Ryhmä Meta
Helena Astola
Helena Paloposki
Ville Karttunen
Iida Lilja
Kaisa Hammaren-Ojanen (kaislen)
Anniina Kolehmainen
Suoritusmuoto: A+B
A: Kaikille yhteiset videot[muokkaa]
Sugata Mitra: Build a School in the Cloud [1][muokkaa]
Linkki keskustelusivulle.
Noah (lyhytelokuva) [1] tai [2][muokkaa]
Linkki keskustelusivulle.
B: Oppimismodulit[muokkaa]
Oppimismoduli-alue kurssin wikissä: Mediakasvatus_ja_uudet_lukutaidot/Syksyn_2016_kurssi/Oppimismodulit
Moduli I: Johdanto[muokkaa]
Materiaali: Johdantoluento.
Yhteenveto moduulin keskustelusivulla.
Youtube-videoiden tuottamisesta puhuttaessa nousi kysymys siitä, onko se kulttuuria. Päädyimme siihen tulokseen, että vastaus on kyllä, sillä sekin on sisällön tuottamista. Onhan esimerkiksi bänditoimintaa ja sarjakuviakin paheksuttu aikoinaan, mutta ne ovat silti kulttuurisisältöä. Erilaisissa pelaamisvideoissa on monesti mautonta huumoria ja kiroilua, mutta toisaalta sitä löytyy nykypäivänä myös muualta mediasta. Tämänhetkisellä sukupolvella on aiempaa matalampi kynnys luoda materiaalia itse ja jakaa tuotoksiaan netissä, ja sen tajuaminen, että kuka tahansa voi lisätä nettiin mitä vain, voi kehittää myös medialukutaitoa ja kriittisyyttä. Kun nuoret oppivat vapaa-aikanaan esim. kuvaamaan ja editoimaan videoita, näitä taitoja voi hyödyntää tulevaisuudessa muun muassa yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ja aktivismiin.
Puheeksi nousi myös se, miten nuoriso käyttää yhä enemmän puhelinta tai tablettia tietokoneen sijaan. Omassa keskustelussamme mobiililaitteilla tyypillisimmin käytettäviksi sovelluksiksi nousivat sähköposti ja erilaiset sosiaalisen median kanavat, kuten Facebook ja Instagram, niiden käytön nopeuden ja yksinkertaisuuden vuoksi. Koimme kuitenkin, että esimerkiksi verkkopankissa maksaminen on mieluisampaa pöytäkoneella vähäisempien turvallisuusriskien vuoksi, ja pidempien tekstien kirjoittaminen on sujuvampaa kunnollisella näppäimistöllä.
Lasten ajatus koulusta opinahjon sijaan ensisijaisesti paikkana, jolle annetaan panos, sai meidät miettimään, että koulu pikemminkin uusintaa kulttuuria sen tuottamisen sijaan, eikä oppilaille anneta riittävästi valmiuksia luovuuteen tai uusien ohjelmistojen käyttöön, sillä virallinen opetusohjelma tulee monesti hieman kehityksestä jäljessä. Moodlen käytöstä oli erilaisia kokemuksia: joillakin ensikosketus oli saattanut olla jo ala-asteella, toisilla vasta lukiossa. Pohdimme, voisiko Moodlea (tai jotakin sen kaltaista alustaa) tuoda enemmän mukaan peruskoulu- ja lukio-opintoihin, sillä interaktiivisuutta olisi hyvä harjoittaa jo aikaisessa vaiheessa. Toisaalta vuorovaikutus ei ole aina välttämätön osa luentoja yliopistossakaan, sillä hommansa osaavaa luennoitsijaa on mukava kuunnella. Yhdeksi haasteeksi koulujen kyvylle ottaa ohjelmistoja käyttöön nousi esille määrärahojen puute ja jatkuva ohjelmien kehitys, jonka perässä voi olla vaikea pysyä. Wikiopiston yksinkertainen malli ja maksuttomuus tekevätkin siitä sopivan alustan opiskelulle.
Wikipedian käyttö lähteenä oli myös yhtenä aiheena. Pohdimme missä vaiheessa siitä tuli yleisesti hyväksytympi lähde koulutöihinkin, sillä alkuaikoina se sai runsaasti kritiikkiä. Arvelimme, että virheellisten tietojen nopeampi poistaminen (vaikka joitakin puutteellisia artikkeleita löytyy edelleen), tarkemmat lähteet sekä ylipäätään Wikipedian ja sen muokkaajakunnan laajeneminen olisivat merkittäviä tekijöitä. Lisäksi taustalla saattaa olla medialukutaidon yleinen parantuminen ja tiedon ja tietämyksen käsityksessä tapahtunut muutos.
Moduli II: Wikioppiminen[muokkaa]
Luentovideo Wikioppimisesta.
Yhteenveto moduulin keskustelusivulla.
Keskustelussamme näimme wikioppimisen jonkinlaisena vaihteluna perinteisille opetusmenetelmille, mutta arvelimme, että jos kaikki koulunkäynti olisi wikioppimista, se tuntuisi edelleen lapsille pakkopullalta, koska pakko on aina pakko, ja aina tulee olemaan oppilaita, jotka jaksavat panostaa vain sen verran kuin on välttämätöntä. Sitä paitsi silloin ei kenties olisi kyse enää oikeasta wikioppimisesta, koska vapaaehtoisuus on yksi sen olennaisimmista perustekijöistä, kuten myös tiedonhalu ja tiedon jakamisen halu. Myös wikioppimisen soveltuminen erilaisiin aineisiin, kuten matematiikka ja kielet, voisi olla kysymysmerkkinä, koska ne ovat eräänlaisia ääripäitä: matematiikassa on paljon itsenäistä laskemista, kun taas kielissä kasvokkainen vuorovaikutus on olennaista. Toisaalta aineiden opetusta voitaisiin viedä uuteen, wikioppimiseen soveltuvaan suuntaan, mistä käy esimerkkinä ns. unkarilaisvaikutteinen matematiikan opetus: http://matematiikkalehtisolmu.fi/opetus.html#varga
Yhtenä ideana wikioppimiseen nostettiin esille lukupiiri: lapset lukisivat esim. Harry Potteria ja laatisivat sen jälkeen wikisivuja vaikkapa taikasauvoista tai huispauksesta. Tällainen työskentely kehittäisi lukuisia taitoja, kuten luetun ymmärtämistä, referointia, kykyä työskennellä ryhmässä, pitkäjänteisyyttä ja teknistä osaamista. Kuten johdannosta keskustellessamme, taas kerran tuli puheeksi se, miten lapset voivat hyödyntää siinä sivussa saamiaan taitoja tulevaisuudessa. Meillä oli omia kokemuksia siitä, miten ryhmätyöt olivat olleet kurssien mieleenpainuvimpia osia, ja siksi pidimme tällaista lukupiiriä toimivana ideana, vaikka tietenkään ryhmätyöskentely ei ole välttämättä aina kaikkien mieleen. Kollektiivisen älykkyyden konseptia pidettiin mielenkiintoisena, ja erilaisista lukupiireistä meillä oli varsin positiivisia kokemuksia, kun luetuista teksteistä oli kuultu ryhmissä mielenkiintoisia ja avartavia tulkintoja.
Wikioppimisen tyylistä opetusta on käytössä jo jossain määrin uudessa opetussuunnitelmassa: http://www.hs.fi/kaupunki/art-2000002914514.html?jako=eccc2acee36dc7d317d662cb7a1dd0c4 Ns. kaverikahvilassa yhdeksäsluokkalaiset neuvovat alakoululaisia äidinkieleen liittyvissä asioissa. Tässä toteutuvat niin osallistavuus kuin vapaaehtoisuus, auktoriteettia ei ole, oppimistapoina on tarinoiden lukemista ja tietovisoja, ja kiusaamistakin voi ehkäistä, kun eri-ikäiset tutustuvat toisiinsa. Puimme opetuksen uudistamista myös muutamien muiden artikkeleiden kautta: Ylellä (http://yle.fi/uutiset/3-9113822) ruotsalaisprofessori kritisoi Suomen uutta opetussuunnitelmaa, koska hyvät Pisa-tulokset ovat hänen mielestään olleet opettajien ansiota, ei opetussuunnitelmateoreetikoiden. Keskustelussamme Pisan merkitystä hieman kyseenalaistettiin, ja todettiin että monet oppivat lukemaan ennen koulua, kuten luentovideollakin sanottiin. Mietimme, hoputetaanko peruskoulussa lukutaitoa liikaa, ja olisiko parempi antaa lasten oppia lukemaan omassa tahdissaan kuten Steinerkoulussa, vaikka yhtenä riskinä voisi olla ns. kelkasta putoaminen. Lisäksi käsittelimme Kauppalehden (http://m.kauppalehti.fi/uutiset/koulut-digihuuhaasta-digisolmussa/WdXFniMC) ja Kalevan (http://www.kaleva.fi/uutiset/kotimaa/essee-diginatiivien-vastaisku/740500/) digikriittisiä kirjoituksia, joissa väitettiin koulujen tuhlaavan liikaa aikaa laitteiden näpräykseen ja että oppilaatkaan eivät ole järin innoissaan jatkuvista uudistuksista, vaan kaipaavat kynää ja paperia. Pohdimme, että oppilaiden olisi hyvä olla offline edes koulussa, koska liiallinen informaatiotulva ei ole hyväksi aivoille, eikä kukaan pysty määräänsä enempää multitaskaamaan. Koulun olisikin hyvä olla kiinni tässä päivässä, muttei liian teknologiapainotteinen.
Yksi näkökulmamme oli myös se, että ajatus siitä, että wikioppimisessa todenmukaisuus on yhtä kuin muokkaajat, opettaa lähdekriittisyyteen, toisin kuin perinteinen opetus, jossa oppimateriaali on ainoa oikea totuus. Oppilaiden ei tarvitse vastaanottaa tietoa passiivisesti vaan he voivat luoda haluamaansa todellisuutta yhdessä. Tämä johti myös keskusteluun opettajan roolista: mitä jos opettaja ei olisikaan kaikkitietävä henkilö vaan olisi itsekin aloituspisteessä jonkin aiheen suhteen? Esimerkiksi käsityötuntia voisi tulla vetämään mies, joka ei ole koskaan ommellut, ja hän voisi oppia samalla lasten kanssa. Tämä voisi tosin nakertaa hieman auktoriteettia, ja voi olla lapsenkin kannalta turvallista, että on joku, johon voi tukeutua ja joka tietää opetettavasta aiheesta kaiken. Toisaalta oppilaalle voi tulla onnistumisen tunteita, jos hän löytää tai tietää jonkin vastauksen ennen aikuista.
Moduli III: Wikipedian viisi pilaria ja wikiopisto[muokkaa]
Luentovideo Wikipedian viisi pilaria ja wikiopisto
Yhteenveto keskustelusta modulin III keskustelusivulla.
Wikipedian viiden pilarin perusteella vaikuttaisi siltä, että niiden taustalla on vahva filosofinen (ja tietyllä tapaa poliittinenkin) perusta, vaikka videolla kovasti korostetaan riippumattomuutta. Kuten videolla sanotaankin, wikipedian ja wikiopiston voi ajatella toteuttavan Habermasin ideaalikommunikaation mallia ja olevan julkinen tila osallistumiselle, julkaisemiselle ja oppimiselle. Toisin sanoen niiden tavoitteena on aito dialogi ja aito demokratia. Toimintaan eivät vaikuta esimerkiksi markkinavoimien intressit, mutta laittaa pohtimaan tiedon objektiivisuutta, jos esimerkiksi vatikaani vahtii ja tarvittaessa sensuroi omaa sivuaan. Tässä kohtaa editointihistoria edustanee avointa keskustelua, sillä kuka tahansa voi sieltä kuitenkin nähdä tehdyt toimenpiteet (ja vetää niistä omat johtopäätöksensä). Esiin nousi kuitenkin kysymys, voiko muokkaushistoriaa seuraamalla kuitenkaan todella havaita jonkun tahon kytkeytymistä vaikkapa markkinatalouden koneistoon – voiko sen perusteella siis todella arvioida tiedon neutraaliutta?
Wikipedian ja wikiopiston tavoitteena on tarjota aidommin demokraattinen, vapaampi ja tasa-arvoisempi väylä ilmaisuun, tuottamiseen ja oppimiseen. Ajatuksena olisi kai saada ihmiset osallistumaan enemmän tekemällä kynnys mahdollisimman matalaksi? Ideaalikommunikaation näkemyksiin nojautuen näyttäisi olevan tavoite purkaa ylhäältä päin ohjauksen kulttuuria monellakin tasolla, olipa kyse koulusta tai yhteiskunnasta laajemmin. Kuinka tiukat reunaehdot toiminnalla voi olla, jotta se yhä täyttää nämä vapauden ja tasaveroisuuden ideaalit? Wikipedian taustalla kuitenkin on jo valmiiksi asetetut tavoitteet ja rajat, kuten formaaleissa systeemeissäkin. Videolla todetaan, että "wikipedia-artikkelit ovat yllättävän yllätyksettömiä". Nehän voisivat olla muunkinlaisia, mutta silti tekemistä ohjaa "tuttu formaatti ja totuusfunktio" ja niissä toisinnetaan perinteisiä sanakirjoja. Ilman yhteistä näkemystä ja tavoitetta toiminta olisi kyllä totisesti aika kaoottista, kun ei olisi tietoa, mihin pyritään ja varsinkin toiminnan arviointi olisi mahdotonta ilman tätä tietoa. Olimmekin keskustelussamme saman ongelman edessä kuin perinteisen koulujärjestelmän ja pilvikoulun suhteen kohdalla: millainen muutos olisi mahdollinen ja toivottava? Millainen sanakirja olisi mahdollinen ollakseen yhä sanakirja? Voisiko sanakirjassa olla vaikka tieteen ja taiteen rajapintaa edustava haiku devon rex -kissarodusta – sen avullahan voisi tavoittaa ilmiöstä jotain kokemuksellista, joka jää perinteisemmän ensyklopediatiedon tavoittamattomiin? Toisaalta mietimme kokemuksen ja tiedon suhdetta, että missä vaiheessa esimerkiksi tuhansien ihmisten kokemus jostain asiasta voi muuttua ”tiedoksi” ja siirtyä wikipediaan yhtenä näkemyksenä neutraaliutta toteuttamaan? Wikipedian mahdollisuuksia punnitessa voisi olla aiheellista pohtia laajemminkin, mitä tiedon käsitteeseen sisällytetään. Wikipedian vertaisarviointi herätti myös keskustelua, sillä wikipediassa ei odotetakaan tietyn alan tai tunnistetun asiantuntijajoukon hyväksyntää, vaan vertaisarvioija ja asiantuntija voi olla kuka tahansa. On myös mielenkiintoinen näkökohta, että wikipediassa myös arvioinnin evaluointi vertaisarvioidaan.
Kaiken kaikkiaan wikipedian vapaus näyttäisi olevan aika rajoitettua vapautta. Wikiopiston puolella on toki tilaa uuden luomiselle. Todettakoon myös, että rajoituksistaan huolimatta wikipedia ja wikiopisto ovat toisella tapaa vapaita ja tasa-arvoisia välineitä kuin ylhäältä ohjatut järjestelmät. Niissä tekeminen ja oppiminen sekä niihin motivoituminen ohjautuvat tekijästä tai oppijasta itsestään käsin, ja myös vastuu on ensisijaisesti itsellä. Verrattuna perinteiseen oppimiseen ja tiedon tuottamiseen suurin ero on varmasti juuri toiminnan kommunikatiivisuudessa ja siinä, että tavoitellaan yhteistä etua sekä yhteisymmärrystä. Onhan tämä avoimen dialogisuuden ja tasaveroisuuden ajatus aika suuri muutos! Jos ajatellaan esimerkiksi tämän kurssin opiskelua, niin työskentely perustuu meidän keskusteluihimme ja kokemustaustoihimme, ja työskentely on lähtökohtaisesti tasa-arvoista, tai ainakin siihen on mahdollisuus. Keskustelua kootessa painoarvo on pätevällä argumentoinnilla ja tavoitteena on löytää keskustelumme yhteisiä näkökohtia ja arvoja sekä tulkita niitä. Kun jokainen jaamme meillä olevia tietoja ja kokemuksia, on synteesinä kuitenkin jotain uutta, ja dialogin kautta muutos omassa ajattelussamme on ainakin ideaalitapauksessa ollut mahdollinen.
Pohdimme wikipedian ja wikiopiston eroja ja mahdollisuuksia, sekä tämän wikiopistokurssin tarkoitusta. Esiin nousi mahdollisuus käydä keskustelua aiempien vuosien tuotosten kanssa ja ehkä myös oppia niistä, vaikka esiin nousi myös ajatus, että niihin paneutuminen voisi vaikuttaa liikaakin omaan ajatteluun. Videolla esiin nostettu kysymys mahdollisuuksista työelämätiedon käsittelyyn herätti ajatuksia ja tällaista tietoa pidettiin tarpeellisena. Esimerkiksi asiantuntijaluennot, jotka olisivat aikaan ja paikkaan sitomattomina katseltavissa – esimerkiksi wikiopistossa tai asiaa varten perustetuilla nettisivuilla – olisivat hyvä väylä saada kokonaisnäkemystä omista mahdollisuuksista ja millaista tietoa eri työtehtävissä ehkä tarvittaisiin. Nykyistä innovatiivisempi yhteistyö eri tahojen (esim. yliopisto ja ammattijärjestöt) välillä nähtiin hedelmällisenä vaihtoehtona saada tieto-taitoa, jota peruskursseilta ei ole saatavilla ja joka nyt opitaan vasta työelämässä.
Wikipedian käyttöön ajateltiin liittyvän lähdekriittisyyden oppiminen. Lisäksi pohdimme, voivatko ihmissuhdetaidot kehittyä wikipedian (ja wikiopiston) käytön kautta. Wikipedian käytössä tarvitaan lähtökohtaisestikin jo sekä itsetuntemusta että ihmissuhdeosaamista, sillä toiminnan periaatteiden mukaisen toiminnan toteutumiseen tarvitaan wikipedian omien käyttäytymissääntöjen osaamista ja kenties myös hienovaraisuutta esimerkiksi muokkaussotien välttämiseksi. Kuten videolla tuli ilmi, wikipediassa pitää varautua siihen, että omaa tekstiä voidaan ”muokata armottomasti”. Tämä vaatii vastaanottajalta taitoa vastaanottaa kritiikkiä ja muutosehdotuksia, mutta toisaalta muutosehdotuksia pitäisi myös osata tehdä harkiten ja rakentavassa sävyssä. Tällöin sosiaaliset taidot ja ryhmätyötaidot (ja jokaisen itsetuntemus) myös voisivat kehittyä suotuisalla tavalla.
Moduli IV: Vapauden asteet verkkomediassa[muokkaa]
Videoluento Vapauden asteet verkkomediassa.
Yhteenveto moduulin keskustelusivulla.
Internet on mahdollistanut rajattoman määrän erilaisia asioita: tiedonhaun, tiedonjakamisen, viihteellisyyden, luovuuden uusia muotoja jne. Internet on tuonut käyttäjilleen paljon vapautta, mutta myös vastuuta. Erityisesti sosiaalinen media puhuttaa ja mietityttää paljon - ehkä juuri siksi, että lähes jokainen netinkäyttäjä on jossakin sosiaalisessa mediassa. Miten sosiaalinen media ja internet-aika ylipäänsä muokkaavat identiteettiämme? Onko nuoremmalla sukupolvella erilainen omanarvontunto kuin vaikkapa 80-luvulla syntyneillä ja sitä vanhemmilla ja johtuuko tämä siitä, että internetin myötä ollaan jollakin tapaa esillä koko ajan? Monet käyttäjät ovat tarkkoja yksityisyydestään ja miettivät, mitä somessa julkaisevat, mutta näin ei kaikilla ole. Tuntuu, että internetin tuoma vapaus on joissakin some-käyttäjissä poistanut suodattimen siitä, mitä kannattaa ja mitä ei kannata julkaista. Moni käyttää somea päiväkirjan tapaisena alustana, jolle voi vuodattaa niin iloisia kuin surullisiakin ajatuksia ja tapahtumia. Jotkut taas tiedostavat olevansa jonkin yleisön ”lampun alla”, ja tietoisesti luovat tietynlaista (monesti epätodellista) kuvaa itsestän muille. Tietoisena toimintana tämä varmasti vapauttaa, mutta entä siinä tapauksessa, missä käyttäjä ei ymmärrä jakamiensa tietojen laajuutta? Esimerkiksi Facebookin ”salaisissa” ryhmissä, joissa voi olla useita tuhansia jäseniä, jotkin käyttäjät kauhistuvat ja yllättyvät siitä, että heidän kertomansa asiat ryhmässä joutuvatkin ryhmän ulkopuolelle ”yleiseen tietoon”. Tällaisten tapausten yhteydessä voidaankin kyseenalaistaa se, onko tietynlainen yksityisyyden hämärtyminen loppujen lopuksi vapautta lainkaan.
Internetin luoman vapauden kääntöpuolena voidaan nähdä sen mahdollistama valvonta. Isot palveluntarjoajat keräävät käyttäjistään tietoa ja hyödyntävät sitä enemmän tai vähemmän kyseenalaisilla tavoilla. Monilta käyttäjiltä unohtuukin, että esimerkiksi Facebook omistaa kaiken mitä käyttäjät sinne julkaisevat ja lataavat. Koetaan, että jaetaan ”vain kavereille”, vaikka todellisuudessa yllättävän moni ulkopuolinenkin saattaa nähdä julkaisut. Toisaalta moni käyttäjä on tietoinen käyttämänsä palvelun omistusoikeuksista ja julkaisee siitä huolimatta. Taustalla voi olla luottamus palveluntarjoaan siinä suhteessa, ettei tarjoaja käytä käyttäjiensä tietoja (ainakaan kovin törkeästi) hyväkseen. Pohdimme, kuinka moni oikeasti lukee läpi kaikki ”terms and conditions”-kohdat rekisteröityessään johonkin palveluun tai ladatessaan jotakin sovellusta? Ryhmänkin jäsenet myöntävät usein laittavansa vain rastia ruutuun ilman sen kummempia silmäilyjä. Käyttäjien tulisi kuitenkin myös muistaa, että heidän tietonsa saattavat joutua jonkun muunkin kuin palveluntarjoajan käsiin: internet mahdollistaa myös rikollisen toiminnan. Samalla kuin internet mahdollistaa verkostoitumisen tieteen, taiteen, oppimisen ynnä muun ympärillä, se mahdollistaa myös esimerkiksi kiusaamisen, ahdistelun ja jopa terrorismin aivan uudessa mittakaavassa. Toisaalta tätä vahingollistakin toimintaa valvotaan ja tarkkaillaan, vaikkei kokonaan pystytäkään estämään.
Triplavapauden käsite on kiinnostava, mutta voidaan miettiä, onko se käytännössä mahdollista. Toki voi yrittää tuottaa sähkönsä omalla aurinkopaneelilla, mutta miten esimerkiksi osuuskunta voisi olla täysin vapaa jokaisen yksilön kannalta? Videolla tuotiin esille, että oppimisessa voitaisiin suhteellisen helposti luoda tupla- tai triplavapaa tilanne ja että esimerkiksi kirjastot ovat triplavapaita. Eikö kuitenkin kirjastojenkin verkkoyhteyksillä ole palveluntarjoajansa? Nykyään kirjaston koneitakaan ei ole mahdollista käyttää niin anonyymisti kuin ennen, sillä tietokoneilla asiointiin ja tablettien lainaamiseen tarvitaan henkilökohtainen kirjastokortti. Näin käynnistä jää kirjaston tietokantaan tieto, kuka on mitäkin konetta milloinkin käyttänyt (näin siis ainakin Pirkanmaalla). Kirjastokortin hankkimiseenkin tarvitaan henkilötodistus, joten anonyyminä sitäkään ei voi tehdä. Toki voi käyttää jonkun muun korttitietoja, mikäli sellaiset käsiinsä saa. Kirjaston triplavapaus toteutuu siinä mielessä, että siellä oppimista voi tapahtua muuallakin kuin verkossa ja kirjastoon mennään yleensä vapaaehtoisesti juuri oppimaan ja/tai etsimään tietoa. Kaikesta huolimatta kirjasto on pysynyt suhteellisen neutraalina maaperänä.
Tuplavapauskin on jossakin määrin vaikea toteuttaa isossa mittakaavassa, sillä luonnollisesti suurilla korporaatioilla on enemmän aikaa ja resursseja palvelujen kehittämiseen ja ylläpitämiseen kuin joukolla vapaaehtoisia. Toisaalta esimerkiksi Wikipedia on onnistunut tässä suhteellisen hyvin. Vapauden kolmas aste tuntuu ainakin tällä hetkellä mahdottomalta toteuttaa: internet-yhteydet ovat aina jonkun hallinnassa ja Suomessa ne ovat yrityksiä. Valvontaa voidaan suorittaa sekä valtion että yritysten omistamissa palvelimissa. Ennen kaikkea sitä kautta voidaan jopa kytkeä koko verkko pois toiminnasta: ohjelmisto, serveri, sisältö ja tekniikka ovat kaikki hallinnoitavissa olevia asioita. Viime aikoina mediassa on ollut jonkin verran esillä esimerkiksi torrent-latauksiin liittyviä oikeusjuttuja, joissa jokin lakifirma ottaa vaatii maksua luvatta jaetuista elokuvista (esim. Yle: http://yle.fi/uutiset/3-8440926). Näiden myötä VPN-palvelujen suosio on kasvanut, sillä niiden kautta IP-osoitetta ei voi jäljittää omaan koneeseen vaan johonkin mahdollisesti toisessa valtiossa sijaitsevaan palvelimeen. VPN:n käyttäminen liitetään usein jonkin asian salaamiseen tai laittomaan. Monet kuitenkin käyttävät näitä palveluja puhtaasti yksityisyyden suojan takia, eivätkä ainoastaan torrenttien latailun peittelyn vuoksi. Siksi monet ärsyyntyivät, kun esimerkiksi Netflix alkoi tunnistaa aktiivisen VPN:n eikä suostunut toistamaan sisältöä ennen kuin se suljetaan. Netflixin sisältö on maakohtaista, ja monet toki käyttivät VPN:ää laajentaakseen tarjontaa muihin maihin. Mutta ne jotka eivät käytä VPN:ää mihinkään "laittomaan" kärsivät. Vapaus voi kääntyä päälaelleen myös VPN-palveluissa, esimerkiksi ilmainen Hola myy rekisteröityneiden IP-osoitteita edelleen, ja niitä voidaan käyttää palvelunestohyökkäyksissä (http://www.ibtimes.co.uk/hola-vpn-quietly-selling-your-internet-bandwidth-become-botnet-cybercriminals-1503481). Raha menee siis aina vapauden edelle.
Moduli V: It's complicated[muokkaa]
Materiaali: Danah Boyd: It's complicated – Teen privacy in a network age.
Yhteenveto moduulin keskustelusivulla.
Ensin on kenties syytä rajata millaisesta ihmisryhmästä puhutaan viitattaessa Danah Boydin mainitsemiin teini-ikäisiin. Kyseessä on nykyiset nuoret, erityisesti diginatiivit. Tietty ikäryhmä ei kuitenkaan ole yksiselitteisesti syntynyt keskelle digitaalista arkea ja kasvanut siinä omaksuen kaiken itsestään. Edelleen on perheitä, jossa nuorisolla ei ole älypuhelimia, netinkäyttö vähäistä ja sosiaalisia suhteita ylläpidetään muilla perinteisemmillä tavoilla. Diginatiivius ei ole äidinmaidosta uutettu ominaisuus tai tietyn vuosimallin vakiovaruste siinä mielessä, että se ei tarkoita sitä että he olisivat kaikki verkossa kuin kotonaan, mihin se sanana viittaa. Teinitkään eivät ole täysin samalla viivalla esimerkiksi nettitaitojen kanssa. Steiner-koulussa ei ainakaan ala-asteella käytetä tietotekniikkaa lainkaan, jolloin kaikki aiheeseen liittyvä oppiminen tapahtuu kodin ja harrastusten piirissä.
Pohdimme sitä miten Boydin mukaan sukupolvien välillä näkyy pieni kuilu sosiaalisen median yksityisyyskäsityksen kautta. Siinä missä vanhempi väki pitää oletusarvoisesti suurimman osan elämästään yksityisenä ja päättää jakaa siitä kuka minkäkin suuruisen osan, nuorempi polvi taas oletusarvoisesti jakaa ja pitää pienen osan yksityisenä. Tämä nyt ei ole aivan yksiselitteisesti näin. Nuoriso ei kuitenkaan laita ns. kaikkea peliin, vaan näkee usein vaivaa tehdäkseen itsensä tunnistamattomaksi esimerkiksi olemalla käyttämättä omaa oikeaa nimeä. Tämä liittyy siihen, miten halutaan olla julkisessa tilassa olematta julkisia, mikä onkin melkoisen ristiriitainen tilanne. Kysymys laajenee koskemaan myös yksityisyyttä. Tulisiko ihmisellä olla vapaus käyttää sosiaalista mediaa ilman että kaikki hänen tietonsa ja käyttäytymisensä on julkista? Meillä on toisaalta vapaus käyttää, mutta vain reunaehdoin. Toisaalta omalla naamalla ja nimellä esiintyminen kenties hillitsee törkeimpien asioiden "ääneen sanomista", jos esimerkiksi vertaa Suomi24-keskustelupalstan juttuja vaikkapa Facebookiin. Asia ei ole kuitenkaan näin yksioikoinen. Voidaan kysyä, että onko Facebookin vaatimus omalla nimellä ja syntymäajalla kirjautumisesta oikeasti perusteltu.
Tässä yhteydessä voitaisiin käyttää erityisesti lastenkirjallisuuteen liitettyä käsitettä kaksoisyleisöstä (ks. esim. Maria Laakson väitöskirja Nonsensestä parodiaan, ironiasta kielipeleihin). Siinä missä lastenkirjallisuudessa erotetaan kaksi eri tasoa, ilmeinen lapselle suunnattu taso ja aikuiselle suunnattu taso, joka on lapselle avautumaton ”silmänisku”, voisi sosiaalisen median suhteen ajatella tilanteen olevan juuri toisinpäin. Nuoret siis viljelevät toisilleen silmäniskuja aikuisten selkien takana. Tulimme siihen tulokseen, että nuorisolla on ollut aina tarve salailulle ja tarve omalle tilalle. Sosiaalinen media on vaan muuttanut sitä jonkin verran. Edelleen vanhemmille ei haluta kertoa kaikkea, mutta halutaan kuitenkin osallistua sosiaaliseen elämään. Vanhemmat ovat olleet siitä ikäviä, että tunkeudumme nuorison omiin areenoihin. Se että mummo, äiti ja täti ovat Facebookissa ja näkevät mitä kommunikoit on vähän sama kuin jos 30 vuotta sitten samat sukulaiset olisivat tunkeneet koulun tupakkanurkalle tai nuorisotiloille ja tunkeutuneet keskusteluihin kuuntelemaan ja kommentoimaan.
Nuorilla on ollut tapana vaihtaa alustaa kun aikuiset valtaavat heidän areenansa. Facebookista on paettu Instagramiin tai Snapchatiin. Alustat vaan alkavat loppua kesken, joten on ollut kätevää kehittää kahden yleisön kestävä tapa kommunikoida. Danah Boydin esimerkki musiikkivideosta ja käyttäjätilinsä päivittäisestä avaamisesta ja sulkemisesta olivat hyviä osoituksia kekseliäisyydestä. Pohdimme sitä, että monimerkityksinen kommunikointi ei kyllä ole varsinaisesti mikään uusi keksintö. Aina on ollut ns. sisäpiirin juttuja. Nuorisolla on jo kauan ollut tapana keksiä omia sanoja ja ilmauksia asioille ja ilmiöille, eikä se ole pelkästään nuorten asia. Maailmanhistoriassa on useinkin ollut aikoja, jolloin ei kaikkia omia ajatuksiaan ole voinut jakaa suoraan, vaan asioita on täytynyt koodata. Kristityt ja kalan piirtäminen hiekkaan voisivat olla tästä yksi esimerkki.
Jälleen nousee esiin tietty kulttuurinen kompetenssi: kontekstisidonnaisuus ja kulttuuriset merkitykset, joita ei voi ymmärtää ellei ole sisällä siinä kulttuurissa. Myös käytetty media muokkaa sitä, miten asioita kommunikoidaan, jolloin esittämisen koodi luo myös merkityksiä. Tästä esimerkkinä meillä oli emojit. Monet niitä on ovat laajentuneet käsittämään ilmeisen merkityksen lisäksi jotakin muuta. Persikka ei ole vain persikka, vaan myös ahteri. Munakoiso on yhtäkuin penis. Kuinka paljon se, miten asiat esitetään muokkaa sitä miten asioita lopulta ajatellaan? Oheiset esimerkit saattavat vaikuttaa kevyiltä, mutta tästä on jälleen yhteys ajatukseen kulttuurin vaikutuksesta kognitiivisiin malleihin. Jos ympäristö muokkaa meitä, käyttämämme medium vaikuttaa myös tapaamme hahmottaa ja assosioida. Yksi esimerkki vielä nuorison koodeista. Siihen aikaan kun oli kaksi kännykkää, Nokia ja Ericsson, lempääläläisnuoriso kutsui jälkimmäistä nimellä Ridge. Tämän arvoituksen ratkaisemiseen vaaditaan sitä kulttuurista kompetenssia, se voi toimia koodina ja on hyvä esimerkki siitä miten nuoret ovat olleet näppäriä ennenkin.
Lähteet
Laakso, Maria. https://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/94838/978-951-44-9347-8.pdf
Moduli VI: Program or Be Programmed[muokkaa]
Douglas Rushkoff - Program or Be Programmed: Ten Commands for a Digital Age Chapter 3: CHOICE ja Youtube-video.
Yhteenveto keskustelusta moduulin keskustelusivulla.
Douglas Rushkoffin artikkelissa käsiteltiin valintaa digitaalisessa maailmassa. Rushkoff johdattaa aiheen piiriin vertaamalla analogista nauhoitetta digitaaliseen CD-levyyn. Digitaalisuus tarkoittaa vääjäämättä tietynlaista näytteistystä, jossa jatkuvasta signaalista muodostetaan diskreetti esitys. Rushkoffin mukaan tällainen kvantisointi onkin valintojen sarja, jota rajoittavat sekä materiaalit että ohjelmoijien tekemät päätökset. Keskustelussa pohdimmekin sitä, että eikö kaikki symboleiksi vangittu toiminta ole samalla tavoin rajoitettua.
Esimerkiksi käyttämämme kieli vaikuttaa todistetusti siihen, miten ajattelemme (Hartshorne 2009). Hartshornen mukaan sanat toimivat muistin apukeinoina, joten ne vaikuttavat tapaamme ajatella – esimerkiksi kielessä, jossa ei ole ollenkaan sanoja numeroille, on laskeminen pitkälti mahdotonta. Digitaalinen maailma ei myöskään ole ensimmäinen ympäristö, jossa asioita luokitellaan ja rajoitetaan tiettyihin valintoihin. Ihmisellä on taipumus ryhmitellä ja luokitella asioita ymmärtämisen apukeinona. Ryhmittelemmehän ihmisiäkin esimerkiksi sukupuolen mukaan, ja tällainen valintalaatikko on esiintynyt jo paperiaikakaudellakin.
Rushkoffin mielestä digitaalisuudessa onkin se sama ongelma, kuin vaikka kirjastojen perinteisessä luokituksissa, että asiat on sidottu ennalta valittuihin vaihtoehtoihin. Kuitenkin esimerkiksi digitaalisen äänen kanssa pyritään siihen, että se olisi mahdollisimman lähellä alkuperäistä, joten pakkaamiseen liittyvät yksityiskohdat perustellaan sillä, mitä ihminen ei äänestä pysty aistimaan. Silti digitaalinen kokemus eroaa jollakin perustavanlaatuisella tavalla tosielämän kokemuksesta. Digitaalinen ja analoginen ääni liikuttavat Rushkoffin mukaan ilmaa eri tavoin, jolloin myös ihmisen aistimus digitaalisesta ja analogisesta äänestä olisi erilainen. Tällaisen aistimuksen kohdalla on tosin vaikeaa määritellä, mistä ero johtuu. Mietimmekin tätä näkökulmaa sosiaalisten kokemusten kautta: ovatko digitaaliset kohtaamiset ja reaalitapaamiset myös jotenkin fundamentaalisti erilaisia? Keskustelussamme nousivat esiin mm. emojit ja Facebookin tykkäys-nappi, jotka ohjailevat digitaalista yhteydenpitoa. Ennalta määrätyt toiminnot ja hymynaamat rajoittavat sitä, millä tavalla voimme näiden kautta viestiä. Toisaalta, jos palaamme ajatukseen mistä tahansa symboleista ilmaisuamme rajoittavina tekijöinä, rajoittaa käyttämämme kielikin jo sitä, miten asioita ilmaisemme.
Toinen näkökulma, joka keskustelussamme nousi esiin, oli luokittelun ja representaatioiden vaikutus siihen, miten itseasiassa maailmaa ja erilaisia asioita hahmotamme. Vaikuttavatko ennalta määrätyt luokat ja hierarkiat siihen, miten käsitämme niihin kuuluvia asioita? Siitähän ohjelmoiduksi tulemisessakin on kyse, että jonkun muun päättämät rakenteet muokkaavat toisten toimintaa ja ajattelua. Pohdimmekin sitä, ohjailevatko sosiaalisen median ilmaisemisen mahdollisuudet ajatteluamme jopa niin, että sosiaalisen median toimminnot ja emojien ennalta määräämät reaktiot muuttuvat luonnolliseksi, ensisijaisiksi reaktioiksi myös niiden rajoittaman ympäristön ulkopuolella.
Tampereen yliopistolla järjestettiin 2012 syksyllä luentosarja ”Rakkaus kriisissä?”, jossa käsiteltiin sitä, miten kirjalliset rakkauden representaatiot vaikuttavat ihmisten käsitykseen todellisesta rakkaudesta (Studia Generalia 2012). Ihmisten kuvitelmat ja odotukset tosielämän tunteille ja parisuhteille saattavat olla peräisin kaunokirjallisuudesta, elokuvista ja TV-sarjoista. Samanlaisia ajatuksia on Rushkoffilla, vaikka ne keskittyvät enemmän siihen, minkälaisia mm. yhteiskunnallisia rakenteita koemme normaaleiksi ja miten ne rajoittavat ajatteluamme. Niin kaunokirjalliset esitykset kuin rakenteelliset järjestelmät ovat tietynlaisia konventioita, jotka opitaan. Tästä näkökulmasta voidaankin ajatella, että kirjailijat ja käsikirjoittajat ovat ohjelmoineet meitä jo kauan ennen ohjelmoinnin syntyä. Tavallaan tämä heijasteleekin Rushkoffinkin mainitsemaa eliitin ja tavallisen kansan välistä kuilua, jossa eliitti omii ensimmäisenä itselleen uudenlaiset teknologiat ja ilmaisun keinot ja muut ovat sivustaseuraajina. Nämä sivustaseuraajat sitten tulevat ohjelmoiduksi eliitin tekemien päätösten mukaisesti. Rushkoffin videolla esittämiä ajatuksia mukaellen: siinä missä kaunokirjallisten representaatioiden rajoitteet ja taustavaikuttimet on hyvä tiedostaa, on myös ohjelmoinnin taustalla tapahtumat mekanismit ja rajoitteet hyvä ymmärtää. Olimmekin yhtä mieltä siitä, että kaikkien ei tarvitse osata ohjelmoida, mutta tärkeää olisi ymmärtää se, minkälaiset lainalaisuudet ohjelmoinnissa vallitsevat.
Rushkoffin ajatuksiin vallan mainiosti sopivatkin opetussuunnitelmien uudistukset ohjelmointiin liittyen (KOODI2016). Opettussuunnitelma perustuu mm. ajatukselle siitä, että oppilailla on oikeus oppia ohjelmointia, sillä ”maailmaan rakentavat uutta yhä useammin ihmiset, jotka osaavat käskeä tietokonetta”. Ohjelmointi on nykymaailmassa niin isossa roolissa, että se kuuluu jo yleissivistykseenkin, mikä ilmaistaan myös uudessa opetussuunnitelmassa: ”Ohjelmointia on tärkeää ymmärtää, vaikkei koodaisi koskaan itse.” Maailma (tai ainakin Suomi) on siis menossa kohti suuntaa, jossa kaikkien tulee ainakin jollakin alkeellisella tasolla ymmärtää ohjelmointia. Rushkoffin mukaan ohjelmakoodikin rakentuu kuitenkin "vanhan koodin" päälle, eli on riipuvainen yhteiskuntaan jo määritellyistä rakenteista. Tässä mielessä ohjelmoinnin ymmärtäminen, vaikkei itse koskaan ohjelmoisikaan, korostuu entisestään. Onhan meidän tärkeää myös ymmärtää esimerkiksi poliittisia ja kulttuurisia rakenteita sekä niiden tuomia rajoitteita ja mahdollisuuksia siinä yhteiskunnassa, jossa toimimme.
Lähteet
Hartshorne, Joshua 2009. Does Language Shape What We Think? Scientific American, 18.8.2009. Verkkolähde: https://www.scientificamerican.com/article/does-language-shape-what/ (5.12.2016).
KOODI2016: http://koodi2016.fi/ops.html#section-1. (5.12.2016).
Studia Generalia 2012. Luentosarjan Rakkaus kriisissä? esittelysivu: http://www.uta.fi/ltl/opiskelu/ilmoitus.html?id=75988 (5.12.2016).
Moduli VII: Lukemisen uudet tavat[muokkaa]
Yhteenveto moduulin keskustelusivulla.
Changing paradigms -videossa käydään läpi asioita, jotka nykyisessä koululaitoksessa on vikana. Sen menetelmät ja tavoitteet eivät ole ajanmukaisia. Oppilailta vaadittavat asiat ovat ristiriidassa ulkomaailman kanssa. Peruskoulu näyttäytyy muinaisjäänteenä, joka ei pysty vastaamaan oppilaiden tai yhteiskunnan tarpeisiin. Menetelmät ovat siis kivikautisia, opetettavat asiat vanhentuneita ja koulu ei pysty valmistamaan meitä nopeasti muuttuvaan maailmaan, joka elää koko ajan. Koululaitos ja opetustapa suosii tiettyjä ihmistyyppejä, kuten tunnollisia ekstroverttejä ja pyrkii fordismin hengessä tasapäistämään. Liukuhihna on paitsi menetelmä, myös peruste sille, miksi oppilaista pyritään saamaan mahdollisimman samanlaisia. Peruskoulun käyneet voidaan sijoittaa yhteiskuntaan kuin tehtaaseen ja he ovat korvattavissa.
Ajatus koulusta teollistuvan yhteiskunnan tarpeisiin rakennettuna laitoksena on hätkähdyttävä. Videossa tuotiin esiin miten moni asia on yhteneväinen liukuhihnatehtaan kanssa. Summerit, aineisiin erikoistuneet luokkahuoneet, valmistumiserät ”vuosimalleineen”, sekä pyrkimykset saada valmistumaan täsmälleen samanlaisia tuotteita. Tämä ei ole enää tämän päivän maailmaan valmistavaa toimintaa. Maailma on muuttunut viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana merkittävästi ja peruskoulu rimpuilee omalla tavallaan yrittäessään pysyä mukana.
Yksi esimerkki järjestelmän toimimattomuudesta on ADHD-diagnoosien mystinen lisääntyminen. Se ei välttämättä kerrokaan mitään diagnostiikan paranemisesta, vaan onkin oire jostakin muusta. Jos lapset täytyy lääkitä pysymään pulpeteissaan ja olemaan hiljaa, onko vika lapsissa vai koulussa? Samaan aikaan kun moniajo on työelämässä perusvaatimus ja yksityiselämässä arkipäivää, koulussa pitäisikin keskittyä vain yhteen asiaan kerrallaan ja vain vastaanottaa passiivisesti tietoa tylsällä tavalla. Tähän on esimerkiksi Steiner-koulussa vähän erilainen lähestymistapa. Esimerkiksi koulukirjojen tekeminen itse osallistaa oppilaita enemmän kuin pelkkä perinteinen tankkaaminen. Joitakin asioita saatetaan opettaa isoihin kokonaisuuksiin liitettynä. Ala-aste-ikäiset lapset oppivat maataloudesta, kasviopista ja leipomisesta kun he käyvät viljelemässä, puimassa, jauhamassa vehnää ja lopulta leipovat leivät kotiinvietäväksi. Todennäköisesti tämä on paitsi tehokkaampi oppimismetodi kuin perinteinen pulpetissa istuminen ja muistiinpanojen tekeminen, myös lääkinnän tarvetta luulisi olevan vähemmän.
Epäilyttävintä kuitenkin on se, että peruskoulu valmistaa meitä johonkin mitä ei enää ole. Ei ole myöskään sattumaa se, että luovuus vähenee tasaisesti peruskoulun myötä. Vaikuttaa siltä kuin koulu pyrkisi nujertamaan meistä jotakin, mikä onkin yhtäkkiä arvostettu ominaisuus. Oma ajattelu ei kuulu perinteiseen peruskouluun ja siihen olisi hyvä tarttua. Miksi ihmeessä koululaitos muuttuu niin hitaasti näinkin edistyksellisessä maassa kuin Suomi? Toki on olemassa pyrkimystä muutokseen: kokeillaan pulpetitonta luokkaa ja pohditaan sitä miten erilaisia oppijoita kaikki ovat. Niin paljon on kuitenkin opettajan aktiivisuudesta ja viitseliäisyydestä kiinni. Tukea erilaisille opetustavoille tuskin on paljoa saatavilla. Ongelma on kuitenkin opetussuunnitelman tasolla asti.
Ryhmämme ei ihan heti ollut valmis luopumaan numeroarvioinnista kokonaan. Oppimista tarvitsee kuitenkin mitata jollakin tavoin, jotta tiedettäisiin mikä toimii ja mikä ei. Kyse ei välttämättä ole oppilaan arvottamisesta tai hänen arvioimisesta.
Lähteet
Ensin pohdimme sitä mitä lukeminen ylipäätään on. Voiko lukemista määrittää sana- tai merkkimäärän perusteella? Usein tekstiviesti esimerkiksi ”katsotaan” tai ”vilkaistaan”, mutta silti se sanojen vähyydestä huolimatta vaatii perinteistä lukutaitoa. Kauhukuvien mukaan juuri sosiaalinen media aiheuttaisi erityistä lyhytjänteisyyttä ja perinteisen luku- ja kirjoitustaidon rapautumista. Toisaalta voisi ajatella, että se muokkaa ja monimuotoistaa kulttuuria siinä missä perinteisenkin luku- ja kirjoitustaidon oppiminen rahvaan parissa aikoinaan. Kuka tahansa voi olla sisällöntuottaja ja osallistua tavalla, joka oli mahdotonta kuvitella aiemmin. Kuluttajan suhde viihteeseen ja jopa tietoon on mullistunut, sillä kaikki voivat osastua sen tekemiseen ja siitä nauttimiseen. Sekin on monitahoinen asia.
Lisäksi lukeminen on venyvä käsite: kaikkien merkkien ja symbolien tulkinta vaatii omalla tavallaan lukemista. Myös kuvia ja esimerkiksi ilmeitä luetaan samaan tapaan kuin tekstiä. Formaalin perinteisen lukutavan rinnalle tarvitaan muitakin lukutaitoja. Esimerkiksi ohjelmien taustalla olevan koodin ymmärtäminen voisi olla yksi näistä lukutaidoista. Toisaalta prefiguratiivisuus voi olla tätä hetkeä ja lapset opettavat vanhempiaan tietotekniikka-asioissa, mutta samalla lapsilla ei kenties ole tarpeeksi tietoa nähdä kokonaisuutta, kuten esimerkiksi sitä, että some-syötettä hallitsee taloudellisen hyödyn logiikka.
Luettava materiaali ja sen välineet ovat muuttuneet. Nykyään lukeminen tapahtuu paljonkin sähköisillä välineillä, mutta melko yksimielisesti koimme pitkien tekstien lukemisen ja kirjoihin uppoutumisen tapahtuvan parhaiten perinteisesti painetun tekstin parissa. Sosiaalisesta mediasta voi toisaalta nauttia vain sähköisessä muodossa, mutta siellä tekstit harvoin ovatkaan kovin pitkiä. Osittain kenties materiaalin muutoksesta johtuen lukemisen tapa on myös muuttunut. Sen sanotaan muuttuneen lyhytjänteisemmäksi ja vähemmän keskittyneeksi. Tableteissa ja muissa älylaitteissa on ongelmana häiriöt ja moniajon mahdollisuus. Kun on koko ajan sovellusta ja ikkunaa auki, on myös jotakin mihin tarttua jos vähänkään tuntuu tylsältä. Sitä kautta lukeminen sähköiseltä alustalta voi olla paljon hitaampaa ja keskittymistä hajottavaa. Yhteiskunnassa elää tällainen kummallinen ”multitaskaamisen” ihanne, jonka mukaan ihminen on tehokas tehdessään montaa asiaa yhtä aikaa. Asiaa tutkittu ja todettu, että näin ei olekaan. Moniajo sen sijaan tarkoittaa sitä, että tekee montaa asiaa kehnommin. Myöskään ns. diginatiivit eivät ole sen kummempia moniajajia, vaikka ovatkin pienestä pitäen sitä harjoitelleet. Kognitiiviset kyvyt ovat siltikin rajalliset (Müller, 2013). On mahdollista, että kyvyttömyys sietää tylsistymistä on yksi formaalia lukutaitoa nakertava tekijä. On niin paljon helppoa viihdettä pelien, Netflixin, YouTuben ja somen muodossa, että lukeminen ja kuvitteleminen eivät tunnu enää juuri miltään tai vaativat ainakin enemmän vaivaa.
Uusiin lukemisen tapoihin voisi kuulua myös tiedon etsimiseen liittyvä arvioivan selailun taito. Internet tuo ulottuvillemme valtavia tietomassoja, joiden kanssa tarvitsee lähdekriittisyyttä ja kykyä haarukoida olennainen. Erityisesti lähdekriittisyyden taidot olisi tärkeä oppia jo peruskoulussa.
Ryhmässä ounasteltiin lukemisen tapojen elävän tulevaisuudessakin aaltoliikettä. Joitakin vuosia sitten pelättiin e-kirjojen syrjäyttävän perinteisen kirjan, mutta näin ei olekaan käynyt. Ihmisten suhde fyysisiin, painettuihin kirjoihin vaikuttaisi olevan uskollista laatua. Onhan se myös käyttöliittymänä varsin vakaa, eikä vaadi akkujen latausta. Tosin painetuilla kirjoilla on omat pienen kielialueen erityisongelmansa, jotka eivät ole muuttumassa. Uutuuskirja on edelleen verrattaen kallis ja samalla se kuitenkin menettää myyntiarvoaan melko nopeasti. Ajallinen matka alekoriin on erittäin lyhyt. Tässä tulee esiin myös e-kirjan ongelmat. Käännettyä kirjallisuutta ei voi ihan polkuhintaan myydä, vaikka kuinka vähentäisi painokustannukset. E-kirjan hinta jää melko korkeaksi ja sitä on vaikeampi kierrättää kavereiden keskuudessa. Lisäksi kirja on kuitenkin edelleen pakko painattaa, sillä yksikään kirja ei ”lyö läpi” pelkässä sähköisessä muodossa. Yksi keino lisätä kiinnostusta e-kirjoihin voisi olla interaktiivisuus, jonka kautta sisältöä olisi ikään kuin enemmän. Siitä voisi olla apua myös niille, joille perinteinen lukeminen on vaikeaa.
Meemit tarjoavat mielenkiintoisen näkökulman eräänlaiseen uuteen lukutaitoon. Jotta näkisi meemeissä mitään huvittavaa, täytyy olla tietty kulttuurinen kompetenssi. Niissä viitataan usein vähintään kahdella tavalla itsensä ulkopuolelle, eli harjoitetaan korkeakulttuurista intertekstuaalisuuden taitoa. Hienointa meemeissä on se, miten paljon asiaa saadaan liitettyä yhteen kuvaan ja tekstiin. Ylipäätään kuvan ja tekstin liitto on sellainen uutta lukutaitoa tarvitseva kulttuurin ja viestinnän muoto. Jokin aika sitten nahisteltiin vielä siitä onko sarjakuva kirjallisuutta tai taidetta edes, mutta mahdollisesti monenkin suomalaislapsen lukutaito on peräisin Aku Ankkojen selailusta (Hyvärinen, 2002). Samalla tavalla pelit opettavat lapsia nyt lukemaan ja puhumaan englantia. Erona on usein se, että toiminta on eri tavalla osallistavaa siinä missä Aku Ankkoja vain vastaanotettiin. Meemeissä on vielä monimerkityksisyyden hienous, joka vaatii tulkinnan taitoja.
Lähteet
Hyvärinen, Riitta. 2002. http://www.kielikello.fi/index.php?mid=2&pid=11&aid=1344
Muita linkkejä
http://yle.fi/uutiset/3-8746811
Moduli VIII: Facebook[muokkaa]
Moduulin aineisto:
Tutkimusartikkeli http://www.pnas.org/content/111/24/8788.full
Kommentoiva juttu Everything We Know About Facebook's Secret Mood Manipulation Experiment
Zeynep Tufekcin haastattelu Facebook is Manipulating You and It Could Get Worse
Yhteenveto moduulin keskustelusivulla.
Facebookin käyttö perustuu pitkälti sen syöttämän uutisvirran selailuun. Uutisvirta koostuu muun muassa kavereiden/seurattujen sivujen päivityksistä, tykkäyksistä, kommentoinneista, jaetuista linkeistä ja mainoksista. Syötettä personoivat mystiset algoritmit, jotka yrittävät muokata siitä käyttäjäänsä miellyttävän. Facebook kerää paljon dataa käyttäjistään, ja sitä analysoimalla pyrkii parantamaan algoritmejaan. Tai näin se ainakin yrittää perustella esimerkiksi aineistossa esiteltyä tutkimustaan. Erityisen huolestuttavaa on Facebookin täysi valta ja oikeus muokata käyttäjiensä uutissyötettä haluamaansa suuntaan. Varsinkin tässä tapauksessa tutkimuksen eettisyys on hyvin kyseenalaista, koska henkilöt eivät tienneet olevansa osa tutkimusta. Facebookilla on lopulta aina taloudelliset intressit, ja siksi on huolestuttavaa, että sillä on niin suuri valta suhteessa käyttäjiinsä. Toistaiseksi se ei ole tiettävästi (mainoksia lukuun ottamatta) myynyt oikeuksia ihmisten uutisvirran manipulointiin. Mutta periaatteessa tällainen vaikuttaisi olevan täysin mahdollista. Mielenkiintoisena nostona keskusteluun tuotiin tässä yhteydessä myös Facebookin Free Basics-hanke, missä se tarjoaa mobiilikäyttäjille mahdollisuuden käyttää sivustoa ilmaiseksi eli ilman maksettua mobiilidataa. Hanke on käynnissä 42 maassa, joista yli puolet Afrikassa. Köyhissä maissa tämä on tietysti käyttäjille iso hyöty, mutta se on herättänyt myös paljon keskustelua niin sanotusta digitaalisesta kolonialismista. On melko törkeää tarjota ihmisille osittainen pääsy internetiin ja säädellä sitä omien intressien mukaan.(The Guardian)
Facebookin yhteiskunnalliset vaikutukset ovat olleet viime aikoina paljon esillä, varsinkin vastikään käytyjen Yhdysvaltojen presidentinvaalien takia. Facebookissa räjähdysmäisesti levinneiden valeuutisten katsotaan joidenkin mukaan vaikuttaneen vaalien lopputulokseen.(Buzzfeed) Nykyään ongelma on myös se, etteivät ihmiset välttämättä jaksa lukea jakamiaan asioita kokonaan tai suhtautua kriittisesti kaverin jakamaan asiaan.(Esimerkki: The Huffington Post) Algoritmien toimiessa ns. oikein, Facebookissa tapahtuu tietynlaista ”kuplautumista”, jolloin saman mielisten käyttäjien päivitykset/toiminnat syrjäyttävät uutisvirrassa niistä poikkeavat. Tämä oletetaan miellyttävän käyttäjiä, mutta toisaalta se voi johtaa myös informaation inflaatioon, kun kaikki päivittelevät samoista aiheista. Tosin valeuutiset saavat lisää uskottavuutta, mitä useampi ihminen niitä jakaa. Tällöin ne hyötyvät tietyistä kuplista ja leviävät tehokkaasti. On kuitenkin tärkeää muistaa, että algoritmitkaan harvoin onnistuvat täydellisesti, jolloin uutisvirtaan nousee edelleen oudolta tuntuvia suosituksia tai päivityksiä erilaisilta ihmisiltä. Algoritmien toiminta aiheuttaa ärsytystä, kun käyttäjä ei tiedä tarkasti miten niihin voisi vaikuttaa. Joka tapauksessa mielestämme käyttäjien on tärkeää edes jollain tasolla ymmärtää käyttämänsä palvelun toimintatapoja. Tämän lisäksi tarvitaan kriittistä lukutaitoa.
Onko Facebook lopulta kuitenkaan niin paha kuin viimeaikaisessa keskustelussa annetaan ymmärtää? Ei välttämättä, ei voida ehkä suoraan väittää, että se olisi yksin ratkaissut Yhdysvaltojen presidentinvaalit, mutta jotain perää väitteessä on. Zeynep Tufekci totetaa videolla, että Facebookilla ja Googlella on suuri valta, ja toisaalta vastuu siitä, millaista informaatiota käyttäjille tarjotaan, etenkin algoritmien laskemien suositusten kautta. Nykyään nämä palvelut ovat monille ihmisille välttämättömiä, eikä vastuu silloin ole yksin käyttäjillä. Ratkaisuvaihtoehtona palvelun käytön lopettaminen ja siirtyminen johonkin toiseen ei välttämättä ole kaikille mahdollista, ja siksi Facebookin ja Googlen kaltaisten isojen toimijoiden tulisi kehittyä niin, ettei haitallinen disinformaatio pääse leviämään. Tämä on haastavaa, mutta onneksi jonkinlaisiin toimiin asian suhteen on ryhdytty.(BBC)
Moduli IX: Lasten ja nuorten mediaympäristöt ja monilukutaito[muokkaa]
Reijo Kupiaisen videoluento Lasten ja nuorten mediaympäristö ja monilukutaito.
Yhteenveto moduulin keskustelusivulla.
Visuaaliset kanavat ovat tässä näyttöpäätteiden kulttuurissa vahvoilla tekstin jakamiseen nähden. Kuvien jakaminen sekä näkeminen (sekä osittain ja monellakin tapaa lukeminen) tuntuu helpommalta ja usein myös kiinnostavammalta väylältä vuorovaikuttaa. Tämä on myös suuri muutos siihen, mitä lukemisella on perinteisesti tarkoitettu ja millaista lukutaitoa tarvitaan. Ennen kuvanlukutaito oli vain pieni osa äidinkielen opetusta, mutta vuosien varrella se on ainakin jonkin verran kasvanut. Kuvanlukutaidon merkityksen kasvaessa sitä kuitenkin hyvä nostaa enemmänkin oppilaitoksissa esille. Kuten 5. moduulissa on todettu, joudumme lukemaan yhä enemmän monitulkintaisia emojeja, gif-animaatioita, meemejä yms, joihin liittyy kulttuurisia, sosiaalisia ja intertekstuaalisiakin viittauksia. Esimerkiksi emojeilla korvataan digitaalisessa viestinnässä puuttuvaa nonverbaalista viestintää, joka vaikuttaa luetun viestin sisältöön. Vaikka nykyisen kuvakulttuurin ajatellaan ehkä olevan tyhmempi kuin kirjoitus- ja tekstikulttuurin, ei asia aina ole näin: kuvien, meemien, emojien yms. ymmärtäminen piilomerkityksineen kontekstissaan vaatii älykkyyttä ja tulkintataitoja.
Mielenkiintoinen näkökohta oli myös se, että kirjan lukeminen ja e-kirjan lukeminen poikkeaisivat toisistaan – jopa niin paljon, että niissä käytettäisiin eri aivojen osia. Onko kuitenkaan ennenkään aina luettu lineaarisesti alusta loppuun? Monesti esimerkiksi tenttikirjoja tulee selailtua epälineaarisesti palaten välillä sivuilla taaksepäin tai hyppiessä eteenpäin niistä kohdista, jotka tuntuvat vähemmän tärkeiltä. Kirjan kanssa selailu ja hyppiminen on helpompaakin kirjan fyysisen muodon kannalta verrattuna esimerkiksi tabletilla/tietokoneella scrollailuun. Eroavatko lukutavat siitä huolimatta, onko siis kirjasta lukeminen syvempää lukemista? Ainakin ryhmäläisten mielestä fyysinen kirja selattavana kädessä on helpompi käsittää kokonaisuutena kuin e-kirja, koska se on konkreettisesti kokoajan hahmotettavissa eri tavalla. Lisäksi kaikenlainen e-kirjaan liittyvä ”säätäminen” – akun latailu, näytön himmeneminen yms – ärsyttää ja haittaa lukukokemusta. Toisaalta lyhyemmissä teksteissä, kuvien selailussa ja matkakäytössä esimerkiksi tabletti on todella näppärä. Lisäksi nuorempi sukupolvi saattaa kokea e-kirjaan keskittymisen helpompana, sillä heillä ei ole samoja lapsena opittuja malleja fyysisen kirjan suhteen.
Viime vuosina yleistä keskustelua on herättänyt lukutapojen muuttuminen ja se, kuinka peruskoulu kykenee vastaamaan oppilaiden tarpeisiin lukemisen osalta. Kiinnostava ilmiö on myös esimerkiksi se, kuinka jotkut oppilaat saattavat olla internetissä hyvinkin luovia ja aktiivisia, kun taas kouluympäristössä täysin sulkeutuneita ja tylsistyneitä. Herää kysymys, onko koulu oppimisympäristönä niin ankea, että kaikista omistakin kiinnostuksen kohteista tulee kuivia, jos ne yhdistetään kouluun, vai halutaanko vapaa-ajan aktiviteetit yksinkertaisesti pitää erillään arjesta? Vai johtuuko se vain halusta pitää vanhemmat ja aikuiset poissa omalta reviiriltä? Koulun kannattaisi panostaa entistä enemmän kuvan ja tekstin yhteistyöhön esimerkiksi oppimispelien kautta ja medialukutaidon opettamisen suhteen. Myös kirjaston tehtävän miettiminen koululaisten suhteen on tärkeää ja kirjastot koko ajan pohtivatkin, miten saisivat nuoret viettämään enemmän aikaa kirjastossa. Monilla kirjastoilla olisi panostettavaa ainakin erilaisten ryhmä-, luku- ja oleskelutilojen suhteen. Erilaiset ompelukone- ynnä muiden tavaroiden vuokrauspalvelut eivät välttämättä ole ainakaan nuorten käyttäjien oppimisen ja lukuinnon kannalta parhaimpia. Sen sijaan kirjasto voisi panostaa sähköisiin palveluihin, peleihin, lukemisen ja tiedonhaun innostamiseen sekä niiden tilojen monipuolisuuteen. Kolmannen tilan teoria on kiinnostava ajatus, ja kysymys siitä, voisiko kirjasto olla tällainen kolmas tila. Tärkeää olisi, että etsittäisiin tarttumapintoja ja yhtymäkohtia koulussa tapahtuvan (lukutaidon) oppimisen/tekemisen ja vapaa-ajan oppimisen/tekemisen välille molempia hyödyntäen ja nimenomaan sellaisilla tavoilla, että se on luontevaa ja luonnollinen osa toimintaa. Tärkeää on kuitenkin muun lukemisen ohessa myös oppia ”lukemaan” sitä todellisuutta, jonka kanssa olemme tekemisissä. Muutosta on tapahtunut siinä, että lukutaitoon kuuluu vahva aktiivisen sosiaalisen toimijuuden ja sosiaalisen muutoksen ajatus. Tällä onkin melkoinen ero valmiin tiedon omaksumisen kulttuuriin. Siksi lukutaidon oppiminen eri ympäristöissä ja ympäristöjen välinen vuoropuhelu ovat tärkeitä. On myös kiehtova ajatus, että tulevat sukupolvet ehkä säilyttävätkin luovuutensa ja aktiivisuutensa edellisiä paremmin. Tuntuu, että muutos on nähtävissä jo nyt vuosi vuodelta enemmän. Tekniikka tekee muutoksen ja oman panoksen antamisen helpommaksi, ja esimerkiksi toisten jakamat asiat vaikuttavat ajatteluumme.
Moduli X: Damsel in Distress[muokkaa]
Moduulin aineisto:
Damsel in Distress: Part 1 - Tropes vs Women in Video Games
The Oscars and the Bechdel Test
Yhteenveto moduulin keskustelusivulla.
Sarkeesian esittää videoissaan hyviä huomioita naisten esittämisestä ja edustuksesta videopeleissä ja Hollywood-elokuvissa. Käsittelimme videoita jonkin verran päällekkäin, mutta selkeyden vuoksi erottelen ne tässä omaksi osuudekseen. Molempien kohdalla havahduimme kuitenkin kaikki siihen, kuinka vähän tällaisiin asioihin tulee itse kiinnitettyä huomiota.
Damsel in distress
Videopeleissä paljon käytetty damsel in distress -rakenne tuntuu juurtuneen kulttuuriimme niin syvästi, ettei siihen tule kiinnitettyä edes huomiota. Toisaalta keskustelussa tuotiin esiin myös se, että usein pelissä keskittyy enemmän itse pelaamiseen, quest tai taso kerrallaan, eikä prinsessan pelastus -juoni ole päällimmäisenä mielessä. Tämä samalla tosin todistaa sen, kuinka helposti juonikuvio voitaisiin korvata jollain muulla. Kaava tuntuu kuitenkin pelottavan vakiintuneelta. Yhdeksi syyksi voidaan nostaa pelialan epätasainen sukupuolijakauma. Selvästi suurin osa pelinkehittäjistä on edelleen miehiä, ja pelaajistakin valtaosa, etenkin niin sanottujen perinteisempien videopelien kohdalla. Joidenkin arvioiden mukaan, jos mobiilipelit lasketaan mukaan, pelaajien sukupuolijakauma tasoittuu jopa 50-50.(The Guardian) Naispelaajia ei kuitenkin tunnuta ottavan alalla tosissaan, ja siksi asetelma miehet tekevät pelejä miehille säilyy vahvana. Tämän vuoksi peleissä toistuvat miehiset sankarit, jotka pelastavat pulaan joutuneita neitoja.
Pohdimme tähän ratkaisua, ja keskusteluun nostettiin myös erään naispelintekijän vastausvideo Sarkeesianille (Doll Divine). Doll Divinen mukaan mikään ei estä naisia hakeutumasta pelialalle, ja hänen mielestään olisi hyvä, jos alalle tulisi enemmän naisia. Tämä voisi olla yksi ratkaisu. Doll Divinen mielestä on parempi, että naiset lähtisivät itse kirjoittamaan ja luomaan monipuolisempia naishahmoja peleihin, sillä miesten kirjoittamat hahmot ovat usein melko yksipuolisia ja toistavat stereotypioita. Keskustelussamme pohdimme asiaa myös muiden vähemmistöjen, kuten eri etnisten taustojen edustajien kohdalla. Toisaalta onko kaikissa peleissä pakko edes sukupuolittaa tai rodullistaa hahmoja? Tällaisia vaihtoehtoisia pelejä on onneksi jonkin verran olemassa, ja varsinkin indie-peli puolella niitä kehitellään yhä lisää.
Sarkeesiania on myös kritisoitu videoistaan todella voimakkaasti. Youtubesta löytyy monia hänelle osoitettuja vastausvideoita, joista osa pyrkii kriittiseen mutta keskustelevampaan sävyyn osoittamaan hänen ajatuksensa virheelliseksi, mutta suurin osa vaikuttaa olevan suorastaan vihaisia hyökkäyksiä hänen työtään kohtaan tai trolleja. Pelottavaa näiden videoiden kohdalla on se, että ne ovat todella suosittuja ja ihmiset eivät suhtaudu räikeimpiinkään trolleihin kriittisesti. Nostimme keskusteluun yhden tällaisen videon, joka herätti meissä sekä ahdistuksen sekaista huvitusta kaikessa järjettömyydessään. (REFUTING ANITA SARKEESIAN's "Damsel in Distress: Part 2") Siinä tekijä muun muassa väittää, että esimerkiksi naisen esittäminen uhrina ei vahvista naisten hyväksikäyttöä ja naisiin kohdistuvaa väkivaltaa todellisuudessa, vaan todellinen väkivalta ruokkii videopelien juonirakenteita. Tämä ajatus on todella huolestuttava. Jo senkin valossa, miten paljon tämän kurssin moduuleissa on pohdittu sitä, miten media ja digiympäristö ja some muokkaavat ihmisten ajattelua, tuntuu ihan järjettömältä väitteeltä, etteikö videopelien naiskuva vahvistaisi edelleen sitä, miten naisia todellisuudessa käsitetään. Vaikka pelien tarkoitus ei sinänsä ole uhriuttaa naisia ja vahvistaa patriarkaalista valtarakennetta, niin väkisinhän niin käy, jos viihteessä edelleen suurimmaksi osin tällaista naiskuvaa esitetään.
Lopulta kuitenkin, kuten Sarkesiaankin toteaa, meistä on täysin hyväksyttävää nauttia peleistä, jotka toistavat damsel in distress -rakennetta, mutta on myös erittäin tärkeää nostaa asiaa esille, jotta voidaan muuttaa niitä juurtuneita ajatusmalleja, joiden vuoksi samat kaavat toistuvat.
Bechdel-testi
Bechdelin testi on mielenkiintoinen tapa kiinnittää huomiota siihen, millaisia naishahmoja elokuvissa esiintyy, ja mikä on heidän merkityksensä juonen kannalta. Kuten Sarkeesiankin toteaa videolla, se ei välttämättä kuitenkaan kerro elokuvan hyvyydestä tai huonoudesta mitään. Enemmän se kertoo elokuvateollisuudesta, ja etenkin tässä videossa Oscar-ehdokkaista. Pohdimme erityisesti sitä, että ovatko litteät naishahmot lähinnä Hollywoodin ongelma, ja mietimme kuinka moni suomalainen elokuva läpäisisi testin. Valitettavasti kukaan ei ehtinyt tehdä testiä, jotta olisimme voineet todistaa asian.
Jäimme pohdiskelemaan miksi miehet/pojat ovat useammin elokuvan keskipisteenä niissäkin, joita ei välttämättä ole korostetusti suunnattu pelkästään miehille/pojille. Useimmat testin läpäisevät elokuvat kertovat taas korostetusti naisen tarinaa ja ovat tehty erityisesti naisyleisöä ajatellen. Samalla elokuvassa voi olla naispäähenkilö, joka kamppailee miehisessä maailmassa yksin ilman muita varteenotettavia naishahmoja. Kuluttajien sukupuolijakauma on elokuva-alalla tasaisempi kuin pelialalla, joten syitä lähdettiin hakemaan jälleen taustatekijöistä. Alan arvostetuimmat ohjaajat, käsikirjoittajat ja tuottajat ovat yllättäen miehiä. Auttaisiko ratkaisuksi jälleen se, että naistekijät löisivät paremmin itsensä läpi? Tosin ideaalitilanne ei ole se, että miehet tekevät elokuvia miehistä, miehille ja naiset tekevät elokuvia naisista naisille. Täytyisi löytää jonkinlainen tasapaino.
Keskutelimme myös siitä, kuinka Bechdelin testiä voidaan soveltaa myös muihin vähemmistöihin, kuten eri etnisten ryhmien edustukseen tai seksuaalivähemmistöihin. Sarkeesian nostaa myös tämän esille videoissaan Piiat-elokuvan kautta. Se läpäisee selvästi testin naisten osalta, mutta kun korvataan naiset tummaihoisilla ja miehet valkoihoisilla, läpäisystä tulee vaikeampaa, koska tummaihoiset naiset keskustelevat lähinnä valkoihoisista. Lisäksi juonen kannalta ratkaisevassa osassa on, yllätys yllätys, valkoihoinen nainen.
Summa summarum, viihdeteollisuus näyttäisi olevan vahvasti valkoisten heteromiesten hallinnassa, mutta tällaisilla videoilla, joilla saadaan keskustelua aikaiseksi, tuodaan asiaa hyvin esille, ja toivottavasti myös jotain muutosta tilanteeseen. Jälleen on hyvä muistaa, että niistäkin elokuvista, jotka eivät testiä läpäise, saa ja pitää nauttia. Tärkeää on tässäkin asian tiedostaminen.