Mediakasvatus ja uudet lukutaidot/Syksyn 2016 kurssi/Oppimismodulit/moduli V-keskusteluun
Videolla Danah Boyd puhui nuorten yksityisyydestä verkossa. Hän nosti esiin mm. miten nuoret ajattelevat yksityisyydestä ja miten he pyrkivät sitä hallitsemaan. Merkityksellinen näkökulma oli juuri hänen mainitsemansa ”want to be in public, not to be public” -ajattelu, mikä sopii varmasti pääosalle käyttäjistä, niin nuorille kuin aikuisillekin. Tosin tubettajat, jotka tekevät sitä työkseen, haluavat olla erittäin julkisia, sillä heillä on tavoitteenaan saada mahdollisimman paljon seuraajia, mikä merkitsee heille myös rahantuloa.
Pohdimme, että nuoret nykyisin puhuvat tai kirjoittavat netissä niitä asioita, mitä ennen puhuttiin kahden kesken tavatessa sekä sitten myöhemmin myös lankapuhelimessa ja sen jälkeen vielä mobiililaitteissa puhuen ja SMS-viestien välityksellä. Aiemmin keskustelun seuraajat (kuuntelijat) pystyi havaitsemaan – nyt seuraajina voi olla yksityisasetusten puuttuessa kuka vain.
Danah Boyd korosti, että nuoret välittävät yksityisyydestään ja tekevät innovatiivisia asioita saavuttaakseen itsenäistä määräysvaltaa verkossa. Nuorten ajattelu onkin tietyllä tavalla yksityisyyden suojauksessa käänteinen. He lähtevät siitä olettamuksesta, että että kaikki on saatavilla ja sitten itse valitaan, mitä ja ketä suljetaan siitä pois. Näin nuoret pyrkivät hallitsemaan ja pitämään yksityisyyttä itsellään. Nuoret esimerkiksi keskustelevat ystävien kanssa siten, että vain ystävät ymmärtävät, mistä he puhuvat, koska heillä on oma kulttuurinsa ja koodikielensä. Tulee mieleen, että olihan aikoinaan lapsilla myös erilaisia salakirjoitustapoja, joilla viestiä niin oppitunneilla kuin vapaa-ajallakin, kuten myös monesti oma ”kieli” ja sanonnat, joita vain kaverit ymmärsivät. Nuoret eivät siis rajoita niinkään ulkopuolisten pääsyä sisältöön, vaan enemmänkin merkityksiin.
Nuoret ovat taitavia toimimaan verkossa ja monesti osaavatkin sen paremmin kuin aikuiset. Internetin varjopuolia ei voi välttää autoritaarisella sensuroinnilla ja kieltämisellä, sillä ne luovat vain illuusion turvallisuudesta. Nykyisin tarvitaankin some-välineiden teknisiä taitoja sekä myös median kirjoitustaitoa ja lukutaitoa – lisäksi pitää ymmärtää viestinnän konteksti, aikajänne ja merkitys, minkä useimmat ymmmärtävätkin. Väärinkäsityksiä syntyy nissä tapauksissa, kun jokin keskustelu irrotetaan kontekstistaan ja ei ymmärretä esim. kirjoitetun viestin siältämää vitsailua, intertekstuaalisuutta tai ironiaa.
Monesti olemme huomanneet, että nuoret opettavat aikuisia käyttämään facebookia ja muita sovelluksia. Nuoret usein siirtyvät toiseen some-välineeseen enemmän, jos ja kun aikuiset tulevat aktiivisiksi jossakin heidän käyttämässään some-välineessä. Esim. monet nuoret ovat siirtyneet nykyisin instagramin ja whatsupin käyttöön, kun aikuiset toimivat facebookissa.
Nuorille on tärkeää olla yhteydessä ystävien kanssa, mihin netti tänä päivänä antaa keskeisen ulottuvuuden. Sosiaaalisella medialla on voimaannuttava vaikutuksensa myös itsenäistymisprosessissa. Pohdimmekin, että nuorten on hyvä olla mahdollisimman tietoisia netin hyvistä ja huonoista ulottuvuuksista ja oppia käyttämään nettiä tehokkaasti hyötyvälineenä viihteen lisäksi. Internetillä ja sosiaalisella medialla on niin valtava vaikutus nuorten elämään, että nuoret, joilla ei ole mahdollista jostakin syystä toimia netissä tai hankkia itselleen siihen liittyvää osaamista ja ymmärrystä, tai joita kiusataan sosiaalisessa mediassa, voivat syrjäytyä monin tavoin.
Danah Boyd on tutkinut ja kirjoittanut laajasti nuorten sosiaalisen median käytöstä ja hänen tekstejään on luettavissa sivuilla: http://www.danah.org/papers/
Aloitimme keskustelun pohtimalla näkökulmaamme aiheeseen: miten nuoret ymmärtävät yksityisyyden, ja ovatko he kiinnostuneita siitä? Keskustelu liittyi myös laajempaan kontekstiin diginatiiviudesta ja digitaalisesta mediasta nuorten luonnollisena toimintaympäristönä. Netissä nuoret kertovat arkisista asioistaan aika vapaasti laajallekin yleisölle, mutta poimivat joukosta erilleen sellaiset aiheet, jotka eivät saa tulla julkisiksi. Mikäli jollain asialla ei ole juurikaan väliä, sen julkaiseminen ei haittaa, sillä seurauksena on korkeintaan asian ohittaminen. Arkaluontoisemmat asiat sen sijaan piilotetaan esimerkiksi koodin taakse. Videolla mainittiin Facebookissa julkaistujen laulun sanojen valikoiminen niin, että viestiä lukeva äiti ei tunnista niiden merkitystä, mutta kaverit tunnistavat.
Videolla puhuttiin siitä, miten ”julkinen” on eri asia kuin ”julkaista”. Havainnollistimme eroa miettimällä tilannetta netin ulkopuolella, missä nuori voi haluta mennä ulos, mutta ei ulkona ollessaan esiintyä yleisölle. Yksi tapa suojata yksityisyyttään voi olla oman nettiminän salaaminen muilta ja liikkua eri sosiaalisissa piireissä netissä ja sen ulkopuolella. Netissä voi olla mahdollista olla jotain muuta kuin sen ulkopuolella, joskus jopa oma itsensä, jos vaikka koulussa oman persoonan esilletuominen olisi riskialtista. Yksityisyyttä suojelee myös tekojen naamioiminen netissä sillä tavoin, ettei julkaistu materiaali olekaan yhdistettävissä ”oikeaan” henkilöön sen takana.
Internetissä julkaistut asiat kuitenkin ovat lähtökohtaisesti julkisia ja kaikille jaettavia, jos niitä ei erikseen piilota suurelta yleisöltä. Toisaalta sielläkin on olemassa piilevia sääntöjä vaikkapa siitä, mikä keskustelu on tarkoitettu kenenkin osallistuttavaksi. Videolla mainittiin nuorten ärtymys perheenjäseniin, jotka kommentoivat viestiketjuja jotka eivät olleet näille tarkoitettuja. Otimme taas esimerkin netin ulkopuolelta, jossa vaikka puiston penkillä käytävään keskusteluun ei ole sosiaalisesti hyväksyttävää tulla mukaan ulkopuolelta. Diginatiiville sukupolvelle koko netti voi tavallaan olla yksi puiston penkki, siinä missä vanhemmat eivät sitä sellaisena näekään. Ristiriita aiheutuu tällöin erilaisista koodeista tilanteeseen liittyen.
Joskus yksityisyyttä suojellaan hyvinkin kekseliäin menetelmin, jotka kuulostivat mielestämme aika vaivalloisiltakin. Yksi videolla mainituista nuorista poisti kommenttinsa aina tietyn ajanjakson jälkeen, ehkä välttääkseen menneiden keskustelujen muistelua ja esille kaivamista. Toinen taas de-aktivoi ja aktivoi Facebook-tiliään jatkuvasti pitääkseen yksityisyytensä sijaiskodeissa. Pohdimme, miksi tarve tällaiseen toimintaan ylipäätään oli, sillä eikö kaikilla pitäisi olla oikeus yksityisyyteensä? Yleisempi keino nuorten yksityisyyden turvaamiseen julkisessa netissä on erilaiset salakielet, koodit ja sisäpiirin vitsit, joihin laskimme myös meemien kuuluvan. Ne eivät aukea lukijalle ilman kontekstia ja ymmärrystä niiden etiketistä ja kielenkäytöstä.
Vanhempien silmin Internet voi näyttää vaaralliselta ja siksi vaatia tarkempaa valvontaa kuin puistossa käydyt keskustelut. Uskomme, että liika pelotteleminen ja nettimaailman demonisoiminen johtaa vaan entistä nokkelammin karkuun juokseviin nuoriin, niinkuin videollakin tuli esille. Jo nyt nuoret pakenevat vanhempien valtaamasta Facebookista WhatsAppiin ja Snapchatiin. Lisäksi mietimme nettikiusaamista, jonka käsittely tärkeydestään huolimatta puuttui videolta. Netti tekee kiusaamisesta erityisen helppoa yksityisviesti- ja kommentointimahdollisuuksien takia, ja jo muutama tarina itsemurhiin johtaneista kiusaamistapauksista saa netin näyttämään uhkaavalta paikalta, jonne vanhempi ei ehkä uskaltaisi päästää nuorta yksinään. Erityisen hankalaksi nettikiusaamisen tekee se, että siellä yhteisöt ja säännöt ovat erilaiset kuin kouluissa, ja kiusaajien viestien näyttäminen opettajalle voi olla epäluontevaa tai jopa rikkoa yhteisön sisäisiä sääntöjä.
Nuoret kaipaavat vapautta ja oikeutta toimia itsenäisesti ja vaalia yksityisyyttään, sillä vanhemmista irtautuminen ja itsenäisyyden opetteleminen on tärkeä osa teini-ikää. Tämä ei kuitenkaan onnistu, jos vanhemmat ovat jatkuvasti valvomassa toimintaa netissä. Virheistä ja kompasteluistakin oppii, eikä niitä siksi pitäisi sulkea kokonaan pois. Ryhmämme uskoo, että nuorilla on maalaisjärkeä ja he osaavat lopulta toimia fiksusti ja itseään suojellen myös netissä.
Ryhmä Pallo Nuorten yksityisyys
- onko osallisena vai kohteena yksityisyydessä
- miten julkisen tilan rajoittaminen suhteutuu Suomeen
- ehkä täällä on vapaampaa kuin lähiömallissa
- myös tarkoituksenmukaista estämistä esiintyy
- kirjastot periaatteessa julkista tilaa, mutta hiljaisuus ja teinit eivät sovi yhteen
- vaikeaa sovittaa enää erilaisiin tarpeisiin
- kulttuuri ei ehkä salli ääntä, vaikka tilojakin olisi
- netissä pelätään yksityisyyden menettämistä
- esim. perheoloista
- liioitellaanko riskiä
- jotkut ilmiöt ovat vaarallisia
- miten päästäisiin hyvään tilanteeseen?
- omaa sosiaalista kontrollia kannattaisi ehkä rajoittaa
- pitäisi antaa vastuuta oman yksityisyyden säätelyyn ja olla tarvittaessa tukena
- vanhempien pitäisi olla tukena ja kiinnostunut, jolloin voisi päästä paremmin sisään
- valvonta ei lisää turvallisuutta, vaan illuusiota turvasta
- miten välitön pienen piirin rajoittaminen vaikuttaa valveutuneisuuteen yleisemmällä tasolla: ehkä vie huomiota turhaan
- voisiko esitetyt kikat yleistää yleiseen yksityisyyteen
- voisiko huijata googlea ja facebookkia
- ne ovat niin etäällä, ettei usein huomaa tehdä
- nuorten pitäisi oppia säätelemään omaa nettikuvaansa
- pitäisi ymmärtää, että normaalit sosiaaliset kuviot vaikuttavat netissä
- nettikulttuuri on aika raakaa
- netin kulttuuri vaikuttaa myös oletuksiin todellisesta elämästä: syntyy kyynisyyttä ja pelokkuutta
- netistä valuu keskustelua ja asenteita tosielämään: vrt. esim. pyöräilykeskustelu tai maahanmuutto
- yleinen mielipide alkaa vaikuttaa netin kautta live-tilanteisiin
- osaavatko nuoret säädellä nettijulkisuutta paremmin
- eivät ota niin vakavasti netin eri ilmiöitä ja ylilyöntejä.
Edellisessä modulissa tuli puhetta Facebookin perustajan Mark Zuckerbergin väitteestä, jonka mukaan nuoret/ihmiset eivät välitä enää yksityisyydestä. Pohdimme tuolloin, että tämä väite on jo itsessään melko epäilyttävä, koska se tulee toimijan suusta, jonka ansaintalogiikka perustuu jollakin tapaa tällaisille ajatuksille. Tämän kertaisessa modulissa saimme iloksemme huomata, että emme olleet yksin näiden epäilyksiemme kanssa. Danah Boyd osoitti selkeästi esityksessään teinien olevan erittäin kiinnostuneita yksityisyydestään. Mielestämme Boydin käyttämät esimerkit osoittivat selkeästi sen, että yksityisyys kiinnostaa edelleen internetin käyttäjiä. Esitelmän yhtenä keskeisimpänä teesinä oli mielestämme se, että teinit haluavat olla julkisessa paikassa kuitenkaan olematta julkisia henkilöitä.
Danah Boyd oli kiinnittänyt tutkimuksessaan paljon huomiota teinien kekseliäisiin keinoihin kontrolloida yksityisyyttään sosiaalisessa mediassa. Ryhmän jäsenet kuitenkin näkivät nämä kekseliäät ja innovatiiviset teinien käyttämät sosiaalisen median kontrolloimiskeinot vaivalloisina, minkä johdosta kyseenalaistettiin teinien roolia modernin diginatiivien sukupolven edustajina. Innovatiivisissa mutta vaivalloisissa yksityisyyden kontrolloimiskeinoissa oli enemmänkin kyse siitä, etteivät tutkimushenkilöt selvästikään ymmärtäneet facebook-palvelun luonnetta. Esimerkiksi tyttö, joka poisti aina edellisen päivän facebook-aktiviteettinsa, olisi aivan yhtä hyvin voinut käyttää whatsappia. Toinen sosiaaliviranomaisten valvonnassa toiminut koehenkilö olisi jatkuvan profiilin aktivoimisen ja deaktivoimisen sijaan voinut tehdä itselleen uuden vaihtoehtoisen käyttäjäprofiilin eikä kertoa siitä sosiaaliviranomaisille. Koehenkilö, joka ei pitänyt siitä, kuinka väärät tahot tulivat kommentoimaan hänen postauksiaan, olisi voinut perustaa kiinnostuksen kohteilleen suljetut ryhmät facebookiin. Koehenkilön turhautuminen siskon esittämiin vääränlaisiin kommentteihin on tavallaan ymmärrettävää, mutta samaan aikaan internet-ympäristössä on käytännössä mahdotonta odottaa ihmisiltä täydellistä sosiaalisten tilanteiden lukutaitoa, sillä internet-ympäristössä sosiaalisen kontekstin lukeminen on hyvin vaikeaa, ellei jopa mahdotonta.
Pohdimme myös ryhmämme kanssa Danah Boydin esittämää ajatusta siitä, kuinka kontrolli ja valvonta turvallisuuden varjolla on lisääntynyt lähiaikoina jatkuvasti. Mielestämme esimerkiksi vanhempien harjoittama lastensa valvonta on ollut jatkuvasti aina läsnä. Lähiaikoina tehostuneen valvonnan näemme kulkeneen käsikädessä teknologisten innovaatioiden kanssa. Kun tähän on yhdistetty moderni markkinatalous, jonka keskeisenä ajatuksena on luoda ihmisille tarpeita ja sen jälkeen täyttää nämä tarpeet, on luontevaa että ihmisten tarve valvoa toisiaan on kasvanut, koska tälle on synnytetty tarve, joka on myös mahdollista täyttää. Samalla myös pohdimme Danah Boydin tutkimustulosten välistä suhdetta tämän työnantajaan Microsoft Researchiin. Microsoft on tunnetusti toimija, joka on kiinnostunut käyttäjien valvonnasta, minkä johdosta heräsi kysymyksiä siitä, miten Microsoft aikoo mahdollisesti soveltaa Boydin tutkimustuloksia tulevaisuudessa.
Danah Boydin esitelmän innoittamana ainakin yksi ryhmämme jäsenistä oli alkanut parantelemaan yksityisyyttään facebookissa mm. säätämällä yksityisyysasetuksia. Useimmat ryhmäläisistä pyrkivät facebookia käyttäessään kontrolloimaan ennen kaikkea informaatiovirtoja esimerkiksi minimoimalla omaa julkista facebook-aktiivisuuttaan ja rajoittamalla sosiaalisen kanssakäymisen suljettuihin ryhmiin ja keskusteluihin.
Ryhmämme mielestä ei ole lainkaan yllättävää, että nuoret haluavat varjella yksityisyyttään vanhemmiltaan sosiaalisessa mediassa, ja myönnämme itsekin niin nuoruudessa tehneemme esimerkiksi piilottamalla Facebookin julkaisuja vanhemmiltamme ja sukulaisiltamme. Meistä ehkä tuntuukin hieman vaivalloiselta, että pitäisi ruveta keksimään erilaisia piiloviestejä niin, että vain ystävät ne ymmärtäisivät, vaikka sekin varmasti on toimiva keino. Omien tekemisien ja sanomisien piilottaminen on tullut nykynuorille entistä tärkeämmäksi, sillä myös vanhemmat ovat alkaneet löytää tiensä sosiaaliseen mediaan. Esimerkiksi Facebookin kohdilla kyseinen ilmiö on saanut monet nuoret poistamaan tilinsä tai harventamaan julkaisutahtiaan, ja sen myötä käyttämään muita, uudempia sosiaalisen median palveluita. Nuoret lähtevät varmasti helpommin uusiin juttuihin mukaan, ja näin he toimivat vanhempiensa edelläkävijöinä sosiaalisen median maailmassa.
Nuorille tuntuu olevan tärkeää löytää oma tilansa, jossa he saavat vapaasti jakaa sisältöä ja keskustella ikäistensä kanssa ilman vanhempien valvovaa silmää. Vaikka vanhemmat eivät kuitenkaan itse kaikkia sosiaalisen median kanavia käyttäisi, ovat he usein muun median ja uutisoinnin kautta hyvin perillä siitä, missä nuoret aikaansa paljolti netissä viettävät, ja näin ollen heillä on mahdollisuus ulkopuolisena tarkkailla lastensa tekemisiä. Kaikissa palveluissa omia tietojaan ei välttämättä saa salaisiksi tai näkymään vain kirjautuneille käyttäjille, eivätkä nuoret tietojaan aina edes halua piilottaa. Tämä takaa vanhemmille pääsyn seuraamaan ja tarkkailemaan lastensa tekemisiä, vaikka he eivät itse sosiaalisen median aktiivisia käyttäjiä olisikaan.
Vanhempien ja lasten olisi hyvä keskustella näistä asioista ja saada välilleen luottamus. Keskustelemalla olisi mahdollista yhdessä pohtia sitä, mitä sekä nuori että vanhempi haluaa toiseltaan nähdä tai toiselleen näyttää. Niin vanhempien kuin nuortenkin on varmasti hyvä pitää joitain asioita yksityisinä, joten heidän välillään olisi hyvä käydä keskustelua siitä, halutaanko ylipäätään esimerkiksi seurata toinen toistaan Instagramissa tai olla Facebook-kavereita. Ongelmia voi kuitenkin syntyä, jos nuoren ja vanhemman näkökulmat ovat erilaisia, tai mikäli keskustelukulttuuri perheen sisällä ei toimi.
Danah Boyd puhui siitä, miten nuoret ymmärtävät yksityisyytensä verkossa ja antoi esimerkkejä erilaisista tavoista, joilla nuoret pyrkivät hallitsemaan yksityisyyttään ja piilottamaan sisältöjä tai merkityksiä aikuisilta. Nuoret hyödyntävän sosiaalisen median alustojen asetuksia sekä ”normaaleilla” tavoilla muuttamalla esimerkiksi statuksiensa näkyvyyttä, että kekseliäillä tavoilla, kuten deaktivoimalla profiilinsa päivisin. Tällainen alustojen asetuksien ja suodattimien käyttäminen luonnistuu nuorilta ehkä jopa paremmin kuin vanhemmilta, mikä osoittaa sen, että nuoret miettivät yksityisyyttään enemmän kuin aikuiset luulevat. Asetuksien muuttamisen lisäksi nuoret piilottavat merkityksiä käyttämällä ilmaisuja ja viittauksia, jotka aukeavat niille henkilöille, joille viesti on tarkoitettu. Boyd kertoi esimerkin nuoresta, joka käytti Monty Python -referenssiä, joka avautui oikein vain nuoren kavereille, muttei hänen äidilleen. Yksi ryhmäläinen mietti, miksei nuori vain yksinkertaisesti hyödynnä Facebookin asetuksia ja piilota äidiltään sellaisia statuksia, jotka eivät ole hänelle tarkoitettuja. Onko tämä tietoinen valinta vai eikö kaikki nuoret sittenkään ole täysin perillä käyttämiensä alustojen asetuksista?
Ryhmämme keskustelussa tuli esille se, ettei nuorten halu piilottaa asioita vanhemmiltaan ole mitenkään uusi ilmiö. Päiväkirjoissa ja kirjeissä on varmasti käytetty kiertoilmaisuja, salakieltä ja ties mitä muuta piilottamaan oikea sisältö ja merkitykset vakoilevilta vanhemmilta. Ylipäätänsä se, että kaikkea julkisesti jaettua ei haluta täysin julkiseksi ei ole uusi asia, joka koskisi vain nykynuorisoa. Toisaalta yksityisyyden tarve ei myöskään ole vähentynyt, edes sosiaalisessa mediassa, vaikka usein saatettaisiinkin ajatella niin. Mitä enemmän vanhemmat pyrkivät rajaamaan nuorten yksityisyyttä ja tunkeutumaan sellaiselle alueelle, johon he eivät kuulu, sitä enemmän nuoret keksivät uusia keinoja piiloutua vanhempiensa katseilta.
Video tarjosi mielenkiintoista uutta tietoa ja näkökulmia siihen, miten nuoret hahmottavat ja kontrolloivat yksityisyyttään netissä. Usein luullaan, että koska nuoret käyttävät niin paljon sosiaalista mediaa, he eivät välitä yksityisyydestä. Todellisuudessa he kyllä välittävät ja tekevät sen eteen monenlaisia asioita ja käyttävät varsin luovia ratkaisuja. On tärkeää ymmärtää, että nuoret käyttävät sosiaalista mediaa ensisijaisesti siksi, että he haluavat osallistua julkisesti ja olla osa yhteiskuntaan ja sosiaalista yhteisöä. He eivät välttämättä halua olla ”julkisia”, mutta nettiympäristössä on vaikeaa osallistua olematta julkinen, koska oletusarvona on julkaiseminen ja oman elämän avaaminen julkisesti kaikkien nähtäville. Vaikka nuoret julkaisevat sosiaalisessa mediassa paljon, he eivät halua kaikkien, etenkään vanhempiensa, lukevan julkaisujaan. Vanhemmat eivät aina ymmärrä tätä ja siitä seuraa ristiriitoja. Nuoret koettavat selviytyä ristiriitaisesta tilanteesta käymällä jatkuvaa neuvottelua siitä, mitä julkaisevat esim. Facebookin profiilisivuillaan ja mitä eivät. He pyrkivät hallitsemaan yksityisyyttään netissä myös käyttämällä sovellusten yksityisyysasetuksia, monia eri medioita ja salakieltä sekä ilmaisemalla asioita epäsuorasti (esim. kuvat ja laulut). Asia on siis hyvin monimutkainen, ja sekä nuorten elämä että vanhemmuus tuntuu olevan nettiaikakaudella aiempaa haastavampaa. Vanhemmat pyrkivät valvomaan lastensa netinkäyttöä suojellakseen heitä vaaroilta ja tarkoittavat heille yleensä hyvää. Se on kuitenkin aika vaativaa ja edellyttää paljon vaivan näköä ja teknistä osaamista. Usein nuoret ovat erilaisten laitteiden ja sovellusten käytössä paljon näppärämpiä, ja eikä vanhemmilla ole välttämättä ole hajuakaan, mitä he netissä tekevät. Mitä enemmän vanhemmat pyrkivät valvomaan heitä, sitä fiksumpia keinoja nuoret keksivät välttääkseen sitä, ja vanhempien on vaikea pysyä kärryllä, missä oikeasti mennään. Toisaalta myös nuorten halu osallistua ja suojella omaa yksityisyyttään on luonnollista ja tärkeää sitä tulisi kunnioittaa.
Videolla tuli esiin, että nuorten käsitys yksityisyydestä netissä on kuitenkin melko rajoittunut eikä heillä ole riittävästi kykyjä hallita sitä ja kontrollia asettaa rajoja. Yksityisyyden hallinta netissä on aika monimutkaista ja haastavaa ja edellyttää mm. kykyä kontrolloida monta liikkuvaa osaa sisältäviä monimutkaisia sosiaalisia tilanteita, syvällistä käsitystä eri konteksteista (esim. ketkä voivat nähdä julkaisun ja miten sitä voidaan tulkita, miltä se näyttää eri aikoina ja eri konteksteissa) ja monenlaista teknistä osaamista, kuten kykyä käyttää sovellusten yksityissyysasetuksia. Siinä täytyy siis ottaa huomioon niin monta eri asiaa, että se on vaikeaa aikuisillekin, saati nuorille. Sosiaalisen median sovellukset saatetaan helposti kokea yksityisemmäksi kuin ne todellisuudessa ovat, eikä kirjoitusten ym. julkaisujen seurauksia tulla välttämättä ajatelleeksi riittävän pitkälle. Vihastuksissa Facebookissa julkaistut tunteenpurkaukset voivat johtaa ikäviin seurauksiin ja jopa syytteeseen kunnianloukkauksesta ja vihapuheesta. Vaikka se ei olekaan laillista, työnantajat saattavat googlata työhakijoita ja saada sosiaalisen median kautta tietoa, jolla voi olla vaikutusta työn saamiseen. Monet vanhemmat julkaisevat Facebookissa runsaasti lastensa kuvia kohdusta saakka ajattelematta lainkaan lastensa yksityisyyttä ja sitä mitä lapset itse siitä myöhemmin ajattelevat. Nuorten itsestään julkaisemia kuvia voidaan käyttää ja levittää kiusaamistarkoituksessa tai ikätovereina esiintyvät pedofiilit voivat houkutella heitä lähettämään itsestään intiimejä kuvia viestipalvelun kautta. Äärimmäinen tapaus yksityisyyden loukkaamisesta netissä on identiteettivarkaus. Esim. viime viikolla uutisoitiin, että eräässä koulussa oppilaat olivat kiusaamistarkoituksessa perustaneet sosiaaliseen mediaan profiileja opettajiensa nimissä.
Boyd nosti videolla esiin myös sen, että nuoret pyrkivät varjelemaan yksityisyyttään lähinnä vanhemmiltaan mutta eivät osaa ottaa huomioon esimerkiksi valtiota tai kaupallisia firmoja. Lapset ja nuoret ovatkin sosiaalisessa mediassa aggressiivisen mainonnan kohteina. Heitä saatetaan esimerkiksi houkutella tilaamaan puhelimeensa ilmaisia pelejä, mutta samalla he sitoutuvatkin huomaamattaan tilaamaan niitä maksullisesti, ja vanhemmille rapsahtaa satojen eurojen yllätyslasku. Boydin mielestä nuorten netin käyttöä ja julkista osallistumista ei kuitenkaan pitäisi rajoittaa, vaan heitä tulisi päinvastoin kannustaa siihen ja opettaa hallitsemaan yksityisyyttään netissä paremmin. Olen hänen kanssaan osittain samaa mieltä, mutta mielestäni jonkinlaisia rajojakin tarvitaan. Myös psykologi Keijo Tahkokallion (Keskisuomalainen 21.11.2016, s. 28–29) mukaan rajojen asettamisen netin käytölle on nuorten kehityksen ja terveyden kannalta tärkeää. Erään tutkimuksen mukaan puolet yläasteikäisistä nuorista on sosiaalisessa mediassa yli kolme tuntia päivässä ja joka kymmenes jopa kahdeksan tuntia. 70% käyttää sosiaalista mediaa vielä kello 22:n jälkeen, mikä on riittävän unen saannin kannalta aivan liian myöhään. Sosiaalisen psykologian professori Sherry Turklen Massachusetts Institute of Technology -yliopistossa tekemän tutkimuksen mukaan sosiaalisen median runsas käyttö heikentää myös selvästi nuorten sosiaalisia taitoja, sillä ne kehittyvät vain kasvokkaisessa vuorovaikutuksessa. (Keskisuomalainen 2016.) Myös sovelluksille asetettuja ikärajoja pitäisi mielestäni kunnioittaa. Kyseessä on kuitenkin todella monimutkainen ja hankala asia. Kaikkein tärkeintä on nuorten ja aikuisten välinen avoin ja läheinen vuorovaikutussuhde, jossa lapset pystyvät luottamaan vanhempiinsa ja vanhemmat lapsiinsa.
Tietojenkäsittelytieteilijöiden ryhmä
Aiheena nuorten kapinointi ja itsensä etsiminen tuntui olevan koko ryhmälle tuttu, koska kaikilla on kuitenkin kokemusta siitä, miltä tuntuu olla teini-ikäinen. Nämä kokemukset kuitenkin vaihtelivat suuresti ryhmän sisällä. Huomasimme keskustelussamme, että vanhempien suhtautuminen netin käyttöön ja ylipäänsä median kulutukseen voi olla kovin erilaista. Omakohtaiset muistot vaihtelivat niin suuresta rajoittamisesta aina täydelliseen luottamukseen. Pohdimme sitä, että lapselle ja nuorelle olisi tervettä antaa yksityisyyttä ja vastuuta iän karttuessa, koska tämä kuitenkin jossain vaiheessa aloittaa itsenäistymisen ja ottaa etäisyyttä vanhempiin. Tässä vaiheessa olisi hyvä tarjota luottamusta ja kehoittaa nuoria pitämään toisistaan huolta, koska nuoren on ehkä helpompi uskoutua ja tukeutua toiseen nuoreen.
Keskustelussa nousi esiin myös se, että nuorten on nykyään entistä vaikeampaa tasapainotella sen kanssa mitä itsestään tuovat julki. Ja silti internetin ja sosiaalisen median myötä on paljon helpompaa seuraa muiden nuorten tekemisiä ja olla ns. perillä asioista. Samoin pohdimme saman aiheen toiselta puolelta sitä, että vanhemmat ehkä kaipaisivat enemmän neuvoja siihen, miten kasvattaa omaa nuortansa ja millä astella tarjota tälle vapauksia. Olimme samaa mieltä videon kanssa siitä, että nuori lopulta ottaa sen oman yksityisyytensä joko kiertoteiden tai vanhempien luottamuksen kautta. Ehkä parempi lähestymistapa olisi kuitenkin ansaita molemminpuolinen luottamus ja sitä kautta vähitellen itsenäisyyttä. Tämä ei kuitenkaan läheskään aina toteudu. Lopulta päädyimme kuitenkin siihen, että on ehkä hyvä jos nuorella on edelleen niitä yksityisiä "nuokkarin vessan seiniä", joiden postauksia vanhemmat eivät pääse lukemaan.
Aihe oli näin jälkikäteen ajateltuna aika maalaisjärkinen ja keskustelu pyörikin enemmän omakohtaisten kokemusten kuin tieteellisten lähteiden ympärillä. Keskustelussa korostui ratkaisuna se, että parasta olisi tarjota nuorelle itsenäisyyttä, mutta silti asettaa jonkinlaisia sääntöjä, joiden kanssa pelataan. Eli tiivistettynä, ääripäitä välttämällä päästään todennäköisimmin parhaaseen lopputulokseen. Nuori ottaa oman tilansa ja se voi olla joko positiivinen tai negatiivinen asia.
Tarkemmin keskustelusta löytyy ryhmän omilta sivuilta.
Ryhmän kommentteja Moduuliin V liittyen esille nousee melko selkeä yhteinen ajatus siitä, että sosiaalisen kanssakäymisen normit verkossa ja sosiaalisessa mediassa eivät ole samalla tavalla "valmiita" kuin reaalimaailmassa. Yhden kulttuurin (tässä siis suomalaisen) sisällä käsitykset hyväksyttävästä sosiaalisesta kanssakäymisestä reaalimaailmassa ovat huomattavasti yhteneväisempiä kuin mielipiteet vastaavista normeista verkossa. Mikä lopulta sitten vaikuttaa siihen, että toisten ihmisten asioihin puututaan herkemmin verkossa kuin reaalimaailmassa? Kyseessä lienee pienempi aistiärsykkeiden määrä sekä ajallinen viive verkkokommunikaatiossa. Kun näkee verkossa pelkän tekstin - hyvällä onnella sen kirjoittajakin on piiloutunut nimimerkin taakse - ja on minuutteja tai tunteja aikaa miettiä vastaustaan, on helppo unohtaa, että mielipiteen takana on oikea ihminen. Mielipiteet ja kommentit ovat siis verkossa olemassa eräänlaisessa tyhjiössä, jossa ne on helppo prosessoida täysin erillään tuottajistaan. Informaatio, jonka käyttäjä hahmottaa täysin itsenäisenä oliona, on varmasti alttiimpaa kritiikille, koska empatia jotain näkymätöntä ja nimetöntä kohtaan on haastavampaa.
Onko luontevampaa vaatia ihmisiä käyttäytymään tietynlaisen "netiketin" mukaan, vai antaa enemmän hallintaa käyttäjille yksityisyytensä suhteen sosiaalisissa medioissa. Vetoan itse kurssilla ihmisten yleiseen helppouden haluun, mutta toisaalta uskon, että osa helppouden halua on myös taipumus olla välittämättä siitä, mitä oikeasti jakaa muille. Nuoria kiinnostaa valtavasti, mitä heidän vanhemmat tietävät heidän verkkotoiminnastaan, mutta montaako nuorta häiritsee Googlen datankeruu tai hallitusten vakoilu? Uskon tästä "laajasta yksityisyydestä" välittävien nuorten olevan selkeä vähemmistö. Uskoani tähän vahvistaa myös Robin Dunbarin teoria maksimimäärästä merkityksellisiä sosiaalisia suhteita, jonka vaikutusta myös verkkoympäristöissä on pohdittu. Aivokapasiteetti kuluu siihen, että välitetään lähimmäisistä. Dunbarin teoria ei sinällään liity yksityisyyteen, mutta uskon, että jokin vastaavanlainen ilmiö on kyseessä.
Mitä yksityisyys verkossa sitten nykyään on? Ryhmän mielipiteet vaikuttivat osittain ristiriitaisilta tämän suhteen. Kuinka hyvä tuo keskustelu puistossa -vertauskuva somekeskustelulle oikein on? Itse rinnastin kommentit Facebook-kuvaan rauhalliseksi keskusteluksi ystävän tai kahden kanssa, mutta Ilari rinnasti sen kovaääniseen huuteluun puistossa. Näen itse kummassakin vertauskuvassa meriittiä - toisaalta kommentit ovat kaikkien luettavissa, kuten puistossa huutelu, mutta toisaalta kommentit eivät ole mitenkään erityisen näkyvä osa kuvaa. Kommentit voi jättää lukematta, mutta huutelua ei voi jättää kuulematta. Vertauskuvat eivät oletusarvoisesti voikaan ikinä olla täydellisiä, ja ehkä siinä on jokin asian ydin - jos ympäristöt ovat näin fundamentaalisesti erilaisia, ei samoja normeja voida soveltaa ilman vastaavia epäloogisuuksia.
Olen itse yhä epävarma siitä, pitäisikö ihmisten sopeutua teknologiaan vai teknologian ihmisiin. Tästä ei voine sanoa juuta eikä jaata. Teknologian kehitystä ohjaavat ihmisten tarpeet ja ihmisten uusille tarpeille antaa suuntaa teknologia, jota he jo nyt käyttävät. Jos on totuttu Microsoft Wordin käyttöliittymään, muodostuu tarpeeksi sitä muistuttava käyttöjärjestelmä, vaikka se ei olisi paras tai tehokkain mahdollinen, kuten QWERTY-näppäimistön normalisoituminen aikanaan. Tietty tehokkuuserot näppäinasetelmien välillä ovat minimaalisia, ja uuden opettelu vaivalloista. Ei liene kyse siitä, onko jokin teknologia täydellinen, vaan siitä, onko se tarpeeksi hyvä. Tämän pohdinnan mukaan tarpeeksi hyvä järjestelmä olisi sellainen, joka puutteistaan huolimatta toimii niin hyvin, että sen käytön jatkamista pidetään helpompana kuin uuden järjestelmän opettelemista.
Perinteisenä loppuyhteenvetona siis: käsitys sosiaalisista normeista vaihtelee sukupolvien välillä huomattavasti enemmän kuin reaalimaailman normit, sillä verkossa kommunikaatio nyt ja 20 vuotta sitten ovat paljon erilaisempia kuin sama erotus reaalimaailmassa. Mielenkiintoista tulee olemaan, paljonko verkko tulee kehittymään seuraavien 20 vuoden aikana ja millaisia erot yksityisyyskäsitteessä tulevat olemaan meidän sukupolvemme ja seuraavien sukupolvien välillä.
”Koodikieltä” on käytetty jo pitkän aikaa. Aikuiset eivät ymmärrä kaikkea mitä nuoret sanovat, mutta toisaalta lapset eivät myöskään ymmärrä kaikkea mitä aikuiset sanovat. Kaikilla ikäryhmillä voidaankin ajatella olevan oma salakielensä.
Nuorisolla on aina ollut oma ”slanginsa”, jota vanhemmat eivät ymmärrä. Internetin avulla on kuitenkin tullut mahdolliseksi, että slangi leviää universaalimmin. Myös termistöt ovat saattaneet yhtenäistyä. Ennen ajateltiin, että tietyn tyyliset ilmaukset tai esimerkiksi meemit ovat vain nörttien käytössä. Nykyään kuitenkin suuri osa varsinkin nuorisosta viljelee meemejä ja anglismeja.
Ongelmana koodikielessä on kuitenkin syrjäytyminen ja kiusaaminen. Jokainen ei voi mitenkään tietää kaikkien uusien termien tarkoitusta. Viesti saatetaan ymmärtää väärin, ja tämä voi johtaa huonoimmassa skenaariossa pitempiaikaiseenkin kiusaamiseen. On myös mahdollista, että slangin tarkoituksena on jättää osa ryhmästä tietoisesti ulos.
Voidaan kuitenkin ajatella, että nuoret pitävät yksityisyydestään parempaa huolta kuin vanhemmat. Nuorilla on tieto ja tekninen tuntemus siitä, miten yksityisyyttä voidaan säädellä, vaikka Facebookissa. Monet vanhemman sukupolven ihmiset eivät ole tutustuneet yksityisyysasetuksiin, minkä huomaa julkaisuistakin: KAIKKI jaetaan. Nuoremmalla väestöllä julkaisujen sisältö on kuitenkin usein neutraalia, eikä liian yksityiskohtaista ja paljastavaa. Toki tähänkin löytyy runsaasti poikkeuksia.
Mutta onko koodikieli lopulta tarpeellista? Koodikieli muuttuu nopeasti ja on hankalasti seurattavaa. Yhtenä päivänä voit olla täysin perillä termeistä, ja seuraavana olet jo ihan pihalla. Toisaalta, vaikka esimerkiksi Facebookissa käyttäisi ”yksinkertaisempaa” yksityisyyden säätöä eli rajaisi julkaisun vain tietyille haluamilleen henkilöille, ei ole taattua, ettei se lopulta päädy kuitenkin ”väärille” henkilöille.
Koodikieli voi olla toisaalta tarpeellista erityisesti, kun aikuiset käyttävät sitä ja lapset eivät ymmärrä. Lapsia säästetään tällä varmasti usein isoilta järkytyksiltä ja paljastuksilta. Toisaalta taas nuorten koodikieli ei ole välttämättä niin tarpeellista, mutta tietenkin poikkeuksia löytyy.
On kuitenkin selvää, että erilaiset koodikielet tulevat olemaan aina mukana elämässämme. Jo erilaiset yhteisöt muodostavat omia koodikieliään, ikinä ei ole mahdollista ymmärtää kaikkea, mutta toisaalta se ei ole tarpeellistakaan.
Wikisivumme teksti.
Rajataan ensin millaisesta ihmisryhmästä puhutaan viitattaessa Danah Boydin mainitsemiin teini-ikäisiin. Kyseessä on nykyiset nuoret, erityisesti diginatiivit. Tietty ikäryhmä ei kuitenkaan ole yksiselitteisesti syntynyt keskelle digitaalista arkea ja kasvanut siinä omaksuen kaiken itsestään.
Pohdimme sitä miten Boydin mukaan sukupolvien välillä näkyy pieni kuilu sosiaalisen median yksityisyyskäsityksen kautta. Siinä missä vanhempi väki pitää oletusarvoisesti suurimman osan elämästään yksityisenä ja päättää jakaa siitä kuka minkäkin suuruisen osan, nuorempi polvi taas oletusarvoisesti jakaa ja pitää pienen osan yksityisenä. Tämä nyt ei ole aivan yksiselitteisesti näin. Nuoriso ei kuitenkaan laita ns. kaikkea peliin, vaan näkee usein vaivaa tehdäkseen itsensä tunnistamattomaksi esimerkiksi olemalla käyttämättä omaa oikeaa nimeä.
Tässä yhteydessä voitaisiin käyttää erityisesti lastenkirjallisuuteen liitettyä käsitettä kaksoisyleisöstä (ks. esim. Maria Laakson väitöskirja Nonsensestä parodiaan, ironiasta kielipeleihin). Siinä missä lastenkirjallisuudessa erotetaan kaksi eri tasoa, ilmeinen lapselle suunnattu taso ja aikuiselle suunnattu taso, joka on lapselle avautumaton ”silmänisku”, voisi sosiaalisen median suhteen ajatella tilanteen olevan juuri toisinpäin. Nuoret siis viljelevät toisilleen silmäniskuja aikuisten selkien takana. Tulimme siihen tulokseen, että nuorisolla on ollut aina tarve salailulle ja tarve omalle tilalle. Sosiaalinen media on vaan muuttanut sitä jonkin verran.
Pohdimme sitä, että monimerkityksinen kommunikointi ei kyllä ole varsinaisesti mikään uusi keksintö. Aina on ollut ns. sisäpiirin juttuja. Nuorisolla on jo kauan ollut tapana keksiä omia sanoja ja ilmauksia asioille ja ilmiöille, eikä se ole pelkästään nuorten asia. Maailmanhistoriassa on useinkin ollut aikoja, jolloin ei kaikkia omia ajatuksiaan ole voinut jakaa suoraan, vaan asioita on täytynyt koodata. Kristityt ja kalan piirtäminen hiekkaan voisivat olla tästä yksi esimerkki.
Mediasta saa usein lukea kauhistelua siitä, kuinka monet vanhemmat eivät tiedä, mitä heidän teini-ikäiset lapsensa puuhaavat netissä. On ymmärrettävää, että vanhemmilla on halu suojella lapsiaan internetin vaaroilta, mutta nykyaikana alkaa tuntua siltä, että nuoret voisivat opastaa vanhempiaan netin käytössä.
Moni on varmasti törmännyt esimerkiksi Facebookissa vanhempiin ihmisiin, jotka julkaisevat liian henkilökohtaisia asioita ja viestittelevät yksityisasioita kavereidensa julkiselle aikajanalle ymmärtämättä julkaisujen näkyvän kaikille. Nämä ihmiset eivät välttämättä edes tiedä, että yksityisyysasetuksia voi ja ehkä jopa kannattaa tiukentaa.
Vanhemman on tietenkin hyvä ohjeistaa lapsiaan esimerkiksi tietoturva-asioissa, ja on totta että valtaosa teineistä kokee, ettei vanhempien tarvitse tietää, mitä he netissä puuhailevat. Silti liiallinen kontrollointi ja kyttääminen voi luoda negatiivista ilmapiiriä vanhemman ja nuoren välille, kun nuori kokee, ettei häneen luoteta. Lisäksi moni teini haluaa luultavasti pitää tietyt asiat vain kaveripiirinsä tiedossa, poissa vanhempien silmiltä, ja tämän pitäisi olla ihan ymmärrettävää.
Lastensuojelun Keskusliitto suoritti kyselytutkimuksen, jossa kysyttiin 13-17-vuotiailta lapsilta ja nuorilta arvioita nuorten omasta sekä heidän vanhempiensa toiminnasta digitaalisessa mediassa. Pääosin nuoret vaikuttavat olevan melko hyvin kartalla siitä, miten verkossa tulee toimia. Esimerkiksi suuri osa on sitä mieltä, että henkilötietoja, kuten puhelinnumeroa tai kotiosoitetta eikä toista mahdollisesti loukkaavaa materiaalia saa julkaista. Lisäksi nuoret eivät ole erityisen vakuuttuneita heidän omien vanhempiensa taidoista sosiaalisessa mediassa. (Lastensuojelun Keskusliitto 2016.) Taitaa siis olla niin, että vanhemmillakin on peiliin katsomisen paikka tässä asiassa.
Voiko vanhemmista sitten olla jopa haittaa teinien yksityisyydentavoittelulle? Ilmeisesti voi, sillä esimerkiksi Itävallassa on jo sattunut tapaus, jossa teini-ikäinen tyttö haastoi vanhempansa oikeuteen näiden julkaistua hänestä vuosien aikana satoja yksityisyyttä loukkaavia kuvia sosiaalisessa mediassa ja kieltäydyttyä hänen pyynnöstään poistaa niitä (Hiiro 2016).
Moni tuore tai vähemmän tuore vanhempi pohtiikin, kannattaako omaa lasta tuoda sosiaalisessa mediassa lainkaan esille. Huolimatta siitä, että lasten kommellusten julkaiseminen saattaa tietyssä hetkessä vaikuttaa hauskalta idealta, on kuitenkin tärkeää ottaa huomioon, että esimerkiksi äidin julkaisemat kakkavaippakuvat tuskin ovat teini-ikäisen mielestä mitään muuta kuin noloja.
Tällainen tuskin usein johtaa oikeustaisteluihin, mutta aikuisen pitää muistaa, että myös teineillä on yksityisyydensuojansa ja olisi hyvä noudattaa pyyntöä olla julkaisematta materiaalia, jota lapsi ei halua julkiseksi. Hauskat muistot voi kuitenkin säilöä vaikkapa valokuva-albumeihin.
Lähteet:
Hiiro, J. 2016. Teini haastoi vanhemmat oikeuteen verkossa julkaistuista kuvista – Suomessa ei ole toistaiseksi ennakkotapausta. Helsingin Sanomat. <http://www.hs.fi/kotimaa/art-2000002920963.html> (käytetty 15.12.2016).
Lastensuojelun Keskusliitto. 2016. Lapsen yksityisyyden suoja digitaalisessa mediassa. Yhteenveto lapsille ja nuorille suunnatun kyselyn vastauksista. <https://indd.adobe.com/view/982bc123-595c-4ab9-a456-f21802059cef> (käytetty 15.12.2016).