Fab 5

Wikiopistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun


Ryhmän jäsenet[muokkaa]

  • Pauliina Baltzar
  • Sonja Hakkarainen
  • Markku Vesa
  • Reetta Isoluoma
  • Roope Mattila

Suoritusmuoto[muokkaa]

A + B

Kaikille yhteiset videot (A-kohta)[muokkaa]

Sugata Mitra: Build a School in the Cloud[muokkaa]

Yhteenveto keskustelusta viety myös keskustelusivulle.

Keskustelimme, että Intiassa on käytössään vanhentunut koulujärjestelmä, joka aliarvioi lapsia. Lapsilla olisi kykyjä tehdä suurempia asioita, jos heitä stimuloitaisiin oikealla tavalla. Nykyinen koulujärjestelmä ei valmenna lapsia mihinkään muuhun kuin tehdastyöhön 1900-luvulla. Koulujärjestelmä ei ole muuttunut, vaikka maailma on.

Monenlaiset köyhyysongelmat voisivat ratketa tai köyhyys voisi ainakin vähentyä, jos lapsille annettaisiin mahdollisuus opiskella itsenäisesti. Lapset voisivat myös opettaa aikuisia, sillä lapsille on helpompi oppia uusia asioita ja parempi heittäytymiskyky uusien asioiden omaksumiseen.

Oppimista ei tarvitsisi sitoa yhteen ja tiettyyn paikkaan: netissä oppiminen ja kommunikoimisen parantaminen tai uudelleenmuokkaaminen yli kulttuurirajojen voisivat parhaimmillaan poistaa monia yhteiskunnalliseen asemaan liittyviä ongelmia.

Noah (lyhytelokuva)[muokkaa]

Yhteenveto keskustelusta viety myös keskustelusivulle.

Noah-lyhytelokuva on ajankohtainen kuva tämänhetkisestä internet-käyttäytymisestä ja digiyhteiskunnan tilasta. Samoja piirteitä on varmasti tunnistettavissa kulttuureissa ympäri maailman, joten kyse on kansainvälisestä digikäyttäytymisen ilmiöstä, jossa monet internetin palvelut, sosiaalisen median sovellukset ja niiden yhtäaikainen käyttö on yleistynyt tämän mahdollistavan teknologian myötä.

Noahin tietokonekäyttäytymistä kuvaava lyhytelokuva oli melko kärjistetty kuvaus eri sovellusten yhtäaikaisesta käytöstä – tai ainakin niin toivomme. Hajautettu keskittyminen ja ”monta rautaa tulessa”-tyyli osaltaan estää syvällisen keskittymisen yhteen asiaan kerrallaan. Voiko tällainen multitasking-mentaliteetti vaikuttaa keskittymisen laatuun, oppimiseen ja muistamiseen positiivisesti, vai ovatko vaikutukset vain negatiivisia?

Internetissä jakamisen vaivattomuus vaikuttaa myös ihmisten väliseen kommunikaatioon – esimerkiksi riitatilanteissa kaiken, mitä sydämellä on saa purettua toiselle internetin välityksellä välittömästi. Tällöin aikaa asian käsittelyyn ei välttämättä ole, ja asiat voivat tulla ulos ajattelemattomasti ja täten tuottaa tarpeetonta draamaa.

Onko tällaisia asioita lähtökohtaisesti hyvä edes hoitaa internetin välityksellä, henkilökohtaista kohtaamista vältellen? Internetin välityksellä käytävä kommunikaatio jättää enemmän painoarvoa yksityiskohdille, tekstin muotoilulle, asettelulle, sanojen valinnoille, välimerkeille ja nykyaikana vahvasti myös emojien ja hymiöiden käytölle. Tällöin väärinymmärrysten ja ylianalysoinnin todennäköisyydet kasvavat, verrattaen kasvotusten tulkittaviin eleisiin ja kattavampaan, henkilökohtaiseen selitystapaan.

Internet mahdollistaa tunnetusti myös tuntemattomien ihmisten kanssa käytävän keskustelun, ja tämä perustuu pitkälti juuri kirjoitettuihin pikaviesteihin ja pikaviestimiin, eikä henkilökohtaista kohtaamista välttämättä milloinkaan tule. Näitä ystävyyssuhteita ei voi missään nimessä väheksyä, mutta voidaanko niiden ajatella olevan kertakäyttöisempiä kuin perinteiset ihmissuhteet? Videossa esimerkkinä oli Chat Roulette-palvelu, jonka avulla voi videochatata täysin tuntemattomien henkilöiden kanssa, ja siirtyä seuraavaan chattailijaan, jos näky kuvaruudulla ei miellytä.

Ihmissuhteiden ja kanssakäymisen osittainen siirtyminen internetiin on saanut aikaan myös tietyn uteliaisuuden muiden ihmisten yksityisasioita kohtaan, ja eri käyttäjätileille hakkeroituminen ei ole harvinaista. Juurikin sosiaaliset mediat paljastavat käyttäjästään suunnattomasti tietoa, eikä kukaan kuitenkaan ole täysin turvassa tietojen hakkeroinnilta, varsinkaan suositussa palvelussa, kuten Facebookissa. Lyhytelokuva saikin aikaan selkärankaan pienen pelontunteen – olisiko aika vaihtaa kaikki some-salasanat, tai jopa hylätä sosiaalisen median palvelut kokonaan?

Noahin tarina on huomioitu selkeästi myös muiden medioiden taholta; Modern Familyn K6J16 käsittelee perheenäiti Clairen päivää juurikin samalla tavalla ja samalla kuvaustyylillä pohjautuen täysin Noah-elokuvaan. Modern Familyn tyyliin huumori on pääosassa, ja Noahin porno onkin korvattu hieman toisenlaisella pornolla – ylijärjestelmällisen Clairen Pinterest-kansiolla Organization Porn.

Oppimismodulit (B-kohta)[muokkaa]

Moduli I - Johdanto[muokkaa]

Yhteenveto keskustelusta viety myös keskustelusivulle.

Lasten ja nuorten aktiivinen toiminta ja taitojen kehittyminen digitalisoituvassa maailmassa luo paineita nykyisille opetusmenetelmille ja –järjestelmille. ”Diginatiivit”, eli tässä kontekstissa koko elämänsä digiyhteiskunnassa eläneet lapset ja nuoret, ajavat digiosaamisessa pitkälti jo vanhempiensa ja opettajiensa ohi, joka tuo haasteita oppimisen tekniselle pohjalle. Mobiililaitteiden rooli on erityisen suuri lasten ja nuorten keskuudessa, kun taas perinteisempi tietotekninen osaaminen ja monipuolinen teknologian hallitseminen alkaa heikentyä. Tietokoneiden käyttö on menettänyt suosiotaan mobiililaitteille ja myöskin TV:n katselu on murroksessa lasten ja nuorten siirtyessä mobiilimedioiden pariin. Miten näitä suosittuja mobiilipohjaisia resursseja voitaisiin sitten käyttää paremmin oppimisen hyväksi? Keskustelussa nousi ilmi mahdollisuus mobiilipeleistä opetusjärjestelmän osana – tällöin pelien sisällön tulisi olla yleissivistävää, opettavaa ja oppimista tukevaa. Tällainen mobiilioppiminen ei välttämättä kohtaa nykyisen opetusjärjestelmän asettamia tavoitteita, jotka keskittyvät kuitenkin edelleen pitkälti perinteisempiin opetusmenetelmiin ja –sisältöihin. Tuleeko nykyajan diginatiiveilla tulevaisuudessa ongelmia mobiililaitteisiin keskittymisestä, sillä perinteiset tietokonetaidot ovat kuitenkin kuumaa valuuttaa työmarkkinoilla, ei välttämättä niinkään älypuhelimen- tai tabletin käyttötaidot. Mistäpäs sitä toisaalta tietää, milloin työympäristöjen tekninen pohja vaihtuu mobiilimpaan, mutta emme usko, että näin aivan heti tulee tapahtumaan.

Digitaalinen kehittyminen luo osaltaan kuilun nuorten diginatiivien ja vanhempien sukupolvien, digiyhteiskunnan maahanmuuttajien, välille. Nämä diginatiivit oppivat itsenäisesti ilman opettajan läsnäolevaa roolia, mahdollisesti ilman perinteistä kouluympäristöä ja hyödyntävät internetin tietokanavia ja vertaistietoa taidokkaasti – mutta onko lasten ja nuorten medialukutaito sillä tasolla, että oppiminen voidaan suorittaa itsenäisesti, ilman ohjausta? Mobiililaitteiden yleistyminen ja tiedon tavoittamisen riippumattomuus sijainnista ja kellonajasta mahdollistavat pääsyn internetin palveluihin milloin ja missä tahansa ilman suurempaa valvontaa, ja myöskin sisällöntuottaminen erilaisten sosiaalisen median sovellusten kautta on yleistynyt valtavasti. Tätä faktaa silmällä pitäen varsinkin kriittistä ja analyyttistä medialukutaitoa sekä internetin eettisiä ”periaatteita” tulisi opettaa näille sisältöä tuottaville diginatiiveille, miksei myös vanhemmille digiyhteiskunnan kansalaisille. Pohdimme myös nykynuorison valveutunutta internet-käyttäytymistä verrattuna vanhempiin sukupolviin – suuri osa diginatiiveista on tietoinen tietoturvasta, jonkinasteisesta lähdekriittisyydestä ja oman anonymiteetin ylläpitämisestä, kun taas vanhemmat digikäyttäjät tuntuvat välillä jakavan internetissä kaiken – ja kaikille.

Medialukutaidon ja digikäyttäytymisen kehittäminen ja ylläpitäminen onkin suositeltava taito kaikille digiyhteiskunnan jäsenille.

Digiyhteiskunnan tasavertaisen kehittymisen avain on vertaistiedon jakaminen – nuoret ja lapset opettavat vanhemmille sukupolville digimaailman uusia tuulia ja vanhemmat ja opettajat taas vastavuoroisesti nuoremmille perinteisempiä menetelmiä.

Moduli II - Wikioppiminen[muokkaa]

Yhteenveto keskustelusta viety myös keskustelusivulle.

Wikioppimista voidaan pitää perinteistä oppimista huomattavasti osallistavampana, sillä se edellyttää entistä suurempaa lähdekriittisyyttä. Vaikka se perustuu joukkoälyn käyttöön, se ei välttämättä vaadi satunnaiselta oppijalta minkäänlaista aktiivista sisällöntuottamista. Mikäli wikioppimiseen pyritään, asenteiden oppimista kohtaan on muututtava perustavanlaatuisesti. Perinteinen oppiminen pohjautuu opettajan auktoriteettiasemaan, kun taas wikioppimisen ajatukseen perustuvassa opetuksessa opettajan rooli voisi olla lähempänä jonkinlaista mentoria. Nykyisenmallinen jäykkä opetusjärjestelmä tuskin mahdollistaa tällaista asetelmaa. Wikioppiminen haastaa formaalin oppimisen mallin herättämällä kysymyksiä tiedon ja oppimisen luonteesta sekä siitä, minkälaiseen tiedontarpeeseen koululaitoksen tulee vastata ja minkälaisia taitoja sen tulee tarjota.

Wikioppiminen on tehokasta silloin, kun oppija ymmärtää roolinsa osana joukkoälyä. Oppijan tulisi kyetä osallistumaan omien kykyjensä mukaisesti joukkoälyn toimintaan, mutta tämä edellyttäisi esimerkiksi heittäytymiskykyä sekä rohkeutta kohdata kritiikkiä ja korjauksia. Oppijalta tämä vaatii asennemuutosta oppimisen luonteeseen, sillä perinteisessä opetuksessa oppija monesti todistaa osaamisensa (tai osaamattomuutensa) esimerkiksi kokeessa vasta saatuaan ensin mahdollisuuden oppia asian perinpohjaisesti. Wikioppimista varten tulisi kyetä ennakkoluulottomasti tarjoamaan omaa näkökulmaansa aiheeseen, vaikkei täydellistä tietämystä olisikaan. Jokainen osallistuja saattaa tuoda joukkoälyyn jotakin sellaista, mikä vie yhteistä ymmärrystä eteenpäin joko korjausten tai uusien näkökulmien kautta. Esimerkiksi yliopistossa ihanteellinen tilanne on luennoitsijan ja opiskelijoiden välinen vuoropuhelu, kun taas todellisuudessa Suomessa opiskelijat eivät yleensä osallistu keskusteluun kovin aktiivisesti. Digitaalisessa muodossa tapahtuva wikioppiminen saattaisi olla monelle luennolla keskustelua helpompi tapa osallistua opetukseen.

Wikioppimiseen siirtyminen vaatisi totuttelua pois auktoriteettiajattelusta, jossa luotetaan siihen, että tietyiltä tahoilta saadaan oikeat vastaukset ongelmiin ja kysymyksiin. Formaalin oppimisen etu on se, että tarjolla on yleensä vertaistukea paikan päällä, kun taas wikioppiminen vaatii itsenäistä otetta oppimiseen, ymmärrystä joukkoälyssä toimimisen luonteesta sekä entistä tarkempaa lähdekritiikkiä. Lisäksi formaali oppiminen on selkeää, sillä se perustuu ennalta valmisteltuun opetussuunnitelmaan. Wikioppiminen voi myös olla opiskelijalle tai koululaiselle stressaavaa juuri sen osallistavan luonteen ja auktoriteetin puuttumisen vuoksi. Esimerkiksi koululaitoksen muutos kohti wikioppimista vaatisi suurta asennemuutosta tietoa ja oppimista kohtaan, ja opettajien rooli on olennainen kysymys asetelmassa. Opettajat ovat koululaitoksen asiantuntijoita, joiden tietotaitoa tulisi käyttää hyväksi koululaitoksen uudistamisessa, mutta toisaalta opettajien työtilanne voisi vaarantua oppimisen painopisteen siirtyessä kohti itsenäisempää suorittamista. Toisaalta opetuksessa käytetään jo joitakin joukko-oppimisen keinoja kuten lukupiirejä, joten muutos kohti wikioppimiseen olisi ehkä mahdollista totuttautua kasvattamalla vastaavien oppimismenetelmien painotusta.

Moduli III - Wikipedian viisi pilaria ja wikiopisto[muokkaa]

Yhteenveto keskustelusta viety myös keskustelusivulle.

Kolmannen modulin aiheena oli Wikipedian viisi pilaria ja Wikiopisto. Pohdimme keskusteluissamme muun muassa Wikipedian luotettavuutta ja sen käyttöä osana opetusta.

Sanotaan, että Wikipedia on yhtä luotettava kuin sen tekijä tai täydentäjä ja että se ei lähtökohtaisesti edes lupaa olevansa luotettava: ainoastaan avoin, jolloin artikkeleiden kirjoittajat ja muokkaajat ovat selvillä. Keskustelussa nousi esille esimerkiksi se, että Wikipedian luotettavuudella ei pitäisi olla niin suurta merkitystä jos lukija on medialukutaitoinen ja osaa selvittää tiedon paikkansa pitävyyden. Tältä osin Wikipedia siis kehittäisi myös käyttäjänsä, tässä tapauksessa lukijansa kriittistä lukutaitoa.

Kriittinen lukutaito tulisi olla oppilaan tai opiskelijan oletusarvo, jotta hän voi oppiakseen lukea niin sanottua lainattua tietoa, jota Wikipedia on pullollaan. Varsinaista uutta tietoahan Wikipediasta ei toistaiseksi tulisi löytyä, sillä se ei ole tutkimuksen tekoon käytettävä alusta. Keskustelussa nousi esille myös ajatus siitä, että lapset voisivat käyttää internetiä laajemmin ja opettavaisempaan tarkoitukseen, muuhun kuin kissavideoihin, mikäli wikioppiminen leviäisi ja yleistyisi.

Olisiko sitten hyvä kehittää Wikipediaa pois tietosanakirjamaisuudesta? Tämä voisi tarkoittaa sivuille erilaisen materiaalin upottamista, kuten kuvia ja videoita. Nämä aiheuttavat ongelman, jossa kukaan ei valvo materiaalin säilymistä emosivulla Wikipedia-artikkelin elinkaaren aikaa. Keskustelussa nousi myös esille se, että tietosanakirjamaisuus on toisaalta myös tutun ja turvallisen formaattinsa takia valttikortti. Tällainen rakenne soveltuu nopeaan arjen tiedonhakuun hyvin.

Keskustelimme myös Wikipedian neutraaliudesta. Onko mahdollista, että artikkelit ovat täysin neutraaleja? Wikipediaa täydentävät ihmiset ja ihmisellä on, useammin kuin ei, mielipide asiaan, josta kirjoittaa. Tilastot ja vastavaat ovat toki ainoastaan numeroita ja sellaisenaan neutraaleja, mutta kontroversiaaleista aiheista kuten skientologiasta varmasti jokaisella asiaan perehtyneellä on jonkinlainen mielipide. Videolla kuitenkin mainittiin myös se, että neutraalius katoaa, kun määritellään valonnopeuden olevan x. Jos jo tämä rikkoo neutraaliuden, ei varmasti mikään artikkeli voi olla täysin neutraali?

Moduli IV - Vapauden asteet verkkomediassa[muokkaa]

Yhteenveto keskustelusta viety myös keskustelusivulle.

Keskustelu lähti liikkeelle pohdinnalla, että onko Internetissä oikeasti demokratiaa ja vapautta. Periaatteessahan kaikki on Internetin syövereissä mahdollista, mutta siitä huolimatta vapaus tuntuu utopistiselta illuusiolta. Toki jotkut vapauteen liittyvät ilmiöt epäilemättä hyötyvät Internetin tarjoamista mahdollisuuksista. Esimerkiksi anarkistit tavoittanevat helpommin toisensa verkon välityksellä. Verkon avulla pystytään luomaan verkostoja ja toimimaan laajemmalla alueella yhdessä – ja esimerkiksi verkossa tapahtuvat hyökkäyksethän ovat onnistuessaan tehokkaita epäjärjestyksen ja ongelmien aiheuttajia kohteelleen. Vapauttahan sekin on.

Toisaalta Internetiä tuntuu leimaavan aina valvonta ja ns. gate keeperit – ne ovat läsnä lähes jokaisessa kolkassa verkkoa. Useat valtiot, esimerkiksi Turkki ja Kiina, harjoittavat tiukkaa valvontaa ja sensuuria, jolla karsitaan kaikki hallintoa kritisoivat soraäänet. Ei voida siis puhua kovin demokraattisesta Internetistä. Toki on henkilöitä, jotka nämäkin muurit osaavat kiertää. Mutta onko se demokratiaa, jos vain se osa kansasta, joka teknisesti osaa näin tehdä, pääsee nauttimaan Internetin vapaudesta?

Onhan myös esimerkiksi totta, että valtaosa tulee uusia kehitysinnovaatioita aina askeleen jäljessä. Suuressa osassa maailmaa tietokoneiden ja ohjelmoinnin ynnä muun yleistyminen on toki synnyttänyt suuren määrän henkilöitä, jotka osaavat käyttää erilaisia uusia palveluita. Mutta vain hyvin pieni osa loppujen lopuksi osaa oikeasti työstää näitä uusia työkaluja ja synnyttää uutta. On myös muistettava, että esimerkiksi Pohjois-Koreassa asiat eivät ole vastaavassa mittakaavassa, kun luultavasti kaikkeen sisältöön käsiksi pääseminen vaatii tietynlaisia ”eliitin” taitoja.

Ja ei pidä tietenkään unohtaa sitä, että harrastetaanhan tätä valvontaa ja sensuuria myös länsimaissa – ei pelkästään näissä huonoiksi leimautuneissa valtioissa. Demokratia on varsin hataralla pohjalla, kun valtioiden keskusrikospoliisit ja muut tahot voivat sulkea tai sensuroida sivustoja periaatteessa ilman tilivelvollisuutta kenellekään. Usein taustalla on vieläpä lakeja, jotka antavat tälle toiminnalle oikeutuksen. Tätä lainsäädäntöä varmasti käytetään hyväksi useassa maassa ilman tarkempia tutkimuksia sivustojen sisällöistä tai rikkeistä – kunhan jokin kriteeri täyttyy.

Tietenkin tällainen moderointi on sinänsä jopa pakollista, sillä jollainhan verkossa esiintyvää rikollista toimintaa on pakko suitsia ja laittomia sisältöjä on jollain karsittava. Ja kyllähän demokratiaa omasta puolestaan epäilemättä toteuttavat puolestaan hakkerit ja muut teknisesti taitavat ihmiset, jotka ymmärtävät Internetistä alustana enemmän. Mutta edelleen, entä ne rivikansalaiset, joilla ei ole tietoja tai taitoja sen kummemmin asiaan? Ja toisaalta: tietävätkö he edes omista oikeuksistaan tai niiden rajoitteista?

Keskustelussa tuli myös esille se, että olisi hyvä miettiä myös sitä, etteivät myöskään Internetin toimijat eivät ole riippumattomia. Taustoja pengottaessa löytyy varmasti vaikka minkälaisia yhteyksiä eri toimijoiden ja valtioiden ja ties minkä väliltä. Kuka niistä naruista oikeastaan vetää ja kuka johtaa ketä – mikä on se todellinen vapaus näitäkin sinänsä riippumattomia palveluita käytettäessä? Esimerkiksi Facebookin käyttöehdoissa oleva maininta, että palvelu saa käyttää kaikkea sisältöä vapaasti – vaikka kyseessä olisi sisältö, joka ei olisi näkyvissä kuin vain itselle – herätti järkytystä keskustelumme aikana.

Vapauskäsitystä myös jollain tasolla murskaa ajatus, että käytännössä on aina joku, joka päättää, mitkä asiat ovat esillä ja mitkä jätetään ihmisten itsensä löydettäväksi (joskus jopa kovin vaivalloisesti). Hakukoneitakaan ei voida pitää sinänsä luotettavina, tästä nousi mieleen esimerkkinä Googlen Clintoniin liittyvä tapaus, jossa Google siisti hakutuloksiaan Clintonin osalta. Ja voihan hakutuloksiin vaikuttaa myös poliittiset agendat, maksetut mainokset, hakukoneoptimointi, maarajoitukset… Tämä saattaa monesti yllättää asioihin vähän perehtyneemmänkin ihmisen – saati sitten ne, jotka eivät tiedä mitään.

Pohdinnassamme päädyimme lopulta siihen, että käytännössä kai absoluuttisen vapauden saavuttamiseksi yksilön tai toimijan olisi omistettava oma, Internetin käytön mahdollistava tuotannontekijänsä (mm. sähkö, verkkopiuhat ym.), jotka eivät olisi alttiita ”kill switcheille”, esimerkiksi sähköverkon katkaisemiselle. Tällöin olisi mahdollista luoda vapaata sisältöä vapaalla, itse muokattavalla alustalla. Tosin sensuurin välttäminen olisi edelleen ongelma, mikäli haluaisi saada oman tuotoksensa myös muiden luettavaksi.

Moduli V - Danah Boyd: It's Complicated[muokkaa]

Yhteenveto keskustelusta viety myös keskustelusivulle.

”Koodikieltä” on käytetty jo pitkän aikaa. Aikuiset eivät ymmärrä kaikkea mitä nuoret sanovat, mutta toisaalta lapset eivät myöskään ymmärrä kaikkea mitä aikuiset sanovat. Kaikilla ikäryhmillä voidaankin ajatella olevan oma salakielensä.

Nuorisolla on aina ollut oma ”slanginsa”, jota vanhemmat eivät ymmärrä. Internetin avulla on kuitenkin tullut mahdolliseksi, että slangi leviää universaalimmin. Myös termistöt ovat saattaneet yhtenäistyä. Ennen ajateltiin, että tietyn tyyliset ilmaukset tai esimerkiksi meemit ovat vain nörttien käytössä. Nykyään kuitenkin suuri osa varsinkin nuorisosta viljelee meemejä ja anglismeja.

Ongelmana koodikielessä on kuitenkin syrjäytyminen ja kiusaaminen. Jokainen ei voi mitenkään tietää kaikkien uusien termien tarkoitusta. Viesti saatetaan ymmärtää väärin, ja tämä voi johtaa huonoimmassa skenaariossa pitempiaikaiseenkin kiusaamiseen. On myös mahdollista, että slangin tarkoituksena on jättää osa ryhmästä tietoisesti ulos.

Voidaan kuitenkin ajatella, että nuoret pitävät yksityisyydestään parempaa huolta kuin vanhemmat. Nuorilla on tieto ja tekninen tuntemus siitä, miten yksityisyyttä voidaan säädellä, vaikka Facebookissa. Monet vanhemman sukupolven ihmiset eivät ole tutustuneet yksityisyysasetuksiin, minkä huomaa julkaisuistakin: KAIKKI jaetaan. Nuoremmalla väestöllä julkaisujen sisältö on kuitenkin usein neutraalia, eikä liian yksityiskohtaista ja paljastavaa. Toki tähänkin löytyy runsaasti poikkeuksia.

Mutta onko koodikieli lopulta tarpeellista? Koodikieli muuttuu nopeasti ja on hankalasti seurattavaa. Yhtenä päivänä voit olla täysin perillä termeistä, ja seuraavana olet jo ihan pihalla. Toisaalta, vaikka esimerkiksi Facebookissa käyttäisi ”yksinkertaisempaa” yksityisyyden säätöä eli rajaisi julkaisun vain tietyille haluamilleen henkilöille, ei ole taattua, ettei se lopulta päädy kuitenkin ”väärille” henkilöille.

Koodikieli voi olla toisaalta tarpeellista erityisesti, kun aikuiset käyttävät sitä ja lapset eivät ymmärrä. Lapsia säästetään tällä varmasti usein isoilta järkytyksiltä ja paljastuksilta. Toisaalta taas nuorten koodikieli ei ole välttämättä niin tarpeellista, mutta tietenkin poikkeuksia löytyy.

On kuitenkin selvää, että erilaiset koodikielet tulevat olemaan aina mukana elämässämme. Jo erilaiset yhteisöt muodostavat omia koodikieliään, ikinä ei ole mahdollista ymmärtää kaikkea, mutta toisaalta se ei ole tarpeellistakaan.

Moduli VI - Program or be programmed[muokkaa]

Yhteenveto keskustelusta viety myös keskustelusivulle.

Valintojen pakottaminen on loppujen lopuksi melko inhimillistä - asioiden jaottelu eri lokeroihin on osa ihmisten yleistä toimintatapaa. Lokeroituja määreitä on kaikilla tieteenaloilla, alasta riippumatta. Asioiden halutaan olevan analysoitavissa ja ennustettavissa kaavojen ja selitysten avulla – vahvasti myös digitaalimaailmassa. Tietokoneiden tekemät valinnat ovat aina ehdottomia, eikä binäärilukujen välimuotoja tunneta.

Tietyt määreet eivät ole luokiteltavissa niin yksinkertaisesti, ja tulokset eivät kohtaa annettuja vaihtoehtoja. Esimerkiksi sukupuolen määrittely on muuttunut alkuajoista huomattavasti, eikä vaihtoehdoiksi enää käy vain perinteisesti mies tai nainen. Myös luonnontieteet tuovat oman haasteensa luokittelumaailmaan, uusien lajien tunnistaminen ei aina ole yksiselitteistä, eikä suoraa vastausta heti löydetä.

Voiko toisaalta olla täysin valinnoista vapaata maailmaa? Voiko tehdä mitään, jos ei ikinä tee valintoja? Omien valintojen haastaminen ja laajempi ajattelutapa ovat ihmisten etulyöntiasema koneisiin verrattuna – vaihtoehtoja voi määritellä myös valmiiksi annettujen valintojen ulkopuolelta, ja kysymyksenantoa voi tulkita eri tyyleillä. Mutta toisaalta – myös valitsemattomuus on loppujen lopuksi valinta, ja koodattavissa tietokoneen ymmärrettäväksi.

Douglas Rushoffin video perustui koodaamisen ja ohjelmoinnin maailmaan, ja ajatukseen, että kaikki on ohjelmoitavissa – myöskin yhteiskunnalliset rakenteet ja sosiaaliset aspektit. Väitteenä se, että koodaaminen on suurempi askel ihmiskunnan historiassa kuin kirjoitustaito, on melko uskalias, eikä välttämättä tämänhetkinen yleinen, tai edes huomioonotettava mielipide. Koodaamisen ja ohjelmoinnin tärkeys tulee nousemaan uudelle, korkeammalle tasolle tulevaisuudessa, mutta tällä hetkellä tärkeää on lähinnä tiedostaa ohjelmoinnin olemassaolo ja ymmärtää toimintojen taustalla olevat koodit ja ohjelmoinnin tasot.

Riittääkö toisaalta pelkkä tiedostaminen, pitäisikö asioille osata tehdä jotain? Jos vasta ymmärtää, niin ei vielä aktiivisesti tee asioille mitään tai vaikuta. Ja eikö näissäkin asioissa pitäisi mieluummin olla aktiivisesti vaikuttamassa kuin olla passiivinen, hiljainen ymmärtäjä? Kuten videossa todettiin - jos et ole ohjelmoija, olet se, jota ohjelmoidaan.

Muutos on hyvää ainoastaan, jos se saa asiat paremmiksi. Tämän takia moni varmaankin vastustaa kaikkea muutosta viimeiseen asti. Lienee kuitenkin parempi yrittää muuttaa maailmaa jollakin tavalla kuin elää maailmassa, jossa ongelmat tunnetaan.

Moduli VII - Lukemisen uudet tavat[muokkaa]

Yhteenveto keskustelusta viety myös keskustelusivulle.

Keskustelussamme nousi esille erityisesti koulutuksen ongelma siitä, että kaikkien pitäisi oppia samalla tavalla. Toki nykyään jaotellaan oppimistyylejä esimerkiksi visuaalisiin, auditiivisiin ja kineettiseen oppijoihin, mutta loppujen lopuksi nämäkin ovat luokitteluja joihin ihmiset on haluttu ahtaa. Voisikin ajatella jokaisen olevan enemmänkin yhdistelmä näitä luokitteluja kuin absoluuttisesti vain yhtä. Koulutusjärjestelmässä muottiin mahtumattomia saatetaankin pitää automaattisesti huonoina, eikä erilaisuutta nähdä rikkautena. Esimerkiksi liikuntatunnilla arvioidaan samoin kriteerein sekä naperosta jalkapalloa pelanneita että niitä, jotka eivät ole koskaan jalkapalloa nähneetkään. Kärjistäen.

Ilmiöpohjaista oppimista pyritään kuitenkin hyödyntämään entistä enemmän ja tuomaan uusia oppimisen keinoja entisten rinnalle. Ryhmässämme oli positiivinen näkemys siitä, että ehkä olemme oikealla tiellä ja pikkuhiljaa pääsemme tilanteeseen, joka ei eriarvoista oppijoita.

Tätäkin kuitenkin varjostaa jo valmiina moniin ihmisiin istutettu ajatus erilaisista oppijoista. Esimerkiksi Steiner-kouluissa korostetaan huomattavasti enemmän taiteita ja luovuutta.

Ryhmässämme kuitenkin muisteltiin, että nuorempana ajatus Steiner-koulua käyvistä oli suhteellisen negatiivinen. Heitä pidettiin outoina ja suoraan sanottuna jopa tyhmempinä, kuin niin sanottua ”tavallista” koulua käyviä, vaikka tuonkin koulun tarkoitus on johtaa ylioppilastutkintoon siinä missä muidenkin.

Nykyajan ärsykkeisessä maailmassa lapsiin kiinnitetään entistä vähemmän huomiota. Videollakin kyseenalaistettiin adhd, ja siinä varmasti piilee totuuden siemen. Ei haluta kiinnittää huomiota yksilöihin vaan piiloudutaan lääkinnän taakse, jolloin voidaan puristaa kaikki samaan systeemiin ja tuottaa massatuotantona samanlaisia ihmisiä. Nykyajan lapsuus vaatii ehkä enemmän työtä, kuin ennen. Mutta näiden lasten kasvatukseen ja oppimiseen kannattaisi erityisesti panostaa. Tästä hyvänä huomiona nostettiin esille vastikään uutisotsikoissa ollut seksuaali- ja sukupuoli-identiteettijakojen neutralistointi, jossa maallikko sai käsityksen, että kouluissa on vastedes kiellettyä käyttää sanoja ”tyttö” ja ”poika”. Tämähän ei suinkaan ollut varsinainen sisältö.

Myös lukutaito on nykyään aiheena mielenkintoinen. Kun lapsi ei lue kirjoja vaan esimerkiksi pelaa tai lukee sarjakuvia, pidetään sitä huonona asiana. Nykyaikana lapset lukevat kenties jopa enemmän päästessään median äärelle kaikilla vimpaimilla, mitä heillä on käytettävissään. Median sisältö on eri, tietenkin, mutta tällainen media saattaa jo sellaisenaan opettaa paremmin kriittistä medialukutaitoa, kuin nuorten-, lasten- ja fantasiakirjojen lukeminen.

Lukemisen luonne on kuitenkin muuttunut pirstaleiseksi. Pitkiin teksteihin on vaikea keskittyä ja jos yksi teksti ei mahdu yhdelle ruudulle on se jo liian pitkä, jotta siihen jaksaisi tarpeeksi paneutua. Kirjojen lukeminen sen sijaan kehittää kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä ja myös kasvattaa eri tavalla lukijan sanavarastoa kuin vain kaverien Facebook-postausten lukeminen. Kaunokirjallisuuden lukeminen opettaa ymmärtämään ja tulkitsemaan lukemaansa, ja jos ei sitä pidä itseisarvona jo sinällään, niin ainakin se vähentää huijatuksi tulemisen todennäköisyyttä monessa eri tilanteessa.

Tärkeintä on kuitenkin se, että ylipäätään lukee. Monipuolisuus rikastaa ja siksi olisi tärkeä lukea ihan kaikkea mitä luettavissa on.

Muokkaako nykyinen koulutusjärjestelmämme, erityisesti korkeakoulutus, yksilöistä korkeintaan keskinkertaisia luovia toimijoita? Tähän liittyen toisessa aihetta sivuavassa videossa (https://www.ted.com/talks/ken_robinson_says_schools_kill_creativity#t-1149594) mainitaan, että nykyajan julkinen koulutusjärjestelmä yliopistotasolle saakka valmistaa oppilaita ainoastaan yliopistolehtoreiksi, joka osaltaan jatkaa tätä jo käsiteltyä oravanpyörää. Nämä yliopistolehtorin paikan saavuttavat ovat koulutuksensa sekä julkisen koulutusjärjestelmän parhaimmistoa, mutta pestin saavutettuaan harvemmin saavuttavat mitään suurempaa koulumaailman ulkopuolella. Kun taas ei-lehtorit voivat päätyä luoville aloille, jalostaa osaamistaan eivätkä ole sidottuja yhteen muotista vedettyyn alaan. Tämä tietysti hyvin yleistettynä esimerkkinä, mutta saa ajattelemaan.

Moduli VIII - Facebook is manipulating you etc.[muokkaa]

Yhteenveto keskustelusta viety myös keskustelusivulle.

Facebookin manipulaatio ei varmaankaan yllätä ketään, joka on hieman perehtynyt asiaan. Ihmisillä on kuitenkin vaikeuksia ymmärtää, ettei Facebook ole mikään yleishyödyllinen tietopankki, vaan voittoa tavoitteleva yritys, joka pyrkii parantamaan tulostaan kehittymällä, spesifioitumalla ja tarjoamalla uudenlaisia, kattavia mahdollisuuksia mainostajilleen. Kaikki mikä jaetaan Facebookissa on käytännössä myytävänä.

Facebookin manipulaatiota tapahtuu usein tavoilla, joita ei välttämättä edes osaa ajatella. Tutkimuksia voidaan tehdä koko ajan meidän tietämättämme – ja emme tiedä, millaisille asioille meidät tahtomattamme alistetaan. Tutkimuksen etiikka kärsii pahasti, eikä voida puhua tieteellisestä lähestymistavasta.

Eettinen puoli on vahvasti mukana aiheessa, sillä Facebookin hallussa on aivan suunnaton määrä yksityistietoa käyttäjistään – käyttäjistä, jotka eivät tiedä olevansa tällaisten sosiaalisten kokeiden kohteina. Facebookin tutkimuksissa ei jaeta suoraa tietoa käyttäjille tutkimuksen valmistuttuakaan, vaikka niin tieteellisissä tutkimuksissa tulisi tehdä.

Milloin tällaisia tietoja sitten aletaan myydä eteenpäin mainostajille ja yrityksille? Mainonta on jo nyt tarkasti kohdennettua ja yksilöllistä, mutta minkälaisen lisähintalapun Facebook laittaisi mainostajille käyttäjien analysoidusta ”mielentilasta”?

Mainostajat ovat kuitenkin lopulta aika pieni ongelma, mutta entä valtiot ja yhteiskunta? Voiko demokratia kärsiä, jos ihmisille syötetään salakavalasti julkaisuja jonkin agendan mukaan? Demokratia kärsii varmasti, sillä Facebook voisi käännyttää ihmiset esimerkiksi äänestämään vain yhtä ehdokasta, ja ajattelemaan, että toinen ehdokas olisi todella huono vaihtoehto.

Pohtimisen arvoista on myös se, missä määrin koulutus ja sivistyksentaso vaikuttavat manipulaatioalttiuteen. Esimerkiksi varmasti moni alamme korkeakouluopiskelijoista näkee Facebookin kulissien taakse, sillä meillä on siihen tarvittavat henkiset resurssit ja näitä asioita on käsitelty paljon. Tämän voi tietty yhdistää kulttuuriseen epätasa-arvoon koulutetun ja vähemmän koulutetun väestön välillä. Toisaalta kuitenkin koulutetutkin voivat olla todella sivistymättömiä, ja kouluttamattomat todella fiksuja, eli suoria yhtäläisyyksiä tuskin voidaan vetää.

Moduli IX - Lasten ja nuorten mediaympäristöt ja monilukutaito[muokkaa]

Yhteenveto keskustelusta viety myös keskustelusivulle.

Keskustelumme lähti liikkeelle siitä, että ovatko digitaaliset aineistot ongelma lukutaidon kannalta vai eivät? Yksi kärjistetty näkemys oli, että uusien teknologioiden myötä halutaan silti aina pysytellä vanhassa – esimerkiksi kirjan merkitystä lukutaidon kannalta aina vaan korostetaan. Pidetään huolestuttavana, jos ei lueta paperikirjaa. Toisaalta esimerkiksi videolla mainitussa tutkimuksessa nostettiin esille lukemisen monipuolisuus, eli lukutaidon taso riippuu käytännössä siitä, että kuinka monipuolisesti lukee. Ei siis ole pakko lukea paperikirjoja, vaan digitaaliset aineistot ja tekstit ja muut ajavat asian ihan samalla tavoin. Miksi siis tehdään niin jättimäinen ongelma digitaalisesta aineistosta?

Toisaalta ongelmaksi kuitenkin koettiin selkeästi se, että e-kirjojen lukeminen on erilainen kokemus. Digitaalisten kirjojen lukeminen aktivoi eri osia aivoista, kuin paperisen kirjan lukeminen. E-kirjojen lukeminen ei ole myöskään välttämättä yhtä syvällistä eikä lineaarista, kuin normaalien kirjojen lukeminen. Kirjan lukemiseen myös on ehkä helpompi keskittyä, kun kirjalla ei voi tehdä mitään muuta kuin lukea. Tabletilla tai muulla laitteella lukiessa on helpompi eksyä pelaamaan ja käyttämään sosiaalista mediaa lukemisen lomassa. Digitaalisuus siis tekee hallaa keskittymiskyvylle – eli oppiminen ei ole niin syvällistä ja kehittävää.

Monilukutaitoa ajateltaessa haasteellisena pidettiin sitä, että asiat muuttuvat loppujen lopuksi todella äkkiä. Vaikka jotain ilmiötä tutkittaisi nyt, niin voi olla, että tulosten julkistamisen aikaan ilmiö on jo mennyt ohi. Tämä vaikeuttanee myös monilukutaidon opettamista ja vaatii lukutaitoon perehdyttäjiltä aivan jatkuvaa tietotaidon ylläpitoa. Tässä mielessä esimerkiksi opetussuunnitelmat ovat aika kankeita, koska ne muuttuvat hitaasti – täytyisi siis olla pelivaraa ja mahdollista tarttua asioihin aika nopeallakin tahdilla.

Monilukutaidolla on kuitenkin merkitystä kaikkeen mahdolliseen. Kun ymmärrys maailmaa kohtaan lisääntyy, niin esimerkiksi suvaitsevaisuus varmaankin lisääntyy. Ja on tärkeää myös nähdä, ettei teknologia ja sen eri ilmiöt ole missään nimessä uhka – esimerkiksi maahanmuuttajien kotouttamisessa internetin ilmiöistä voi olla hyötyä, sillä vaikkapa lasten maailmassa jotkin ilmiöt ovat oikeasti yllättävän moninaisia. Samanlaisille eläinvideoille nauretaan ympäri maailman, jolloin on jotain yhteistä, minkä pohjalle lähteä rakentamaan. Ehkä monilukutaito myös kannustaa aktiiviseen kansalaisuuteen ja siihen, että ihmiset ajattelisivat omilla aivoillaan. Tietysti vaarana on se, että lukutaito ei kaikesta huolimatta kehity.

Yksi näkökulma keskustelussa oppimisen digitalisoitumisesta oli se, että tämä kaikki mahdollistaa oppimisen monipuolistamisen. Lisäksi oppiminen yhden aihealueen ulkopuolelta on helpompaa, kun ei tarvitse pitäytyä pelkissä perinteisissä yhden aineen oppikirjoissa. On helpompaa tarkistaa tuntematon käsite tai lukea lisää samasta aiheesta toiselta verkkosivulta, kun taas perinteisessä mallissa pitäisi etsiä jopa kokonaan eri kirja – mikä käy työläämmäksi. Eräässä esille tulleessa esimerkissä ala-asteikäinen poika oli alkanut itse seurata Youtubessa ulkomaalaisia ”tubettajia”, ja hänen kielitaitonsa oli parantunut huimasti – oma-aloitteisesti ja vapaa-ajalla. Tämä voi mullistaa oppimista, kun vaan osataan hyödyntää eri mahdollisuuksia.

Pohdinta päättyi ajatukseen, että oma-aloitteinen oppiminen muiden kuin perinteisten oppimateriaalinen kautta kasvattaa siis lasten ja nuorten medialukutaitoa – mutta kaipaa rinnalleen perinteisen oppikirjamallisen lukutaidon, sekä lisäksi kaunokirjallisuutta lukumateriaalien monipuolistamiseksi.

Moduli X - Damsel in distress etc.[muokkaa]

Yhteenveto keskustelusta viety myös keskustelusivulle.

Naisten rooli peli- ja elokuvamaailmoissa on perinteisesti ollut passiivisessa sivuosassa miespuolisten sankareiden hallittavissa. Digitaalisten pelien pelaajista valtaosa olikin ennen miehiä, mutta pelaamisen valtavirtaistuttua myös naisten keskuudessa naishahmojen alisteinen asema on noussut entistä enemmän näkyviin. Anita Sarkeesianin esimerkeissä naiset usein esitetään damsel in distress -asemassa, jolloin vain miespuoliset hahmot voivat vaikuttaa heidän kohtaloihinsa. Nykyään julkaistaan myös pelejä ja elokuvia, joissa naishahmot ovat pääosassa, mutta usein naisten aseman vahvistaminen herättää suurta vastustusta osassa käyttäjäkuntaa.

Alun perin vitsiksi tarkoitettu Bechdel-testi osoittaa valtaviihteen vinoutuneen sukupuoliroolituksen, jossa yleisön odotetaan käsittelevän tilanteita lähes poikkeuksetta mieshahmojen näkökulmasta. Tyypillinen esimerkki naisten roolien monipuolisuudesta on James Bond-elokuvasarja, jossa nainen on joko rakkauden kohde tai seksikäs vihollinen. Trendi on ollut vahvasti esillä elokuvien lisäksi pelimaailmassa. Lähihistoriasta löytyy monta digitaalisista peliä, jossa miespuolinen pelaajahahmo harrastaa seksiä naispuolisen hahmon kanssa. Esimerkiksi vuoden 2010 God of War III -pelissä on kohtaus, jossa naishahmot kommentoivat pelaajahahmon quick time event -suoritusta sängyssä Afroditen kanssa. Lisäksi useat pelit esittelevät ryhmän sankarihahmoja, joista ainoastaan yksi on nainen. Sarkeesian kutsuu ilmiötä nimellä The Smurfette Principle smurffikylän ainoan naishahmon mukaan. Usein kyseisenmallisissa tilanteissa naishahmo esitetään yhden tai useamman mieshahmon rakkauden kohteena ilman mainittavampaa hahmonkehitystä tai juonikaarta. Lisäksi naishahmot usein esitetään seksiobjekteina siitäkin huolimatta, että nämä olisivat pelattavia hahmoja. Esimerkiksi Bayonetta-sarjan pelihahmo ja useat Overwatch-pelin naiset kuvataan mahdollisimman kireissä tai paljastavissa vaatteissa.

Yleistyvässä määrin naisia kuitenkin esitetään viihteessä myös aktiivina osallistujina ja sankareina. Esimerkiksi vuoden 2013 hittipeli The Last of Us kertoo nuoren Ellien kasvutarinaa miespuolisen sankarin rinnalla, ja uusimmat Tomb Raider -pelit tarjoavat tuoreemman näkökulman Lara Croftin tarinaan. Lisäksi Mass Effect -roolipelisarjassa pelaaja saa itse valita sukupuolen miehen ja naisen välillä, ja tarinassa hahmo voi päätyä romanssiin useiden sukupuolten (ja avaruusrotujen) edustajien kanssa. Aktiivisia ja voimakkaita naishahmoja on kuvattu menestysviihteessä toki aiemminkin. Esimerkiksi vuoden 1982 Conan barbaari -elokuvan Valerialla voidaan katsoa olevan oma juonikaarensa sekä omat motiivinsa, mutta vastaavanlaiset tapaukset ovat vielä 2010-luvulla melko harvinaisia kassamenestyksissä. Usein elokuva- ja pelimaailmojen naisia yhdistää juuri motiivien heikkous. Naiset toimivat viihteessä yleensä miesten ehdoilla ja miesten puolesta sen sijaan, että näillä olisi itsekkäitä ja inhimillisiä tarkoitusperiä.

Useat tuoreet esimerkit pelien ja elokuvien tuotannosta kuitenkin paljastavat voimakkaita asenteita naishahmojen aktiivisempaa esittämistä kohtaan. Esimerkiksi tuore Ghostbusters-uusioversio esittelee täysin päinvastaisen sukupuoliasetelman kuin mihin yleisö on tottunut. Chris Hemsworth esittää naissankareiden seksikästä, yksinkertaista sihteeriä, ja asetelma on herättänyt suurta raivoa elokuvan tekijöitä kohtaan. Vastaavasti pelimaailmassa Battlefield I lupasi tarjota pelattaviksi hahmoiksi myös naissotilaita, mutta suuren vastustuksen takia kehittäjä päätti luopua suunnitelmasta. Julkaisija vetosi historialliseen realismiin, vaikka peli itse asiassa ottaa suuria vapauksia esimerkiksi kaluston ja aseiden suhteen. Sukupuoliroolien kääntäminen päinvastaiseksi viihteessä koetaan kenties jonkinlaisena uhkana sellaiselle viihteelle, mihin suuri osa yleisöstä on jo tottunut, mutta luultavasti suuri syy vastustukselle on myös yleinen asenne naisia kohtaan. Juuri nämä reaktiot kuitenkin paljastavat sen, että vastaavanlainen perinteisen viihteen haastaminen uusilla näkökulmilla on tarpeellista. Feministisemmän otteen vastustaminen viihteessä havainnollistaa sitä, että perinteiset viihteessä esitetyt näkökulmat sukupuolirooleista ovat vallalla myös ympäröivässä yhteiskunnassa.

The Smurfette Principle https://www.youtube.com/watch?v=opM3T2__lZA

Battlefield I Historical Accuracy http://motherboard.vice.com/read/battlefield-1-historical-accuracy