Mediakasvatus ja uudet lukutaidot/Syksyn 2016 kurssi/Oppimismodulit/moduli VII-keskusteluun

Lisää linkkejä
Wikiopistosta

Näpistelijät

Keskustelimme ryhmässä aiheista, jotka olivat jo muutamaan kertaan nousseet esille aiemmissa ryhmätapaamisissamme. Keskustelimme siitä, kuinka vasta tehdyssä tutkimuksessa nuorten lukutaito on heikentynyt, vaikka sosiaalista mediaa käyttäessä olemme kokoajan tekstin kanssa tekemisissä, mutta koska pitkien tekstien, kuten romaanien lukeminen on harvinaistunut, lukemisen ymmärtäminen on huonontunut. Keskustelimme varsinkin siitä, kuinka lukeminen on sosiaalisen median takia muuttunut. Kuvien määrä viestimisessä on lisääntynyt ja emojien ja meemejen tulkinta vaatii uudenlaista lukutaitoa.

Mietimme kuinka nuoria voisi motivoida lukemaan, mutta emme tulleet mihinkään lopputulokseen, koska totesimme, että nykyään on niin paljon helpompiakin tapoja viettää aikaansa, ettei lukeminen enää houkuttele. Mietimme lukemista myös sesonkiin liittyvänä asiana ja sitä että lukeminen esitetään joskus ylellisyytenä, johon ei ole aikaa kuin loma-aikoina, vaikka internetin selaamiseen löytyy aina aikaa. Mietimme että ovatko e-kirjat lisänneet lukemista, että jos kirja itsessään esinennä tuntuu jotenkin vaikealta ja lukulaitteet tekisivät kynnyksen lukea matalammaksi mobiililaitteita käyttävälle ihmiselle. Pohdimme fanifictiota ja sen ympärillä olevaa kirjoittamis- ja lukukulttuuria, missä sarjan fanit saattavat kirjoittaa pitkiäkin tarinoita fanittamastaan aiheesta, mutta tällainen lukeminen ja kirjoittaminen ei ole kuitenkaan yhteiskunnan silmissä arvostettua, koska se nähdään vain ”fanityttöjen harrastelua”. Mutta juuri tallaisessa kirjoittamisessa motivaatio kumpuaa suoraan tekijän omista mielenkiinnonkohteista, eikä kirjoittaminen ja lukeminen ole minkään ulkopuolisen auktoriteetin pakottamaa.

Mietimme kuinka korkeakouluoppiminen, ei tosiaan enää takaa parempaa toimeentuloa, kuten se teki vielä muutama vuosikymmen sitten, mikä voi laskea nuorten halua opiskella. Tähän voi vaikuttaa myös menestystarinat joissa superyritysten perustajat tai ne, jotka ovat saaneet sosiaalisesta mediasta itselleen tuottoisan ammatin, eivät ole korkeasti koulutettuja mutta nousevat miljonääreiksi. Tosin näissä menestystarinoissa harvoin otetaan huomioon, että tuurilla ja ajankohdalla on valtavasti tekemistä menestymisen kannalta. Mietimme myös sitä onko internetissä enää tilaa uusille suurille sosiaalisen median sivuille, vai onko alalla liian suuri kilpailu isojen yritysten kesken, ettei sinne edes ole enää mahdollista syntyä uusia pieniä yrityksiä, vaikka niillä olisikin hienoja ja innovatiivisia ideoita.

Pohdimme videolla esille noussutta ajatusta, että lapsen tosiaan pitäisi saada itse valita mikä häntä kiinnostaa, eikä koululuokkia pitäisi jaotella iän mukaan ja olimme samaa mieltä että on hyvä, että monessa peruskoulussa ryhmät jaetaan ainakin matematiikassa useampaan ryhmään oppilaiden taidon ja kiinnostuksen perusteella. Meitä häiritsi kun ”lukemisen uudet tavat” -keskustelussa sanottiin, että nykyään kouluopetus on tärkeää perinteiden siirtämisessä, mikä meidän mielestämme kuulosti vähän siltä, että yleissivistyksen tarjoaminen ei ole enää varsinaisesti tärkeää, vaan koulu on ihan hyödyllinen että perinteet eivät unohtuisi. Mielestämme lapsille olisi kuitenkin hyvä tarjota joku yhteinen sivistys, vaikka oppiminen muuten muuttuisikin vapaammaksi ja enemmän omaan kiinnostukseen painottuvaksi. Mielestämme koulun ja vapaa-ajan ei kuitenkaan tarvitse olla samanlaisia, ja koulu onkin hyvä tarjoamaan lapsille analyyttiset välineet joilla tulkita tietoa. Meistä on myös huolestuttavaa, kun koulut jäävät resurssien vähyyden takia tekniikassa jälkeen oppilaiden käytössä olevista välineistä. Opetus menettää heti uskottavuutta, jos käytössä on esimerkiksi piirtoheitin.

Jo useammassa moduulissa on noussut esiin lähes syyttävä asenne siitä, että sellaiset internetin käyttäjät, jotka eivät koodaa tai luo aktiivisesti sisältöä verkkoon, käyttävät internetiä väärin ja ovat vain muiden mielipiteiden armoilla. Meistä on tärkeää että internet on paikka johon kuka tahansa voi periaatteessa julkaista lähes mitä tahansa, mutta meistä on myös tärkeää hahmottaa, ettei ihmisen ei ole pakko hyödyntää tätä vapauttaan jos hän ei halua.


Ryhmä Pallo

Changing Education Paradigms –video esitteli osittain samoja aiheita kuin kurssin alussa katsomamme Sugata Mitran puheenvuoro. Yksi uusi mielestämme relevantti pointti oli kysymys siitä, miksi lapset jaetaan koulussa jyrkkiin kategorioihin etenkin iän perusteella. Keskustelimme yleisemminkin koulutuksen mahdollisesta uudelleenjärjestelemisestä ja ryhmien jaosta esimerkiksi kiinnostuksenkohteiden tai luonteenpiirteiden mukaan. Miksi kaikki keskenään erilaiset lapset pitäisi opettaa osaamaan / tietämään / ajattelemaan samalla tavoilla? Perinteisiin jumittumisen lisäksi suurin syy tähän taitaa olla realismi. Jotta lapsen yksilöllisyys pysyttäisiin kunnolla huomioimaan oppimismateriaalin ja opetustapojen suunnittelussa, opettajan pitäisi tuntea jokainen lapsi läheisen henkilökohtaisesti. Pienistä lapsista voi olla haastavaa lähteä tulkitsemaan heidän kiinnostuksiaan ja tarpeitaan, koska heille ei ole välttämättä kehittynyt välineitä itsensä ilmaisemiseen. Ryhmäkokojen pitäisi myös olla paljon nykyistä pienempiä. Tämänhetkisee poliittiseen ilmapiiriin kuuluu olennaisesti säästämis- ja leikkaamis- ajatuksen välttämättömyyden painottaminen. Varhaiskasvatukseen ja peruskouluun tuskin ollaan saamassa yhtäkkiä lisää resursseja, joita uudenlaiset, innovatiiviset, lapsen yksilölliyyttä korostavat opettamistavat ja ryhmäjaot vaatisivat. Jonkinlaiset yleistävät ja karkeat mallit voidaan edelleen nähdä välttämättömiä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö uudenlaisia opettamisen tapoja tulisi kehittää. Monet uudistukset, mitä nykyäänkin peruskoulutukseen ollaan tekemässä, ovat erittäin tervetulleita ja toteuttamiskelpoisia.

Yksi peruskoulutuksessakin erittäin tärkeä seikka huomioida on lasten ja nuorten lukemisen tapojen muutos. Moduuliin kuuluvassa luennossa käytiin läpi viime aikojen muutosta nuorten lukutaidon ja lukutapojen suhteen. Keskustelussa nousi esille monia teemoja, jotka ovat yhteydessä lasten ja nuorten arkeen ja oppimiseen. Lukeminen sinänsä ei ole vuosien saatossa ja informaatioteknologian myötä vähetynyt, ja nuorten keskuudessa kirja on edelleen arvostettu asia. Voi olla, että netin käyttö ja tietokonepelaaminen syö aikaa, jota aikaisemmin olisi käytetty kirjojen lukemiseen. Netti tarjoaa kuitenkin valtavan määrän mahdollisuuksia niille nuorille, jotka lukemista joka tapauksessa harrastavat. Erilaisten alakulttuurien kehittyminen ja yhteisöllinen lukeminen ovat luoneet uusia lukemisen mahdollisuuksia ja osaltaan varmasti tehneet kirjallisuudesta nuorille uudella tavalla elämyksellistä ja sosiaalista. Fanfiction, kirjablogit ja internetin kautta toimivat lukupiirit ovat esimerkkejä uudenlaisista lukemisen tavoista, joissa yhdistyvät aktiivinen sosiaalinen kanssakäyminen ja itsenäinen sisällön tuottaminen. Toivottavasti koulussa rohkaistaan oppilaita tämänlaisille uudenlaisen lukemisen foorumeille!


Team Jäärä

Koulutuspradigman muutos

Changing education paradigma oli pysäyttävä ja esitystavaltaan hyvin aihetta kuvaava puheenvuoro. Videota kuvittava hektinen piirtäminen oli editoimalla nopeutettu näyttämään siltä, että se oli synkassa videon puheen kanssa. Kontrastina tuli mieleen oman lapsuuden lastenohjelmien Kylli-täti ja hänen rauhallisesti kertomansa sekä vesiväreillä maalaamansa sadut.

Emme olleet tulleet ajateleeksi, että yksi lasten "adhd-epidemian" syistä voisi olla se, että lapset joutuvat kohtaamaan aina vain enemmän virikkeitä. Uutisissa on tullut vastaan sitäkin enemmän väitteitä ruokavalion, vapaan kasvatuksen ja ympäristön kemikaalien vaikutuksesta lasten käyttäytymiseen. Itse kyllä tunnistamme nopeuteen ja asiasta toiseen surffaamista vaativan digikulttuurin stressaavaksi ja keskittymiskykyä häiritseväksi. Internetin käytön yhdistäminen sairausdiagnoosiin oli yllättävää, mutta tarkemmin ajatellen melko loogista. Olimmehan esimerkiksi Noah-videon katsottuamme huolissamme siitä, että miten käy nuorelle ihmiselle, joka ei osaa keskittyä mihinkään, vaan säheltää koko ajan monta asiaa yhtä aikaa. Liiallinen ja addiktoitunut internetin käyttäminen kun on tutkimuksissakin teoretisoitu liittyvän keskittymiskyvyttömyyteen, sosiaalisten taitojen heikkenemiseen, masennukseen ja jopa jonkinlaiseen aivojen "kutistumiseen" (Duncley 2014).

Videolla todettiin, että parhaillaan on menossa maailmanhistorian stimuloivin aika. Digitaalitekniikan tuomat muutokset ovat olleet nopeita ja jo pelkästään tekniikan suhteen kärryillä pysyminen on haasteellista. Ihmisten aivojen evoluutio on kuitenkin erittäin hidasta ja psyykkiset tavat reagoida ärsykkeisiin (kuten informatiotulvaan ja sosiaalisiin paineisiin) eivät loppujen lopuksi ole kovinkaan kaukana luolamiehen taistele tai pakene -reaktioista. Jos kerta aikuisillakin menee välillä hermot jatkuvasti soivaan ja tekstiviestejä suoltavaan kännykkään, piippaavaan sähköpostiin ja whatsappiin, skypeen, taustamusiikkiin, joka tuutista tursuaviin mainoksiin ja muuhun sosiaaliseen mediaan, (joka jopa huomauttelee nenäkkäästi, jos et ole viime aikoina päivittänyt sitä!), niin miten voimme vaatia stoalaista keskittymiskykyä digisirkuksessa kasvaneilta lapsilta, joiden aivojen kehitys on vielä kesken.

Monet lapset eivät koe koulunkäyntiä mielekkäänä. Koulu joutuu kamppailemaan huomiosta internetin informaatio- ja viihdetulvan kanssa, joten perinteinen luokkahuoneopetus voi olla äärimmäisen tylsää. Koulut ovat liukuhihnamaisia teollisuuslaitoksia, joissa ei oteta huomioon aamuvirkkujen ja iltavirkkujen eroja tai eri tavalla ilmeneviä lahjakkuuksia, vaan lapset tungetaan ikäryhmiin kehitystasosta tai taipumuksista riippumatta. Muottiin sopimattomuus aiheuttaa lapsissa käyttäytymistä, joka diagnosoidaan herkästi käytöshäiriöksi. Vai onko kyse ennemminkin vain digikulttuurin edellyttämien hektisten käyttäytymispiirteiden omaksumisesta (Dewey 2015).

Ylivilkkautta tasataan voimakkailla ja vaarallisilla lääkkeillä, mikä kulostaa tästä näkökulmasta pelottavalta. Jatkona tälle todettiin, että taiteellisuus ja luovuus edellyttävät aivojen toimintaa täysillä, rauhoittavat lääkkeet puolestaan kuolettavat tunteet. Mitä ihmisten rauhoittamisella oikein tavoitellaan vai ollaanko vain tekemässä isoja virheitä? Lääkitäänkö levottomat, muottiin sopimattomat ja poikkeuksellisesti ajattelevat tasaisiksi ennen kaikkea siksi, etteivät he vain häiritsisi, kyseenalaistaisi tai peräti kaataisi vanhoja, jäykkiä sekä itselleen sopimattomia valtarakenteita. Ehkä pitäisi ennemminkin pohtia, miten saisime digitalisaation mukanaan tuomia psykososiaalisia haittoja vähennettyä ja ylivilkkauden sekä digitaaliset multitaskingtaidot kanavoitua vahvuudeksi.

Mielenkiintoinen huomio oli se, että koulussa ulkoa oppiminen on tärkeää ja lunttaaminen on kiellettyä, koska vain yksilösuoritus arvostellaan. Todellisen elämän ongelmaratkaisussa jäljitteleminen, toisilta kysyminen, ryhmässä toimiminen ja tiedon hakeminen oman muistivaraston ulkopuolelta ovat taloudellisempia tapoja ratkaista ongelmia. Digiteknologian käyttäminen muuttaa tapaa, jolla käytämme aivojamme: Ulkoa muistamisen merkitys vähenee ja tiedonhaun taitojen merkitys kasvaa, kun internetistä on tullut meille ulkoinen muistitiedon kovalevy (Wegner & Ward 2014).

Videon alustuksena esitettiin kysymys siitä, että miten koulutamme seuraavat sukupolvet ottamaan paikkansa ja rakentamaan identiteettinsä 2000-luvun ekonomiassa ja työelämässä, jossa on hyvin vaikeaa ennustaa muutoksia. Entä miten saisimme murrettua epäreilut hierarkiat, jotka lokeroivat ihmiset älyköihin ja työläisiin tai pärjääjiin ja väliinputoajiin. Vastauksena esiteltiin divergentti ajattelumalli, jossa yhden ongelmanratkaisun sijasta on monia, poikkeaviakin tapoja ratkaista ongelmia. Sen sijaan, että keskitytään tiettyyn kaavaan sopeutumiseen, hierarkioihin sekä valmiisiin, ennakoitaviin ratkaisuihin, suuntaudutaankin luovaan tiedonhakuun, yhdessä tekemisen prosessiin ja valinnanvapauteen etsiä itselle sopivimmat keinot suoriutua tehtävistä. Tällä tavoin syntyy uusia innovaatioita.

LÄHTEET:


Lukemisen uudet tavat

Pohdimme simultaanimedian (monta laitetta auki samanaikaisesti) vaikutuksia ja sitä, miten ihmisten läsnäolemisen tapa on muuttunut sen myötä. Tämä näyttäytyi myös Noahin videossa. Aiheuttaako laitteiden ja ohjelmien suuri määrä keskittymiskyvyn puutetta. Pitäisi oppilaita opettaa keskittymään tärkeisiin asioihin myös ilman laitteita.

Aikuisillakin tämä keskittymiskyvyn puute näyttäytyy esim. kaveriseurassa. Siinä, missä ennen oltiin keskittyneitä kasvokkaiseen vuorovaikutukseen ja kuulumisten vaihtamiseen, otetaan nykyään herkästi esiin jokin mobiililaite, jota lähdetään selailemaan samanaikaisesti toisen kanssa puhuessa. Silloin tulee väistämättä mieleen, että eikö oma seura ole tarpeeksi mielenkiintoista.

Videossa tuli esiin, että digilukemisen aikana käytetään eri osia aivoista kuin kirjaa luettaessa. Tutkimuksista oli videon mukaan selvinnyt, että nuorten päämäärätavoitteellisten tehtävien suorituskyky on 2000-luvulla laskenut, toisaalta arkielämän tiedonhaku on mennyt eteenpäin. Kuitenkin lukutaitoa edelleen tarvitaan, minkä opettelu on näin ollen hyvin merkityksellistä myös tänä päivänä.

Kuvien merkitys on kasvanut somemedian aikakautena entisestään - kuvien tulkinta ja niiden merkitys voi olla oma viestintäkienonsa. Mitä tapahtuu tulevaisuudessa - katsommeko ja teemmekö vain kuvia joilla viestimme toisillemme? Eikö kuvakirjojen selaaminen ole perinteisesti mielletty teksteihin verrattuna hiukan lapsekkaaksi toiminnaksi. Kieli ja kirjaimetkin olivat kehityksensä alkuvaiheessa kuvamerkkejä.

Keskustelimme myös prefiguratiivisestä oppimismallista (vanhemmat oppivat nuoremmilta), mikä tuli esiin myös aiemmista kurssin videoista. Kehitys on nyt niin nopeaa, että lapset ovat omalla kokeilunhalullaan ja rohkeudellaan oppineet käyttämään monia laitteita nopeammin kuin aikuiset. Tosin aikuiset ovat oppineet hyötykäyttämään laitteita työelämässä töiden tekoon - vapaa-ajalla tapahtuvaan kanssakäymiseen aikuiset käyttävät enemmän kasvokkaista vuorovaikutusta.


Motivaatiomadot

Video Changing Education Paradigms oli meidän mielestämme selkeä ja hyvin kattava kuvaus siitä, millainen koululaitos tänä päivänä on, millainen se on ollut ja millaiseksi sen tulisi tulevaisuudessa kehittyä. Video on hyvin informatiivinen koonti siitä, mitä ongelmia koululaitoksessa on, ja miten se voisi tulevaisuudessa toimia paremmin. Koulu toimii yhä edelleenkin pitkälti vanhan mallin mukaan, jossa kaikkien oppilaiden tulisi sopia samaan muottiin, istua hiljaa pulpetissaan ja kuunnella opettajaa. Tällöin tuohon muottiin sopimattomat oppilaiden itsetunto saattaa kärsiä, sillä he kokevat muut itseään fiksummiksi, vaikka todellisuudessa heillä varmasti riittäisi kykyjä moneen muuhun asiaan. Näin syntyy helposti kehä, jossa oppilas ei usko itseensä. Asiaan on jo pyritty puuttumaan esimerkiksi poikkeamalla perinteisestä luokkahuonemallista tai viemällä oppilaita muuhun ympäristöön kuin luokkahuoneeseen oppimaan uusia asioita tekemisen kautta, mutta muutoksia tarvitaan edelleen, ja tämänhetkinen tilanne on varmasti hyvin paljon kouluittain, kaupungeittain ja maittain vaihtelevaa. Esimerkiksi prosessioppimisen merkitys on koulumaailmassa kasvussa, mikä on hyvä asia, sillä kykyä muokata omaa työtään vastaanotetun palautteen perusteella tarvitaan myös muilla elämän osa-alueilla.

Koulun toimintaan liittyviä ongelmia on helppo löytää ja niiden ymmärtäminen on helppoa, mutta vastausten löytäminen erityisesti käytännössä on vaikeaa varsinkin, kun perinteinen koulumalli on iskostunut melko monen ihmisen takaraivoon. Koulumaailmassa kaivataan siis selkeästi uusia tuulia ja uudenlaisten oppimis- ja opetustapojen nostamista esiin. Varmasti asiaa hankaloittaa myös ihmisen perustarve luokitella kaikkea. Videolla puhutaan siitä, miten oppilaat luokitellaan koulussa usein perusteettomasti ryhmiin esimerkiksi iän mukaan. Luokittelu auttaa hahmottamaan isoa massaa oppilaita ja jaottelu on usein välttämätöntä opetuksen mahdollistamisen kannalta. Ehkä jaottelussa tulisi kuitenkin käyttää jotain muuta menetelmää? Voisiko esimerkiksi jaottelu oppilaiden taitojen ja kiinnostuksenkohteiden mukaan olla mahdollinen tai toteutettavissa? Koulutusjärjestelmää saadaan varmasti tulevaisuudessa vastaamaan enemmän nykypäivän tarpeita, mutta se vaatii kuitenkin paljon töitä ja asennemuutoksia. Riskinä on myös se, että kun maailma muuttuu jatkuvasti, on kehityksen mukana vaikea pysyä ja koulumaailman uudet innovaatiot voivat äkkiä tuntua vanhanaikaisilta. Tässä onkin paljon haasteita tulevaisuudelle.

Myös lukemisen tavat -video herätti meissä monenlaisia ajatuksia. Nykyään nuoret käyttävät valtavasti aikaa tietokoneiden ja älypuhelinten parissa, mistä johtuen perinteisten kirjojen ja tekstien lukeminen on vähentynyt. Videolla esitellystä tutkimuksesta käy kuitenkin ilmi, että lukemisen määrä ei varsinaisesti ole vähentynyt, vaan lukemisen tavat ovat ainoastaan monipuolistuneet, kun nuoret ovat löytäneet uusia lukemisen tapoja sähköisten laitteiden ääreltä. Videolla sanotaan, etteivät tabletit ja muut laitteet ole vielä lyöneet läpi Suomessa, mutta tilanne on varmasti viime vuosina muuttunut, sillä vieon kuvaamisesta näyttää olevan vähän aikaa. Onkin hyvä, että myös kirjat ovat siirtynee sinne, missä nuoret ovat, eli nettiin. Näin saadaan nuorten lukuintoa pysymään yllä. Keskustelumme aikana heräsi kuitenkin kysymys siitä, onko kaikilla varaa tabletteihin ja muihin älylaitteisiin? Syrjäytyvätkö sellaiset ihmiset, joilla ei ole rahaa kustantaa informaation ja erilaisten tekstien lukemisen ja tuottamisen mahdollistavia laitteita? Perinteisillä kirjoilla on siis varmasti paljon merkitystä myös tulevaisuudessa, ja ne tarjoavat lukijalleen mahdollisuuden irrottautua näytön ääreltä. Videolla sanotaan, että koulumaailmassa on tärkeää perinteiden ylläpitäminen, ja ettei koulun tarvitse vastata nuorten vapaa-aikaa. Perinteiden vaaliminen on toki tärkeää, mutta myös koulun on kyettävä kehittymään nuorten mukana. Vaikka nuoret oppisivatkin paljon mediaan liittyviä taitoja vapaa-ajallaan, ei oppimista voi jättää pelkästään nuoren omalle vastuulle, sillä mediataidot ovat tärkeitä myös työelämässä.

E-kirjoihin liittyvä kielikysymyskin on mielenkiintoinen. Jos suomen kielelläkään ei ole kannattavaa tuottaa elektronista aineistoa sen pienuuden ja suppean levikin vuoksi, miten kannattavaa se voi olla vielä suomen pienemmän kielen kohdalla? Ajanhermoilla pysyminen vaatii digitaalisuutta, mutta entä jos elektronisten aineistojen tuottaminen pienelle ryhmälle ei ole taloudellisesti kannattavaa? Valtaako englannin kieli tulevaisuudessa enemmän tilaa elektronisissa aineistoissa? Millaisia vaikutuksia tällä on pienille kielille? Katoavatko kielet, jos ne eivät pysy mukana digitaalistuvan maailman kehityksessä?

Videolla puhutaan myös siitä, miten tavalliset ihmiset ymmärtävät lukemisen edelleen sen perinteisessä merkityksessä, kun heiltä kysytään lukemisen tavoista ja määristä. Tuottaminen ei siis sisälly tavallisen ihmisen mielestä lukutaitoon, ja suomen kielessä lukutaidon käsite onkin pitkään tarkoittanut ainoastaan perinteistä lukemista jättäen pois tuottamisen ja kirjoittamisen. Tulisikin ehkä ottaa yleisempään käyttöön monilukutaidon käsite tai jokin muu vielä parempi vastaamaan sekä tekstin lukemista että tuottamista. Tällöin muutkin ihmiset mahdollisesti ymmärtäisivät lukutaidon laajempana ilmiönä.


Tietojenkäsittelytieteilijöiden mietteet:

Keskustelussamme tuli ensin puhetta USA:n ADHD-lääkityksistä. Tutuilta kuuleman mukaan on hyvin selkeää, että lapsia lääkitään heidän rauhoittamisekseen. Mietimme, että voiko ADHD-diagnoosin saada liian helposti USA:ssa ja miten tällainen rauhoittaminen ei olisi hyvä ratkaisu suhteessa virikkeisiin.

Lyhyesti keskusteltiin ryhmätyön tärkeydestä. Ensin esitettiin, että pelkkä rymätyö ei opeta välttämättä itseosaamista ja jotkut saattavat vain ruveta ”loisiksi”. Ehdotettiin kuitenkin, että ryhmätyötä käytettäisiin aluksi ja siitä siirryttäisiin hitaasti itsenäiseen työskentelyyn, kun taas loisista pääsisi eroon opettamalla työnjaolla ja yleisillä ryhmätyöskentelyn periaatteilla. Lyhyesti myös kommentoitiin koulua ei niinkään perinteiden ylläpitäjänä vaan perusosaamisen ja yleissivistyksen tarjoajana.

Lyhyesti vielä kommentoitiin sitä, että lapset ryhmitellään iän mukaan sen helppouden takia, kuitenkin myöhemmin ryhmäydytään itse kiinnostuksien mukaan. Tästä päästiin kuitenkin keskusteluun siitä, yrittääkö koulu samaistaa kaikki ja estää luovaa ajattelua. Kokemusten perusteella tuli selväksi, että luovuus on kyllä heikentynyt ajan myötä, mutta koulusta ei yksimielisesti saatu syypäätä. Arveltiin, että yhteen ”muottiin” pakottaminen vähentää luovuutta. Ehdotettiin, että luovuutta voisi harjoittaa priorisoimalla tiimityötä digitaalisen tai fyysisen oppimateriaalin sijaan.

Lukemisen tavat –videosta oltiin yhtä mieltä siinä, että siinä oleva tieto on vanhentunutta, että tilanne on muuttunut parissa vuodessa. Digitaalisia laitteita löytyy kotitalouksista enemmän ja ihmiset lukevat e-kirjallisuutta enemmän, joskus jopa uutiset on luettu jo netistä ennen fyysisen lehden saapumista. Yleisesti ottaen ryhmässä luetaan digitaalisesti, koska ne saa kännykkään tai täppärille, niitä on helppo kuljettaa mukana ja niihin pääsee käsiksi napin painalluksella ilman noutamista tai jonnekin lähtemistä. Loppujen lopuksi kuitenkin sisältö on tärkein.

Videoiden ajatuksia yhdistelevästi tuli pari ajatusta esille. Ensinnäkin, ehkä opetuksessa voitaisiin tukea luovuutta käyttämällä hyväksi digitaalisia laitteita ja alustoja, ylipäätään nykyaikaistumista ja uudistumista hoputettiin. Samaan liittyen ehdotettiin, että nykyajan opiskelijoille pitäisi opettaa enemmän tiedonhankintaa ja lähdekritiikkiä, ihan vain jotta tunnistaisi väärän informaation.

Ryhmä AB+

Tatu:

Mietteitä uudenlaisista oppimisparadigmoista: koska auktoriteetit eli tässä opettajat eivät pysy ajan tasalla (esim. lapset neuvomassa opettajia tietokoneasioissa) opettajien auktoriteetti laskee lasten silmissä. "Kas, ope ei tiedäkään kaikkea." Maailmahan on muutenkin muuttunut. Enää ei pitäisi tuottaa koulusta ulos niitä perinteisen samanlaisia liukuhihnatyöläisiä. Eihän se 1800-luvullakaan ollut eettistä, mutta nyt se on sen lisäksi typerää. Pitäisi antaa lahjakkuuden loistaa ja edetä nopeammin halujensa mukaan, ei pakottaa kaikkia samaan muottiin. Kaikkien ei tarvitse osata kaikkea. Erikoistuminen on rikkaus. Liukuhihna-ajattelu pois, luovan ajattelun kannustamista. Ei pitäisi olla noloa, jos oppilas korjaa opettajaa (tähänkin on henkilökohtaisesti törmätty), vaan opettajan pitäisi kannustaa oppilasta jakamaan tietoaan. Opetetaan nuoria toimimaan yhdessä ja arvostamaan toisiaan ja erilaisia tapojaan oppia. Ei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa oppia, ja vain aika ja kokeilu näyttää, mikä on seuraava askel.

Nykyaikahan on maailman helpoin, viihdyttävin ja virikerikkain aika. No, ainakin meille etuoikeutetuille länsimaalaisille. Miksi lukea kirjoja, kun helpompaakin viihdettä on saatavilla käytännössä loputtomasti? En sitten tiedä, mistä keskittymishäiriöiden yleistyminen johtuu. Onko se seurausta virikkeistä vai antavatko nämä virikkeet meille vain paremman tavan ilmaista todellista luontoamme uteliaina toimijoina? Oli miten oli, jos lapset oppivat käyttäytymään digimaailman mukaisesti, eikö olisi järkevämpää kehittää kouluja heidän ajatteluunsa sopivaksi sen sijaan, että pakottaisi erilaiseen realiteettiin oppineet lapset vanhanaikaiseen muottiin? Jos kehitykseen sopeutuminen on tätä, onko se sitten niin paha? Jos vanha koulujärjestelmä luotiin sopimaan sen aikaiseen maailmaan, eikö saman voisi tehdä nytkin?

Lukemisesta: luetaanko nykyaikana vähemmän kuin ennen? En osaa sanoa oikeaa vastausta, mutta itse koen, että luetun tekstin määrä ei ole niinkään pienentynyt, vaan että luettujen tekstien pituus on keskimäärin pienempi. Digiyhteiskunnan nopeus näkyy siis lukemisessakin. Onko lyhyt teksti todella aina huonompi kuin pitkä? Informaatiotiheyshän voi olla hyvinkin suuri. Lieveilmiönä tietysti korostuvat ns. "clickbait"-otsikot, ja näin medialukutaidon merkitys korostuu. Mahdollista luettavaa on yhä enemmän ja yhä pienempi osa siitä on merkityksellistä. Entä muuten lukemisen muodot? Mitä eroa lopulta on, sisäistääkö tiedon kuvasta tai infografiikasta vai tekstistä?

Entäpä uudenlainen sisältö ja sen tuotto? Someviestit Facebookissa, Twitterissä, Youtubessa yms. Mikä tällaisten yleisö on? Joillain laudoilla roolipelataan joukolla ns. kollaboratiivisia tarinoita, joissa pelaajat yhdessä päättävät, miten kertoja jatkaa tarinaa. Mikä tällaisen sisällön arvo on, varsinkin pitkällä tähtäimellä? Tarinoiden faneilla on tapana arkistoida tarinoita verkostosivuille. Tästä muuten looginen jatkumo puhumaan fanficeistä. Miksi niitä muuten ei arvosteta erityisemmin? Olen lukenut fanifiktioita jotka vastaavat mielestäni laadullisesti ja määrällisesti lempi"oikeita"kirjojani. Onko tämä sitä, että koska fanfic on kliseisesti "tyttöjen juttu", se on turhaa? Näinhän se menee.

Fab 5

Keskustelussamme nousi esille erityisesti koulutuksen ongelma siitä, että kaikkien pitäisi oppia samalla tavalla. Toki nykyään jaotellaan oppimistyylejä esimerkiksi visuaalisiin, auditiivisiin ja kineettiseen oppijoihin, mutta loppujen lopuksi nämäkin ovat luokitteluja joihin ihmiset on haluttu ahtaa. Voisikin ajatella jokaisen olevan enemmänkin yhdistelmä näitä luokitteluja kuin absoluuttisesti vain yhtä. Koulutusjärjestelmässä muottiin mahtumattomia saatetaankin pitää automaattisesti huonoina, eikä erilaisuutta nähdä rikkautena. Esimerkiksi liikuntatunnilla arvioidaan samoin kriteerein sekä naperosta jalkapalloa pelanneita että niitä, jotka eivät ole koskaan jalkapalloa nähneetkään. Kärjistäen.

Ilmiöpohjaista oppimista pyritään kuitenkin hyödyntämään entistä enemmän ja tuomaan uusia oppimisen keinoja entisten rinnalle. Ryhmässämme oli positiivinen näkemys siitä, että ehkä olemme oikealla tiellä ja pikkuhiljaa pääsemme tilanteeseen, joka ei eriarvoista oppijoita.

Tätäkin kuitenkin varjostaa jo valmiina moniin ihmisiin istutettu ajatus erilaisista oppijoista. Esimerkiksi Steiner-kouluissa korostetaan huomattavasti enemmän taiteita ja luovuutta.

Ryhmässämme kuitenkin muisteltiin, että nuorempana ajatus Steiner-koulua käyvistä oli suhteellisen negatiivinen. Heitä pidettiin outoina ja suoraan sanottuna jopa tyhmempinä, kuin niin sanottua ”tavallista” koulua käyviä, vaikka tuonkin koulun tarkoitus on johtaa ylioppilastutkintoon siinä missä muidenkin.

Nykyajan ärsykkeisessä maailmassa lapsiin kiinnitetään entistä vähemmän huomiota. Videollakin kyseenalaistettiin adhd, ja siinä varmasti piilee totuuden siemen. Ei haluta kiinnittää huomiota yksilöihin vaan piiloudutaan lääkinnän taakse, jolloin voidaan puristaa kaikki samaan systeemiin ja tuottaa massatuotantona samanlaisia ihmisiä. Nykyajan lapsuus vaatii ehkä enemmän työtä, kuin ennen. Mutta näiden lasten kasvatukseen ja oppimiseen kannattaisi erityisesti panostaa. Tästä hyvänä huomiona nostettiin esille vastikään uutisotsikoissa ollut seksuaali- ja sukupuoli-identiteettijakojen neutralistointi, jossa maallikko sai käsityksen, että kouluissa on vastedes kiellettyä käyttää sanoja ”tyttö” ja ”poika”. Tämähän ei suinkaan ollut varsinainen sisältö.

Myös lukutaito on nykyään aiheena mielenkintoinen. Kun lapsi ei lue kirjoja vaan esimerkiksi pelaa tai lukee sarjakuvia, pidetään sitä huonona asiana. Nykyaikana lapset lukevat kenties jopa enemmän päästessään median äärelle kaikilla vimpaimilla, mitä heillä on käytettävissään. Median sisältö on eri, tietenkin, mutta tällainen media saattaa jo sellaisenaan opettaa paremmin kriittistä medialukutaitoa, kuin nuorten-, lasten- ja fantasiakirjojen lukeminen.

Lukemisen luonne on kuitenkin muuttunut pirstaleiseksi. Pitkiin teksteihin on vaikea keskittyä ja jos yksi teksti ei mahdu yhdelle ruudulle on se jo liian pitkä, jotta siihen jaksaisi tarpeeksi paneutua. Kirjojen lukeminen sen sijaan kehittää kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä ja myös kasvattaa eri tavalla lukijan sanavarastoa kuin vain kaverien Facebook-postausten lukeminen. Kaunokirjallisuuden lukeminen opettaa ymmärtämään ja tulkitsemaan lukemaansa, ja jos ei sitä pidä itseisarvona jo sinällään, niin ainakin se vähentää huijatuksi tulemisen todennäköisyyttä monessa eri tilanteessa.

Tärkeintä on kuitenkin se, että ylipäätään lukee. Monipuolisuus rikastaa ja siksi olisi tärkeä lukea ihan kaikkea mitä luettavissa on.

Muokkaako nykyinen koulutusjärjestelmämme, erityisesti korkeakoulutus, yksilöistä korkeintaan keskinkertaisia luovia toimijoita? Tähän liittyen toisessa aihetta sivuavassa videossa (https://www.ted.com/talks/ken_robinson_says_schools_kill_creativity#t-1149594) mainitaan, että nykyajan julkinen koulutusjärjestelmä yliopistotasolle saakka valmistaa oppilaita ainoastaan yliopistolehtoreiksi, joka osaltaan jatkaa tätä jo käsiteltyä oravanpyörää. Nämä yliopistolehtorin paikan saavuttavat ovat koulutuksensa sekä julkisen koulutusjärjestelmän parhaimmistoa, mutta pestin saavutettuaan harvemmin saavuttavat mitään suurempaa koulumaailman ulkopuolella. Kun taas ei-lehtorit voivat päätyä luoville aloille, jalostaa osaamistaan eivätkä ole sidottuja yhteen muotista vedettyyn alaan. Tämä tietysti hyvin yleistettynä esimerkkinä, mutta saa ajattelemaan.

Takavasemmistolaiset

Ryhmämme suhtautui positiivisesti kummankin videon ideoihin. Changing Education Paradigms -videon jälkeen päällimmäisenä mielessämme oli perinteisen koululaitoksen lasten jaottelu ikäryhmittäin luokiksi, eikä esimerkiksi hitaat ja nopeat oppijat-tyylillä. Oppijia on paljon erilaisia, eikä ikäryhmittäin jaottelu ole välttämättä se paras vaihtoehto. Toisaalta nostimme myös esiin sen, että ikäryhmittäin jako on tavallaan objektiivinen ja siten se ei jaottele oppilaita parempiin ja huonompiin. Jotkut voivat ahdistua siitä, että ovat muita kavereitaan hitaampia ja ryhmäjako voi korostaa sitä. Ja nopeammat oppilaat taas tylsistyvät, jos joutuvat odottelemaan hitaampia ja heillä menee tavallaan opiskeluaikaa hukkaan odotellessa muita. Helppoa ratkaisua tähän ei tietenkään ole. Kaikille erilaisille oppijille olisi hyvä saada heitä kannustava opetustapa, joka huomioi juuri heidän laisensa oppijan. Tämän hetkinen peruskoulutusjärjestelmä ainakin Suomessa ei toimi täydellisesti, koska se pyrkii laittamaan kaikki oppijat samaan muottiin, johon kaikki eivät pakottamatta sovi. Variaatiota toki Suomestakin löytyy, esimerkiksi Steiner-koulu, mutta lisää samankaltaisia tarvitaan vielä.

Lukemisen uudet tavat -videosta mieleemme nousi tämän kurssin lempisana, eli diginatiivi. Miten diginatiivi sukupolvi uudistaa toiminnallaan lukemisen määritelmän. Monesti ajattelemme lukemisen kohteen tarkoittavan elitistisesti ainoastaan kirjaan painettua tekstiä ja mieluummin jotakin tunnettua romaania. Saatamme unohtaa, että suurin osa havaittavasta maailmasta koostuu tekstistä, joita luemme. Diginatiivit saattavat tässäkin kohtaa muuttaa jämähtäneitä käsityksiämme. Ehkäpä heidän harrastuneisuuden kautta ymmärrämme netin lukuisat tekstit yhtä tärkeiksi lukemisen kohteiksi kuin mitkä tahansa kirjat. Myös diginatiivien lukeminen tulevaisuudessa mietitytti meitä. Miten heidän lukemisensa tavat muuttuvat, kun he kasvavat aikuisiksi ja hankkivat lapsia? Opettavatko he lapsilleen oman tyylinsä lukea, vai opettavatko he edelleen lapsiaan lukemaan kirjojen avulla? Eihän tämä diginatiivien lukemisen muuttuminen ole myöskään mikään täysin uusi asia. Kaikki aiemmatkin sukupolvet ovat muuttaneet sitä, miten ymmärrämme eri asioita, ja esimerkiksi lukeminen kuuluu näihin asioihin. Diginatiivit voivat myös hyvin aikuistuessaan siirtyä perinteisen kirjallisuuden puolelle osittain tai kokonaan. Se, että he Twiittaavat nyt aktiivisesti perinteiset kirjat unohtaen ei kerro sitä, mitä he tekevät vuoden tai parin päästä. Emme myöskään pitäneet sitä yllätyksenä, että lapset oppivat nopeasti käyttämään esimerkiksi älypuhelinta. Lapset oppivat asioita nopeammin kuin aikuiset ja kun kaveritkin osaavat, niin ystäväpiirikin auttaa oppimisessa paljon. Syvempi ymmärrys tietokoneiden toiminnasta puuttuu lapsilta, mutta sekään ei yllätä juurikaan. Esimerkiksi koodaustaito on jo niin monimutkaista, että se hoituu yleensä hiukan paremmin kokeneemmilta ja sitä opiskelleilta.


Ryhmä Meta

Lukemisen tavat

Ensin pohdimme sitä mitä lukeminen ylipäätään on. Voiko lukemista määrittää sana- tai merkkimäärän perusteella? Usein tekstiviesti esimerkiksi ”katsotaan” tai ”vilkaistaan”, mutta silti se sanojen vähyydestä huolimatta vaatii perinteistä lukutaitoa. Lisäksi myös lukeminen on venyvä käsite: kaikkien merkkien ja symbolien tulkinta vaatii omalla tavallaan lukemista. Myös kuvia ja esimerkiksi ilmeitä luetaan samaan tapaan kuin tekstiä.

Luettava materiaali ja sen välineet ovat muuttuneet. Nykyään lukeminen tapahtuu paljonkin sähköisillä välineillä, mutta melko yksimielisesti koimme pitkien tekstien lukemisen ja kirjoihin uppoutumisen tapahtuvan parhaiten perinteisesti painetun tekstin parissa. Sosiaalisesta mediasta voi toisaalta nauttia vain sähköisessä muodossa, mutta siellä tekstit harvoin ovatkaan kovin pitkiä. Osittain kenties materiaalin muutoksesta johtuen lukemisen tapa on myös muuttunut. Sen sanotaan muuttuneen lyhytjänteisemmäksi ja vähemmän keskittyneeksi.

Ryhmässä ounasteltiin lukemisen tapojen elävän tulevaisuudessakin aaltoliikettä. Joitakin vuosia sitten pelättiin e-kirjojen syrjäyttävän perinteisen kirjan, mutta näin ei olekaan käynyt. Ihmisten suhde fyysisiin, painettuihin kirjoihin vaikuttaisi olevan uskollista laatua. Onhan se myös käyttöliittymänä varsin vakaa, eikä vaadi akkujen latausta.

Paradigman muutos

Changing paradigms -videossa käydään läpi asioita, jotka nykyisessä koululaitoksessa on vikana. Peruskoulu näyttäytyy muinaisjäänteenä, joka ei pysty vastaamaan oppilaiden tai yhteiskunnan tarpeisiin. Menetelmät ovat siis kivikautisia, opetettavat asiat vanhentuneita ja koulu ei pysty valmistamaan meitä nopeasti muuttuvaan maailmaan, joka elää koko ajan. Koululaitos ja opetustapa suosii tiettyjä ihmistyyppejä ja pyrkii fordismin hengessä tasapäistämään. Liukuhihna on paitsi menetelmä, myös peruste sille miksi oppilaista pyritään saamaan mahdollisimman samanlaisia. Peruskoulun käyneet voidaan sijoittaa yhteiskuntaan kuin tehtaaseen ja he ovat korvattavissa.

Video purki tyhjentävästi ne monet ongelmat joihin tulisi keksiä ratkaisu. Esimerkiksi ADHD-diagnoosien mystinen lisääntyminen ei välttämättä kerrokaan mitään diagnostiikan paranemisesta, vaan onkin oire jostakin muusta. Jos lapset täytyy lääkitä pysymään pulpeteissaan ja olemaan hiljaa, onko vika lapsissa vai koulussa? Samaan aikaan kun moniajo on työelämässä perusvaatimus ja yksityiselämässä arkipäivää, koulussa pitäisikin keskittyä vain yhteen asiaan kerrallaan ja vain vastaanottaa passiivisesti tietoa tylsällä tavalla. Tähän on esimerkiksi Steiner-koulussa vähän erilainen lähestymistapa.

Epäilyttävintä kuitenkin on se, että peruskoulu valmistaa meitä johonkin mitä ei enää ole. Ei ole myöskään sattumaa se, että luovuus vähenee tasaisesti peruskoulun myötä. Vaikuttaa siltä kuin koulu pyrkisi nujertamaan meistä jotakin, mikä onkin yhtäkkiä arvostettu ominaisuus. Oma ajattelu ei kuulu perinteiseen peruskouluun ja siihen olisi hyvä tarttua.

Mediamyyrä

Molemmat videot liittyvät digitalisoituminen aiheuttamaan mediaympäristön muutokseen, joka on vaikuttanut voimakkaasti lasten ja nuorten elämään heijastuen sekä koulunkäyntiin että lukemisen tapoihin. Robinsonin mukaan nykyajan diginatiiivi sukupolvi elää mediaympäristössä, joka on tulvillaan erilaisia ärsykkeitä ja jossa eri monet eri laitteet, kuten Ipadit, älypuhelimet ja tietokoneet vaativat jatkuvasti huomiota yhtä aikaa, joten yksitoikkoinen kouluopetus tuntuu tylsältä ja lasten keskittyminen ja motivaatio koulunkäyntiin on heikentynyt. Tästä on seurannut ADHD:n epidemiamainen lisääntyminen ja lasten lääkitseminen zombeiksi. Ongelmana on, että nykyinen koulujärjestelmä suunniteltiin aivan eri aikakaudella,1700-luvulla teollistumisen tarpeisiin ja koulut ovat siten kelloineen ja erillisine oppiaineineen kuin tehtaita, joiden läpi lapset kulkevat ikäluokittain kuin liukuhihnalla. Se laittaa kaikki samaan muottiin, sammuttaa lasten luontaisen divergentin ajattelun ja yksilöllistä oppimista korostaessaan estää lapsia oppimasta luonnollisella tavalla yhteistoiminnassa muiden kanssa. Koulutusjärjestelmää ja -paradigmaa olisi siten välttämätöntä uudistaa.

Divergentin ajattelun ja luovuuden katoaminen koulun penkillä tuntuu itsestäkin hyvin tutulta. Alle kouluikäisenä minulla oli vilkas mielikuvitus ja olin kova piirtämään, mutta yläasteelle mennessä ”omasta päästä” ei ole enää syntynyt yhtään mitään. Koulussa opitaan, että kysymyksiin on olemassa vain yksi oikea vastaus, joka löytyy kirjasta, eikä omalle kuvittelulle tai kekseliäisyydelle ole juuri tilaa. Vaikka omana kouluaikanakin luokassa oli aina muutamia levottomia oppilaita ja häirikköjä, opetusharjoittelussa saamani kokemuksen mukaan levottomuus ja käytösongelmat ovat lisääntyneet ja yläkoulussa suuri osa opettajan työajasta menee pelkästään kurinpitoon. Opettajien suoranainen kiusaaminen on voimakkaasti lisääntynyt, kun älypuhelimet ja Internet antavat siihen entistä paremmat mahdollisuudet. Myös Suomessa ADHD:n ja muut oppimishäiriöt ovat viime vuosikymmeninä jatkuvasti lisääntyneet, joskin siihen liittyy varmasti muitakin syitä. Mielestäni Robinsonin kritiikissä on paljon perää ja koulujärjestelmää ja -paradigmaa olisi syytä muuttaa niin että vastaisi enemmän tämän päivän maailmaa, jossa lapset elävät, antaisi enemmän tilaa lasten omalle ajattelulle, luovuudelle ja kiinnostuksen kohteille ja yhteistoiminnalliselle oppimiselle. Toisaalta asia ei ole vain koulun vastuulla, vaan myös vanhempien tulisi kiinnittää huomiota lasten median käytön määrään ja huolehtia siitä, että lapsi oppii olemaan myös ilman digitaalisen median tarjoamaa jatkuvaa viihdykettä, rauhoittumaan ja kestämään ”tylsyyttä”.

Internetin, sosiaalinen median ja älypuhelinten yleistyminen on vaikuttanut myös lukemisen suosioon, ja puhutaan paljon siitä, että varsinkin lasten ja nuorten lukeminen vähenee. Toisaalta Internetissä luetaan paljon esim. blogeja ja sosiaalisen median viestejä ja julkaisuja, joten tässä mielessä lukemiseen käytetyn ajan voidaan nähdä jopa lisääntyneen. Lukemisen muutoksista puhuttaessa olisikin keskeistä määritellä, mitä lukemisella oikeastaan tarkoitetaan: puhutaanko painettujen kirjojen, e-kirjojen, sanomalehtien, aikakauslehtien, blogien, tekstiviestien vai Facebook-julkaisujen lukemisesta ja vain kirjoitetun tekstin lukemisesta vai myös kuvan, videon ja äänen lukemisesta. Herkmanin ja Vainikan Uudet lukemisyhteisöt, uudet lukutavat -tutkimusprojektissa (2010–2012) mukaan otettiin myös kirjoittaminen ja oma tuottaminen. Tutkimuksen mukaan suurin osa nuorten lukemisesta on nykyään kaveriviestintään liittyvien tekstimuotojen, esim. tekstiviestit, chatit, sähköposti ja Facebook-päivitykset, lukemista erilaisilla medialaitteilla, ja lukeminen siirtyy yhä enemmän tämän tyyppisiin tekstimuotoihin. Kun eri laitteita paljon, se vie aikaa perinteiseltä lehtien ja kirjojen lukemiselta ja alkaa korvata sitä. Nuoremmat sukupolvet lukevat myös vähemmän pitkään ja keskittyneesti. Lukeminen sinänsä ei siis välttämättä ole vähenemässä, mutta se on siirtymässä erilaisiin tekstimuotoihin ja välineisiin sekä yksilöllisestä lukemisen kulttuurista yhteisölliseen lukemisen ja kirjoittamisen kulttuuriin. Lukeminen ei tosin koskaan ennenkään ole ollut vain yksilöllistä, vaan kirjoja on aina luettu myös yhdessä toisten kanssa ja kokemuksia lukemisesta jaettu yhteisesti.

Toisaalta tilastot eivät tue käsitystä painotuotteiden lukemisen vähenemisestä, sillä lehtien tilaajamäärissä ja kirjojen menekissä ei ole tapahtunut 2000-luvulla merkittäviä muutoksia. Nuorimpien sukupolvien lukemisessa tapahtuneet muutokset eivät kuitenkaan välttämättä vielä näy tilastoissa, koska heillä ei yleensä ole kovin paljon rahaa ja kirjoja ostavat ja lehtiä tilaavat enemmän aikuiset. Parhaillaan keski-iässä oleva televisiosukupolvi on vielä tottunut lukemaan myös perinteisiä painettuja kirjoja ja lehtiä, ja myös vasta eläköityneillä suurilla ikäluokilla on käytettävissään paljon rahaa niihin. Pitkällä aikavälillä lehtien ja kirjojen lukeminen todennäköisesti kuitenkin vähenee ja samalla siirtyy yhä enemmän painetuista muodoista sähköisiin muotoihin. Ainakin vielä kirjan asema on vahva, ja se tuskin häviää kokonaan vielä pitkään aikaan, mutta e-kirjat lisääntyvät koko ajan ja valtaavat alaa painetuilta kirjoilta. Mediaympäristön ja tekstimuotojen muuttuessa tarvitaan myös uudenlaista, aiempaa monipuolisempaa lukutaitoa, jonka opettaminen koulussa on erittäin tärkeää. Kirjoitetun tekstin lukemisen lisäksi Internetissä tarvitaan myös esim. kriittistä ja audiovisuaalista lukutaitoa. Nykyisissä opetussuunnitelmissa korostetaankin ns. monilukutaitoa, joka kattaa laajasti erilaiset mediaympäristöt ja sekä tekstuaaliset, kuvalliset ja audiovisuaaliset ilmaisutavat. Koulu tulee kuitenkin mediaympäristön muutoksessa jälkijunassa. Yleensä oppilailla on kotonaan paremmat ja uudemmat laitteet kuin kouluissa, ja usein he osaavat myös käyttää niitä paremmin kuin opettajat. Vaikka tietotekniikkaa ja esim. opetuspelejä käytetään opetuksessa jo jonkin verran, opetus on edelleen aika oppikirja- ja opettajakeskeistä. Toisaalta ei voi automaattisesti olettaa, että kaikilla oppilailla on yhtä hyvät taidot ja laitteet, koska oppilaiden välillä on myös paljon eroja ja taidot voivat olla myös hyvin pinnalliset. Koululla on sen vuoksi tärkeä tasa-arvoa lisäävä rooli erojen tasoittamisessa ja taitojen, etenkin tiedonhaussa tarvittavan kriittisen lukutaidon, syventämisessä.

Videolla viitattiin sosiokulttuuriseen lukutaitokäsitykseen, jonka mukaan lukutaito on sosiaalisten käytäntöjen osaamista, joka liittyy eri elämän alueisiin, kuten kouluun, työhön ja vapaa-aikaan. Kyse ei ole vain yksittäisen tekstin tulkinnasta, vaan moninaisesta toiminnasta joka liittyy johonkin kontekstiin ja tilanteeseen. Sosiaalisen median viestintään liittyvä lukeminenkin on siten tärkeää, mutta tällainen lukutaito ei välttämättä riitä esimerkiksi kotiläksyjen tekemiseen, saati peruskoulun jälkeisissä jatko-opinnoissa tai työelämässä, jossa on pystyttävä lukemaan myös pitkiä ja monimutkaisia tekstejä. Kirjojen ja lehtien lukemisen väheneminen ja lukemisen keskittyminen pelkästään sosiaaliseen mediaan voikin estää riittävän hyvän ja monipuolisen lukutaidon kehittymisen ja aiheuttaa ongelmia oppimisessa ja myöhemmin elämässä. Ei kannata tuudittautua ajatukseen, että onhan sekin lukemista. Tekstin ymmärtäminen edellyttää mm. riittävää lukunopeutta, joka kehittyy ainoastaan lukemalla. Kouluopetuksen tulisi mielestäni kehittää monipuolista lukutaitoa ja ottaa huomioon sekä perinteiset kirjat ja lehdet että uudet lukemisen ympäristöt ja tekstimuodot. Kuten Herkman toteaa, koulussa ei tarvitse olla samanlaista kuin vapaa-ajalla, mutta koulun pitää kyllä reagoida ympäristön muutoksiin ja olla ajassa mukana.

Mediaympäristön muutoksen vaikutukset lasten kouluoppimiseen ja lukemiseen näkyvät jo koulujen oppimistuloksissa. Juuri julkaistun Pisa 2015-tutkimuksen mukaan suomalaislasten, erityisesti poikien, osaaminen matematiikassa ja luonnontieteissä on vuodesta 2012 selvästi heikentynyt. Tytöt ovat paljon poikia parempia, ja kuilu poikien ja tyttöjen välillä on entisestään kasvanut. Vuonna 2006 suomalaislapset olivat vielä luonnontieteissä ja matematiikassa OECD-maiden parhaita, nyt sijoitus luonnontieteissä oli kolmas ja matematiikassa seitsemäs. (Osaamiskuilu tyttöjen ja poikien välillä syvenee, Keskisuomalainen 7.12.2016, s. 6.) Keskisuomalaisen (4.12.2016, s. 10–11) haastattelemien asiantuntijoiden mukaan poikien taitojen heikentymisen taustalla lienee juuri tietokoneiden ja älypuhelinten lisääntynyt käyttö ja kouluun liittyvien asenteiden löystyminen. Osalla pojista motivaatio koulunkäyntiin on heikentynyt: koulu on toissijainen paikka, ja harrastukset ja sosiaalinen media kiinnostavat enemmän. Yhtenä syynä taitojen laskuun voi olla myös heikentynyt lukutaito, koska fysiikka, kemia ja biologia vaativat myös luetun ymmärtämistä ja tulkitsemista eikä pelkkä mekaaninen lukutaito riitä. Myös TIMSS-tutkimuksen mukaan kirjojen määrä kotona selittää lapsen oppimistuloksia perheen varallisuutta enemmän. Em. ssiantuntijoiden mukaan tilanteen korjaamiseksi olisikin tärkeää miettiä, seuraako koulu aikaansa ja motivoiko se oppilaita riittävästi. Keskeistä olisi vanhempien myönteinen asennoituminen koulunkäyntiin ja lasten koulunkäynnin tukeminen, perinteisten iltasatujen lukeminen, teknologian, esim. tableteilla pelattavien oppimispelien, hyödyntäminen opetuksessa nykyistä enemmän sekä opettajien perehtyminen poikien maailmaan ja kiinnostuksen kohteisiin ja niiden huomioiminen opetuksessa. (Some ja harrastukset päihittävät koulun, Keskisuomalainen 4.12.2016, s. 10-11.) Pisa-tutkimuksen tulokset ja asiantuntijoiden ajatukset tukevat siis edellä esitettyjä näkemyksiä siitä, että koulun olisi tärkeä uudistua ja seurata paremmin aikaansa, kuten myös riittävän lukutaidon tärkeydestä. Toisaalta keskeiseksi nousee myös vanhempien kasvatusvastuu, sillä pohja kouluoppimiselle, median käytölle ja lukemistottumuksille luodaan ensisijaisesti jo kotona, jossa tärkeintä on vanhempien oma esimerkki.


Teräsbetoniperunat

Miksi koulusysteemi ei ole pystynyt uudistumaan vastaamaan nykyajan tarpeita? Lapsia yritetään laittaa samaan muottiin vaikka väkisin, mutta kun kaikki eivät ole samanlaisia. Toisille sopii ryhmätyöskentely, toisille taas itsenäinen opiskelu. Tärkeintä olisi auttaa lapsia/nuoria kehittymään omaksi itsekseen. Tätä ei tue ollenkaan toimintamalli, jossa heidän luontainen luovuus tukahdutetaan. AD/HD-diagnoosit ovat nousseet valtavasti, mutta ovatko nekin vain keino saada lapset sopimaan jälkeenjääneeseen koulumaailmaan, sen sijaan, että tehtäisiin koulusta lapsien tarpeisiin sopiva. Pitäisi uskaltaa katsoa rohkeasti tulevaisuuteen, eikä jumittaa vanhoissa perinteissä ja vaatimuksissa. Onhan (perus)koulujärjestelmän tarkoitus kaiketi valmistaa nuoria kohti tulevaa (työ)elämää ja auttaa heitä löytämään omat vahvuutensa ja mielenkiinnon kohteensa. Esimerkiksi kaikkien ryhmän jäseniemme tulevaisuuden suunnitelmat olivat täysin auki vielä lukionkin jälkeen, puhumattakaan yhdeksännestä luokasta, jolloin monet valitsevat jo ammattiin valmistavan koulutuksen.

Suomessa koulujärjestelmää on lähdetty uudistamaan viime vuosina mm. digitalisoimisen kautta, mutta muuten uudistukset ovat olleet vielä paljolti opettajan varassa. Toki tietotekniikan ottaminen kiinteämmäksi osaksi opetusta on hyvä askel kohti nykyaikaa, vaikkei se ratkaisekaan yksilöllisen oppimisen haasteita. Yksi edelläkävijä on ollut opettaja Pekka Peura. Hän on uudistanut opetusta käyttämällä pienryhmäopetusta, poistamalla kokeet ja panostamalla oppilaan itsearviointiin. Ehkäpä olennaisin uudistus on ollut oppilaiden oman etenemisen huomioon ottaminen. Kun perinteisesti kaikki oppilaat ovat edenneet samaa tahtia, ovat jotkut vääjäämättä jääneet jälkeen ja toiset taas haukotelleet haasteen puutteessa. Peuran mallissa oppilas voi siirtyä eteenpäin kun tämä osaa aiemman asian. Käytännössä tämä voi kärjistäen johtaa siihen, ettei heikko matematiikan oppilas pääse koskaan yhteen- ja vähennyslaskuista kertolaskuihin, mutta ainakin hän saa enemmän aikaa paneutua ensin mainittuihin. Ryhmätyöskentelyn ansiosta paremmin osaava voi myös neuvoa kanssaoppilastaan, mikä edistää molempien oppimista ja vähentää opettajan työtaakkaa. (Peura 2014.)

Perinteinen kirja ja paperilehdet ovat saaneet rinnalleen digitaalisen vaihtoehdon. Etenkin vanhempien ihmisten keskuudessa printtimedialle tuntuu vielä olevan tarvetta, mutta lehtien on keksittävä uusia “temppuja” selviytyäkseen alati digitaalistuvassa maailmassa. Ryhmästämme kukaan ei tunnustanut lukevansa paperista sanomalehteä ja aikakauslehteäkin tilaa vain yksi. Printtimedialla on toki lukijakuntansa edelleen, mutta kilpailu on kovaa. Fyysisten kirjojen tilanne on varsinkin meillä Suomessa vielä hyvä, sillä sähköiset kirjat ja lukulaitteet eivät ole saaneet kunnolla tuulta purjeisiinsa. Ryhmämme kokemukset sähköisistä kirjoista olivat pääosin positiivisia, mutta enemmistö oli silti fyysisen kirjan kannalla. Molemmilla vaihtoehdoilla on puolensa, mutta sähköisten kirjojen kunnollinen läpilyönti vaatisi todennäköisesti Amazon Kindlen panostamista tännekin. Suomalaiset palvelut kuten Elisa kirja eivät ole ainakaan toistaiseksi nousseet suureen suosioon. Suomessa sähköisiä kirjoja tarjoavia kauppoja on lukuisia ja ne tuntuvat kaikki käyttävän omia alustojaan, mikä ei kuluttajan kannalta ole erityisen houkuttelevaa.

Lähteet:
Peura, P. 2014. CASE 2 Yksilöllisen oppimisen opetusmalli “Peuran polku”. <http://www.oph.fi/download/163633_Case2_Peuran_polku.pdf> (käytetty 15.12.2016).


Mummot pilvessä

Sir Ken Robinson: Changing education paradigms

Videossa verrattiin nykyajan koulujärjestelmää tehtaaseen. Tämän selitettiin pohjautuvan valistuksen ajan periaatteisiin. Valistus jo itsessään oli hyvin akateeminen ilmiö, joka on rakennettu deduktiivisen järkeilyn pohjalle. Koulujen opetuksessa on huomattavissa tuloskeskeisen ajattelutavan korostus. Se on vakiintunut hyvin syvälle koulutusjärjestelmään. Lapset oppivat eri tavoin, ja Sir Ken ehdottaakin koulutusjärjestelmän muutosta.

Tavallinen koulujärjestelmä on ikään perustuva. Lapset oppivat kuitenkin eri tahdissa, ja varsinkin ala- ja yläkoulussa joillekin oppilaille voivat jotkin aineet tai jopa kaikki olla kovin helppoja. Näin lapsi turhautuu, kun ei ole haasteita. Viimeistään yliopistoon siirryttäessä saattaa koittaa shokkitilanne, kun vihdoin täytyy tehdä töitä menestymisen eteen. Näin ikään perustuva järjestelmä syrjii lahjakkaita lapsia. Jos koulutuksessa olisi käytössä liikkuvampi järjestelmä, hyvät oppilaat eivät olisi erilaisia ja näin esim. koulukiusaaminen saattaisi vähentyä. Samainen järjestelmä syrjii myös hitaammin oppivia lapsia. Liikkuvammassa järjestelmässä tosin ei välttämättä syntyisi hyvää opettaja-oppilas -suhdetta, kun opetusryhmät jakautuisivat taitojen mukaan. Kuinka sitten tällaiseen oppilaiden taitotason ja kiinnostuksen mukaan perustuvaan liikkuvaan järjestelmään päästäisiin? Ensimmäiseksi standardointia täytyisi vähentää tai poistaa se kokonaan, sillä se rajoittaa oppilaiden mahdollisuuksia. Lisäksi ryhmäoppiminen täytyisi saada luonnolliseksi opetusmuodoksi, jossa oppilaat oppisivat kollaboraation kautta.

Robinson mainitsi videossaan, että ADHD:tä hoidetaan rauhoittavilla lääkkeillä. Näin ei kuitenkaan ole. ADHD:tä hoidetaan stimulanteilla. Viekö tämä virhelausunto kokonaan pohjan väitteeltä taiteen ja tieteen kärsimisestä? Robinsonin mukaan ADHD:n esiintymismäärä kasvaa Yhdysvalloissa itärannikkoa päin. Pohdimme syitä tälle ilmiölle. Mitään konkreettista johtopäätöstä ei voida hakea, mutta mahdollisia syitä kenties seuraavia: Länsirannikolla harrastetaan kenties hieman vapaamielisempää ajattelua. Osaan osavaltioista myös saattaa informaatio löytää tiensä hitaammin, joten ADHD ei terminä ole käytössä. ADHD on myös ns. ”tylsän opettajan” keksimä käsite ja voidaan miettiä sitä, onko kyseistä häiriötä edes olemassa.

Videossa esitettiin myös väite, että leikkikoululaisista 98% on neroja ja mitä pitemmälle koulujärjestelmässä edetään, sitä enemmän prosenttiosuus vähenee. Tämän väitteen pohjalta voidaan siis sanoa, että akateemisuus tappaa luovuutta. Näin voi olla, mutta on otettava huomioon, että testit mittaavat sitä, mitä ne on suunniteltu mittaamaan (esim. Mensa). Kyseinen testi mahdollisesti mittaa vain ns. ”out-of-the-box”-ajattelua.

Lukemisen uudet tavat

Videossa esiteltiin ns. lukijasukupolvet. On huomattu, että kirjan arvostus on pysynyt samana, vaikka uusia formaatteja on tullut markkinoille valtavasti. Pohdimme syitä tähän ja päädyimme muutamiin johtopäätöksiin. Kirjan täytyy aina mennä jonkin julkaisuprosessin läpi, joten sen laatu on useimmiten taattu. Laaduntarkkailua tehdään ainakin jonkin verran. Sosiaalisessa mediassa taasen ei ole minkäänlaista filtteriä. Kirjan formaatti ei myöskään vanhene.

Arkielämän tiedonhakua ajatellen ns. diginatiivit eivät välttämättä ole tehokkaampia tai parempia. Useimmiten diginatiivit osaavat vain käyttää sovelluksia ja ovat siten ns. algoritmien orjia. Sanomalehden lukijalla on mahdollisesti parempi lähdekritiikin hallinta. Toki nuorilla on enemmän tiedonhakukanavia. Diginatiivit eivät kuitenkaan useimmiten tiedä paljoa tietotekniikasta. Voidaankin kysyä, osaavatko he oikeasti hakea tietoa mistään tai tiedostavatko he, mitä he tekevät? Edellinen nettisukupolvi on kehittyneempi tietotekniikan käytössä, sillä he ovat joutuneet usein pelaamaan tietokoneen hardwaren kanssa ja mahdollisesti myös koodaamaan jonkin verran. Täten termi diginatiivi on ehkä hieman harhaan johtava. Diginatiivit eivät usein tiedä mitään digitaalisesta teknologiasta. He käyttävät pääasiassa sovelluksia ja laitteiden tuntemus jää vähemmälle. Myös luokittelu, jossa niinkin varhain kuin 90-luvun alussa syntyneet luetaan diginatiiveiksi, on ehkä hieman epäonnistunut. Aikaisintaan -95 syntyneet voitaisiin tähän lukea, sillä älypuhelin oli ehkä ensimmäinen laite, joka mahdollisti simultaanisen median käytön ja aikaisemmin syntyneet muistavat vielä ajan ennen niitä.

Pohdimme myös sitä, että koulut ja kirjastot tuntuvat olevan jäljessä kehityksestä. Tällä hetkellä useimmista kirjastoista löytyvät kiinteät nettikoneet. Mitä näillä kuitenkaan enää tehdään nykyaikana, kun kaikilla on netti puhelimessa? Tabletit ja lukulaitteet ovat tulossa kirjastoihin nyt, mutta käytetäänkö kyseisiä laitteita enää? Kouluissa puhutaan kannettavien tietokoneiden hankinnasta oppilaille. Tämäkin on kovin aikaansa jäljessä. Voidaan sanoa, että koulut ja kirjastot ovat siirtyneet tai siirtymässä prefiguratiiviseen malliin, jossa nuoret opettavat vanhempia.

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikiversity.org/w/index.php?title=Mediakasvatus_ja_uudet_lukutaidot/Syksyn_2016_kurssi/Oppimismodulit/moduli_VII-keskusteluun&oldid=40372”