Mediakasvatus ja uudet lukutaidot/Syksyn 2016 kurssi/Oppimismodulit/moduli I-keskusteluun

Wikiopistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Näpistelijät

Keskustelimme johdantoluennon yhteydessä erityisesti siitä, mikä on opettajan ja oppilaan suhde digitaalisen median kohdalla. Pohdimme miten vanhempien tulisi suhtautua digitaaliseen mediaan ja lapsiin sen käyttäjinä avoimemmin ja osallistumalla. Näin digitaalisesta mediasta ei tule mörköä vaan turvallinen paikka toimia. Esimerkkinä käytimme Pokemon Go-peliä, jonka avulla lapset ja vanhemmat voivat yhdessä tutusta digitaaliseen mediaan. Keskustelumme päähuomio oli lukutaidossa ja sen merkityksessä digitaalisen median käytössä. Pohdimme erityisesti analyyttisen- ja kriittisenlukutaidon merkitystä. On erityisen tärkeätä, että nuoret ymmärtävät mikä esimerkiksi Internet on ja miten se toimii. Pohdimme muun muassa ymmärtävätkö lapset, että Google ei välttämättä ole luotettava hakukone vaan myös yritys joka tavoittelee mahdollisimman suurta voittoa. Lisäksi analyyttisen lukutaidon kohdalla esille nousi eri tekstilajien tunnistaminen, esimerkiksi uutisen tunnistaminen ja näin luotettavan tiedon löytäminen. Kriittisen lukutaidon kohdalla mietimme sitä, miten sosiaalisessa mediassa on mahdollista esittää helposti jotain muuta kuin on. Lisäksi keskustelimme siitä, miten omilla teoilla voi vaikuttaa sosiaalisessa mediassa tai internetissä esimerkiksi niin, että jättää tietoisesti klikkaamatta tai jakamatta joidenkin sivustojen linkkejä. Keskustelun lopuksi mietimme mitä viidessä vuodessa on tapahtunut ja ovatko nuoret tulleet tiedostavammiksi digitaalisen median suhteen.

Keskustelimme johdantoluennon yhteydessä erityisesti siitä, mikä on opettajan ja oppilaan suhde digitaalisen median kohdalla. Pohdimme miten vanhempien tulisi suhtautua digitaaliseen mediaan ja lapsiin sen käyttäjinä avoimemmin ja osallistumalla. Näin digitaalisesta mediasta ei tule mörköä vaan turvallinen paikka toimia. Esimerkkinä käytimme Pokemon Go-peliä, jonka avulla lapset ja vanhemmat voivat yhdessä tutusta digitaaliseen mediaan. Keskustelumme päähuomio oli lukutaidossa ja sen merkityksessä digitaalisen median käytössä. Pohdimme erityisesti analyyttisen- ja kriittisenlukutaidon merkitystä. On erityisen tärkeätä, että nuoret ymmärtävät mikä esimerkiksi Internet on ja miten se toimii. Pohdimme muun muassa ymmärtävätkö lapset, että Google ei välttämättä ole luotettava hakukone vaan myös yritys joka tavoittelee mahdollisimman suurta voittoa. Lisäksi analyyttisen lukutaidon kohdalla esille nousi eri tekstilajien tunnistaminen, esimerkiksi uutisen tunnistaminen ja näin luotettavan tiedon löytäminen. Kriittisen lukutaidon kohdalla mietimme sitä, miten sosiaalisessa mediassa on mahdollista esittää helposti jotain muuta kuin on. Lisäksi keskustelimme siitä, miten omilla teoilla voi vaikuttaa sosiaalisessa mediassa tai internetissä esimerkiksi niin, että jättää tietoisesti klikkaamatta tai jakamatta joidenkin sivustojen linkkejä. Keskustelun lopuksi mietimme mitä viidessä vuodessa on tapahtunut ja ovatko nuoret tulleet tiedostavammiksi digitaalisen median suhteen.

Motivaatiomadot

Keskustelumme keskittyivät pääasiassa tietoteknisten taitojen ja erilaisten medialukutaitojen opetuksen merkitykseen kouluissa. Mielestämme ne ovat tärkeitä taitoja, joita tulisi opettaa myös koulussa, sillä ei voida olettaa, että kaikki lapset oppisivat niitä yhtä hyvin vapaa-ajallaan. Vaikka lasten tietokoneiden käyttö olisikin vähentynyt älypuhelinten yleistymisen myötä, vaaditaan tietoteknisten taitojen hyvää hallintaa sekä koulussa että työelämässä, eikä tietoteknisten taitojen oppimista pitäisi siksi jättää pelkästään lasten oman kiinnostuksen varaan. Siitä huolimatta, että älypuhelimet ja tabletit ovat yleistyneet, emme usko, että ne ainakaan kokonaan tulevat tietokoneita lähitulevaisuudessa korvaamaan. Älypuhelimet ja tabletit ovat monessa suhteessa helpompia ja nopeakäyttöisempiä kuin tietokoneet, mutta esimerkiksi pitkissä kirjoitustehtävissä tietokone on huomattavasti miellyttävämpi työväline. Tietoteknisten taitojen opettamisen ohella myös kriittisen lukutaidon opettaminen koulussa on mielestämme tärkeää, sillä sitä eivät aina aikuisetkaan hallitse mahdollisesti juuri siitä syystä, ettei sitä ole koulussakaan opetettu. Informaatiota on nykyään tarjolla niin paljon niin monista lähteistä, että jo lasten on opittava arvottamaan sen luotettavuutta sekä osattava heijastaa sitä kriittisesti omiin näkemyksiinsä. Tätä lapsi ei kuitenkaan välttämättä opi itsenäisesti, vaan tarvitsee erilaisia virikkeitä ja harjoituksia kriittisen lukutaidon kehittymiseen. Näin lapsi oppii arvioimaan lukemaansa kriittisesti sekä pohtimaan mahdollisia muita näkökantoja. Videolla sanottiin, oppimistavoitteiden tulisi olla peräisin omasta elämästä, muualta kuin formaaleista oppimistilanteista. Se onkin tärkeää mielekkään oppimisen kannalta, mutta se herätti myös ajatuksen, että millaisia ovat sitten sellaiset autenttiset omasta elämästä kumpuavat tavoitteet esimerkiksi ala-asteikäisten lasten kohdalla. Minkälaisia ovat heidän arjesta ja elämästä kumpuavat kysymykset, joiden oppimisesta voisi olla jotain todellista hyötyä? Kyse on laadukkaan opetuksen kannalta tärkeästä haasteesta, joka varmasti tulee opetuksen kehittymisen myötä saamaan suuntaansa tulevaisuuden kouluopetuksessa.

Takavasemmistolaiset

Johdantovideolla nousi esille kolme digilukutaidon muotoa: mekaaninen, analyyttinen ja kriittinen. Nämä käsitteet liittyvät siihen, miten internetiä ja erilaisia sovelluksia käytetään, miten ne ymmärretään ja miten niihin suhtaudutaan. Johdantovideo on hyvin yhdistettävissä A-kohdan videoihin, joista toisessa näimme Noah nimisen pojan nettikäyttäytymistä ja toisessa kuulimme Mitran esittämästä uudenlaisesta koulu- tai oppimisjärjestelmästä.

Diginatiiville on monenlaisia määritelmiä, mutta nykyään se ymmärretään herkimmin sukupolvena, jolle digitaalinen media on ollut tuttua elämän alusta tai ainakin hyvin nuoresta iästä lähtien. Noah voidaan nähdä diginatiivina sen perusteella, kuinka luontevasti hän käyttää internetiä ja erilaisia sovelluksia. Noahin digilukutaito on kuitenkin mekaanista, sillä hän käyttää sovelluksia niiden omilla ehdoilla ja hyvin rutiininomaisesti. Missään vaiheessa Noah ei haasta näkemäänsä tai käytä niitä muuhun kuin sosiaaliseen kanssakäymiseen ja viihteen kuluttamiseen. Diginatiiveilla voisi kuitenkin ajatella olevan niin sanotusti paremmat lähtökohdat analyyttiseen ja kriittiseen lukutaitoon kuin vanhemmilla sukupolvilla. Lapset ja nuoret uskaltavat kokeilla erilaisten tietoteknisten laitteiden ja digitaalisten sovelluksien käyttöä esimerkiksi vanhempiaan enemmän. Kun vanhempi kysyy uskaltaako tai saako jotain nappia tai kohtaa painaa, nuori on samaa asiaa jo kokeillut ja kyselee vasta jälkeenpäin. Mitrankin videolla näimme, kuinka lapset rohkeasti kokeilivat tietokoneen käyttöä ja oppivat sitä kautta sekä opettivat muita. Vaikka diginatiivien lukutaito voi olla mekaanista, heillä on kuitenkin rohkeutta esimerkiksi lähteä käyttämään ja tuottamaan sovelluksia omien tarpeidensa ja kiinnostuksen kohteidensa mukaan.

Kolme lukutaidon muotoa voidaan hyödyntää myös yleisenä näkökulmana oppimiseen. Sekä johdantovideolla että Mitran esitelmässä nousi esille nykyisen koululaitoksen vanhentuneisuus. Lapset ovat oppineet digitaalisten välineiden käytön jo ennen kouluun menoa, eivätkä siksi oleta, että koulu enää opettaisi heille näitä taitoja. Lapsilla ja Mitralla voi siis olla sama ajatus siitä, että koulu ei ymmärrä heille juuri tällä hetkellä tärkeinä olevia asioita. Koulu on heille vain paikka, jonne viedään vaadittu työpanos, koska näin täytyy tehdä. Oppimisen paikka se ei kuitenkaan ole. Tällainen koulun käyminen koulun käymisen vuoksi ja oppiminen muiden vuoksi on hyvin lähellä mekaanisen osaamisen ajatusta. Oppiminen itsensä vuoksi on taas yhteydessä analyyttiseen ja kriittiseen osaamiseen, johon Mitran School of Cloud -idea voisi soveltua paremmin kuin nykyinen oppilaitos. Avain analyyttiseen ja kriittiseen osaamiseen ja lukutaitoon voisi olla siis siinä, että oppiminen on avointa, jolloin omien kiinnostuksen kohteiden sisällyttäminen oppimiseen on helpompaa ja oppiminen tapahtuu omasta halusta, eikä ulkoisista pakoista tai vaatimuksista.

Team Jäärä

Moduli 1 -videolla tarkasteltiin eri tutkimusten pohjalta lasten lisääntynyttä digitaalisen median käyttöä ja sen aiheuttamia haasteita kouluopetukselle sekä verkossa tarvittavaa digitaalista lukutaitoa. Nämä ovat erittäin ajankohtaisia aiheita. Naamatusten verkossa -tutkimuksen (2010) mukaan Internet on jo kymmenvuotiaille lapsille tärkeä sosiaalisen verkostoitumisen väline. He toimivat siellä aktiivisesti, käyttävät paljon interaktiivisia sivuja, kuten Facebookia, viestivät kaverien kanssa ja jakavat esimerkiksi kuvia ja videoita. Lasten television katselu, kuten myös tietokoneiden käyttö on selkeästi vähentynyt, koska lähes kaikki mediasisällöt ovat saatavilla suosituilla älylaitteilla.

Digitaalisen median muuttumisesta lasten ja nuorten valtavirtaharrastukseksi on herättänyt huolta mm. lasten maailman yksipuolistumisesta. Tutkimusten mukaan kiinnostuksen aiheisiin kapeasti fokusoituvat pojat ovat vaarassa syrjäytyä kulttuurisen ja sosiaalisen pääoman poluilta, millä voi olla negatiivisia vaikutuksia myös aikuisiän terveyteen. Tyttöjen harrastukset ovat monipuolisempia kuin pojilla ja tytöt kokeilevat ennakkoluulottomammin uusia asioita. Pojat puolestaan viehtyvät hanakammin pelaamiseen sekä koneiden kanssa puuhasteluun. Poikien vähäinen kaunokirjallisuuden lukeminen huolestuttaa erityisesti kasvattajia (HS 2015), koska kirjallisuudella on tutkittu olevan myönteistä merkitystä sosiaalisten taitojen ja empatiakyvyn kehittymisessä (Castano & Comer 2013). Tästäkin ollaan tosin eri mieltä. Kirjallisuudentutkija Maria Mäkelän mukaan lukeminen ei ole “oikoreitti toisten ihmisten ymmärtämiseen” vaan voi antaa ihmisten mielenliikkeistä sekä ihmissuhteista liian kaunokirjallisen kuvan. (Mäkelä 2016)

Digitaalisen median käyttöön liittyy ongelmia ja haasteita, joista on syytä keskustella. Esimerkiksi lasten idolit ja kiinnostuksen kohteet digitaalisessa mediassa toimivat usein myös jonkin myytävän asian mainoksina. Olisi syytä tiedostaa, että jopa tieteellistä tutkimusta käytetään sen selvittämiseksi, miten ihmisiä voitaisiin paremmin manipuloida kuluttajiksi. Uusia kalliita digitaalisia laitteita tuputetaan kuluttajille kiihtyvällä tahdilla ja laitteiden käyttöikä on tarkoituksella mahdollisimman lyhyt.

Tietoteknologian käytöllä on vaikutusta aivojen toimintaan, kun olemme enenevässä määrin tekemisissä niiden kanssa. Nopea digiviestintä edistää keskittymiskyvyttömyyttä ja pinnallista asiasta toiseen hyppelyä. Tämä koetaan ongelmaksi myös työelämässä. Digitaalisten laitteiden käyttäjien pinna näyttäisi olevan lyhenemään päin ja nuorten voi kuulla huokailevan, että heidän kärsivällisyytensä ei enää riitä edes tiedon googlaamiseen. Pitkäaikaistutkimuksia älylaitteiden käytöstä ei ole vielä tarpeeksi, mutta oletetaan että vaikutukset eivät ole pelkästään negatiivisia. Älylaitteilla opitaan esimerkiksi seulomaan laajoista tietomassoista olennaista tietoa. (Moisala 2015)

Digitaalisen median käytön lisääntymisen myötä mm. lasten unen saanti on vähentynyt, koska laitteiden valo häiritsee unihormonin eritystä. Myös liikkuminen on vähentynyt ja paikoillaan istumisesta laitteita näpräten on tullut elämäntapa, josta seuraa tuki- ja liikuntaelinvaivoja sekä ylipainoisuutta. Liikkumattomuus on tutkitusti yhteydessä myös oppimisvaikeuksiin (Pells 2016). Sosiaalinen media voi tietenkin myös ohjata liikuntaharrastuksen pariin. Menneen kesän hitti Pokemon Go sai pelaajat kävelemään pitkiäkin matkoja. Liikunnanopettajat taatusti toivottaisivat tervetulleeksi pelin, jossa juostaan cooperin ajan vaikkapa virtuaalitiikeriä karkuun.

Kulttuurin ymmärtäminen pelkästään korkeakulttuurina on kapeanäköistä ja elitististä. Myös Youtube-videot, pelit, blogit ja verkossa viestiminen ovat osa kulttuuria. Sosiologi ja kulttuuriteoreetikko Paul Willis näkee kulttuurin erilaisina merkitysyhteyksinä, joita tietty ryhmä luo suhteessa kulttuurituotteisiin, -ilmiöihin tai tilanteisiin kuten pop-musiikkiin, moottoripyöriin tai koulukulttuuriin” (Wikipedia 2016).

Nykyajan diginatiivit oppivat tietotekniikan ja digitaalisten laitteiden käyttöä jo pienestä pitäen sisaruksilta ja vanhemmiltaan. Ei ole tavatonta, että vaippaikäiselle annetaan tabletti käteen lastenohjelmien katselua varten. Lapset omaksuvat uudet laitteet ja ohjelmat vanhempiaan sujuvammin. Margaret Meadin mukaan tämä on johtanut ns. prefiguratiiviseen kulttuuriin, jossa sukupolvien suhteet ovat kääntyneet päälaelleen. Kaikkia elämässä tärkeitä taitoja ei enää opita vanhemmilta sukupolvilta, vaan lapset opettavat aikuisia. Tämä tekee vanhempien kasvatustehtävästä aiempaa haasteellisemman. Jos aikuiset eivät tunne kaikkia välineitä ja foorumeja, joita lapset käyttävät, he eivät myöskään osaa neuvoa tai valvoa digitaalisen median käyttöä. Lapset voivat joutua kohtaamaan internetissä asioita, joiden käsittelyyn heillä ei ole taitoja eikä edellytyksiä.

Tietotekninen osaaminen ja mediataidot ovat nykyajan tietoyhteiskunnassa erittäin tärkeitä. Jokaisen lapsen tulisi saada niihin perusvalmiudet, jotta ei syrjäytyisi valtavirrasta tai joutuisi digimediaa käyttäessään vaikeuksiin. Vaikka lasten mekaaninen digilaitteiden käyttö voi olla hyvinkin taitavaa, kyky arvioida netin sisältöjä ja ymmärtää netin vaaroja ei välttämättä ole riittävä.

Lasten digitaalinen lukutaito ei siten todellisuudessa ole niin hyvä, kuin he itse luulevat, ja sitä olisi tärkeä kehittää. Digitaalisessa lukutaidossa voidaan erottaa kolme eri tasoa: mekaaninen lukutaito, analyyttinen lukutaito ja kriittinen lukutaito. Mekaaninen lukutaito on sitä, että osaa tehdä jonkun annetun tehtävän ohjeiden mukaan. Osataan siis käyttää jotain sovellusta, mutta ei ymmärretä sen toimintaa, jolloin ollaan teknologian armoilla. Analyyttiseen lukutaitoon liittyy sekä teknistä osaamista että kykyä arvioida netin sisältöjä ja ymmärtää sen toimintaa. Tärkeää on esimerkiksi tiedonhaun logiikoiden ymmärtäminen ja hakutulosten luotettavuuden arvioiminen. Korkeimpaan eli kriittiseen lukutaitoon liittyy myös aktiivinen maailman muokkaaminen, kuten digitaalisen maailman arvojen tiedostaminen, tiedon kyseenalaistaminen, kritisoiminen ja uudelleenmuokkaaminen.

Formaaliin oppimiseen keskittyvä koululaitos ei ole ollut riittävän avoin digitaaliselle median aiheuttamalle yhteiskunnan muutokselle ja on siten jäänyt jälkeen kasvuikäisten ajatusmaailmasta. Netissä puolestaan tapahtuu paljon omaehtoista, informaalia oppimista, joka kiinnostaa lapsia enemmän kuin koulu. Tästä johtuen lapset eivät tutkimusten mukaan näe enää koulua keskeisenä oppimisen paikkana, vaan paikkana, jossa käydään antamassa jokin tietty panos.

Netissä tapahtuva oppiminen on erilaista kuin perinteinen kouluoppiminen, jolle on tyypillistä yksilöllinen oppiminen ja yksin suorittaminen, oppikirjakeskeisyys sekä ajatus siitä, että joku, eli opettaja, tietää asioista paremmin kuin muut ja siirtää tietonsa oppilaille. Netissä korostuvat yhteistoiminnallisuus ja oppiminen toisia varten. Suhde tietoon on demokraattisempi ja refleksiivisempi. Tieto ei enää ole valmiina annettu “palikka”, vaan sitä rakennetaan ja muokataan yhdessä. Se ei myöskään ole yhtä varmaa kuin oppikirjoissa, joten siihen täytyy osata suhtautua kriittisesti.

Jotta koulu pystyisi vastaamaan tämän päivän haasteisiin, säilyttämään oppimisen mielekkyyden ja edistämään oppilaiden digitaalisen lukutaidon kehitystä, sekä koulujärjestelmää että opetusmenetelmiä tulisi uudistaa. Opetuksessa pitäisi suuntautua enemmän kohti yhteistoiminnallista oppimista ja muiden kanssa ryhmässä toimimista, joka on nykyään työelämässä erittäin tärkeää. Siinä tulisi ottaa huomioon oppilaiden oikeasta elämästä nousevat yksilölliset tavoitteet ja tarpeet ja pyrkiä luomaan kokemuksia muustakin kuin oppikirjoista. Tärkeää olisi luoda avoimempia oppimisen tapoja, joissa keskustellaan, tehdään ja pähkäillään asioita yhdessä, haastetaan, kritisoidaan ja opitaan toinen toiselta.

Opettajien täytyisi siis oppia pois vanhoista asenteista ja käytännöistä. Kaikkitietävän auktoriteettiaseman sijaan tulisi pyrkiä ennemminkin mentorin rooliin, jonka tavoitteena on edistää asioiden ja tiedon kehittelyä yhdessä. Näitä asioita onkin koetettu ottaa huomioon tänä syksynä voimaan tulleessa uudessa perusopetuksen opetussuunnitelmassa (Opetushallitus 2016). Sen myötä oppilaan rooli muuttuu siten, että hänestä tulee aktiivinen tiedonetsijä, joka ottaa itse selvää asioista. Opetustavat monipuolistuvat ja eri oppiaineiden rajat ylittävät projektit lisääntyvät. Oppimisesta pyritään tekemään mielenkiintoisempaa ja hauskempaa. Tietokoneita käytetään entistä laajemmin kaikissa oppiaineissa ja luokasta lähdetään retkille ja tutustumiskäynneille esimerkiksi yrityksiin. (Yle.fi 2016.) Nämä kuulostavat erittäin hyviltä tavoitteilta.

LÄHTEET

Helsingin sanomat 6.5.2015: Lukemisen hiipuminen huolettaa opettajia – ”Opetuksen kiireessä nopea voittaa syvällisen” Opiskellaanko vuonna 2016 vain verkon, median ja tv-sarjojen monilukutaitoa? http://www.hs.fi/kulttuuri/a1430798899040

Rachael Pells 2016: Today's four-year-olds often 'not physically ready' for school, experts warn. Competitive parenting, iPads and screens are all contributing to a decrease in child mobility that can impact on academic learning. Independent 2.9.2016. http://www.independent.co.uk/news/education/education-news/school-age-four-year-old-children-not-physically-ready-experts-warn-a7220476.html

Opetushallitus 2014: Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2014. http://www.oph.fi/saadokset_ja_ohjeet/opetussuunnitelmien_ja_tutkintojen_perusteet/perusopetus.

Castano, Emanuele & Comer, Kidd 2013. Reading Literary Fiction Improves Theory of Mind. Science 18 Oct 2013, vol. 342. http://science.sciencemag.org/content/342/6156/377.full.pdf+html

Wikipedia 2016. Paul Willis. https://fi.wikipedia.org/wiki/Paul_Willis. 6.10.2016.

Yle.fi 2016: Peruskoulun uusi opetussuunnitelma voimaan – näin lapsesi koulu muuttuu. Yle uutiset, kotimaa 9.8. 2016. http://yle.fi/uutiset/3-9070271, 5.10.2016.

Yle 27.3.3016: Maria Mäkelän haastattelu. Puhe kirjallisuuden hyödyistä ärsyttää tutkijaa. http://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/03/27/puhe-kirjallisuuden-hyodyista-arsyttaa-tutkijaa

Yle 8.7.2015: Mona Moisalan haastattelu: Väärinkäsitys: Älylaitteet tekevät ihmisestä tyhmempiä. http://yle.fi/aihe/artikkeli/2

Ryhmä AB+

Tarkemmin keskustelusta löytyy ryhmän omilta sivuilta.

Johdanto-nimisen moduulin tiivistäminen tuntuu hassulta, mutta asiaahan tämäkin oli, ja pohjusti loppukurssia hyvin. Ryhmän jäseniltä riitti kritiikkiä perinteistä opettaja-oppilas-auktoriteettimallia kohtaan. Esiin nousi kuitenkin myös pointti, että vaikka monille oppilaille vapaampi oppimistyyli voisi sopia hyvin, on aina niitä, joille nykyinen auktoriteetinseuraamismalli toimii. Voidaan tietysti tarkastella, onko tässä kyse todellisesta luonnollisesta taipumuksesta seurata ohjeita vai pelkästään olemassaolevaan malliin sopeutumisesta. Tähän malliin, joka sopeuttaa oppijoista Jeremiasta lainaten "mekaanisia koneita", on jämähdetty, koska kun malli 1800-luvulla kehitettiin, tällaisten samanlaisten työntekijöiden tuottaminen oli taloudellisesti kannattavaa - vaikka ei tietenkään missään määrin eettistä. Järjestelmä on kehittynyt hitaasti mutta varmasti, mutta ainakin omien kokemustemme perusteella se on pääpiirteittäin sama. Samanlainen toiminta ei tietenkään ole vieläkään eettistä, mutta luennon herättämä kysymys olikin, onko se enää edes taloudellisesti kannattavaa? Nykypäivänä itsenäisesti toimiva työntekijä lienee paljon arvokkaampi kuin vuosisata sitten.

Omalla tavallaan tätä asetelmaa on murtanut prefiguratiivisuus, jonka pari ryhmäläistä mainitsi kommenteissaan. Opettajan valta-asema murtuu väkisinkin, kun tämä joutuu pyytämään oppilailta apua tietotekniikka-asioissa. Toisaalta jotkut opettajat saattavat tämän johdosta vähätellä tietotekniikan merkitystä - tähän ilmiöön olen ainakin itse peruskouluvuosinani törmännyt. Ainakin prefiguratiivisuus näyttää lapsille, että aikuiset eivät automaattisesti ole heitä "parempia" kaikessa hyvin konkreettisella tavalla. Tulevaisuuden haasteena lieneekin tällaisen prefiguratiivisuuden sisällyttäminen muuhunkin opetukseen - mitä vanhemmaksi oppilaat käyvät, sitä todennäköisempää on, että heillä on jotain opetettavaa opettajilleen ja vähintään toisilleen. Vielä yksi pointti videoluennolla oli kysymys: kuinka tarkasti viihde ja oppiminen tulisi erottaa? Jos oppilaan tulee oppia matematiikkaa, onko mielekkäämpää laskea lapsille jaettavia omenoita vai raakana esimerkkinä miekan tekemää vahinkoa roolipelissä? Suurimpia haasteita lienee asenne siitä, että todellisen oppimisen ei kuulu olla kivaa - tutkimuksissa lapset jopa kokevat oppineensa vähemmän jos he ovat viihtyneet. Toinen haaste lasten mielenkiinnon kohteiden kouluun tuomisessa on se, miten nuorten on tapana kokea aikuisten "heidän alueelleen" tunkeminen nolona ja huvittavana, josta esimerkkinä toimikoon eräs meemi. Tämäkin on tosin pelkästään ajatusmalli, joka tulisi murtaa. Eikö mielenkiinnon kohteiden jakaminen ole pikemminkin rikkaus?

Daniel puhui vielä erityisemmin digitaalisesta lukutaidosta ja sen eroista perinteiseen lukemiseen. Koska digitaalinen kulttuuri on muuttuvampaa, nopeampaa ja helpommin luotavaa kuin perinteinen kulttuuri, korostuu digimaailmaa käsitellessä entistä enemmän lukutaidon ja kriittisen ajattelun merkitys. Pelkkä mekaaninen lukutaito ei enää riitä, vaan täytyy myös kyetä erottamaan sisällöltään arvokas teksti arvottomasta.


Ryhmä Pallo

Yleensä ajatellaan, että nuorten digitaalinen lukutaito on paljon vanhempaa väestöä kehittyneempää, koska digi-ympäristö on nuorille tuttua lapsesta asti. Nuoret esimerkiksi usein opastavat vanhempia erilaisten sosiaalisen median ilmiöiden ymmärtämiseen. Keskustelumme lähti kuitenkin ensin kysymyksistä: ”millä tavoin nuoret hallitsevat informaatiota?” ja ”minkälaista nuorten digitaalinen lukutaito mahtaa todellisuudessa olla?”. Ryhmämme jäsenet sattuvat olemaan kaikki jo useita vuosia yliopistolla opiskelleita, ja omat kokemuksemme kouluajoista ovat aika kaukaisia eivätkä vastaa nykypäivän tilannetta. Kukaan ryhmästämme ei myöskään ole sellaisessa tilanteessa, että näitä ”nykynuoria” kuuluisi aivan lähipiiriin.

Digitaalinen lukutaito jaettiin moduulin luennolla kolmeen eri tasoon: mekaaniseen, analyyttiseen ja kriittiseen. Kriittisen lukutaidon määrittely tuotti ryhmässämme pitkän keskustelun: missä määrin kriittisen lukutaidon omaaminen on sidoksissa aktiiviseen toimintaan? Onko kriittinen lukutaito sitä, että kohde ymmärtää tietyn mainoksen tulevan esille juuri tässä yhteydessä juuri tälle käyttäjälle? Vai voidaanko kriittisestä lukutaidosta puhua vasta silloin, kun käyttäjä myös toimii konkreettisesti, esim. mainosten poistamiseksi tai muuten mainoskulttuuria vastaan?

Tulimme keskustelussamme siihen päätelmään, että mitä luultavimmin nuorison hallitsemista lukutaidoista parhaiten omaksuttuja ovat juurikin mekaaniset lukutaidot. Nämä ovat varmasti myös niitä lukutaitoja, joita nuoremmat opettavat vanhemmille oppijoille. Vaikka kuvien ja videoiden lähettäminen ja faktojen googlettaminen olisi hallussa, nuoret eivät välttämättä liitä toimintaansa syvällisempää ymmärrystä erilaisten medioiden toiminnasta. Analyyttisen ja varsinkin kriittisen lukutaidon omaksumiseen nuoret tarvitsevat kokeneempaa opastajaa. Suhtauduimme itsenäiseen analyyttisen ja kriittisen lukutaidon oppimiseen jokseenkin varauksella. Toisaalta lapsia ja nuoria kiinnostavat osa-alueet voivat kannustaa heitä oppimaan syvällisemmin. Tästä otimme esimerkin luennolla mainitusta wikioppimisesta: jos lasta kiinnostaa perustaa esimerkiksi Harry Potter –aiheinen wikisivusto, hän luultavasti samalla oppii yleisemminkin tämän tietyn informaatiokulttuurin pelisääntöjä. Se taas voi auttaa analyyttisen lukutaidon kehittymisessä, niin että taitoja osaa soveltaa muuallakin. Ei kuitenkaan kannata ajatella, että tietyn lukutaidon hallitseminen automaattisesti kehittää lukutaitoa kaikilla digitaalisen median alueilla. Kriittisen lukutaidon hallinta edellyttää laadukasta ja monipuolista opetusta sekä halua ymmärtää asioiden merkityksiä.

Ryhmä Meta

Youtube-videoiden tuottamisesta puhuttaessa nousi kysymys siitä, onko se kulttuuria. Päädyimme siihen tulokseen, että vastaus on kyllä, sillä sekin on sisällön tuottamista. Onhan esimerkiksi bänditoimintaa ja sarjakuviakin paheksuttu aikoinaan, mutta ne ovat silti kulttuurisisältöä. Erilaisissa pelaamisvideoissa on monesti mautonta huumoria ja kiroilua, mutta toisaalta sitä löytyy nykypäivänä myös muualta mediasta. Tämänhetkisellä sukupolvella on aiempaa matalampi kynnys luoda materiaalia itse ja jakaa tuotoksiaan netissä, ja sen tajuaminen, että kuka tahansa voi lisätä nettiin mitä vain, voi kehittää myös medialukutaitoa ja kriittisyyttä. Kun nuoret oppivat vapaa-aikanaan esim. kuvaamaan ja editoimaan videoita, näitä taitoja voi hyödyntää tulevaisuudessa muun muassa yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ja aktivismiin.

Puheeksi nousi myös se, miten nuoriso käyttää yhä enemmän puhelinta tai tablettia tietokoneen sijaan. Omassa keskustelussamme mobiililaitteilla tyypillisimmin käytettäviksi sovelluksiksi nousivat sähköposti ja erilaiset sosiaalisen median kanavat, kuten Facebook ja Instagram, niiden käytön nopeuden ja yksinkertaisuuden vuoksi. Koimme kuitenkin, että esimerkiksi verkkopankissa maksaminen on mieluisampaa pöytäkoneella vähäisempien turvallisuusriskien vuoksi, ja pidempien tekstien kirjoittaminen on sujuvampaa kunnollisella näppäimistöllä.

Lasten ajatus koulusta opinahjon sijaan ensisijaisesti paikkana, jolle annetaan panos, sai meidät miettimään, että koulu pikemminkin uusintaa kulttuuria sen tuottamisen sijaan, eikä oppilaille anneta riittävästi valmiuksia luovuuteen tai uusien ohjelmistojen käyttöön, sillä virallinen opetusohjelma tulee monesti hieman kehityksestä jäljessä. Moodlen käytöstä oli erilaisia kokemuksia: joillakin ensikosketus oli saattanut olla jo ala-asteella, toisilla vasta lukiossa. Pohdimme, voisiko Moodlea (tai jotakin sen kaltaista alustaa) tuoda enemmän mukaan peruskoulu- ja lukio-opintoihin, sillä interaktiivisuutta olisi hyvä harjoittaa jo aikaisessa vaiheessa. Toisaalta vuorovaikutus ei ole aina välttämätön osa luentoja yliopistossakaan, sillä hommansa osaavaa luennoitsijaa on mukava kuunnella. Yhdeksi haasteeksi koulujen kyvylle ottaa ohjelmistoja käyttöön nousi esille määrärahojen puute ja jatkuva ohjelmien kehitys, jonka perässä voi olla vaikea pysyä. Wikiopiston yksinkertainen malli ja maksuttomuus tekevätkin siitä sopivan alustan opiskelulle.

Tietojenkäsittelytieteilijöiden ryhmä

Keskustelussamme nousi esiin monenlaisia asioita aiheen ympäriltä. Ehkä parhaina kasaavina teemoina voidaan pitää teknologian käytön erilaisista taitotasoista ja digitaalisista lukutaidoista käytyjä keskusteluja.

Pääsimme melko hyvin yhteisymmärrykseen siitä, että koulun on tulevaisuudessa mukauduttava entistä paremmin digitaaliseen maailmaan ja sen vaatimuksiin. Opetusta on suunnattava elinikäiseen oppimiseen ja lähdekritiikkiin, koska tulevaisuudessa ja jo nyt ihmisen on koko ajan tärkeämpää hallita informaatiotulvaa ja löytää sen sisältämä relevantti informaatio. Gutenbergin parenteesin mukaan jokainen voi nykyään olla sisällöntuottaja tätä myötä kirjoitetun sanan arvo laskee. Vanhalla tavalla ajattelevat ihmiset eivät kuitenkaan tunnu ymmärtävän tätä, vaan edelleen helposti uskovat esimerkiksi sosiaalisen median välityksellä jaettavia asioita ja pitävät niitä todenperäisinä. Tämän vuoksi on pyrittävä siihen, että tulevaisuuden opettaja ei voi enää olla kaikkitietävä entiteetti, vaan enemmänkin ohjaaja, joka avustaa oikean tiedon löytämisessä ja soveltamisessa.

Huomioimme keskustelussamme myös noin kymmenen vuotta vanhan tutkimuksen Kohti innovatiivista tietotekniikan opetuskäyttöä, Kankaanranta & Puhakka, 2008, jonka mukaan opettajat olisivat ainakin tuolloin olleet haluttomia opettelemaan digitaalisen teknologian käyttöä opetuksen välineenä. Tämä asetti ainakin tuolloin lisäesteitä koulujen opetusvälineiden digitalisoimiselle. Luonnollisesti, jotta voitaisiin opetella digitaaliseen maailmaan sijoittuvia asioita, niin tulee olla valmiudet myös käyttää digitaalisia välineitä. Tulimme kuitenkin myös siihen johtopäätökseen, että aivan yhtä paljon kuin koululla, niin myös kodilla on oma velvollisuutensa digitaalisten taitojen opettamisessa. Kouluun mentäessä lasten taitotaso vaihtelee digitaalisten välineiden käytössä. Pohdimme sitä, että syynä voi olla vanhempien erilainen osaaminen ja kiinnostus digitaalista maailmaa kohtaan.

Lopulta emme kuitenkaan suostuneet allekirjoittamaan videon esittämää tulevaisuuden maailmankuvaa, vaan löysimme ryhmästämme myös konservatiivisia piirteitä. Opettajan on edelleen hyvä kyetä tarjoamaan suoriakin vastauksia ja kaikkea ei pidä oppilaankaan itsenäisesti opetella. Aivan täydellistä reformaatiota emme kouluihin halua, mutta jonkinlaista mukautumista, joka ehkä tukisi medialukutaidon kehittymistä, voisimme kannattaa.

Fab 5

Lasten ja nuorten aktiivinen toiminta ja taitojen kehittyminen digitalisoituvassa maailmassa luo paineita nykyisille opetusmenetelmille ja –järjestelmille. ”Diginatiivit”, eli tässä kontekstissa koko elämänsä digiyhteiskunnassa eläneet lapset ja nuoret, ajavat digiosaamisessa pitkälti jo vanhempiensa ja opettajiensa ohi, joka tuo haasteita oppimisen tekniselle pohjalle. Mobiililaitteiden rooli on erityisen suuri lasten ja nuorten keskuudessa, kun taas perinteisempi tietotekninen osaaminen ja monipuolinen teknologian hallitseminen alkaa heikentyä. Tietokoneiden käyttö on menettänyt suosiotaan mobiililaitteille ja myöskin TV:n katselu on murroksessa lasten ja nuorten siirtyessä mobiilimedioiden pariin. Miten näitä suosittuja mobiilipohjaisia resursseja voitaisiin sitten käyttää paremmin oppimisen hyväksi? Keskustelussa nousi ilmi mahdollisuus mobiilipeleistä opetusjärjestelmän osana – tällöin pelien sisällön tulisi olla yleissivistävää, opettavaa ja oppimista tukevaa. Tällainen mobiilioppiminen ei välttämättä kohtaa nykyisen opetusjärjestelmän asettamia tavoitteita, jotka keskittyvät kuitenkin edelleen pitkälti perinteisempiin opetusmenetelmiin ja –sisältöihin. Tuleeko nykyajan diginatiiveilla tulevaisuudessa ongelmia mobiililaitteisiin keskittymisestä, sillä perinteiset tietokonetaidot ovat kuitenkin kuumaa valuuttaa työmarkkinoilla, ei välttämättä niinkään älypuhelimen- tai tabletin käyttötaidot. Mistäpäs sitä toisaalta tietää, milloin työympäristöjen tekninen pohja vaihtuu mobiilimpaan, mutta emme usko, että näin aivan heti tulee tapahtumaan.

Digitaalinen kehittyminen luo osaltaan kuilun nuorten diginatiivien ja vanhempien sukupolvien, digiyhteiskunnan maahanmuuttajien, välille. Nämä diginatiivit oppivat itsenäisesti ilman opettajan läsnäolevaa roolia, mahdollisesti ilman perinteistä kouluympäristöä ja hyödyntävät internetin tietokanavia ja vertaistietoa taidokkaasti – mutta onko lasten ja nuorten medialukutaito sillä tasolla, että oppiminen voidaan suorittaa itsenäisesti, ilman ohjausta? Mobiililaitteiden yleistyminen ja tiedon tavoittamisen riippumattomuus sijainnista ja kellonajasta mahdollistavat pääsyn internetin palveluihin milloin ja missä tahansa ilman suurempaa valvontaa, ja myöskin sisällöntuottaminen erilaisten sosiaalisen median sovellusten kautta on yleistynyt valtavasti. Tätä faktaa silmällä pitäen varsinkin kriittistä ja analyyttistä medialukutaitoa sekä internetin eettisiä ”periaatteita” tulisi opettaa näille sisältöä tuottaville diginatiiveille, miksei myös vanhemmille digiyhteiskunnan kansalaisille. Pohdimme myös nykynuorison valveutunutta internet-käyttäytymistä verrattuna vanhempiin sukupolviin – suuri osa diginatiiveista on tietoinen tietoturvasta, jonkinasteisesta lähdekriittisyydestä ja oman anonymiteetin ylläpitämisestä, kun taas vanhemmat digikäyttäjät tuntuvat välillä jakavan internetissä kaiken – ja kaikille.

Medialukutaidon ja digikäyttäytymisen kehittäminen ja ylläpitäminen onkin suositeltava taito kaikille digiyhteiskunnan jäsenille.

Digiyhteiskunnan tasavertaisen kehittymisen avain on vertaistiedon jakaminen – nuoret ja lapset opettavat vanhemmille sukupolville digimaailman uusia tuulia ja vanhemmat ja opettajat taas vastavuoroisesti nuoremmille perinteisempiä menetelmiä.


Teräsbetoniperunat

Lapset ja nuoret eivät enää miellä koulua keskeiseksi oppimispaikaksi. Kyse ei taida olla niinkään siitä, että oppiminen tapahtuisi koulun ulkopuolella vaan siitä, että nykymuotoinen kouluopetus on auttamatta vanhanaikaista. Se on asioiden pänttäystä, ulkoa opettelua ja pohjimmiltaan suorituspainotteista (esim. kokeet ja ylioppilaskirjoitukset). Yhä nuoremmilla on mobiililaitteita ja pääsy internetiin, joten tavallaan kaikki tieto on jo heidän käsissään missä ja milloin tahansa. Miksi pitäisi päntätä? Eikö olisi kannattavampaa opettaa esimerkiksi tiedonhaun taitoja?

Digitaalisuus on myös tehnyt nuorista vuorovaikuttajia ja tuottajia. Heillä on luontainen halu tuottaa sisältöä, jopa täysin pyyteettömästi, kunhan se on tehty mielekkääksi. Hyvä esimerkki tästä on suomalainen Ylilauta-verkkosivusto, joka on etenkin nuorten miesten suosiossa ja jossa jokainen on ensisijaisesti anonyymi ja täten tasavertainen muiden kanssa. Ehkä se on juuri tämä asetelma — rima tekemiselle on todella alhaalla — joka saa nuoret osallistumaan ja tuottamaan sisältöä yhdessä. Tällaista sisällöntuottamista pitäisi rohkaista ja sitä pitäisi opettaa myös kouluissa. Näin lapset ja nuoret oppisivat ehkä myös ymmärtämään, miten nämä sovellukset ja palvelut toimivat, mistä niiden sisältö tulee jne. (analyyttinen ja kriittinen lukutaito) eivätkä vain pärjäisi niiden kanssa. Meemikin on parempi kuin ei mitään.

On myös arvioitu, että 20% osaamisesta omaksutaan muodollisessa koulutuksessa (formaali oppiminen) ja loput 80% työssä ja muualla (informaali oppiminen) (Banks et al. 2007). Loppujen lopuksi ympäristöstä saatavan informaation havaitseminen ja suodattaminen perustuvat kuitenkin erikoistumiseen, joka alkaa usein kehittyä muodollisessa koulutuksessa. Kouluopetuksen tarve on siis edelleen olemassa, mutta sen tulisi olla osallistavaa, yhteistyöhön kannustavaa ja oppilaan luontaiseen tiedonhaluun perustuvaa, ja sen pitäisi huomioida nykyteknologian mukanaan tuomat mahdollisuudet.

Edelleen ajatellaan, että koulussa jonkun pitäisi tietää muita paremmin, ja tavallaan tämä pitää paikkansa. Vähintään opettajien osaamisen tason pitää olla se sama, mitä odotamme oppilailta.

Lähteet:
Banks, J. A. et al. 2007. Learning in and out of school in diverse environments. Life-long, life-wide, life-deep. Seattle: University of Washington.


Mummot pilvessä

Ryhmämme aloitti keskustelun diginatiivin määritelmästä. Tietääkö diginatiivi tietokoneista ja digitaalisista medioista ”kaiken” vai onko hän vain ”kotonaan netissä”. Päädyimme jälkimmäiseen, koska meidän kokemuksiemme mukaan diginatiivit eivät todellakaan tiedä esimerkiksi käyttämiensä laitteiden toimintaperusteita vaan ovat pikemminkin eläneet vain sellaisena aikana kun internet on ollut yleisessä käytössä kaikilla. Kyseenalaistimme tosin myös diginatiivien tietämystä ja ymmärtämystä internetin toimintaperiaatteista. He saattavat hyvinkin osata käyttää monia sovelluksia paremmin kuin omat vanhempansa, mutta tuskinpa useimmilla heistä on aavistustakaan sovellusten takana olevan koodin rakenteesta. Videolla mainittiin lasten ja nuorten kokemus omasta medialukutaidostaan. Heiltä itseltä siitä kysyttäessä kun vastaus on usein: ”Ei tarvita opetusta.” Onko heidän ymmärryksensä asioista silloin hyvää, vai onko se niin huonoa, etteivät he edes tajua sen olevan huonoa?

Opetussuunnan kääntyminen mainittiin tälläkin videolla. Eli se, että nuoret opettavat vanhempiansa esimerkiksi erilaisten sovellusten käytössä. Ryhmämme jäsenet tuntevat monia vanhempia ihmisiä, joiden puolesta nuoremmat sukulaiset käyttävät nettisovelluksia, esimerkiksi verkkopankkia. Mielestämme tällainen ei kuitenkaan välttämättä ole opettamista, vaan vanhempi henkilö ei välttämättä ole edes kiinnostunut oppimaan näitä asioita. ”Ei tarvitse, kun junnut tekevät sen kuitenkin paremmin ja nopeammin.”

Huomioimme sen, että lasten ja nuorten medialukutaidoista keskustellaan paljon ja siitä ollaan huolissaan. Mutta missä on keskustelu diginatiiveja edeltävien sukupolvien medialukutaidosta? Ryhmästämme löytyi omakohtaista kokemusta oman vanhemman näyttämiseltä aivan erilaiselta ihmiseltä Facebookin newsfeedin perusteella kuin luonnossa tavattuna. Hänellä on tapana tykätä kaikista jutuista, joita hänen Facebook-kaverinsa jakavat täysin ilman lähdekritiikkiä. Muiden newsfeedissä siis näkyy häneltä lähinnä tykkäyksiä kissavideoista ja mv-lehden, magneettimedian sekä vastaavien tahojen jutuista. Lähdekriittisyys ja sosiaalisen median lukutaito lienevät hänellä aika heikolla tolalla. Tämä tilanne tuskin on hirvittävän harvinainen muissa suomalaisissa perheissä. Auttaako koulun kriittisen medialukutaidon opetus lapsille paljoakaan, jos kotona omat vanhemmat antavat päinvastaista mallia?

Keskustelimme myös formaalista ja informaalista oppimisesta. Formaali tapa vaatii ulkoalukutaitoa, informaali vaatii enemmän medialukutaitoa. Esimerkiksi tämä kurssi on ryhmämme mielestä hyvinkin informaali, ehkä jopa informaalisin yliopistokurssi tähän mennessä. Olimme kuitenkin kaikki yhtä mieltä siitä, että tässä tapauksessa informaali tapa tuntuu toimivan, koska ryhmän jokainen jäsen toi keskusteluun sellaisia pointteja, joita muut eivät olleet tulleet ajatelleeksi. Tällainen on varsin antoisaa ja oppimisen kannalta hedelmällistä.