Moduliesitykset

Moduli I: Digitaalisen ajan uudet lukutaidot

Internet ja digitaalinen tapa luoda, levittää ja kokea mediasisältöä on muuttanut käsitystämme kulttuurista ehkä enemmän kuin mikään muu teknologinen kehitys. Ennen Internet-aikaa, kanavat ja kontekstit auttoivat meitä määrittelemään sisältöä: sanomalehdestä sai uutisia, televisiosta pääosin viihdettä ja taidenäyttelystä korkeakulttuuria. Digitaalisessa maailmassa sisällöt kuitenkin sekoittuvat toisiinsa, ja modernin multimedian avulla on mahdollisuus luoda myös aivan uudenlaisia esitystapoja ja asioita. Vanhat käsityksemme kulttuurisista merkityksistä ja niiden siirtymätavoista eivät toimi nykytodellisuudessa. Tällaisessa maailmassa, jossa informaatio ei ole enää sidottuna kontekstiin, tarvitaan siis entistä moniulotteisempia tulkintakeinoja. Uudet lukutaidot ovat keskeisessä roolissa, kun pohditaan kuinka luoda ja ymmärtää digitaalisen ajan merkityksiä.

Internet ei ole ainoastaan muuttanut viestinnän keinoja, vaan se on myös voimistanut yksilöiden mahdollisuukksia. Kenellä tahansa on nykyään mahdollisuus saada äänensä kuuluviin. Tämä korostuukin uusien lukutaitojen suhteen siinä, että tarvitaan myös jossakin määrin entistä tarkempia kriittisen tarkastelun menetelmiä. Äärimmilleen vietyyn vertaiskommunikaatioon liittyy mahdollisuuksien lisäksi myös omat vaaransa. Puhuttaessa uusista lukutaidoista, ei voida siis keskittyä ainoastaan sisältöjen tulkintaan, vaan pitää pohtia myös kommunikaation alkuperää ja tarkoitusta. Oman äänen käyttöä ja muiden äänien vaikutusten hallintaan pitääkin siis suhtautua digitaalisena aikana entistä vakavammin.

Opetuksen suhteen uudet lukutaidot herättävätkin kysymyksiä. On melkko selvää, että jos suurin osa kansalaisten vastaanottamasta ja lähettämästä sisällöstä on uuden median piirissä, pitäisi näihin asioihin liittyviä lukutaitoja myös opettaa koulutusjärjestelmämme puitteissa. Se, miten tämä käytännössä toteutetaan onkin vaikeampi kysymys. Pitäisikö lähteä digitaalitekniikan perusteista, ja selittää Internetin sisällöntuotantoa sitä kautta, vaiko ottaa käyttäjälähtöisempi näkökulma tarkasteluun? Kuinka paljon taas kommunikaatioon liittyvää teknologiaa pitää opettaa, ja kuinka paljon sitä voidaan olettaa informaaleissa konteksteissa omaksuttaviksi ovat myös erittäin relevantteja kysymyksiä, ja ainakaan vielä tällä hetkellä ei näytä mitenkään selvältä se, onko näiden asioiden suhteen varaa tehdä oletuksia. Keskeiseksi kysymykseksi nouseekin se, kuinka paljon uusiin lukutaitoihin pitää keskittyä formaaleissa oppimiskonteksteissa.

Uudet lukutaidot ja niiden opetus tarjoaa samalla kuitenkin myös ennennäkemättömiä mahdollisuuksia opetuskeinojen uudistamiseen. Se, että sisällön tuottamisesta ja jakamisesta on tullut helpompaa, mahdollistaa vertaisoppimisen kannalta uusia ulottuvuuksia. Internet on osoittanut meille, että kulttuuria voidaan siirtää ja käsitellä vertaistasolla, ja sama pätee myös oppimiseen. Informaatio, jota pitäisi omaksua löytyy jo verkosta, joten ainoaksi ongelmaksi jääkin sen löytäminen ja jakaminen. Käyttämällä wikioppimisen kaltaisia oppimiskeinoja, saadaan oppimiskonteksteihin upotettua hyvin orgaanisella tavalla myös uusien lukutaitojen harjoittelua kaikilta niiden osa-alueilta. Tietoa etsimällä ja jakamalla siis harjoitellaan samalla niin näihin liittyviä uusia lukutaitoja, ja samalla opitaan myös niistä asioista, joita käsitelty informaatio koskee.

Moduli II: Wikioppimisen haasteet koulutuksessa

Wikioppiminen on teoriassa erittäin hyvä ja innovatiivinen oppimisen metodi, mutta käytännön puolella siinä on vielä ongelmia, jotka pitää ratkoa jotta wikioppimisesta tulisi varteenotettava oppimisen muoto kaikilla koulutustasoilla. Juuri nyt wikioppiminen soveltuu ainoastaan niille, jotka haluavat oppia käsittelemiään asioita. Vapaus onkin wikioppimisen perusta ja suurin vahvuus. Siksi wikioppiminen on vaikea toteuttaa opetusryhmissä, joissa opiskelijoiden motivaatio ei vastaa wikioppimisen vaatimaa tasoa.

Suurin ongelma wikioppimisen soveltamisessa opetukseen on siis se, että käsite itsessään perustuu täysin oppijan vapaaehtoisuuteen. Nykyinen koulutusjärjestelmä pohjautuu tietyllä tavalla pakkoon; peruskouluissa on monia aiheita, joita on opetettava, koska ne kuuluvat yleissivistykseen tai ovat opetushallituksen mukaan tärkeitä opettaa tiettyihin ikäryhmiin kuuluville oppilaille. Usein käy kuitenkin niin, etteivät oppilaat ole kiinnostuneita aiheista, jolloin he eivät opi aihetta kunnolla, tai läpäisevät kokeensa rimaa hipoen. Toisaalta taas luokassa on niitä oppilaita, jotka ovat kiinnostuneita tai hyviä aineessa, ja heidän motivaationsa edesauttaa heidän ymmärrystään aiheesta. Tämä on kuitenkin tilanne, joka häiritsee sekä perinteistä opetusjärjestelmää että wikioppimista: oppijat ovat eritasoisia.

Voidaan ajatella, että wikioppiminen korjaisi osan näistä ongelmista: eritasoiset oppijat voisivat työskennellä yhdessä ja näin menestyvät oppilaat auttaisivat heikompia ymmärtämään aihetta, kun kaikki työskentelisivät ryhmässä ja jakaisivat tietoa. Tämä ei välttämättä kuitenkaan toimi käytännössä, sillä wikioppimisen vaatima kiinnostus ei leviä itsestään. Ne, joita ei kiinnosta, näkevät vähemmän vaivaa ja oppivat vähemmän kuin ne, jotka ovat kiinnostuneita aiheesta. Lopputulos on sama: kiinnostuneet oppivat, kun taas muut eivät. Vertaisoppiminen vaatii kaikilta osallistujilta yhtäläistä motivaatiota.

Wikioppimisen voidaan ajatella toimivan parhaiten sellaisissa ympäristöissä, joissa opiskelee ihmisiä, joiden oletetaan olevat kiinnostuneita opiskelemastaan aiheesta, esimerkiksi yliopistot ja muut korkeakoulut. On kuitenkin otettava huomioon, että jopa tällaisissa tilanteissa opetussuunnitelmaan kuuluu paljon sellaista, joka ei suoranaisesti liity opiskelijan pääaineopintoihin tai motivoi häntä. Jotakin on aina pakko opiskella, vaikkei se kiinnostaisikaan, koska se on osa pakollista opetussuunnitelmaa. Nykyään ei ole mahdollista opiskella vain ja ainoastaan sitä, mikä kiinnostaa itseään eniten, jos haluaa suorittaa jonkin korkeakoulututkinnon; opintoihin sisältyy aina jotakin, joka on pakko suorittaa kiinnostuksesta huolimatta.

Jos ajatellaan wikioppimista koulutusjärjestelmän ulkopuolella, sillä on paljon potentiaalia: siihenhän koko wikiopistokin perustuu. Ihmiset ovat myös halukkaita oppimaan itseään kiinnostavia asioita instituutioiden ulkopuolella, ja he pystyvät oppimaan paljon sellaista tietoa, josta ovat aidosti kiinnostuneita. Wikioppimista voidaankin siis soveltaa sellaisissa tilanteissa, joissa on paljon aiheesta oikeasti kiinnostuneita ihmisiä. Valitettavasti tämä ei useinkaan päde koulumaailmassa.

Wikioppimisen vaikeus on myös siinä, että ideaalisesti se on kollektiivinen kirjoitusprosessi: wikiä muokataan joukolla ja vuorotellen, jolloin kaikki osallistuvat sen tekoon ja oppivat toisiltaan. Tämä tietysti taas vaatii yhtäläistä kiinnostusta kaikilta osapuolilta. Tällaisen prosessin siirtäminen kouluun on vaikeaa, koska oppilailla ei välttämättä ole tällaista prosessimentaliteettia, joka sitten taas pitäisi ensin opettaa heille. Voidaanko wikioppimista tulevaisuudessa siis soveltaa opetusmetodeihin? Varmasti tietyissä rajoissa on mahdollista käyttää wikioppimisen mallia, mutta perinteistä koulutusta itsessään ei voida kokonaan korvata tällä. Vaatisi suuria muutoksia opetuksen käsityksessä ja rakenteessa itsessään, jotta wikioppiminen voisi kasvaa kouluissa.

Moduli III: Wikipedia ja sen periaatteet

Wikipedian tarkoitus on olla kattava ja laajentuva tiedon keskus. Ennen kaikkea sen tarkoitus on olla vapaa kaikille roolista riippumatta – olit sitten vain etsimässä tietoa tai sitten lisäämässä sitä. On mahdollista sanoa, että Wikipedia on onnistunut tässä kaikessa varsin vaatimattomalla pääomapanostuksella. Wikipedian kantavia voimia on sen selkeät järjestyssäännöt. Niin kutsutut viisi pilaria mahdollistavat Wikipedian tehokkaan toiminnan. Toisaalta tehokkuudestakin voidaan olla montaa mieltä. Vaikka suurimmassa osassa tilanteista pilarit toimivat hyvin, on olemassa asioita, jotka tuottavat ongelmia. Esimerkiksi tarve neutraalille näkökulmalle voi olla ongelmallinen varsinkin uskontoihin liittyvissä konflikteissa ynnä muissa sellaisissa. Lisäksi neutraalilla tavalla kirjoitetut artikkelit eivät silti välttämättä ole neutraaleita tarkoitusperältään. Esimerkiksi valtioiden Wikipedia-sivut ovat joissakin tapauksissa kyllä aika PR-tavaraa. Näin ollen on selvää, että jaloista tavoitteistaan huolimatta Wikipedia törmää erilaisiin ongelmiin päivittäin, jotka pahimmillaan voivat syödä Wikipedian uskottavuutta ja käyttäjäkuntaa.

Wikipedia on kuitenkin saanut lähtemättömän paikkansa yhteiskunnassamme. Se on ehkä maailman hyödyllisin yksittäinen sivusto. Hyöty kumpuaa siitä, miten helposti, nopeasti ja paljon sieltä voi saada tietoa. Wikipedia on tehnyt tietosanakirjoista lähes turhia peittoamalla ne niin käytettävyydessä kuin jopa tarkkuudessaan. Wikipedian pitkäkestoisin ongelma, joka on toki vieläkin läsnä, lienee se, että sitä ei ole pidetty tarpeeksi luotettavana. Syitä tähän on ollut varmasti useita, mutta 90-luvun loppua ja 2000-luvun alkua leimasi ajattelu siitä, että verkossa oleviin tietoihin ei voi luottaa. Näin ollen vika ei ollut siis suoraan Wikipediassa. Nykyään Wikipedialla on kuitenkin huomattavasti parempi status, ja se on usein ränkätty jopa tarkemmaksi kuin perinteiset tietosanakirjat, mikä on sinällään aika mielenkiintoista, koska jälkimmäisissä on ollut mukana tekemässä suuret määrät eri asioiden asiantuntijoita, kun taas Wikipedian artikkelit eivät ole useinkaan raskaansarjan ammattilaisten kirjoittamia.

Wikipedia on kirjoittajiensa näköinen. Tämä näkyy siinä, millaisia artikkeleita siellä on, ja paljonko niistä on kirjoitettu. Tämä näkyy myös artikkeleiden kielessä. Englanninkielisiä artikkeleita on ylivoimaisesti eniten, mikä on tietenkin täysin ymmärrettävää. Suomenkielisiä artikkeleita on vain murto-osa tuosta määrästä. Toisaalta Wikipediassa on tässä asiassa myös hieman omituisia lieveilmiöitä. Esimerkiksi latinankielisiä artikkeleita on enemmän kuin suomenkielisiä. Tämä on erittäin omituista. Syitä tähän on varsin vaikea keksiä. Päällimmäisenä tulee mieleen se, että latinan harrastajat ovat halunneet harjoitusta. Totuus lienee kuitenkin monimutkaisempi. Joka tapauksessa Wikipedia tarjoaa kuitenkin lähes aina vastauksen – varsinkin, jos osaa myös suurempia kieliä kuten englantia tai saksaa.

Wikipedian myötä alkoi tulla myös muita mediawiki -tekniikkaan perustuvia verkkoympäristöjä. Tällainen on myös Wikiopisto. Tämä oli ryhmällemme ilmeisesti varsin uusi palvelu, mutta siitä huolimatta sen käyttö on ollut helppoa ja suoraviivaista. Ensimmäisenä sitä tulee tietenkin verrattua Moodleen. Tämä vertailu ei kuitenkaan välttämättä ole kovin hedelmällistä, sillä nämä ohjelmat palvelevat eri tarkoitusperiä. Moodle on pitkälti opettajavetoista opettamista varten, kun taas Wikiopisto siirtää vastuun lähes kokonaan opiskelijoille ja näiden väliselle yhteistyölle. Wikiopistosta huomaa tosin erittäin helposti, että se on Wikipedian lapsi. Molempia ohjaa pitkälti samat periaatteet.

Moduli IV: Kaupallisuuden ja sensuurin tarpeellisuus verkkomediassa

Verkkomedian vapauden eri asteista puhuttaessa joudutaan väistämättä käsittelemään vapauden lisäksi sitä, kuinka verkkomedia on nykyään myös hyvin kaupallinen ja sensuurin alainen. Kuitenkin on tärkeää pohtia sitä, onko sensuurilla ja kaupallisuudella omat meriittinsä verkkomedian maailmassa: voiko olla verkkomediaa ilman niitä? On helppo olettaa, että mitä vapaammasta mediasta on kyse, sitä paremmin ja demokraattisemmin se toimii, mutta tämä ei välttämättä aina pidä paikkaansa.

Sensuuria pohdittaessa on hyvä muistaa, että vaikka elämme demokratiassa, missä pätee sananvapaus, kaikkea puhetta tämä ei koske: esimerkiksi vihapuhetta, laittomia uhkauksia tai muuta rikolliseen toimintaan liittyvää verkkomediassa käytyä keskustelua ei koske sananvapaus. Onko tässä kyse sensuurista? Kyllä, mutta onko sensuuri tällaisissa tapauksissa huono asia? Ei ole varsin yleistä, että haluttaisiin poistaa tällainen sensuuri lainsäädännöstä, sillä vain hyvin harva ihminen kokee, että tällainen sensuuri uhkaa demokratian toteutumista verkkomediassa. Sensuurilla on siis tällaisissa yhteyksissä paikkansa verkkomediassa, eikä sitä tulisi pitää mitenkään negatiivisena asiana vaikka käyttäjien sananvapautta tällä tavoin rajoitetaan.

Kuitenkaan verkkomedian sensuuria ei pidä viedä sellaisiin mittoihin, että demokratian toteutuminen vaarantuu: esimerkiksi arabikevään tapahtumien yhteydessä monet autoritääriset hallitsijat Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa lisäsivät verkkomediapalveluiden sensuuria ja jopa sulkivat sosiaalisen median palveluita kokonaan. (Arabikevään tapahtumissa sosiaalista mediaa ja muita verkkomedioita käytettiin laajalti diktatuurien vastustamisen organisointiin.) Länsimaissa kuitenkaan ei tällainen sensuuri ole yleistä, eikä ole viitteitä siitä, että verkkomedioiden kehitys olisi menemässä tähän suuntaan.

On myös tärkeää havaita, että monet näennäisesti vapaasti toimivat verkkomedian palvelut, kuten esimerkiksi Wikipedia, sisältävät tietyntyyppistä sensuuria moderoinnin muodossa. Täysi sensuurin puuttuminen palveluissa pohjautuu siihen utopistiseen ajatukseen, että kaikki palvelun käyttäjät ovat puolueettomia ja toimivat aina yhteisen hyvän nimissä: näin ei kuitenkaan aina ole. Ilman moderointia Wikipediasta ei olisi muodostunut nykyhetken kaltaista puolueetonta ja laajaa kokonaisuutta, vaan esimerkiksi vandalismi tai puolueelliset tahot olisivat tehneet Wikipediasta epäluotettavan. Voidaankin siis todeta, että tietynasteisella sensuurilla on verkkomediassa paikkansa.

Ei ole aina myöskään järkevää rinnastaa vapautta ja kaupallisuutta kahtena vastakohtana, sillä kaupallisuus ei sinällään estä verkkomedioissa käyttäjien vapautta. Toki on myönnettävä, että täysin kaupallisia verkkomedian alustoja ei ole luotu välttämättä vapautta silmällä pitäen, mutta tämä ei estä niiden erittäin laaja-alaista käyttöä vapauden edistämisessä (esimerkiksi edellä mainittu arabikevät ja kaupalliset sosiaalisen median palvelut kuten Facebook ja YouTube).

Kaupallisuuden vaikutuksista verkkomedioihin on hyvä havaita, että kaupalliset intressit ovat usein ne, jotka ovat edistäneet teknologian ja palveluiden kehitystä. Open source ja muut ei-kaupalliset yhteisöllisemmät projektit ovat tässä maailmassa yllättävän tuoreita käsitteitä, mutta ei ole syytä olettaa, että kovin nopeasti nämä pystyisivät syrjäyttämään kaupallisia intressejä ohjelmistokehityspuolella. Kaupallisuuden etu tässä on käyttäjäystävällisyys: suurinta osaa käyttäjäkunnasta ei tässä mielessä vapaus kiinnosta, kunhan heidän käyttämänsä verkkomedian palvelut ja ohjelmistot toimivat ja ovat helppokäyttöisiä.

Moduli V: Tieto ja reflektiivisyys opetuksessa

Digitaaliset tietoverkot ja niiden sisällöt ovat keskeisesti muuttaneet käsityksiämme siitä, mistä tietoa voi löytää ja mikä kaikki lasketaan tiedoksi. Nykyisinhän googlettaminen on tiedonhaun käytetyn synonyymi, ja tietoa saa oikeastaan netin kautta sitä etsimättäkin. Tämä luo niin haasteita kuin myös mahdollisuuksia sen suhteen, kuinka tarkastelemme tiedon luonnetta sekä luotettavuuutta. Usein painotetaan, että netistä löytyvän tiedon suhteen pitää olla kriittinen ja varovainen, mutta vuosikymmeniä käytössä olleiden oppikirjojen auktoriteettia ei ole kyseenalaistettu samalla tavoin, tai jos on, siitä ei ole kerrottu oppilaille. Epävarmuutta tiedon suhteen ei siis tarvitse nähdä negatiivisena asiana, vaan tässä voidaan nähdä myös tilaisuus siirtyä hyväksyttyjen auktoriteettien sokeasta seuraamisesta ymmärtämään tieto keskeneräisenä prosessina eikä niinkään valmiina tuotoksena.

Jo nykyään voidaan pohtia tiivistettyjen tietosisältöjen, kuten oppikirjojen järkevyyttä. Tekniikka kuitenkin jossakin vaiheessa kehittyy sille tasolle, että painetuista oppikirjoista ei ole enää missään nimessä järkevä pitää kiinni. Niin vapaa-ajan kuin koulutöihin liittyvät tekemiset tullaan yhä suuremmassa määrin tekemään digitaalisilla laitteilla, joilla voidaan luonnollisesti myös lähestyä tietoa painetun materiaalin sijasta. Samalla voidaankin pohtia, kannattaako digitaalisia opetusmateriaaleja enää tämän jälkeen keinotekoisesti sitoa opusmaisiksi kokonaisuuksiksi, kun Internet on jo valmiiksi täynnä todennäköisesti paremmin laadittuja tiedonlähteitä. Vapauttamalla tieto sitä sitovista auktoriteeteista, voidaan ehkä viljellä jo hyvinkin varhaisissa opetusvaiheissa huomattavasti nykyistä kriittisempää ajattelua. Tällaisella reflektiivisemmällä suhtautumisella tietoon voitaisiin kenties laajemmallakin tasolla purkaa sellaista yhteiskuntaamme hallitsevaa binääristä ajattelua, että asioiden suhteen voi olla ainoastaan oikeassa tai väärässä. Reflektiivisempi suhtautuminen niin tietoon kuin muihinkin asioihin saattaa olla keskeisessä roolissa tällaisten ajattelutapojen haastamisessa.

Internetistä löytyvällä tiedolla on tietenkin myös konkreettisia etuja oppikirjoihin nähden. Verkkomateriaalit ovat usein ajankohtaisempia esityksiä asioista, ja niiden sisältämät esimerkit eivät kärsi painetun tiedon joskus ikävästä aikasidonnaisuudesta. Verkkosisällöistä saadaan usein myös monia toisiaan täydentäviä näkökulmia, jolloin tietosisältöjen suhteen rakentuu täydellisempi kuva. Samalla korostuvat myös tiedon hallinnan ja soveltamisen taidot. Voidaan myös painottaa sitä näkökulmaa, että verkon tietoresursseja tullaan joka tapauksessa käyttämään oppimisen ohella tiedonhakuun, koska se on helppoa ja vaivatonta. Tiedon kriittisyyttä ja refleksiivistä lähestymistapaa pitää siis lähestyä opetuksessa oikeastaan pakostakin. Miksi ei siis hyödyntää myös sen tarjoamia mahdollisuuksia?

Tällä reflektiivisemmällä suhtautumisella tietoon voi olla myös keskeisiä vaikutuksia opettajan rooliin muuttumisen kannalta. Perinteisesti opettaja on nähty auktoriteettina, joka päättää siitä, mitä tietoa käytetään ja kuinka paljon. Tällainen menettely ei luonnollisestikaan viljele kovinkaan kriittistä ajattelua, eikä nykyajan informaatioympäristössä ole ehkä muutenkaan kovin hyvä idea totuttaa ketään hyväksymään tiedon suhteen itseään parempaa auktoriteettia. Muita pitää tietenkin kuunnella, mutta mitään ei kannata erityisesti nykyään hyväksyä sokeasti. Opettajan roolia ohjaavammaksi muuntamalla voidaan korostaa siis myös oppilaiden itsenäinen ajattelua ja mielipiteiden muodostamiskykyä paremmin kuin ennen. Tulevaisuudessa opettajan rooliin voikin liittyä yhä enemmän ohjausta sen suhteen, mistä tietoa voi etsiä ja löytää, eikä vain tiedon annostelua ja sanelemista. Oikeastaanhan tällainen opettajan rooli on paljon parempi oppimisen kannalta, mutta oppikirjat ja niiden muodostamat kokonaisuudet ovat melko pitkään kahlinneet sitä, mikä on oppilaan ja opettajan välisen tiedonjaon suhde. Tulevaisuuden maailmassa asioiden ei kuitenkaan enää tarvitse olla näin.

Moduli VI: Kaupallisuuden tarve infromaatioyhteiskunnassa

Informaatioyhteiskunta on käsitteenä erittäin laaja, mutta kenties sitä tulisi pohtia eniten juuri kaupallisuuden kannalta. Nykypäivänä on yhä enenevässä määrin havahduttu siihen kehitykseen, että informaation vapauden kannalta ohjelmistojen kaupallisuus ja lisääntyvä kaupallistuminen eivät ole paras mahdollinen suunta: esimerkiksi Open Source -liikkeen toiminnan alkaminen on yksi tällaisen havahtumisen muoto. Onko kaupallisuus kuitenkaan tiedon vapautta rajoittava tekijä?

Jos ajatellaan asioita, joita Open Source -liike on saanut aikaiseksi, ja jotka osaltaan ovat edistäneet tiedon vapautta yhteiskunnassa, päällimmäisenä mieleen tulee Wikipedia. Wikipedia on perustamisestaan asti laajentunut valtavalla tahdilla, ja nykyään se on kattavampi kuin useimmat kaupallisesti saatavilla olevat tietosanakirjat. On kuitenkin tärkeää huomata, että Wikipedian sisältö, vaikka se on ilmaiseksi ja yhteisöllisesti tuotettua, on vapaasti kaupallistettavissa ja jotkin tahot ovat Wikipedian sisältöä kirjoina myyneetkin. Tämä ei kuitenkaan ole estänyt tai muutoin vaikeuttanut tiedon vapautta. Kaupallisuus on tullut osittain siis täysin vapaan tiedon rinnalle, mutta ei ole vaikuttanut tiedon itsensä vapauteen negatiivisesti.

Informaatioyhteiskunnan kehityssuunnan määrittelevät lapset ja nuoret, ja edellä mainittuun havahtumiseen liittyen koodaamisen tärkeys on alettu ymmärtää jokaiselle ihmiselle tulevaisuudessa välttämättömänä taitona. Tätä silmällä pitäen lapsille suunnattuja koodauskerhoja sekä -kursseja on alettu suunnitella ja toteuttaa lähinnä tulevaisuuden työelämää varten. Tässä piileekin kaupallisuuden etu ilmaiseen ohjelmistokehitykseen: se työllistää ja pystyy elättämään enemmän ihmisiä kuin ilmainen, lahjoituksiin perustuva ohjelmistokehitys.

Jos kaupallisuudesta ohjelmisto- ja käyttöjärjestelmäpuolella luovuttaisiin kokonaan, valtaosa nykyisistä ohjelmistojen kehittäjistä jäisi työttömiksi; samaten ne työpaikat, jotka mahdollistuvat näiden pohjalta, katoaisivat. Suurimmat ja tunnetuimmat projektit, kuten esimerkiksi Ubuntu, jäisivät, mutta entisistä kaupallisista kovin moni yritys ei jäisi henkiin. Ilman edes jonkinasteista kaupallisuutta ei ole alalla töitäkään: kovin moni ei pysty elämään ainoastaan altruismin varassa. Tiedon vapauden ja ennen kaikkea käyttäjien valinnan vapauden kannalta on tärkeää, että on sekä ilmaisia että kaupallisia vaihtoehtoja.

Kaupallisuudesta luopuminen on tietenkin vain utopistinen ajatus, eikä yhteiskunnan kehitys tule koskaan menemään niin pitkälle – vaikka softan ja käyttöjärjestelmien ilmaisuus ja näin ollen täydellinen vapaus ovat kauniita ajatuksia, ne eivät ole mitenkään realistisia tai kannattavia. Kommunismin tavoin idea on teoriassa hyvä, mutta käytännössä toimimaton.

Moduli VII: Nykyinen koulutusjärjestelmä vs. nykyiset tarpeet

Ihmisten kouluttaminen ja yleissivistys ovat kasvaneet huimasti viimeisen 200 vuoden aikana. Siihen saakka koulutustaso on ollut lähes vakio. Varsin pientä osaa väestöstä on koulutettu yleissivistävästi. 1800-luvulla yhteiskunnat ja teknologia alkoivat olla kuitenkin siinä pisteessä, että suurempien ihmismäärien kouluttaminen oli mahdollista, mutta myös kannattavaa. Tarvittiin aivan uudenlaisia koulutusrakenteita tätä uutta tarvetta varten. Koulutusrakenteita ei ole sitten juurikaan kyseenalaistettu. Niitä on kyllä parannettu, mutta parannukset on tehty jo ennalta-asetettuihin kehyksiin. Nykyisen koulutusjärjestelmän raamit ovat syvällä historiassa. Yhteiskuntamme on kuitenkin muuttunut totaalisesti. Vanhat koulutusjärjestelmät ovat käyneet valitettavasti suurissa määrin vanhanaikaisiksi. Ne toimivat yhteiskuntien mukaan, joita ei enää ole. Ainakin jonkinasteiselle muutokselle olisi huutava tarve. Muutos on kuitenkin aina epämiellyttävää sekä arvelluttavaa, ja näin ollen hidasta.

Koulutusjärjestelmää on helppo kritisoida: koulutusta ei räätälöidä kykyjen ja tarpeiden mukaan, oppilaita on liian paljon, kaikkia oppilaita opetetaan samalla tavalla, oppilaat järjestetään syntymävuoden mukaan, opettajia on liian vähän... Lista jatkuu loputtomiin. Parannusehdotuslista onkin sitten hieman lyhempi. Tämä johtuu siitä, että ollaan niin älyttömän kompleksisen asian edessä, että sen ratkaisemiseen vaadittaisiin erittäin innovatiivista ajattelua. Joitakin parannusehdotuksia onkin, mutta se, miksi niihin ei välttämättä lähdetä, on sama kuin se, miksi koulutusjärjestelmän kritiikkilista on niin pitkä: resurssien puute. Rahaa leikataan koko ajan jo ennestään laihasta koulutusbudjetista. Tämä johtaa juuri noihin mainittuihin suuriin luokkakokoihin, joista vastaa vain yksi opettaja. Oppilaiden osaamista mitataan vain kokeilla, vaikka jotkut oppilaat pystyisivät osoittamaan oppimansa jollakin toisella tapaa. Nekin oppilaat, jotka menestyvät hyvin kokeissa, saattavat unohtaa "oppimansa" nopeasti kokeen jälkeen.

Jotkut ovat kyseenalaistaneet koko koulutusjärjestelmän tarpeellisuuden: kaikki tietohan löytyy nykyään helposti ja luotettavasti verkosta. Kunhan osaa etsiä tietoa, kaikki on mahdollista. Joillekin tämä voisi toimia täydellisesti: tietoa haettaisiin sitä mukaa, kun sitä tarvitsisi. Mutta toisaalta voi olla hyvin vaikeaa sanoa, milloin sitten tietoa tarvitsisi. Tietynlainen yleissivistys lienee kuitenkin välttämätöntä siihenkin, että osaa esittää oikeat kysymykset. Tämä on kuitenkin hyvä esimerkki siitä, miten ihmiset eroavat toisistaan muutenkin kuin syntymävuotensa suhteen. Leikkaamisen sijaan nyt tarvittaisiin suuria älyllisiä ja rahallisia investointeja koulutusjärjestelmämme kehittämiseen. Pahimmassa tapauksessa koulumme tulevat olemaan täysin irrallisia muista yhteiskunnan osa-alueista. Vaikka emme osaakaan sanoa tarkkaan, millainen uudenlaisen koulutusjärjestelmän tulisi olla, tiedämme, että sen tulisi olla joustava ja ketterä; sitä pitäisi pystyä muuttamaan yhä nopeammin muuttuvan yhteiskunnan mukaan ilman suurta viivettä.

Moduli VIII: Some ja yksityisyyden käsityksen muutos

Nykyään kaikki on netissä: kuvat, tiedostot, ihmisten koko elämä. Yhteiskunnassamme kasvaa sukupolvi, joka on ollut sosiaalisessa mediassa syntymästään asti – joskus jopa ennen sitä. Lapset, joiden vanhemmat dokumentoivat heidän kaikki vaiheensa johonkin somepalveluun (oli se sitten Facebook, Instagram tai Youtube), eivät saa itse päättää, mitä heistä löytyy netistä. Ja koska kaikki, mitä nettiin laitetaan on siellä aina, tämä uusi sukupolvi ei koskaan tule olemaan täysin anonyymi samaan tapaan kuin heidän vanhempansa kenties olivat.

Mutta onko tämä kehitys pahasta? Netin vaaroista ja somen yksityisyysongelmista puhutaan paljon, mutta voidaan myös ajatella, että yhteiskunta on muuttumassa tähän suuntaan. Kenties muutaman vuoden päästä ei ole outoa, että kaikki laitetaan nettiin; kymmenen vuoden päästä se voi olla niin tavallista, ettei kukaan edes ajattele elämän taltioimisen julkisesti kaikille nähtäväksi olevan outoa.

Yhteiskunta muuttuu jatkuvasti. Se, mikä joskus nähtiin pahana tai haitallisena, on sulautunut maailmaan niin hyvin, ettei sitä ajatella mitenkään huonona asiana. Aikoinaan valssi oli nuorison turmeleva, seksuaalissävytteinen tanssi; radion piti pilata lapset koska he vain istuivat sisällä kuuntelemassa; rock turmelee nuoret; televisio on kaiken pahan alku ja juuri; internet se vasta hirveä keksintö onkin. Sosiaalinen media on hieman samassa tilanteessa, mutta se on ongelmineen kuitenkin vain yksi keksintö muiden joukossa. Toki sitä voi käyttää ”väärin” tai siitä voi aiheutua ongelmia, mutta kenties näkökulma someen on liian vanhanaikainen. Sosiaalista mediaa ei voi katsoa ja arvostella radiosukupolven näkökulmasta, koska se sukupolvi, joka sitä muutaman vuoden sisällä tulee eniten käyttämään, on kasvanut siihen kiinni ja on paljon somelukutaitoisempi kuin heitä edeltävät sukupolvet.

Yksityisyyttä arvostetaan suuresti, mutta senkin käsite on muuttunut ja muuttuu edelleen. Google tietää meistä enemmän kuin luulemmekaan, mutta ehkä tämä vain on se suunta, johon ollaan menossa. Asia tulee tiedostaa ja sisäistää, mutta kuten aiempienkin teknologisten innovaatioiden aikaansaaamien sosiaalisten murrosten kanssa, ei asiasta välttämättä tarvitse sen suuremmin huolestua: ympäröivä yhteiskunta on aina määritellyt sen normit ja on hyvinkin mahdollista, että sosiaalisen median tuoma entistä läpinäkyvämpi elämä on yksi tulevaisuuden normeista.

Moduli IX: Lasten ja nuorten monilukutaidot

Monet lapset ja nuoret osaavat käyttää erilaisia elektronisia välineitä paremmin kuin vanhempansa – ja varsinkin isovanhempansa. Tässä on esillä selvä trendi: sähköiset kanavat ovat nuoremman väen mieleen. Tämän voi toisaalta kääntää myös toisinpäin: vanhempi väestö ei halua opetella uusia kanavia, koska vanhoillakin selviää hienosti. Usein kokonaan uudet asiat nähdään uhkaavina ja epäilyttävinä. Nuorilla tätä ongelmaa ei kuitenkaan ole, sillä he voivat suoraan opetella käyttämään erilaisia sähköisiä kanavia. Joskus kuitenkin perinteiset kanavat jäävät huolestuttavankin paljon taka-alalle. Silloin tällöin tulee hälyttäviä uutisia siitä, miten paljon nuorten lukitaito on huonontunut. Pelkkä teksti nähdään tylsänä ja informaatioköyhänä; kuvat ovat nousseet lähtemättömästi tekstin rinnalle. Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Joka tapauksessa uuden sukupolven mediaympäristö on aina erilainen kuin edellisen. Asia ei ole ollut aina näin. Mediaan liittyvä tekninen kehitys on ollut hidasta ja useat sukupolvet ovat eläneet samassa stagnaation ajassa. Kuitenkin viimeinen kolmekymmentä vuotta on menty aika lujalla vauhdilla kohti uusia mahdollisuuksia. Uusia mediakanavia kehittyy koko ajan lisää, ja yksittäinen ihminen ei voi mitenkään olla läsnä niissä kaikissa.

Ryhmämme pohti sitä, miten esimerkiksi vanha kunnon kovakantinen kirja voidaan nähdä suhteessa tablettiin tai ylipäätään elektroniseen tekstiin. Kirjalla voidaan nähdä olevan sellainen itseisarvoinen tarve tulla luotuksi kannesta kanteen, kun taas elektroninen teksti on hieman irrallisenoloinen, ja sitä voi lukea sieltä täältä ja helposti hyppiä sivujen yli. Toisaalta, on täysin mahdotonta sanoa, miten sitten nykynuoret nämä näkevät. Mediaympäristö ja siihen suhtautuminen on täysin subjektiivista. Esimerkiksi pelkkä ikä ei määritä sitä, että pitäisi osata lukea kaikkia elektronisia mediakanavia ja pitää niistä. Mutta tilastollisesti on tietenkin todennäköisempää, että nuori henkilö selviää paremmin sähköisessä mediaympäristössä kuin vamhempi. Lukutaitoja on kuitenkin monia, ja niissä voi kehittyä harjoittelemalla. Ehkä tärkeämpi kysymys kuin "mitä?" onkin "miten paljon?".

Tämä moduli linkittyy selkeästi moduliin VII, sillä myös tässä on oleellista miettiä, miten monilukutaitoisuutta tulisi ottaa huomioon kouluissa. Tietenkin on tärkeää, että lapsia ja nuoria opetetaan yhteiskunnassamme vallitsevista uusista mediaympäristöistä. Toisaalta, perinteisesti lapset ja nuoret ovat oppineet varsinkin sähköisistä mediaympäristöistä koulun ulkopuolella eli vapaa-ajalla. Tietenkin virallisella opetuksella saataisiin ehkä hieman kriittisempää näkökulmaa esille – ja varmasti ainakin monipuolisempaa. On käyty keskustelua siitä, tulisiko koulusta tehdä informaalisempi siten, että se muistuttaisi enemmän vapaa-aikaa. Ryhmämme suhtautuu tähän ajatukseen ehkä hieman nihkeästi, sillä jonkinlainen systemaattinen ja ohjattu opetustilanne takaa kuitenkin sen, että jokainen saa ainakin jonkinlaisen yleissivistyksen tason, kun käy koulunsa. Vapaa-aikaa muistuttava koulu saattaisi sekoittua liikaa, no, vapaa-aikaan. Tällä saattaisi olla ikäviä seurauksia siitä huolimatta, että suuri osa oppimisesta tapahtuukin vapaa-ajalla vapaaehtoisesti.

Moduli X: Nainen, viihdeteollisuus ja kulttuuri

Naisten huonosta asemasta peleissä ja elokuvissa (sekä useimmissa muissa viihteen muodoissa) puhutaan paljon. Turhan usein nainen on seksiobjekti, heikko, tai muuten vain miehen pelastettavissa. Naisia ei osata kirjoittaa kunnolla, ja siksi yleensä turvaudutaan vanhoihin ja kuluneisiin stereotypioihin. Seksikkyys myy, jos kyse on naisista, ja siksi viihdeteollisuudessa nainen on usein vähäpukeinen tai vähintäänkin hoikka ja muodokas. Toki miehetkin kärsivät stereotypioista: elokuvien ja pelien miessankarit ovat lihaksikkaita, rohkeita ja kaikin puolin tehokkaita, mikä antaa yhtä vääristyneen kuvan miehisyyden ihanteesta kuin seksikkäät naishahmot naiseudesta.

On kuitenkin totta, että naiset ovat olleet viihdeteollisuuden ”ongelma” sen synnystä asti. ”Damsel in distress” –käsite on yhtä vanha kuin elokuva itse, ja kirjallisuudessa ilmiö on esiintynyt jo vuosisatoja. Pelien kanssa ongelma on osittain siinä, että pelien tekijät näkevät asiakkaan ennen kaikkea miehenä, jolloin pelien suunnittelussa ja markkinoinnissa otetaan huomioon se, mitä miehet haluavat peliltään. Tietysti on myös pelejä, jotka on varta vasten suunnattu naisille, mutta valtaosa peleistä on kovin maskuliinisia. Kun olettamus on, että pelaaja on mies, pelit muokkautuvat sen mukaan. Päähenkilö on miesihanne, ja naishahmot ovat mukana täydentämässä tätä ihannetta tai fantasiaa.

Sanotaan, että Hollywood ja peliteollisuus antavat väärää kuvaa naisista; elokuvissa ei osata kirjoittaa naishahmoja, ja sekä ne että pelit aiheuttavat vahinkoa naisille antamalla vääristyneen tai vanhanaikaisen käsityksen siitä, mitä naiset ovat tai mitä heidän tulisi olla. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Hollywood ei vahingoita naisia eikä peliteollisuus alenna heitä: kumpikaan ei itsessään pysty tähän. Se, että naisten kuvaus on näissä medioissa – ja monissa muissa – mitä se on, ei ole yhdenkään yksittäisen median tai viihteen alan vika: ongelma on kulttuurissa itsessään.

Media ja viihdeteollisuus toimivat täysin yhteiskunnan ja sen kulttuurin puitteissa, ja heijastavat niitä. Ei voida olettaa, että esimerkiksi koko Hollywood tietoisesti edistää huonoa naiskuvaa, jos kulttuuri kannustaa siihen. Toki yksittäiset elokuvat ja muut voivat haastaa näitä käsityksiä, ja näin tapahtuukin, mutta mitään muutosta viihteessä ei voi tapahtua, ellei samaa muutosta ensin tapahdu kulttuurissa yleensä. Naisen asema ei vielä tänä päivänäkään ole länsimaissa yhtä hyvä kuin miehen, eikä naisiin ja miehiin kohdistu samoja odotuksia. Koska viihdeteollisuus heijastaa kulttuuria, siinä esiintyvät ne stereotypiat ja ongelmat, jotka ovat yhteiskunnassa jo muutenkin esillä. On helppoa osoittaa sormella ja syyttää sarjakuvia, pelejä tai elokuvia epätasa-arvoisuudesta ja niiden tekijöitä samasta, mutta ongelma ei ole niinkään niissä itsessään kuin niissä arvoissa, joita yhteiskuntamme opettaa ja kannustaa.

A-osan keskustelut:

Tässä keskustelemme kurssin A-osan videoista!

Sugata Mitra: Build a School in the Cloud

Sugata Mitran luento oli aika mielenkiintoista kuunneltavaa. Päällimmäisinä mieleen jäi kaksi kysymystä: mikä on koulun tulevaisuus (tietenkin), ja mitä varten koulua käydään? Olen kuullut kritiikkiä nykyisestä koululaitoksesta ja siitä, mitä siellä opetetaan; onko nykyään tarpeen opetella laskemaan pitkiä jakolaskuja yms. ilman laskinta, kun jokaisella viisivuotiaallakin on oma puhelin – joka on periaatteessa laskin? Hyödynnetäänkö digitalisoitunutta maailmaa opetuksessa? Omasta peruskouluajasta on kulunut jo aikaa, joten en ehkä tiedä mitä siellä nykyään opetetaan ja millä tavoin (toivottavasti esim. medialukutaito on jo ala-asteella esillä, eikä tule kenellekään ekaa kertaa vastaan jollain yliopiston kurssilla) – Taneli, valaise vähän? Lapset selvästikin ovat oppimisvelhoja, kuten videostakin käy ilmi, joten pitäisikö heitä haastaa suuremmilla kysymyksillä kertotaulun sijaan? Minkä oppiminen on nykymaailmassa tärkeää?

Mitä mieltä olette yleensäkin Mitran ajatuksesta, että oppimista voitaisiin käsitellä videolla esitellyin tavoin? Mielestäni ajatus kuulostaa teoriassa hienolta ja jännittävältä, mutta käytännön puoli kaipaa hiontaa ennen kuin ”pilvikoulua” voidaan soveltaa laajemmin. Nykyisellään se todistaa vain, että lapset pystyvät oppimaan nopeasti ja paljon (mikä nyt ei ole mitään uutta), mutta tärkeää lieneekin se, millaisilla kysymyksillä lapsia lähdetään haastamaan.

Aihetta ehkä hieman sivuten: Koulun ja oppimisen tulevaisuus riippuu tietenkin siitä, mitä varten opitaan. Onko koulun tarkoitus valmentaa elämää varten, vai opettaa eri aineita? Varmasti jokainen meistä osaa nimetä ainakin yhden aineen (tai aineen osan) peruskoulusta, jota ei ole tullut käytettyä/tarvittua sitten, no, peruskoulun. Suuri osa opitusta on voinut jopa kokonaan unohtua, jos sitä on opittu lainkaan; en ehkä muista mitään käytännön matematiikasta, mutta kappas vain – aina kun olen sitä tarvinnut, Google on auttanut. Mietinkin, kuinka paljon hyötyä perinteisistä oppiaineista on nyt, kun netistä löytyy vastaus melkein mihin vaan. Olisiko tärkeämpää opettaa lapsille ja nuorille miten näitä vastauksia voi löytää ja soveltaa, ja millaiseen tietoon voi luottaa? - Lea

Kritiikkiä koululaitoksia kohtaan on tosiaan esitetty laajalti eri tahoilta ympäri maailmaa, kansainvälisellä tasolla eniten omakohtaisesti on tullut vastaan lähinnä amerikkalaisen tai brittiläisen koulujärjestelmän vastustusta. Eräs esimerkki olkoon vaikkapa Don't Stay in School -video Youtubesta (https://www.youtube.com/watch?v=8xe6nLVXEC0), jossa brittiläistä koulujärjestelmää kritisoidaan vanhanaikaisuudesta sekä siitä, ettei se valmenna elämää varten laisinkaan. Videon tekijä peräänkuuluttaa vähemmän opettajajohtoisuutta sekä oppilaille vapaampia käsiä päättää, mitä oppivat/opiskelevat peruskoulussa, asioita, joiden tärkeyttä Mitrakin painottaa luennossaan. Suomalaista koulujärjestelmää kansainvälisesti taasen kehutaan yllättävänkin paljon, vaikka täällä suurimmat erot esim. edellä mainittuun brittiläiseen järjestelmään on lähinnä vähempi opettajajohtoinen opettaminen sekä yhteiskuntaopin kaltainen aine. Kriittistä lukemista ja lähdekritiikkiä tosiaan opetetaan äidinkielessä ja vieraissa kielissä jo ainakin yläkoulutasolta alkaen jos ei aiemminkin, tosin näitä taitoja aletaan varsinaisesti käyttämään oppiaineissa vasta lukiossa.

Ainekeskeisestä opettamisesta ei suomalaisissa peruskouluissa juurikaan ole päästy irti, eikä uudessa vuonna 2016 voimaan tulevassa opetussuunnitelmassa tähän ole tulossa muutoksia. Suurimmat edistysaskeleet Suomessa opettamisen saralla ovat lähinnä siinä, että ylioppilaskirjoituksista ollaan pyrkimässä eroon ja ensi askel siihen on jo otettu muuttamalla ylioppilaskirjoitukset digitaalisiksi uuden opetussuunnitelman myötä. Ylioppilaskirjoitukset ovat nykymaailmassa täysin turhia keksintöjä ja ovat Mitrankin videolla mainitun "threat - shut down" näkökannankin kannalta ajateltuna aivan järjetöntä resurssinenhukkaa, samoin kuin tavallisetkin kokeet ja muu mitattava testaaminen. Vapaampi oppiminen taas on täällä jäämässä yhä edelleen erikoiskoulujen, kuten Montressori- ja Steiner-koulujen alaksi, eikä esim. ainerajoista olla tavallisten peruskoulujen osalta pääsemässä minnekkään.

Lean kysymys pilvikoulun toteutuskelpoisuudesta on kyllä äärimmäisen hyvä. Minulle tulee mieleen lähinnä kaksi ongelmaa pilvikoulun tiellä: ensimmäinen on se, että Mitran luento osoitti lähinnä sen, että lapset oppivat sellaista, mikä heitä itseään kiinnostaa (tämä ei liene mitään uutta?), mutta mitenkään ei Mitra edes sivua sitä tosiasiaa, että kaikkia lapsia eivät kiinnosta samat asiat vaikka on olemassa universaaleja asioita, joiden jokaisen tulee osata (esim. kriittinen lukutaito, minkä Mitrakin mainitsi välttämättömäksi tulevaisuudessa työmarkkinoilla). Entä ne lapset, joita kriittisen lukutaidon itsenäinen tai yhteistyössä käytävä opetteleminen ei yksinkertaisesti kiinnosta? Syrjäytyvätkö he, jos he oppivat erilaisia asioita, kun muut? Toinen ongelma on pilvikoulun vaatima teknologia ja sen tuoma epätasa-arvo. Pilvikoulu, ja opettamisen digitointi yleensäkin, vaatii valtavasti teknologiaa ja kaikkialla ei voi olla resursseja/rahaa järjestää opetusta tällä tavoin tai samalla tasolla, kuin toisaalla. Tämä taas saattaa oppilaat epätasa-arvoisiin asemiin tulevaisuudessa. Tuo toinen on jo nyt nähtävissä Suomessa tablettien tuomisessa opetukseen: kaikilla kunnilla Suomessa ei ole varaa antaa esim. kaikille lukiolaisille omaa tablettia käyttöön, vaikka opetussuunnitelmat tulevaisuudessa niin vaativat. Tampereella esim. Nekalan normaalikoulun lukiolaisilla on omat tabletit käytössä, mutta köyhemmissä kunnissa tilanne ei ole yhtä hyvä.

Viimeisenä kommentoin vielä Mitran väitettä siitä, että "knowledge/knowing is obsolete", mikä minun mielestäni ei pidä paikkaansa, sillä esimerkiksi erikoisosaamista vaativaa koulutusta ei voi mielestäni korvata 2 minuutin googlettamisella (esimerkki jonka Mitra mainitsi tietämyksen vanhanaikaisuuden todisteeksi). Toki on olemassa asioita, joita enää ei tarvitse minun mielestäni opettaa, sillä esim. teknologia on korvannut tarpeen ihmiseltä osata jotakin (esim. Lean mainitsema laskin ja matematiikka esimerkki). - Taneli

Kuten Lea tuossa aikaisemmin myös totesi, en minäkään ollut kovin yllättynyt lapsien kyvystä oppia erikoisiakin asioita taianomaisesti. Totta kai ihmiset oppivat asioita, jos oikeasti käyttävät aikaa niiden opiskeluun. Sama mallihan oli periaatteessa käytännössä ennen nykyisen koulujärjestelmän olemassaoloa. Ne jotka olivat etuoikeutetussa asemassa ja omistivat joko kirjoja, tai sitä aikaisemmin opettajia, sekä runsaasti opiskeluun käytettävää aikaa, olivat sivistyneitä. Nykyään ollaan tosin siinä tilanteessa että käytännössä kaikki tieto on lähes kenen tahansa käytettävissä; läheskään kaikilla vain ei ole motivaatioita kouluttaa itseään. Tähän voi tosin olla syynä juurikin tuo meidän pakkomielteemme testata asioita. Jos nuorelle opiskelijalle tarjotaan tilaisuutta opiskella itse jotain syventävää, tai vaihtoehtoisesti suorittaa lukio, niin ei ole kovin vaikea arvata kumpi valitaan. Jep, sillä YO-todistuksella kai vielä tekeekin jotain. Tosin luulen kyllä ettei kovinkaan moni hyvinvointivaltiossa elävä lapsi tai nuori olisi edes kovinkaan motivoitunut itseopiskeluun. Toisaalta, tämäkin saattaa vain olla seurausta nykyisestä koulujärjestelmästä, jossa jo alusta asti painotetaan koulun olevan pakkopullaa, koska yhteiskunta tarvitsee ihmisiä jotka osaavat perusasiat.

Konseptinahan tuo systeemi kuulostaa erinomaiselta. Lapset opettavat käytännössä toisiaan, ja opettajiakaan ei tarvitse palkata kun pilvessä on se nyökkääjämummo. Ongelma vaan on käsittääkseni siinä, että malli toimii "todistetusti" tiettyjen asioiden opettamiseen tai yksittäisten ongelmien ratkaisuun. Se, kuinka hyvin se soveltuu lasten yleisen koulutustason kasvattamiseen onkin hieman kyseenalaisempaa. Toisaalta, jos yleinen koulutustaso on nykyaikana hyödytön niin mikäs siinä. En vain ole varma uskallanko itse allekirjoittaa tämänlaista ajattelumallia jossa yleinen perussivistys nähdään jotenkin vanhanaikaisena. Yhdynkin siis myös Tanelin skeptisyyteen tuota Mitran "knowledge is obsolete"-väitettä kohtaan. Tosin ehkä meidän käsityksemme tietämyksestä eroaa jotenkin keskeisesti hänen versiostaan, mutta se onkin sitten hieman syvempi epistemologinen ongelma. Itse näen tietämyksen, tai henkilön tietotason eräänlaisena kasvavana prosessina, joka toimii tiedonhallinnan välineenä. Pohjalla on idea tiedon olevan jotakin, mikä kasautuu jossakin hierarkisessa järjestyksessä. Sama idea on tietenkin käytössä myös koulujärjestelmässä, jossa tietoa opetetaan jonkinlaisessa järjestyksessä. Siinä mielessä on vähän hassua opettaa alle 10-vuotaille lapsille biokemiaa, jos he eivät osaa matemaatiikkaa (lähinnä yhtälöitä) tai orgaanista kemiaa yleensä. Kuka tahansa voi periaatteessa opetella minkä tahansa kirjan ulkoa, mutta sen ymmärtäminen ja soveltaminen vaatii yleistä tietokehystä, tai juurikin tuota tietämystä (knowledge) mistä Mitra puhui.

En toki väitä että nykyiset koulujärjestelmät olisivat täydellisiä. Niitä pitäisi mielestäni modernisoida ainakin tiettyjen aineiden opetuksen kannalta. Ongelmallistahan on sitten se, mitä pitäisi opettaa. Joidenkin mielestä ainoastaan teknisillä aineilla tekee mitään, ja kaikki muu on turhaa. Toisaalta, turhatkin aineet voivat olla tärkeitä kaikenlaisten asioiden kannalta, kuten kulttuurijutut ja identiteettihommat jne. Pilvikoulumalli sopisi varmasti erinomaisesti yhteiskuntaan, jossa jokainen osaa ne spesifit asiat joita työssään tarvitsee. En vain ole kovin varma siitä, miltä sellainen yhteiskunta näyttää, tai kuinka se toimisi yleisellä tasolla verrattuna yhteiskuntaan, jossa kaikilla on oletetusti sama perustietotaso ja sen sisältämä identiteetti. Tieto saattaa olla hyödytöntä, mutta se vaikuttaa silti melko olennaisesti siihen keitä olemme. - Tomi

No niin. Täytyy myöntää, että minä olin kyllä hieman yllättynyt siitä, miten hyvin nuo lapset oppivat heille totaalisen uusia asioita. Tähän varmaankin on ollut pohjalla tosin se, että tällaisilla kehnoissa oloissa elävillä lapsilla on varmasti suuret motivaatiot opetella jotakin heille uutta ja tuntematonta, joka vaikuttaa erittäin mielenkiintoiselta. Juuri tästä syystä tämä Mitran ideaaliselta kuulostava pilvikoulu ei välttämättä ole toteuttamiskelpoinen ainakaan kaikkialla. Hyväosaisilla lapsilla on paljon potentiaalisia asioita, joihin he voivat ohjata mielenkiintonsa. He eivät siis välttämättä yrittäisi oppia Mitran esimerkkien mukaisia asioita samanlaisella tarmolla kuin katulapset. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö pilvikoulu olisi huomionarvoinen asia. Ideahan on aivan mahtava. Sen kunnollinen toteuttaminen kuitenkin kuulostaa melko utopistiselta.

Tässä videossa esitetyt pointit kyllä saivat minutkin palaamaan ajassa taaksepäin miettimään omaa peruskoulua. Varsin monta asiaa kyllä tulee mieleen, joita ei ole tullut tarvittua. Toisaalta olen kuitenkin jyrkästi sitä vastaan, että tietäminen olisi turhaa. Asioiden ulkoa tietäminen on varmasti melko usein turhaa, mutta näkisin kuitenkin niin, että nykyinen koulutusjärjestelmä kuitenkin tähtää ehkä enemmänkin asioiden ymmärtämiseen. Tässä aiemmin mainittu laskin-esimerkki on varsin mielenkiintoinen. Itse koen jotenkin surulliseksi sen, miten ihmiset eivät kaupoissa osaa laskea alennuksien määriä, vaan he joutuvat kaivamaan kännykän esiin ja laskemaan prosenttilaskun sitä kautta. Tästä saisi nyt väännettyä vaikka minkä mittaisen keskustelun siitä, miten ihminen on liian riippuvainen teknologiasta jne jne., mutta yritän pysyä aiheessa. Mielestäni se, että tietoa on enemmän ja helpommin saatavilla kuin koskaan, ei poista tietynlaisen yleissivistyksen arvoa. Jos ihmisellä on suhteellisen kattava kuva maailmasta ja sen toimintamalleista, on hänen todennäköisesti helpompi ymmärtää ja oppia myös uusia ilmiöitä.

On aivan selvää, että nykyinen tapa oppia ja opettaa kouluissa on vanhanaikaista. Sanoisin kuitenkin, että varsinkin länsimaissa nousisi suuria ongelmia, mikäli nykyinen koulutusjärjestelmä lopetettaisiin ja otettaisiin käyttöön vapaampi itseoppineisuuteen tähtäävä tapa. Houkutus tehdä jotakin muuta olisi monille varmasti erittäin suuri — tai ehkä puhun vain omasta puolestani. Mutta kuten olette sanoneet, se on täysin totta, että tiedonkeruu ja medialukutaito tulisi olla nykyisen opetusjärjestelmän keskiössä. Vaikka nykyään lähes kaikki asiat ovatkin vain yhden google-haun takana, ei halutun — saati sitten luotettavan — tiedon löytäminen aina ole helppoa. Laaja perustieto asioista helpottaa lisätiedon löytämistä suuresti, mikä mielestäni toimii siis todisteena sille että knowing is not obsolete. - David

Noah (lyhytelokuva)

Lyhytelokuva ei ollut sisällöllisesti juurikan yllättävä (ja tunsin keskittyväni epäolennaisiin piirteisiin sitä katsoessa), mutta tarinan implikaatiot sosiaalisen median dissosioivasta vaikutuksesta ihmisten kanssakäyntiin ja ihmissuhteisiin tuntuivat minusta äärimmäisen kyynisiltä. Varmasti on olemassa ihmisiä, joista sosiaalinen media tuo huonoimmat piirteet esiin (mutta samaa voidaan sanoa internetin anonyymeista osista; chatroulette ja dick pics tuossa lyhytelokuvassakin sen todistavat) ja jotka saattavat käyttäytyä vainoharhaisesti tuntemiaan ihmisiä kohtaa, mutta olen varma, että kyseessä on marginaalinen osa sosiaalista mediaa käyttävistä ihmisistä. Juuri edellä mainitusta marginaalisuudesta johtuen koko elokuvan antisosiaalinen medianäkökulma tuntuikin niin käsittämättömältä. Mielestäni on paljon loogisempiakin argumentteja sosiaalista mediaa vastaan (ja myös sen puolesta), kuin ihmisten käyttäytyminen ja sosiaalisen median / internetin mahdollistamat käytösmallit.

Elokuvan viesti kasvokkain keskustelusta ja sen merkityksestä tuntui jotenkin teennäiseltä, kun se annettiin Chatroulettin välityksellä ja hetkiä aiemmin elokuva itse osoitti anonyymiteetin kääntöpuolen (aiemmin mainitut dick picsit). Elokuvan formaatti toki ei olisi ruudun/webcamin ulkopuolista interaktiota voinut esittääkkään, mutta varmasti olisi löytynyt parempiakin kanavia esittää elokuvan viesti. Samalla elokuvan sanoma tuntui minusta äärimmäisen kapeakatseiselta: Facebook ei ole ainoa sosiaalisen median muoto. Sosiaalinen media on laaja kirjo asioita netissä, jopa Wikiversity, jota tällä kurssilla käytetään on omanlaisensa sosiaalinen media. Minusta tuntuukin, että tarinasta saatava tärkeämpi viesti olisi salasanaturvallisuudesta ja siitä, ettei kerro salasanaansa kellekään, sillä koko lyhytelokuvan juonta ei olisi, jos päähenkilölle salasanaa ei olisi jaettu. Äärimmäisen kyyninen sanoma sekin, mutta ehkä järkevämpi. - Taneli

Olen kyllä Tanelin kanssa samaa mieltä tuosta lyhytelokuvasta. Ennen kaikkea se tuntui vanhentuneelta; joltain, jota ehkä muutama vuosi sitten kauhisteltiin peruskoulun vanhempainillassa ja mietittiin, kuinka netti ja sosiaalinen media onkaan pilaamassa nuorisoa (eihän tuo video nyt ihan tuore olekaan, mutta tuntuu elähtäneemmältä kuin 2013). Omat ajatukset olivat katsoessa lähinnä "onko joku noin idiootti" ja "onko tämän tarkoitus kuvastaa jotakin tiettyä ikäryhmää". Shock value tulee jotenkin mieleen. Elokuva yritti sevästi vaikuttaa katsojaan ja herättää ajatuksia, mutta ainakin minun kohdallani ne ajatukset eivät varmaan olleet ihan sitä mitä piti.

En osaa sanoa, mikä Noahin sanoma oli, koska kieltäydyn hyväksymästä, että elokuva yrittää varoittaa meitä sosiaalisen kanssakäymisen digitalisoitumisesta tai jostain muusta yhtä kuluneesta aiheesta. Tanelin mainitsema salasanaturvallisuus kuulostaa paljon järkevämmältä moraalilta kuin mikään muu. Tuntuu, että tästä videosta ei ole muuta sanottavaa, koska kaikki mitä siitä voisi sanoa on jo sanottu miljoona kertaa. Tässä ei vaan ollut mitään uutta. Katsoessa kiinnitin minäkin huomiota epäolennaisiin asioihin, koska mitään muuta en saanut siitä irti. Ja pakko vielä sanoa, että se Chatrouletten tyttö oli melkein kuin Noahin oma Manic Pixie Dream Girl, ja sekös vasta onkin rasittava klisee. - Lea

Vannoutuneena leffojen suurkuluttajana tästä postauksesta saattaa tulla ehkä turhankin IMDb-tyylinen (7,8 ratettua siellä.... miten ihmeessä...? http://www.imdb.com/title/tt3001186/?ref_=fn_al_tt_3), mutta yritän keskittyä kurssin osalta järkeviin asioihin. Idea sinälläänhän on ihan kehityskelpoinen näin leffamielessä, eli viedään siis suosituksi noussut camcorder-tyyli pidemmälle siten, että elokuva sisältää vaan sen, mitä koneen näytöllä tapahtuu. Itse en ainakaan ollut moiseen aikaisemmin törmännyt. Kuvaustyyli mahdollistaa sen, että katsojan on helpompi samaistua ja kokea immersiota. Elokuva tuo myös lyhyessä ajassa hyvin esille sen, mitä kaikkea netissä average-jonne voi tehdä. Ja siinä olivatkin sitten ne positiiviset seikat. Kuvaustyylistä kumpuava immersio katoaa suhteellisen nopeasti epäuskottavien tilanteiden myötä. Elokuvan Noahilla on varmaankin ADHD, sillä hän ei voi keskittyä mihinkään asiaan sekuntia pidempää. Tällä varmaan pyritään korostamaan tätä sosiaalisen median mahdollisia dissosioivia vaikutuksia, mutta minusta se meni hieman ylitse.

Lean vanhempainilta-kommentti meni kyllä täysin nappiin. Sellainen kuva tästä hieman välittyy. Ja tuon mainitun salasanaturvallisuuden lisäksi itselleni nousi lähinnä mieleen se, että netissä(kin) kannattaa keskittyä vain yhteen asiaan kerrallaan, mikäli ei pakka muuten pysy käsissä. Mielestäni tämä elokuva olisi ollut paljon parempi, mikäli se ei olisi yrittänyt tehdä kyseenalaista statementtiä ja olisi vain pyrkinyt puhtaasti viihteellisyyteen netin arkikäytön kautta. Elokuvan ansiot ovat sen tuoreessa tarinankerrontatavassa. Oikeastaan tästä syystä elokuvaa voisi lähinnä pitää jonkinlaisena medialukutaidonkokeena: mikäli ymmärtää kontekstista kaiken, on tarpeeksi hyvin perillä sosiaalisesta mediasta yms...

5/10

David

Itse kiinnitin elokuvassa eniten huomiota siihen, miten hyvin tietokoneen input-virrasta pystyi hahmottamaan käyttäjän psykologiaa. Koko pätkähän oli tehty jotakuinkin niin, että koko elokuvan ajan pysyi kärryillä siitä, mitä siinä tapahtui tunnetasolla, vaikka koko homma oli vain digitaalisten näyttöjen taltiointia. Sinänsä mielenkiintoista että elokuvaa voidaan tehdä näinkin, ja vielä mielenkiintoisempaa on ehkä se, ettei meillä ole vaikeuksia katsoa ja ymmärtää mitä elokuvassa tapahtuu, joka ehkä kertoo jotakin uusien lukutaitojen asemasta digitaalisen interaktion tulkinnassa. Samallahan elokuva tietenkin korosti sitä, kuinka vaivatonta kaiken typerän tekeminen on netissä, ja mitä tämä vaivattomuus tekee ihmisten väliselle sosiaaliselle kanssakäymiselle. Vaikka aika monet elokuvan teemoista oli esitetty aika kärjistetysti, on siinä kuitenkin mielestäni myös tiettyä todenperäisyyttä. Etenkin nuoremmilla ihmisillä, sosiaaliset taidot taitavat nykyään kehittyä aina vain useammin juurikin facebookin ja vastaavien sosiaalisten medioiden tasolla. Ei ehkä kulu enää kovinkaan kauaa kun elämme maailmassa, jossa kaikki merkityksellinen rakentuu hetkellisten interaktioiden varaan, ja Chatroulette on ainoa paikka mistä voi löytää syvällistä keskusteluseuraa, ja sitäkin vain kolmeksi minuutiksi. Noh, ehkä ei kuitenkaan.

Vaikea sitten sanoa mikä on tämän kyseisen elokuvan pointti. Toki melko keskeistä on digitaalisella tasolla tapahtuvan sosiaalisen interaktion tietynlainen pinnallisuus, kun kaikki tapahtuu hetkessä klikkaamalla. Tuo Lean mainitsema vanhempainiltanäkökulma on varmaan ollut melko tärkeä elokuvan sanomaa mietittäessä, koska esityksestä on selvästi yritetty tehdä shokeeraavaa ja ajatuksia herättävää. Keskeinen pointti on kai se nykyään jo umpikulutettu idea siitä, kuinka äärimmilleen helpottunut sosiaalinen interaktio on ehkä tehnyt ihmissuhteista jotenkin kaukaisempia ja epäaitoja, vaikka koko sosiaalisen median idea on päinvastainen. Toisaalta asian kai voisi esittää niinkin että ihmisten välinen interaktio on aina ollut tietyllä tavalla sosiaalisen realiteetin määrittelemää, ja elämme tällä hetkellä vain jonkinlaista murroskautta. Kenties parinsadan vuoden päästä elämme maanalaisissa holveissa, joissa ihmisten välinen interaktio tapahtuu ainoastaan robottien avulla ja webbikameroiden kautta... - Tomi