Mediakasvatus ja uudet lukutaidot/Syksyn 2016 kurssi/Oppimismodulit/moduli IX-keskusteluun

Wikiopistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Näpistelijät[1]

Reijo Kupiaisen esityksessä Lasten ja nuorten mediaympäristö ja monilukutaidot tuotiin esille useamman tutkimuksen tuloksia. Osittain samoja asioita oli tullut esille jo aikaisemmissakin videoissa. Pohdimme yhteiskunnan muutosta suhteessa median muutokseen ja median käytön muutokseen. Erilaisten digitaalisten aparaattien käyttö alkaa todella jo vauvaiässä vanhempien sylistä käsin. Media on helposti saavutettavissa. Kaupallisuus ja markkinointi ovat tulleet vahvasti osaksi lasten ja nuorten elämää. Meitä seurataan, meistä kerätään tietoa ja markkinointia kohdennetaan tekemistemme perusteella. Kriittinen lukutaito on tässä tarpeen.

Pohdimme visuaalisten kanavien tärkeyttä. Videolla kerrottiin, että kuvaan liitetään yleensä teksti ja mekin totesimme, että usein näin onkin. Verrattuna muutamia vuosia taaksepäin, nykyisin datakaistaa ja tallennustilaa riittää, joten kuvien postaaminen on jo niin rutinoitua toimintaa, ettei välttämättä tekstiä viitsitä kirjoittaa, pelkkä kuva kertoo kaiken. Ja usein kuvaan vastataan kuvalla. Kuvia myös näpsitään nykyisin valtavia määriä. Tuttujen kesken Whatsappissa ja Snapissä niitä lähetellään surutta, mutta yleensä vain valikoidut kuvat päätyvät laajempaan jakoon.

Mietimme omia tuntemuksiamme lukemisen suhteen, e-kirja vs. paperinen versio. Totesimme mahdollisesti todeksi sen, että e-kirjan lukeminen ei ole niin syvää. Johtuneeko siitä, että siitä on niin helppo siirtyä tarkastamaan sähköpostia tai googlettaa jokin mieleen ponnahtanut asia verkosta.

Keskustelimme koulun, kodin ja harrastusten yhdistämisestä. Millaiset harrastukset ovat ’hyväksyttyjä’ koulumaailmassa? Esimerkiksi yläasteikäisten keskuudessa saattaa olla hyvinkin rajattua miten pukeudutaan ja mikä harrastus on ok. Tällaisessa tilanteessa oppilas saattaa suojata itseään esimerkiksi pitämällä innokkaan fanifiktio-bloggaamisen täysin koulun ulkopuolisena toimintana.

Kolmas-tila jäi meille hieman mysteeriksi. Videon lopussa kuulijakysymys johdatti keskustelun kirjastoon kolmantena tilana. Vai voisiko se olla jokin nuorisotila, vai ehkä vanhemmillekin sopiva? Video ei antanut esimerkkejä. Kirjasto voisi olla hyvä vaihtoehto, ovathan kirjastot jo laajentaneet toimintaansa. Kirjastot ovat nykyään panostaneet mukavaan oleskeluun ja viihtymiseen. Tästä pääsimmekin aiheeseen, josta tuli eriäviä mielipiteitä. Onko tarpeen saada kirjastosta lainaksi kipukoukkua, sateenvarjoa, kävelysauvoja, pelejä yms. ? Toisaalta, jotkin kapistukset tuntuvat kirjastoon kuulumattomilta, mutta jospa siinä samalla tulee lainattua kirjoja, voimaannuttua ja sivistyttyä jollain tapaa, niin olkoon menneeksi, hankitaan lainattavaksi myös kipukoukkuja.

Pohdiskelimme tutkimusten tuloksia ja meistäkin tuntui melko luontevalta, että monipuolinen lukeminen (digi&paperi) ja toimiminen verkossa (ei pelkkää pelaamista) tuottaa hyvän lukutaidon. Luottamusta omiin taitoihin myös korostettiin. Mietimme myös olisiko osa tytöistäkin siirtynyt hieman enemmän pelaamisen puolelle? Tyttöjen lukuinto on kuitenkin vielä hyvällä tasolla, emmekä pelien pelaamistakaan ihan pahana pitäneet. Strategiapelien pelaaminen vaatii älyä ja aktiivisuutta. Sen sijaan TV:n katsominen passivoi enemmän ja totesimme pelien pelaamisen olevan kuitenkin lähempänä lukemista.

Pääsimmekin lempiaiheeseemme, motivointiin, johon meillä ei ollut selkeää vastausta tälläkään kertaa. Sirkustoiminnaksi koulua ei toki saisi päästää, mutta olisi hyvä antaa erilaisia, motivoivia, vaihtoehtoja opiskeluun. Oppilaat oppivat niin monin eri tavoin ja näiden yhdistelmin: nähdessään, kuullessaan, tehdessään ja myös lukiessaan. Miten näitä kaikkia voisi tuoda paremmin koulumaailmaan? Monenlaisia apuvälineitä, esim. digitaalisia, olisi tarjolla laajentamaan vaihtoehtoja. Opiskelumateriaalia löytyy varmasti englanniksi valtavat määrät, mutta suomeksi vähemmän. Resursseja ei taida löytyä materiaalin tekemiseen. Täysin vapaata kouluohjelmistoa emme kuitenkaan kannattaneet, jokin perusrunko olisi oltava. Eihän nuorena voi tietää mitä olisi tarpeen opiskella. Itselle sopivia, oppilaslähtöisiä, oppimistapoja olisi hyödyllistä löytää jo nuorena. Vapaamielisiä kun olemme, niin lähdimme jo pohtimaan onko pakko opetella rättikässää/teknistä kässää, jos ei halua. Voisiko taito- ja taideaineista tehdä ensin lyhyen läpikäynnin ja sen jälkeen saisi valita mihin näistä tahtoisi perehtyä tarkemmin?

Ryhmä Pallo

Monilukutaito

-kuvaako käsite mielestänne nykytilannetta? -uusi käsite -korostaa eri medioita ja erilaisia tekstejä, tulkintaa ja ymmärtämistä, kritiikin tärkeyttä ja ennenkaikkea omaa tuottamista -nämä kaikki ominaisuudet nähtiin myönteisinä, aktivointi tärkeää -näkyykö lukutaitokäsitteen muutos monilukutaidoksi koulussa tai kirjastossa? -emme osanneet oikein sanoa -ehdotuksia siitä, miten sanataiteen (luovan kirjoittamisen) välineitä voisi käyttää osana medialukutaidon opetusta, sopisi hyvin yhteen monilukutaitokäsitteen tuottamisaspektin kanssa -luovuuden merkitys, kirjoittamisen ja ajattelemisen yhteys -kirjoittaminen ja tekstin tuottaminen taitona, jonka oppiminen on monisyisempää kuin koulun ainekirjoitus, asiatekstienkin tuottamiseen tarvitaan luovuutta -tuottamisaspekti liittyy myös oman itsen hahmottamiseen -> se mitä teemme kertoo meistä muille ja itselle, kirjoittaminen ja muiden tekstien tuottaminen vaikuttaa identiteettiin

-erilaiset lukutaidot taulukossa -monilukutaitoisten hyvä pärjääminen positiivinen havainto -kritisoimme testiä: onko perinteisen lukutaidon mittaaminen paras tapa mitata lukutaitoa tai monilukutaitoa? -tuloksissa yllätti keskimääräisesti kaikkea lukevien huono sijoittuminen -mietimme poikien lukemista ja sitä miksi pojat eivät lue -erityisesti näimme riskinä yksipuolisesti mediaa kuluttavien huonon pärjäämisen testissä -> suurin osa poikia tässä ryhmässä -miten pojat saisi kiinnostumaan monipuolisemmasta lukemisesta? -klusterit epäselvät

-poikien suuret osuudet pelaajissa: pellillistymiskehitys -> miksi kukaan ei ole huolissaan tai edes mieti, miten tytöt tulevat pysymään mukana tässä kehityksessä siitä huolimatta, että pelit selkeästi poikien aluetta? -ehkä perinteinen lukutaito edelleen arvostetuin , joten huoli kiinnittyy siihen? -tulevaisuuden asioista huolehtiminen ei vielä ajankohtaista, näemmä vasta viiveellä miten lukutaito muuttuu -selvää on, että digitaalisen kulttuurin ymmärtämisen tärkeys korostuu -miten vain perinteisesti lukevat pärjäävät silloin?

-lisäksi pohdimme sitä, miten kouluun on haluttu tuoda erilaisia koulun ulkopuolelta tuttuja tekstin lukemisen ja tuottamisen tapoja -luentovideolla näkökulma, että kaikki kiinnostuksen kohteita ei haluta tuoda julki koulussa -koulumaailman dynamiikka voi vaikuttaa monella tapaa, esim. kiusaaminen -oppilailla oikeus salata kiinnostuksenkohteensa -ehkä voisi tuoda jotain välineitä koulumaailman ulkopuolelta, mutta ei niinkään sisältöjä?

-kolmannet tilat vastauksena, perustuvat vapaaehtoisuuteen, mutta jotain ohjausta kuitenkin saatavilla -hallitseeko auktoriteetti silti? -vapaaehtoisuuteen perustuvat rajapinnat kodin ja koulun välillä -kirjastot, kerhot

-kokemukset kirjoittajayhteisöstä kolmantena tilana: -ohjaaja kontrolloi ryhmää niin, ettei siinä ole kiusaamista, mutta pitää toiminnan muuten vapaampana kuin koulussa -aina hyvät ja huonot puolet ja vapauden määrä vaihteleva, riippuu ohjaajasta -voiko netissä olla tällaisia vapaita alustoja? onko tarvetta tällaisille paikoilla, jotka eivät ole netissä? -ohjatumman keskustelun paikkojen esittely osana medialukutaidon opetusta, erilaisten nettitilojen esittelyt -pienemmät ryhmät toimivat usein paremmin, ryhmän kasvaessa moderointi vaikeutuu


Team Jäärä

Mediaympäristö ja sen muutos

Keskustelimme vauhdikkaasta mediaympäristön muutoksesta, joka on tapahtunut 2000-luvulla. Erilaisia ohjelmistosovelluksia on tullut ja tulee nettiympäristöön käyttäjille tarjolle kiihtyvällä vauhdilla. Sovellusten suosituimmuus lasten, nuorten ja aikuisten käytössä on muuttunut ajan myötä. Lisäksi lapset, nuoret ja aikuiset voivat olla kiinnostuneita käyttämään erilaisia sovelluksia. Keskustelimme siitä, että esiin on noussut erilaisia haasteita yksilön nettikäyttöön liittyen. Esimerkiksi netissä "pitäisi" olla koko ajan tavoitettavissa tai ainakin muut olettavat niin sekä toisinaan odotetaan, että pitää vastata viesteihin nopeasti ja lyhyesti. Lisäksi netissä pitää olla koko ajan hereillä myös tietoturva-asioista.

Pohdimmekin, pitääkö aina olla ottamassa uusimmat sovellukset käyttöön, kun niitä syntyy koko ajan lisää? Vai olisiko parempi keskittyä huolellisemmin muutamiin, hyväksi todettuihin. Jatkuva tekninen päivittyminen laitteiden ja sovellusten osatalta vaatii osaamista ja paneutumista, jolloin voi jäädä itse tiedon sisältö ja asioiden syvällinen tarkastelu vähemmälle huomiolle. Ajattelimmekin, käykö niin, että yksilö hankkii ja omistaa "monimutkaisen kynän", mutta hän ei osaa kirjoittaa sillä mitään erityisen järkevää.

Taitavasti uutta teknologiaa käyttävien diginatiivien sukupolvesta hehkutetaan, mutta se ei ole mikään itsestäänselvyys. Olennaiset digitaidot eivät kehity pelkästään leikkimällä hienoilla tekniikkaleluilla, vaan niitä pitää järjestelmällisesti opettaa. Kouluissa onkin huomattu, että monille diginatiiveille lapsille ja nuorille jo tietotekniikan perustaitojen, kuten sähköpostin tai liitetiedostojen käytön hallitseminen saattaa tuottaa vaikeuksia (Latvala 2016).

Oppimisen tarkastelussa on mielestämme hyvä huomioida myös, että kodissa ja koulussa voi olla teknologinen osaaminen ja teknologiset välineet aivan eri tasolla. Videossakin tuli tämä esille ja siellä puhuttiin ns. kolmannesta tilasta, mikä on kodin ja koulun välissä oleva mediatila, jossa oppimista tapahtuu, eli oppimista tapahtuu yhä enemmän koulun ulkopuolella. Lisäksi oppilaiden osaamisen taso teknologian käytössä ja tiedon käsittelyssä voi vaihdella paljonkin - miten voimme sitä parhaiten kehittää ja tukea?

Monilukutaito

Videolla mainittiin, että uudessa opetussuunnitelmassa monilukutaito on taitoa tulkita, tuottaa ja arvottaa erilaisia viestejä. Se on myös sekä kykyä hankkia, muokata, tuottaa, esittää ja arvioida tietoa eri muodossa, ympäristössä ja tilateissa eri välineillä. Monilukutaito liitetään yksilön identiteettiin, kriittiseen ajatteluun, oppimisen taitoihin ja eettisiin kysymyksiin kulttuurisesti moninaisessa maailmassa. Lisäksi monilukutaito perustuu laajaan tekstikäsitykseen, ei sen ymmärtämiseen että tekstit ovat puhuttuja ja kirjoitettuja, kuvallisia ja äänellisiä sekä näiden yhdistelmiä. (OPH 2014.)

Monilukutaidossa on kyse lukemisen, kirjoittamisen ja tuottamisen osaamisalueesta (Kupiainen & Kulju & Mäkinen 2015). 2006 ilmestynyt OECD:n raportti Uudentyyppiset oppilaat antaa ensisijaisuuden kuville ja moniajolle. Mielestämme moniajon (multitasking) käyttäminen ei ole niin tuloksellista kuin keskittyminen johonkin asiaan, kuten videossakin tuli esiin. Nykyisin ei välttämättä keskitytä sen enempää kavereiden kanssa jutteluun kuin opiskeluun tai muuhunkaan työskentelyyn ilman, että samanaikaisesti selaillaan nettiä mobiililaitteella.

Videossa tuli esille, että tieto ja sen hankinta ei ole enää lineaarista - esimerkiksi luetaan pala sieltä ja täältä eli hypitään ja selaillaan, jolloin ei lueta alusta loppuun. Tämä näyttäytyy myös kirjalukemisen ja e-kirjalukemisen eroina. Mielenkiintoista oli kuulla, että digikirja aktivoi eri osia aivoista kuin tavallinen kirja. Digitekstin lukeminen ei ole yhtä syvällistä. Toisaalta todettiin, että digikirjaa on helpompi lukea lineaarisesti kuin selailla. Mielestämme kuitenkin myös digikirjan selailuun tottuu nopeasti.

Tiettynä aikakautena syntyneistä ihmisistä käytetään nimitystä diginatiivi. Kupiainen totesi videolla, että mitään yhtenäistä sukupolvea ei kuitenkaan ole, vaan on hyvin erilaisia lapsia. Siksi pitäisi myös tunnistaa erilaisia digimedian käyttötapoja erilaisten lasten kohdalla. Lisäksi kodin ja koulun väliset erilaiset lukutavat voivat olla hyvinkin erilaiset - miten nämä saadaan kohtaamaan? Oppimistahan tapahtuu myös muualla kuin koulussa ja kotona.

Kupiainen toi esiin myös sen, että monet hankkivat syvempiä taitoja kirjoittamiseen ja lukemiseen koulun ulkopuolella (esim. tarinan kerrontaa peliin liittyen, fanifiktioita), mutta koulussa näistä ei välttämättä tiedetä mitään. Tosin oppilas ei välttämättä halua tuoda tätä osaamistaan esille. Toisaalta koulun ulkopuolelta olisi hyvä saada näitä mukaan, koska näistä oppilas on usein innostunut ja asioita voisi liittää muuhun opetukseen. Siinä onkin haaste opettamiseen, miten saadaan oppisisällöt ja omat kiinnostukset vaikka harrastuksista paremmin yhdistettyä niin, että oppilaiden osaamiset oppisisältöjen tavoitteissa kasvavat. Tähän pyritään mielestämme myös juuri ilmiöpohjaiseen oppimiseen painottumisella. Haastena on samalla, että opetuksessa pitää pyrkiä tukemaan oppilaita niin, että jokainen saavuttaa vähintään tietyn osaamisen tason. Entä miten tuetaan oppilaita niin, että he oppivat soveltamaan tietoa yhä enemmän ja oppivat tekemään myös omia johtopäätöksiään.

Keskustelimme myös siitä, että oppilaalle on annettava mahdollisuus kehittää erilaisia tapoja, joilla hän voi osallistua aktiivisesti yhteiskuntaan - näin vaikutetaan myös kulttuuriin ja sen kehittymiseen. Totesimmekin, että nykyisin suuntaus on ollut se, että ihmiset ovat enemmän somen viihteen vastaanottajia ja tiedon etsijöitä kuin itse tiedon tuottajia somessa. Oppijoille pitäisi opettaa taitoa, jotta he oppisivat tuottamaan ja tekemään erilaisia tuotoksia myös netissä - esimerkiksi animaatiopajoja hyödyntämällä. Oppimisen näkökulmasta ja Kupiaisen esille ottaman medialukutaidon prosessin (Kupiainen 2008) näkökulmasta osallisuutta pitäisi kehittää, jotta ei tyydytä vain valmiina oleviin sisältöihin ja niiden vastaanottamiseen, vaan ollaan valmiita myös itse suunnitelemaan ja tuottamaan.


LÄHTEET:

  • Kupiainen, R., Kulju, P. & Mäkinen, M.2015. Mikä monilukutaito? Teoksessa T. Kaartinen (toim.) Monilukutaito kaikki kaikessa. Tampere: Tampereen yliopiston normaalikoulu.

Latvala, Jussi 2.5. 2016. Wordia ei osata käyttää, sähköposti on mysteeri – onko “diginatiivien” teinien hehkutuksella mitään pohjaa? http://yle.fi/ylex/uutiset/wordia_ei_osata_kayttaa_sahkoposti_on_mysteeri__onko_diginatiivien_teinien_hehkutuksella_mitaan_pohjaa/3-8849016




Mummot pilvessä

Ryhmämme koki hyvin mielenkiintoiseksi sen, kuinka visuaalisuus on lisääntynyt mediaympäristöissä jatkuvasti. Samanlaista kehitystä on havaittavissa myös internetympäristöjen ulkopuolella ja se tulee luomaan omat haasteensa perinteiselle lukutaidolle, joka tiedettävästi ei voi kehittyä, jos sitä ei harjoita. Ryhmän keskuudessa myös pohdittiin, onko mediaympäristöissä lisääntynyt visuaalisuuden merkitys myös voinut jollakin tavalla rappeuttaa ihmisten kirjoitustaitoa yleensä. Moderneissa internetympäristöissä on mahdollista havaita paljon huolimatonta kirjallista ilmaisua, joka ei asetu perinteisiin kieliopin tai oikeinkirjoituksen raameihin.

Monilukutaitoja käsitellessä muodostui yksi ryhmämme keskeisimmistä huomioista koko kurssiin liittyen. Mielestämme ei ole järkevää puhua monilukutaidosta, sillä modernien mediaympäristöjen lukemiseen ja tulkitsemiseen liittyy keskeisesti myös aktiivinen toimijuus ja osallistuminen. Lukemiskontekstissa aktiivinen toimijuus voidaan ymmärtää kirjoittamisena. Tämän johdosta olisikin mielekkäämpää puhua monilukitaidoista eikä vain monilukutaidoista, sillä monilukutaitotermiin ei sisälly aktiivisen sisällöntuottamisen ulottuvuutta.

Ryhmämme löysi videosta myös kritiikin aihetta. Koimme kummalliseksi, kuinka videolla käsitellyssä tutkimuksessa paljon digitaalisia ympäristöjä käyttävien henkilöiden kategoria kattoi vain digitaalisia pelejä pelaavat henkilöt. Ihminen voi olla digitaalisten ympäristöjen suurkuluttaja eikä välttämättä pelaa pelejä lainkaan. Tämän kategorian olisi voinut nimetä suoraan ”digitaalipelaajiksi”, jos kategoria koostui vain digitaalisten pelien pelaajista. Ryhmä ei myöskään näe PISA-testejä mitenkään hyvänä osaamisen mittarina, koska ne mittaavat lähinnä matemaattista ja luonnontieteellistä osaamista eivätkä lainkaan luovuutta tai kieliä.

Ryhmä suhtautui vaihtelevasti siihen, kuinka uusia lukutaitoja on mahdollista saada toimimaan kouluympäristössä. Monilukutaidon edut kyllä tiedostettiin, mutta niiden käyttöön ottamisessa nähtiin haasteita. Tätä perusteltiin esimerkiksi sen kautta, että kouluinstituutio itsessään on ongelmallinen eikä aktivoi nuoria. Samaan aikaan kouluinstituution elämään rakennetta tuova vaikutus kuitenkin tiedostettiin. Samat ongelmat nähtiin myös siinä, että kirjasto ottaisi itselleen roolin eräänlaisena koulu- ja vapaa-aikaympäristön välisenä tilana. Kirjastoon instituutiona ja tilana nähdään liittyvän samanlaista epäkiinnostavuutta kuin kouluun. Siellä ei tee mieli viettää aikaa. Siksi sekä koulu- että kirjastoinstituutioiden luonnetta tulisi pyrkiä muuttamaan siten, että ne vaikuttaisivat houkuttelevammilta lapsille ja nuorille.

Videolla esitettiin multitaskaamisen olevan ilmiö, joka liittyy erityisesti nuoriin. Ryhmämme mielestä tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, koska multitaskaamista on havaittavissa myös vanhempien ikäryhmien keskuudessa. Multitaskaaminen pitäisikin nähdä ennen kaikkea teknologioihin ja mediaympäristöihin liittyvänä ilmiönä eikä niinkään tietyn ihmisryhmän erityispiirteenä. Ryhmämme jakaa näkemykset siitä, ettei multitaskaaminen ole yhtään tehokkaampi tapa suorittaa tehtäviä. Päinvastoin se voidaan nähdä jopa tehottomampana. Ryhmämme totesikin, että multitaskaaminen on ennen kaikkea tehokas ajankäytön muoto. Aika tuntuu menevän nopeasti eikä mitään saa kuitenkaan aikaiseksi.


Motivaatiomadot

Luentovideo oli jo entuudestaan tuttu ryhmällemme, sillä olemme katsoneet sen myös jollain aikaisemmalla kurssilla. Video oli myös jo ehkä vähän vanha siinä mielessä, että siinä puhuttiin vasta tuloillaan olevasta OPSista, vaikka sen käyttöönotto on jo aloitettu. Olisikin mielenkiintoista pian kuulla ja nähdä luentovideoita tai muuta materiaalia siitä, miten uusi OPS on lähtenyt toimimaan käytännössä. Olisi myös kiinnostavaa tietää, miten opettajat ottavat uuteen OPSiin sisällytetyn monilukutaidon käsitteen huomioon opetuksessaan.

Videolla puhuttiin siitä, miten mediaympäristöt ovat muuttuneet visuaalisempaan suuntaan. Teknologisen kehityksen myötä visuaalisen sisällön tuottaminen on helpompaa, sillä esimerkiksi kuvan ottamiseen ei tarvitse enää välttämättä erillistä kameraa, vaan kaikki hoituu yhdellä ja samalla laitteella. Lisäksi visuaaliset sisällöt mahdollistavat tehokkaan tiedonjakamisen, sillä kuvien katsominen on nopeampaa, kuin pitkien tekstien lukeminen, mihin nykyihmisiltä ei aina tunnu löytyvän aikaa. Kuvat myös erottuvat tekstiä paremmin valtavan informaatiomäärän virrasta.

Kuvia kuitenkin usein täydennetään tekstillä, kuten videollakin mainitaan. Kuvatekstit täydentävät kuvia esimerkiksi Facebookissa ja Instagramissa, ja Snapchatissakin kuvaansa on mahdollista täydentää tekstipätkällä. Tekstit eivät siis ole kadonneet tai edes katoamassa, mutta niiden sisältö ja rakenne ovat paljolti muuttuneet. Kaiken oleellisen tiivistäminen kuvatekstiin vaatii kirjoittajalta innovatiivista kykyä tiivistää sisältöjä ja teemoja pieneen tilaan. Kuvatekstien rakennetta elävöittävät lisäksi esimerkiksi hashtagit ja emojit. Monesti suhde on myös päinvastainen, ja kuvat toimivat tekstin täydennyksenä. Tilanne on niin toki perinteisissäkin teksteissä, mutta verkkoteksteissä mahdollisuudet korostuvat, sillä kuvien lisäksi tekstiä voi täydentää esimerkiksi videoilla ja äänillä. Myös verkkoteksteissä olevat hyperlinkit johtuvat lukijaa uusille poluille, uusien tekstien, videoiden ja kuvien ääreen.

Mielestämme visuaalistuminen tulee ottaa huomioon myös koulumaailmassa ja opetuksessa, ja sitä on osattava hyödyntää oppimisen tukena. Tarkoituksena ei kuitenkaan tulisi olla, että kouluista tulisi liiallisessa määrin hauskoja viihdekeskuksia, vaan uusia tuulia tulisi ottaa osaksi koulumaailmaa sopivissa määrin. Jatkuvat ärsykkeet voivat puuduttaa oppilaan, eivätkä kaikki oppilaat välttämättä nauti jatkuvista uusista innovaatioista, vaan oppilaat saattavat hyvin kaivata myös perinteisempiä toimintamalleja. Myös "tylsät" ja perinteiset tekstit kuuluvat osaksi monilukutaitoa, ja myös niitä on osattava hyödyntää esimerkiksi työelämässä. Koulun ja arkielämän välille tulisi luoda hyvä suhde ja niin sanottu kolmas tila, josta videollakin puhuttiin. Videon lopussa nouseekin esiin kommentti siitä, voisiko mahdollisesti kirjasto toimia tuona kolmantena tilana. Se voisi olla toimiva ratkaisu niin kouluille, mutta myös kirjastoille, jotka ovat jatkuvasti uudistuspaineiden puristuksessa. Avaintekijänä koulujen kirjastojen välisessä yhteistyössä on kuitenkin se, että oppilaat saavat mennä kirjastoon omasta vapaasta tahdostaan, eivätkä esimerkiksi opettajan pakottamana. Lisäksi kirjastojen tulisi mahdollistaa oppilaille sopivat tilat kohtuullisen välimatkan päästä, jotta ajatus voisi toteutua myös käytännössä.


Tietojenkäsittelytieteilijöiden ryhmä

Keskustelussa huomasimme, että tämä luentovideo keräsi kiitettävästi aiheita aiemmista moduleista ja onnistui yhdistämään niitä saman esityksen alle. Päällimäisenä luentovideo tuntui herättävän keskustelua koulujen kehityksestä, kuvalukutaidosta, mediaympäristön muutoksesta ja multitaskauksesta.

Luentovideolla puhuttiin siitä, kuinka koulut ovat jääneet jälkeen viimeisten vuosikymmenten kehityksestä, ja kuinka niiden opetusmetodit ja mallit ovat turhan vanhanaikaisia. Ryhmämme tuntui olevan erimielinen tästä oletuksesta. Katsoimme, että ainakin Suomen koulujärjestelmä on pyrkinyt pysymään kehityksen mukana ja onnistunutkin siinä melko kiitettävästi. Erilaiset mediaympäristöt ovat arkipäiväistyneet opetuksessa ja koulut pyrkivät hyödyntämään uusia teknologioita opetuksen apuna. Huomioimme, että tämä kehitys on kuitenkin tapahtunut harppauksittain viimeisen muutaman vuoden aikana, joten luentovideon sisältö on saattanut näinkin lyhyessä ajassa jo hieman vanhentua. Ehkä tärkein ja yhtenäisin mielipide ryhmämme sisällä oli se, että koulujen tehtävänä on hyödyntää myös perinteisiä menetelmiä ja toimia eräänlaisena siltana vanhan ja uuden maailman välillä. Koulun tulee instituutiona tarjota oppilaille tarttumapintaa tulevaisuuteen, nykypäivään ja myös perinteisiin.

Sivusimme keskustelun aikana myös mediaympäristön muutosta ja siihen liittyvää multitaskausta. Uudet teknologiat ovat lisääntyneet ja arkipäiväistyneet kiihtyvällä tahdilla ja mahdollistaneet niiden osalta aivan uudenlaisen saavutettavuuden. Lasten kohdalla tämä tarkoittaa sukellusta alati kasvavaan mediaympäristöön jo peräti 1-vuotiaasta lähtien, jolloin uudella sukupolvella on merkittävät valmiudet erilaisten medioiden hyödyntämiseen monenlaisilla tavoilla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki diginatiiveihin kuuluvat olisivat samalla tavalla kiinnostuneita teknologian käytöstä, vaan taitotasot eri teknologioiden välillä ja sisällä vaihtelevat suuresti. Mediaympäristön muutokseen liittyy vahvasti myös nimenomaisesti diginatiivien omaksuma multitaskaus. Keskustelimme sen hyödyistä ja haitoista, ja tulimme lopulta siihen lopputulokseen, että multitaskaus on enemmän haitallista kuin hyödyllistä. Moneen asiaan keskittyminen jakaa ihmisen rajallisia kognitiviisia resursseja ja hyötynäkökulmia on lopulta vaikeaa löytää. Joko asioiden suorittaminen kestää kauemmin, tai niiden lopputulos on vajaavainen. Pohdimme myös siihen liittyen, että onko kuinka toivottavaa antaa lapselle tai nuorelle käyttöön opetuksen rinnalle digitaalinen laite, mikäli sen avulla voi keskittyä oppimateriaalin ohella myös epäolennaisiin asioihin.

Ehkä eniten keskustelua herättänyt aihe oli kuvalukutaitojen muutos ja kehittymisen tarve. Huomioimme yhtenä esimerkkinä voimakkaasti yleistyneet meemit, jotka elävät ainaisessa muutoksessa, ja jotka vaativat niiden kuluttajalta melko hyvää kuvalukutaitoa. Tulimme keskustelussamme siihen johtopäätökseen, että kuvalukutaidon oppiminen on usein informaalia oppimista, koska se tapahtuu usein koulun ulkopuolisissa tilanteissa ja omien mielenkiinnonkohteiden avustuksella. Mielenkiintoista tässä uusien medioiden suosimassa kuvainformaation yleistyneessä käytössä on se, että myös ns. vanhat mediat, eli sanomalehdet ovat alkaneet käyttää enenevissä määrin erilaisia infograafeja ja muuta kuvistusta tukemaan kirjallista viestintää. Tämä on synnyttänyt eräänlaista kilpailua medioiden välille siitä, että kuka onnistuu parhaiten tarjoamaan saman informaation kuvamuodossa. Kuvalukutaito on siis taitona sellainen, että se elää koko ajan muutoksessa. Tuo ominaisuus tekee siitä vaikean kouluopetuksellisesta näkökulmasta, vaikka sitä kulutetaan ja hyödynnetäänkin enenevissä määrin erilaisten medioiden tukemana.

Se on tosiasia, että uusien teknologioiden vyöryminen markkinoille on muuttanut myös mediakenttää suurin harppauksin. Tämä asettaa niin koulun kuin yksilönkin uuteen asemaan muuttuvan maailman edessä. Tulevaisuudessa medialukutaidot tulevat olemaan yhä tärkeämmässä asemassa ja lopulta määrittävät sitä, miten jokainen meistä toimii alati muuttuvassa mediakentässä.

Ryhmä AB+

Tarkemmin käydystä keskustelusta löytyy ryhmän sivuilta.

Hetkinen, eikö näistä samoista asioista puhuttu paljon johdantovideossakin. Erilaisista oppijoista ryhmämme mielipiteet olivat pysyneet melko samoina, vaikka aikaa oli ehtinyt kulua moduulien välillä. Pohdimme kuitenkin enemmän konkreettisia esimerkkejä mahdollisista kehityksen suunnista. Totesimme, että opettajien täytyy sekä kyetä innostamaan oppilaita ja käytännön esimerkeillä näyttää, että nämä asiat liittyvät myös tosielämään. Oppilaiden mielipiteitä tulee kysyä ja kunnioittaa. Mainittiin myös kuvien ja videoiden laajempi tuominen opetukseen. Opetuksen tulisi olla henkilökohtaisempaa, mikä ei tietysti ole ilman ongelmia - mistä raha, koulutus, taito ja opettajien jaksaminen? Itse kyseenalaistin myös opettajan absoluuttista auktoriteettiasemaa. Kenties myös oppilaat voisivat toiveillaan vaikuttaa opetettaviin aiheisiin? Uskon silti vakaasti, että suurin osa nuorista tarvitsee jonkun ohjaamaan oppimistaan, tosin tuskin yhtä tiukasti kuin nykyään. Koen, että on parempi kokeilla rohkeaa muutosta ja todeta sen epäonnistuneen kuin olla kokeilematta mitään.


Fab 5

Keskustelumme lähti liikkeelle siitä, että ovatko digitaaliset aineistot ongelma lukutaidon kannalta vai eivät? Yksi kärjistetty näkemys oli, että uusien teknologioiden myötä halutaan silti aina pysytellä vanhassa – esimerkiksi kirjan merkitystä lukutaidon kannalta aina vaan korostetaan. Pidetään huolestuttavana, jos ei lueta paperikirjaa. Toisaalta esimerkiksi videolla mainitussa tutkimuksessa nostettiin esille lukemisen monipuolisuus, eli lukutaidon taso riippuu käytännössä siitä, että kuinka monipuolisesti lukee. Ei siis ole pakko lukea paperikirjoja, vaan digitaaliset aineistot ja tekstit ja muut ajavat asian ihan samalla tavoin. Miksi siis tehdään niin jättimäinen ongelma digitaalisesta aineistosta?

Toisaalta ongelmaksi kuitenkin koettiin selkeästi se, että e-kirjojen lukeminen on erilainen kokemus. Digitaalisten kirjojen lukeminen aktivoi eri osia aivoista, kuin paperisen kirjan lukeminen. E-kirjojen lukeminen ei ole myöskään välttämättä yhtä syvällistä eikä lineaarista, kuin normaalien kirjojen lukeminen. Kirjan lukemiseen myös on ehkä helpompi keskittyä, kun kirjalla ei voi tehdä mitään muuta kuin lukea. Tabletilla tai muulla laitteella lukiessa on helpompi eksyä pelaamaan ja käyttämään sosiaalista mediaa lukemisen lomassa. Digitaalisuus siis tekee hallaa keskittymiskyvylle – eli oppiminen ei ole niin syvällistä ja kehittävää.

Monilukutaitoa ajateltaessa haasteellisena pidettiin sitä, että asiat muuttuvat loppujen lopuksi todella äkkiä. Vaikka jotain ilmiötä tutkittaisi nyt, niin voi olla, että tulosten julkistamisen aikaan ilmiö on jo mennyt ohi. Tämä vaikeuttanee myös monilukutaidon opettamista ja vaatii lukutaitoon perehdyttäjiltä aivan jatkuvaa tietotaidon ylläpitoa. Tässä mielessä esimerkiksi opetussuunnitelmat ovat aika kankeita, koska ne muuttuvat hitaasti – täytyisi siis olla pelivaraa ja mahdollista tarttua asioihin aika nopeallakin tahdilla.

Monilukutaidolla on kuitenkin merkitystä kaikkeen mahdolliseen. Kun ymmärrys maailmaa kohtaan lisääntyy, niin esimerkiksi suvaitsevaisuus varmaankin lisääntyy. Ja on tärkeää myös nähdä, ettei teknologia ja sen eri ilmiöt ole missään nimessä uhka – esimerkiksi maahanmuuttajien kotouttamisessa internetin ilmiöistä voi olla hyötyä, sillä vaikkapa lasten maailmassa jotkin ilmiöt ovat oikeasti yllättävän moninaisia. Samanlaisille eläinvideoille nauretaan ympäri maailman, jolloin on jotain yhteistä, minkä pohjalle lähteä rakentamaan. Ehkä monilukutaito myös kannustaa aktiiviseen kansalaisuuteen ja siihen, että ihmiset ajattelisivat omilla aivoillaan. Tietysti vaarana on se, että lukutaito ei kaikesta huolimatta kehity.

Yksi näkökulma keskustelussa oppimisen digitalisoitumisesta oli se, että tämä kaikki mahdollistaa oppimisen monipuolistamisen. Lisäksi oppiminen yhden aihealueen ulkopuolelta on helpompaa, kun ei tarvitse pitäytyä pelkissä perinteisissä yhden aineen oppikirjoissa. On helpompaa tarkistaa tuntematon käsite tai lukea lisää samasta aiheesta toiselta verkkosivulta, kun taas perinteisessä mallissa pitäisi etsiä jopa kokonaan eri kirja – mikä käy työläämmäksi. Eräässä esille tulleessa esimerkissä ala-asteikäinen poika oli alkanut itse seurata Youtubessa ulkomaalaisia ”tubettajia”, ja hänen kielitaitonsa oli parantunut huimasti – oma-aloitteisesti ja vapaa-ajalla. Tämä voi mullistaa oppimista, kun vaan osataan hyödyntää eri mahdollisuuksia.

Pohdinta päättyi ajatukseen, että oma-aloitteinen oppiminen muiden kuin perinteisten oppimateriaalinen kautta kasvattaa siis lasten ja nuorten medialukutaitoa – mutta kaipaa rinnalleen

perinteisen oppikirjamallisen lukutaidon, sekä lisäksi kaunokirjallisuutta lukumateriaalien monipuolistamiseksi.

Ryhmä Meta

Linkki wikisivumme tekstiin.

Lukutaidon käsitteen kannalta Kupiaisella on kiintoisa ajatus, että visuaaliset kanavat ovat tässä näyttöpäätteiden kulttuurissa vahvoilla tekstin jakamiseen nähden. Kuvien jakaminen sekä näkeminen (vai lukeminen?) tuntuu helpommalta ja usein myös kiinnostavammalta väylältä vuorovaikuttaa. Ja onhan tämä suuri muutos siihen, mitä lukemisella on perinteisesti tarkoitettu ja millaista lukutaitoa tarvitaan. Ennen kuvanlukutaito oli vain pieni osa äidinkielen opetusta, mutta vuosien varrella se on ainakin jonkin verran kasvanut. Kuvanlukutaidon merkityksen kasvaessa sitä kuitenkin hyvä nostaa enemmänkin oppilaitoksissa esille. Kuten 5. moduulissa on todettu, joudumme lukemaan yhä enemmän monitulkintaisia emojeja, gif-animaatioita, meemejä yms, joihin liittyy kulttuurisia, sosiaalisia ja intertekstuaalisiakin viittauksia. Esimerkiksi emojeilla korvataan digitaalisessa viestinnässä puuttuvaa nonverbaalista viestintää, joka vaikuttaa luetun viestin sisältöön. Vaikka nykyisen kuvakulttuurin ajatellaan ehkä olevan tyhmempi kuin kirjoitus- ja tekstikulttuurin, ei asia aina ole näin: kuvien, meemien, emojien yms. ymmärtäminen piilomerkityksineen kontekstissaan vaatii älykkyyttä.

Mielenkiintoinen näkökohta oli myös se, että kirjan lukeminen ja e-kirjan lukeminen poikkeaisivat toisistaan – jopa niin paljon, että niissä käytettäisiin eri aivojen osia. Pohdimme kuitenkin, onko ennenkään aina luettu lineaarisesti alusta loppuun? Monesti esimerkiksi tenttikirjoja tulee selailtua epälineaarisesti palaten välillä sivuilla taaksepäin tai hyppiessä eteenpäin niistä kohdista, jotka tuntuvat vähemmän tärkeiltä. Kirjan kanssa selailu ja hyppiminen on helpompaakin kirjan fyysisen muodon kannalta verrattuna esimerkiksi tabletilla/tietokoneella scrollailuun. Eroavatko lukutavat siitä huolimatta, onko kirjasta lukeminen syvempää lukemista? Ainakin ryhmäläisten mielestä fyysinen kirja selattavana kädessä on helpompi käsittää kokonaisuutena kuin e-kirja, koska se on konkreettisesti kokoajan hahmotettavissa eri tavalla. Lisäksi kaikenlainen e-kirjaan liittyvä ”säätäminen” – akun latailu, näytön himmeneminen yms – ärsyttää ja haittaa lukukokemusta. Toisaalta lyhyemmissä teksteissä, kuvien selailussa ja matkakäytössä esimerkiksi tabletti on todella näppärä. Lisäksi nuorempi sukupolvi saattaa kokea e-kirjaan keskittymisen helpompana, sillä heillä ei ole samoja lapsena opittuja malleja fyysisen kirjan suhteen.

Kolmannen tilan teoria oli myös kiinnostava ajatus, ja kysymys siitä, voisiko kirjasto olla tällainen kolmas tila. Kaiken kaikkiaan kiinnostava on ajatus siitä, että etsittäisiin tarttumapintoja ja yhtymäkohtia koulussa tapahtuvan (lukutaidon) oppimisen/tekemisen ja vapaa-ajan oppimisen/tekemisen välille molempia hyödyntäen ja nimenomaan sellaisilla tavoilla, että se on luontevaa ja luonnollinen osa toimintaa. Tärkeää on kuitenkin muun lukemisen ohessa myös oppia ”lukemaan” sitä todellisuutta, jonka kanssa olemme tekemisissä. Muutosta on tapahtunut siinä, että lukutaitoon kuuluu vahva aktiivisen sosiaalisen toimijuuden ja sosiaalisen muutoksen ajatus. Tällä onkin melkoinen ero valmiin tiedon omaksumisen kulttuuriin. Siksi lukutaidon oppiminen eri ympäristöissä ja ympäristöjen välinen vuoropuhelu ovat tärkeitä. On myös kiehtova ajatus, että tulevat sukupolvet ehkä säilyttävätkin luovuutensa ja aktiivisuutensa edellisiä paremmin. Tuntuu, että muutos on nähtävissä jo nyt vuosi vuodelta enemmän. Tekniikka tekee muutoksen ja oman panoksen antamisen helpommaksi, ja esimerkiksi toisten jakamat asiat vaikuttavat ajatteluumme. Pohdimme myös niitä lapsia ja nuoria, jotka voivat olla internetissä hyvinkin luovia ja aktiivisia, kun taas kouluympäristössä täysin sulkeutuneita ja tylsistyneitä. Heräsi kysymys, onko koulu oppimisympäristönä niin ankea, että kaikista omistakin kiinnostuksen kohteista tulee kuivia, jos ne yhdistetään kouluun, vai halutaanko vapaa-ajan aktiviteetit yksinkertaisesti pitää erillään arjesta? Vai johtuuko se vain halusta pitää vanhemmat ja aikuiset poissa omalta reviiriltä?


Teräsbetoniperunat

Reijo Kupiainen puhuu videolla Lasten ja nuorten mediaympäristöt ja monilukutaito siitä, kuinka älypuhelimet ovat mullistaneet netinkäytön. Internet on osa pienempienkin lasten arkipäivää; jo 1-vuotiaat lapset “käyttävät” älypuhelimia vanhempien sylissä istuen ja seuraten. Vuonna 2014 julkaistussa lasten mediabarometrissa havaittiin, että Suomessa omat kännykät olivat jo tuolloin yleistymässä jopa 5-vuotiailla lapsilla, ja lähes kaikilla koulun aloittaneilla oli oma puhelin (Suoninen 2014).

Helsingin Sanomat julkaisi aiheeseen liittyvän kolumnin “Kännykät pois lapsilta, verkot kiinni kouluista – Etelä-Ranskassa digi-Suomi tuntuu kaukaiselta”, jossa kirjoittaja Helena Liikanen-Renger vertaa lasten mobiililaitteiden käyttöä kouluissa Suomessa ja Ranskassa. Kun Suomessa yhä pienemmät lapset taitavat älypuhelinten ja tablettien käytön, Ranskassa taas ollaan sitä mieltä, että kännykkä kuuluu vasta yli 11-vuotiaille. (Liikanen-Renger 2016.)

Ranskan kouluissa kännykän käyttö johtaa puhelimen takavarikointiin, ja tämä vaikuttaa melko jyrkältä ratkaisulta, kun Suomessa älylaitteita hyödynnetään jo alakoulun opetuksessa. Tosin Suomessakaan älypuhelimia tuskin saa käyttää viihdetarkoituksiin kesken oppituntien, vaikka niitä mahdollisesti suositellaan hyödyntämään esimerkiksi tiedonhaussa. Osa ryhmämme jäsenistä sai vielä lukioaikanakin opettajan kiukun niskaansa, jos kännykkä otettiin esille oppitunnilla.

Kupiainen toteaa videolla myös, että digitaalisen materiaalin lukemisen on tutkittu olevan epälineaarista, hyppivää ja selailevaa. Väitetään, että paperikirjaa lukiessa ymmärtäminen on syvällisempää kuin e-kirjaa lukiessa, sillä nämä aktivoivat aivoissa eri osia. Aivot tunnistavat e-kirjan digitaalisena ympäristönä, ja näin ollen sitä lukiessa ymmärtäminen ei ole yhtä syvällistä kuin paperikirjaa lukiessa.

Keskustelimmekin ryhmän kanssa siitä, onko esimerkiksi tenttiin lukiessa paperikirja parempi vaihtoehto kuin e-kirja. Ryhmämme jäsenten mielipiteet siitä, kumpi versio on miellyttävämpi, olivat hieman eriäviä, mutta tulimme siihen tulokseen, että tenttituloksiin ei niinkään vaikuta se, luemmeko e-kirjaa vai paperikirjaa. Kummallakin tavalla on yhtä lailla mahdollista päästä hyviin oppimistuloksiin. Tätä tukee myös se, että paljon lukevat saavat lukutaitotesteissä hyviä pisteitä riippumatta siitä, käyttävätkö he paperista vai digitaalista lukumediaa.

On toki totta, että esimerkiksi tietokoneella lukiessa toiset saattavat helpommin päätyä selaamaan esimerkiksi sosiaalisen median sivustoja jatkuvasti, ja tämä tietenkin vaikuttaa oppimistuloksiin. Jos tällainen sivustolta toiseen harhailu on ongelma, on vaihtoehdoksi kehitetty myös erilaisia lukulaitteita, joilla ei pysty tekemään muuta kuin lukemaan e-kirjaa. Tämä voi siis auttaa vähentämään oppimista häiritsevää multitaskausta, jos paperisen kirjan lukeminen ei tunnu miellyttävältä vaihtoehdolta.

Lähteet:
Liikanen-Renger, H. 2016. Kännykät pois lapsilta, verkot kiinni kouluista – Etelä-Ranskassa digi-Suomi tuntuu kaukaiselta. Helsingin Sanomat. <http://www.hs.fi/elama/art-2000005003443.html> (käytetty 15.12.2016).
Suoninen, A. 2014. Lasten mediabarometri 2013. 0–8-vuotiaiden mediankäyttö ja sen muutokset vuodesta 2010. Nuorisotutkimusverkosto. <http://www.nuorisotutkimusseura.fi/images/julkaisuja/lastenmediabarometri2013.pdf> (käytetty 15.12.2016).


Takavasemmistolaiset

Reijo Kupiaisen ehdottama kolmas tila oli ryhmämme mielestä mielenkiintoinen idea yhdistää koulu ja nuorten vapaa-aika. Kolmas tila opettaisi edelleen koulun lailla perinteisiä arvoja, mutta se hyödyntäisi myös niitä uusia medioita, jotka ovat nuorille tuttuja ja joita he käyttävät päivittäin koulun ulkopuolella. Nykyinen koulussa tapahtuva opetus tuntuu monista nuorista vanhanaikaiselta ja tylsältä, ja koulu kamppailee nuorten mielenkiinnon ylläpitämisen lisäksi nykyisen visuaalisuutta painottavan maailman kanssa. Jotain olisi siis tehtävä, jotta koulun ja nuorten maailman välinen kuilu ei suurenisi entisestään. Kupiaisen yksinkertaisesti ja selkeästi esittämä kolmas tila voisi olla toimiva ratkaisu tähän ongelmaan. Koulu saataisiin tuotua nykyiseen multimodaaliseen maailmaan kuitenkaan muuttamatta sitä jonkinlaiseksi viihdekeskuksesi. Toisaalta esimerkiksi puhelimien ja muiden laitteiden käyttämisen kieltäminen voi olla ihan hyväkin asia, sillä tällöin koulu toimii niin sanotusti rauhoittumisen paikkana, jossa jokainen hetki ei mene näyttöruudun tuijottamiseen. Tärkeää onkin varmasti löytää tasapaino uusien medioiden ja perinteisen opettamisen välillä niin, että nuorten mielenkiinto opetukseen säilyy.

Ryhmämme keskustelussa tuli esille se, että videopelit voidaan nähdä eräänlaisena kolmantena tilana. Vieraskielisiä videopelejä pelaamalla nuori voi esimerkiksi huomaamattaan oppia vierasta kieltä tai peli voi ainakin motivoida häntä oppimaan kieltä lisää. Vieraan kielen oppiminen ei nuoresta tunnu tylsältä tai puuduttavalta, koska se tapahtuu pelin kautta. Pelit voisikin ottaa osaksi opetusta ja oppimista, mutta tuskin kuitenkaan sellaisilla resursseilla kuin kaupallinen peliteollisuus. Joitain varoja voisi kuitenkin kohdentaa opetuspeleihin. Kokeiden sijaan arvosanat voisivat esimerkiksi tulla pelin suorittamisesta. Pelissä nuoren voi laittaa tekemään ja ratkaisemaan monenlaisia tehtäviä, joten pelejä voitaisiin käyttää testaamaan nuorten tietoja ja osaamista laajemmin. Tapahtuu opetus sitten pelien kautta tai kännykkäkameroita hyödyntäen, luovuus ja luova tekeminen näyttäisi olevan tärkeää. Lapset ovat tunnetusti luovempia kuin aikuiset, joten lapsien ja nuorten luovuuden hyödyntäminen opetuksessa nostaisi koulun perinteisestä pänttäämisen tilasta paikaksi, jossa oppiminen koetaan mielenkiintoiseksi.

Mediamyyrä

Videolla nousi esiin mediaympäristön nopea muutosvauhti ja monimuotoistuminen, joka asettaa uudenlaisia haasteita kouluopetukselle ja lukutaidolle. 2010-luvullakin tekniikka on mennyt hurjasti eteenpäin. Merkittävin muutos on ollut mobiilimedian yleistyminen, jonka seurauksena nettiä käytetään nykyään tietokoneiden sijaan yhä enemmän tablettien ja älypuhelinten avulla. Kun 1990–2000-luvulla lapset aloittivat netin käytön noin 6-7-vuotiaana, nyt se aloitetaan jo alle yksivuotiaana. Uusille sukupolville ei siten ole enää itsestään selvää esimerkiksi, mikä on kirja. Oikeastaan monet lapset viestivät netin kautta jo lähes vastasyntyneinä, koska nykyisin on käytössä nettiin kytkettäviä itkuhälyttimiä, joiden kautta vanhemmat voivat nähdä vaunuissa nukkuvan vauvan, puhua hänelle ja reagoida hänen itkuunsa. Itse tuntee tässä suhteessa itsensä jo aivan ”dinosaurukseksi”, kun omassa lapsuudessa 1980-luvulla nettiä ei vielä ollut olemassakaan, ja ensimmäisen kerran pelasin tietokonepelejä noin kymmenen vuotiaana joskus 1980- ja 1990-luvun vaihteessa. Kuten videolla todettiin, keskeisenä muutostrendinä tällä vuosikymmenellä on ollut median kuvallisuuden ja visuaalisuuden lisääntyminen. Kun vuonna 2007 käytettiin paljon esim. Myspacea, Messengeriä ja irc-galleriaa, 2010-luvulla suosioon ovat nousseet esim. Facebook, Youtube ja Instagram. Enää ei viestitä pelkästään kirjoittamalla, vaan palvelut, joissa viestintä ei ole vain tekstimuotoista vaan myös kuvien ja videoiden jakamista, ovat koko ajan yleistyneet. Kulttuuri on voimakkaasti visualisoitunut, ja kuvan ja tekstin yhteispeli korostuu. Visualisuuden lisääntyminen näkyy myös sanomalehdissä, joissa käytetään yhä enemmän kuvia ja graafeja (kaaviokuvia). Samalla tarvitaan uudenlaista lukutaitoa; tekstin lisäksi on osattava lukea myös esim. kuvaa, videota ja erilaisia graafisia esityksiä.

Lapset syntyvät ja kasvavat siis nykyään aika erilaiseen maailmaan ja mediaympäristöön kuin esim. 1980-luvulla, ja sen takia myös heidän tapansa lukea, käyttää mediaa ja oppia on erilainen kuin ennen. Ongelmana on, että koulu ei ole pysynyt muutoksessa perässä ja koulun ulkopuoliset, kodin median käytön ja lukemisen taidot ja tavat poikkeavat paljon perinteisestä koulun lukutaidosta, joka perustuu oppikirjoihin ja teksteihin. Näiden kahden maailman välille on syntynyt kuilu, eikä koulu sen takia enää välttämättä motivoi oppilaita. Tärkeää olisikin saada ne kohtaamaan ja luoda niiden väliin ”kolmatta tilaa”, esim. tuomalla opetukseen koulun ulkopuoliseen populaarikulttuuriin liittyviä asioita ja ottamalla enemmän huomioon lasten omia mielenkiinnon kohteita ja kodin median käytön kautta tapahtuvaa oppimista. Kouluopetuksessa haasteena on myös se, että uudet 1980-luvulla ja sen jälkeen syntyneet diginatiivit oppijat hakevat informaatiota pääasiassa digitaalisista lähteistä, kuten Googlesta tai Wikipediasta, eivätkä kirjastosta, antavat etusijan kuville, liikkeelle ja musiikille ennen perinteistä tekstiä, käyttävät ”multitaskingia” ja saavuttavat tietoa prosessoimalla epäjatkuvaa, epälineraarista informaatiota. Myös heidän lukutapansa on erilainen, sillä he lukevat tekstejä hyppimällä ja pyyhkimällä eikä järjestelmällisesti alusta loppuun. Videolla mainittiin uudesta tutkimuksesta, jonka mukaan e-kirjojen lukemisessa käytetään eri aivojen osia kuin tavallisten kirjojen lukemisessa, koska ne yhdistetään digitalliseen ympäristöön, jossa on totuttu ei-lineaarisuuteen, eikä lukeminen ole sen vuoksi yhtä syvää. Itse olen huomannut kyseisen ilmiön siinä, että en pysty keskittymään riittävästi esim. e-kirjojen tai pitkien artikkelien lukemiseen tietokoneelta ja sen takia mieluummin lainaan kirjan paperisena versiona tai tulosten artikkelin.

Kaisa Leinon väitöskirjatutkimuksen (2014) perusteella median käytöllä on selvästi vaikutusta lasten lukutaidon kehittymiseen. Sen mukaan 15-vuotiasta nuorista Pisa-tutkimuksen lukutaitotestissä parhaiten menestyivät ”perinteiset lukijat”, jotka lukivat paljon perinteistä kaunokirjallisuutta, mutta myös ”aktiiviset monilukutaitoiset lukijat”, jotka lukivat painettujen tekstien ohella myös paljon erilaisia verkkotekstejä, saivat suhteellisen hyviä tuloksia. ”Heavy digital readersit”, jotka lähinnä vain pelasivat netissä ja ”moderate digital readersit”, joilla ei ollut monipuolista median käytön ja lukemisen tapaa, sen sijaan pärjäsivät selvästi heikommin. Huolta herättävät varsinkin poikien ja tyttöjen väliset suuset erot, sillä perinteiset lukijat ovat pääosin tyttöjä ja pelaajat poikia. Tulosten perustella lukutaidon kehittymisen kannalta keskeistä olisi siis lasten lukemisen ja median käytön monipuolisuuden edistäminen. Tähän tähdätäänkin ns. monilukutaidon opetuksella, ja sen nostaminen tärkeäksi oppimistavoitteeksi ja laaja-alaiseksi taidoksi uudessa perusopetuksen opetussuunnitelmassa (2015) on erittäin hyvä asia. Monilukutaito tulee englannin sanasta ”multiliteracy”, ja sillä tarkoitetaan kykyä hankkia, muokata, tuottaa, esittää ja arvioida tietoa eri muodoissa ympäristössä ja tilanteissa eri välineillä. ”Literacy”-sanan kääntäminen suomen kielessä lukutaidoksi, joka yleensä ymmärretään vain tekstien tulkinnaksi, on vähän ongelmallista, koska englannissa sillä voidaan viitata sekä lukemiseen että kirjoittamiseen. Monilukutaito onkin hyvin laaja sateenvarjokäsite, johon kuuluvat sekä peruslukutaito, kirjoitustaito, numeraalinen lukutaito, kuvanlukutaito, medialukutaito että digitaalinen lukutaito. Myös tekstikäsitys on perinteiseen lukutaitoon verrattuna laaja-alaisempi, ja myös esim. kuviin, esineisiin tai rakennuksiin liittyvät merkitykset nähdään teksteinä.

Monilukutaito on hyvä idea, koska se pyrkii vastaamaan em. mediaympäristön muutokseen ja tekstimuotoja ja medioiden monimuotoistumiseen sekä edistämään oppilaiden sosiaalista toimijuutta ja kykyä ymmärtää ympäröivää maailmaa. Keskeistä ei ole vain oppia lukemaan vaan toimimaan aktiivisesti suhteessa ympäröivään maailmaan ja kulttuuriin, tuomaan mukaan omaa ääntään ja panostaan ja sitä kautta myös pystyä vaikuttamaan siihen. Kyse ei siis ole vain tekstien vastaanottamisesta vaan myös aktiivista osallistumisesta teksteihin, niiden muuntamisesta muodosta toiseen (transformaatio ja transduktio) sekä omien tekstien ja merkitysten tuottamisesta. Sitä kautta monilukutaidon opetus on omiaan parantamaan myös lasten ja nuorten opiskelumotivaatiota. Haasteena monilukutaidon opetuksessa voivat olla mm. opettajien ICT-taitojen ja niihin liittyvän koulutuksen riittävyys, asenteet sekä teknologian ja mediaympäristön muutosvauhdin nopeus ja suuret oppilaiden väliset erot. Monilukutaidon opettaminen edellyttää opettajilta jatkuvaa ja aktiivista lasten mediaympäristön ja teknologisen kehityksen seuraamista ja omien taitojen kehittämistä, mikä voi tuntua haastavalta, kun opetuksen valmistelu vie muutenkin paljon aikaa vapaa-ajalla. Vaarana on, että monialaisena taitona eikä oppiaineena monilukutaito jää vain sanoiksi paperilla eikä välttämättä konkretisoidu tarpeeksi käytännön opetuksessa. Eri aineenopettajien voi olla vaikea hahmottaa omaa rooliaan sen opetuksessa, ja kun puhutaan ”lukutaidosta”, sen opettaminen saatetaan helposti mieltää vain äidinkielen opettajan tehtäväksi, vaikka opsin mukaan sen kuuluu tulla esiin kaikissa oppiaineissa. Monilukutaidon opetus on ehdottomasti tärkeä osa äidinkielen opetusta, mutta se on hyvin laaja alue, ja kun tuntimäärä ei tietääkseni ole lisätty, vie samalla tilaa muilta opetussisällöiltä, kuten perinteiseltä lukemiselta ja kirjallisuudelta, jonka osuus lasten arjessa on muutenkin vähäinen. Opettajien oppiainerajat ylittävä yhteistyö ja koulutus ovatkin sen vuoksi avainasemassa. Haasteena on myös se, että oppilaat eivät enää muodosta yhtenäistä sukupolvea vaan heidän mediankäyttötavoissaan ja -taidoissaan on suuria eroja. Jotkut eivät välitä tietokoneista lainkaan, kun taas toiset viettävät suurimman osan ajastaan pelaamalla ja sosiaalisessa mediassa. Tämä on erittäin tärkeää ottaa monilukutaidon opetuksessa huomioon.