulee tehtyä hätäisesti viime tipassa, koska kuten Norvigkin totesi, tulee jatkuvasti saatavilla olevia videoita helposti lykättyä koko ajan. Jonkinlainen kontrolli onkin hyvä olla – ehkä tosiaan olisi Norvigin tapaan hyvä, että videoiden katsottavuus olisi tiukemmin rajattu tiettyyn ajanjaksoon. Videokurssien ongelma on myös suoran vuorovaikutuksen puute: mitä jos tietoa kaipaa enemmän tai entä jos ymmärtää jonkin asian väärin? Videopetuksen yhteyteen olisikin hyvä saattaa keskustelufoorumi (josta Norvigkin puhui), jotta sinne saataisiin vuorovaikutteisuutta ja mahdollisuus ihmetellä. Toisaalta tärkeää on myös, että foorumi saadaan käyttöön – omien kokemuksiemme mukaan kukaan ei koskaan uskalla olla ensimmäinen ihmettelijä.

Yksi ryhmäläisistämme totesi, että pääsisi hirveän helpolla, jos kuvaisi hirveän määrän opetusvideoita omaan käyttöönsä ja kierrättäisi niitä eri oppilasryhmillä vuosi vuodelta. Tämä herätti paljon keskustelua: miksei opetusvideoita hyödynnetä ja miksei niistä tehdä entistä julkisempia? Maailmalla on esimerkiksi paljon hyvin tunnettuja luennoitsijoita – miksei heidän luentojaan voitaisi kuvata ja tuoda kaikkien saataville? Toki rahalla on varmasti oma osansa asiassa, mutta olisihan se upeaa saada arvostettu luennoitsija omaan luokkahuoneeseen. Tässä yhteydessä pohdimme myös ylipäätään liveluennointia esimerkiksi skypen välityksellä. Totesimme yksimielisesti, että tiedon ja opetusvideoiden tulisi olla entistä julkisempia ja useampien ihmisten hyödynnettävissä.

Yhteenvetona voisi todeta, että video-opetuksella on oma roolinsa koulumaailmassa ja sitä tulisi hyödyntää entistä monipuolisemmin. On totta, että video-opetuksessa usein henkilökohtainen kontakti jää uupumaan eikä se opetusmuotona sovellu kaikille. Toisaalta verkko ja videot ovat yhä useamman oppilaan arkista kokemusmaailmaa, joten miksi sitä ei hyödynnettäisi opetuksessa laajemmin. Lisäksi opetusvideoita olisi helppo katsoa verkosta kouluajan ulkopuolellakin.

5. Geoff Mulgan: A short intro to the Studio School[muokkaa]

Alustus: Videolla Geoff Mulgan esittelee lyhyesti studiokoulua. Studiokoulu on englantilainen järjestelmä, jossa ajatuksena on, että oppilaat oppivat tekemällä. Koulut ovat pieniä, noin 300 oppilaan kouluja ja opetus perustuu opetussuunnitelmaan. Opiskelijat Studio koulussa ovat iältään 14-19 vuotiaita ja kouluissa on opettajien lisäksi henkilökohtaisia ”coacheja”. Studiokoulun idea on, että oppilaat tekevät erilaisia projekteja ja oppivat sitä kautta tekemällä itse. Projekteja voidaan tuottaa ulkopuolisille tahoille ja niistä voidaan saada jopa tuloja.

Studiokoulu lähti liikkeelle kahdesta koulusta, mutta toiminta on myöhemmin laajentunut. Studiokoulun myötä oppilaiden oppimistulokset ovat nousseet ja opiskelijat ovat rakastaneet systeemiä. Studiokoulussa opiskelijat kokevat tekevänsä oikeasti jotain hyödyllistä.

Keskustelu: Lähdimme liikkeelle tarkastelemalla studiokoulua eri näkökulmista. Totesimme, että studiokoulun ehdottomia etuja on, että opiskelijat pääsevät todella tekemään ja suunnittelemaan itse saaden työstään jopa mahdollisesti palkkaa. On varmasti motivoivaa tehdä jotain, josta oikeasti on hyötyä. Samalla saadaan arvokkaita kokemuksia työelämästä ja voidaan pohtia, mikä juuri itseä kiinnostaa – millaisista projekteista juuri minä pidän. Projektien myötä opitaan vastuuta ja ryhmätyötaitoja. Toisaalta mietimme, että kaikille opiskelijoille itse tekeminen ja tällaiset projektit eivät ole välttämättä paras mahdollinen tapa oppia. Toiset ovat kirjaviisaita ja tykkäävät oppia perinteisesti kirjasta lukemalla. Pohdimme myös, kuinka paljon opiskelijat joutuvat ottamaan vastuuta projekteista itse - k–inka suuri opettajien ja couchien rooli lopulta on? Toisaalta koska studiokoulu on tarkoitettu yli 14-vuotiaille, ovat opiskelijat varmasti omaksuneet ja perustyöskentelytaidot ja ovat kykeneviä ottamaan vastuuta itsestään.

Pohdimme studiokoulun sijaa suomalaisessa koulujärjestelmässä. Totesimme, että esimerkiksi ammattikoulutus, oppisopimuskoulutus ja ammattikorkeakoulutus on hyvin työelämäpainotteista. Yksi ryhmämme jäsenistä on suorittanut vasta ammattikoulututkinnon ja osasi kertoa, että usein ammattikoulussa ei voi kauheasti vaikuttaa harjoittelupaikkaan ja –ajankohtaan, minkä lisäksi työskentely on hyvin kontrolloitua ja rajattua. Työstä ei myöskään makseta palkkaa. Pohdimmekin, kuinka suuri rooli studiokoulussa rahalla on – kuinka paljon se lisää opiskelijoiden motivoituneisuutta. Pohdimme myös, pitäisikö ammattikoulussa ja ammattikorkeakoulussa maksaa palkkaa opiskelijoille , koska joissakin tapauksissa heitä käytetään täysin ikään kuin työvoimana. Myös oppisopimuksen palkkaus herätti keskustelua.

Koska tulevaisuudessa toimimme alakoulun opettajina, pohdimme studiokoulun soveltamista alakouluun. Totesimme, että edelleen usein opetus jää liian teoreettiseksi eikä käytännön puolta ja itse tekemistä juuri hyödynnetä. Toisaalta totesimme, ettei esimerkiksi palkallisuus sovellu alakoulumaailmaan. Mietimme kuitenkin, että oppilaiden olisi hyvä saada tehdä jo alakoulussa runsaasti erilaisia projekteja ja oppia tätä kautta suunnittelua, toteutusta ja lopputuloksen arviointia. Projektit, joilla olisi jokin tarkoitus, voisi motivoida oppilaita ja sitoa opittua teoriatietoa käytäntöön. Tarkoituksena ei olisi käyttää oppilaita työvoimana, vaan antaa heidän tehdä ja touhuta käytännössä. Projekteissa tulisi olla ilo ja hyvä mieli mukana. Pohdimme, että esimerkiksi leirikouluun lähteminen voitaisiin toteuttaa yhä useammin entistä projektityyppisemmin: opettaja voisi opiskelijoiden kanssa yhdessä pohtia minne halutaan lähteä, mitä pitää tehdä, miten ja kuinka paljon rahaa tulee kerätä. Oppilaat voisivat olla ideoinnissa mukana ja esimerkiksi järjestää erilaisia myyjäisiä tai tapahtumia rahankeruuta varten.

Tiivistäen voidaankin todeta, että kaikki ryhmämme jäsenet totesivat studiokoulun olevan hyödyllinen ja sille olevan tilausta ja sijaa. Osa ryhmämme jäsenistä jäi kuitenkin pohtimaan, toimiiko se sellaisenaan vai pitäisikö siihen liittää enemmän teoriapuolta mukaan. Totesimme, että ainakin pieninä paloina itse tekemistä ja projektioppimista voitaisiin ja pitäisi tuoda myös alakoulumaailmaan. Koulu ja työelämä olisi hyvä saattaa entistä lähemmäksi toisiaan kuitenkin siten, että oppimisen riemu säilyy.