Kansantalous

Kohteesta Wikiopisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Translate with google into:

| ar | bg | cr | cs | da | de | en | el | es | fi | fr | hi | it | ja | ko | no | ro | pt | ru | sv | zh-TW | zh-CN


Hej, Tarkoitus on tähän laittaa kurssi kansantalouden alkeista. aloitan todenteholla luultavasti elo-syyskuussa. Mac Ramsay [1]

Hej, pidättäydythän propagandasta ja demokratiauskovaisuudesta eli kaikenlainen "valtio on hyvä" sepityksen voi jättää sikseen.

Kansantalous selitettynä[muokkaa]

Pikku Kalle tuli kotiin ja halusi ekonomi-isän selittävän, mitä kansantalous on. Isä selitti ” Meillä on viisi tekijää rahavalta, hallitus ja eduskunta, kansa, työväenluokka ja maan tulevaisuus.” Näillä rakennetaan maatamme näin…. ja isä selitti miten systeemi toimii.

Kalle ”En ymmärtänyt!”

Isä selitän helposti.” Minä olen rahavalta, kun tuon rahat kotiin, äiti on eduskunta ja hallitus, koska hän määrää miten rahat kulutetaan. Sinä olet kansa josta me huolehtimme. Meidän lastehoitaja on työväenluokka, koska saa meiltä palkan ja pikkusisko on maan tulevaisuus.” Kalle ei vieläkään ymmärtänyt.

Yöllä Kalle heräsi kun pikkusisko itki ja meni lastehoitajan huoneeseen, jossa isä oli hoitajan kanssa, eikä Kalle uskaltanut häiritä. Sitten hän meni makuuhuoneeseen ja yritti turhaan herättää äitiä. Kuultuaan itkua pitkään hän lopulta nukahti.

Aamulla Kalle oli innoissaan ”Nyt ymmärrän sen kansantalouden, kun rahavalta käyttää hyväkseen työväenluokkaa, niin hallitus ja eduskunta nukkuvat, eivätkä tee mitään. Kansa saa kärsiä ja maan tulevaisuus on korviaan myöten paskassa!”

Alla taloustieteen kehitys.[muokkaa]

Historia.jpg Mitä kansantaloustiede on?

Kansantalous on tieteenala, joka tutkii valtioiden, yritysten ja yksilöiden taloudellisia toimintoja ja miten ne kokonaistaloudellisesti vaikuttavat toisiinsa. Tutkitaan esim. työllisyyttä, tuotantoa, hintojen muutoksia, rahavirtoja, vientiä, tuontia ja markkinoiden käyttäytymistä. Taloustieteen tehtävänä on usein selvittää resursseja ja niiden käyttöä, sillä usein resurssit ovat niukat, esimerkkinä vaikkapa Suomen valtion budjetti, josta vuosittain kinastellaan miten rahat pitäisi jakaa. Taloustiede ei ole eksakti tiede, kaikkia muuttujia ei tunneta ja lisäksi siihen vaikuttaa psykologiset tekijät, jotka perustuvat ihmisen käyttäytymiseen. Kansantaloustieteessä on useita koulukuntia, joista tänään vahvoilla ovat monetaristit ja neoekonomistit. Talousjärjestelmiä on myös useita ja markkinatalous on voittamassa alaa. Neuvostoliiton kaatumisen myötä suunnitelmatalous on miltei kadonnut. Sekatalous on myös muodissa. Se on markkinatalous, jossa valtio säätää tiettyjä toimintoja. Suomi on sekatalousmaa. Taloustiede jaetaan mikro- ja makrotalouteen. Mikrotaloudessa tutkitaan yksilöitä ja yrityksiä (esim. GM) ja makrotaloudessa valtioita (esim. San Marino).

Taloustieteen historiikki[muokkaa]

Taloustieteen isänä pidetään Adam Smithiä (1750-luku), joka kehitti teorian ”talouden näkymättömästä kädestä” eli kysynnän ja tarjonnan lain. Tässä kysyntä ja tarjonta määrää tuotteen hinnan ja tämä ”tasapainopiste” muuttuu jatkuvasti. Myöhemmin syntyi Malthuksen teoria, missä Malthus väitti, että ihmiset lisääntyvät eksponentaalisesti kun ruokatuotanto taas lisääntyy suoraviivaisesti, jolloin ihmiset ennemmin tai myöhemmin kuolevat nälkään. Teoria ei ole suosittu, vaikka kiinalainen systeemi yhden lapsen perheellä voisi olla ”Uusmalthulainen”. Keynes taas kehitti teoriansa, jonka keskeinen osa oli valtion säätelevä rooli kehityksessä. Tästä on kehitetty strukturalistit ja riippuvuuskoulukunnat, joiden teoriat ovat suosittuja kehitysmaissa. Ricardo kehitti teoriat maan arvosta ja tuotannosta ja hänen teoriansa komparatiivisesta edusta osoitti, että kahden valtion välinen kauppa on kannattavaa. Ricardon ja Smithin teoriasta Marx kehitti oman teoriansa (kommunismin) jossa työ ja työntekijät ovat ainoat tuottavat tekijät ja kapitaali, sekä maanomistus ovat työntekijöiden riistoa. Kambodzassa kokeiltiin Marxilaista systeemiä, jossa poistettiin raha ja tuottamattomat (=henkistä työtä tekevät) ihmiset. Tänään suosituimmat teoriat ovat Fisher ja monetaristit, jotka uskovat vapaaseen kilpailuun ja rahavirtoihin. Lisäksi neoekonomismi on nostanut päätään yksilötasolla. Tässä ideana on että ”Oma suu on lähempänä kuin pussin suu.”

Eri talousjärjestelmät[muokkaa]

Talousjärjestelmät voidaan jakaa historiallisesti seuraavasti

1. Vaihtotalous jonka piirteitä ovat

  • tavaroita vaihdetaan keskenään,
  • kaupankäynti on paikallista ja kuljetusongelmia esiintyy,
  • vuodenajat vaikuttavat kaupankäyntiin.

Tämä oli tavallista Suomessa n sata vuotta sitten ja johti usein nälkävuosiin. Tänään kehitysmaat toimivat tällä systeemillä ja se estää taloudellista kehitystä.

2. Perinteinen talous jonka piirteitä ovat

  • raha toimii maksuvälineenä,
  • tuotanto on raaka-aine ja tuotantokeskeistä (savupiipputeollisuus),
  • ”patruuna” johtamissysteemi ja korkea moraali,
  • ”base point pricing” hinnoittelu,

Tämä systeemi toimi Suomessa 1800 – 1900 -luvuilla ja esimerkkinä vaikkapa puunjalostustehtaat, jotka rakennettiin lähelle vesivoimaa ja suuria metsiä.

3. Markkinatalous jonka piirteitä ovat

  • markkinoiden imu,
  • voiton ja tuotannon optimointi,
  • inputin minimointi,
  • vapaat markkinavoimat jylläävät,
  • korkea tehokkuus- matala moraali (neoekonomia),
  • rahavirtojen tarkka seuranta,
  • YUP-profiili, joka hyväksyy myös perinteisen talouden,
  • markkinahinnoittelu.

Tämän systeemin huonoimpia puolia tuli esille 1980-luvun lopulla kun elettiin kuin ”sika ruispellossa”, jolloin hinnat kohosivat taivaisiin ja rahaa liikkui liikaa markkinoilla. Olimme tilanteessa, jossa kaikki myivät toisilleen ”ojia” ja unohdettiin, että myös ojankaivajia tarvittiin.

Näiden talouksien keskeinen ongelma on hinnoittelu ja talouden ”näkymätön käsi”. Minä (Mac Ramsay) en usko tähän käteen – vaan kysymys on siitä, mihin hintaan myyt sadan markan seteliä, jos myyt sitä 105 mk hintaan, vain tyhmät ostavat – jos myyt sitä 95 mk hintaan kaikki ostavat niin paljon kuin sielu sietää!

Tuotanto, niukkuus ja täystyöllisyys[muokkaa]

Jokaisessa valtiossa on tehtävä päätös, mitä tuotetaan ja kuinka paljon tuotetaan. Aina halutaan tuottaa enemmän kuin pystytään, eli niukkuutta esiintyy aina. Transformaatio- käyrä esittää pisteitä mistä voidaan valita tuotantomäärät. Katso kuva 2, jossa on vain kaksi tuotetta, voita tai tykkejä. Länsimaisessa kulttuurissa meillä on täystyöllisyys (ainakin pitkällä tähtäimellä), jolloin puhumme kasvuteoriasta, kehitysmaissa puhutaan kehitysteoriasta, sillä tuotantokäyrää ei koskaan saavuteta, suuren työttömyyden takia. Kasvuteorian opit eivät sovellu kehitysteoriaan eli länsimaiset teoriat eivät sovellu kehitysmaihin käytettäväksi. Kuitenkin monikansalliset yritykset uskovat, että monetaristinen systeemi toimii joka paikassa samalla tavalla (esim. Coca-Cola).

Kuva niukkuus.jpg Kuvasta näemme, että kasvuteoriassa olemme aina (pitkällä tähtäimellä) maksimituotannossa eli transformaatiokäyrän päällä, mutta kehitysteoriassa ei koskaan. Siksi kehitysteoriassa on aina työttömyyttä, jolloin työvoimaa saa "ilmaiseksi". Kasvuteoriassa työvoimasta on pulaa ja sillä on tietty arvonsa, sitä korkeampi mitä koulutetumpi kansa.

Taloussysteemin tärkein asia on, että jokaisessa systeemissä on ”sisäinen voima”, joka pyrkii säilyttämään voimassa olevan valtastruktuurin.

Globaalit systeemit vastaan kansalliset systeemit[muokkaa]

Globalisointi vaikuttaa kaikkiin valtioihin ja erityisesti köyhiin, jossa on työttömyyttä. Näihin maihin eivät kansainväliset yritykset investoi mielellään, eritoten jos maissa on lisäksi poliittisesti epävakaa tilanne. Maailman talous on riippuvainen suurien teollisuusmaiden talouksista ja politiikasta. Lähinnä USA, EU ja Japani haluavat varmistaa tulevat markkinansa ja investoivat sen mukaan. Kansallisella tasolla toimitaan sen blokin mukaan, johon kuulutaan (esim. Suomi toimii EU:n taloussysteemin mukaan).

Nykyaikana yritykset pyrkivät monopolihinnotteluun, mikä näkyy niiden toiminnassa. Esimerkkinä vaikkapa tuotteiden hinnat Helsingin rautatieasemalla – hinnat on laskettu sen mukaan ettei kilpailua ole ohikulkeville ”nälkäisille”. Asemalla kahvin haluava maksaa monopolihinnan, eikä viitsi kävellä halvempaan paikkaan.

Talousjärjestelmät ; Kapitalismi, sosialismi vai kommunismi?[muokkaa]

Talousjärjestelmiä on kolme; eli kapitalismi, joka perustuu markkinatalouteen; kommunismi, joka perustuu suunnitelmatalouteen sekä näiden yhdistelmätalouksia, joista sosialismi on tavallisin.

Puhdas markkinatalous[muokkaa]

Markkinataloudessa vallitsee vapaa kilpailu, eikä valtio rajoita yritystoimintaa tai avusta tiettyjä toimialoja. Puhtaassa markkinataloudessa ei sallita monopoleja. USAssa ollaan lähellä markkinataloutta, mutta sielläkin valtio rajoittaa strategisesti tärkeitä aloja, kuten esim. asekauppaa. Avainsana on ”vapaa kilpailu”, joka määrää hintamuodostumisen. Kilpailu saa aikaan sen, että tuotteet ovat edullisia ja sellaisia joita asiakkaat haluavat. Puhutaan siitä, että ”kuluttaja on kuningas”, sillä yritys joka myy liian kalliilla menettää asiakkaansa niille, jotka tuottavat samaa tavaraa halvemmalla. Jos yritys tuottaa tuotteen alle tuotantokustannusten, on joko alennettava tuotantokustannuksia tai valmistettava uusi tuote. Toisaalta tuote, josta saadaan korkea voitto aikaansaa tässä tuotteessa resurssien siirtoa, niin että tuotetta tuotetaan enemmän, jolloin tarjonta kasvaa ja hinta putoaa. Täysin vapaassa markkinassa syntyy aina tasapaino tuottajien ja ostajien välillä, eli tuotetaan juuri se määrä mitä ostajat ostavat. Ideaalitapauksessa saavutetaan yleinen tasapaino, jossa kaikki tuotteet ovat tuotanto/kulutus tasapainossa Tällaisessa tapauksessa marginaalitulot ovat yhtä kuin marginaalimenot, joka on sama kuin hinta. Silloin ei ylisuuria voittoja synny, vaan saadaan vain se voitto joka sisältyy meno-laskelmissa.

Käytännössä tähän ei tulla missään, sillä monenlaisia häiriötekijöitä on. Tasapainopisteen saavuttaminen on vaikeata, aina tapahtuu dumpingia ja monopoleja syntyy. Lisäksi monet saman alan yritykset muodostavat ”salaisia” sopimuksia, joilla hintaa pyritään nostamaan. Runsas mainonta ja brändi saavat aikaan kysynnän epäluonnollisen lisääntymisen. Lisäksi neoekonomistinen ajattelu ja ihmisen psykologinen käyttäytyminen vaikuttavat tuotteiden kysyntään.

Täysin vapaa kilpailu edellyttää että,

  • markkinoilla on useampi myyjä/ostaja,
  • täydellinen informaatio ja hyvä infrastruktuuri,
  • ei yhteistyötä ostajien tai myyjien välillä
  • markkinoille pääsy vapaata,
  • ei suurtuottajia tai monopoliin pyrkiviä yrityksiä,
  • nopea sopeutuminen markkinoihin,
  • ulkoiset häirinnät puuttuvat, (tulvat?)
  • ei kollektiivisia tuotteita markkinoilla. (jokamiehenoikeus?)

Valinta ja niukkuus[muokkaa]

Jokainen maa ja yritys joutuu valitsemaan millä varoilla tehdään ja mitä. Kaikki eivät kykene tekemään kaikkea. Valinta vaikuttaa menestykseen ja siihen saavutetaanko päämäärät. Kapitalismissa tärkein päämäärä on voiton maksimointi. On priorisoitava mitä tehdään ja tämä on yrityksen strategian rakentaminen. Usein pitää tehdä vaihtoehtolaskelmia ja valita ”toiseksi paras” ratkaisu, esim. luonnonsuojelun takia. Toisaalta yritysten päätökset ovat oman edun mukaisia, harvat yritykset jos kukaan toimii kuin UNICEF.

Termi vaihtoehtohinta (tai –laskelma) ei ole sama kuin (raha)hinta. Jos valmistamme auton niin siihen kuluu mm terästä ja energiaa. Auton tuotannolle voimme siis laskea esim. vaihtoehtolaskelman, jossa auton sijasta teemme jääkaappeja, jotka myös tarvitsevat terästä ja energiaa tuotannossa. Tuotteet joille voidaan laskea ”korkea” vaihtoehtohinta ovat kalliita. Heti kuin jollekin tuotteelle löytyy uusi vaihtoehtohinta, niin sen hinta nousee. Esimerkkinä riisijäte ja kanafarmi Lisäksi on tuotteita, joille ei voida laskea vaihtoehtohintaa, esimerkkinä Suomen maanpuolustusmenot tai täsmälääke.

Kollektiiviset tuotteet[muokkaa]

Täydellisessä vapaassa kilpailussa yritysten valinnat johtavat siihen, ettei tiettyjä tuotteita tuoteta lainkaan (esim. majakka). Ainoa mahdollisuus on, että valtio tulee väliin ja tuottaa tällaiset tuotteet. Jokainen maksaa niistä veron muodossa. Ikuisuuskysymys on se kuinka paljon ja mitä tuotteita valtion pitäisi tuottaa? Valtiolle annetaan mielellään tappiolliset alat ja alat joilla on paljon ”vapaamatkustajia”. Lisäksi valtiolle ja kunnille on luovutettu luonnonsuojeluun liittyvä tehtäviä, esim. vedenpuhdistus, sillä nämä kulut harvoin sisältyvät yksityisen tuotteen (esim. paperi) tuotantolaskelmiin. Tästä syystä tänään valtio haluaisi ylimääräisiä ”saasteveroja” yrityksiltä. Tällainen vero nostaa tuotteen hintaa, jolloin myynti alenee. Saastevero esim. paperinvalmistajille Suomessa johtaisi maailmanmarkkinoilla menetyksiä, ellei sama vero tule voimaan muissa tuottajamaissa.

Joillakin tuotteilla on positiivinen vaikutus yhteiskuntaan, kuten koulutuksella ja siksi useimmat maat kustantavat koulutuksen verorahoilla.

Riippuen kollektiivisten tuotteiden määrästä voimme puhua sekataloudesta tai suunnitelmataloudesta, jos kaikki tuotteet ovat kollektiivisia. Nykymaailmassa Pohjois-Korea ja Kuuba ja osaksi Kiina edustavat suunnitelmataloutta.

Sekatalous[muokkaa]

Missään maassa ei ole, eikä tule olemaan puhdasta markkinataloutta, sillä aina on tuotteita, joille ei ole kysyntää, lähinnä ”vapaamatkustaja” -syistä. Ennen ei ollut esim. kunnon teitä, sillä kukaan ei vapaaehtoisesti halunnut ylläpitää niitä.

Sekataloudessa on aina rajoituksia, valtion puuttumisia ja kieltoja. Siksi yleensä tarkastellaan sitä määrä mitä näitä on eri maissa. USA ja Iso-Britannia pyrkii mahdollisen pieneen valtion valtaan, Ruotsi edustaa ehkä keskitietä ja Japani hyvin rajoitettua sekataloutta.

Sekataloudessa päällimmäisenä ovat resurssien jako eli tulot ja omaisuus. Jos markkinat eivät vastaa todellisuutta, valtio ja kunta voivat säännöksillä (yleensä veroilla) muuttaa jakaantumaa. Toinen valtiontasolla oleva kysymys on täystyöllisyys, sillä tämä vaikuttaa yhteiskuntaan sekä taloudellisesti että sosiaalisesti. On muistettava, etteivät työmarkkinat toimi vapaan kilpailun säännöillä, vaan mm. ammattiliitot aikaansaavat epätasapainon.

Myös talouskasvu ja uusi teknologia saa aikaan suuria muutoksia työmarkkinoilla, jolloin voi syntyä alueellisia tai teknologisia ”kuiluja”. Esimerkkinä se, kun kirjapainotekniikka siirtyi tietokoeaikaan.

Lisäksi voi esiintyä ”erikoisryhmiä” jotka lobbaavat itselleen etuja valtiolta, vaikkapa maanviljelijät tai kehitysyhteistyö. Myös yksityinen sektori voi saada aikaan monopolilla tai salaisilla sopimuksillaan tilanteita, missä valtion on puututtava asiaan. Myös valtion turvallisuus vaatii tiettyjä rajoituksia.

Suunnitelmatalous[muokkaa]

Näitäkin on erilaisia, riippuen valtion roolista. Puhtaassa suunnitelmataloudessa ei toimita markkinoiden eikä hintamuodostumisen ehdoilla, vaan poliitikot ja hallintovirkamiehet päättävät asioista. Suunnitelmatalous näyttää teoriassa paljon yksinkertaisemmalta kuin markkinatalous. Siinä ”keskushallinto” määrää miten resurssit käytetään, tehdäänkö tykkejä vai voita? Tässä kerätään kaikki mahdollinen tieto tuotteista, raaka-aineista ja markkinoista, jonka mukaan päätetään tuotantomäärät ja tuotteet. Tämän systeemin suurin etu on se, että ainakin teoriassa voidaan poistaa työttömyys, kun voidaan kaikille allokoida työtä. Kun samalla kontrolloidaan palkkoja, niin aikaansaadaan haluttu varallisuuden jakautuma.

Todellisuus tulee vastaan, eikä suunnitelmatalous toimi käytännössä. Suurin ongelma on oikean informaation saaminen ajoissa. Esimerkkinä vaikkapa kenkätehdas Neuvostoliitossa. Kun tehdas suunnitteli uuden kenkämallin valmistusta, kesti kolme vuotta ennen kuin saatiin aloittaa mallin valmistus jolloin malli oli vanhentunut.

Resurssien käyttö ja omaisuuden jako ei myöskään toiminut Neuvostoliitossa, esimerkkinä hotellin kerrossiivooja joka oli anestesialääkäri. Mitä enemmän informaatiotekniikka kehittyi sitä pahemmaksi tulivat Neuvostoliiton systeemin hitaat päätökset. Lisäksi laajat byrokraattiset systeemit saivat aikaan informaation vääristymisen (esim. viisivuotis-suunnitelmat). Sotateollisuus sai yliotteen resurssien jaossa. Suunnitelmatalous ei edistä innovaatioita tai uusien tuotteiden valmistusta. Samalla usein demokratia kärsii.

Kommunismi ja vanha Neuvostoliito ja suunnitelmatalous[muokkaa]

Neuvostoliitto oli oiva esimerkki missä teoria ja käytäntö on mennyt pieleen. Ehkä perimmäinen syy oli ”Isä Aurinkoinen”, joka alusta alkaen opetti kansan pelkäämään ja kiertämään totuutta. Vuonna 1929 siellä saatiin aikaan ensimmäinen 5-vuotissuunnitelma, josta tuli malli kaikkiin kommunismimaihin. Periaate oli se, että hallitustasolla tehtiin 5 vuoden suunnitelma jokaiselle alalle, joka sai kommentoida suunnitelmaa ja tehdä omia vastaehdotuksia. Tämän jälkeen jokainen teollisuusala tutki ehdotukset ja palautti oman ehdotuksensa takaisin hallitustasolle, joka teki tarkan yhden vuoden suunnitelman kaikille. Yksilötasolla ei tarkkaan määrätty kappaleittain mitä sai ostaa (esim. 2 kpl tuulilasinpyyhkijää), vaan annettiin ”lupa” käyttää paikallisia markkinoita.

Toisaalta valmistajat oli sidottu tiettyyn valmistustekniikkaan, tiettyihin raaka-aineisiin sekä hintoihin mitä piti tarkalleen noudattaa. (määrättiin sama hinta oli Panssarivaunu tai lastenvaunu). Tällöin valmistus ja kulutus eivät kohdanneet.

Tämä epätasapaino johti pitkiin jonoihin kaupoissa ja/tai mustan pörssin kauppoihin. Lisäksi systeemi johti siihen, että tehtiin kauppaa ”ilmaisista” palveluista, esim. tullileiman sai nopeammin, jos maksoi tullimiehelle ”kynnysrahaa”. Tänään tämä pätee vielä kehitysmaissa ja luultavasti Venäjällä.

Suunnitelmatalous johti myös siihen, että yrityksillä ja kunnilla oli suuret varastot, sillä ei tiedetty mitä ehkä tarvitaan huomenna. Työväestö myös ”oppi”, että vähintään yksi työpäivä viikossa piti olla ”jonotuspäivä”. Tällainen resurssien tuhlaus näkyy vielä kauan.

Laitokset jotka saavuttivat tuloksensa saivat keskushallinnolta ”palkkion” jolloin joko vääristeltiin tulos tai tuotettiin volyymitavaraa (jos rautatehtaan tulos oli tonneissa tehtiin 7 tuuman nauloja, jos tulos oli per kappale tehtiin vain nubeja). Myös palkat oli sidottu volyymiin eli ison koneen asennuksessa kannatti asentaa runko (n. 70 % painosta ja vain 20% työmäärästä), eikä lisälaitteita (paino 30%, työmäärä suuri). Suunnitelmatalous ei missään vaiheessa itse tuotantotasolla ottanut huomioon ympäristöongelmia (esim. uraanin jätekäsittely). Lisäksi suuri osa (jopa 20%) työajasta kului protokollien ja suunnitelmien tekoon.

Nikita Chrustjev yritti 1950-luvulla kiinnittää huomiota älyttömiin tuotantolaitoksiin, kenkätehdas jonka tuotanto laskettiin kappaleissa – teki vain lastenkenkiä, tai sänkytehdas joka teki valurautasänkyjä, kun tuotanto taas laskettiin tonneina.

Toinen ongelma oli laatu, johon ei kiinnitetty tarpeeksi huomiota. Tällöin Neuvostoliitto jäi jälkeen esim. elektroniikkateollisuudessa, etenkin jos piti tuottaa massatuote. Kaiken kukkuraksi armeija otti päältä tärkeimmät ja laadukkaimmat tuotteet.

Vuosina 1989-91 itäblokin maat siirtyivät markkinatalouteen, suurin ongelmin. Ensin piti saada aikaan toimiva hintamuodostus. Samanaikaisesti valtion suuret avustusta saavat yritykset saivat toimia omillaan. Syntynyt systeemi johti työttömyyteen, korruptioon ja rikolliseen toimintaan. Parhaiten ovat ne maat pärjänneet, jossa muutos on tapahtunut nopeasti.

Muita talousjärjestelmiä[muokkaa]

Oikeastaan ei ole muita talousjärjestelmiä kuin kapitalismi kommunismi ja sosialismi, mutta nämä talousjärjestelmät eivät toimi joistain syistä. Yleensä korruptio ja köyhyys johtavat systeemin toimimattomuuteen, asia joka näkyy kehitysmaissa ja maissa joissa on korkea inflaatio. Tällöin omaisuus pyrkii keskittymään rikkaan yläluokan käsiin. Toimiva infrastruktuuri on tärkeä jotta järjestelmä toimisi, jos rahan nosto omalta tililtä kestää neljä tuntia, niin vikaa on jossain.

Systeemi jossa valtio liikaa tukee omia yrityksiään niin paljon, että syntyy monopoleja johtaa myös perikatoon. Myös diktatuuri on pahasta, sillä se aikaansaa johtajan monopolin.

Loppupäätelmät[muokkaa]

  • puhdas markkinatalous ei toteudu, sillä moni tekijä on utopiaa,
  • aina tarvitaan valtion kustantamia kollektiivitavaroita ja palveluita,
  • manipuloimalla (mainos, spekulointi) saadaan vääristymisiä aikaan,
  • informaation kasvu ja sen nopea saanti on suurin este suunnitelmataloudelle,
  • innovaatio ei toimi suunnitelmataloudessa,
  • kysymys on usein siitä, kuka määrää poliitikot, ekonomit vai insinöörit!
  • markkinoille pääsy vaikeutuu vuosi vuodelta (paperitehtaan kriittinen massa on n 1 mrd €)),
  • niukkuus ja sen jako on tärkeä elementti,
  • globalisaatio ja ympäristö on huomioitava enemmän tulevaisuudessa.

Muita aiheita[muokkaa]