Plan B:n oma huone

Lisää linkkejä
Wikiopistosta

Pahoillani tunkeilusta, mutta tein vielä ohjesivun ryhmätöille (mitä ei välttämättä pääsivulta huomaa): https://fi.wikiversity.org/wiki/Mediakasvatus_ja_uudet_lukutaidot/Syksyn_2015_kurssi/T%C3%A4%C3%A4ll%C3%A4:_Iteratiivinen_projektity%C3%B6skentely Tere (keskustelu) 12. syyskuuta 2015 kello 09.16 (UTC)


Yleistä[muokkaa]

Ryhmän jäsenet: Tuomone, MikkoTs, JohannaTor, arttuku, miikos, (hswikiver). Plan B:n viisi ensiksi mainittua jäsentä suorittaa kurssin A+B -moduulivaihtoehtona.


Keskustelua A-osion videoista[muokkaa]

Sugata Mitra: Build a School in the Cloud[muokkaa]

Katsoin tuon ensimmäisen videon ja omasta mielestäni Sugata Mitran esittää videossaan paljon kiinnostavia ajatuksia, jotka kyseenalaistavat nykyisen modernin formaalin koulujärjestelmän mielekkyyttä. Ajatus siitä, että oppimisen ei tarvitse perustua tarkkaan ohjaukseen tai tarkasti rajattuihin oppimisen reunaehtoihin (esim. oppiainerajat, opettajakeskeisyys, fyysinen kouluympäristö) on kiinnostava ja varmasti tarpeellinenkin koulun ja oppimisen uudistamisen kannalta. Kuten Mitra videollaan toteaa, nykyinen koulujärjestelmä on suunniteltu toisenlaisen maailman tarpeisiin ja sitä olisikin syytä päivittää. Mitran kokeilut seinässä olevien tietokoneiden avulla painottivat ymmärtääkseni lasten luontaista uteliaisuutta, yhdessä tekemistä ja tarjolla olevien tietojen ja resurssien hyödyntämistä, mikä näin aineenopettajaopiskelijan näkökulmasta vaikuttaa ihan kiintoisalta lähestymistavalta – ja ilmeisesti itse oppimistuloksetkin olivat lupaavia. Näin tulevan opettajan vinkkelistä Mitra esittääkin kiintoisia ajatuksia, jotka ravistelevat konservatiivista koulujärjestelmää ja ylipäätään oppimisen tapoja: oppikirjakeskeisyys ja nimenomaan tiedon omaksuminen tai oppiminen (knowing) formaalissa kouluympäristössä ei ehkä ole tulevaisuuden kannalta kovin keskeistä, vaan kenties oppilaita pitäisi kannustaa juuri rakentamaan tietoa oma-aloitteisesti ja ottamaan ohjat omiin käsiinsä. -Tuomone

Kovasti ajatuksia herätti täälläkin. Kuten Mitra sanoi, nykyinen koulujärjestelmä ei ole suinkaan ole rikki. Suomen opetusjärjestelmä on vuodesta toiseen maailman parhaiden joukossa, ja muualta maailmasta tullaan tänne ihmettelemään, miten tämä on mahdollista. Vuosia peruskoulun jälkeen opetussuunnitelmaa osaa jo tarkastella kriittisestikin. Peruskoulu tarjosi valtavan määrän ulkoa opeteltavia asioita, joista osa on jäänyt pysyvään muistiin, mutta suurin osa on luultavasti unohtunut muutamassa päivässä kokeen jälkeen. Ulkoa opettelemisen tarve onkin juuri se, mikä nykypäivänä tulisi uskaltaa kyseenalaistaa. Mitran kokeet osoittavat hämmästyttävällä tavalla sen, mitä oikealla motivoinnilla, yhdessä tekemisellä ja tiedon saatavuudella voidaan saavuttaa. Se, miten näillä voitaisiin korvata nykyisen kaltainen oppimisjärjestelmä onkin hankalampi kysymys. Millä motivaatio kaikkiin tarvittaviin asioihin taataan? Toisaalta kokeet herättävät myös pohtimaan sitä perusoletusta, joka monella meistä varmasti on; osa oppilaista on lahjakkaampia tietyissä aiheissa kuin toiset. Mistä lahjakkuus siis rakentuu? Voiko olla niin, että lahjakkuus syntyy pitkälti juuri motivaatiosta ja resurssien saatavuudesta? Lisäksi nykyinen oppimisjärjestelmä tasapäistää oppilaita siten, että lahjakkaimmat eivät pääse etenemään kykyjensä mukaisesti ja tiedon omaksumisessa hankaluuksia kokevat sinnittelevät jatkuvasti päästäkseen kursseista läpi. Olisiko oppimisen ”vapauttamisella” ja etenkin yhdessä työskentelyllä yhdistettynä oikeanlaiseen motivointiin juuri tätä isoa eroa tasoittava vaikutus? -Arttuku

Vaikka ajatus koululaitoksen radikaalista uudistamisesta voi jossain määrin olla perusteltukin, tulee pitää mielessä sen edellyttämät kustannukset. Prosessioppimisen edellyttämät fasiliteetit tulevat maksamaan suhteellisen paljon. Nykyisessä kouluarkkitehtuurissa itseohjautuva opiskelu -ainakin esimerkkivideoissa- tuottaa hälyä, joka tekee oppimisympäristöstä hälyisen (,jolla on levottomuutta aiheuttava vaikutus), jolloin pienet ryhmätyöskentelytilat ovat suuria huoneita tarpeellisempia. Tilojen uusiminen ja välineiden hankkiminen tuo siis mukanaan suuria kulueriä. Toinen kysymys on myös, miten oppijoiden erilaisuus tulee huomioiduksi. Mitran puheesta ei käynyt ilmi, miten ei-keskiverto-oppilaan tarpeet tulevat huomioiduiksi. Helposti voi siis käydä myös tässä järjestelmässä niin, että vain lahjakkaat ja sosiaaliset oppilaat pärjäävät ja muut putoavat järjestelmästä. En varsinaisesti siis vastusta ajatusta järjestelmän muuttamisesta, mutta kyseenalaistan sen realistisuuden ainakin tämän hetken Suomessa. Lisäksi huomion arvoista on, että puhe tämänmuotoisesta oppimisesta kiistää jossain määrin ajatuksen yhteisön sisäisesti jakamista arvoista ja yhteisöllisesti tärkeinä pidetyistä asioista. Aiemmin koululaitos on heijastellut yhteiskunnan asenteita ja arvoja välittämällä keskeisenä pidettyjä asioita jokaiselle oppilaalle. Mitran esitys lähtee voimakkaammin yksilötasosta, jolloin se minkä yksilö näkee tärkeänä, on oppimisen arvoista. Jäin miettimään sitä, onko nykyisin enää sellaisia asioita, jotka on aiheellista jokaisen osata ja ymmärtää vai alkaako erikoistuminen jo peruskoulusta... Onko kaiken ulkoaoppimisen aika todella ohi? Kenties siinä määrin, missä sitä nykyinen koululaitos edellyttää. Olen kuitenkin jokseenkin erimieltä Mitran kanssa siitä, että kaikesta luovuttaisiin. Yksilö ei arjessa toimijana ole kuitenkaan aina internetin ja älylaitteen kanssa, vaan joutuu toimimaan myös muistissa olevan tiedon varassa. En myöskään usko, että se tehostaisi oppimista. Asioiden ja niiden välisten yhteyksien ymmärtäminen edellyttää jossain määrin myös yksityiskohtien hallintaa. Jos jokainen yksityiskohta on erikseen haettava ja tarkistettava, on vaikeaa nähdä mikä ajallinen hyöty ulkoaopittujen asioiden poistamisesta saadaan. Lisäksi voi myös ajatella ulkoaopettelemista aivojen harjoituksena: älyllinen askartelu pitänee aivot kunnossa ja lykkää dementoitumista (vaikka paljonpa se peruskoululaista kiinnostaa). Se, missä nykyisen järjestelmän heikko kohta on, ei mielestäni ole itse ulkoaoppimisessa sinänsä vaan muistettavaksi edellytettyjen asioiden relevanssissa. Koulu on ja tulee aina olemaan varmastikin jossain määrin keskinkertaisille oppijoille, ellemme keksi tapaa, jolla jokaista opetetaan täysin yksilöllisesti. Tällöin seuraavaksi kysymykseksi nouseekin yksilön sosiaalistuminen yhteisön jäseneksi. On muistettava, että Mitran tutkimustulokset on saatu toisenlaisista ympäristöistä. Kyseisen videon perusteella en uskalla arvioida, miten suoraan tulokset on sovellettavissa suomalaiseen koulujärjestelmään ja yhteiskuntaan. Mutta ainakin kannustamisen ja positiivisen palautteen voisi ilomielin omaksua. Toisin myös esiille pienen viherhippivireen: Mitran esittämä muutos tarkoittaisi kasvavaa energian kulutusta maailmanlaajuisesti: opiskelu ja oppiminen olisi entistä suuremmassa määrin riippuvaista internetistä ja sähköstä. Kysymykset energiantuottamisesta (öljyä/uusiutuvaa energiaa, ilmastonmuutokseen ja luonnon kantokykyyn liittyvät kysymykset jne.) sekä tietoverkon rakentaminen ja ylläpito ovat poliittisen ristivedon kysymyksiä. -JohannaTor

Kuten muillakin aiheesta kirjoittaneilla Sugata Mitran esitys herätti myös itselläni hyvin paljon ajatuksia oppimisen käytännöistä ja opettamisen nykyisestä tilasta. Ehkä suurimman "ahaa"-elämyksen mieleen jätti tuo kuvaus nykykoulun historiallisista lähtökohdista, joiden tarkoituksena on ollut keskittyä luomaan opetettavista ihmisistä lähes identtisiä kopioita toisistaan. Ajatus, että kaikilla opetusta saavilla tulisi olla likimain samat lähtökohdat, osaamiset, tavat sekä tavoitteet todellakin vaikuttaa melko vanhahtavalta. Olihan toki tuon opetuksen alkuperäinen tarkoitus ylläpitää sitä mainittua imperiumia. Ehkä nykyään, kun tuo "imperiumi" alkaa olla pelkkä häilyvä muisto, ja yhden ainoan kielen, kulttuurin tai ihmisrodun edustamat keskittymät ovat nekin ollutta ja mennyttä, tulisi kenties käyttää enemmän huomiota siihen, mitkä ovat yksilötasolla merkityksellisiä asioita. Helposti tulisi ajateltua, että nimenomaan henkilökohtaisella tasolla syntyvä kiinnostus opittavaa aihetta kohtaan nostaisi oppimisen panostuksen määrää. Mitran Hole in the Wall-koe on tästä juuri mieluisa esimerkki. Esimerkkitilanteessa, jossa lapset opettelevat käyttämään englanninkielistä tietokonetta täysin oman kiinnostuksen varaisesti johtaa siihen, että lapsille syntyy aluksi tarve opettaa itselleen uusi kieli (englanti), jonka jälkeen voidaan vasta aloittaa perehdytys tietokoneen toimintaan. Lapsista se kuka osaa tai tietää, opettaa toista. Omat kokemukset Youtuben ja erilaisten wikien kautta vahvistavat omakohtaista käsitystä oppimisesta myös ilman perinteisenä pidettyä opettajaa. Joku internetyhteyden toisessa päässä tietää jotakin ja jakaa tietoaan tai taitoaan eteenpäin muulle maailmalle opittavaksi. Tietämättömyys ja oma kiinnostus käsiteltävää aihetta kohtaan synnyttävät tiedon tarpeen. Niin kuin videolla mainittiin tulevaisuudessa työn tekeminen tulee luonteeltaan muuttumaan, joten ehkäpä nyt elämme aikaa jolloin myös koulutuksen rakenteen tulisi muuttua. Näin ihmisiä perehdytettäisiin todelliseen maailmaan eikä koulutettaisi "koneeseen", jota ei enää ole olemassa. Hyvä video, heräsi paljon ajatuksia! -miikos

Sugata Mitran esitys on hyvä esimerkki erittäin viihdyttävästä ja inspiroivasti puheesta joita TED palvelu tarjoaa ja miksi rakastuin tähän palveluun vuosia sitten, kun TED videot tulivat verkkoon katsottaviksi. Esitys on hyvin vähäeleinen, tunteisiin vetoava ja maanläheinen vaikka itse esityksen sisältö on erittäin provokatiivinen ja merkityksellinen. Esitystö on vaiketa katsoa niin ettei se herätä jotain ajatuksia tai mielipiteitä, on esityksen ideoiden kanssa itse samaa tai eri mieltä. Videossa esitetään ajatus että koulu on vanhentunut ja oppiminen ei vaadi kouluja, opettajia tai opettamista vaan oppiminen tapahtuu luonnostaan kunhan siihen on mahdollisuus. Väitteen todisteeksi osoitetaan erilaisia kokeita joita Sugata on tehnyt ympäri maailmaa. Suurelta osalta olen samaa mielta esityksen kanssa. Mielestäni oppiminen ei vaadi kouluja ja opettajia, vaan oppimisen iloa ja intoa. Nykyaikaisilla välineillä tiedon saaminen on hyvin helppoa kaikille niille joilla on varaa tietoverkkoyhteyteen ja laitteisiin, tai vähintäänkin niiden käyttämiseen. Vaikka oppiminen ei vaadi opettamista, on opettajan rooli oppimisen ohjaajana oppimisen ja kiinnostuksen ohjaamisessa sekä kiinnostuksen ruokkimisessa tärkeätä. Yksi esityksen keskeinen teema on tulevaisuuden tuntemattomuus, sekä tämänpäiväisen koulutuksen haasteet vastata tulevaisuuden tarpeisiin. Itse näen asian niin, että utelias ja avoin mieli johtaa eliniäkiseen oppimiseen, jossa tietoja ja taitoja opitaan ja opetellaan tarpeen ja kiinnostuksen mukaan. Ajatus koulusta tai opinnoista vain jonain ajanhetkenä nuoruudessa jota seuraa työelämä ja vanhuus on minusta aikaansa elänyt. Samaa teemaa Sugata esittää ajatuksessaan maailmasta jossa tarpeellinen tieto on tieto sitä, miten minkä tahansa tiedon voi hankkia kahdessa minuutissa. Virallisella koulutuksella on myös vankka asema yhteyiskunnassa eikä koulun uudistaminen ole mahdollista yksinään sillä esimerkiksi työelämässä on käsite muodollinen pätevyys jonka voi osoittaa vaan koulutustodistuksilla oppilaitoksista. Sinänsä Sugatan toive itsenäisestä oppimisesta sekä oppimisverkostoista on minusta jo toteutunut monella tavalla. - MikkoTs

Noah[muokkaa]

Video Noahista herätti ainakin täällä suunnalla runsaasti ajatuksia. Kenties silmiä avaavinta videossa oli, että tunnistin Noahissa ja itsessäni hyvin samanlaisia piirteitä median käytön ja verkossa toimimisen suhteen: kaikki mulle heti nyt ja mitä nopeammin sen parempi. Videosta päällimmäisenä jäi mieleen, että nykynuoren toimintaa leimaa tietty lyhytjänteisyys ja usean asian tekeminen samaan aikaan: sovellukset ja ikkunat vaihtelevat impulsiivisesti tiuhaan tahtiin ja tyttöystävän kanssa Skypessä jutellessakin auki saattaa olla jokin peli, Facebook ja liuta muita sovelluksia. Pohdiskelin missä määrin tällainen multitasking ja toiminnan lyhytjänteisyys heijastuu muille elämän alueille: joutuuko nuori esimerkiksi konflikteihin kun joutuu sovittamaan digitaalisen maailman nopealiikkeistä toimintakulttuuria yhteen koulumaailman tai työelämän käytäntöjen kanssa vai muuttaako digitaalisuus vastavuoroisesti näiden jäykempien instituutioiden toiminnan tapoja? Kiinnostavaa videossa oli myös digitaalisuuden kytkeytyminen sosiaalisiin suhteisiin: mietin muuttuvatko ihmissuhteet ja esimerkiksi seurustelun tavat jotenkin olennaisesti digitaalisuuden kautta vai ovatko pikaviestipalvelut, Skype ja Facebook vain näppäriä apuvälineitä yhteydenpidossa? - Tuomone

Itsekin ajauduin pohtimaan videon jälkeen juuri tuota multitaskingin vaikutusta elämään noin yleisesti. Pikainen googlailu aiheen tutkimuksista osoittaisi siihen suuntaan, että multitasking ei ainakaan paranna keskittymiskykyämme. Tuon ”mulle heti kaikki” -mentaliteetin kyllä tunnistaa nykyisin itsestäkin. Haluaisin ainakin uskoa, että vielä 90-luvulla oman lapsuuden aikana yksittäisiin asioihin osattiin (koska oli pakko) keskittyä paremmin, ja pitkäjänteisyyttä löytyi myös niihin aktiviteetteihin, jotka eivät aina olleet niitä kaikkein kiinnostavimpia. Nykyisin virikkeitä on paljon enemmän, ja on helppo vaihtaa aktiviteetista toiseen heti, kun edellinen alkaa kyllästyttää. Tämä muutos tuo toki niin hyviä kuin huonoja asioita mukanaan. Omistautumista ja keskittymistä vaativiin toimiin multitasking taipuu huonosti, mutta toisaalta on myös paljon asioita, jotka eivät tällaista paneutumista vaadi. Pienissä arjen toimissa (esim. internetissä) kyky multitaskingiin on siis eduksi. Itse opiskelen musiikintutkimusta pääaineena, ja olen pohtinut tuota ondemand-palvelujen kasvua jonkin verran. Mielenkiintoista nähdä, mitä esimerkiksi 40 vuotta paradigmana olleelle albumiformaatille tapahtuu stream-palvelujen kuten Spotifyn Youtuben myötä. Jaksammeko enää keskittyä albumikokonaisuuksiin, kun voimme napsia palvelusta parhaat kappaleet eri levyiltä? -Arttuku

Mielenkiintoista videon viestinnässä ja medioissa on yksityisen ja julkisen rajakäynti. Tunsin itseni tirkistelijäksi katsoessani videota, sillä eteeni avautui toisaalta chatruletin kautta ja toisaalta skypekeskustelun kautta kommunikaatiotilanteita, joihin en ole osallisena eivätkä osapuolet (ilmeisesti) tiedä olevansa ulkopuolisen katseen kohteena. Ajatuksia herättävää oli myös levottomuus: käytän itsekin jossain määrin medioita samanaikaisesti ja päällekkäin, mutta Noahin digitaalisuusaste on kyllä kaukana omastani! :D Olen Arttukun ja Tuomonen ajatusten kanssa samoilla linjoilla multitaskingista; tietyssä määrin hyvä asia, mutta tuo tullessaan levottomuutta ja kenties jonkinlaista kykenemättömyyttä sitoutua pitkäveteisen ja ikävän asian suorittamiseen (valitettavasti koko maailma ei kulje heti-kaikki-nyt-nopeudella). Toisaalta väistämättä nousee kysymys siitä, mitä tavoittelemisen arvoista on hektisessä multitaskingissa, jossa mikään asia ei ole täysin hallinnassa huomion jakautuessa useisiin kohteisiin. Näkisin erilaisten sovellusten vaikutuksen ihmissuhteisiin olevan kaksitahoinen kysymys: riittääkö kaverina olemiseen pari tykkäystä silloin tällöin johonkin sovellukseen ladatuista kuvista vai mahdollistaako jokin sovellus edullisen ja reaaliaikaisen yhteydenpidon kaukana asuvaan ystävään. Ainakin voidaan sanoa digitaalisten sovellusten haastavan sen, miten ymmärrämme ihmissuhteen ja yhteydenpidon. -JohannaTor

Videosta syntyi ajatuksia telekommunikaation haitoista sekä tunteettomuudesta. Ihmisten välinen kommunikaatio on vuosituhansia perustunut pitkälti naamatusten asioista keskustelemiseen jossa sisältöön vaikuttaa puheen lisäksi ilmeet, eleet ja kehon kieli jota telekommunikaatiossa ei pystytä yleensä välittämään. Tämän yhteyden puuttuminen tekee kommunikaatiosta haastavampaa monestakin näkökulmasta, kun sanaton palautete jää toteutumatta. Tämä johtaa helposti tunteettomaan kommunikaation tai jopa online raivoon. Ongelma kärjistyy entisestään mitä enemmän kommunikaatio liittyy tunteisiin ja vaikeasti käsiteltäviin aiheisiin. Seurustelu- ja parisuhteen vaaliminen telekommunikaation avulla etenkin suhteen alkuvaiheessa on erittäin haastavaa ja johtaa helposti eroon. Videossa kuvatun parisuhteen ylläpitäminen Facebookin avulla on vaikeaa tai ehkäpä mahdotonta. Sosiaalinen media mahdollistaa ystävien sekä heidän ystäväverkontonsa kyttäämisen tavalla joka on helposti raastavaa parisuhteelle, etenkin jos on mustasukkaista tyyppiä. Sosiaalinen elämä erilaisten ihmisten kanssa on ihmisille ominaista ja nykyään siitä usein kirjoitetaan ja jaetaan kuvia sosiaaliseen mediaan. Seuraamalla jonkun ihmisen elämää käyttäen sosiaalista mediaa antaa helposti erilaisen kuvan sekä henkilön elämästä, että suhteesta sosiaaliseen verkostoonsa. Tämä yhdistettynä telekommunikaatioon johtaa helposti äkkipikaisiin johtopäätöksiin sekä ylilyönteihin jotka tuhoavat ihmisten ystävyys-, pari- että perhesuhteita. Toisaalta telekommunikaatio on nykyisin lähes välttämätön osa modernia elämää joten sen kanssa on pakko oppia elämään ja käyttämään sitä hyväksi positiivisella tavalla ja rakentavasti. Sitä ei pysty välttämään lasten kaverisuhteissa, koulussa, työpaikalla, parisuhteessa eikä perhe-elämässä. Todennäköisesti myös sosiaalinen media on täällä jäädäkseen. Valitettavasti teknologia kehittyy nopeammin kuin ihmisen kyky uudistua joten sen käyttö vaatii harjoittelua ja kärsivällisyyttä, ja ehkäpä ripauksen parantunutta medialukutaitoa. -MikkoTs

Vaikka tuossa Noahin videossa onkin ensimmäistä videota fiktiivisempi ote, niin kyllä ajatuksia heräsi myös tämän tiimoilta. Kokonaisuudessaan Noahin tarinassa kiteytettiin myös omasta mielestäni aika osuvasti nykyajalle tyypillisiä sosiaalisen median ja arkielämän tietotekniikan vilkkauden sekä hektisyyden piirteitä. Juurikin tuo mistä Tuomonekin mainitsi eli "kaikki mulle heti nyt" näkyy videon tiimoilta melko selvästi. Yhdeltä istumalta Noah onnistuu vain oman epäilynsä johdosta romuttamaan oman tilanteensa ja on mielummin valmis tutkimaan tyttöystävänsä some-tilejä sen sijaan, että kysyisi tilanteesta kuten normaalit kommunikoivat ihmiset. Videossa sivuttiin tällä tavalla myös yksityisyyden suojaa tai oikeastaan sen puutetta. Läheinen ihminen pystyy helposti kirjautumaan sosiaalisen median kanaviin ja muuttamaan kokolailla toisen ihmisen persoonaa. Somessahan ne persoonat nykyään luodaan. Se chatrouletten tyttö viittasi mielestäni hyvin siihen, että sosiaalinen media ja vaikkapa Facebook voivatkin olla melko vääristyneitä ja oudoksuttavia paikkoja. Päivityksistä on helppo "tykätä", mutta mikä on viesti ja todellinen merkitys tämän tykkäyksen takana? Viestittämisestä heräsi myös muutamia ajatuksia. Erityisesi nuorison keskuudessa nuo katkeamattomat, lyhyiden sanojen viestiketjut ovat melko tavallista ja monelle ihmiselle puhutaan tyypillisesti samaan aikaan eri palveluiden kautta. Noahinkin tapauksessa esimerkiksi parisuhdetta selvitetään chat-viestien välityksellä samaan aikaan, kun viereisessä chat-ruudussa kysytään kaverilta neuvoja kyseiseen tilanteeseen. Ei lienekään tavatonta, että tosielämän tilanteet selvitetään virtuaaliympäristössä. Ehkä viestittely helpottaa vaikeiden asioiden käsittelemistä, erityisesti jos nuoren iän vuoksi näistä asioista puuttuu todellinen elämänkokemus. Myös Internetin (tai oikeastaan sitä käyttävien ihmisten) raadollisuus nousee esiin, kun Noahin tyttöystävän Facebookiin laitetaan parisuhdestatuksen yhteyteen "hit me up"-viestejä. Vaikea käsittää, mitä tämänkaltaisen kommentin kirjoittaja sanoisi kasvotusten samassa tilanteessa. Todellisen elämänkokemuksen puutteellisuus kärjistyy videon lopussa paljastuvan väärinkäsityksen muodossa. Internetissä kaikki ei ole aina sitä, miltä näyttää ja Noahkin joutuu oppimaan tämän kantapään kautta. -miikos 10.10.

Keskustelua oppimismoduuleista[muokkaa]

Moduuli 1[muokkaa]

Suoranta ja Vadén tarjosivat videolla melko polveilevan johdatuksen mediakasvatuksen ja informaatiolukutaidon teemoihin. Dialogin yhdeksi keskeiseksi teemaksi muodostui mielestäni huomio siitä, että nuoret toimivat verkkomaailmassa vanhempiaan ja opettajiaan taitavammin – tai ainakin vaikuttavat toimivan. Keskustelussa Suoranta ja Vadén pohtivat, että puhuttaessa ns. digitaalisista lukutaidoista nuoret ovat usein näppäriä nimenomaan selviämään erilaisista asioista verkossa, mutta eivät aina kykene arvioimaan digitaalista maailmaa kriittisesti. Omasta puolestani jaan Suorannan ja Vadénin ajatukset siitä, että digitaalisiin lukutaitoihin pitäisi kuulua olennaisesti myös kyky mediakriittisyyteen, asioiden kyseenalaistamiseen ja ilmiöiden taustalla olevien vaikuttamien pohtimiseen mekaanisen taitavuuden lisäksi. Aikana, jona TVT-taitojen merkitys korostuu kaikessa ja jona digitaalinen mediatulva on jatkuvasti läsnä, on nimenomaan kriittisyydelle tarvetta mielestäni enemmän kuin koskaan: nuorten tulisi pystyä arvioimaan esim. tiedon luotettavuutta tai minkälaista maailmankuvaa tietyt sivustot/tahot/henkilöt levittävät sen lisäksi, että osaavat luoda loistavia Lolcatsejä yms. Suorantaa ja Vadénia mukaillen ajattelen itse, että koulun olisi järkevää opettaa juuri tätä digikriittisyyttä nuorille, jotka muutoin toimivat mallikkaasti digimaailmassa. Haasteena tässä on nähdäkseni kuitenkin se, missä määrin formaalin ja informaalin välille voidaan luoda siltoja: voiko usein jäykkä ja vanhakantainen kouluinstituutio opettaa oppilaita tarkastelemaan digimaailmaa kriittisesti ja toimimaan annettujen oppien mukaisesti – erityisesti jos koulumaailma itsessään toimii hyvin erilaisin pelisäännöin (esim. koulun yksilösuorittaminen vs. digimaailman yhteistoiminnallisuus)? Löytyykö koulumaailmasta lisäksi asiantuntijuutta opettaa kriittistä suhtautumista digimaailmaan, jos muilta osin oppilaat ovat ylivertaisia opettajiinsa nähden digitaalisissa lukutaidoissa – ei kai kriittisyyttäkään voida opettaa irrallaan yleisestä digitaalisessa maailmassa toimimisesta tai oppilaita ”pakottaa” olemaan kriittisiä? Pohdin myös missä määrin koulu voi yrittää vaikuttaa oppilaiden ylipäätään, jos tilanne todella on niin kuin Suoranta esittää videolla, että diginatiivit usein kokevat koulun pikemmin suorittamisen tai näyttäytymisen paikkana kuin todellisen oppimisen paikkana. Ajattelevatko oppilaat, että koulun opeilla ei ole käyttöä itse koulun ulkopuolella, esim. juuri verkossa, jolloin koulussa kyse on lopulta vain pakosta ja suoriutumisesta? -Tuomone

Tästä moduulista itselleni parhaiten jäi mieleen nuo digitaalisen lukutaidon kolme tasoa (mekaaninen, analyyttinen ja kriittinen) sekä erityisesti keskustelu prefiguratiivisesta kulttuurista. On totta, että monissa tilanteissa nuoret (diginatiivit) ovat aikuisia etevämpiä käyttämään nykyaikaisia tiedonlähteitä. Tärkeä huomio tässä olikin se, että kyse on kuitenkin usein vain mekaanisesta lukutaidosta, teknisestä kyvystä. Toisaalta huomaan monesti nuorten hallitsevan esimerkiksi internetin käytön tiedonlähteenä myös analyyttisesta näkökulmasta paremmin kuin monet aikuiset. Diginatiiviuden tuoma etulyöntiasema yltää mielestäni monesti myös tuonne analyyttisen tasolle. Nuoret saattavat olla uskaliaampia arvioimaan internetin tietolähteitä, joita vanhemmat ihmiset eivät edes noteeraa mekaanisen lukutaidon puutteensa vuoksi. Yritän havainnollistaa pointtiani esimerkillä. Toimija etsii tietoa esimerkiksi jostain tietokoneensa toimintaa askarruttavasta asiasta, ja päätyy lopulta jollekin alan foorumille, josta löytää haluamansa tiedon. Tämän saavuttamiseksi toimijalla on oltava sekä mekaanista lukutaitoa löytää kyseinen foorumi, että analyyttista lukutaitoa todeta foorumi luotettavaksi tiedonlähteeksi. Monesti tuntuu, että internetissä vähemmän toimivien ihmisten tiedonhaku tyssää siihen, etteivät he osaa arvioida, mikä heidän löytämänsä tiedonlähde on luotettava. Vaarana on se, että lähteeseen luotetaan sokeasti, tai sitten ei osata luottaa oikein mihinkään. Toki käytännöllisen tiedon hakemisessa analyyttinen taso on helpompi saavuttaa kuin esimerkiksi uutismedioita seuratessa. Tarttuisin lisäksi myös keskusteluun siitä, että monet diginatiivit kokevat nykyään koulun ennemmin näyttäytymisen paikkana kuin oppimisen kehtona. En täysin voi allekirjoittaa tätä väittämää; ainakin itse koin oppineeni peruskoulussa ja lukiossa paljon asioita – varsinkin jos ne olivat mielestäni kiinnostavia. Tällä en kuitenkaan tarkoita sitä, ettei nykyisessä koulujärjestelmässä olisi kehitettävää ja paljon. -Arttuku

Olen, Arttuku, samoilla linjoilla kanssasi. Itsekin pidin keskeisenä juuri noita lukutaidon eri tasoja. Minun on vaikeaa allekirjoittaa diginatiiviuden "suitsutusta". Medioihin kasvaminen on eittämättä melkoinen etulyöntiasema monissa tilanteissa, mutta diginatiiviuden korostaminen johtaa ajatukset harhaan. Pelkkä digitaalinen luku- ja kirjoitustaito eivät ole riittäviä taitoja selvitä ja menestyä radikaalisti muuttuneessa (media)maailmassa. Tässä mielestäni tulee koulun ja vanhemman sukupolven rooli keskeiseksi: jokaisella toimijalla on oltava myös "digitaalista sivistystä". On kyettävä hahmottamaan myös inhimillinen toimija medioiden ja digitaalisuuden takana. Tällöin kysymykseen tulevat sosiaalisen käyttäytymisen normit, siis se miten eri julkaisualustoilla voidaan käyttäytyä ja miten asioita sinne julkaistaan sekä toisaalta myös välineet tulkintaan ja kriittisyyteen. Koululaitosta vastaan on protestoitu kautta historian ja jokaisessa sukupolvessa on varmasti aina ollut myös niitä, jotka pitävät koulua vain suoriutumisen ja näyttäytymisen paikkana. Huomattavaa onkin, että koulu instituutiona on muuttunut vuosisatojen aikana ja muuttuu varmasti vastaisuudessakin. Olemme itsekin vastuussa toisaalta sen muuttumisesta, mutta myös asenteista, joilla lapset ja nuoret kouluun suhtautuvat. En usko digitaalisuudella olisi niin kova painoarvo kuin kenties oletetaan, sillä lapset ja nuoret ymmärtävät, ettei koulu valmista heitä vain selviytymään digiviidakossa. On edelleen ammatteja ja harrastuksia, joihin digitalisoitunut mediamaailma ei suoraan vaikuta. Koulun ei myöskään ole tarkoitus tuottaa valmiita yksilöitä, vaan antaa mahdollisimmat hyvät eväät mahdollisimman monelle. Jos koululaitos digitalisoidaan äärimmilleen, mitä tapahtuu vähävaraisten perheiden lapsille, joilla ei ole samat edellytykset työskennellä laitteiden ja medioiden parissa kuin varakkaampien perheiden lapsilla? En kiistä koulun muutostarvetta, mutta huomauttaisin, että sen on kyettävä suht tasa-arvoisesti tarjoamaan koulutusta jokaiselle lapselle niin, että mahdollimman monelle tulee mahdollisimman laajat valmiudet jatkaa syrjäytymättä yhteiskunnassa omaa kehitystään ja kasvuaan. On myös muistettava, että lapsi ja nuori viettää koulussa vain osan ajastaan. Kenties olisi aika saada myös vanhemmat viimein medialukutaidon piiriin, sillä vanhemmille suunnattu opastus vaikuttaa varsin kapea-alaiselta. -JohannaTor 9.10.

Medialukutaidon oppiminen alkaa puhumisesta ja puheen ymmärtämisestä jotka Suomessa opitaan jo ennen koulua, tai ainakin pitäisi oppia. Viime aikoina lehdissä on ollut puhetta 3-vuotiaista jotka ovat lähes puhumattomia ja syylliseksi epäillään vanhempia jotka puheen sijasta käyttäjät sähköisiä laitteita. Peruskoulun ensimmäisillä luokilla opetellaan lukemaan ja kirjoittamaan, vaikka usein noin puolet lapsista osaavat ainakin lukea jo ennen koulua. Lukitaito muodostaa näin pohjan kaikelle medialukitaidolle. Medialukitaidon oppimiseen pätee minusta sama sääntö kuin muuhunkin oppimiseen, tekemällä oppii. Mitä aikaisemmin kirjoittaa tietokoneella virallisen näköisiä dokumentteja sitä paremmin ymmärtää että kuka vaan voi niitä tehdä ja sanoa niissä mitä haluaa, ilman että se on ulkoasussa ilmiselvää. Lähettämällä väärennettyjä sähköpostiviestejä tai kirjoittamalla keksittyjä uutisia blogiinsa niidenkin mahdollinen luotettavuus tai epäluotettavuus käy ilmiselväksi. Tekemällä tietokoneella kuvamanipulaatiota havaitsee että kuvalla on mahdollista sanoa myös tuhat väärennetyä sanaa. Nykyisen digitaalisen yhteiskunnan aikana digitaalinen medialukutaito syntyy tekemällä jota pitäisi harrastaa sekä kotona, harrastuksissa että koulussa, ja tietenkin puhe-, ilmaisu-, luku- ja kirjoitustaito on edelleen keskeistä medialukitaitoa. Pelkästään digitaalisten laitteiden käyttäminen ei ole riittävää vaan itse tekeminen on keskeinen osa oppimista. Ei riitä että lapset osaavat auttaa isovanhempia laitteiden käytössä vaan olisi hyvä että lapsi osaisi myös kertoa ettei kaikki siellä ole totta ja pappakin voi saada verkossa huijausviestejä, vaikka ne näyttäisivätkin tulevan pankista. Nykyisin kun kamera on integroitu lähes joka laitteeseen myös oman videosisällön sekä sen editoinnin käyttäminen on mahdollista jo melko nuoresta, poikani editoi perheemme lomavideoita jo 7-vuotiaana. Videon keskustelussa sivuttiin myös poikien ja tyttöjen välistä eroa medialukutaidossa. Omassa perheessäni näen tämän eron siten että tytöllä ja pojalla on erilaiset kiinnostuksen kohteet, mutta itse medialukutaidossa tai halussa tuottaa digitaalista sisältöä ei ole sukupuolieroa. Poika haluaa tehdä pelisisältöä ja pelivideoita ja tyttö haluaa tehdä eläinvideoita ja vaatekuvia. Tyttö on enemmän kiinostunut esityksistä ja poika museoista. Molemmat rakastavat elokuvia ja videopelejä. Minusta nykyisin vielä yliopistossakin käytetään liian vähän mediavälineitä, vaikka opiskelen interaktiiviisen median opinto-ohjelmassa harjoitustöitä ei edelleenkään tehdä videoina, interaktiivisista teoksista puhumattakaan. – MikkoTs 19.10.

Suorannan ja Vadénin keskustelu oli kyllä melko syventävä perehdytys kurssin asioihin ja oikeastaan kokolailla tämänhetkiseen yhteiskuntaan.

Tuo edellämainittu lasten ja nuorten kyky omaksua digitalisoituva ympäristö iäkkäämpää väestöä nopeammin ja paremmin on moneen kertaan ollut esillä myös omissa keskusteluissa. Itse 90-luvun alkupuolella, vielä jonkinlaisen analogisen maailman aikana, syntyneenä tulee helposti uskoteltua, että pystyisi arjessa olemaan halutessaan irti ja elää elämäänsä ilman joka suunnasta tursuavaa elektroniikkahössötystä. Yksi puheenaihe, josta tämän asian tiimoilta usein kuulee mielipiteitä on kuinka laitteitaan kaiket päivät tuijottelevat nuoret eivät kohta enää osaa käydä sosiaalista kanssakäymistä tai luoda perinteisiä ystävyyssuhteita. Digitaalisuuden omaksuvat käyttäjät keksivät kuitenkin tähän ratkaisun verkkoympäristöjen sosiaalisuuden eri muodoista. Toisen yleisen argumentin mukaan nuoret, ketkä kasvavat ilman kädentaitojen ylläpitämistä eivät esimerkiksi koskaan opi korjaamaan mitään itse. Toisaalta digitalisoituva ympäristö ei välttämättä edellytäkään perinteisiä kädentaitoja vaan laitteet, jotka hajoavat (kyseessä on yhä useammin jokin digitaalinen älylaite) edellyttävät korjausta erikoisalan ammattilaisella. Tavalla tai toisella yhteiskunnan digitalisoituminen kulkee käsi kädessä siinä elävien ihmisten kanssa. Nämä ihmiset oppivat elämään ympäröivän maailman ehdoilla kasvamalla siihen kiinni.

Videolla puhuttiinkin tähän liittyen hyvin mielenkiintoisesti onko diginatiivien osaamistaidot jonkinlainen arjesta "selviämisen" ehto. Jäin tosissani miettimään onko arjesta tullut niin hankalaa ja teknisesti monimuotoista, että eläminen edellyttää normaalista poikkeavaa osaamista. Luulen, että tämän päivän arkeen on kuitenkin mielekkäämpi suhtautua kuten aiemminkin. Elämä yhteiskunnassa muuttuu vuosien aikana kehityksen suuntaan, ja onkin yksilön tehtävä omaksua muutokset sellaisella tavalla osaksi omaa elämää, että arjessa eläminen onnistuu.

Esiin nousseiden uusien ja erilaisten lukutaitojen ylläpitäminen auttaa huomattavasti tämän arkielämän objektiivistä tarkastelua. Mekaaninen lukeminen (perinteiseksi mielletty sana sanan perään) on perusedellytys, jotta syvempiä tarkoitusperiä pystyy tarkastelemaan. Analyyttinen lukutaito (kuten tekstin syvempi tulkitseminen sekä konteksti) nousee tässä esiin kykynä katsoa ensisilmäyksellä nähdyn alle. Esimerkiksi Vadénin mainitsema klikkailu nykyään ihan kaikessa, kuten iltapäivälehtien lööpeissä, paljastaa tosiasiassa usein pelkästään nettisivujen ylläpidon ahneuden eikä itse sisältöä. Suosiot mitataan kilkkauksilla ja tämän tiedostaminen nettiä selatessa antaa monista sivuista aivan toisenlaisen kuvan. Tälläisen analyyttisen tietotaidon omaaminen nykypäivän informaatioyhteiskunnassa on lähestulkoon perusedellytys lapsellisen sinisilmäisyyden välttämiseksi.

Videosta syntyi lisäksi ajatus, että edellä mainittua analyyttistä ajattelua tarvitaan myös monipuolisesti erilaisissa verbaalisissa keskusteluissa, opetustilanteissa sekä ylipäätään kaikenlaisessa lukemisessa. Kaikkeen kanssakäymiseen, lähi- tai etäkontaktiin voi koittaa etsiä syvempää merkitystä: mitä juuri kokemallani oikeasti tarkoitetaan? Tätä ajatusta jatkaen, kuten Suoranta viittasi, internetin palveluita ja niiden käyttökokemuksia tärkeämpää lienee kuitenkin oikean elämän kokemuspohjaisuus. Opittua ja koettua on tärkeää osata heijastaa kokonaisvaltaisesti omaan elämään ettei se yksilön minnus huku pelkästään digitaalisten verkkojen taakse. -miikos 20.10.

Moduuli 2[muokkaa]

Wikioppimista käsittelevät toinen modulivideo antoi allekirjoittaneelle pohtimisen aihetta mm. nykyisen koulujärjestelmän mielekkyydestä ja siitä miten tietoon suhtaudutaan. Wikioppimisen ja formaalin opetuksen vastakkainasettelu videolla nosti esiin monia sellaisia asioita mm. yliopisto-opetuksesta, joita itsekin olen aiemmin pohtinut ja kokenut ongelmalliseksi: valtavan kirjapinon läpi kahlaaminen kireällä aikataululla, faktojen ulko-opettelu ja esseevastausten oksentamisen ruudulle/paperille sähköisessä ei mielestäni ole kovinkaan tehokasta oppimista, jos ajatuksena on, että asioista pitäisi jäädä jotakin pysyvämmin mieleen. Erityisesti yliopistossa tuntuu myös korostuvan yksinäinen puurtaminen sen, että oppilaita kannustettaisiin yhteistyöhön ja ajatusten vaihtoon, jonka itse olen kokenut olevan usein juuri se hedelmällisin ja paras oppimisen tapa – ja kenties myös se relevantein työelämää ajatellen. Yhteistyöhön pohjaava wikioppiminen tarjoaa yhden käyttökelpoisen näkökulman oppimiseen, joka omasta mielestäni olisi käyttökelpoinen, vaikka en allekirjoitakaan ajatusta siitä, että wikioppiminen tekisi kouluista ja opettajista tarpeettomia (tiedon saatavuus ei vielä takaa oppimista ja maailmassa tarvitaan myös monipuolisesti erilaisia taitoja ja tietoja – omaa kiinnostusta painottava wikioppiminen ei ole mikään oikotie onneen jos kiinnostuksen kohteet ovat kovin kapea-alaisia tai mukavuudenhalu tiedonjanoa suurempi). Sosiaalisempi oppiminen ja näkemys tiedon rakentelusta muiden kanssa on nähdäkseni kuitenkin relevantti lähestymistapa, ja sen toivoisi muuttavan formaalin opetuksenkin painopisteitä niin, että oppimisen tapa painottuisi asiamäärää enemmän. Näin aineenopettajaharjoittelijan näkökulmasta olen huomannut tällaista ajattelua jonkin verran peruskoulumaailman puolella, mutta yliopistossa valitettavan harvoin. Kenties yksilökeskeisessä opetuksessa ja arvioinnissa on kyse tutusta ja totutusta, mutta myös yhteiskunnan rakenteista laajemmin: kilpailukeskeisessä maailmassa, jossa ihmisten sijoittuminen jatko-opintoihin ja työelämään riippuu opintomenestyksestä, on yksilösuorittamiseen perustuva arviointi yksi tapa arvottaa ihmisiä ja vertailla suorituksia – vaikka sillä ei olisikaan mitään tekemistä tehokkaan oppimisen kanssa. -Tuomone

Tästä luennosta mieleen jäi pitkälti samoja asioita, joita pohdin Noah-videonkin jälkeen. Wikioppimisen potentiaalisia (ja monesti toteutuskelpoisiakin) hyötyjä ei voi kiistää, mutta kuten luennoitsijat itsekin myöntävät, keskeisessä roolissa on motivaatio ja oma aktiivisuus. Jäin sitten pohtimaan sitä, mistä kiinnostus syntyy. Voiko mistä tahansa kiinnostua lähtökohtaisesti? Wikioppiminen ei sovellu tilanteisiin, joissa oppilaita ei vain yksinkertaisesti kiinnosta. Sen sijaan aktiivisille ja tiedonjanoisille opiskelijoille wikioppiminen voi olla formaalia oppimista huomattavastikin tehokkaampaa. Olen samaa mieltä Tuomosen kanssa siitä, että monesti yliopisto-opetus on tänä päivänä sitä, että luet kasapäin kirjoja kotona tai istut massaluennoilla (etenkin perusopinnoissa), joissa oppiminen on usein hyvin yksitoikkoista. Toisaalta omien opintojeni aikana (sosiaalitieteiden tutkinto-ohjelmassa) käytettiin suoritusmuotona paljon lukupiirejä ja ryhmätöitä, jotka muistuttavat paljon enemmän wikioppimista kuin formaalia – vaikkei opiskelu tapahtunutkaan aina internetin välityksellä. Itse pidin todella hyödyllisenä ensimmäisen vuoden kurssia, jossa teimme ryhmätyönä pitkän esseen aiheesta, jota työstimme läpi lukuvuoden. Aiheen sai valita vapaasti, ja opettaja-ohjaaja toimi ainoastaan vertaisoppimista suuntaavana opastajana. Kun kiinnostus ja motivaatio ovat korkealla, tällaisilla opetusmuodoilla saadaan hyviä tuloksia. Yläasteella ja lukiossakin ryhmätöitä tehtiin jonkun verran, mutta aiheet olivat yleensä enemmän tai vähemmän ylhäältä annettuja, eikä motivaatiokaan ollut tarvittavalla tasolla. Luennon loppupuolella puheeksi otettu Rynkebyn koulu on mielestäni kuitenkin hyvä muistutus siitä, että keskustelua ja vuorovaikutusta oppilaiden kesken ja opettajan kanssa tarvittaisiin ehdottomasti lisää jo perusasteelta lähtien. Ehkä juuri oikeanlaisen motivoinnin taito olisi nykypäivän opettajalle se kaikkein tärkein. -Arttuku

Itse kyseenalaistaisin wikioppimisen sovellusalueen. Jos aikanaan olisin itse saanut valita, en olisi juurikaan opiskellut matemaattis-luonnontieteellisiä aineita. Seurauksena olisi (asiaa tällä etäisyydellä arvioiden), etten varmastikaan selviäisi edes kaupassa käymisestä, sillä en varmastikaan olisi opetellut esimerkiksi prosenttilaskuja. Jos oppiminen viedään liikaa kiinnostuspohjaiseksi on seurauksena varmasti yhteisöllisyyden muuttuminen. Saman intressin jakavat ihmiset eivät välttämättä ole niitä, joiden kanssa on fyysisessä maailmassa välittömästi tekemisissä. Yhteinen koulutus takaa tietyt taustatiedot jokaiselle, jolloin elämä yhteisössä helpottuu, koska ihmiset jakavat suht samat taustatiedot. Tuskin edes tulevaisuudessa kaikki ihmissuhteet toimivat verkossa. Kysymykseen tulee siis lähinnä se, mitä pidetään kollektiivisen tietämisen arvoisena asiana. Samalla tietyt perusarjesta selviytymiseen liityvät taidot muuttuisivat vapaaehtoisiksi, kuten juuri edellä mainitsemani prosenttilasku esimerkki tai vaikkapa syötäväksi kelpaavien marjojen ja sienten tunnistaminen. Opiskelen kirjallisuustiedettä ja uskon edelleen niin sanottuun yleissivistykseen. Katson monien koulun tarjoamien tietojen kuitenkin ohjaavan oppimista siihen suuntaan, mikä oppilasta kiinnostaa (ja toisaalta tuovan esille sen, mikä ei ole se-oma-juttu), mutta samalla antavan perussivistystä ympäröivästä maailmasta. En epäile, etteikö wikioppiminen olisi oivallinen oppimisen muoto, mutta tuskin yksinään autuaaksi tekevä ratkaisu kouluahdistujiin. Ahdistuksen avaajana varmemmin lienee asennemuutos esim. tietämiseen ja tiedonhallintaan. Sitä paitsi, wikioppimisen keskeisenä piirteenä nostettu yhteisöllinen tekeminen ei ole mikään uusi juttu. Ensimmäiset ensyklopediat on tehty ryhmä työskentelynä ja keskiaikaisessa yliopistossa opiskelu tapahtui ryhmissä. Ryhmäjako perustui opiskelijoiden etenemiseen (siis siihen, että opiskelija on saavuttanut tietyn oppineisuuden tason). Opiskelija perehtyi alkeet opittuaan yhteen teokseen kerrallaan ja väitteli sen sisällöstä ryhmässä (tieto hisp2 kurssilta s2015, opettajana Sini Kangas). On kuitenkin muistettava, että nykyisin koulu tarjoaa muutakin oppimista kuin opetusohjelmassa määritellyt tiedolliset tavoitteet. Wikioppiminen on ideaali, jossa valitettavasti unohtuu se, että se on tasan niin luotettava kuin sen tekijätkin. Se ei näin voi olla niin tasa-arvoinen kuin on esitetty, sillä tietotasoja on erilaisia, jolloin tuottamisen kuvio on aina jossain määrin hierakkinen. On myös sosiaalisista taidoista kiinni (sekä ryhmän että yksittäisen toimijan), miten osallistavaa tekeminen tosiasiassa on. Parhaimmillaan wikioppiminen kehittää sekä tietoa, ryhmää että yksittäistä toimijaa. Mutta on myös muistettava, että oppijoita on monia erilaisia eikä ryhmässä toimiminen ole kaikille sopiva oppimisen muoto. Näkisin perusasioiden opetuksen edelleen hyötyvän vanhan ja mollatun tiedon pakettimaisesta välittämisestä. Perusopintojen (esim. yliopistossa) tarkoitushan on antaa katsaus siihen, mitä jossain aiheessa on jo saavutettu ja antaa välineet jatkaa omien intressien mukaisesti eteenpäin. Tämän jälkeen wikioppimisen varsinaiset hyödyt pääsevät kunnolla esiin. Pyörää ei tarvitse keksiä uudestaan, kaikki tuntevat alalla käytetyt käsitteet eikä resursseja siinä mielessä mene hukkaan. Valitettava tosiasiahan on, että tällä hetkellä elämme kilpailutaloutta ja tehokkuutta korostavassa maailmassa, jossa jokaiseen (sekä opiskelijaan että työntekijään) kohdistuu väistämättä suorittamisen paineita. Asenteemme oppimiseen on se, mikä tarvitsee vahvaa tuulettumista, sillä monesti edelleen oletetaan kaiken tiedon olevan omaksuttavissa ja lopullisessa pisteessään. Wikiopiston paras anti voisikin olla juuri tuon luutuneen, absoluuttisen, valmiin tiedon murtuminen käsitteen tasolla. -JohannaTor 9.10.

Oli melko mielenkiintoista kuunnella Vadénin ja Suorannan keskustelua wikioppimisesta ja peilata keskustelussa nousseita aiheita omiin käytäntöihin. Olen itse hyvin aktiivinen wikioppija ja koen, että juurikin erilaiset wikit ja muut sosiaaliset yhteisöt (mm. Youtube), joihin käyttäjät voivat itse luoda sisältöä ovat äärimmäisen tehokas, mutta ennenkaikkea ajankohtainen tapa löytää ja oppia uutta.

Kuten siinä Sugata Mitran TED-videossa nousi esiin, on oppimisen kenttä mitä todennäköisemmin tulevaisuudessa melko kovan muutoksen edessä. Esimerkiksi yhteisöllisyys on yksi ominaisuus, joka varmasti tulee nostamaan päätänsä oppimiskäytäntöjen parissa. Mitran malli oppimisen yhteisöllisyydestä oli juurikin se Hole in the Wall-testi, mutta luulen esimerkiksi näin länsimaissa yhdessä oppimisen kiteytyvän tähän verkon mahdollisuuksiin tarjota uusia opetusmuotoja jokaiselle muun muassa sijainnista ja yliopiston pääsykoemenestyksestä riippumatta. Uuden oppimisen edellytyksenä ei välttämättä tarvitse olla opinto-oikeus vaikeasti sisäänpäästävässä korkeakoulussa.

Wikioppiminen herättää myös ajatuksia joustavamman oppimisen yhteydessä: opitaan mitä halutaan, missä halutaan ja koska halutaan. Kun jo pelkät lähtökohdat oppimiselle ovat näin joustavat, on myös motivaatio korkeammalla. Oppimisen halu syntyy näin ikään kuin itsestään eikä ulkoisen toimijan pakotteena. Wikioppija käyttää aikaansa siihen, mihin itse haluaa ja minkä kokee juuri itselleen mieluisaksi. Tähän liittyen tuo mitä Vadén sanoi: "Wikipedian tekeminen perustuu vapaaehtoisuuteen, niin perustuuko myös wikioppiminen?" Ihan mielekäs kysymys, omasta mielestäni asia on juuri näin. Ja luulen että juurikin tuo vapaaehtoisuus lisää tehokkuutta. Wikiartikkeleita (laadukkaita sellaisia) kirjoitetaan sellaisten ihmisten toimesta, jotka ovat hyvin aiheeseensa perehtyneitä ja innokkaita jakamaan tietoaan. Joustavuus ja liiallinen oma vapaus oppimisen parissa tarkoittavat toki myös kääntöpuolellaan sitä, että aihekokonaisuuksista opitaan vain niitä asioita, mitkä itse koetaan mieluisiksi. Oppimisprosessi jonkin aihealueen tiimoilta voikin jäädä vajanaiseksi eikä aiheista välttämättä synny kokonaisvaltaista käsitystä.

Koulussa opettamisen käytäntö on aina ollut sellainen, että yksi ihminen luokan edessä kertoo kahdellekymmenelle luokan perällä jotain, mitä he eivät entuudestaan tiedä. Eli keskeisenä ajatuksena on tiedon jakaminen ja kenties laajemmin ajateltuna myös ajattattelutapojen muuttuminen. Kuka sanoo, ettei tälläistä voida saavuttaa myös wikipohjaisen oppimisen kautta? Tapahtuipa opiskeleminen missä ja milloin tahansa, tulevat liitu- ja tussitaulut muuttumaan jollain tavalla erilaisiksi älytaylyiksi teknologian yleistymisen seurauksena. En kuitenkaan usko, että "oppiminen" ja "kouluttaminen" sinällään muuttuvat tulevaisuuden yhteiskunnassa. Niiden muodot saattavat kehittyä, mutta pohjimmiltaan aina kyse on siitä, että joku jakaa tietoaan (tai taitoa) sellaisille jotka eivät tätä entuudestaan omaa.

Muistan lukeneeni kirjasta (saattoi olla informaatiotutkimuksen oppikirja "Ote informaatiosta", en muista mistä kohtaa), että nettikeskustelussa, ja tässä tapauksessa myös wikioppimisessa, palataan jossain määrin takaisin kivikaudelle, jossa kuka tahansa voi "muuttaa" tietoa ja sen alkuperää. Wikeistä luettua tietoa ei aina osata kyseenalaistaa ja tekstien muokkaaminen ei edellytä välttämättä oikeaa tietämystä itse aiheesta. Tällöin myös väärää tietoa leviää suuret määrät ihmisten tietoisuuteen. -miikos 20.10.

Oppimisen näkökulmasta wiki on mielenkiintoinen työkalu. Wikille ominaista on se että se sijaitsee verkoessa ja sitä voidaan käyttää, kopioida, muokata ja myydä vapaasti ja sen lisäksi kaikella on sisällöllä on julkinen historia ja kaikesta sisällöstä voidaan keskustella. Wikin sisältö on yhtä luotettava kuin sen tekijät eikä se perustu auktoritiivisen luomiseen eikä sillä ole selkeätä johtajaa. Oppimiseen sovelluttena tämä tarkoittaa lyhyesti sitä että oppiminen persutuu omaehtoiuseen vertaisoppimiseen muidan kanssa yhdessä tekemällä ja tuloksia arvioidaan käytettävyyden näkökulmasta. Olen huomannut että oppiminen kuten oikeastaan kaikki muukin on kiinni motivaatiosta ja en ole aivan varma että tätä motivaatiota on kaikilla ihmisillä. Ainakaan oman kokemukseni mukaan osa ihmisistä suorastaan vastustaa oppimista ja kaikki uusi on enemmänkin ongelma kuin ilo. Tästä näkökulmasta en ole täysin vakuuttunut siitä että itse- tai –yhdessä oppiminen sopii kaikille, tai vieläpä radikaalimpi keskustelussa esitetty ehdotus siitä että opitaan muita varten. Erityisesti usein tulee vastaan aikuisia ihmisiä joilla on hyvin negatiivinen ja vastahakoinen asenne oikeastaan mitään oppimista kohtaan, ehkäpä se on syntynyt matkan varrella eikä ole syntyperäistä? Sen sijaan wikioppimien vaikuttaa erittäin hyvältä ajatukselta niille ihmisille joille oppiminen on ilo jo ennestään ja wikioppisen avulla voi sekä oppia tekemällä ja lisäksi vielä tehdä sitä yhdessä muiden kanssa, sekä osallistua toimintaan aktiivisesti. Minun mielestäni tiedon oikeellisuus yhdessä tekemällä wikin kautta ei lähtökohtaisesti ole sen parempi kuin huonompi kuin muutkan tiedon lähteet, ihmiset sisällöntuottaja eivät koskaan ole lähes koskaan täysin objektiivisia ja hyvin usein taustalla on myös jotain tiettyjä tavoitteita jotka vaikuttavat sisällön luotettavuuteen. Itse pidän esimerkiksi wikipediaa parempana ja oikeampana tietolähteenä kuin useinpia kirjoja tai sanomalehtiä, muista medioista nyt puhumattakaan. Oppimisen näkökulmasta wiki on mielenkiintoinen työkalu jota olen käyttänyt oppimiseen, dokumentointiin, kommunikaatioon että yhdessä tekemiseen. Ehkäpä onkin niin ettei wikioppiminen ei muuta koko oppimisprosessia tai ole vaihtoehto nykyiselle koulutukselle ja oppimiselle, vaan onkin yksi lisätyökalu oppimisen tehostamisessa. -MikkoTs 25.10.

Moduuli 3[muokkaa]

Kolmannesta videosta päällimmäisenä jäi mieleen keskustelu tiedon luomisesta Wikipediassa ja pohdiskelu tiedon luotettavuudesta. Videolla keskustelijat toivat mielestäni hyvin esiin sen, että Wikipedia on vapaa tietosanakirja-projekti ja siihen tulisi suhtautua nimenomaan sellaisena: Wikipedia kannustaa vapaaseen tiedon luontiin ja osallistumiseen kolmannen pilarinsa mukaisesti ja ajatuksena on, että kollektiivisen tiedon rakentelun ansiosta se parantaa itse itseään. Wikipediaan liittyykin mielestäni tietty itsensä korjaavuuden ihanne, joka ei ole täysin vastakkainen tieteellisen tiedon luomisellekaan. Videolla esitettiin mielestäni asiallinen huomio myös siitä, että Wikipedia ei ole absoluuttisesti luotettava tai epäluotettava, vaan olennaista on artikkelien arviointi ja Wikipedian toimintaperiaatteen ymmärtäminen. Muistan omilta kouluajoiltani, että osa lukio-opettajista kritisoi Wikipediaa ankarasti, sillä se nähtiin absoluuttisen epäluotettavana kanavana, joka perustui amatöörimäiseen puuhasteluun asiantuntijatiedon sijaan. Wikipedia ei voida arvottaa samalla tavalla kuin esim. vertaisarvioituja tiedejulkaisuja, mutta mielestäni sen vahvuutena on osallistavuus, joka ei ole täysin vastakkainen tieteellekään: samaan tapaan kuin tiedekin on itseään korjaavaa ja sen luomiseen osallistuu useita tahoja, on Wikipediassakin ideana, että useampi silmäpari näkee enemmän ja artikkelit paranevat usean osallistujan ponnistelujen tuloksena (vaikka osallistuminen perustuukin vapaaehtoisuuteen eikä tiedeyhteisössä hankittuun asiantuntijuuteen). Videon perusteella wikipohjaisiin ratkaisuihin näyttäisi liittyvän ajatus myös sosiaalisemmasta, demokraattisemmasta tiedon rakentamisesta, jota voisi mielestäni soveltaa formaalin opetuksen piirissä: ei ole mielestäni kovin kestävää olettaa, että tieto olisi jotenkin staattista ja absoluuttisen oikeaa tai väärää ja vain yksittäisten asiantuntijoiden luotavissa. Wikipohjaiset ratkaisut kenties madaltaisivat näitä raja-aitoja ja mahdollistaisivat laajemman ja demokraattisemman osallistumisen tiedon rakenteluun. Wikipediassa ja wikipohjaisissa ratkaisuissa on mielestäni potentiaalia erityisesti perinteisen kouluopetuksen näkökulmasta, mutta haasteena toki on se, miten oppilaille saisi opetettua riittävää mediakriittisyyttä tällaisten alustojen käytön suhteen. Wikipedia on juuri niin hyvä kuin sen kirjoittajatkin, ja näin ollen artikkelejakin tulisi arvioida yksilöllisesti - Wikipedia ei siis ole nähdäkseni automaattisesti huono lähde kuten monet opettajani lukioaikoinani tuntuivat ajattelevan, vaikka se tiukan tieteellisen tiedon kriteerejä ei aina täytäkään. -Tuomone (7.10)

Heti ensimmäisenä mieleen jäi tuo Wikipedian toimintatapojen rinnastaminen Habermasin ajatteluun julkisuuden tilasta ja kommunikatiivisesta rationalismista, jossa ajatellaan, että inhimillinen järki ja tieto muodostuu kommunikatiivisesti. Habermasilaisessa ideaalissa julkisuuden sfäärissä kaikki osallistujat ovat tasa-arvoisia – kaikilla on mahdollisuus osallistua keskusteluun. Jokainen argumentti arvioidaan, jonka jälkeen paras argumentti voittaa. Periaatteessahan Wikipedia toimii näin; se antaa ainakin teoriassa kenelle tahansa täydet oikeudet osallistua artikkelin kehittämisestä käytävään ”keskusteluun”. Ihanteena on, että kaikki aiheeseen liittyvät merkitykselliset näkökulmat tuotaisiin julkisuuteen, ja tämän pohjalta pystyttäisiin luomaan kokoavaa tietoa parhaan argumentin pohjalta. Toisaalta Wikipedian ero parhaan argumentin ajatteluun on siinä, että mikään argumentti ei sinänsä ”voita” koko artikkelia, vaan kaikki näkökulmat jäävät kaikkien nähtäville ja arvioitavaksi. Wikipedian luotettavuus on keskustelu, jota on varmasti käyty sen perustamisesta asti. Itselläkin on Tuomosen tavoin kokemuksia alemmilta koulutusasteilta siitä, ettei Wikipedian lähdearvoa pidetty kovin hyvänä. Toisaalta omistakin kouluajoista on jo vähintään viisi vuotta, jonka aikana artikkelien laadussa on menty aika haipakkaa eteenpäin. Mielestäni hyvän Wikipedia-artikkelin tunnistaa siitä, että siinä käytetään tieteellisiä sekä medialähteitä monipuolisesti, ja viittauskäytännöt ovat kunnossa. Lisäksi kirjoittajia on syytä olla useita. Tämä ei tietenkään takaa artikkelin puolueettomuutta, mutta kuten luennoitsijat sanoivat, mihinkään tietolähteeseen ei kannata luottaa sokeasti. Harvoin mikään tietolähde on täysin puolueeton tai ”oikeaa tietoa”. En käyttäisi Wikipediaa tieteellisen tekstini lähteenä, vaikka se olisikin sallittua, mutta Wikipedian käyttöarvoa ”muistivihkona” ja ajatuksien herättäjänä on vaikea kiistää. Nostaisin lopuksi vielä mielenkiintoisen pointin, joka on noussut aikaisempina vuosina tästä aiheesta. Hyödynsin siis wikioppimisen periaatetta, ja kurkistin viime vuonna aiheesta käytyyn keskusteluun alustalla. Jonkun verran on keskusteltu Wikipedia-artikkeleiden demografisesta vinoumasta. Suurin osa kirjoittajista on ilmeisesti nuoria miehiä, jotka ovat useimmiten teknis-orientoitunutta porukkaa. Tämän vaikutuksia eri artikkeliaihealueiden sisällölle, laadulle ja puolueettomuudelle tulee myös tarkastella varsin kriittisesti. - Arttuku (8.10.)

Se, mikä keskustelussa jää valitettavan vähälle huomiolle on juuri Wikipedian kehitys. En tiedä, millä asteella koulujärjestelmä tiedostaa Wikipedia-artikkelien kehityksen, mutta varmasti ns. luotettavuus on kasvanut (keskiarvoisesti tarkasteltuna) vuosien varrella. Tässä mielessä aiempi skeptisyys on ihan ymmärrettävää. Lisäksi tulee huomioida se, että usein johonkin koulutyöhön haettua tietoa ei kovin kriittisesti käsitellä, vaan opiskelija liittää löytämänsä informaation osaksi omaa työtään suhteellisen luottavaisin mielin. Ainakaan itse en aikanaan jaksanut kovin kriittinen olla, vaan keskityin enemmän työn valmiiksi saamiseen. Näin pääsemme taas kysymykseen kaikkeen tiedonhakuun liittyvästä lähdekriittisyydestä ja lukutaidosta.

Toinen asia, joka keskustelusta jäi hiertämään, oli ajatus tietoon sisältyvästä neutraalista ja objektiivisesta näkökulmasta. Uskoakseni kuitenkin jokainen tutkimus tehdään, myös reaalisessa akateemisessa maailmassa, tutkijan omasta kontekstista käsin. Näin myös tutkimatta jättäminen on kannanotto jonkin asian tai ilmiön puolesta tai sitä vastaan. Wikipedian artikkeli voinee jossain määrin ylittää tämän näkökulmarajan, mutta kysymykseksi nouseekin se, että aktivoituvatko erilaiset näkökulmat tarpeeksi reagoidakseen Wikiartikkeliin? Jos en tunne jotakin ilmiötä tarpeeksi hyvin, en välttämättä osaa edes olettaa muita näkökulmia enkä kyseenalaistaa esitettyä mielipidettä. Wikipediaan suhteutettunahan kysymys on myös siitä, mitä pidetään artikkelin arvoisena asiana, eli mikä ylittää uutiskynnyksen. Kuten perinteisissäkin tietosanakirjoissa, on Wikipediassakin kysymys valikoituvasta informaatiosta. Keskeisempänä erona on vain sen kyky elää; paperimuotoinen teos on pakko katkaista jossain vaiheessa, mutta wikipohjainen voi laajentua sekä artikkeleissa että näkökulmissa laskettuna.

Keskustelu kiertyi jälleen kysymykseen tiedon ja tiedon rakentamisen demokraattisuudesta, yhteisöllisyydestä ja sosiaalisuudesta. Wikiopistomuotoinen opetus voi sitoa jäsenet yhteiseen päämäärään, mutta pidän muutoin ajatusta demokraattisuudesta liioiteltuna ideaalina. Pidän uskottavana Suorannan esille tuomaa näkemystä tiedon rakentumisesta ja neuvoteltavuudesta, mutta tulee kuitenkin muistaa, etteivät suinkaan kaikki osallistu tiedon työstämiseen. Tietoon liittyy aina mös vallan ja vallankäytön aspekti, jossa toiset ovat aktiivisempia kuin toiset. Vaikka tekniset välineet olisivatkin kaikkien saatavilla, se ei suinkaan tarkoita sitä, että kaikki kokisivat päämäärän omakseen ja osallistuisivat siihen. On myös muistettava, että tuskin ainakaan kovin pian Wikipohjaiset(kaan) tietotekniset sovellukset ovat muuta kuin varakkaan, valkoisen ihmisen asia (ja tämäkin tietyin politiikkaan liittyvin varauksin). Arttukun löytämä tieto demokrafisesta vinoumasta on arvokas.

Koin hieman ongelmalliseksi Wikipedian ja Wikiopiston välisen suhteen käsittelyn. Jos ymmärsin oikein, Wikiopisto on vielä muotoutumisen asteella jossain määrin. Wikipedian ja -opiston välillä on kuitenkin jo jotain yhtäläisyyttä, mutta keskeisimpänä erona on niiden suhde tutkimukseen. Wikiopiston puolella on oma tutkimusosastonsa, kun taas Wikipedia keskittyy olemassa olevan tiedon koostamiseen eri lähteistä. Muutoin keskustelu jäi ehkä hieman ohueksi. Kenties yhtenä näkökulmana olisi voinut olla aiemmin sivuamani osallistuminen. Wikipediahan ei varsinaisesti edellytä osallistumista, vaan se toimii myös vain pelkällä käytöllä. Siihen sisältyvään päämäärään, tiedon koostaminen, ei kutsu kaikkia käyttäjiä. Wikiopiston erilaiset opetusmuodot kenties sitouttavat käyttäjän toisemmin aktiiviseksi käyttäjäksi (ei välttämättä aina, mutta kenties suuremmalla todennäköisyydellä). -JohannaTor 11.10.

Wikipediaa koskevassa keskustelussa esiin nousi yhteisen tiedon periaatteet sekä Wikipedian asema tiedon saamisessa ja sen jakamisessa.

Vielä muutamia vuosia takaperin muistan kuulleeni lukuisia mielipiteitä siitä, kuinka Wikipedia ei kelpaa akateemiseksi tiedon lähteeksi tai muuhun viralliseen taustatutkimukseen. Ylipäätään kaikkeen verkosta löytyvään tietoon on helposti suhtauduttu, ja suhtaudutaan jossain määrin vieläkin, kovin kriittisesti. Nykyään kuitenkin huomaa kuinka mm. monissa yliopiston luentomateriaaleissa viitataan juuri Wikipediaan esimerkiksi termien selittämisen yhteydessä. Lisäksi erityisesti verkkouutisten yhteydessä saattaa helposti löytyä jonkinlainen sananselitys tai viittaus, joka juontaa juurensa Wikipediaan. Tähän liittyy hieman tuo silmukka, jonka Tere mainitsi videolla: jokin lehtiartikkeli kirjoitetaan wikipedia-artikkelin pohjalta -> Wikipedia-artikkeli poistetaan esimerkiksi lähteiden puutteellisuuden vuoksi -> Wikipedia-artikkeli kirjoitetaan uudestaan käyttäen lähteenä aikaisemmin tämän pohjalta kirjoitettua lehtiartikkelia. Tässä on välillä hankala hahmottaa kumpi antaa syyn kummalle, Wikipedia lähteilleen vai lähteet Wikipedia-artikkeleille, kumpi oli ensin: muna vai kana.

Wikipediassa artikkelit tuntuvat elävän jatkuvassa iteratiivisessa prosessissa, jossa käyttäjien muodostama kollektiivi huolehtii sisällön laadusta ja siitä, ettei tiedon määrä ei koskaan ainakaan pienene. Tässä kollektiivisuudessa kiteytyy mielestäni Wikipedian tehokkuus. Jokainen pystyy halutessaan panostamaan ja jakamaan omaa tietoaan. Opettaja voi käytännössä olla kuka vain eikä oppimisesta kiinnostuneelta edellytetä hyväksymistä korkeakouluun. Tätä taas sivuttiin videolla, kun keskustelijat pohtivat mikä on Wikipedian ja wikiopiston suhde oikeaan maailmaan. Jos Wikipedia on virtuaalinen tietosanakirja, mikä sitten on wikiopisto? Kouluksi tätä voi olla vaikea mieltää, sillä tämän piiriin ei liity minkäänlaista pohjakoulutusta tai ennakkotietoja, jotka puolestaan mielletään keskeisiksi perinteisen opiskelun ominaisuuksiksi. Vain ala-asteelle on mahdollista tulla ilman minkäänlaisia ennakkotietoja. Eikä wikiopistoa voi oikein peruskouluun verratakaan, sillä yhtälöstä puuttuu oppivelvollisuus. Ehkäpä wikiopisto on kokonaisuudessaan jokin uudentyyppinen oppilaitos, joka nojautuu tavallista enemmän yhteisöllisyyteen, monimuotoisuuteen sekä käyttäjän omaan kiinnostukseen oppia itseä kiinnostavia asioita. Hyvä kommentti oli Teren "samanhenkiset opiskelijat hankkii itselleen samanhenkisiä opettajia". Huomio on mielestäni ihan ajankohtainen tämän päivän verkko-oppimisessa. Wikipedia ja Youtuben opetusosio sekä muut sosiaaliset kanavat, jotka tarjoavat mahdollisuuden itsenäiselle oppimiselle, kiteytyvät juuri niihin omiin tarpeisiin ja suureen tarjontaan, josta löytää itselle sopiva oppimisen muoto.

Wikipedia on jossain määrin se yksi ja ainut, de facto tietolähde, jota Internettiä selatessa tulee (arkielämässä) käytettyä. Ajassa, jossa kaikki pitää saada nyt heti tai ei ollenkaan, akateemiset kirjalähteet ovat liian hidas, työläs ja sekava vaihtoehto ja massasta poikkeavien tietolähteiden käyttäminen tuntuu epäluotettavalta. Jos luettava artikkeli ei sisällä haluttua tietoa tai aihetta käsittelevää artikkelia ei löydy ollenkaan, menee tiedonhakijalla helposti sormi suuhun, "mistäs seuraavaksi etsitään?" Tilanne ei tietenkään ole ideaalinen, sillä on vaikea selvitä arjesta, jos on olemassa vain yksi paikka faktojen etsimiselle. On kenties myös realistista pohtia alkaako Wikipedia vetää uskottavuudellaan vertoja esimerkiksi Encyclopaedia Britannicalle, joka toimii jonkinlaisena merkkipaaluna tietosanakirjalle ja yleisesti tiedonhaulle. Ainakin itsellä koko tietosanakirjan käsitys on muuttunut, todennäköisesti juuri Wikipedian käytön vuoksi. Se tietosanakirjan käyttäjä, joka omaa jotankin tietoa, voi lisätä tai muokata sitä teokseen. Kirjoittajan ei tarvitse aina olla tiedeyhteisö, vaan riittää, että joku on perehtynyt aiheeseen ja pystyy lähteiden avulla osoittamaan tiedon oikeaksi. -miikos 26.10.

Olen tehnyt työkseni IT-alan töitä jo yli 20 vuotta ja minulle wiki tarkoittaa ensisijaisesti teknologiaa, joka mahdollistaa yhdessä tekstien editointia verkon välityksellä. Wiki on kätevä työkalu jota olen käyttänyt työelämässä moniin eri tarkoituksiin, kuten dokumentointiin ja projekteihin, jo ennen kuin wikipediaa tai wikimediaa oli olemassakaan. Videossa wiki tarkoitti erityisesti ideologiaa tai käyttäytymistapaa joka mielestäni wiki ei mielestäni erityisesti tarkoita. Wiki on vapaa teknologia jota voi vapaasti käyttää haluamaansa tarkoitukseen kuten vaikkapa omiin tarkoituksiin, yrityksen käyttöön, yhteyisön käyttöön tai Internet palveluiden luomiseen. Ehkäpä useiden ihmisten mielestä wiki on sama kuin wikipedia, vähän samaan tapaan kuin web on sama kuin Internet?

Keskustelu wikipedian peruspilareista on mieleenkiintoista nimenomaan käyttäymismallin tai sääntöjen (tai niiden väljyyden) näkökulmasta. Wikipedian tavoite tietosanakirjasta on melko suoraviivainen. Muiden tarpeiden täyttämiseen wikimedialla on erilaisia projekteja kuten wiktionary, wikiquote, wikibooks, wikinews ja wikiversity. Koska itse wiki sekä terminä että teknologiana on vapaata eikä edes wikimedian keksimää on olemassa myös paljon wiki nimisiä palveluita joilla ei ole mitään tekemistä wikimedian kanssa, ja joskus ne jopa ovat kilpailevia kuten wikimedian wikivoyage ja wikitravel matkailusivustot.

Wikipedian toinen peruspilari neutraalisuudesta toteutuu minusta vaihtelevasti ja johtuen Internet käyttäjien demografiasta. Erityisesti englannin kielisessä wikipediassa erityisen kattavasti historia on Euroopan näkökulmasta ja erityisen kattava ja perusteellinen erityisesti tekniikan alueella. Afrikan, Etelä-Amerikan ja Aasian rooli tuntuu palvelussa olevan taustalla. Vapaus hyvin vaapaseen wikipedian käyttöön, muutoksiin ja jakamiseen toteutuu minusta erityisen hyvin. Oikeastaan minusta tuntuu että vapaus on nimenomaan kaikista keskeisin arvo wikipedia pilareissa, joka on oikeastaan osa kaikkia muita pilareita paitsi ensimmäistä. Ensimmäinen erityisesti rajaa vapautta tietosanakirja-tavoitteellaan, kun kaikki muut pilarit tukevat ja/tai selittävät vapausasteita.

Keskustelu wikipedian luotettavuudesta tuntuu olevan vuodesta toiseen sopiva keskustelun kestosuosikki. Käydäänköhän kaikista muistakin medioista tätä samaa keskustelua edelleen yhtä äänekkäästi, ainakin minusta syytä olisi. Itse en pysty nimeämään mitään edes suunnilleen yhtä kattavaa tietolähdettä jonka oikeellisuus, neutraalisuus tai ajankohtaisuus olisi merkittävästi parempi kuin wikipedian. Kaiken median lukemisessa on tärkeää medianlukutaito ja tietty epäileväisyys, jota tälläkin kurssilla erityisesti käsitellään. Kaikista tieteellisimmätkin julkaisut sisältävät materiaalia joka sisältävät tutkimuksia, jotka kumoavat, tai ainakin ovat ristiriitaisia toisiinsa verrattuna. Wikiopisto on palvelu jota en tiennyt edes olevan olemassa ennen tätä kurssia. Tällä hetkellä sen sisältö näyttää olevan lähinnä erilaisten kurssien materiaalia enkä oikein vielä osaa sanoa palvelun roolista. Jonkinlainen wikiresearch josta löytyisi tieteellisten artikkeleiden tietoa, olisi kyllä aivan mahtava, mutta tuntuu siltä että tieteellisten artikkeleiden julkaisijoiden rooli on edelleen niin iso, ettei aika sille ole ehkä vielä kypsä.

Interaktiivisen median näkökulmasta on minusta erikoista että edelleen vuonna 2015 kattavin tietosanakirjamme wikipedia rakentuu edelleen erityisesti tekstipohjaiseen tietoon sekä satunnaisiin kuviin, eikä videoihin, äänitteisiin tai interaktiivisiin 3D-mallaihin. Useat multimedia tietosanakirjat kuten Encarta ovat hävinneet markkinoilta mitä ilmeisimmin nimenomaan wikipedian takia. Olisi todella hienoa jos jollain tavalla wikipedian toimintatapa saataisiin jotenkin siirrettyä myös multimediaan ja syntyisi jonkinlainen multipedia, joka koostuisi esimerkiksi parhaista luentovideoista, dokumenttivideoista ja TED videoiden tyyppisistä esityksistä erilaisista aiheista. Ehkäpä joitain aiheita voisi käsitellä 3D-malleina tai virtuaalitodellisuusesimerkein? – MikkoTs (1.11.)

Moduuli 4[muokkaa]

Neljännellä moduvideolla keskusteltiin vapaudesta verkkoympäristöstä, mikä omalla kohdallani herätti paljon ajatuksia. Luennon keskeisin pointti oli mielestäni ennen kaikkea sen esiin tuominen, että internet itsessään ei ole automaattisesti vapaa tai kontrolloitu, vaan vapauteen liittyy erilaisia asteita ja verkossa toimiminen voi olla enemmän tai vähemmän vapaata. Olen omassa netin käytössäni pohtinut jonkin verran kaupallisuutta ja vapautta esimerkiksi Facebookin kohdalla, ja luennon anti linkittyikin osaltaan näihin pohdintoihin. Vaikka esim. juuri Facebook sinänsä antaa mahdollisuuden vapaaseen sisällöntuottamiseen internetin emansipatoristen ihanteiden mukaisesti, toivat Suoranta ja Vadén nähdäkseni hyvin esiin, että vapaus on rajallista, sillä käyttäjä ei pääse vaikuttamaan materiaaliseen puoleen kuten siihen, miten julkaisualustaa tai -tapaa hallinnoidaan. Internetiin ja verkkoympäristössä toimiseen liittyy nähdäkseni monessa mielessä merkittävä demokraattinen ulottuvuus, sillä tarjolla on paljon erilaisia palveluita, jotka mahdollistavat oman julkaisemisen ja osallistumisen perinteisempiä median tapoja paremmin. Samaan aikaan verkkoympäristön vapauteen ja demokratiaan näyttäisi mielestäni liittyvän kuitenkin myös tietty ristiriita, sillä monet suosituimmista netin palveluista erityisesti sosiaalisen median kentällä (Facebook, Twitter jne.) toimivat ennen kaikkea kontrolloidumman, kaupallisen eetoksen mukaisesti. Video vapauden asteista pisti pohtimaan onko niin, että internetissä ollessamme toimimme ikään kuin helppouden periaatteen ja jonkinlaisen joukkouskollisuuden mukaan: suosimme kaupallisia sivustoja/palveluja, jotka antavat käyttäjilleen vähemmän vaikuttamisen ja muokkaamisen mahdollisuuksia, mutta jotka ovat kenties helpompia käyttää ja joita ”käyttävät kaikki muutkin” (malliesimerkkinä Facebook). Pohdiskelin, että erityisesti vapauden toisen ja kolmannen asteen suhteen käyttäjän oma asiantuntijuus/osaaminen kenties korostuu vapauden ensimmäistä astetta enemmän: teknologisesti rajoittunut peruskäyttäjä ei ehkä kaipaakaan suurempaa vapautta tai mahdollisuuksia vaikuttaa palveluun, vaan tyytyy lammasmaisesti kaupallisten palveluiden niiden antaman näennäisen julkaisuvapauden ja helppouden vuoksi (vaikka erilaisia useamman vapauden tason mahdolistavia palveluitakin olisi tarjolla). -Tuomone (8.10)

Päällimmäisenä keskustelusta nostaisin minäkin tuon oletuksen internetin vapaudesta. Kovin helposti unohtuu arkisessa käytössä se, miten vapaata internetissä toimiminen lopulta on, kuka minun digitaalisen jälkeni lopulta omistaa ja mitä minun digitaalisella jäljelläni tehdään (ja kuka sitä käyttää). Tässä mielessä demokraattisuus ja vapaus ovat usein vain sovellusten käyttäjälle annettuja illuusioita. Varsinkin, kun näen vapauden kolmantena asteena esitetyn tilanteen toteutumisen epätodennäköisenä.

Yhtenä mielenkiintoisena, mutta ohitettuna asiana, jäin miettimään vapauden suhdetta vastuuseen. Tässä vaiheessa on useammassa yhteydessä vain korostettu vapautta ja demokratiaa, mutta kysymyksiä vastuusta ei juurikaan. Ajatus kenenkään omistamattomasta infrastahan tuottaa käytännössä vastuun ongelman. Onko kaikki sallittua, koska ei ole mitään tahoa tai foorumia, jossa etikettiä työstetään? Jos kaikki kysymykset täytyy joka kerta neuvottelulla ratkaista, on reagointi myös hidasta, mikäli siis etikettiä varten saadaan foorumi. Jos joku infrassa ei toimi, kuka saa ja voi toimia tilanteen korjaamiseksi? Aina on niitä, jotka käyttävät vapauttaan väärin, ja vapautta korostettaessa tämä jää ratkaisemattomaksi kysymykseksi.

Huomauttaisin, että vapauden asteet ovat sovellettavissa myös internetin ulkopuolelle moneenkin ilmiöön, esimerkiksi työpaikan keskustelukulttuuriin. Jos sitä ajatellaan kurssin otsikoinnin kannalta, päädytään ainakin kysymyksiin oppimisen prosessista ja ideaalin käytännön haasteisiin. Vapauden suurempi aste käsittääkseni lisää neuvottelun varaa tiedossa; on mahdollisuus rakentaa ja työstää tietoa, mitä vapaampi ympäristö on. Tämä neuvottelun ja sosiaalisen työstämisen toimintamalli taas edellyttää uudenlaisia työskentelytiloja (onnistunut kasvokkainen neuvottelu tuottaa luokkaolosuhteissa jonkin verran hälyä, joka taas puolestaan tuottaa muita ongelmia esim. keskittymiseen). Toisaalta samalla syntyy kysymys tasa-arvoisesta neuvottelusta; millä taataan jokaisen oppilaan äänen esille pääsy ja ehkäistään hiljaisten osallistujien syrjäytyminen? Medialukutaidon kannalta vapauden asteiden tiedostaminen ja opettaminen ovat mielestäni keskeisiä välineitä. Taulukkohan toimii yhtenä kriittisyyden apuvälineenä. Samalla voisi olla jopa toivoa saada kadotetulle yksityisyydelle uudestaan kysyntää...? -JohannaTor 11.10.

Kiinnostavaa tässä keskustelussa on mielestäni ennen kaikkea se, mikä itse asiassa koetaan vapaudeksi. Kuten luennoitsijatkin ottavat asiaan kantaa; meidän tulisi pohtia, mitä vapaus tarkoittaa ja mistä se koostuu. Vapauden asteiden taulukko on mielestäni hyvä jäsennys siihen maailmaan, jossa elämme; se on kriittinen työkalu, jolla hahmottaa absoluuttista vapauden määrää. Toisaalta on kuitenkin helppo kuvitella, että käytännössä closed-tasolla elävä ei-diginatiivi netin peruskäyttäjä voi kokea olevansa jopa vapaampi, kuin internetin ongelmat tunnistava/tiedostava double-free -tasolla liikkuva käyttäjä.

Suhtaudun myös varauksella siihen oletukseen, että demokratia tulisi jotenkin väistämättä internetin myötä. Ajattelussa on kyse teknologisesta determinismistä, joka on mielestäni aina ollut jotenkin omituinen ajatus. Teknologiset keksinnöt ohjaavat toki elämäämme joskus melko odottamattomillakin tavoilla, mutta toisaalta ihmiskunta on ne itse keksinyt ja käyttää niitä haluamallaan tavalla. Teknologiat eivät siis itsessään ohjaa käyttäytymistämme – päätämme viime kädessä itse, mitä niillä teemme. Näin ollen internet voi oikeissa käsissä ja oikeista arvolähtökohdista katsottuna edistää suoraa demokratiaa, mutta toisaalta se voi väärin käytettynä olla massiivisen sensuurin kohde ja itse asiassa propagandakoneiston tehokas työkalu. Esimerkkeinä jälkimmäisistä tulee mieleen Kiina ja Venäjä.

Nettisensuurikeskustelussa hyvänä ohjenuorana olisi mielestäni hyvä muistaa kansalliset ja kansainväliset perus- ja ihmisoikeudet. Lapsipornosivustojen sulkemiselle löytyy ihmisoikeudelliset perusteet, mutta systemaattiselle sensuurille ilman hyviä syitä ei ole perusteita. Musiikintutkijana nettisensuurista tulee mieleen myös p2p-tiedostonjakosivustot, joiden sulkemisesta saa lukea uutisia silloin tällöin. Lataamiseen niillä on kuitenkin ollut käytännössä olematon vaikutus. Pakottava sensuuri toimiikin harvoin.

Edeltävästä keskustelusta nostaisin hyvinä pointteina Tuomosen pohdinnan teknologisten kykyjen vaikutuksista ja JohannaTorin aloittaman keskustelun vastuusta. On totta, että ylimmälle tasolle päästäkseen pitää kyetä hallitsemaan aineettoman teknologian (palvelujen, alustojen yms.) lisäksi myös materiaalista teknologiaa, josta moni meistä ymmärtää kovin vähän. Aineettomasta teknologiasta mieleeni tulee koodaus, jonka opettamisestahan on kai käyty viime aikoina jonkin verran keskustelua. Alustusluennoilla katsottu Rushkoffin luentopätkä muistutti oivaltavasti meitä siitä, miten käyttäjinä tunnumme olevan aina yhden luku- ja kirjoitustaitoaskeleen palvelujen tuottajia jäljessä. Koodauksen opettamisesta peruskoulussahan on jo keskustelu jonkin verran, ja pitäisinkin sitä tervetulleena kehityskulkuna. (Arttuku 13.10.)

Verkkomedian ja internetin vapaudesta puhuttaessa itselle kolahtaa erityisesti tuo keskustelu oppimisen uusista muodoista ja mahdollisuuksista sekä siitä, miten uutta tietoa ylipäätään voidaan jakaa ihmisten keskuudessa verkon välityksellä. Olemassaolollaan Internethän on rikkonut kaikki rajat (muutamia sensuuria harjoittavia maita lukuunottamatta) tiedon jakamisessa eikä esimerkiksi minkäänlaiset maantieteelliset haasteet ole esteenä ihmisten ja informaation yhteydelle. Kuten videolla mainittiin ei Internetissä ole käytännössä myös lainkaan "portinvartijoita", jotka rajoittaisivat kirjoituksia, julkaisuja ja viestintää yleisesti. Internet on erilaisilla kanavillaan vapauttanut kaikki mahdollisuudet oppia eikä mikäänlaisia rajoitteita ole tämän saralla enää olemassa. Vaikka informaation määrä Internetissä on valmiiksi jo suunnattomissa mitoissa ja kasvaa edelleen kasvamistaan, esimerkiksi sosiaalisen median sekä palveluissa käytettävien suostuttelumekanismien ansiosta itseä kiinnostavaa sisältöä löytyy entistä vaivattomammin. Vastaan saattaa tulla jopa jotain itselle täysin uutta ja yllättävää sisältöä.

Oppimisen lisäksi monet muutkin arkielämästä tutut toimet ovat jo siirtyneet tai paraikaa siirtyvät verkkomuotoon. Yhteiskunnallinen vaikuttaminen on nopeaa ja vaivatonta lakialoitteiden tai adressien virtuaalisella allekirjoittamisella, eli käytännössä hiirellä klikkaamisella. Myös aloitteiden jakaminen ja niiden tuominen ihmisten tietoisuuteen on helppoa ja nopeaa esimerkiksi somen kautta. Yhteiskunnallisen vaikuttamisen tavoin mm. mainonta ja bisnes yleisestikin ovat nekin osaltaan siirtyneet jo hyvän aikaa sitten verkon puolelle, mutta ovat suhteellisesti melko vastikään vallanneet myös sosiaalisen median. Somen kanavia ei tarvitse montaa sivullista vierittää, kun törmää muka "huomaamattomasti" newsfeediin upotetun mainoksen, joka on usein entuudestaan radion tai tv:n kautta tuttu. Alkaahan mainonta olla jo pikkuhiljaa jonkinlainen ajasta ja paikasta riippumaton itsestäänselvyys, jota ei pysty väistämään niin kauan, kun pysyy tavalla tai toisella yhteydessä ulkomaailmaan. Verkkomainonta on monissa yhteyskissä otettu hyvinkin tehokkaasti osaksi yrityksen markkinointia. Netissä jokaisella pienyrittäjälla on isoja firmoja haastavat mainoksensa ja facebook-sivustot. Muuankin pohjoissuomalaisella K-kauppiaalla on lähes 400 tuhatta facebook-tykkääjää, kun K-Citymarket-ketjulla ei ole edes puolia tästä. Kaikkiaan on ihan mielekästä, että pienyrittäjällä ja yleisesti yksilöillä on käytössään yhtä voimakkaat äänitorvet ja yhteys muihin ihmisiin kuin miljoonaluokkien suuryrityksillä. Ehkä tämä on muuttamassa käsitystämme suurten nimettömien entiteettien valta-asemasta ja siirtämässä vallankäyttöä ykislöiden suuntaan.

Kuitenkin vaikuttamisen, mainonnan ja yleisesti äänensä kuuluviin saamisen kanssa ilmenee omat ongelmansa. Iltapäivälehtien äänestykset, facebook-tykkäykset ja verkkopäiväkirjat mahdollistavat, että jokaisella ihmisellä on ääni, mutta oikeus tulla kuulluksi ei välttämättä tarkoita oikeutta tulla kuunnelluksi. Vaikuttamisen ja sisällön luomisen vaivattomuudesta herää usein ainakin itselläni kysymys kärsiikö virtuaaliseen muotoon muutettujen sisältöjen uskottavuus suhteessa niiden oikean maailman vastakappaleisiin. Verkko ja viimeistään sosiaalinen media on mahdollistanut sen, että lähestulkoon jokaikinen maailman tapahtuma uutisoidaan, tallennetaan ja jaetaan, mikä osaltaan syö uutisoinnin vakuuttavuutta sekä tehokkuutta. Sivumäärältään rajalliseen paperilehteen painettu uutinen on usein merkityksellisempi kuin painokoneen ulkopuolelle jäänyt pikkulööppi. Sanomalehden sivun kokoinen mainos puolestaan kertoo mainostavan yrityksen suuruudesta ja halukkuudesta nostaa esiin juuri nimenomainen tuote. Verkkolehdissä ja -mainonnassa tällaistä tulkitsemista on vaikeampi harjoittaa. Verkkolehtien loputtomasta uutisoinnista on välillä vaikeaa nostaa esiin niitä oikeasti tärkeitä tapahtumia ja kirjoitelmia. Verkossa mainokset eivät suuruudeltaan enää kerro yrityksestä tai niiden takana olevista tahoista. Samantyyppinen ilmiö tapahtuu esimerkiksi blogien ja YouTuben kanssa. Näiden hienoin ominaisuus, käyttäjien mahdollisuus ladata palveluun omaa sisältöä ja olla vuorovaikutuksessa muun yhteisön kanssa, saattaa kääntyä itseään vastaan. Jos jokainen pystyy rajattomasti vaivattomaan sisällön luomiseen niin kuinka kauan julkaisuilla on enää mitään eroavaisuuksia ja täten ylipäätään painoarvoa? -miikos 3.11.

Vapauden asteet videolla keskusteltiin Internetin vapaudesta sekä niiden asteista. Vaikka Internet itsessään ei takaa mitä oikeuksia tai vapauksia yhdistetään Internetiin usein vapauden mielikuva, mitä se useimmissa tapauksissa sekä toteuttaa että edistää. Internet määritelmänsä mukaan on kansainvälinen tietokoneverkko joka liittää toisiinsa miljardeja eri laitteita. Mielestäni tämä laitteiden toisiinsa liittäminen yli maiden rajojen toteuttaa jo yksinään valtavan määrän vapautta joka mahdollistaa näiden laitteiden välisen kommunikaation ja mahdollistaa käytännössä kaiken tiedon siirtämisen, nykyisessä Internetissä tätä toteuttaa puhtaimmillaan peer-to-peer sovellukset kuten tiedostojen jakaminen tai Skype. Samoin mahdollisuus vierailla eri maiden sisällöissä on yksistään jo merkittävä vapauden aste, etenkin kun ainakin joissain Internetin palveluissa ja joissain maissa toteutuu kaikki vapauden asteet. Tietyssä mielessä voidaan siis ajatella, että vapaus tapahtuu globaalilla tasolla, vaikkei se täysin paikallisesti toteusikaan. Niin kauan kuin on merkittävä määrä maita joissa Internetin käyttö ja sisältö on suurelta osin vapaata mahdollistaa se ainakin jossain määrin myös kaikille ihmisille, etenkin kun matkapuhelimet ja niiden verkot tuovat Internetin käyttömahdollisuuden myös vähemmän kehittyneiden maiden ihmisille. Keskustelu vapauden asteista on mielestäni osittain teennäistä. Viime kädessä kukaan ihminen ei täysin riippuvainen muista tai ympäröivistä olosuhteista, joten vapauden asteiden pohtiminen kuvatulla tavalla on melko teoreettinen. Puutteistaan ja täydellisen riippumattomuuden puutteesta huolimatta Internet edustaa mielestäni korkeinta vapauden astetta modernissa yhteiskunnassa. – MikkoTs 23.11.

Moduuli 5[muokkaa]

Viidennellä videoluennolla pohdittiin filosofisesti tiedon luonnetta, sen varmuutta/epävarmuutta ja tiedollista auktoriteettia. Luennolta parhaiten mieleeni jäi kenties keskustelu tiedollisesta auktoriteetista ja sen epävarmuudesta koulumaailmassa. Videolla keskustelijat toivat esiin mm., että formaalin opetuksen piirissä on usein erilaisia auktoriteetteja, joiden ajatellaan välittävän varmaa tietoa (oppikirjat, opettaja jne.), ja perinteisesti tällaisen auktoriteetin välittämän tiedon ulkoa opettelu on korostunut. Digitaalisessa maailmassa taasen auktoriteettien merkitys on usein vähäisempi ja tiedon epävarmuus on selkeämmin esillä, mikä asettaa asiantuntijatiedon kyseenalaiseksi: esim. Wikipedia-artikkelin tekemiseen osallistuu useita eri tahoja, jotka voivat olla keitä tahansa osaamisesta riippumatta. Keskustelijat pohtivat, että tiedon epävarmuus pitäisi kenties tuoda enemmän esiin myös koulumaailman kontekstissa, mikä erityisesti näin aineenopettaja-opiskelijana pisti pohtimaan, miten tietoon tulisi suhtautua koulumaailmassa ja mikä opettajan rooli on tässä kaikessa. On aivan totta, että tieto on monessakin mielessä aina epävarmaa, mutta mielestäni koulumaailmassa tarvitaan myös tiettyjä auktoriteetin välittämiä ”totuuksia” maailmasta. Nähdäkseni olennaista tiedonvälittämisessä nimenomaan koulumaailmassa on se, että koulu tarjoaa eväitä maailman ymmärtämiseen oppilaiden/opiskelijoiden oletetun kehitystason mukaisesti: esim. alakoulussa ymmärtämisen pohjan rakentaminen vaatii nähdäkseni sitä, että opettaja välittää oppilaille valittuja ”totuuksia” tai käsityksiä maailmasta ja yksinkertaistaa asioita tehdäkseen niistä ymmärrettäviä (esim. kielissä joku ääntämismuoto selkeästi ”oikea” tai normi sen sijaan, että tuotaisiin välttämättä esiin kielellistä moninaisuutta kaikkine nyansseineen). Mielestäni reflektiivisyys ja tiedon epävarmuuden ymmärtäminen vaatii ylipäätään sitä, että oppilailla on tietynlainen tiedollinen pohja ja perusvalmiudet maailmasta, jotta tieto voidaan sen jälkeen asettaa kyseenalaiseksi – reflektiivisyys tulisi siis tuoda mukaan opetukseen vähitellen oppilaiden kehityksen myötä. Vaikka oppilaat oppisivatkin koulussa tietoja, jotka eivät ole ”absoluuttisen oikeita” oppikirjasta tai opettajalta, on tällaisellekin auktoriteettitiedolle mielestäni sijansa nimenomaan perusvalmiuksien ja tiedollisen pohjan rakentamisessa, joka myöhemmän mahdollistaa sen ymmärtämisen, että tieto on epävarmaa ja kyseenalaistettavissa. Nykyinen koulumaailmakaan ei mielestäni ole mustavalkoisesti joko auktoriteettitiedon välittämistä tai tiedon epävarmuutta alleviivaa yhteistoimintaa, vaan molemmat ulottuvuudet ovat toiminnassa läsnä ja molempia myös tarvitaan – ensimmäinen korostuu enemmän formaalin opetuksen alkuvaiheessa ja kriittisyys ainakin ihannetapauksessa lisääntyy koulutusjärjestelmän portaita ylemmäksi kivuttaessa. Opettajan roolin kannalta tämä mielestäni tarkoittaa, että erityisesti alakoulussa tiedon auktoriteetin rooli korostuu, kun taas myöhemmässä vaiheessa toiminnan tulisi olla kenties enemmän juuri Suorannan kuvailemaa ytimeen ohjaamista ja maastoon tutustuttamista. Asiantuntijatiedolla esim. juuri koulumaailmassa on siis mielestäni myös sijansa erityisesti luennoitsijoiden mainitseman tiedon jatkumon alkupäässä, vaikka digitaalisen ympäristön toimintalogiikka kyseenalaistaakin tällaisen tiedon mielekkyyden. -Tuomone (10.10)

Olen kanssasi hyvin samoilla linjoilla. Vadenin ja Suorannan keskustelussa jäi taka-alalle täysin ihmisen kognitiivinen kehitys. On vain yksinkertaisesti asioita, jotka ovat liian "vaikeita" tai "isoja" suhteessa ikäkauteen. Tämän vuoksi näkisin, että näitä auktoriteetin välittämiä totuuksia on pakko olla. En myöskään pysty allekirjoittamaan asiantuntijuuden tarpeettomuutta. Ongelmahan on siinä, miten tietoon suhtaudumme. Voiko kukaan asiantuntija todella väittää olevansa missään vaiheessa valmis ja ammentaneensa osaamisalueensa tyhjäksi? Tuskinpa kukaan oikeasti pätevä tutkija edes niin sanoisikaan. On myös muistettava, että auktoriteettijohtoinen opetus mahdollistaa resurssien suuntaamisen. Jokaisen oppilaan ei ole pakko hakea todistusta kolmion kulmien summasta ja keksiä pyörää aina uudestaan. Humanistisissa tieteissä tieto on muuttuvaa, mutta onko toisaalta tehokasta joka vuosi tarkistaa jokainen asia uudestaan vai kenties vaikkapa viiden vuoden välein? Kaiken epäilyksen alle saattamisessa on puolensa, mutta ei silti kannata antaa senkään livetä lapasesta. En tarkoita sitä, etteikö kriittisyyttä ja reflektiivisyyttä pitäisi opettaa. Mutta kenties on aiheellista ensin opettaa sitä yhtä totuutta perustaidoiksi ja valmiuksiksi. Näen peruskoulun antavan valmiuksia paitsi elämään, myös oman kiinnostuksen löytämiseen. Myöhemmässä vaiheessa, kun valmiuksia laajempaan tiedon käsittelyyn on, voidaan enenevässä määrin tuoda esille tiedon epävarmuutta, tulkinnallisuutta ja neuvoteltavuutta. Tällöinhän ei ole välttämätöntä oppia ajattelemaan jokaista asiaa ja ilmiötä kaikista näkökulmista, vaan syventää tietämystään itselle relevanteissa asioissa, sillä ainakin tällä hetkellä koulutusjärjestelmä mahdollistaa opiskelun painottamisen omiin kiinnostuksiin. Oleellista olisikin opettaa se, ettei oppiminen ikinä lopu eikä kukaan ole koskaan valmis.

Keskustelussa on harmittavan yksisilmäinen käsitys opettamisesta, oppimisesta ja opettajista. Kenties kuitenkaan opettajien ryhmä ei enää ole yksipuolisesti vain niitä ehdottomia auktoriteettejä, kuten edellisellä sukupolvella kuuluu olleen. Maailman monimutkaistuminen on viimeistään viime vuosien aikana kyseenalaistanut varmasti enenevässä määrin myös opettajien keskuudessa joka alalla esiintyvän absoluuttisen tiedon. Tämä ei tarkoita, etteikö "perustietoja" edelleen välitettäisi auktoriteettiasemasta luennoimalla. Varmasti kuitenkin esim. oman opiskeluaikani jälkeen myös tiedon epävarmuutta on vielä enemmän tuotu esille opetuksessa. Samalla on kuitenkin muistettava myös se tosielämän realiteetti, että sekä työntekijöihin että opiskelijoihin liittyy yhteiskunnallisesti tuloksellisuuden ja suorittamisen paine. Ideaalitilanteessahan opettajalla on mahdollisuus valmistautua jokaiseen tuntiin ja huomioida yksilöllisesti jokainen oppija. Nykyinen realiteetti vaikuttaisi olevan aivan toisenlainen kasvavine ryhmäkokoineen ja työn tehostamispaineineen (ellei sitten lisää ilmaisen, kotona tehdyn työn määrää). Keskustelijat myös tuovat esille ajatuksen tenttiä varten opiskelemisesta. En kiistä tätä; varmasti erityisesti alemmilla kouluasteilla oleellista onkin saada kokeet menemään läpi myös niistä aineista, jotka eivät kiinnosta. Uskoisin kuitenkin siihen, että tässä vaiheessa opintoja opiskelija suorittaa ainakin jossain määrin kursseja myös muista intresseistä. Ideaali ei ehkä toteudu jokaisen kurssin suhteen, mutta oletettavasti opiskelijan valintojen taustalla on jokin yksittäistä kurssia suurempi kuva, johon suoritus kytkeytyy. Liittyyhän oman opiskelemisen päämäärien tiedostaminen ja oman oppimisen ajattelu ainakin jossain määrin yliopisto-opiskeluun ja jo sitä aiemmin opintojen suunnittelemiseen koulutusasteiden loppuvaiheissa. Useamman näkökulman esittäminen ja opettaminen, yhtäältä kuin niihin tutustuminen ja niiden oppiminen, vaativat aikaa ja muita resursseja, ja tätä ei tehostamisen ja tuloksellisuuden politiikka näyttäisi suosivan. -JohannaTor 11.10.

Luennon alussa käyty keskustelu informaatio- ja medialukutaidosta ja lukutaitojen kehityksen kuvaamiseen käytetty häntäänsä syövä käärme oli mielestäni kiinnostava. Ihmiskunnan historiassa yksi loputtomimpia keskusteluja taitaa olla juuri vastakkainasettelu vanhempien ja uusien sukupolvien taitojen välillä. Vanhat polvet pitävät nuoria laiskoina ja osaamattomina, kun ne eivät hallitse vanhoja teknologioita ja taitoja. Toisaalta uudet sukupolvet osaavat paljon sellaista, joka on heille itselleen siinä ajassa relevantteja ja tärkeitä. Näitä taitoja vanhat sukupolvet taas eivät usein opi, koska ovat kangistuneet omiin tapoihinsa tai eivät edes tarvitse uusia toimintatapoja. Häntäänsä syövä käärme on siten mielestäni hyvä vertauskuva sille, että relevantit (luku)taidot ovat jatkuvassa muutoksessa.

Kiinnostava ajatus on niin ikään luennolla Vadenin mainitsema pessimistinen metainduktio (jos muistan ja kuulin oikein). Yhtä kaikki ajatuksena on se, että kaikki ihmiskunnan teoriat ovat viime kädessä osoittautuneet puutteellisiksi tai jopa täysin harhaisiksi. Olen usein miettinyt tätä juuri ilmastonmuutoksen, homoseksuaalisuuden ja muiden kiisteltyjen aiheiden näkökulmasta. Vaikka uskon ihmisen aiheuttamaan ilmastonmuutokseen ja seksuaaliseen tasa-arvoon tieteelliseen ja mutu-tietoon nojaten, en voi pessimistisen metainduktion näkökulmasta olla itse asiassa ”varmasti” oikeassa. Toisaalta näen ihmiskunnan tieteellisen kehityksen kokonaisuutena positiivisena; vaikka perustavanlaatuiset oletukset silloin tällöin murenevat alta, pitkässä juoksussa opimme koko ajan ymmärtämään maailmankaikkeutta paremmin.

Tuomo tarttui mielestäni hyvin siihen, että reflektiivisyyden vaatimus täytyy suhteuttaa ihmisen kehitystasoon. Erityisesti alakoulussa ja varsinkin sitä ennen, kaiken tiedon täytyy olla melko yksinkertaista, jotta lapsi voi sen ymmärtää. En halua aliarvioida lasten kykyjä, mutta yliarvioimisessakin on riskinsä. Toisaalta on muistettava, että alakouluikäiset ovat kaikista haavoittuvimpia ”yhden totuuden” ajattelulle, minkä vuoksi tässä kehitysvaiheessa opettajilla on kaikista suurin vastuu opettaa ”neutraalisti”. Siihen, mitä se on ja miten siihen on mahdollista päästä, en todellakaan osaa vastata. Reflektiivisyys vaatii todellakin tiedollisen pohjan ja perusvalmiudet, mutta näen tässä erityisesti uskonnon tai biologian opettamisen hyvin problemaattisena. Matematiikkaa ja kielioppia sen sijaan voi opettaa neutraalisti, koska niitä on vaikea politisoida. Yhtä kaikki olen samaa mieltä siitä, että opettajan roolin tulisi muuttua vähitellen oppilaan kehitystason mukaan; toisella asteella oppilaita tulisi jo kannustaa nykyistä voimakkaammin reflektiivisyyteen.

Johannan mukaan keskustelu oli yksisilmäistä opettamisen, oppimisen ja opettajuuden suhteen. Allekirjoitan tämän osin, mutta toisaalta katsoin luentoa siitä näkökulmasta, että se herättää keskustelua ja pohdintaa ideaalien kautta. Ideaaleissahan on lopulta kysymys vain ideaaleista, joihin voidaan pyrkiä ja joista voidaan oppia, mutta joita tuskin koskaan saavutetaan sellaisenaan – sikäli kun siihen on tarvettakaan. Luennoitsijoiden ajatukset ovat mielestäni tervetulleita kannanottoja jopa yliopistomaailmassa saati sitten alemmilla koulutusasteilla. (Arttuku 14.10.)

Kuten aiemmin mainittua, itselleni kolahtaa syvästi puheenaiheet ja erilaiset mielipiteet verkossa oppimisesta ja ylipäätäänsä tiedon jakamisesta Internetissä. Olen omien opintojen yhteydessä koittanut mahdollisimman usein pohtia oppimisen uusia muotoja, jotka videollakin nostettiin esiin erityisesti tuon reflektiivisen epävarmuuden näkökulmasta. Videolla kuvattiin reflektiivistä epävarmuutta tiedon tilaksi, jonka ominaispiirteitä ovat yhteisöllisyys, tiedon muovaantuminen ja johtajuuden poissaolo. Tällaisesta tiedosta Wikipedia on juurikin malliesimerkki. Sivustolla artikkelit elävät omaa elämäänsä ja muovautuvat monen kirjoittajan käsissä sellaiseen muotoon, missä ne lähestyvät omaa informatiivista huippuaan.

Netin kautta tietämiseen syntyykin tietty sosiaalinen aspekti, luodaan ja jaetaan tietoa yhdessä. Tällaisessa ympäristössä auktoriteetin puute kenties ruokkii hedelmällistä keskustelua, mutta samalla jättää käyttäjät oman onnensa nojaan, tilanteeseen josta kuitenkin opitaan selviämään tavalla tai toisella. Kuten Tuomonekin oli tuossa aikaisemmin pohtunut, on hälyyttävää että auktoriteetin puute asettaa asiantuntijuuden ylipäätään jotenkin kyseenalaiseksi. Oma-aloitteisuus korostuu, kun käytännöt ja oikein tekeminen opitaan virheiden ja kokeilun kautta. Auktoriteetin puuttumisessa on siis hyvät ja huonot puolensa: kaaos ilman minkäänlaista ohjaajaa pakottaa selviämään tilanteesta omin neuvoin, mutta jonkinlaisen oppaan näyttämä reitti voisi luoda perusteellisemman pohjan läpikäytävälle tematiikalle. Kysymys onkin Vadénin mukaan auktoriteetin ja omaehtoisen oppimisen välisestä jännitteestä. Toisaalta on tärkeintä löytää nopeasti ja suoraviivaisesti käsitellyn teeman ydinsisältö. Kuka onkaan parempi näyttämään suuntaa tiedon löytymiselle kuin jokin opettaja, joka on tämän reitin jo itse löytänyt. Toisaalta jos tieto (Internetissä) on niin hajanaistunut, että yhtymiä on enää vaikea löytää, on pakko kutuoa itse verkkoja ja luoda itse itselleen tärkeät peruskysymykset oleellisen sisällön ja tiedon löytymiseksi.

Tähän liittyy videolla puhuttu erottelu folksonomian ja taksonomian, tottumukset käyttäjien oman ja jonkin auktoriteetin säännösten välillä. Tästä mallikas esimerkki oli tuo kirjastoluokittelun ja tägäilyn risteävä kulttuuri. Molempien on tarkoitus leimata dokumentit ja tuotokset johonkin "ryhmään", jotta niiden löytäminen olisi helpompaa. Toisessa tapauksessa käyttäjät itse asettavat dokumentille avainsanat, eli digitaalisen hyllypaikan, ja toisaalla ylempi taho tekee ammattitaitoisella prosessilla luokittelupäätöksen, johon käyttäjien on mukauduttava. Nettimaailmaa seuratessa huomaa, että yhä useammin käyttäjillä ja sisällön tuottajilla on mahdollisuus luokitella selaamansa sisältö tavalla tai toisella itselleen mieluisiksi. Tälläinen analysoiminen voi todellakin edistää ylempien auktoriteettien ja täten muiden osapuolien tarpeellisuuden pohtimista. Toisaalta täysi itsekeskeisyys ei sekään ole ratkaisu. Esimerkissä tägäily, eli kuvien helpompi löytyminen on aktiivisesti yhteydessä juuri toisten ihmisten nettikäytäntöihin ("miten kuvani löytyvät helpommin?" "millä hakusanoilla muut etsivät sisältöä?").

Tuo mitä Suoranta mainitsi nykyisestä kuvakulttuurista on myös mietityttänyt itseä aika usein. Ollaan jollain muotoa siirtymässä ehkä uuteen kuvakirjoituksen aikakauteen, jossa kuvalla on se suurin merkitys. Jo nykyisellään ihmisten välisessä viestinnässä kuvien ja symbolien käyttöaste on melkolailla suurta ja käyttö näyttää sen kuin kasvavan. Esimerkiksi somessa instagramit, snapchatit ja watsapin emojit mielletään kertomaan enemmän kuin kirjoitettu teksti. Ehkä nämä toimivat tämän päivän kalliomaalauksina, joiden pohjalta tulevaisuudessa koitetaan analysoida aiempia elintapoja ja näitä käyttäneitä ihmisiä. En kuitenkaan usko, että viestiminen kuvilla olisi jotenkin syrjäyttämässä ihmiskunnalle ominaista kirjoitettua tekstiä. Toki visualisuuden avulla voidaan ylittää kielimuurit ja luoda uusia yhteyksiä, mutta luulen, että tätä ilmiötä ruokkivat vain uutuuden viehätys ja ylipäätään uudet viestintämahdollisuudet eri kanavissa. Tuo videolla esiin noussut "ei kohta tarvita enää kuin 2 peukaloa"-ajatus on jotenkin pelottavampi. Älypuhelimet ovat poistamassa kymmensormijärjestelmän tarvetta samaan tapaan kuin kymmensormijärjestelmä on aikoinaan alkanut syrjäyttää kynällä kirjoittamista. Mikäköhän on tästä sitten seuraava aste? Mielellä kirjoittaminen jonkinlaiseen virtuaalivastaanottimeen? Jatkossa ei kenties tarvita käsiä ollenkaan. Tämä ehkä sivuaa tuota keskustelua vanhojen ja uusien tapojen yhteiselosta. Käärme syö oman häntänsä: prosessin alkupää katoaa ja kehityksen sykli muokkaa uusia taitoja, mutta samalla hävittää niiden perusteet. Perinteiseksi mielletyt taidot hukkuvat ja polarisoituvat uusien ja vaivattomampien vaihtoehtojen vierellä. Kuten Vadén sanoi videolla: "Osataan rekisteröityä facebookiin käyttäen tietokoneen näppäimistöä, mutta ei osata kirjoittaa kunnollista dokumenttia."

Videolla puhuttiin, että tekstin ja kuvien ympärille rakentuva media- ja informaatiolukutaito itsessään voidaan hyvinkin standardoida ja määrittää tiettyjen rajojen sisään. On kuitenkin hupaisaa, että juuri näitä rajoja tarvitaan ymmärtämään ettei informaatiolla ja tietokäytännöillä usein olekaan minkäänlaisia rajoja, vaan ne toimivat ja elävät ympärillä olevien ilmiöiden ja innovaatioiden mukaisesti. -miikos 14.11.

Videokeskustelun teemana oli tiedon epävarmuus, tietämys tiedon epävarmuudesta sekä opettajuus erityisesti auktoriteettina. Teemana aihe oli liittyi myös sekä koulujen että opetuksen tulevaisuuteen johon liittyi Sugata Mitran ensimmäinen yhteinen video, kuten tässäkin videossa loppupuolella todetaan. Olen samaa mieltä muiden ryhmäläisten kanssa siitä, että todennäköisesti parhaiten toimivat opetusmenetelmät vaihtevat eri ikäkausilla sekä oppiasteilla. Samoin on totta oppimisen ilon, innostuksen ja motivaation ruokkiminen muilla tavoin kuin neutraalien faktoja esittämällä tietosanakirjamaisesti, oli kyseellä sitten perinteiden painettu Encyclopedia Britannica tai wikipedia, on erittäin tärkeää. Mielestäni on myös usein hyvin vaikeaa täysin yksikseen päätellä mikä tieto, osaaminen tai tietämys on oleellista, etenkin jos aikaisempi kokemus on vähäistä kuten vaikkapa ala-koululaisilla. Olen itse ottanut lapsieni kanssa jo heti ensimmäisestä kyselyiästä lähtien asenteen että pyrin vastaamaan heidän kysymyksiinsä mahdollisimman hyvin, sekä myöntämään jos en vastausta tiedä ja tämän lisäksi olemme sitten yhdessä ottaneet selvää asioista. Pojan ensimmäisen luokan opetteja luuli että olen töissä rautateillä kun poikani tietää junien esim. junien opastevaloista tai rautiovaunun ohjausmekanismista melko paljon johtuen suuresta kiinnostuksesta aiheeseen sekä meidän yhdessä asian selvittelystä.

Opettajan rooli on mielestäni edelleen erittäin tärkeä, mutta pelkkä ulkoa-opettelu ei mielestäni voi kattaa koko oppimisprosessia. Kokemuksen ja iän lisääntyessä on tärkeätä pystyä kyseenalaistamaan opettajienkien faktoja, ja toisaalta opettajan pitää pystyä perustelemaan oma tietonsa sekä myös käyttää osa käytettävissä olevasta opetusajasta näiden perusteluiden esittämiseen niin että syntyy vuorovaikkutteinen oppimisympäristö. Mielestäni varsinkin lasten kanssa myös omien vanhempien rooli ”opettajana” on tässä prosessissa oleellista. Oppimisessa luotan myös vanhaan tuttuun ”tekemällä oppii” mottoon. Näin ollen medialukutaidon oppimisessa sekä median lukeminen että luominen on erittäin tärkeää. Minusta Suomen koulujärjestelmässä on edelleen on reilusti parannettavaa erityisesti muiden kuin tekstimedian tehokkaammassa käytössä. Ja olisi ehkä oleellista että käytettävät välineet olisivat niitä välineitä joita muutenkin käytetään, vaikkapa niin että harjoitustyö tehdään käyttäen matkapuhelinta ja luettavuuden arviointiin käytetään myös matkapuhelinta?

Koulutuksen ja oppimisen kehittämisessä mielestäni kelpaa melko vastaava logiikka kuin muussakin kehityksessä, televisio ei ole korvannut teatteria, elokuvateatteria tai urheilustadioinia vaan ne kaikki ovat edelleen osa katsomisen tai elämyksen kokemusta. Samoin koulun tai oppimisen kehittämisen lähtökohta pitäisi olla uusien tapojen, toimintamallien ja välineiden integroiminen osaksi oppimista ja opettamista, eikä vanhojen menetelmien korvaamista. ”Hauki on kala” oppimisella on mielestäni edelleen paikkansa, mutta niin on myös erilaisten oppimismallien, tietoteknisten välineiden ja monimuotoisten medioiden käytöllä. – MikkoTs 24.11.

Moduuli 6[muokkaa]

Kuudennen videon yhtenä punaisena lankana oli mielestäni eräänlainen tieto- ja informaatioteknologiaan liittyvä vapauden ja sivistysihanteen sanoma sekä toisaalta tämän kanssa osin ristiriidassa oleva kaupallisuus (hieman samaan tapaan kuin neljännellä ”Vapauden asteet verkkomediassa” -videolla). Vadén ja Suoranta puhuivat luennolla runsaasti tietokoneiden ja informaatioteknologian historiasta ja toivat esiin, että esimerkiksi hippiaate on vaikuttanut vahvasti tietoteknologisen kehityksen taustalla. Mielestäni oli kiintoisaa, että tietokoneiden kehitykseen on alusta alkaen kytkeytynyt selkeä emansipatorinen ihanne ja ajatus tiedon vapaudesta: mahdollisuus päästä käsiksi ja jakaa suuria määriä tietoa tietokoneiden johtaa turhien ennakkoluulojen häviämiseen ja parhaimmillaan purkaa yhteiskunnan tarpeettomia hierarkioita. Tietoteknologialla nähdään tällaisessa ajattelussa merkittävää demokraattista potentiaalia, mikä osaltaan on nähdäkseni toteutunutkin, sillä tietoa on helppoa etsiä ja siihen on suhteellisen yksinkertaista päästä käsiksi – tietokoneiden käyttö ja niiden avulla tapahtuva tiedonvälitys ei ole nykyisin enää vain videolla mainittujen valkotakkisten insinöörien etuoikeus, vaan ainakin länsimaissa miltei kenellä tahansa on pääsy näihin resursseihin. Toisaalta mietin kuitenkin myös sitä, missä määrin kaupallisuus vaikuttaa tämän emansipatorisen lupauksen toteutumiseen. Tietokoneohjelmilla ja sovelluksilla tehdään merkittävää bisnestä, ja merkittävä enemmistö tietokoneen käyttäjistä suosii tismalleen samoja kaupallisten yritysten tarjoamia ohjelmia ja palveluita – oli kyse sitten Microsoft Wordistä tai Facebookista. Pohdiskelin Suorannan ja Vadénin tapaan sitä, että kaupallisten ohjelmien käyttö tietyssä mielessä kaventaa osaamispohjaamme ja vaarana tässä mielestäni kenties onkin, että tietoteknologian maailman parantamisen tavoite jää tässä kehityksessä paitsioon. Jos osaamme käyttää kapeasti vain tiettyjen kaupallisten tahojen tekemiä ohjelmia laajempien, yleisempien taitojen sijaan tai emme ymmärrä toiminnan taustalla olevia prosesseja, eivätkö mahdollisuutemme luoda uutta ja kyseenalaistaa vallitsevaa tällöin heikkene merkittävästi? Näin PC- ja Microsoft-ihmisenä pohdiskelin, että esimerkiksi oma osaamiseni on vahvasti sidottu nimenomaan juuri näihin järjestelmiin ja alustoihin, mikä tietyssä mielessä tekee minusta riippuvaisen tietyistä kaupallisista yhtiöistä. Mietinkin, missä määrin tällaisesta havainnosta tulisi olla huolissaan tai tulisiko tällaiseen kehitykseen laajemmin reagoida esimerkiki koulumaailmassa jollakin tavalla vai voidaanko riippuvuus tietyistä kaupallisista tahoista hyväksyä ilman sen suurempia mutinoita? - Tuomone (10.10)

Luennoitsijoiden mukaan nykyisen maailman kutsuminen informaatioyhteiskunnaksi on harhaanjohtavaa, koska yhteiskunnat ovat alusta lähtien perustuneet kommunikaatioon eli informaation välittämiseen. Ymmärrän luennoitsijoiden perustelun, mutta toisaalta kykymme käsitellä ja välittää informaatiota on paisunut käsittämättömiin mittasuhteisiin viimeisen 25 vuoden aikana. On vaikeaa yrittää perustella, ettei yhteiskunnassamme olisi tapahtunut merkittävää muutosta sen vuoksi. Iso osa ihmisistä ei ehkä työnsä puolesta ole ensisijaisesti tekemisissä informaatioteknologian kanssa, mutta sitä hyödynnetään työelämässä ja arkielämässä välineellisesti enemmän ja tehokkaammin kuin koskaan aikaisemmin.

Tietotekniikan varhaishistoriassa kiinnostavaa oli juuri tuo intressien kahtia jakautuneisuus. Yhtäältä oli hippejä, joiden ideologisena ponnistimena oli vapauttaa tiedon jakaminen kaikille, ja toisaalta tietotekniikan kehitys on kiinnostanut valtavasti valtaapitäviä, joiden motiivina on parempi kontrolli ja etulyöntiasema globaalissa politiikassa. Kahtiajako korostaa mielestäni sitä, miten uusilla innovaatioilla voi usein olla kaksi puolta; oikein käytettynä niillä saadaan paljon hyvää aikaan, mutta väärin käytettynä ne ovat tehokas ase käyttäjälleen. Luennoitsijat mainitsivat ikävänä esimerkkinä natsi-Saksan, jossa tietoteknologiset innovaatiot valjastettiin byrokraattisen kontrollikoneiston palvelukseen. En voinut olla liittämättä tätä nykyiseen keskusteluun yksityisyydensuojasta ja Edward Snowdenin NSA-paljastusten nostattamasta massiivisesta mediamylläkästä. Tietoteknologiset keksinnöt helpottavat elämäämme monin tavoin, mutta erityisesti ilmaisista palveluista maksamamme ”hinta” on usein yllättävänkin kallis.

Tartun jälleen luennolla mainittuun teknologisen determinismin käsitteeseen. Luennoitsijat pohtivat internetin merkitystä totalitarististen yhteiskuntien kukistamisessa. Jäin pohtimaan, että onko internet oikeastaan se ratkaiseva pala, joka tekee totalitarismin mahdottomaksi. Internetin ja sosiaalisen median myötävaikutus arabikevään tapahtumissa on kiistaton, mutta toisaalta monissa vallankumouksen kokeneissa ja valtatyhjiöön ajautuneissa maissa tilanne on edelleen yhtä kaoottinen. Sosiaalisen median mobilisoiva voima on suuri, mutta lopputulos ei aina ole sellainen kuin on toivottu. Internetin on myös vaikea nähdä sellaisenaan luovan tasa-arvoa. Kysymys on siitä, missä määrin internetissä on vapaata toimia (internet-sensuuria harjoittavat maat) ja ketkä siellä lopulta toimivat. Perinteisen median tavoin myös internetiä on helppo käyttää propagandan levittämiseen. Tiedon vapaa saatavuus ja jakaminen on demokratian edellytys muttei valitettavasti sen tae. Kaiken tiedon saannin vapautuessa yksilön sekä mahdollisuus että vastuu kriittisyyteen kasvaa. (Arttuku 15.10.)

Itse olen myös eri linjoilla tekijänoikeudellisissa kysymyksissä Suorannan ja Vadénin kanssa. Laitteiston ja ohjelmiston kehittäminen on työtä siinä missä moni muukin. Jos joku laittaa aikaansa ja energiaansa siihen tarpeeksi, ei hänellä ole mahdollisuutta tehdä muuta työtä. Nykyiselle tarpeelle ja markkinoille taas autotalliharrastuksena kehitetyt ohjelmat ja laitteet eivät enää riitä. On mielestäni oikein olettaa, että tehdystä työstä saa elannon - olipa tuote sitten koodaus, palvelu tai tuotteen valmistaminen. Se, onko nykyisin peritty korvaus kohtuullinen, on toinen asia. Luennoitsijoiden puhe tuntuu pitävän moraalisesti kyseenalaisena digitekniikan markkinoitumista. Olisiko kuitenkaan realistisesti mahdollista tehdä tuotekehittelyä laitteiden ja ohjelmistojen parissa edelleen hippimeinigillä? Tuotteiden ja sisältöjen tarve on luotu yhäti kasvavalle markkinalle ja vaatimukset globaalista, tehokkaasta ja luotettavasta viestinnästä vaikuttavat juppivirtausta voimistavasti. On muistettava, että tietoyhteiskunta vaikuttaa olevan kytköksessä kapitalistiseen ja länsimaiseen (tai länsimaisia arvoja mukailevaan) kulttuuriin, jossa laitteet ja palvelut toimivat myös identiteetin osina ja erottautumisen välineinä, osana työn ja opiskelun järjestämistä ja vaikuttavat vapaa-aikaan.

Teknologinen determinismi tuntuu kaikuvan myös luennoitsijoiden omassa puheessa. Tietotekniikka nostetaan korostetusti voimaannuttamisen välineeksi ja ihannoidaan hippivirtausta. En kiistä teknologioiden arvoa tässä kansalaisyhteiskunnan voimaannuttamisessa, mutta tulee kuitenkin pitää mielessä se, että hyvin suurelle määrälle ihmisiä tietotekniikka on väline suoriutua työstä ja hankkia informaatiota arkeen, työhön tai opintoihin. Kaikki kansalaiset eivät suinkaan koe tarvetta mölytä foorumeilla, hakea vertaistukea tai toimia kansalaisaktiivina. Tämä näyttäisi olevan yhdenmukainen huomio sen kanssa, että edelleen on totalitarismia sekä diktatuuria. Internet ja digitaalinen teknologia eivät automaattisesti tuo demokratiaa ja tasa-arvoa, vaan voivat olla osana tällaista yhteiskunnallista liikehdintää. Huomioitavaahan on, että nettipiuhoja voidaan valvoa ja sensuroida tai vaikkapa tarpeen tullen vaikka pimentää kokonaan. Toisaalta, jos kansalaisilla ei ole varaa hankkia nettiä ja teknologiaa, on niiden aiheuttama uhkakin poistettu. Vain se, että varakas valkoinen mies voi kehittää jenkeissä tietokoneen ja luo tietoverkon, ei suinkaan tuo demokratiaa sinne, missä kansalaisilla ei niihin ole varaa tai pääsyä. Jotta jokin media tai teknologia (olipa kyseessä sanomalehti tai tietokone) voisi toimia voimaannuttavana, on oltava tarve muuttaa olemassa olevaa järjestystä. Se voi toimia voimaannuttamisen välineenä, ei sen ainoana toimijana.

Koska tietoyhteiskunta vaikuttaisi olevan sidoksissa länsimaiseen, kapitalistiseen kulttuuriin tulee mieleen kysymys siitä, miten luonnon kantokyky kestää tietoyhteiskunnan laajenemisen. Väistämättä se synnyttää vaikeasti keirrätettävää roskaa ja sen ylläpitäminen vaatii energiaa. Tuleeko koko maailmasta vielä yksi suuri tietoyhteiskunta - onko se edes mahdollista? Allekirjoitan käsityksen, että elämme tietoyhteiskunnassa. Ei välttämättä niin, että jokainen on kytkettynä digitaaliseen teknologiaan ja nettiin, mutta se kuitenkin on muovannut toimimisen tapoja vahvasti kautta elämän piirin. Kaikkien on esimerkiksi oltava verkostoituneita ja aina saavutettavissa, paisti työntekijöinä myös yksityishenkilöinä. Vaikka varmasti sanomalehtien ja puhelinten keksiminen (uusien teknologieoiden ja medioiden mukanaan tuoma viestinnän tehokkuus, nopeus ja demokratian lupaus) onkin aikanaan ollut rinnastettavissa nyt käynnissä olevaan digitalisoitumisen ja globalisoitumisen prosessiin, on nykyinen mittakaava käsittämätön. Tietoyhteiskunta käsitteenä ei tavallaan olekaan uusi, mutta nykyinen mittakaava oikeuttaa käsitteen liittämisen nykyisyyteen. -JohannaTor 17.10.

Videon keskustelu oli aikaisempiakin enemmän yhteiskuntapainotteinen. Vertailu 1960-luvun ja nykyisen maailman välillä osuu usein pelottavankin hyvin yhteen. Samat piirteet toistuvat, mutta rakennuspalikat vaihtuvat. On hyvä verrata teollisuusyhteiskunnan aikaa, jolloin valtaosa väestä työskenteli tehtaissa, ja nykypäivää, jossa samanlaista yhden ammattiryhmän keskittymää ei enää näy. Teollisuuden aikana ihmisille oli syntynyt kuva siitä, mitä työnteko on ja miten yhteiskunnan tulee järjestyä. Tämän päviän informaatioajassa työnkuva on selkeästi muuttunut, joka vaikuttaa ihmisten käsitykseen sekä yleisesti työnteosta että elämän sisällöstä muutenkin. Esimerkiksi etätöiden mahdollisuus on kasvanut, mikä puolestaan edistää suurempaa ajankäyttöä vaikkapa lasten kanssa.

1960-luvun ja tämän päivän yhteiskunnissa näkyy keskenään samanlainen ajan hengen ja asenteiden muutos. Sosiaalisuus, ihmisryhmien sekottuminen ja yleisesti globalisoituminen näkyvät esimerkkeinä ajoille yhteisistä ominaisuuksista. Ehkäpä molempina aikoina maailma on ollut osatekijöiltään valmis uudelle aikakaudelle, jota ovat vauhdittaneet niin teknologia kuin aatteiden muutoksetkin. Keskeisenä tekäjänä on tietenkin myös säädösten ja normien vastustus. 60-luvun totalitaarisen yhteiskunnan vastustaminen näkyy myös informaatioyhteiskunnassa, jossa sensuuria ja rajotteita pyritään kiertämään tietoverkon synnyttämien mahdollisuuksien avulla. Tietoa levittämällä päästään eroon ennakkoluuloista ja vääristä ajatusmalleista. Hyväksytään erilaisuus, vähemmistöryhmät ja omista näkemyksistä poikkeavat aatteet. Hippiaikakautena äänitorvena on toiminut joka kodissa yleistyvä televisio, digitaaliaikana saman on toimittanut kasvavassa suosiossa ollut Internet. Yhteistä hippikaudelle ja nykypäivälle on myös nuorisokulttuurin muutokset. Kuten videolla mainittiin, nykyiset korkeakoulukäytännöt ja -rakenteet ovat osittain syntyneet 60-luvulla, kapinan aikaan. Nuoret ovat kokoontuneet kampuksilla eivätkä kodeissaan, mikä on synnyttänyt uudet huvit ja uuden nuorisoviihteen sekä yhteisiä hengailupaikkoja nuorisolle. Muistuttaa suuresti nykypäivän nettikäytäntöjä, jossa nuoret kokoontuvat facebookissa tai whatsappissa vaihtamaan kuulumisia keskenään. Aikakausien erotuksena on tietysti, että nykyään myös vanhemmat hengailevat siellä, missä nuorisokin, eli juurikin facebookissa.

Videolla mainittu teolliselta ajalta tuttu, jopa fordilainen koulurakenne, noudattaa tehdasmaisia tapoja toistuvan työprosessin, työaikojen ja identtiset työtaidot omaavan työvoiman suhteen. Tämän koneistetun rakenteen kankeutta kritisoitiinkin jo kurssin ensimmäisissä videoissa. Korkeakoulujen kasvuaikaan on kuulunut käsitys tiedon levittämisestä, uuden sukupolven liittämisestä tiedeyhteisöön. Tämä on jälleen elävä esimerkki 60-luvun ja nykyisen yhteiskuntien yhteisistä muutoksen suunnista. Oppimisen kenttä laajenee tänä päivänä uudelle sukupolvelle internetin loppumattomien tiedonkanavien muodossa. Yleisesti PCn syntyminen ja sen mukana tuoma käsitys omasta tiedon luomisesta ja muokkaamisesta on omassa ajassaan käynnistänyt uudenlaisen vapausaatteen. Myös pelko ja pakko ruokkivat osaltaan innovaatioiden sekä aatteiden etenemistä. Kylmän sodan läsnäolo on luonut hajautetun tietoverkon ja Internetin perustan. Tällaisista tilanteista nähdään, että innovaatiot ensiksi luoneet tahot määrittävät keksinnöilleen myös säännöt ja käyttötavat. Nämä osatekekijät heijastuvat siihen, missä muodossa innovaatioita opitaan hyödyntämään. Yhteiskunnan tila ruokkii ideoita, ajatuksia ja keksintöjä, ja ne kaikki hyödynnetään ajassaan niille sopivalla tavalla. Nykyistä on helppo tulkita ja vertailla aiemman kanssa, mutta luotettavampi ennustaminen tai ilmiöiden ennaltamäärittäminen edellyttää laajempaa ymmärrystä ympäröivän maailman mahdollisuuksista ja realiteeteista. -miikos 20.11.

Mielestäni informaation merkitys yhteiskunnassa on merkittävästi lisääntynyt viimeisien vuosikymmenien aikana ja olemme siirtynyneet erilaiseen yhteiskuntaan. Videolla esitetty argumentaatio siitä että yhteiskunta on aina rakentunut tiedolle muuta sitä todellista tilannetta että lähes kaikki yhteiskunnallinen toiminta perustuu sekä nopeaan tiedonsiirtoon että tiekoneilla tehtävään prosessointiin ja siitä seuraavaan automaatioon. Ilman automaatiota nykyinen yhteiskunta ei todennäköisesti enää kykene toimimaan.

Viimeisin teknologinen edistysaskel on ollut älypuhelinten ja langattomien laajakaistaverkkojen kehitys joka on mahdollistanut merkittävän edistysaskeleen informatioyhteiskunnan kehityksestä tuomalla lähes rajattoman pääsyn tietoon aina ja kaikkialla. Samalla sen kustannustehokkuus on mahdollistanut informaatioyhteiskunnan merkittävän kehityksen myös kehitysmaissa. Todennäköisesti lähitulevaisuudessa robotiikka tulee tekemään vielä merkittävän edistyaskeleen yhteiskunnallisesti, esimerkiksi itsestään ajavat autot.

Intuitiivisesti tuntuu selvältä että tietokoneet, tietoverkot ja älypuhelimet on selkeästi lisänneet vapautta maailmassa kokonaisuuden näkökulmasta, vaikkei toki vapaus ei edelleen koske kaikkia alueita ja kaikkia ihmisiä. Isot globaalit organisaatiot kuten YK, IMF ja ITU yleisesti tunnustavat ja levittävät tietoa siitä miten ICT ja vapaa tiedonlevitys lisäävät hyvinvointia kansakunnissa ja valtioissa sitä paremmin mitä enemmän niitä otetaan käyttöön.

Kehitystaustana informaatiovapaus, sotateollisuus sekä kaupallinen kolmijalka on mieleenkiintoinen näkemys informaatioyhteiskunnan syntyyn ja kehitykseen. Viime aikoinan aikaan on tapahtunut myös merkittävä murros niin että teknologian kehitys oli alunperin valtioiden virastojen tarpeisiin, sen jälkeen yrityskäyttöön ja nykyisin teknologiaa usein kehitetään ensin kuluttajamarkkinaan ja yrityksiin sekä hallituksen käyttöönotto tapahtuu myöhemmin, esimerkkinä tästä vaikkapa älypuhelimet, pilvipalvelut ja tablet tietokoneet.

Minusta kaupallinen informaatiotekniikka jossa suurin osa käyttäjistä ei tunne käytettyä teknologiaa lainkaan eikä osaa kuin käyttää kaupallisia järjestelmiä ei ole vapauden tai edistyksen kannalta ongelmallista niin kauan kuin riittävä määrä niitä ymmärtäviä propellihattuja on olemassa. Näiden propellihattujen rooli on tärkeä avoimmuuden ja vapauden edistämisessä, eikä minusta ole näköpiirissä tulevaisuutta jossa näiden henkilöiden määrä olisi vähenemässä. Päin vastoin, informaatiotekniikan insinöörien määrä ihmiskunnassa kasvaa lukumääräisesti koko ajan, erityisesti kehittyvissä maissa kuten Kiina ja Intia – MikkoTs 24.11.

Moduuli 7[muokkaa]

Seitsemännen modulin videoita yhdistäväksi teemaksi nousi mielestäni nuorten mediaympäristön muutos, joka heijastuu sekä koulumaailmaan että lukemisen tapoihinkin. Changing Education Paradigms –videolla liikuttiin enemmän koulumaailman alueella ja tuotiin esiin sitä, että koulu on jäänyt ajastaan jälkeen ja heijastaa lähinnä teollisen aikakauden ajatuksia. Koulun ongelmana videolla nähtiin, että se ”turruttaa” lapsia eikä vastaa nykyajan tarpeisiin, mikä sinänsä on mielestäni osin ihan aiheellista kritiikkiä. Koulu perustuu esim. edelleenkin pitkälti oppiainekeskeisyyteen, toiminnan aikataulutukseen sekä ennen kaikkea yksilön työhön, joka vaatii keskittymistä ja merkittäviä itsesäätelyn taitoja. Nuorten muu elämä sen sijaan on siirtynyt entistä enemmän digitaaliseen maailmaan, jossa logiikka on nähdäkseni täysin toisenlainen: jaettu asiantuntijuus ja siirtyminen asiasta toiseen korostuvat ja pitkäjänteinen keskittyminen jää vähemmälle. Tällainen muutos näyttäisi heijastuvan myös lukutaitojen alueelle, kuten Lukemisen uudet tavat -videolla tuotiin esille: nuoret lukevat vähemmän keskittyneesti, mikä onkin mielestäni digitaalisen maailman informaatioähkyn keskellä taloudellista. Koulu ja digitaalinen maailma tuntuvat näin ollen noudattavan täysin erilaista logiikkaa, jolloin ongelmat korostuvat, ja ymmärränkin hyvin, että ensimmäisellä videolla puhuttiin mm. lasten ”keskittymishäiriöistä”: mediaympäristön muutos kenties korostaa entisestään kuilua vapaa-ajan digitaalisen maailman nopeatempoisuuden ja koulun vaatiman kurinalaisen keskittymisen välillä (koulumaailma kun ylipäätään jo vaatii paljon luovilta ja vilkkailta lapsilta). Maailman digitaalistuminen pakottaa koulun muuttumaan, ja ensimmäisellä videolla esitettiinkin hyvää kritiikkiä siitä, että kouluissa ei ole riittävästi yhteistoiminnallisuutta, yhdessä tekemistä ja toiminnan tarkoituksellisuus jää liian vähälle huomiolle. Mielestäni nämä ovat hyviä huomioita, joihin suomalaisessa koulujärjestelmässä on jo tajuttu puuttuakin: ainakin harjoittelukoulullani olen huomannut, että oppiainerajat ylittävistä kokonaisuuksista puhutaan paljon, oppilaat tekevät ryhmissä erilaisia isompia projekteja, joissa toiminnalle pyritään antamaan selkeämmin jokin tavoite ja oppimisesta pyritään tekemään sosiaalisempaa. Koulumaailmakin näyttäisi mielestäni siis olevan uudistumassa ja ongelma-alueisiin reagoidaan. Ylipäätään tällaisessa nopeasti muuttuvassa maailmassa ja nopeatempoisessa mediaympäristössä keskeisimmäksi kysymykseksi nousee mielestäni se, mikä koulun roolin ylipäätään pitäisi olla, että se palvelisi parhaiten nuorten tarpeita – Herkmanin sanoin koulu kun ei kuitenkaan voi, eikä sen tarvitsekaan, olla sama asia kuin nuorten vapaa-aika. Miten koulu saataisiin ylipäätään vastaamaan paremmin nykymaailman tarpeisiin kokonaisuutena, kun tulevaisuudesta saati sen tarpeista ei ole varmuutta?. -Tuomone (13.10.)

Changing Education Paradigms –video (lyhennän myöhemmin cep) teki mielestäni suhteellisen radikaalin linkin adhd:n ja koulutusjärjestelmän välille. Kuten Robinson itse totesi, ei hänellä ole valtuuksia todeta ettei sellaista olekaan olemassa, ja onkin mielestäni erittäin kyseenalaista perustella omia näkemyksiä koulutuksen uudistamisen tarpeesta esittämällä adhd:ta lapsilla koulun vuoksi ilmenevänä sairautena. Se, onko jokainen diagnoosin saanut oikeasti adhd-potilas vai vain luonteeltaan vilkas, on toinen asia.

Jäin itse miettimään tätä nopeatempoista multitasking ideaalia. Väitän, että myös medialukutaito edellyttää keskittymistä, jotta vastaanotettu sisältö ei jää vain ulkoiseksi, ohimeneväksi digivirraksi. Uudenlainen lukutaito edellyttää toki taloudellista lukuotetta, mutta oleellista sisältöjen ymmärtämisen kannalta on myös pysähtyminen ja keskittyminen. Uusien metodien omaksuminen osaksi koulutusjärjestelmää ei ole huono asia, mutta on pidettävä mielessä, etteivät kaikki ole suinkaan ryhmässä tekijöitä. On myö olemassa riski siitä, että ainerajat ylittävä opetus ei huomioi riittävästi sitä minimiä, joka jokaisen oppilaan oletettavan tietävän kustakin asiasta. Oleellista on se, miten me vanhempina ja opettajina suhtaudumme kouluun. Entisestään kasvavat ryhmäkoot tarjoavat todellisen haasteen opettajalle jokaisen yksittäisen oppilaan kehityksen huomioimiselle. Tähän liittyy cep-videolla Robinsonin esittämä kritiikki oppilaiden jakamisesta ikävuosien perusteella. Kritiikissä unohtuu se, että lapsilla ja nuorilla on kasvu kesken. Ikä korreloi jossain määrin mm. kognitiivisen kehityksen kanssa. Ei toki täysin, mutta on vanhempien ja koulun vastuulla reagoida siihen, että jos lapsi jää jälkeen tai on taidoiltaan ikäryhmäänsä edellä. Tällöin luokka-astetta on mahdollista vaihtaa.

Se miten lapsi ja nuori suhtautuu kouluun, on myös sidoksissa siihen, miten vanhemmat ja opettajat koulujärjestelmään suhtautuvat. Jos me itse näemme sen turhan tiedon hautausmaana, emme voi olettaa, että nuori näkisi sen toisin. Jos annamme käyttää medioita ja laitteita ilman ohjausta, emme voi olettaa, että lapsi erottaisi koulun toisin toimimisen paikaksi. En näe autuaana ideaalina useiden laitteiden samanaikaista käyttöä enkä yksipuolista laitteistumista. Itse ymmärrän lukutaitoisuuden huomattavasti laajemmin kuin joko vain vanhanaikaisesti paperilukemiseksi tai vain digitaalipohjaiseksi. Entistä keskeisempänä näen kyvyn ymmärtää tekstiä esitysmuodosta ja -alustasta välittämättä, ymmärtää kuvien suhdetta tekstisisältöön, lukea ja keskittyä erilaisiin sisältöihin ja kyvyn seuloa informaatiotulvasta oleelliset, luotettavat lähteet ja tekstit. Ei uusien teknologioiden tulon tarvitse tarkoittaa korvaavuutta vaan mielummin aiempaa täydentävää muotoa. Oleellisinta ei mielestäni ole muutos työskentelyn tavassa (siis yksilöllisestä sosiaalisempaan), keskeisempää olisi muuttaa asenteita tietoon ja koulutukseen. Koulun kaltainen instituutio ei voi lähteä siitä oletuksesta, että jokainen oppilas olisi diginatiivi samalla tavalla tai asteella, vaan sen on tarjottava mahdollisimman laajat perustaidot ja lähtökohdat jokaiselle. Me emme ole jokainen yhtä sosiaalinen, ja tämän vuoksi koulutus ja opetus on valitettavasti aina keskiarvo. Sosiaalisen opettamisen malli edellyttää jokaisen olevan vahva osallistuja, vaikka osa oppilaista olisikin ujoja, introvertteja tms. Opettaja on kasvavien ryhmien kanssa mahdottomassa tehtävässä huolehtiessaan siitä, ettei synny drop-outteja, syrjäytyjiä ja että jokainen oppilas saa oman äänensä kuuluviin ryhmissä. -JohannaTor 17.10.

Tuo Changing education paradigms -video oli itselleni parin vuoden takaa tuttu, mutta se herättää kyllä edelleen paljon ajatuksia. Se on monessa mielessä provosoiva esitys, mutta monet siinä esitetyt ajatukset ovat kieltämättä kiinnostavia. Iso osa ihmisistä varmasti tunnistaa kyseisiä ongelmia koulutusjärjestelmästä, mutta huomattavasti harvempi osaa käytännössä kertoa, mitä ongelmille tulisi tehdä. Tästä esimerkkinä tuo oppilaiden ikäluokkiin jakaminen koulussa. Se ei ole täydellinen ratkaisu, koska edistyneimmät ja mukana niukin naukin roikkuvat kärsivät siitä. Toisaalta en näe oppilaiden kykyjen mukaan jakamistakaan ongelmattomana. Tasa-arvoisella opetusjärjestelmällä tasapäistetään oppilaita, mutta toisaalta taataan ainakin lähtökohtaisesti kaikille samanlaiset mahdollisuudet. Eri taitoryhmiin jakava opetusmenetelmä eriarvoistaa herkästi ja voi olla kohtalokas sosiaalistumisen kannalta.

Mielestäni todella tärkeän pointin tämän kysymyksen kokonaiskuvasta antoi Johanna, joka huomautti, että nuoren asennoituminen kouluelämään on sosiaalisesti opittua. Vanhemmilla ja kaveripiirillä on valtava merkitys siinä, miten koulupolku käynnistyy. Sosiaaliset ongelmat vaikkapa kodin piirissä voivat muuttaa asennoitumista koulujärjestelmään, vaikkei itse koulussa mitään vikaa olisi. Sama pätee mielestäni tuohon vihjaukseen siitä, että koulujärjestelmä tuottaa ADHD:tä. Suhtaudun niin ikään skeptisesti tautiluokitukseen, vaikka itse ongelma onkin aito. Koulujärjestelmässä itsessään on totta kai parannettavaa, mutta ei-toivottua käyttäytymistä aiheuttavia muuttujia on vähintään yhtä paljon koulun ulkopuolella. Miten koulujärjestelmää tulisi sitten uudistaa? Haastavuus syntyy siitä, että on vaikea arvioida tehtyjen muutosten vaikutuksia. Kannatan esimerkiksi liikuntatuntien numeroarvioinnin poistamista, koska en näe sille mitään perusteita. Liikuntaa tulisi harrastaa liikkumisen ilon vuoksi, ja jos numeroarviointia halutaan harrastaa, se tulisi antaa puhtaasti aktiivisuuden perusteella. Teoreettisemmissa oppiaineissa tilanne on hankalampi. Yhdessä tekemistä tulisi lisätä sopivassa määrin, mutta jotkut oppivat parhaiten yksin (mikä toki huomioitiin esityksessä). Varovaisin askelin otettuja muutoksia tervehdin ilolla. Pienistä vaikkakin samalla aika perustavanlaatuisista yksittäisten opettajien tekemistä opetusmenetelmämuutoksista ja niiden positiivisista vaikutuksista on saatu tänäkin vuonna lukea uutisista.

Tartun vielä lopuksi Herkmanin haastatteluun, jonka anti jäi omassa pohdinnassani melko pieneksi. Kiinnostavaa luennossa oli mediasukupolvien hahmottaminen ja erityisesti pohdinta siitä, onko lukemisen määrä nyt laskussa vai ei. Jos lukeminen ymmärretään erilaisten multimediasisältöjen kuluttamiseksi, on vaikea nähdä lukemisen olevan laskussa. Kiinnostavaa oli myös haastattelussa esiin tuotu 90-9-1-teoria, jonka mukaan suurin osa internetin käyttäjistä vain kuluttajaa informaatiota. Jäin pohtimaan sitä, kuinka ”luonnonvakiona” tuota on mahdollista pitää, vai muuttuuko tilanne uuden mediasukupolven vanhetessa ja Web 2.0 -käytäntöjen yleistyessä? (Arttuku 20.10.)

Ken Robinsonin esitys RSAnimate sarjassa on katsottu tähän mennessä yli 13M kertaa ja pitkälti saman aiheinen TED video yli 36M kertaa. RSA animoidut luennot ovat erittäin korkeatasoisia ja kiinnostavia, ehdottomasti yksi parhaista Internetin ideoiden ja ajatusten selittämiseen tarjotuista palveluista. Hyvinkin monimutkaisia asioita pystytään esittämään hyvin havainnoillisesti ja mieleenpainuvasti animaation avulla, tälläisiä toivoisi käytettävän enemmänkin oppimisessa.

Mielestäni minimissään koulun pitää opettaa oppimaan ja innostaa elinikäiseen oppimiseen. Mielestäni koulutusjärjestelmä epäonnistuu tehtävässään jos näitä tavoitteita ei saavuteta. Toisaalta, jos nämä pystytään saavuttamaan, niin silloin koulutus ei koskaan vanhene tai muutu hyödyttömäksi, vaan palvelee oppilasta koko elämän ajan. Koska oppiminen ja oppimisen välineet kehittyvät kaiken aikaa tulen myös koulun ja oppimisen kehittyä. En osaa sanoa onko koulun rakenne varsinainen ongelma vai onko luovuuden lasku ja virheiden välttäminen seurausta ihmisen aikuistumisesta, virheiden välttäminen ja muutoksen vastustaminen saattavat olla ihmisille luontaista eikä koulusta johtuvaa. Sen sijaan innostuksen ja motivaation kannalta kouluja olisi minunkin mielestäni uusittava ja siinä pitää olla avoin uusille ideoille, kokeiluhalulle sekä mahdollisille epäonnistumisille. Toteutuakseen tämän olisi useimmiten lähdettävä opettajista, joten ehkä tehokkaimmin uudistuminen syntyisi opettajien koulutusta uudistamalla?

Lukemisen uusista tavoista tunnun ainakin itse lähinnä seuraavan tätä viimeisinkä sukupolvea vaikka en kategeroisoinnin mukaan siihen kuulukkaan. Enimmäkseen tulee nettiä käytettyä ja hyvin harvoin tulee televisiota katsottua niin ettei samalla tulisi luettua netistä jotain tai pelattua jotain mobiilipeliä, ohjelman pitää olla todella kiinnostava jotta siihen oikeasti keskittyisi. Uskoisin että mihin ikinä lukemisen uudet muodot tulevaisuudessa vievätkin seuraan sitä sinne mihin ikinä se viekin.

70-luvullakin oli jo keskustelua siitä voi vaikkapa läksyihin tai lukemiseen keskittyä jos samalla kuuntelee musiikkia, minun mielestän voi. En oikein edes osaa sanoa onko nykyinen mediaympäristö lisännyt vai vähentänyt keskittymiskykyä, ainakin omat lapseni syventyvät todella perusteellisesti oikeastaan mihin tahansa mitä tekevät, on se pelaamista, television katsomista, askartelua tai läksyjen tekemistä. Usein suoraastaan hämmästelen sitä kuinka hyvin nuoriso pystyy keskittymään kaikenlaiseen tekemiseen mitä erilaisimmissa paikoissa ja mitä erilaisimmista häiriölähteistä huolimatta, ehkäpä multitaskaus opettaa keskittymään vielä paremmin kuin hiljaisuus ja rauha?

Minusta tuntuu hyvin luonnolliselta että lukemisen määrä todennäköisesti kasvaa kaiken aikaa. Luettavaa on yksinkertaisesti niin paljon että sitä tulee väkisinkin luettua, ja vaikka olisi kiinnostunut vaikka kuinka suppeasta asiasta niin netin kautta löytyy aina siitä lisää luettavaa, ja todennäköisesti myös videoita. Itselleni nykyisessä tiedon paljoudessa ja pohjattomassa kiinnostuksessa vaikka mistä minulle tulee riittämättömyyden kun en ehdi lukea tai varsinkaan sisäistämään kaikkea sitä mitä haluaisin. Lisäksi kun määrää ja nopeutta lisää niin sitten muistaminen heikkenee. Jonkinlainen lisämuisti aivoihin olisi kyllä kova sana. - MikkoTs 27.11.

Chaning Education Paradigms- video herätti monia mielestäni tälle ajalle erittäin otollisia keskustelunaiheita. Videoon oli näköjään myös YouTubessa kommentoitu melko positiiviseen sävyyn, joku taisi ihan Nobel-palkintoakin Ken Robinsonille ehdottaa. Myös täällä rakentavaa keskustelua on syntynyt aiheen tiimoilta. Eikä ole ihme, että ihmiset ottavatkin kantaa opetuksen yllä vallitsevaan tilaan ja osoittavat huolestumista aihepiiriä kohtaan. Ratkaiseehan tulevaisuuden koulutusmalli sen, millaiseen suuntaan ihmis- ja yhteiskunta tulevaisuudessa kehittyvät.

Videota katsellessa itsellä virittyi jonkinlainen oppimisen metataso: voisihan tämän päivän opetuksessa käyttää enemmänkin juuri tämän videon kaltaisia multimediamateriaaleja, jotta oppimismuotojen monipuolisuus saadaan pidettyä rikkaana. Esimerkiksi YouTubessa on monia hyvin laadukkaita opetuskanavia, joissa kanavan ylläpitäjä opettaa täysin peruskoulusta tuttuja asioita, mutta hieman erilaisella, usein viihteellisellä lähestymistavalla ja monipuolisemmilla, joskus jopa interaktiivisilla materiaaleilla, toisin kuin nykyinen yläkoulun tai lukion aineopettaja.

Videolla ja tässä ryhmän keskustelussa on herännyt terveitä huomioita koulun ja uuden aikakauden mediatottumusten yhteentörmäämisestä, johon on monilta osin jo herättykin. Tällä hetkellä on mielenkiintoista aikaa seurata, miten peruskoulu siirtyy osittain uuden opintosuunnitelmamuutoksen seurauksena useamman askeleen lähemmäs digiaikaa ja samalla esimerkiksi integroi eri oppiaineita sekä kehittelee oppituntien uusia toteutusmuotoja.

Lukemisen uusista tavoista heräsi myös muutamia ajatuksia. Tuomonella oli hyvä kommentti tuosta, että nuoret lukevat tällä hetkellä vähemmän keskittyneesti, mikä on digitaalisen maailmassa informaatiomassan keskellä toisaalta taloudellinen asia. Tekstiä ja kuvaa, liikkuvaa ja staattista, on digitaaliaikana niin paljon ja joka suunnassa, että täytyy osata valita, mikä on itselle tärkeää ja minkä voi sivuuttaa.

Videolla sivuttiin sanomalehtiä ja mainittiin myös kustannusalan vaikea tilanne, kun painettu teksti yrittää sinnitellä pinnalla tämän päivän markkinoilla. Toisaalta tämä tilanne on hieman surullinen, sillä esimerkiksi itse faktaa ja fiktiota paperista lukevana toivon näkeväni kirjoja myytävän kaupoissa vielä ainakin toistaiseksi. Tässäkin, kuten nykyisen koulujärjestelmän kanssa on toki paljolti kyse tottumuksista, eikä välttämättä ole väärin, jos näitä tottumuksia jossain tilanteessa oppii muuttamaan. Tosin mainittakoon, että e-kirjat eivät ole taitaneet lähteä markkinoilla ihan niin laajaan suosioon kuin aluksi oli ajateltu. Kaikki digitalisoituminen ei selvästikään takaa reseptiä menestykseen.

Tulisi mieleen, että some, yleistyvä kuvilla viestiminen ja enintään nopeiden pintapuolisten faktojen hakeminen netistä, eikä järjestelmällinen itsensä kouluttaminen ja vapaaehtoinen opiskelu, ovat osaltaan muokanneet lukemiskulttuuria tähän suuntaan, jollaisena tämän päivän maailmassa sitä arvostelemme. Lukutaito sen moninaisissa muodoissaan ei itsessään varmasti ole katoamassa yhteiskunnastamme mihinkään, mutta epäilemättä sen muoto tulee muuttumaan ja on hyvä, jos kouluissa ollaan valppaana tämän kanssa ja perehdytetään oppilaat nykyisellään vallitsevaan maailmaan. -miikos 2.12.

Moduuli 8[muokkaa]

Kahdeksannen modulin materiaaleissa pureuduttiin Facebookin maailmaan ja siihen, miten sosiaalisessa mediassa käyttäjää voidaan myös manipuloida ja kontrolloida hyvinkin hienovaraisesti käyttäjän itse sitä tietämättä. Tämän modulin materiaalit olivat ainakin täällä suunnalla monessa suhteessa silmiä avaavia ja huoltakin herättäviä, sillä vaikka itse Facebookia runsaasti käytän, en ollut kuullut aiemmin tutkimuksesta, jossa Facebook olisi aktiivisesti manipuloinut käyttäjiensä uutisvirtaa. Mielestäni kahdeksannen modulin tutkimus tunteiden leviämisestä Facebookissa ja juttuun liittyvät muut materiaalit (lehtijuttu ja Youtube-video) toivat havainnollisesti esiin nimenomaan sitä, että netissä ja digitaalisessa ympäristössä toimittaessa tulisi pitää järki päässä ja tarkastella asioita kriittisesti: esim. Facebook toimii kaupallisen ansaintalogiikan mukaan ja näin ollen käyttäjän olisikin syytä huomioida, että palvelua käytettäessä nimenomaan me käyttäjät muodostamme myytävän ”tuotteen” yritykselle. Nimenomaan sosiaalisen median kuten Facebookin kohdalla kriittisyyden tarve on mielestäni suuri, sillä sosiaalinen media on läsnä yhä keskeisemmin jokapäiväisessä arjessa ja kanssakäymisessä toisten kanssa. Sosiaaliseen mediaan, erityisesti kaupalliseen sellaiseen, liittyy olennaisena ongelmana nähdäkseni se, että se tarjoaa toisaalta mahdollisuuden itseilmaisuun ja mielipiteiden esittämiseen luoden näin vapauden illuusion, mutta samaan aikaan saattaa härskisti käyttää käyttäjiään hyväksi ilman näiden suostumusta. Jaan Youtube-videolla esitetyn Zeynep Tufekcin näkemyksen siitä, että ratkaisuna näihin sosiaalisen median eettisyyden ongelmiin ei ole kuitenkaan palveluiden käytön lopettaminen, vaan ennen kaikkea tietoisuuden levittäminen: kaupallisuus on läsnä verkossa samaan tapaan kuin kaikkialla ja käyttäjien olisikin hyvä olla tietoisia tästä oman oikeusturvansa vuoksi. Koska sosiaalinen media ei ole vain aikuisten juttu, vaan osa myös lasten ja nuorten arkipäivää, korostaisin tässä myös koulun roolia kriittisyyteen kasvattajana (joskin haasteena tässä luonnollisesti on, että opettajakuntalla itselläänkään ei aina ole riittäviä eväitä tarkastella digitaalisessa ympäristössä toimimista kriittisestä näkökulmasta). -Tuomone (14.10)

Tämä moduuli oli hyvä muistutus tärkeästä aiheesta. Muistan kuulleeni tuosta tutkimuksesta, mutta en jaksanut silloin kiinnittää siihen kovinkaan paljon huomiota. Tässä moduulissa aiheesta käyty keskustelu osoitti kuitenkin sen, että kyse on isosta yhteiskunnallisesta asiasta. On helppo ajatella, että tuollaiset muutokset välttämättä vaikuta juuri omaan elämääni oikeastaan millään tavalla. Ongelman ydin onkin siinä, että näemme, mitä eettisiä haasteita tutkimuksen kaltaisiin käytäntöihin liittyy. Mielestäni radio-ohjelman vieraana ollut Tufekci havainnollisti vaaliesimerkillään hyvin, mihin massojen hienovaraisella manipuloinnilla voi vaikuttaa. Pointtini ei ole hehkuttaa salaliiton kaltaista ajatusta, vaan se, että näistä ongelmista ja vallan käytön mahdollisuuksista tulisi keskustella huomattavasti nykyistä enemmän.

Muistan itse useamman vuoden takaa, kun Facebookissa oli vielä vähemmän ihmisiä, ja käyttöliittymä oli yksinkertaisempi. Mielestäni tuolloin uutisvirta perustui (ainakin selvemmin) aikajärjestykseen, eikä yksittäisiä päivityksiä tarvinnut lähteä penkomaan erikseen. Nykyään palvelussa on tietysti enemmän ihmisiä, jotka päivittävät statustaan useammin, joten tarvetta algoritmeille on ihan käytännönkin syistä. Se, miten algoritmit rakennetaan onkin sitten ihan toinen kysymys. Myös keskustelu akateemisen tutkimuksen eettisyydestä on ihan oma keskustelunsa. Itse näen jälkimmäisen kokonaiskuvassa vielä aika pienenä ongelmana. Vaikka tutkimuksenkin mukaan vaikutukset ihmisten mielialoihin olivat häviävän pieniä, ne olivat kuitenkin todennettavissa. Vaikutukset tulevatkin esiin vasta, kun käyttäjien lukumäärä kasvaa riittävän suureksi. On minusta hurja ajatus, että jos manipulointi toimii edes jossain määrin, mitä vaikutuksia Facebookin tekemillä kokeilla voi olla vaikka masentuneille ihmisille, joille syötetään tavallista negatiivisempaa materiaalia? Lisäksi on mielenkiintoista, että mieliala tarttuu. Vertailupohjaa tälle voi toki hakea vaikka työelämästä tai sosiaalisesta ympäristöstä: jos kaveripiiri tai työyhteisö on jatkuvasti huonosti voiva, se tarttuu helposti. Toisaalta uskon, että monille kaverien somessa esittelemät ”täydelliset elämät” ovat raskasta luettavaa ja kateutta herättävää. Voisiko se toimia myös toisinpäin?

Facebookin algoritmihan on viestinnällisestä näkökulmasta toimituksellinen aparaatti, joka päättää, mitä kenellekin millä hetkellä julkaistaan. Sen voi nähdä olevan siis myös sensuurin väline. Toki kaikki päivitykset on löydettävissä ihmisten omilta profiilisivuilta, mutta kuka jaksaa koluta kaikkien ystäviensä päivitykset säännöllisesti. Sosiaalisilla medioilla on siis valtaa representoida kokemaamme maailmaa perinteisten medioiden tavoin. Se, että tämä valta on kaupallisten intressien käsissä ei ole yhdentekevää. (Arttuku 27.10.)

Kautta aikain medialla on suuri valta ihmisten mielipiteisiin ja toimintaan. Kirjojen, sanomalehtien, radion ja Television sisältöä kontrolloimalla ja muokkaamalla on valittu mitä kerrotaan, millä tavalla ja missä järjestyksessä. Näissäkin medioissa valta on usein ollut suuryritysten ja omistajiensa vallassa ainakin viimeisen sadan vuoden ajan. Online mediassa samankaltainen valta on myös suuryrityksillä, osittain samoilla ja osittain uusilla. Media on myös käyttänyt suurta poliittista valtaa aikojen alusta asti. Mediassa on myös on ollut vaihtoehtoja ja riippumatomia medialähteitä, mutta suuri osa median vallasta on keskittynyt suurimmille mediayrityksille, ja jossain määrin kansallisille yleisradioyhtiölle, kuten nykyisinkin. Tässä suhteessa Facebook sosiaalinen media on vain suora jatkumo median historiassa. On mielenkiintoista että aina uusin media on usein se johon kiinnitetään huomiota vaikka ihan sama teema on toistunut mediahistoriassa ja lukuisia kertoja.

Internet palvelut räätälöidään käyttäjilleen sekä käyttäjien kiinnostuksen kohteen mukaan että liiketoiminnan kannattavuuden vuoksi, näin tehty myös jo kymmeniä vuosia kaikissa medioissa, vaikkakin hyvin yksillöseen räätälöintiin ei ole ollut mahdollisuuksia mediassa ennen Internet mediaa. Se että Facebook järjestelee käyttäjän puolesta tärkeäksi kokemiaan päivityksiä ei minusta perustavalaatuisesti poikkea vaikkapa Helsingin Sanomien toimituksesta joka tekee aivan samaa sanomalehdessään joka päivä. Media tekee tätä räätälöintiä omasta näkökulmastaan ja samalla tavalla media on ollut ”black box” yksityiskohdiltaan sen suhteen mitä toimitus on päättänyt tehdä. Facebook käyttää toimituksen sijasta ohjelmistoalgoritmeja, mutta tärkeys on edelleen ihmisten päättämä algoritmi. Nykyisin puhutaan ”filter bubble” ilmiöstä jossa personointi tukee vain omia mielipiteitä ja kiinnostuksen kohteita. Keskustelu on usein erityisesti Internet palveluista, mutta minusta samalla tavalla on olemassa vaikkapa ”Helsingin Sanomat kupla”.

Kaikenkaikkiin on siis edelleen oleellista julkisesti kontrolloida kaikkia medioita mukaanlukien online mediaa saman kaltaisesti kuin sitä on tehty tähänkin asti. Yleisenä ohjenuorana voidaan pitää että eri medioiden tulisi toimia samoilla ehdoilla eikä jotain tulisi laittaa erityisasemaan, vaikkakin kontrollin yksityiskohdista voi olla mediakohtaisia eroja. Samoin läpinäkyvyys sekä kontrolliin että suuryritysten tarkoitusperiin on hyödyllistä. Tämä siis koskee niin vanhoja kuin uusiakin mediamuotoja.

Itse tutkimuksessa havainto siitä että vain kirjoitus vaikuttaa ihmisten tunteisiin ei voi olla kenellekkään yllätys, kirjat ovat kautta-aikojen luoneet tunne-elämyksiä. Voisi myös ajatella että sanomalehtien kielteinen kirjoitettu jostain aiheesta luo kielteisen mielepiteen lukijoihin?

Esitetyistä syistä minusta medialukutaito on opettamisen ja jatkuvan oppimisen arvoista. – MikkoTs 30.11.

Oma Facebook-käyttö on hiipunut viimeisen parin vuoden aikana melkoisen paljon, osittain juuri moduulin sisällössä esiin tulleiden teemojen vuoksi. On erittäin ikävää, että sosiaalisen median palveluista on tullut niin kaupallisia, että lähestulkoon kaikki sisältö, jota uutisfeedissä näkee, on äärimmäisen harkiten ja tarkkaan laskelmoitua. Kuten sanottua, tilanne oli toinen, kun palvelut olivat vielä inhimillisissä mitoissa ja toimivat käytännössä ilman syvempää käyttäjäanalyysia ja vaikeaselkoista matematiikkaa yksinkertaisesti vain listaten uusimmat sisällöt omalle etusivulle. Toiminta sivustojen taustalla on nykyään kuitenkin monimutkaisempi. Muistan törmänneeni erääseen faktaan, jonka mukaan vain noin kolmasosa kaikesta Facebook-kavereiden toiminnasta päätyy omalle etusivulle määräytyen juurikin erilaisten algoritmien seurauksena. Tämä saa välillä miettimään myös omalta kannalta, mitkä Facebook-toimintani näkyvät kellekin kaverilleni?

Uutisjutun alussa oli pohdinta, jonka mukaan Facebookin toiminta on todennäköisesti laillista, mutta kenties epäeettistä. Lienee itsestäänselvää, että kaikki keinot ovat sallittuja yhteiskunnan ajassa, jossa ahneuden ajama kaupallisuus ja taloudellinen voittohakuisuus ovat ainoita kriteerejä, millä tuntuu olevan palvelun kannalta enää mitään väliä. Klikkaukset ovat voittoa, ja tässä tapauksessa käyttäjille pyritään esittämään samanlaista sisältöä, jota he itse kirjoittavat usein ”tykkäysten” ja jakamisen toivossa. Tilanne on toisaalta yrityksen näkökulmasta jokseenkin ymmärrettävää, mutta ei välttämättä hyväksyttävää.

Henkilökohtaista tietoa ja kuvia en juuri enää palveluun lataile, mutta tällaisten sosiaalisten yhteisöjen kautta on helppoa selata uutisia ja pääsääntöisesti hauskoja meemejä tai muuta arkielämän kannalta loppujen lopuksi epäoleellista sisältöä. Tämän epäoleellisuuden vuoksi en tyypillisesti nosta hulabaloota, jos verkkopalvelu ei toteuta omia toiveitani tai käyttäytyy muuten epäeettisesti. Itselle on iskostunut aika vahvasti ajatus siitä, että palveluita on käytettävä juuri palvelun itse asettamien sääntöjen ja toimintaperiaatteiden mukaisesti. Tällöin tottakai vastaan tulee ominaisuuksia, jotka eivät aina itse miellytä. Ei näistä aina jaksa kuitenkaan alkaa valittamaan, sillä jos palvelu ei miellytä niin käyttämisen voi lopettaa. Kuten YouTube-videolla kuitenkin mainittiin, olisi tärkeää seistä vääryyksiä vastaan ja jakaa tätä tietoisuutta eteenpäin eikä tuosta vain luovuttaa. Tämä on ainoa tapa, jolla muutoksia voidaan saada aikaan. -miikos 14.12.

Moduuli 9[muokkaa]

Yhdeksännellä moduulivideolla puhuttiin runsaasti mm. siitä, miten lasten ja nuorten mediakäyttötavat ovat muuttuneet ja miten tämä vaikuttaa käsitykseen tiedosta sekä koulun rooliin lasten elämässä. Video pistikin allekirjoittaneen pohtimaan, miten hektisessä mediaympäristössä kasvaminen heijastuu lapsen tai nuoren toimintaan koulussa ja missä määrin koulu pystyy vastamaan mediaympäristön muutoksiin.
Videolla sivuttiin multitaskingin käsitettä, jota olin itsekin aiemmin pohtinut jonkin aiemmin moduulin kohdalla, ja tuotiin esiin, että monen asian tekeminen on yhä tyypillisempää nuorille, vaikkei se itse erityisen tehokasta usein olekaan. Nykymaailman informaatioähky totuttaa siihen, että jatkuvassa ärsyketulvassa on hyvä siirtyä nopeasti asiasta toiseen. Olen oman paraikaa käynnissä olevan opetusharjoitteluvuoteni puitteissa päässyt pohtimaan tätä ilmiötä käytännön koulutyön kontekstissa ja huomannut, että osalle oppilaista yhteen asiaan keskittyminen tuntuu olevan vaikeaa – erityisesti kännykästä ja sosiaalisesta mediasta erossa oleminen 75 minuutin ajan tuntuu olevan haastavaa ja tehtävästä toiseen harhaileminen on tyypillistä. Koululla on mielestäni haastava tehtävä edessään, sillä toisaalta sen pitäisi nähdäkseni opettaa keskittymisen ja paneutumisen taitoja, mutta toisaalta taas elää mukana laajemmassa yhteiskunnan ja mediaympäristön muutoksessa. Mielekkään ja motivoivan opetuksen tarjoaminen oppilaille on mielestäni haastavaa oppilaille, jotka ovat tottuneet valtavaan ärsykkeiden virtaan: tunneista pitäisi saada riittävän monipuolisia ja vaihtelevia sekä innostavia, mutta samaan aikaan koulu ei kuitenkaan voi mielestäni muuttua sirkukseksi ja sen pitäisi myös opettaa syventymistä yhteen asiaan osana kasvatuksellista rooliaan. Kun otetaan huomioon kuinka tärkeää motivaatio on tehokkaan oppimisen kannalta (esim. Sugata Mitran ”Build a school in a cloud” -video), kysymystä hyvästä opetuksesta ei voida mielestäni ohittaa vain tylysti toteamalla, että ”koulunkäynnin ei kuulukaan olla kivaa”.
Luennoitsija puhui videolla paljon myös ns. kolmannesta tilasta eli siitä, miten koulun lukutaidot ja koulussa tapahtuva oppiminen sekä sen ulkopuoliset lukutaidot tulisi saada kohtaamaan. Ajatus kolmannesta tilasta on mielestäni sinänsä hyvä ja kannatettava, ja ainakin harjoittelukoululla kolmannen tilan periaatteita pyritään soveltamaan myös käytäntöön: opetusta kytketään oppilaiden omaan elämän piiriin ja oppilaiden omia mielenkiinnon kohteita saatetaan integroida opetukseen (esim. kielten puolella tekstikappaleita tietokonepeleistä tms.). Toisaalta kolmas tilakaan ei mielestäni ole mikään taianomainen ratkaisu nykykoulun ongelmiin. Kupiaista mukaillen voi mielestäni kysyä, mitä sitten pitäisi tehdä jos oppilaat itse eivät halua tuoda omia kiinnostuksen kohteitaan koulun piiriin? Entä jos oppilaiden lukutaidot tai kiinnostuksen kohteet suuntautuvat vain hyvin kapealle alalle – eikö koulun tällöin pitäisi juuri tarjota toisenlaisia lukutaitoja ja tuoda monipuolisuutta kapea-alaisten vapaa-ajan lukutaitojen rinnalle? Koulun uudistaminen on mielestäni monessakin mielessä melkoista tasapainoilua ja nuoralla tanssia, jossa itsestään selviä ratkaisuja ei ole – ei vaikka koulun uudistumistarpeesta vallitsisikin laaja konsensus. (Tuomone 1.11.)

Tämä moduuli tuntui pyörivän pitkälti koko kurssin aikana käsiteltyjen teemojen äärellä, enkä oikein saanut tämänkertaisesta videosta juuri mitään sellaista irti, jota en olisi jo aiemmissa moduuleissa pohtinut. Kiinnostavaa oli toki kuunnella esimerkiksi Kupiaisen esittelemästä väitöskirjasta, jossa ahkerat monilukutaitoiset pärjäsivät yhtä hyvin kuin perinteisetkin lukijat. Näyttää siis siltä, että lukeminen nimenomaan laajassa mielessä ymmärrettynä kannattaa. Klassisena esimerkkinä monilukutaidon hyödyistä tulee mieleen ahkerasti pelaavat oppilaat. He tuppaavat menestymään englannin tunneilla, koska he oppivat huomaamattaan kielioppia ja sanastoa peleistä, jotka eivät ole heidän omalla äidinkielellään. Jos nyt yhtään ymmärsin, tässä on kyse tuosta Kupiaisen hahmottelemasta kolmannesta tilasta. Kupiainen mainitsi myös, että e-kirja käyttäisi eri osia aivoista kuin perinteinen kirja. Tämä on kiinnostava ajatus. Itse olen oppinut yliopistossa lukemaan mieluummin e-kirjoja, koska niitä on helppo selata, niihin on helppo tehdä muistiinpanoja ja niistä on helppo kopioida ydinlauseita omiin erillisiin muistiinpanoihin. Ei-akateemisessa kontekstissa luen mieluummin tavallisia kirjoja, mutta kurssilla otan e-aineiston aina hyvillä mielin vastaan. Ajatus siitä, että e-aineistojen lukeminen ajautuu epäjatkuvaksi, koska e-kirja mielletään digitaaliseksi sisällöksi on kyllä omalla kohdallani omituinen. Luen e-kirjaa mielestäni täysin samoilla periaatteilla kuin tavallistakin kirjaa. Houkutus vilkuilla kirjassa eteenpäin on itse asiassa tavallisen kirjan osalta suurempi. Muissa e-aineistoissa kuten internet-sivustoissa epäjatkuvaa lukemista tulee harrastettua toki usein. Tuntuu, että iso osa kurssin aiheista pyörii yhden ison kysymyksen ympärillä: miten oppilaat motivoituvat/motivoidaan 2000-luvun multimodaalisessa maailmassa? Kuten Robinsoninkin esityksessä mainittiin, ennen opiskelijat motivoitiin varmalla työuralla, jos haluja opiskeluun ei löytynyt omasta takaa. Tänä päivänä moinen porkkana ei monellakaan alalla toimi. Allekirjoitan jossain määrin ajatuksen siitä, että diskreetti lukemistapa on nykyään välttämätön taito. En silti voi kiistää, etteikö paneutuva keskittyminen lukiessa olisi edelleen merkityksellinen. Keskittyneisyyshän on oikeastaan motivaation seuraus, joten ongelmia tulisikin lähteä purkamaan juuri tuosta motivaatiosta. En kuitenkaan näe sitä pitkän tähtäimen ratkaisuna, että koulusta tosiaan tehtäisiin pelkkä hauskanpidon areena, mutta sopivassa määrin joitakin vapaa-ajan elämän elementtejä kouluopetukseen olisi mahdollista integroida. Oppiminen ja hauskanpito kun nyt eivät noin lähtökohtaisesti ole toisiaan poissulkevia. (Arttuku 3.11.)

Tämä tuntuu nyt aika pitkälti itsensä toistamiselta tässä vaiheessa; Kupiaisen luento ei mielestäni tuo uutta näkökulmaa edellisten modulien sisältöihin.

Itse en näe lukutaidon ytimen juurikaan radikaalisti muuttuneen tai muuttuvan. Vaikka mediumit ja sisällöt muuttuvat, eivät ihmisen aivot sinänsä niin radikaalia muutosta ole kohdanneet. Edelleen muistijäljen jäämisen mekaniikka on käsittääkseni sama kuin edellisinä vuosina. Edelleen aivot tarvitsevat aikaa ja "työrauhaa" tiedon prosessointiin ja oppimiseen. Se, mikä on muuttumassa, on asenne oppimiseen ja tietoon. Ulkoamuistamisen tarve on katoamassa erilaisten sovellusten ansiosta, tieto ei olekaan enää muuttumatonta ja pysyvää eikä sitä enää voida omistaa samalla tavoin kuin ennen digitalisaatiota. Tieto kulkee nopeammin ja laajemmalle kuin koskaan aiemmin. Itse lukeminen ei sinänsä muutu: se vaatii edelleen lukijan, joka tulkitsee kokonaisuutta ja arvioi tekstin lähtökohtia. Tätä teksti on edellyttänyt jo ennen digiaikakautta. Tekstin käsitteessä tapahtunut muutos on kiistaton; siinä missä teksti on aiemmin voinut tarkoittaa pelkkää kirjoitusjärjestelmän tuottamaa asiasisältöä, on se nyt ymmärrettävä laajemmin erilaisissa muodoissa (ääni, teksti, kuva, video) siirrettävänä informaationa. Koko ajan kriittiseen lukutaitoon on sisältynyt ymmärrys tekstin sisältämien osien vuoropuheesta - näin sekä sanomalehtien kulta-aikana että nyt digisisältöjen aikana.

Olen kanssasi samaa mieltä, Arttuku. En näe koulujärjestelmän tarkoituksena olla ensisijaisesti viihtymisen ja hauskanpidon paikka. Elämässä valitettavasti on väistämättä ikäviä asioita, joista on pakko suoriutua. Se, miten lapsi näkee koulun ja opetuksen, on meistä aikuisista kiinni. Hauskanpitoa koulussa en vastusta. Itselläni ainakin on ollut ihan kivaa. Mutta en myöskään näe arvokkaana kaikkien palkitsemista pelkän osallistumisen vuoksi tai jos-ei-matematiikka-huvita-niin-tee-sitten-jotain-kivempaa-mentaliteettia. -JohannaTor 14.11.2015

Kuten aikaisemmat keskustelijat ovat todenneet monia tällä luennolla esiteltyjä asioita on kommentoitu jo useassa edellisessä moduulissa. On tietysti mielenkiintoista tutkia miten nuorten lukutaito kehittyy ja muuttuu vuosien kuluessa, mutta minusta olisi mielenkiintoista myös tutkia aikuisia. Itse tunnistan luennolla esitetyistä kaikki toimintamallit itsessäni on kyseessä sitten multitasking, visuaalisen informaation dominanssi tai kirjojen korvautuminen ekirjoilla. Empiirisen kokemuksen ja muiden kanssa aiheessa keskustelleena olen tullut siihen tulokseen että todennäköisesti kuulun aikuisväestön vähemmistöön monilukutaidon trendien mukana kulkemisessä, mutta olisi mielenkiintoista silti nähdä tulokset tästä.

Todellisesti ylivoimaisesti suurin osa suomen väestöstä on elänyt monimedian aikaa koko elämänsä, ainakin lehdet, kirjat, radio, äänitteet ja televisio ovat olleet käytössä jo vuosikymmeniä. Onkohan tälläisiä tutkimuksia tehty jo vuosikymmeniä sitten, onkohan jotain perustavalaatuista muuttunut? Intuitiivisesti voisi ajatella että erityisesti älypuhelin ja liikkuva laajakaista ovat merkittävästi muuttaneet käyttäytymistä ja vaikuttaneet vielä enemmän kuin kiinteä Internet, joka lopusta viimein on käytössä vain kotona missä esimerkiksi sanomalehti, kirja, televisio ja radio perinteisesti sijaitsee. Esitetyssä tutkimuksessa älypuhelimen osuus vaikutti vielä vaatimattomalta, ehkäpä noin nuorilla ei ollut käyttökelpoista älypuhelinta vielä edellisen tutkimuksen tekohetkellä?

Minusta monilukutaito ei mitenkään erityisesti johda keskittymisen tai motivaation puutteeseen. Sen sijaan saattaa hyvinkin olla että erittäin korkeatasoinen netin kautta saatavilla oleva sisältö, kuten vaikkapa TED-videot ja RSA animaatiot, saavat surkeasti tehdyt ja esitetyt materiaalit näyttämään epämielenkiintoiselta. Onkin todennäköistä että monipuolisen oppimateriaalin luomiseen kannattaa panostaa, esimerkiksi kansallisella tasolla, mutta myös yksittäisten koulujen ja oppiaineiden sisällä. Omien lasteni ala-asteella on käytössä sekä sähköistä materiaalia että netistä löytyviä kansallisia resursseja, kuten matematiikkapelejä, joten jossain määrin kehitystä onkin jo tapahtunut.

Miettiessäni materiaalissa esitettyjä tuloksia Pisa-testien ja lukutaidon korrelaatiosta tulee mieleen että on melko luonnollista että perinteisessä koulussa pärjää parhaiten perinteisillä taidoilla. Kuten kurssin moninaisesta materiaalista ja keskustelustä käy ilmi parempi kysymys saattaa olla se että onko perinteisessä koulussa pärjääminen enää oikeasti oleellista? Oma mielipiteeni on että koulussa pärjääminen on edelleen oleellista, mutta kyllä mieluiten näkisin painopisteen siirtymisen monilukutaitoon pelkkien kirjojen lukemisesta seuraavaan parhaaseen tulokseen. – MikkoTs 2.12.

Allekirjoitan itsekin tuon, mitä myös muilla on noussut videon tiimoilta esiin. Videolla käsitellyt teemat olivatkin jo edellisistä moduuleista tuttuja, mutta silti koen sisällön hyvin tärkeäksi osaksi auttamaan hahmottaa nykyisen mediakulttuurin ilmenemismuotoja. Kupiaisen esittelemän aihepiirin voisi koittaa tiivistää väittämään, jonka mukaan nykyiset mediasisällöt ja -palvelut ovat jo niin syvälle juurtunut osa yhteiskuntaamme, että ne vaikuttavat virtuaalikäyttäytymisemme lisäksi myös reaalimaailman toimintaan. Teknologiset ja kulttuurilliset muutokset näkyvät jokapäiväisessä arjessa. Normaalit toimenpiteet, kuten uutisten lukeminen, tuttaviin yhteyden pitäminen, mainonnan uhriksi joutuminen sekä monessa yhteydessä myös oppiminen ovat siirtyneet fyysisistä olomuodoistaan tietokoneiden ja älylaitteiden pariin. Tähän uuteen maailmaan ja sen uusiin tottumuksiin herätään yhä nuorempana, mikä ei sinänsä yllätä, sillä ainahan uusi sukupolvi omaksuu itselleen juuri sen ajankohtaisen teknologian sekä käyttäytymismallit. Tuskin lapset kaipaavat analogian aikaan, kun ovat jo kehdosta asti tottuneet digitaalisuuden vaivattomuuteen ja nopeuteen. Tähän liittyy tietysti kulttuurien kohtaamisia, joista videollakin mainittiin esimerkiksi kuinka lapset saattavat tökkiä aikakauslehtiä, toiveenaan avata jokin uusi ”linkki”. Muistan myös kuulleeni tarinoita lapsista, jotka ovat koittaneet hiljentää vanhempansa äänenkäytön ”nipistämällä” ilmaa, ikään kuin sulkeakseen keskustelun samalla tavalla kuin tabletin sovelluksen.

Viestinnän ja informaation visuaalisuus on myös moneen kertaan käsitelty teema tämän kurssin aikana. Eikä suotta, onhan tiedon fyysinen kuvaaminen äärimmäisen läsnä tässä päivässä, jossa nyt elämme. Koko sosiaalinen media, YouTube, whatsapp, snapchat kaikki nojaavat hyvin vahvasti staattisilla tai liikkuvilla kuvilla viestimiseen. Niiden suosio ei kuitenkaan perustu ainoastaan kuvan käyttämiseen, sillä kaikissa on tärkeänä osana visuaalisuuden yhteispeli tekstin tai äänen kanssa. Mielenkiintoista on seurata ja tutkia, miten tämän kaltainen mediakäyttäytyminen ruokkii useamman aistin samanaikaista käyttämistä. Medialukutaidon tärkeys ja sen tarkastelun mielenkiintoisuus nousevat entisestään, kun tämän aikakauden lapset kasvavat mediapalveluihin ns. ”sisälle” samalla, kun me olemme kokeneet niiden syntymisen ja vaiheittaisen tulemisen osaksi arkielämää. Lapset ja nuoret pitävät multimediaviestintää itsestäänselvyytenä, mutta vanhemmalle polvelle tähän johtaneet kehitysasteet ovat vielä ihan lähimuistissa.

Tälläkin videolla tuli selväksi, että nykyinen koulu on ristiriidassa oppilaidensa visuaalisen ja nopeasti liikkuvan maailmankuvan kanssa. Mielenkiintoinen huomio olikin digiajan olevan niin nopeaa, että e-kirjoihinkin tottuneet ihmisaivot eivät ehdi rekisteröimään kaikkea epälineaarista informaatiota, jota jatkuvasti koemme. Tiedonhaku ja lukeminen ovat katkonaista ja eikä tiedon kokonaisuuksien muodostaminen ole niin automaattista kuin aiemmin. Paperisten kirjojen lukeminen oli ilmeisesti todettu tehokkaammaksi opiskelumuodoksi, sillä valmiiksi jäsennelty ja lineaarisesti tulkittu teksti muodostaa informaatiosta eheämmän mielikuvan. Ironista, että vaivattomuuteen ja nopeuteen suuntaava teknologinen kehitys sotii kuitenkin itse ihmisen omaa koneellisuutta vastaan. -miikos 3.12.

Moduuli 10[muokkaa]

Hetken jo luulin, että tällä kurssilla kiintiösukupuoliteema jäisi väliin, mutta tulihan se sieltä lopulta! Ei sillä, kyseessä edelleen tärkeä aihe, josta on keskusteltava eri oppiaineiden näkökulmasta. Minusta etenkin tuo ensimmäinen video ”Damsel in distress” -narratiivin kierrättämisestä etenkin peliteollisuudessa oli aika hyvin argumentoitua kritiikkiä. Kertoja avasi juonikuvion historiaa ansiokkaasti, ja osoitti sen yhtäläisyydet nykyiseen populaarikulttuuriin perustellusti. Aiheen merkittävyydestä kertoo se paskamyrskyn määrä, jonka Sarkeesian on toiminnallaan saanut. Related videos -kohdassa on runsaasti häntä kohtaan enemmän tai vähemmän hyökkääviä vastineita. Katsoin hetken ”Anita Sarkeesian lies again” -videota, jossa miespelaaja pyrki esimerkein perustelemaan, miksi Dying Light -pelin juonessa ei ole elementtejä ”neito pulassa” -tarinasta. En ole pelannut kyseistä peliä, mutta jotenkin Sarkeesiania kohtaan osoitetun kritiikin määrä ja aggressiivisuus tuntuu kertovan siitä, että Sarkeesian osuu arkaan paikkaan. Katsoin myös pienen pätkän videota, jossa naispuolinen indie-pelintekijä kertoo omista kokemuksistaan pelialalla. Hän tunnusti, että peliteollisuudessa on vähän naiskoodaajia ja että siksi tuotteetkin tekijöidensä näköisiä. Hän ei kuitenkaan allekirjoittanut Sarkeesianin ajatusta siitä, että peliteollisuus jotenkin vihaisi naisia. Jäin miettimään, että oliko tämä nyt alkuunkaan edes Sarkeesianin pointti – ei minun mielestäni. Mielestäni kyse on todella pitkäikäisestä institutionalisoituneesta tavasta nähdä miesten ja naisten roolit tuollaisina. En ainakaan itse näe miehiä systemaattisesti naisia vihaavina, vaan enemmänkin kyse on vakiintuneista ja siksi osittain tiedostamattomistakin tavoista nähdä miesten ja naisten roolit yhteiskunnassa. Näitä tapoja vain ei oikein osata nähdä toisin. Ongelmien osoittaminen yhteiskunnallisessa tasolla ei ole sama asia kuin väittää, että Sarkeesianin mielestä miehet vihaavat naisia. Tätähän hän sivuaa toisessa videossa, jossa hän keskustelee naisrepresentaatioista elokuvateollisuudessa. Ratkaisuna ei ole se, että relevantteja naishahmoja tulisi olla joka elokuvassa, vaan se, että ylipäätään tarinoita, joissa naiset ovat keskeisessä asemassa on ällistyttävän vähän. Kyse ei ole kiintiöistä vaan lähtökohtaisesta tasa-arvosta.

”Neito pulassa” -juonikuvio on syvälle juurtunut kulttuurinen rakenne. Uskoisin, että syitä sen uusintamiseen nykyisessä populaarikulttuurissa on useita. Konkreettinen syy voi olla se, että peliteollisuus on miesvaltaista. Miehet siis tekevät pelejä (tai elokuvia tai mitä vaan), joihin heidän itsensä on helppo samastua. Toinen syy voi olla se, että ”neito pulassa” -juonikuvio on niin tuttu ja perinteikäs, että se myy ja puhuttelee vuodesta toiseen tuttuudellaan. Uskoisin, että kyseistä juonirakennetta käytettäessä ajatellaan tietoisesti enemmän myyvyyttä kuin sitä, että tässä nyt uusinnamme naisten alistamista. Tarina myy, koska pelejä ostavat suurimmalta osin edelleen – ketkäs muut kuin miespuoliset pelaajat. Lisäksi ”neito pulassa” -kaavan vaikutuksia kulttuuriimme voi tarkastella toisestakin näkökulmasta. Minkälaisia odotuksia ja vaatimuksia populaarikulttuurissa luodut representaatiot luovat miehille itselleen? Feminismistä keskustellessa unohtuu monesti, että kyse on molempien sukupuolten tasa-arvoa kannattavasta ideologiasta. Siihen kuuluu myös miehiä koskevien ongelmien tunnustaminen. Miehisyyden jatkuva yhdistäminen sankaruuteen ja kaikkivoipaisuuteen luo aika epärealistisia mielikuvia ja vaatimuksia myös miehille itselleen. Se, mitä miehet itse kokevat heiltä odotettavan ei ole sekään aina kovin terve ilmiö.

Yhteenvetona totean vielä, että Sarkeesian tekee tärkeää työtä osoittaessaan tasa-arvo -ongelmia kulttuuriteollisuutemme representaatiotavoissa. Se kritiikin määrä ja aggressiivisuus, jota naisten tasa-arvoa peräänkuuluttavat feministit kohtaavat päivittäin kertoo mielestäni vain siitä, että arkaan paikkaan on osuttu ja että on pengottava yhä lisää. ”Anita Sarkeesian lies again” -videon tekijä voi olla oikeassa siinä, että Sarkeesian näkee ongelmia myös siellä, missä niitä on – minulla ei ole kompetenssia kommentoida juuri kyseistä peliä. Olen kuitenkin itse valmis antamaan anteeksi perusteettomatkin syytökset, jos 95% hänen tekemästään työstään osuu sinne minne pitääkin. (Arttuku 3.11.)

Olen pitkälti samoilla linjoilla Arttukun kanssa kymmenennen moduulin kahdesta videosta: mielestäni Sarkeesian kritiikki pelien ja kaupallisten elokuvien esittämää naiskuvaa kohtaan on perusteltua. Sarkeesian tuo videoillaan nähdäkseni hyvin esiin sen, että peleissä ja elokuvissa naisen osaksi jää usein olla neito hädässä tai passiivinen objekti, joka on riippuvainen mieshahmoista ja näiden oikkujen armoilla. Videopelimaailmassa naishahmojen kohtalona näyttää usein olevan sivustakatsojan rooli tai naisiin suhtaudutaan omaisuuden tavoin, mistä Sarkeesian SuperMario-pelisarjan esimerkit ovat hyvä osoitus. Videoiden perusteella peli- ja elokuvamaailmassa mies- ja naishahmot eivät ole tasa-arvoisia, vaan naisten kohtalona on olla heikkoja ja haavoittuvaisia raukkoja maailmassa, jossa miehet ovat aktiivisten toimijoiden roolissa – naiset ovat lähinnä rekvisiittaa ja miehisen toiminnan kohteita ilman omaa mieltä tai vaikuttamisen mahdollisuuksia.

Sarkeesian videot olivat mielestäni kiinnostavia ja silmiä avaavia nimenomaan siitä syystä, että ne kiinnittävät huomiota siihen, kuinka peli- ja elokuvamaailma toistuvasti välittää tietynlaista maailmankuvaa, jossa miesten ja naisten välillä vallitsee hyvin erilaisia rooliodotuksia ilman, että elokuvien ja pelien kuluttajina välttämättä tiedostaisimme asiaa. Kuten Arttuku edellä totesikin, peleissä ja elokuvissa olevat konventiot, joissa nainen on heikko ja mies vahva ja aktiivinen toimija ovat niin pitkälti institutionaalistuneet, että niiden välittämiä viestejä ei juuri tule edes ajatelleeksi. Sarkeesian videoiden arvona onkin nähdäkseni juuri se, että se tekee näkyväksi näitä tiettyjä oletuksia miehistä ja naisista ja pakottaa osaltaan miettimään minkälaista mies- ja naiskuvaa pelit ja elokuvat kulttuurituotteina välittävät: peleissä ja elokuvissa tietyt naisten ja miesten kuvaamisen tavat ovat hyvin yleisiä, kenties jopa tietynlainen normi, vaikka niitä muissa yhteyksissä voitaisiin pitää hyvin seksistisinä ja naisia negatiivisesti arvottavina. Sarkeesian tarkoituksena ei minunkaan ymmärtääkseni ole väittää, että peli- tai elokuvateollisuus olisi jotenkin erityisen misogynistinen, vaan tuoda esiin kuinka näihin kulttuurituotteisiin liittyy arvottamisen ja sukupuolen kuvaamisen tapoja, joita olisi syytä murtaa ja kyseenalaistaa.

Arttuku pohtikin jo edellä, miksi peleissä ylipäätään halutaan esittää monet naishahmot ”neitoina hädässä” ja totesin olevani pääosin samaa mieltä mahdollisista syistä. Kuten moduulivideoillakin tuli ilmi, kulttuurinen perinne on varmasti osasyyllinen siihen, että naiset halutaan esittää pelastettavina objekteina, mutta oletettavasti myös kohderyhmällä on merkitystä. Olettaisin, että pelit on mielletty aiemmin, ja mielletään kenties tietyssä määrin edelleenkin, nimenomaan miehiseksi viihteeksi ja miesten vapaa-ajan vieton piiriin kuuluvaksi, mikä osaltaan vaikuttaa kerronnan ja kuvaamisen tapoihin. Jos oletettu kohdeyleisö koostuu pelkästään miehistä, on varmasti houkuttelevaa pyrkiä markkinoimaan pelejä kaavalla, jossa miehinen sankari pelastaa heikkoja naishahmoja maskuliinisuutta korostavan heteronormatiivisuuden ihanteiden mukaisesti – erityisesti jos tällainen asetelma on kaiken lisäksi tietynlainen tiedostamaton oletusarvo. Seksi myy ja kuka miespelaajapa ei haluaisi tuntea itseään maailmaa pelastavaksi naistenkaatajaksi, kun tämä lisäksi esitetään vallitsevana normina.

Sarkeesianin videoilla korostui vahvasti se, että peleissä ja elokuvissa naisten asema on usein miehiin nähden alisteinen, mutta mielestäni asiat ovat jossakin määrin myös muuttumassa, vaikka vahvojen naishahmojen määrä kaupallisen median piirissä ei vieläkään varmasti päätä huimaa. Viime aikoina julkaistuista elokuvista mieleen nousee tähän liittyen Mad Max: Fury Road ja Imperator Furiosa sekä videopelien osalta ennen joulua julkaistava Assassin's Creed Syndicate, jossa pelaajan on kuulemma mahdollista vaihdella vapaasti mies- ja naispäähenkilön välillä. Sarkeesianin kritiikki on mielestäni aiheellista, ja näin ollen olisikin hienoa mikäli elokuva- ja pelimaailmassakin naisten kuvaaminen olisi oikeasti monipuolisempaa eikä rajoittuisi vain heikon pelastettavan osaan – peli- ja elokuvamaailmakin kun on osa laajempaa yhteiskuntaa ja sen välittämiä arvostuksia. (Tuomone 11.11.)

Olen samoilla linjoilla kanssanne, Tuomone ja Arttuku. Nainen hädässä-troopilla on historiallisesti pitkät juuret, jotka ulottuvat moniin kulttuurin tuotteisiin ja osa-alueisiin. Nähdäkseni Sarkeesianin puheenvuoron tarkoitus onkin tuoda esille se, ettei siitä ole vieläkään päästy eroon, vaikka sukupuolten tasa-arvosta (länsimaissa) puhutaankin. Ilmiön näkyväksi tekemisen kautta (kuten Sarkeesian ensimmäisen videon lopussa viittasikin), voisi olla mahdollista peliteollisuuden tarttua naispuolisiin hahmoihin ja siirtää ne pelimaailman marginaliasta keskustaa kohti tai jopa protagonistiksi. Viihde- ja peliteollisuus ovat merkittäviä yhteiskunnallisia asenteita välittäviä ja muokkaavia instituutioita, joilla on vaikutusvaltaa, ja tätä kautta tapahtuva asennemuutos olisi merkittävä. Vaikka, kuten todettua, maksavan yleisön puhuttelu on markkinavetoisessa teollisuudessa se keskeisin päämäärä. Jos yleisön maun (sikäli kun sellaista kollektiivista makua voidaan määritellä) arvellaan olevan jotakin tiettyä tai yleisön oletetaan koostuvan tietynlaisista yksilöistä, on tuotteen sopeuduttava odotuksiin, mikäli myyntivoitto tahdotaan maksimoida. Tässä markkinapohjaisessa ajattelussa peli- ja elokuvateollisuus ovat ainakin osittain samalla viivalla. Sarkeesian puheenvuoro oli mielestäni erittäin perustellusti argumentoitu ja toi esille sen, miten vanhat stereotyyppiset sukupuoliasetelmat edelleen voivat hyvin. -JohannaTor 14.11.2015

Ryhmän muiden jäsenten tavoin olen samaa mieltä että Sarkeesian videot ovat sisällöltään milenkiintoisia, hyvin toteutettuja ja perusteltuja. Videoista käy selkeästi ilmi naisten vähäinen rooli viihdeteollisuudessa yleisesti sekä videopeleissä. Tälläisiä kantaa ottavia ja perusteltuja sekä hyvin toteuttuja videoita soisi olevan YouTubessa paljon enemmänkin.

Esityksistä erityisesti huomiot elokuvista jäivät minulle mieleen. Oscar pääpalkinnon voittaja voi olla vain USAlainen elokuva, joten se heijastelee USAn kultturitaustaa. Oman kokemukseni mukaan USA on periaatteessa melko tasa-arvoinen oikeuksien suhteen, mutta tosiasiallisesti naisten ja miesten roolit on usein perinteiset koti-äiti ja työntekijä mies. USAn yhteiskunnassa mikään ei estä naisia tekemästä elokuvia elämänsä kyllyydestä halumistaan aiheista ja kuluttajia käymästä niitä katsomassa.

Suurin kritiikki videopeleissä kohdistuu erityisesti Nintendoon joka ponnistaa Japanilaisesta kulttuurissa jossa koti-äiti-nainen ja työtekijä-mies rooli on edelleen melko yleinen. Tässä kulttuuritaustassa myös tarinankerronta ja viihde ponnistaa tästä kulttuuritaustasta. Sinänsä mahdollisuuksien näkökulmasta Japani on tietääkseni USAn kaltainen ja naiset tai miehet voivat sellaista sisältöä kuin haluavat ja sitten kansa voi äänestään rahoillaan.

Oma mutu-tuntuma on että viihteen tasa-arvo ongelma on Euroopassa pienempi kuin USAssa tai Japanissa, mutta todellista faktaa ei ole tästä laittaa pöytään.

Jos viihteen kuluttajat haluavat muuttaa tilanteen, he voivat äänestään rahapussillaan ja tilanne varmasti muuttuu niin, että sitä tehdään lisää mikä tuottaa hyvän taloudellisen tuloksen. Toisaalta, jos sekä naiset että miehet jatkavat nykyisen menon kannattamista rahapussillaan todennäköisesti mikään ei muutu. Minä en kannata naiskiintiöpelejä tai –elokuvia. Minusta viihdeteollisuuden tulisi pyöriä kaupallisuuden ehdoilla jolloin raha ratkaisee millaisia tuotteita rahoitetaan ja tuotetaan. Jos ihmiset haluavat ostaa ja maksaa peleistä tai elokuvista joissa nainen on pääosassa, niin sitten niitä kannataa tehdä ja niiden osuus varmasti lisääntyy. Toki niitä voi huvikseenkin tehdä, mutta videoiden sanoma oli kuitenkin nimenomaan suurimpia mediatuotteita kohtaan, joten satunnaiset indie tuotannot eivät muuta esitettyä suurta kuvaa. – MikkoTs 2.12.

Damsel in Distress-videolla juontaja otti pätevän historiikkinsa seassa kantaa Super Mario-peleihin toteamalla, että ”valitettavasti prinsessa Peach ei ole ollut pelattava hahmo Mario-peleissä”. Tämän kaltaiset ”valitettavuudet” ovat yleensä se, joka tässä keskustelussa alkaa tökkiä. Super Mario-pelit, sellaisina kokonaisuuksina kuin ne tänä päivänä tunnetaan, kaikessa nerokkuudessaan ja valloittavuudessaan eivät tarvitse ainuttakkaan ohjailtavaa lisähahmoa, ei miestä eikä naista. Juontaja on surullinen ja valittelee siis sen perusteella, että tarinalle keskeinen naishahmo ei ole pelaajan ohjailtavissa. Eli valitus syntyy ainoastaan siitä, että tuotteessa ei ole seurattu juontajan henkilökohtaista edellyttämää toteutusta. Tällainen tuotteen sisällön kannalta epäoleellisten piirteiden salapoliisimainen etsiskely on itsekeskeistä ja ärsyttävää, ja sitä esiintyy tämän päivän maailmassa todella paljon. Ihan vain huomiona, että tätä nykyä monissa roolipeleissä ja aiemmin mm. joissakin Pokemon-peleissä on selkeä mahdollisuus valita pelattavan hahmon sukupuoli. Esimerkiksi itse olen pelannut useita pelejä läpi sekä mies- että naishahmolla pelikokemuksen ollessa itselleni lähestulkoon samanlainen.

Elokuvien parista heräisi yksi ajankohtainen esimerkki. Nyt marraskuussa julkaistun uuden James Bond-leffan yhteydessä törmäsin keskusteluihin, joissa pähkäiltiin pitäisikö Bondin sukupuoli muuttaa tulevaisuudessa kokonaan, jotta vakoojaelokuviin saataisiin lisää vahvoja naispääosia. Omassa mielessäni tällaisten ikonisten hahmojen muuttamisesta syntyy aina suuri hämmennys. Eihän tällä lailla radikaalisti muuteltu hahmo olisi silloin enää sama alkuperäisestä materiaalista tuttu, vaan jokin vieras kopio. Aivan kokonaan toinen asia on sitten keskustella voitaisiinko esimerkiksi näitä vakoojatottumuksia muuttaa kokonaan uusissa käsikirjoituksessa, jossa päähahmo edustaisikin sitä toivottua sukupuolta.

Mitä erilaisten ihmisryhmien esittämiseen taiteessa yleisesti tulee, koen oloni aina turhautuneeksi, kun joku ottaa puheenaiheeksi naisten vähäisen määrän ja minimaalisen merkityksen tällaisissa teoksissa. Aina on olemassa tietyn ominaisuuden omaavia ihmisiä, joista ei kerrota tarpeeksi tarinoita elokuvissa, kirjoissa tai videopeleissä. En tiedä onko yksinkertaisesti naisten asema tässä suurimpana syrjinnän kohteena. Huolenaihetta voisi ohjata myös vaikkapa eri ihmisrotujen, sairauksien tai häviävien kulttuurialueiden edustajien suuntaan. Nyt puhuttavien sukupuoliroolien epätasa-arvoisuus erityisesti fiktiivisissä töissä ei mielestäni ole kuitenkaan itkupotkuraivareiden arvoinen asia, jollaisen vastaanoton se välillä saa. Ja pystyyhän asioihin vaikuttamaan esimerkiksi kynäilemällä itse oman seikkailun hahmolle, joka edustaa niitä itselle tärkeitä piirteitä. Esimerkkejä hyvin aikaa kestäneistä teoksista, joiden keskiössä on vahvat naishahmot ovat elokuvista vaikkapa ensimmäinen ja toinen Terminator ja videopeleistä klassinen Tomb Raider, mutta en tiedä perustuuko näiden toimivuus ja keskeinen asema populaarikulttuurissa ainoastaan naishahmojen läsnäoloon vai vaikuttaako kokonaisuuteen muutkin osatekijät.

On totta, että tällaisia tasa-arvoasioita voi olla välillä vaikea havaita ja tulkita länsimaisen, valkoihoisen, terveen nuoren miehen näkökulmasta, jota yleisesti pidetään maailman etuoikeutetuimpana ihmistyyppinä. Mielestäni on kuitenkin joskus tärkeää pysähtyä pohtimaan yleisesti ajankohtaisten keskusteluiden parissa sitä, onko aihe todellakin mennyt kehityksen edetessä niin dramaattisesti päin puuta, että jotain on tehtävä, vai voisiko keskustelun vakavuutta ja liioittelua miettiä uudelleen.

“Neito pulassa” ja muu miesvoittoinen tarinankerronta juontaa itsensä sinne antiikin ajoille, jolloin oikeassa elämässä miehet hoitivat seikkailun ja sotimisen, johon naisen ei sopinut puuttua. Nykyinen maailma on tietysti paljolti erinäköinen kuin tuolloin, ja on itsestään selvää, että naisella on ja tulee olla samanlaiset mahdollisuudet elämiseen ja vaikuttamiseen kuin miehellä. Fiktiivinen tarinankerronta on kuitenkin sellainen osa-alue, jossa historian havinat elävät edelleen vahvoina, ja syystä: onhan tehokeinot pitkässä taiteen historiassa opittu löytämään ja hyödyntämään yhä uudelleen ja uudelleen. Tragediat, komediat, näytelmätaide ja sen nykyiset variaatiot kokonaisuudessaan näkyvät edelleen, vaikka ovatkin muuttaneet ajansaatossa muotojaan. -miikos 4.12.

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikiversity.org/w/index.php?title=Plan_B:n_oma_huone&oldid=42783”