Mediakasvatus ja uudet lukutaidot/Syksyn 2016 kurssi/Oppimismodulit/moduli VI-keskusteluun

Wikiopistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Näpistelijät


Ryhmää ihmetytti videon paasaava ja pelotteleva sävy. Viesti vaikutti olevan se, että jos ei itse toimi, tulee olemaan tahdottomasti kaikkien muiden vietävissä. Vertasimme aihetta lukutaitoon. Ennen vanhaan tavallinen kansa pääsi teksteihin käsiksi vain sen kautta, mitä papit lukivat ääneen, ja näin tekstien välittämä tieto oli pappien valikoitavissa. Luku- ja kirjoitustaidon levitessä informaatiota oli vaikeampi säädellä, ja ihmiset pystyivät tallentamaan sen, mitä halusivat. Nykyisessä digimedian maailmassa tavallinen kuluttaja on suurten markkinoiden armoilla samalla tavoin kuin aikoinaan seurakunta pappien lukemista kuunnellessaan.

Pelin sääntöjen ymmärtäminen on tärkeää, mutta ei välttämättä aina tarkoita itse ohjelmoimista, vaan jo kriittinen käyttötaito riittäisi aivan hyvin. Mietimme, mitä sitten kuuluu tehdä, jos koodaaminen ei kertakaikkiaan kiinnosta: kai silloinkin saa käyttää nettiä? Kriittinen käyttäjä ymmärtää syvällisesti, että asioissa on eri puolia ja että ohjelmien tarjoajat ajavat lähinnä omia intressejään. Käyttäjän on tehtävä valinta siitä, onko valmis hyväksymään tämän seikan ja ottamaan riskin siitä, että omalla toiminnallaan voi tuottaa hyötyä jollekin ulkopuoliselle taholle. Asioiden kontrolloiminen on silti mahdollista. Googlen hakuehdotuksiakin on helppo muokata, kunhan vain saa tarpeeksi suuren ryhmän lähtemään mukaan leikkiin. Tällainen kontrolli vaatii kuitenkin tiedostuksen mahdollisuuden olemassaolosta.

Rushkoff kertoo, että haluamme valintoja, mutta niiden tekeminen voi samalla kaventaa omia mahdollisuuksiamme. Tekemämme valinnat vaikuttavat ympäröivän maailman rakentumiseen, ja käyttäjä rakentaa ehkä tiedostamattaankin omaa kuplaansa nettiympäristössään. Tietoisen rajaamisen ja filtteröinnin lisäksi nettikauppojen mainoksetkin osallistuvat kuplan luomiseen vaihtamalla sisältöään käyttäjän selaushistorian perusteella. Myös valinta olla koskematta mainospalkkeihin rajoittaa käyttäjän toimintaa, kun nettikauppoihin on etsittävä reittinsä jotain muuta kautta tai jätettävä ostokset kokonaan väliin. Puhuimme myös Youtuben mainoksista, jotka on mahdollista skipata viiden sekunnin katselun jälkeen. Osa mainostajista tiedostaa, että harvat käyttäjät katsovat enää koko mainoksen, joten olennainen informaatio on ahdettu mainoksen ensimmäisiin sekunteihin, ja asiasta voidaan vitsaillakin mainoksessa itsessään.

Valinnoilla voi vaikuttaa asioihin: kun klikkaukset ovat menestyksen mittari, voi päätös olla klikkaamatta toimia kannanottona. Oli kyseessä sitten ideologialtaan kyseenalainen sivusto tai vaikka klikkiotsikko, käyttäjä voi aina valita klikkaamatta jättämisen. Tämä herätti pohdintaa siitä, onko edes mahdollista valita, että jättää valitsematta. Nykyäänhän on jo käytännössä mahdotonta valita olla käyttämättä nettiä. Googlen käyttämistäkään harvemmin mielletään tietoiseksi valinnaksi, toisin kuin Googlen välttelyä. Kriittiselle käyttäjälle riittänee tieto siitä, että muitakin hakukoneita olisi saatavilla, jolloin kyseessä onkin jo tietoinen valinta. Jos valitsee eri tavoin kuin enemmistö, voi elämänpiiri taas rajoittua. Vaikkapa epätavallinen käyttöjärjestelmä voi rajoittaa sitä, mitä ohjelmistoja pystyy ylipäätään käyttämään.

Muistimme, että peruskoulun opetusohjelma sisältää nykyään koodauksen opettelua. Tämän myötä lapset ja nuoret saavat perusymmärryksen siitä, miten asiat toimivat, jolloin seuraava sukupolvi ei olekaan enää ohjelmoitu kuten me olemme. Ohjelmointiopetuksen rinnalla olisi tärkeää opettaa medialukutaitoa, että seuraavalle sukupolvelle syntyisi ymmärrys digitaalisen median maailmasta.

Videolla esitettiin ajatus siitä, että suurin osa kansasta on aina pykälän verran jäljessä kehitystä. Vain pieni joukko, eliitti, on perillä senhetkisen median saloista. Mutta miksi kaikkien olisi kuuluttava eliittiin? Vaikka nykyään melkein kaikki osaavat kirjoittaa, kaikki eivät kuitenkaan ole kirjailijoita. Emme keksineet, mitä hyötyä lopulta olisi siitä, että kaikki julkaisisivat kirjoja tai koodaisivat omia ohjelmiaan. Maailma tuskin loppuu, vaikka kaikki eivät koodaisikaan. Kriittinen lukutaito ja asioiden ymmärtäminen aiheuttaa sen, että kaikilla on mahdollisuus koodata ja näin kuulua eliittiin. On jokaisen oma valinta, tahtooko niin tehdä.


Mummot pilvessä

Ryhmämme mielestä Douglas Rushkoff toi puheessaan esille paljon hyviä pointteja. Erittäin mielenkiintoinen ja tärkeä ajatus oli erityisesti se, kuinka Rushkoffin mallin mukaan yhteiskunta seuraa uusimpia teknologisia kehitysaskeleita aina yhden askeleen jäljessä. Tämä malli oli mielestämme erittäin osuvasti havainnollistettu. Ryhmämme oli tosin myös havainnut modernin yhteiskunnan jatkuvan tarkkailun pohjalta, että nykyisellään yhtenä ongelmana on se, että ihmiset ovat oppineet kirjoittamaan lukutaidon kustannuksella, erityisesti internet-ympäristöissä.

Myös Rushkoffin kirjasta otetussa kappaleessa esiintuotu ajatus siitä, kuinka valinnanvapaus ja modernin yhteiskunnan ja kulttuurin tarjoamat vaihtoehtojen määrät eivät edusta oikeaa valinnanvapautta, oli mielenkiintoinen. Toisaalta tässä on myös paljon samaa kuin moduuli 4:n yhteydessä käsitellyssä vapauden ongelmassa. Täydellinen valinnanvapaus on täysin mahdotonta samoin kuin absoluuttinen vapaus.

Digitaalisuuden ymmärtämisellä on erittäin vahva merkitys modernissa yhteiskunnassa pärjäämisen kannalta. Rushkoff puhuin paljon koodaamisen merkityksestä ja siitä, kuinka tämän taidon uupuminen johtaa siihen, että ei pysty tiedostamaan omaa rooliaan yhteiskunnassa eikä sääntöjä, joiden kautta yhteiskunta toimii. Tämä herätti jossain määrin Matrix-elokuvasarjaan johtavia mielenyhtymiä. Yhteiskunnan koodi täytyy nähdä, jotta sitä voi hyödyntää. Tulimmekin siihen tulokseen, että Rushkoffin puhuessa koodaamisesta tämä käyttää sitä vähintään yhtä paljon metaforana kuin konkreettisena asiana. Totta kai koodaamisen kautta on mahdollista paremmin ymmärtää yhteiskuntaa, koska niin iso yhteiskunnan toiminnoista on jollakin tapaa kytköksissä koodiin perustuviin ohjelmistoihin. Pätevä koodaaminen vaatii kuitenkin mittavat määrät henkilökohtaisia resursseja, joita kaikilta ei yksinkertaisesti löydy. Tulkitsimme siis, että koodaamisella Rushkoff tarkoittaa ehkä enemmänkin koodaamisen perusteiden ja periaatteiden ymmärtämistä eikä niinkään, että jokaisen tulisi olla koodari. Ihmisten tulisikin pyrkiä ennen kaikkea perehtymään laitteistoihin, ohjelmistoihin ja alustoihin. Lisäksi ihmisten tulisi pyrkiä oppia tarkkailemaan ja päättelemään valmistajien ja tuottajien motiiveja näiden tarjoamien tuotteiden ja palveluiden taustalla.

Ryhmä Pallo

Program or be programmed

-keskeisin idea: sinun pitää tietää asioista, ettei sinua käytettäisi hyväksi

-valintojen välissä oleva epämääräisyys

-miten paljon koette, että ohjelmistot ohjaavat teitä? - ohjaahan ne, mutta koneella ei ole koko elämä -> asialla ei ole niin suurta merkitystä -mutta mihin on menossa? lisääntyykö ohjaileminen tulevaisuudessa?

-ohjelmointi vaatii yhä enemmän osaamista -algoritmien ja suosituskoneiden ymmärtäminen vaatii enemmän -aina ei edes tunnista kaikkia paikkoja, joissa niitä käytetään -rajoittavat sisältöjä joihin pääsee käsiksi, esim Tripadvisor, Netflix

-aina ihmisten valintoja on jossain määrin rajoitettu -esimerkkinä matkailu Valinta matkatoimistossa erilaisten pakettimatkojen väliltä (ei niilläkään kaikki maailman hotellit tarjolla) Nyt erilaisten hakukoneiden suositukset algoritmien perusteella

-eliitin hallussa uusin teknologia ja tuotantovälineet ja kansa vain käyttää -ennen oli todella näin, koska välineidän käyttöön on tarvittu pääomaa -nyt kaikilla mahdollisuus ohjelmoida, jos vain taidot -esim. Khan Academy -miksi kuitenkin niin vähän tällaisia esimerkkejä?? -erilaisia asteita olemassa, kaikki eivät tee ohjelmia tyhjästä, vaan muokkaavat ohjelmia sellaisiksi kuin haluavat

-kaikkia ei kiinnosta ohjelmoida, ohjelmat toimivat riittävän hyvin ja muut asiat kiinnostavat enemmän

-ihmisellä tarve kehyksille

-liiallinen valinnanvapaus ahdistavaa

-aikaa menee hukkaan

-kehysten luominen itse

-sosiaaliset järjestykset ja kategoriat verrattavissa koodiin siinä, että pyrkivät yksinkertaistamaan monimutkaista todellisuutta ja luomaan siihen järjestystä

-valintojen rajoittaminen (voi valita vapaasti jostain kokoelmasta)

-analogitv:n katselu, ihanaa kun ei tarvitse valita ja olla kiinnostunut valitsemastaan sisällöstä vaan voi olla välinpitämätön

-netflix piilottaa oman valinnan taustalle ja yrittää esittää oman kokoelman suurempana kuin se onkaan

-yksioikoiset algoritmit, jotka suosittelet samasta aiheesta kertovia elokuvia tai saman genren elokuvia, ei huomioi esim. tyyliä hirveästi

criticker: muiden käyttäjien arvioista keskiarvoja -> vertailu -> suositukset, big data, määrä on laatua

-elämän monimuotoisuus jää valmiina annettujen valintojen ulkopuolelle

-algoritmit neuvottelevat sosiaalisen todellisuuden kanssa samalla lailla kuin sosiaalisten kategorioiden sisällöistä neuvotellaan

-kontekstin merkitys algoritmin toiminnassa

-mitä jos itsekin väärässä kontekstissa?

-hakutoimintojen poisjättäminen voi rajata käyttäjien mahdollisuuksia löytää sisältöjä

-ihmisen valinta toimii usein paremmin esimerkkinä kirjaston suosittelupalvelut: hiljainen tieto ja kokemus syntynyt vuorovaikutuksessa asiakkaiden kanssa sanallinen kuvailu, vivahteet ja niiden tulkinta

elämän monimutkaisuutta, jota vaikeaa saavuttaa koodilla


eli vaikka kuinka osaisi koodata ei siitä ehkä lopulta ole niin paljon hyötyä että pelastuisi kaikelta

Motivaatiomadot Ryhmämme pohdinnat liittyivät uusien medioiden ja teknologioiden oppimiseen sukupolven myöhässä, koodaamisen opetteluun kouluissa sekä ongelmiin ja mahdollisuuksiin, joita digitaalisen maailman binäärisistä valinnoista syntyy. Sukupolven myöhässä tapahtuvaa oppimista ja ymmärrystä emme pidä välttämättä huonona asiana tai ongelmana, sillä se tuntuu kehitykseltä, joka syntyy luonnostaan, ja jolle ei välttämättä mahda mitään. Enemmän pohdimme sitä, miten tietyllä tavalla toimimaan oppinut sukupolvi saataisiin myöhemmällä iällä kiinnostumaan sellaisista asioista, joista olisi heillekin hyötyä. Esimerkiksi peruskoulussa nykyään opetettava koodaus ja sen perusteet kasvattavat nuoremman sukupolven toimimaan luonnollisesti digitaalisessa ympäristössä ja ymmärtämään syvemmin teknologioita ja niiden taustalla vaikuttavaa toimintaa, mutta vanhempi sukupolvi, joka ei ole missään saanut perusteita koodaukseen tai ohjelmointiin, voi olla hankala saada ymmärtämään ja ennen kaikkea kiinnostumaan uusista asioista ja niiden merkityksistä. Kaikkien ei tarvitse olla koodaajia, eikä se ehkä olisi mahdollistakaan, mutta sanomattakin on selvää, että jokaisen olisi hyvä tuntea toiminnan perusteita, jolloin jokainen voisi sitä kautta olla myös kriittisempi median käyttäjä. Pelkkä ymmäryskin tekee ihmisistä enemmän "ohjelmoijia" kuin "ohjelmoitavia".

Valintojen suhteen mietimme myös, että tietoisuus valinnoista ja niiden binäärisyydestä olisi jokaisen hyvä ymmärtää. Hyödyllistä olisi myös, että valintojen näennäin vapaus olisi tiedostetumpaa. Valitseminen kuitenkin yleensä mahdollistaa mutta myös rajoittaa toimintaa. Valintojen kautta voidaan edetä tilanteesta toiseen, mutta koska vaihtoehdot ovat ennalta määrättyjä, ei valitseminen lopulta ole kovin rajatonta. Pitkät vaihtoehtojen listat luovat mielikuvaa vapaasta valitsemisesta, mutta jokaisen vaihtoehdon kohdalla käyttäjä joutuu kuitenkin tekemään valinnan siitä, klikkaako vaiko ei. Klikkaamisella tai klikkaamatta jättämisellä on automaattisesti jokin merkitys: sillä mahdollistetaan jotain tai suljetaan jotain pois. Valinnat liittyvät myös kategorisointiin, joka sinällään on hyvin luonnollinen tapa ihmiselle hahmottaa maailmaa, mutta kategorioiden kohdalla on tärkeä miettiä sitä, kuka kategoriat on luonut, mistä lähtökohdista ja millä tavalla valinnat olisivat erilaisia, jos vaihtoehdot ja kategoriat olisivat erilaisia ja jonkun muun määrittelemiä.


Team Jäärä

Douglas Ruskoff: Program or be Programmed: Ten Commands for a Digital Age (Video ja artikkeli)

Keskustelimme informaation analogisesta ja digitaalisesta tallentamisesta sekä esittämisestä. Taustamateriaalin pohjalta hahmottui ajatusmalli, jonka mukaan analoginen esitysmuoto säilyttää yksityiskohdat, vivahteet ja monipuolisuuden. Esimerkiksi kyky soveltaa tietoa alalta toiselle, siirtyä tutusta tuntemattomaan ja oppia ymmärtämään sitä kautta monimutkaisia ilmiöitä, on analogista ajattelua (Kiili ja Suomala 2006). Analogiassa tavoitellaan kaikkien vivahteiden kirjoa. Digitaalinen esitysmuoto ja tietokoneiden toiminta puolestaan perustuu ykkösen ja nollan vaihtelevuuteen: jokin joko on tai ei ole.

Digitaalisuuteen liittyvä binäärinen ajattelu on tyypillistä inhimillisessä kielenkäytössä. Valitaan herkemmin kyllä tai ei, kuin lähdetään ajattelemaan analogisesti ja purkamaan monimutkaista ajatusvyyhteä, miten jokin asia on ja miksi se on niin. Kuitenkin jos asioita esitetään yksinkertaistetun mustavalkoisesti, kadotetaan nyansseja ja karsitaan pois olennaista tietoa, kuten konteksti, diskurssin piilotavoitteet ja syy-seuraussuhteet. Internetissä kommunikoidessa katoavat myös ilmeet, eleet, äänensävyt, tuoksut ja kosketus, joka voi osaltaan yllyttää tekemään mustavalkoisia päätelmiä. Esimerkiksi mp3-muodossa tallennetusta musiikista on havaittu kadonneen hyvinkin olennaista dataa, joka vaikuttaa ihmisten tunteisiin musiikin kuuntelukokemuksessa.

Mustavalkoinen kyllä/ei -valitseminen on riskikäyttäytymistä myös keskustelukulttuurissa, politiikassa ja etenkin vallankäytössä. Perinteisesti keskustellessa ja väitellessä vastapuolta on pyritty kohtelemaan edes jotakuinkin asiallisesti. Väitteitään on pitänyt pystyä myös perustelemaan. Valehteleminen on ollut tuomittavaa ja siitä on asetettu edesvastuuseen. Keskustelussa on ollut ihanteena oppia ja ymmärtää jotakin itselle uutta, eikä ainoastaan vahvistaa omia näkemyksiään. Internetin sosiaalinen media sen sijaan antaa anonyymiudessaan tilaa hyvinkin törkeälle ja mielivaltaiselle keskustelukulttuurille, jossa vastapuolta mustamaalataan, valheita lietsotaan ja samaa mieltä olevien kanssa ahtaudutaan pieneen informaatiokuplaan. Lähdekritiikki ja faktat hukkuvat helposti tunnepitoisen meuhkaamisen hyökyaaltoon. Valheista ja vääristelystä kiinnijäämisellä ei näytä olevan enää mitän väliä, vaikka niitä esittäisi maailman vaikutusvaltaisin ihminen. Tällä voidaan aiheuttaa laajamittaisia yhteiskunnallisia ongelmia, kuten rasismia, vallan väärinkäyttöä ja mahdollisesti jopa sotia.

Digitaalinen teknologia johdattelee meitä huomaamattamme vastaanottavaisen kuluttajan rooliin, koska se on enimmäkseen kaupallisia intressejään ajavien tahojen hallussa. Internetin interaktiivisessa elämässämme antaudumme huomaamattamme aineistoksi esimerkiksi kuluttajatutkimuksille, joilla voidaan ohjata ihmiset haluamaan sitä, mitä myyjällä on tarjolla, tai kehittää tuotteita, joita eniten halutaan. Saatavillemme asetetaan manipuloivilla mielikuvilla ladattuja tuotteita ja elämäntapoja, joilla herätetään illuusio valtavasta valinnan vapaudesta, vaikka todellisuudessa valinnan vapaus on erittäin niukka ja kontrolloitu.

Ihmiset yrittävät saada jotain ennustettavuutta ja hallintaa elämän kaoottisuuteen esimerkiksi uskomusten ja suoranaisen taikauskon avulla. Hyvä esimerkki tällaisesta taikauskosta on merkkiuskollisuus ja brändien lanseeraamiin katteettomiin mielikuviin luottaminen, jolla saadaan ihmiset maksamaan tuotteista naurettavaa ylihintaa. Naisia vedätetään kosmetiikkateollisuuden uskomattomilla kauneuslupauksilla ja miehet haksahtavat teknisten laitteiden statusta kohottaviin mielikuviin. Kuluttajat eivät välttämättä edes tajua, että voisivat tällaisiin mielikuvitusleikkeihin osallistumisen sijasta tehdä tietoisia, rationaalisia valintoja.

Digitaalisuus on kuitenkin mahdollistanut enemmän yhteisöllistä toimintaa ja tehokkaampaa tiedonsiirtoa, sekä tietoisuutta asioista niin yleisellä tasolla kuin organisaatioissakin. Pohdimme esiin nostettua ajatusmallia, että jos et ole ohjelmoija, niin sinua ohjelmoidaan. Pitää paikkaansa, jos ei ole tietoinen asioista. Tärkeintä mielestämme on ymmärtää toiminnan logiikka ja syys-seuraussuhteet kuin hallita koodin vääntäminen. Tosin myös koodaajan olisi ensiarvoisen tärkeää ottaa vastuuta toimintansa vaikutuksista.

Mitä enemmän tukeudumme vain valmiiksi tarjolla oleviin vaihtoehtoihin, sen ennustettavampia olemme käytökseltämme. Esimerkiksi kirjoittaessamme hakumme laatikkoon, jonka google meille tarjoaa, luomme saamamme tiedon perusteella valintafilttereitä ympärillemme ja elämme informaatiokuplassa, joka on tehty meille omiin hakuihimme liittyvistä oletuksista. Harvemmin kyseenalaistamme helpoksi tehtyjä ja rutinoituneita tapoja, joilla haemme tietoa ja jäämme siten helposti olennaisesta tiedosta paitsi. Todellisuutta vastaavan maailmankuvan muodostaminen kuitenkin edellyttää monimutkaisiin asioihin perehtymistä, ajatustyötä ja yksinkertaistettujen kyllä/ei -ratkaisujen kyseenalaistamista. Ei pidä unohtaa, että voimme aina olla tekemättä valintaa puoleen tai toiseen. Voimme myös digikulttuurissa luoda itse omat vaihtoehtomme.

Keskustelimme vielä nettikyselyistä ja totesimme, että joskus aidosti ärsyttää, kun pitää valita kyllä/ei. Etenkin jos nettikyselyissä tulee vastaan näennäisiä valintoja, jotka eivät vastaa henkilön omaa ajattelua ja joihin henkilö voi kuitenkaan itse vaikuttaa. Yksi tällaisen kyselyn ärsyttävimmistä muodoista on nykyisin tiuhaan tahtiin esiintyvä "keräämme tietoa käyttäjistä, annathan siihen luvan" -ilmoitus. Joskus tietoa tai sivustoa tai koko selainta ei pääse käyttämään lainkaan, ellei vastaa tällaiseen kyselyyn. Nettikyselyiden vastaukset eivät ole välttämättä luotettavia, sillä kyselyyn vastaaja voi esimerkiksi huvin vuoksi vastailla myös ns. itsestään selviin kysymyksiin, ettei hän osaa sanoa tai ei mikään esitetyistä vaihtoehdoista ole hyvä. Tulee mieleen esimerkiksi facebookin mainossisällöt, joita bannatessaan saa jatkokysymyksen kieltäytymisen syystä. Niihin alkaa olla jo suuri kiusaus vastata jotain todella asiatonta.

Lisäksi keskustelimme siitä, että tietokoneeseensa voi saada uuden käyttöjärjestelmän mukana esimerkiksi hienoja kuvia sisäänkirjautumisen yhteydessä näyttävän ohjelman, joka kuvien ilmaantuessa kysyy joka kerta, pitääkö käyttäjä näkemästään. Vastaukseksi valittavina vaihtoehtoina ei todellakaan ole esimerkiksi, että: "en halua kertoa" tai "tuputettu sisältö harmittaa minua" tai että "miksi se teitä noin paljon kiinnostaa?". Monia voi häiritä se, että tietokoneohjelma ehdottelee jotain automaattisesti ja yrittää kerätä tietoa käyttäjän mieltymyksistä ja kenties sen perusteella ohjailla internetkäyttäytymistä. Tehdäänkö tälle kuitenkaan kovin usein mitään? Käyttäjä voi varmasti ottaa toiminnon pois tai korvata jollakin omalla, mutta aika ei välttämättä riitä tai hän ei yksinkertaisesti osaa. Useimmilla tietokoneen käyttäjistä ei edes ole mitään kosketusta open source ohjelmistoihin, jossa käyttämisen yksityiskohtiin perehdytään tarkasti. Tietokoneen keskivertokäyttäjille on haasteellista syventyä tässä hektisessä ajassa ja informaatiotulvassa erilaisiin, monimutkaisiin teknisiin yksityiskohtiin. Käyttäjät voivat ohittaa esimerkiksi jonkun palvelun valtavan pitkät käyttäjäehdot olankohautuksella, kun eivät kerta kaikkiaan jaksa lukea niitä.

Se, että kuitenkin voimme valita jotain muutakin, erottaa todellisen elämän digitaalisesta jäljittelystä.


LÄHDE:


Tietojenkäsittelytieteilijöiden ryhmä

Ryhmämme oli lähinnä hieman hämmentynyt tämän moduulin videosta sekä siitä tavasta, jolla videolla esiintynyt Douglas Rushkoff asiaansa esitti. Videolla nähty esitys vaikutti jopa populistiselta ja paatokselliselta ja hänen tyylinsä esittää asiansa ei saanut ryhmältämme varauksetonta hyväksyntää. Esille tuli ajatuksia siitä, että ihmisiä ohjailee ennemminkin markkinointifirmat, markkinatalous ja globalisaatio kuin nykypäivän ohjelmoijat. Ihmiskunnan lainalaisuudet, jotka ovat aina ajassa olleet mukana, ja hallitsijat ja vuorovaikutus ihmisten välillä ohjaa valintoja. Esiin tuotiin myös näkemys siitä, että viihteelläkin pystytään vaikuttamaan ja ohjaamaan ihmisiä, sitä kautta joku voi omaksua ajattelemattaan arvoja itselleen. Keskustelimme myös siitä, että onko kaikkien oikeasti osattava ohjelmoida ja totesimme, että koodin luku- ja kirjoitustaito tulee kyllä koko ajan tärkeämmäksi. On hyvä, että koulussa huomioidaan tämä ottamalla opetussuunnitelmaan mukaan ohjelmointi. Kaikkien varmaankaan edelleenkään tarvitse osata varsinaisetsi ohjelmoida, vaan on tärkeää ymmärtää asioiden taustalla olevia asioita.

Artikkelista ei suurta keskustelua syntynyt. Siitä esiin nousi kuitenkin se, että elämä on aina valintoja ja yleensä yhtenä valinnanmahdollisuutena on aika monesti myös se "kolmas vaihtoehto" eli olla tekemättä valintaa. Tätä valintaa taas voidaan pitää jollain tavalla idealistisena ja vallankumouksellisena. Keskustelussa tuli esiin myös se, että ihmisten on jo pitkään tarvinnut tehdä erilaisia valintoja, jotka voivat jollakin tavoin lokeroida heitä. Esimerkiksi erilaisissa nettipalveluissa käyttäjä voi valita, mitä näyttää profiilissaan muille esimerkiksi siviilisäätynsä osalta tai on näyttämättä. Palveluntarjoajille on usein myös mahdollista laittaa palautetta näihin asioihin liittyen ja toiveena jopa on, että palveluntarjoaja vastaa kuluttajan palautteeseen eli eivät kuluttajat ole pelkästään passiivisia palvelun käyttäjiä.

Ryhmä AB+

Tatu:

Pointti siitä, miten yhteiskunnan kehitys seuraa teknologiaa aina askeleen jäljessä ja mielestäni hyvin perusteltu. Tähän sopinee taas tapaus Google Glass - teknologia toimii, mutta yhteiskunta ei ole valmis kohtaamaan tuotteeseen liittyviä yksityisyyskysymyksiä, ja tuote poistuu markkinoilta. Vaikka yhteiskuntana olisimmekin teknologian aallonharjalla ja olisimme massa-adoptoineet Glassin käyttöömme, olisimmeko silti kunnolla perillä kaikista siihen liittyvistä ongelmista? Onhan nykyäänkin liikkeellä paljon tietämättömyyttä yksityisyydestä esimerkiksi Facebookissa. Mitä sitten, jos kaikki käyttäisivät Glassia, mutta eivät ymmärtäisi, miten paljon dataa se heistä kerää ja näyttää Googlelle. No, okei, selvä. Minusta kerätään dataa ja sitä myydään mainostajille, saan kohdistettuja mainoksia yms. Eihän se kuulosta niin pahalta. Mutta koska Google hallitsee sinulle näytettyjä mainoksia, voi se samalla periaatteella hallita kaikkea muutakin. Piilottaa epämiellyttäviä totuuksia. Missä vaiheessa raha voittaa eettisen toiminnan?

Miksi ihmisiä ei muuten tunnu kiinnostavan yksityisyys hirveästi? Uskon, että vastaus on yksinkertainen: sen hallitseminen on vaikeaa. Tai ehkei edes vaikeaa, vaan vaivalloista. Käytämme somea huviksemme, miksi siis sen pitäisi olla vaivalloista? Käyttäjillä on jonkinlainen puolisokea luottamus ohjelmiin. Unohtuu, että ne ovat mielipiteitä omaavien ihmisten luomia. Kaikki ohjelmat ajanevat jotain mielipiteitä. Myös avoimuus ja neutraalius on mielipide - open source -ohjelmien käyttäminenkin ajaa tiettyä ideologiaa. Neutraalius on mielipide muiden joukossa. Kaikki ympäristöt ovat jotenkin yhteiskunnallisesti virittyneitä tai vähintään virittyvät ajan myötä. Wikipedia pyrkii neutraaliuteen, mutta kaikki kirjoittajat ovat vain ihmisiä. Ihmisiä, joilla on mielipiteitä. Ovatko Ylilaudan ylläpitäjät implisiittisesti vastuussa siitä, mitä laudalla tapahtuu? Mielestäni ovat. Tästähän voidaan sitten väitellä.

Oli miten oli, perimmäinen pointti lienee, että ympäristö jossa toimii kannattaa ymmärtää, jotta ympäristö ei hyödynnä sinua. Ainahan asia on ollut näin. Vallassapitäjät puhuvat ja herkkäuskoiset uskovat. Nyt vallassapitäjä on ohjelmisto, ja sen hallitsija ohjelmoija. Kone ei ole neutraali, sillä kone on ihmisen luoma.


Mediamyyrä

Rushkoff korostaa, että ohjelmointitaidot ovat nyky-yhteiskunnassa erittäin tärkeitä, sillä jos ei osaa ohjelmoida, tulee ohjelmoiduksi. Kun ymmärtää ohjelmistojen ja koodin toimintaa, pystyy ”näkemään niiden läpi”, erottamaan toisistaan teknologian ja sen tekijän, tekemään itsenäisiä valintoja ja vaikuttamaan aktiivisesti omaan elämään ja yhteiskuntaan eikä ole digitaalisessa mediassa vain passiivinen käyttäjä, jota ohjaillaan ulkoa päin ja jopa käytetään hyväksi. Rushkoffin tapa esittää asioita on hyvin poleeminen ja kärjistetty, mutta tarkoituksena lieneekin juuri herätellä ihmisiä. Mielestäni hän toi esiin tärkeitä poinnteja ja kritiikkiä, sillä suhtaudumme helposti meitä ympäröivään digitaaliseen teknologiaan aika passiivisesti ja kritiikittömästi ja otamme asiat itsestäänselvyyksinä hoksaamatta kyseenalaistaa niitä. Rushkoffin mukaan olemme digitaalisessa maailmassa joko ”usereita”, ”writereita” tai ”programmereita”. ”User” eli käyttäjä pelkästään käyttää ohjelmia, mutta ei ymmärrä, miten ne toimivat, eli ikään kuin pelaa peliä, jonka sääntöjä ei osaa. ”Writer” osaa myös tuottaa ohjelmilla jotain sisältöä esim. kirjoittamalla blogia, ja ”programmer” eli ohjelmoija tehdä itse ohjelmia. Samat kehitysvaiheet ovat näkyvissä myös ihmiskunnan kehityksessä, jossa keskeisiä edistysaskeleita ovat olleet kirjoitusmerkkien, painokoneen ja viimeisimpänä tietokoneen keksiminen. Ihmisten sivistystaso ja osaaminen on kuitenkin aina tullut yhden askeleen uusien keksintöjen jäljessä. Rushkoffin mielestä tietokoneohjelmistojen keksimisellä on vielä suurempi vaikutus kuin kirjoitusmerkkien tai painokoneen keksimisellä. Tämä on varmasti totta, sillä tietokoneet ovat mullistaneet maailmaa ja elämäämme viime vuosikymmeninä radikaalisti, ja olemme ehkä nähneet muutoksesta vasta alkua.

Artikkelissaan Rushkoff toteaa, että digitaalinen tekniikka perustuu pohjimmiltaan numeroihin, ja esimerkiksi kuvat, laulut ja elokuvat ovat pelkästään numeroita, joita tietokone käsittelee ykkösten ja nollien jonoina. Näin ollen digitaalinen ympäristö suosii valintoja, koska kaikki täytyy pystyä ilmaisemaan täsmällisellä, kyllä tai ei -symbolikielellä. Se pakottaa myös käyttäjät tekemään jatkuvasti valintoja (esim. mies/ nainen, hetero/homo, naimisissa/naimaton jne.), minkä seurauksena valintojen määrä ihmisten elämässä on valtavasti lisääntynyt. Olisi kuitenkin tärkeää muistaa, että voi myös valita olla tekemättä valintaa lainkaan. Todellisessa elämässä mikään ei ole kovin täsmällistä, vaan siinä on paljon epäselvää ja hämärää. On esim. mahdotonta tarkkaan sanoa, esim. milloin elämä alkaa ja päättyy. Kun todellisia asioita muunnetaan digitaaliseen muotoon, joudutaan tekemään valintoja, joissa jotain menetetään. Esim. musiikin digitaalinen nauhoitus pystyy ottamaan huomioon vain sellaiset äänen ulottuvuudet, jotka voidaan mitata ja ilmaista numeerisesti, ja kaikki muu hukataan. CD:n kuunteleminen on sen vuoksi erilainen kokemus kuin analogisen levyn kuunteleminen. Digitaalisella tekniikalla ei ainakaan vielä pystytä välittämään kaikkea todelliseen elämään liittyvää informaatiota, koska sitä ei edes osata mitata, ja se on siten aina jollain tavoin pelkistävää. Inhimillisten tunteiden, kuten empatian ja välittämisen, ilmaiseminen on siten roboteille aika vaikeaa, ja Jyväskylän suuri into niiden hankkimiseen sairaanhoito- ja vanhustyöhön tuntuu käsittämättömältä.

Koska Internet tarjoaa ihmisille valtavasti erilaisia valintamahdollisuuksia ja vaihtoehtoja, esim. oman sähköpostiselaimen ulkoasun tai uuden auton varustuksen voi valita sadoista eri vaihtoehdoista, sen kuvitellaan tekevän ihmisistä vapaampia, itsenäisempiä ja onnellisempia. Todellisuudessa ihmisistä on Rushkoffin mukaan kuitenkin tullut epävapaampia, vähemmän sitoutuneita, pakkomielteisiä ja enemmän kontrolloituja. Pakolliset valinnat, kuten oman parisuhdetilanteen pakollinen kertominen sosiaalisessa mediassa, eivät oikeastaan ole todellisia valintoja ollenkaan, koska pitäisi pystyä valitsemaan myös valitsematta jättäminen. Valintatilanteet pysäyttävät ja vaativat meitä koko ajan tekemään päätöksiä, ja yhden vaihtoehdon valitseminen sulkee pois muut mahdolliset vaihtoehdot. Sitoutuminen esim. parisuhteessa voi olla heikompaa, kun netin deittipalstoilla on tarjolla lukematon määrä toinen toistaan mielenkiintoisempia ja seksikkäämpiä kumppaniehdokkaita ja pettäjille on luotu jopa omia sivustoja. Siitä tulee helposti sellainen tunne, että jossain odottaa aina joku parempi. Verkkokaupassa vaihtoehtojen määrä voi ahdistaa, kun tarjolla on esimerkiksi satoja erilaisia saappaita tai mekkoja, joista pitäisi osata valita.

Valintojamme ja toimintaamme verkossa myös seurataan jatkuvasti, ja se määrittää sitä, mitä meille tarjotaan ja mitä on mahdollista valita. Ohjelmat ja verkkosivut rekisteröivät klikkauksiamme ja hakusanojamme, ja niiden perusteella meille näytetään tietynlaisia hakutuloksia ja mainoksia tai suositellaan tiettyjä verkkokaupan tuotteita. Tällöin emme välttämättä lue tai osta sitä, mitä oikeasti haluamme, vaan sitä, mitä meille tarjotaan, ja valinnanvapautemme ja maailmamme todellisuudessa kapenee. Esim. henkilö, joka uskoo ilmaston muutoksen olevan valetta, lukee mielellään tätä käsitystä tukevia uutisia ja verkkosivuja. Samalla Google alkaa tarjota hänelle yhä enemmän samanlaisia sivuja, ja pian hänellä ei ehkä enää ole mahdollisuutta törmätä vastakkaiseen tietoon, ja hän uskoo omaan näkemykseensä yhä vahvemmin. Rushkoff korostaa, että aina voi kuitenkin olla valitsematta ”jotakin alla olevasta listasta”, mutta voimme vastustaa pakkovalintoja vain, jos ymmärrämme, miten digitaalinen teknologia toimii. Olen hänen kanssaan yhtä mieltä siitä, että nykyään jokaisen olisi tärkeää ymmärtää tietokoneista ja ohjelmoinnista ainakin jotain, ja onkin hienoa, että ohjelmointia opetetaan nykyään jo monissa alakoulussa. Vaikka kaikista ei tulekaan ammattiohjelmoijia, se antaa mahdollisuuden ymmärtää käyttämäänsä teknologiaa ja olla digitaalisessa maailmassa oman elämänsä aktiivinen subjekti, kun tuntee sen pelisäännöt. Itsekin olen kokenut, että aiemmilla kursseilla saatu ymmärrys mm. verkkomedian suunnittelusta ja verkkosivujen tuottamisesta on avannut silmiä ja parantanut kykyä toimia digitaalisessa mediaympäristössä tietoisemmin, viisaammin ja aktiivisemmin. Mielestäni pelkästään tekninen ohjelmointiosaaminen ei kuitenkaan yksinään riitä, vaan yhtä tärkeää myös on kyky ajatella ja arvioida sisältöjä kriittisesti.

Fab 5

Valintojen pakottaminen on loppujen lopuksi melko inhimillistä - asioiden jaottelu eri lokeroihin on osa ihmisten yleistä toimintatapaa. Lokeroituja määreitä on kaikilla tieteenaloilla, alasta riippumatta. Asioiden halutaan olevan analysoitavissa ja ennustettavissa kaavojen ja selitysten avulla – vahvasti myös digitaalimaailmassa. Tietokoneiden tekemät valinnat ovat aina ehdottomia, eikä binäärilukujen välimuotoja tunneta.

Tietyt määreet eivät ole luokiteltavissa niin yksinkertaisesti, ja tulokset eivät kohtaa annettuja vaihtoehtoja. Esimerkiksi sukupuolen määrittely on muuttunut alkuajoista huomattavasti, eikä vaihtoehdoiksi enää käy vain perinteisesti mies tai nainen. Myös luonnontieteet tuovat oman haasteensa luokittelumaailmaan, uusien lajien tunnistaminen ei aina ole yksiselitteistä, eikä suoraa vastausta heti löydetä.

Voiko toisaalta olla täysin valinnoista vapaata maailmaa? Voiko tehdä mitään, jos ei ikinä tee valintoja? Omien valintojen haastaminen ja laajempi ajattelutapa ovat ihmisten etulyöntiasema koneisiin verrattuna – vaihtoehtoja voi määritellä myös valmiiksi annettujen valintojen ulkopuolelta, ja kysymyksenantoa voi tulkita eri tyyleillä. Mutta toisaalta – myös valitsemattomuus on loppujen lopuksi valinta, ja koodattavissa tietokoneen ymmärrettäväksi.

Douglas Rushoffin video perustui koodaamisen ja ohjelmoinnin maailmaan, ja ajatukseen, että kaikki on ohjelmoitavissa – myöskin yhteiskunnalliset rakenteet ja sosiaaliset aspektit. Väitteenä se, että koodaaminen on suurempi askel ihmiskunnan historiassa kuin kirjoitustaito, on melko uskalias, eikä välttämättä tämänhetkinen yleinen, tai edes huomioonotettava mielipide. Koodaamisen ja ohjelmoinnin tärkeys tulee nousemaan uudelle, korkeammalle tasolle tulevaisuudessa, mutta tällä hetkellä tärkeää on lähinnä tiedostaa ohjelmoinnin olemassaolo ja ymmärtää toimintojen taustalla olevat koodit ja ohjelmoinnin tasot.

Riittääkö toisaalta pelkkä tiedostaminen, pitäisikö asioille osata tehdä jotain? Jos vasta ymmärtää, niin ei vielä aktiivisesti tee asioille mitään tai vaikuta. Ja eikö näissäkin asioissa

pitäisi mieluummin olla aktiivisesti vaikuttamassa kuin olla passiivinen, hiljainen ymmärtäjä? Kuten videossa todettiin - jos et ole ohjelmoija, olet se, jota ohjelmoidaan.

Muutos on hyvää ainoastaan, jos se saa asiat paremmiksi. Tämän takia moni varmaankin vastustaa kaikkea muutosta viimeiseen asti. Lienee kuitenkin parempi yrittää muuttaa maailmaa jollakin tavalla kuin elää maailmassa, jossa ongelmat tunnetaan.


Ryhmä Metan ajatuksia:

Linkki wikisivumme tekstiin.

Rushkoff keskittyi artikkelissaan pohtimaan digitaalisuuden tuomia rajoitteita valintojen näkökulmasta. Rushkoffin mukaan digitaalisuuteen liittyy diskreetin esitystavan myötä ennalta määrätyt valinnat, jotka ovat materiaalien rajoittamia ja ohjelmoijien tekemiä. Mietimmekin sitä, että eikö kaikki symboleiksi sidottu toiminta ole samalla tavalla rajoitettua. Ihmiset ovat kautta aikojen tehneet jonkinlaista luokittelua ja ryhmittelyä, ja kategorinen ajattelu on ihmisille hyvin ominaista.

Rajoitteiden kautta keskustelussamme nousikin esiin mm. sosiaalinen media. Esimerkiksi Facebookissa on tykkäys-nappi ja erilaisia emojeita, jotka rajoittavat tietyllä tapaa sitä, miten asioihin voi reagoida. Tällä tavoin sosiaalinen media luo keinotekoisia rakenteita, joiden mukaan toimintamme ohjautuu. Joku on ennalta määritellyt, millaisia toiminnot voivat olla, joista meidän on sitten valittava se sopivin. Todellisuudessa asiat eivät kuitenkaan ole niin mustavalkoisia. Digitaalisessa ja tosielämän kokemuksessa on siis jonkinlainen ero, jonka Rushkoffkin nostaa esille mm. digitaaliseen ja analogiseen musiikkiin liittyvällä esimerkillä. Tätä kokemusta mietimmekin sosiaalisesta näkökulmasta juuri sosiaalisen median kautta, sillä tosielämän kohtaamiset ovat jollakin ennalta määrätyllä tavalla jo erilaisia kuin digitaalisessa ympäristössä tapahtuvat kohtaamiset.

Pohdimme myös sitä, miten ennalta määrätyt valinnat ja olemassaolevat hierarkiat muokkaavat tapaamme ajatella asioista. Kiinnostavana esimerkkinä keskustelussa nousi esiin aikanaan järjestetty Studia Generalian Rakkaus kriisissä? -luentosarja, jossa käsiteltiin kaunokirjallisten rakkauden representaatioiden vaikutusta tosielämän käsitykseen rakkaudesta. Samaan tapaan ovat siis jo mm. kaunokirjallisuus ja viihdeteollisuus ehdollistaneet meidät tietynlaisille tavoille ymmärtää maailmaa. Rushkoffin ajattelu liittyy tähän, vaikkakin kyse onkin enemmän rakenteellisista asioista.

Pohdimme myös uuden opetussuunnitelman yhteyttä Rushkoffin ajatuksiin. Uudessa opetussuunnitelmassa ohjelmointi otetaan osaksi peruskoulun opetusta, ja sen tarkoituksena on juuri opettaa lapsia ymmärtämään ohjelmointia ja ohjelmoinnin logiikkaa. Opetussuunnitelman taustalla vaikuttavat periaatteet sopivat hyvin Rushkoffin ajatuksiin. Tämä on tärkeää, vaikkei koskaan itse ohjelmoisikaan. Ajatuksena tämä on kuten Rushkoffillakin: meidän on ymmärrettävä sitä maailmaa, jossa elämme, tai muuten tulemme niiden ohjailemiksi, jotka siihen rakentavat.

Takavasemmistolaiset

Russhoffin tärkein viesti taitaa olla se, että ihmisen täytyy ymmärtää ”koodauksen” logiikat, jotta ymmärtää miten kaupallistettu internet toimii. Eli kuinka meistä kerätään tietoa, analysoidaan ja kategorisoidaan sitä ja käytetään hyväksi – pääasiassa markkinoinnin kohdentamisena eri palveluissa, kuten Facebookissa tai Googlen mainoksissa.

Russhoffin mielestä ihminen on ”koodattu” jos ei ymmärrä ”koodauksen” logiikkaa, eli ole itse ”koodari” (tämä ei tarkoita että pitäisi osata kirjoittaa konkreettista koodia). Tällöin hän ei myöskään ymmärrä, miten yhteiskunnat toimivat. Tietojen keruu ja käyttö kun ei rajoitu ainoastaan mainostamiseen. Digitaalinen media eri palveluineen oppii käyttäjästä ja tarjoaa enenevissä määrin juuri sen kaltaista informaatiota, mitä käyttäjä on näyttänyt suosivan.

Huolestuttavaa on, jos alamme saada vääristynyttä informaatiota tekemiemme valintojen pohjalta – saamme erilaisia hakutuloksia, koska Google tulkitsee meistä keräämänsä tiedon ja mainostajien ostaman näkyvyyden perusteella tulokset. Tällöin digitaalinen media kontrolloi meitä netissä tekemiemme valintojen kautta. Googlessa voisi olla lisäpalveluna ”puhdas” haku, minkä tulokset olisi järjestetty ilman oman nettikäytöksen ja selaushistoriasta kasattuja muuttujia.

Koska kaikki käyttäytyminen netissä on valintojen tekemistä ja nämä valinnat tallennetaan, on Rushoffin mielestä yksi tapa taistella tätä valtaa vastaan ”tägääminen”, eli esimerkiksi nettiin laittamiinsa kuviin voi lisätä itse keksimiään kategorioita. Tietoja keräävät algoritmit eivät silloin osaa lokeroida kuvaa niin tarkasti.

Digitaalinen media pakottaa meidät tekemään valintoja vastaanottamamme syötteen ja antamamme palautteen suhteen, mutta kuinka paljon tiedostamme valintojen tekemistä silloin kun olemme päivittäisessä informaation virrassa? Jos emme ole jatkuvasti mediakriittisiä, silloin käyttämämme digitaalisen median tuottajat kontrolloivat meitä enemmän kuin luulemmekaan ja olemme itse auttaneet ohjelmoimaan itseämme


Teräsbetoniperunat

Rushkoffin mukaan yhteiskuntamme on rakentunut vanhentuneen teknologian varaan ja on jatkuvasti askeleen jäljessä kehitystä. Ihmisten pitäisi ymmärtää vähintäänkin näiden vanhojen teknologioiden päälle, joita me jatkuvasti käytämme. Rushkoff kärjistää tämän jopa niinkin yksinkertaiseksi, että jos ei ole ohjelmoija, joutuu itse ohjelmoiduksi. Kaikki eivät tietenkään voi olla ohjelmoijia, mutta olisi ainakin hyvä ymmärtää järjestelmän toimintaa, eli mitä se ohjelmointi oikeastaan onkaan. Tämä on välttämätöntä, jotta voi ymmärtää digitaalista maailmaa ja tehdä siellä relevantteja valintoja. Mietimme että tässä voisi myös ajatella yleisemmälläkin tasolla tietämisen/tietämättömyyden vaikutuksia. Mitä vähemmän ihminen tietää, sitä enemmän hän luulee tietävänsä. Toisaalta mitä enemmän ihminen tietää, sitä enemmän tämä aliarvioi oman tietämyksensä.

On myös hyvin helppoa vain elää elämäänsä ja olla edes yrittämättä ymmärtää sitä, miten maailma oikeasti toimii. Tämä on osaltaan pelottavaa, sillä se mahdollistaa pienen “eliitin” ottamaan heistä vallan. Käytännössähän tämä ei välttämättä näy päällepäin mitenkään. Mainosfirmat ja poliittiset vaikuttajat jylläävät jatkuvasti arkielämässämme, mutta tämä tapahtuu suurelta osin huomaamattomasti. Näin on etenkin silloin, kun ei tiedä mitä etsiä. Esimerkiksi hyvinkin yksilöidysti kohdistettu mainonta juontaa juurensa kuluttajien toiminnan seuraamisesta ja analysoimisesta, mutta silti suhteellisen harva on tästä huolissaan edes pienessä määrin. Ajatellaan esimerkiksi, että kun mainoksia on kuitenkin esitettävä, niin olkoon sitten ennemmin sellaisia jotka itseäkin kiinnostavat.

Rushkoffin kirjan kolmannessa luvussa esille nousivat valinnat. Nykyajan digitaalisessa maailmassa tuntuu olevan loputtomasti vaihtoehtoja mistä valita. Pinnan alla digitaalisuus jakautuu kuitenkin vain ykkösiin ja nolliin, joiden välillä ei ole mitään muuta. Samaan tapaan meille ihmisille tunnutaan vain annettavan valmiiksi “pureskeltuja” vaihtoehtoja, joista meidän on valittava jokin, vaikkei mikään vaihtoehto välttämättä olisikaan mielestämme oikea. Monesti vaihtoehtoja ovat vain joko “kyllä” tai “ei”. Ihmisille ei anneta tarpeeksi tilaa ilmaista itseään ja tuoda esiin uusia erilaisia vaihtoehtoja. Tämä johtaa helposti kategorisoimiseen, jossa henkilö joko on tai ei ole rasisti tai suvakki jne. Pitäisi muistaa, että ihmiset eivät toimi samaan tapaan kuin koneet. Hyvin harvat asiat ovat loppujen lopuksi mustavalkoisia ja useimmiten vastaus löytyy jostain sieltä “harmaalta” alueelta.