Ryhmä Pallo

Wikiopistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Ryhmä Palloon kuuluvat[muokkaa]

  • Ella Paija (Ellapable)
  • Tuuli (Tuu inn)
  • Jarmo Tikka (Jarmotee)

Suoritusmuoto[muokkaa]

A+B

Käytännön asiat[muokkaa]

Muistiinpanojen ja koosteiden kirjoitusvuorot:
- Jarmo: Sugata + moduulit 2, 5, 8
- Ella: Noah + moduulit 3, 6, 9
- Tuuli: moduulit 1, 4, 7, 10

Ohje A+B-suoritusmuodolle:

Lopuksi ryhmä ilmoittaa sähköpostilla seuraavat perustiedot opintojaksoa vetävälle opettajalle: ryhmän Wikiopisto-sivun osoite, ryhmään kuuluneiden nimet, opiskelijanumerot ja opintojakson koodin sekä yksikön, jossa opiskelee, esim.:

Ryhmän sivun URL-osoite (esim. http://fi.wikiversity.org/wiki/Mediakasvatus_ja_uudet_lukutaidot/Syksyn_2012_kurssi/Juhan_yp%C3%B6yksin%C3%A4inen_ryhm%C3%A4) Jussi Juonio, 445566, KKASXXXX, EDU Maija Nuhanen, 8889908, ITIMAXXXX, SIS

Osa A: Yhteiset videot[muokkaa]

Sugata Mitra: Build a School in the Cloud[muokkaa]

Keskustelut Sugatan puheesta.

Noah[muokkaa]

Keskustelut Noahista.

Osa B: Keskustelujen koosteet[muokkaa]

Moduli I: Digitaaliset lukutaidot[muokkaa]

Nuorison suvereenit taidot?

Uudet sukupolvet omaksuvat teknologiaan ja sosiaaliseen mediaan liittyviä lukutaitoja tavoin, jotka ovat kiinteästi osana arkielämää. Tämän vuoksi usein ajatellaankin, että nuorten digitaalinen lukutaito on paljon vanhempaa väestöä kehittyneempää. Nuoret esimerkiksi usein opastavat vanhempia erilaisten sosiaalisen median ilmiöiden ymmärtämiseen. Tätä ilmiötä voidaan tarkastella Margaret Meadin prefiguratiivisen kulttuurin käsitteen avulla. Keskustelumme lähti kuitenkin ensin kysymyksistä millä tavoin nuoret hallitsevat informaatiota ja minkälaista nuorten digitaalinen lukutaito mahtaa todellisuudessa olla. Ryhmämme jäsenet sattuvat olemaan kaikki jo useita vuosia yliopistolla opiskelleita, ja omat kokemuksemme kouluajoista ovat aika kaukaisia eivätkä vastaa nykypäivän tilannetta. Kukaan ryhmästämme ei myöskään ole sellaisessa tilanteessa, että näitä ”nykynuoria” kuuluisi aivan lähipiiriin.

Digitaalisten lukutaitojen kolme tasoa

Digitaalinen lukutaito jaettiin moduulin luennolla kolmeen eri tasoon: mekaaniseen, analyyttiseen ja kriittiseen. Mekaaniseen lukutaitoon perustason teknologian hallinta, esimerkiksi kyky avata laite ja sovellus sekä käyttää niitä omiin tarpeisiinsa. Esimerkiksi kyky tehdä hakutoiminto Googlea käyttäen tai videon laittaminen Youtubeen. Mekaaninen lukutaito on kuitenkin rajallista lukutaitoa: käyttäjä ei välttämättä tiedä, minlälaisella hakusanalla hän saisi parhaimman tuloksen ja mikä hakutuloksista sisältää luotettavaa tietoa, eikä välttämättä osaa tuottaa sopivaa, laadukasta tai kiinnostavaa videomateriaalia saadakseen seuraajia haluamistaan katsojaryhmistä. Analyyttisessä lukutaidossa nämä taidot ovat jo paremmin kohdallaan – kohdetta osataan arvioida ja toimintaa pystytään myös kehittämään. Kriittiseen lukutaitoon liittyy analyyttistä syvällisemmin ymmärrys erilaisten digitaalisten palvelujen ja sovellusten taustalla vaikuttavista tekijöistä – poliittisista, taloudellisista ja kulttuurisista – sekä niihin liittyvien oletusarvojen kyseenalaistamisesta. Kriittiseen lukutaitoon esitettiin videoluennolla myös kuuluvan olennaisesti ajatus maailman muuttamisesta, kriittisen tietoisuuden käyttämisestä muutoksen luomiseen. Kriittisen lukutaidon määrittely tuotti ryhmässämme pitkän keskustelun: missä määrin kriittisen lukutaidon omaaminen on sidoksissa aktiiviseen toimintaan? Onko kriittinen lukutaito sitä, että kohde ymmärtää tietyn mainoksen tulevan esille juuri tässä yhteydessä juuri tälle käyttäjälle? Vai voidaanko kriittisestä lukutaidosta puhua vasta silloin, kun käyttäjä myös toimii konkreettisesti, esim. mainosten poistamiseksi tai muuten mainoskulttuuria vastaan?

Analyyttisesta lukutaidosta kriittiseen?

Tulimme keskustelussamme siihen päätelmään, että mitä luultavimmin nuorison hallitsemista lukutaidoista parhaiten omaksuttuja ovat juurikin mekaaniset lukutaidot. Nämä ovat varmasti myös niitä lukutaitoja, joita nuoremmat opettavat vanhemmille oppijoille. Vaikka kuvien ja videoiden lähettäminen ja faktojen googlettaminen olisi hallussa, nuoret eivät välttämättä liitä toimintaansa syvällisempää ymmärrystä erilaisten medioiden toiminnasta. Analyyttisen ja varsinkin kriittisen lukutaidon omaksumiseen nuoret tarvitsevat kokeneempaa opastajaa. Suhtauduimme itsenäiseen analyyttisen ja kriittisen lukutaidon oppimiseen jokseenkin varauksella. Toisaalta lapsia ja nuoria kiinnostavat osa-alueet voivat kannustaa heitä oppimaan syvällisemmin. Tästä otimme esimerkin luennolla mainitusta wikioppimisesta: jos lasta kiinnostaa perustaa esimerkiksi Harry Potter –aiheinen wikisivusto, hän luultavasti samalla oppii yleisemminkin tämän tietyn informaatiokulttuurin pelisääntöjä. Se taas voi auttaa analyyttisen lukutaidon kehittymisessä, niin että taitoja osaa soveltaa muuallakin. Ei kuitenkaan kannata ajatella, että tietyn lukutaidon hallitseminen automaattisesti kehittää lukutaitoa kaikilla digitaalisen median alueilla. Kriittisen lukutaidon hallinta edellyttää laadukasta ja monipuolista opetusta sekä halua ymmärtää asioiden merkityksiä.

Moduli II: Wikioppimisajattelun laajentaminen[muokkaa]

Opetusasetelman ja -tavoitteiden muutos

Tartuimme keskustelussa videolla pohdittuun wikioppimisen luonteen eroon verrattuna perinteiseen yksisuuntaisempaan auktoriteettiasemaan perustuvaan oppimiseen. Mietimme miksi opettajat ja koululaitos ovat - tuntemuksemme perusteella - niin hitaita ja haluttomia tukemaan aidosti avoimempaa ja oppijalähtöistä koulua.

Asenteet, konservatiivisuus ja muutosvastarinta selittävät osan muutoksen hitautta. Lisäksi voi kuitenkin olla, että koululaitoksessa järjestelmänä ja siinä miten näemme opettajan roolin ja suhteen oppilaisiin voi olla toinen syy opetusjärjestelmän jämähtämiseen. Miksi esimerkiksi haluamme arvostella lapsia ja nuoria samoilla mittareilla tiettyinä ajanhetkinä ja määrittää tarkasti miten erilaiset sisällöt tulee oppia, vaikka olemme jokainen erilaisia ja eritasoisia oppijoita?

Arvostelun sijaan voisimme keskittyä kannustamaan oppimiseen enemmän omien kiinnostusten mukaisesti ja lisätä opiskeluun yksilöllisyyttä ja valinnanvapautta. Täysi vapaus ja wikioppimisideaalin mukaiset omaehtoiset sisällöt kuormittaisivat ehkä liikaa opettajia, mutta voisimmeko antaa oppilaiden valita wikioppimistyyliin omat erikoistumisalueensa lisäämällä merkittävästi valinnaisuutta? Keskittyisimme antamaan oppilaille tavoitteita ja antaisimme heidän itse valita tavan päästä näihin tavoitteisiin.

Wikioppimisen tukeminen tekniikalla ja muilla opetusinnovaatioilla

On mielenkiintoista seurata, miten Khan Academyn kaltaiset oppimisalustat muuttavat opetusta. Khan Academy tarjoaa välineet seurata jokaista opiskelijaa yksilöllisesti, tukea heitä ongelmatilanteissa ja tarjota jokaiselle omalle kehitystasolle sopivia sisältöjä ja valita vapaammin oppimissisältöjä. Tällaiset kehittyneemmät oppimisalustat voisivat potentiaalisesti tehdä yksilöllisemmästä opetuksesta realistisempaa tukemalla oppilaiden yksilöllisen edistymisen seurantaa ja automatisoimalla yksilöllisten opintopolkujen etenemistä.

Ehkä oppimisalustat yhdistettynä käänteiseen opetusmalliin, jossa luentomainen sisältö katsellaan "kotiläksynä" ja koulussa ratkotaan yhdessä ongelmia voisi tukea wikioppimisen lisäämistä kouluissa. Ongelmien ratkaisu yhdessä voisi myös helpottaa opettajien auktoriteetista irtautumista ja vähentää oppilaiden ja opettajien etäisyyttä. Opettajasta tulisi luontevammin osa tiimiä ja valmentaja, joka tukee oppilaita ratkaisemaan ongelmia faktojen välittämisen sijaan.

Yksi mielenkiintoinen opetuksen kehityssuunta, pelillistyminen, voitaisiin myös liittää wikioppimiajatteluun. Wikioppimisessa on ehkä perinteistä oppimista enemmän pelillisyyttä jo luonnostaan. Wikioppija pyrkii yhdessä toisten kanssa ratkaisemaan itse asettamiaan ongelmia. Ainakin koulumaailmassa tämä tapahtuu tiettyjen sääntöjen puitteissa, kuten peleissäkin. Voisiko wikioppimisen yhdistettynä Khan Academyn kaltaisiin alustoihin, joissa oppija ainakin osittain voi edetä omaan tahtiinsa ja valita tavoitteitaan tulkita itsessäänkin peliksi, jossa palkitaan itsensä kehittämisestä ja oppija voi itse suunnitella vapaammin polkunsa tavoitteisiin järjestelmän sisällä kuin perinteisessä ylhäältä ohjatussa oppimisessa? Tällaiseen malliin voi tietysti myös helposti lisätä konkreettisempia pelillisiä elementtejä, kuten palkintoja, tavoitteita ja edistymisen visualisointeja, kuten Khan Academyn alustassakin on tehty.

Opetusmateriaalien yhteistuottaminen

Yhteistyöhön ja tasavertaisuuteen perustuvaan koulutukseen liittyen pohdimme myös miksi oppimateriaalien tuottaminen on edelleen niin kustantajavetoista. Miksi oppimateriaaleille ei ole käynyt kuin tietosanakirjoille niin, että ne olisivat korvautuneet yhteistuotetuilla versioilla? Emme näe periaatteessa estettä sille, miksi Wikipedian tavoin joukkoistetut oppimateriaalit eivät muodostuisi laadukkaammiksi ajan kanssa verrattuna pienen asiantuntijajoukon laatimiin teoksiin.

Kenties kustantajien lisäksi valmiit oppikirjat palvelevat myös opettajia. Vertaistuotettu oppimateriaali voisi vaatia opettajilta suurempaa aktiivisuutta aineiston valinnassa ja kurssien räätälöinnissä. Tosin valmiiden kurssikirjojen tekokaan ei tietysti olisi pois suljettua avoimemmassa mallissa. Luultavasti valintojen tekeminen ja materiaalien laadun ja luotettavuuden arviointi olisivat silti monimutkaisempia kuin nykymallissa. Lisäksi kustantajat varmasti haluavat nykytilanteen säilyvän. Tämä tuskin on kuitenkaan ainoa selitys oppimateriaalien hitaalle vertaistuotannolle, sillä Wikipediankaan laatimisessa ei kustantajien mielipidettä kyselty ja silti se on nopeasti tuhonnut tietosanakirjamarkkinat.

Yhteistuotetuissa oppimateriaaleissa ja kurssituotosten laatimisessa vaaditaan välineitä, jotka mahdollistavat sisältöjen näkyvyyden rajaamisen ja ihmisten yksityisyyden suojaamisen. Wikipedian tavoin tämä ei kuitenkaan luultavasti olisi kovin suuri tekninen este. Osan aineistoista voisi julkaista ja osan rajata vain sisäisiin wikeihin. Tämä tuntuisi erityisen perustellulta erilaisten kurssimateriaalien kohdalla.

Ryhmässämme oli erilaisia kokemuksia omien opiskelutuotosten julkaisemisen palkitsevuudesta. Toiset kokivat omien tuotosten julkisuuden aavistuksen kiusallisena, jos sisältö yhdistyy tunnistettavasti henkilöön ja vaikeuttaa näin oman internet-minän kontrollointia. Toisaalta toisten kokemusten perusteella omien tuotosten julkaiseminen - tässä tapauksessa wikipedia-artikkelin laatiminen - voi myös olla hyvin motivoivaa. Tunne siitä, että joku muukin lukee omia tuotoksia ja kehittelee niitä edelleen, eikä kirjoittaminen ole vain muodollinen suorite opettajalle, luo opiskeluun mielekkyyttä.

Oppimateriaalien laajempi tuottaminen voisi edistää wikioppimisen perusperiaatteiden leviämistä opetukseen. Ala-asteikäiset lapsetkin voisivat periaatteessa tuottaa sisältöä oppikirjoihin passiivisen opiskelun sijaan. Ehkä peruskoulussa ei ole vielä kovin realistista, että faktat ja hiottu sisältö tulevat lapsilta, mutta esimerkiksi tehtävien laatimisessa, näkökulmien valinnassa tai tavassa selittää asioita lapsilla ja nuorilla voisi olla paljonkin annettavaa verrattuna nykyisiin aikuisten ylhäältä arvaillen suunnittelemiin "lapsille sopiviin" sisältöihin verrattuna.

Työelämätaidot

Lopuksi keskustelimme videossa esitetyistä ajatuksista wikioppimisen suhteesta työelämätaitoihin. Olemme samaa mieltä, että wikioppiminen tuottaa luultavasti usein perinteistä oppimista enemmän sellaisia taitoja, joita työelämässä nykyisin esitetään tarvittavan, kuten sisältöjen tuottaminen, yhteistyötaidot, verkostoituminen, kansainvälisyys, projektimainen vaiheittainen työskentely ovat taitoja.

Toisaalta työelämä ei välttämättä todellisuudessa aina toimi keskustelussa esitettyjen ideaalien mukaisesti. Kyynisesti voisi jopa ajatella, että aika usein työelämässä perinteisen oppimismallin opettama "kuuntele tarkkaan, tee kuten käsketään ja ole hiljaa"-asenne toimii työelämässä nykyäänkin aika usein paremmin kuin wikioppimisen tapainen tasa-arvoisuutta, aktiivisuutta ja mielipiteen vapautta korostava asenne.

Tämä on tietysti tilanne- ja työpaikkakohtaista. Konservatiivisemmillakin työpaikoilla on paljon tilanteita, joissa avoimempi ja muuten wikioppimismaisempi lähestymistapa toimii hyvin ja sitä pääsee soveltamaan, vaikka organisaatiokulttuuri olisikin hierarkkinen.

Moduli III: Wikipedian toimintakulttuuri[muokkaa]

Wikipedia on ristiriitainen. Sen toimintaperiaatteet kehottavat muokkaamaan artikkeleja rohkeasti. Erehtyminen ja hölmöily ovat toimintaperiaatteiden mukaan sallittua. Lisäksi toimintaperiaatteet kehottavat kunnioittamaan muita muokkaajia. Käytännön kokemus on kuitenkin opettanut, että Wikipediassa syntyy helposti muokkaussotia ja Wikipedian muotoiluihin liittyviä sääntöjä luetaan hyvinkin tarkasti. Jos erehdyt käyttämään väärää muotoilua, se häviää nopeasti ja saattaa tuottaa inhottavia kommentteja artikkelin keskustelusivulle.

Wikipedian toimintaperiaate ja todellinen toimintakulttuuri ovatkin hyvin ristiriitaiset. Mitä muodon tarkka vaaliminen palvelee? Eero Ojasen tavoin ihmetyttää miksi Wikipedian muoto ei ole joustavampi ja kokeilevampi. Onhan Wikipedia mullistanut sanakirjatiedon tuottamisen tavat, miksei se siis olisi myös tehnyt jotain tiedon esittämisen muodolle?

Laadun valvonta

Wikipedian muodon valvonta on samalla sen laadun valvontaa. Wikipedia pyrkii olemaan uskottava ja siinä yhtenäinen huoliteltu muoto auttaa. Ihmiset uskovat helpommin hyvin muotoiltua Wikipedia-artikkelia kuin Wikipedian käytännöistä poikkeavaa artikkelia. Laatua valvovien amatöörien määrä tuottaa laatua ja suuren ja aktiivisen amatööriporukan ansiosta Wikipedia vähintään pyrkii luotettavuuteen.

Akateeminen maailma toimii arvioinnin ja krtiitkin avulla. Kuitenkin voi kyseenalaistaa, onko tieteellisten artikkeleiden arviointi aina niin korkeatasoista kuin olisi ihanteellista. Tieteellinen artikkeli voi olla muutaman akateemikon hätäisesti vertaisarvioima, kun taas Wikipedia-artikkeli altistuu koko Wikipedia-yhteisön arvioinnille. Wikipediaa ei hyväksytä yliopistossa lähdemateriaaliksi, mutta jopa vuosikymmeniä vanhat kirjat hyväksytään kyseenalaistamatta. Herääkin kysymys: miksi 1970-lukulainen kirja käy edelleen yliopistossa mukisematta lähdeviitteeksi, mutta Wikipedia ei? Molempien tietolähteiden kohdalla on tehtävä tiedon kontekstualisointia ja arviointia.

Wikipedian muodon tiukkuus voi samanaikaisesti vaikuttaa sekä laadun kasvamiseen, kuten yllä kuvattiin, mutta myös laadun heikkenemiseen. Jos muoto halutaan pitää hyvin tiukkana, aktiivisten muokkaajien joukkoon ei ole niin helppoa liittyä ja samalla laatua tuottavien amatöörien määrä pienenee.

Periaatteena samanarvoisuus

Ristiriitaista Wikipediassa on myös se, että periaatteessa kaikki muokkaajat ovat samanarvoisia. Kuitenkin aloittelijoita saatetaan kohdella julmasti. Lisäksi esimerkiksi sukupuoli vaikuttaa siihen, miten eri muokkaajien ajatuksiin suhtaudutaan. Wikipedian muokkaajat ovat suurimmaksi osaksi miehiä ja naisten asema yhteisössä on alisteinen, vaikka periaatteessa Wikipedian pitäisi olla tasa-arvoinen paikka. Tilannetta voisi kuvata Tyranny of structureslesness –ilmiöllä, jossa vapaus ja hierarkiattomuus päinvastoin tuottaa hierarkioita ja sitä, että niitä ei tunnisteta, koska toiminnan ajatellaan olevan niistä vapaata. Tämä on ongelma, joka vaivaa usein vapauteen ja hierarkittomuuteen pyrkiviä yhteisöjä. Wikipedian laadun valvontaan vaikuttaa siis muutkin seikat, kuin pelkkä Wikipediaan kirjoitettu teksti.

Moduli IV: Vapaus verkkomediassa?[muokkaa]

Mitä on verkkomedian vapaus suhteessa vapauteen yleensä tässä maailmassa? Onko verkkomedian ylipäätään mahdollista tarjota käyttäjälleen täydellistä vapautta? Miten ymmärrämme ja tunnistamme vapauden rajat? Tämänlaiset laajemman tason kysymykset olivat taustavaikuttamassa tämän kerran keskusteluamme.

Vapauden neljä tasoa

Aluksi kävimme läpi perusajatukset luennolla määritellyistä verkkomedian vapauden asteista. Ensimmäinen aste on suljettu vapaus, jossa tietty taho omistaa niin sisällön kuin sen tuottamiseen ja esillepanoon tarvittavat teknologiset puitteet. Esimerkiksi sanomalehtien ja kaupallisesti tuotettujen oppimateriaalien voidaan nähdä olevan suljetun tason toimijoita, vaikka kommentointiin ja interaktiivisuuteen liittyvät seikat nostavat niitä ensimmäistä tasoa kohti. Vapauden ensimmäisen tason merkityksen voi kiteyttää sitaattiin: ”ihmisillä on oikeus tulla kuulluiksi, mutta ei kuunnelluiksi”. Esimerkiksi Facebook, esimerkkinä 1. tason verkkomediasta, tarjoaa käyttäjälleen tiettyjen raamien puitteissa vapauden päättää, mitä hän haluaa tehdä tai julkaista sovelluksessa, mutta ei valtaa siihen miten hän sen voi tehdä. Fb myös omistaa kaiken sisällön, jolloin käyttäjästä itse asiassa tulee tuote, jota myydään mainostajille.

Vapauden toisella tasolla käyttäjällä on mahdollisuus myös julkaisualustan hallintaan, eli siihen, miten asioita tehdään. Käyttäjällä on sekä vapautta että vastuuta toimistaan, tästä voidaan käyttää termiä interdependence. Mietimme, että monenlaisten vertaisverkostojen pohjalla toimivat alustat, joilla ei ole kaupallisia välittäjiä, voivat olla tulevaisuuden – tai ehkäpä nimenomaan tämän hetken – mahdollisuuksia suuremman verkkomediavapauden kasvattamiseen. Tässä lähestymme jo vapauden kolmatta astetta, johon luennolla muun muassa Wikipedia sijoitettiin. Pohdimme kolmannen tason vapauden mahdollisuuksia pitkään keskustelussamme. Ymmärrämme sen näkökulman, jonka mukaan Wikipedia edustaa vapauden korkeinta tasoa. Tässäkin on kuitenkin muutamia kysymyksiä, joiden vastaamiseen pitäisi määrittelyn itse vapaudesta olla ehkäpä tarkempi.

Mitä on vapaus verkkomediassa?

Tarkoittaako vapaus kulttuuristen painotusten ja vinoutumien poissaoloa vaiko riittääkö kolmannen tason vapaudelle totalitaarisen vallan ja kaupallisuuden poissaolo? Esimerkiksi Wikipedian kirjoittajakunta voi olla painottunutta tietynlaisiin käyttäjäryhmiin ja kulttuureihin, jolloin toiset näkökulmat otetaan esille toisia useammin, ja toisenlaiset kirjoittajat saavat hyväksyntää toisia paremmin. Monien suurten kieliryhmien sisällä on useita erilaisia ihmisryhmiä, uskontoja ja kulttuureita – voimmeko olettaa että Wikipediassa nämä kaikki tulevat tasapuolisesti näkyviin? Wikipedian käyttö kuitenkin edellyttää tietynlaisia resursseja, kuten materiaalisia resursseja sekä riittävää vapaa-ajan määrää harrastukseen syventymiselle. Toinen kysymys liittyy luennollakin esiin otettuun kysymykseen internetin toimivuuteen ja käyttämiseen liittyvien materiaalisten resurssien omistuksesta. Kuka omistaa konkreettiset valokaapelit, joiden avulla tieto kulkee? Onko kaikilla varaa tietokoneeseen ja internet-yhteyteen?

Onko vapaus mahdollista?

Kirjastolaitos tarjoaa ainakin jonkinlaisen vastauksen vapauden kaipuusta kärsivälle internetin käyttäjälle. Kun käyttäjä pääsee kirjastossa tietokoneelle, ilman vaatimusta kirjastokortista ja käyttäjätunnuksista, ja selailee siellä Wikipediaa tai käyttää Linuxia – vapauden taso tuntuisi tässä olevan aika korkealla. Auttamatta törmäämme lopulta kuitenkin kysymykseen hyvästä ja oikeudenmukaisesta valtiosta. Jos valtion valta on autoritaarista, sen tarjoamat kirjastopalvelutkin ovat rajallisia. Jos taas valtio itsessään on ”oikeudenmukainen”, päädymme esittämään kysymyksen kansallisvaltioiden määrittämän maailmanjärjestyksen ja ihmisten kansallisuus-perusteisen sijoittamisen oikeudenmukaisuudesta sinänsä. Mikä nyt sitten ylipäätänsä on vapautta? Onko vapaus koskaan täysin tavoitettavissamme modernin tietoliikenteen keinoin, siitäkään huolimatta, että modernit viestintävälineet eittämättä ovat keskeinen tekijä vapaan tiedon välityksessä ja jopa vallankumouksessa? Vapaus on ehkäpä mahdollista, jos osaamme taistella sen puolesta. Mutta tämä tapahtuu vain, jos valtaosa ihmisistä kokee siihen jonkinlaista tarvetta arkielämässään.

Moduli V: Nuorten yksityisyys[muokkaa]

Julkisen tilan rajoittaminen
Danah Boydin mukaan nuorten pääsyä julkiseen tilaan rajoitetaan koko ajan enemmän. Koska nuoret kuitenkin haluavat tulla näkyviksi julkisessa tilassa, näkyvyyttä haetaan netin kautta. Tämä tekee yksityisyyden säätelystä entistä tärkeämpää. Suomessakin nuorten netin käyttö on lisääntynyt varmasti Yhdysvaltojen tahtiin, mutta pohdimme, ettei täällä fyysisen julkisen tilan rajaaminen ehkä ole niin voimakasta kuin Yhdysvalloissa. Suomen kaupunkirakenne, kirjastojen kaltaiset yhteiset tilat ja usein myös ostoskeskusten kaltaiset kaupalliset tilat sallivat paremmin julkisessa tilassa olemisen ja näkymisen.

Toisaalta julkisten tilojen olemassaolo ei tarkoita, että ne aina palvelisivat nuorten tarpeita. Esimerkiksi kirjastot ovat hiljaisia tiloja, joissa teinit eivät voi välttämättä viettää aikaansa haluamallaan tavalla, eivätkä näkyä ja kuulua. Nuoret tippuvat väliin, jossa he eivät toisaalta vielä pysty vaikuttamaan työelämässä, päätöksenteossa tai muuten osallistumaan täysipainoisesti aikuisten elämään ja samaan aikaan heille avoimet paikat rajoittavat käyttäytymistä. Netti tarjoaa paikan, jossa nuoret voivat muodostaa enemmän itsensä näköisiä tiloja, jotka tukevat tarvetta ilmaista itseä ja muodostaa sosiaalisia verkostoja erillään aikuisten maailmasta. Netin haasteena vain on Boydin käsittelemä yksityisyyden ja näkymisen välillä tasapainoilu.

Valvonnan vaikutus nuoren turvallisuuteen
Keskustelimme siitä mikä aikuisten suhtautumisessa nuorten yksityisyyteen on ongelmallista ja miten asennetta ja käyttäytymistä voisi muuttaa niin, että toisaalta annettaisiin nuorille tilaa ja toisaalta tuettaisiin nuorta netin ja yleisesti sosiaalisen verkostoitumisen ja ongelmallisten ilmiöiden tulkinnassa ja hallinnassa.

Boydin mielestä vanhemmat ovat korostuneen huolestuneita erilaisista netin mediassa paljon näkyvyyttä saavista riskeistä. He yrittävät valvoa nuorta, mutta se saattaa kääntyä itseään vastaan, koska nuoret kykenevät kiertämään valvonnan hyödyntämällä tekniikkaa tai salaamalla viestintänsä todellisen merkityksen. Vanhemmat myös ehkä usein liioittelevat erilaisia riskejä. Tästä huolimatta jutut vaikkapa nuorten alastonkuvien leviämisestä, kotibileistä tai pedofiileistä saavat paljon julkisuutta ja luovat vanhemmille pelkoja, joiden perusteella he pyrkivät rajoittamaan nuorten netinkäyttöä ja valvomaan sitä.

Toisaalta monet riskit, kuten oman nettikuvan kontrolloimattomuus, yksityisyyden menettäminen yrityksille tai kiusaaminen eivät välttämättä saa huomiota, koska vanhemmatkaan eivät ymmärrä niitä tai ne ovat liian arkisia. Rajaamalla ja rikkomalla yksipuolisesti nuoren yksityisyyttä ja heikentämällä näin nuoren luottamusta vanhempiin. Vaikka vanhemman tarkoitus voi olla hyvä, valvonnalla hän helposti vaikeuttaa nuoren suojautumista riskeiltä, koska nuoret keskittyvät suojaamaan yksityisyyttään suhteessa vanhempiin ja jäävät ilman vanhempien tukea suojautumisessa ulkoisia ongelmia vastaan ja eivät huomioi ulkoisia uhkia riittävän hyvin.

Nuorelle olisi kuitenkin usein tärkeämpää oppia yleisemmin tulkitsemaan netin ja todellisen maailman eroja ja kontrolloimaan omaa nettiminäänsä haluamallaan tavalla. Pohdimme kuinka nettikulttuuri on usein melko raakaa, eikä välttämättä suhteudu aina kovin hyvin netin ulkoiseen elämään. Nuoren pitäisi ymmärtää paremmin netin ja ulkoisen maailman suhde ja pystyä keskustelemaan siitä vanhempiensa kanssa.

Netti ei myöskään ole irrallinen saareke, vaan fyysisestä maailmasta valuu vaikutteita myös nettiin ja toisinpäin. Nettikulttuurin tietty äärimmäisyys ja revittely näkyvät esimerkiksi usein normaalissa elämässä asioiden kärjistämisenä. Toisaalta nettikulttuuri taas usein on vain nettikulttuuria, eikä sellaisenaan päde muuhun elämään. Jos nuori julkisen tilan rajaamisen takia toimii enemmän netissä kaveriensa kanssa ja suojaa tämän toiminnan vanhemmiltaan, netin ilmiöt voivat saada suhteettoman suuren merkityksen elämässä ja aiheuttaa ylitulkintoja fyysisessä maailmassa.

Keskustelu ja reilut pelisäännöt
Jos vanhemmat haluavat suojella nuorta netin ja normaalin sosiaalisen kanssakäymisen haasteilta, valvonta ei usein toimi. Ja vaikka näennäisesti toimisikin, onko valvonnan lisääminen tavoiteltavan arvoista. Jos vanhempi onnistuu alistamaan nuoren valvontaansa ja sääntöihinsä, parhaimmillaankin tästä seuraa se, että nuoren yksityisyyttä ja rajoja rikotaan usein tavalla, jota vanhemmat eivät itse hyväksyisi ja nuoren mahdollisuus toimia tasavertaisesti muiden nuorten kanssa heikkenee. Kuten Boyd totesi, valvonta ei lisää turvallisuutta, vaan luo illuusion turvasta.

Vanhemmat voisivat sosiaalisen valtansa yksipuolisen hyödyntämisen sijaan omaksua neuvottelevamman asenteen. Keskustelemalla nuoren kanssa avoimemmin siitä mistä asioista vanhemman on oltava tietoinen ja mitä hän saa valvoa ja toisaalta mikä on nuorelle tärkeää ja yksityistä, ja johon vanhempi sitoutuu olemaan puuttumatta, lisää luottamusta. Tämä ei tarkoita, etteikö rajoja aseteta ollenkaan, mutta aikuisen pitäisi pystyä kunnioittamaan nuoren yksityisyyttä ja rajata sitä lähtökohtaisesti vain niiltä osin, kun on oikeasti välttämätöntä tai nuori kokee, että rajaaminen on hänen etunsa mukaista.

Ilman keskustelua nuoren kanssa vanhemmat saattavat aliarvioida nuoren kyvyn ymmärtää netin vaaroja ja tulkita sosiaalista kanssakäymistä. Avoimemman keskustelun kautta nuorta voi tukea paremmin niissä asioissa, joita hän ei vielä netistä ja sosiaalisista riskeistä ymmärrä. Jos vanhemmat eivät ymmärrä nuoren taitoja ja ymmärrystä, he käyttävät turhaan energiaa tarpeettomien asioiden valvontaan, eivätkä välttämättä ymmärrä todellisia riskejä ja kysymyksiä, joita nuori pohtii. Lisäksi nuoret saattavat usein ymmärtää yksityisyyteen liittyviä ilmiöitä vanhempiaan paremmin. Vanhempien kannattaisi olla kiinnostuneempia oppimaan nuorten sosiaalisesta elämästä ja toimimisesta netissä nuorilta itseltään. Osallistuminen kunnioittaen nuorten yksityisyyttä ja tasa-arvoisemmin voisi lopulta antaa vanhemmille myös enemmän tietoa nuorten toiminnasta netissä ja suojata tehokkaammin nuorta.

Vanhempien kannattaisi antaa nuorille enemmän vastuuta yksityisyytensä säätelyyn, luottaa heidän oppimiskykyynsä ja olla enemmän tarvittaessa tukena nuorelle sosiaalisten ongelmien tulkinnassa ja ratkaisemisessa. Nuoren tulee kuitenkin viime kädessä oppia säätelemään yksityisyyttään itse ja liika sekaantuminen voi vain häiritä tätä oppimista ja suunnata nuoren huomion yksityisyyden suojaamiseen vanhemmilta muiden ulkoisten sosiaalisen säätelyn opettelun sijaan.

Moduli VI: Ohjelmoi, ettei sinua ohjelmoitaisi[muokkaa]

Keskustelu alkoi kysymyksellä siitä, missä määrin koemme erilaisten ohjelmien ohjailevan meitä. Ohjelmien vaikutusta ei kiistetty, mutta samalla voimakkaasti nousi esiin se näkökulma, että koko elämä ei suinkaan ole tietokoneella, joten ohjelmien vaikutuksella ei nähty olevan niin suurta merkitystä. Tämä nosti esiin kysymyksen tulevaisuudesta, jossa voimme kuvitella ohjelmien pureutuvan kaikkeen elämään yhä enemmän. Samalla mietimme sitä, että ohjelmoinnin osaaminen vaatii yhä enemmän osaamista, eikä jokaisella ehkä ole resursseja tai aikaa opetella sitä.

Suosittelukoneet rajoittavat valinnan vapautta

Algoritmien ja suosituskoneiden ymmärtäminen vaatii yhä enemmän, eikä aina edes tunnista kaikkia paikkoja, joissa niitä käytetään. Kuitenkin erilaiset suosittelukoneet, kuten Tripadvisor, rajoittavat sitä sisältöä, mihin käyttäjä pääsee käsiksi. Tämä karsii mahdollisia valintoja ja heti kättelyssä pois. Vasta-argumenttina esitettiin, että ainahan ihmisten valintoja on jossain määrin rajoitettu. Aiemmin rajoitukset loi matkatoimistojen valikoima, nyt Tripadvisorin algoritmit.

Puhuimme algoritmien toimintaperiaatteista ja siitä mihin kaikkiin tarkoituksiin niitä voidaan käyttää. Esimerkiksi Netflixin algoritmit perustuvat yksioikoisiin rinnastuksiin ja pyrkivät esittämään sisällön käyttäjälle niin, että sitä on enemmän kuin palvelussa todella onkaan. Samalla se piilottaa katsojan oman valinnan taustalle ja yrittää markkinoida tiettyjä vaihtoehtoja katsojalle parempina kuin toisia. Tällöin elämän monimuotoisuus jää annettujen valintojen ulkopuolelle. Toimivana esimerkkinä suosittelualgoritmista esitettiin Criticker-sivuston algoritmi, joka suhteuttaa käyttäjän antamat arvosanat muiden käyttäjien antamiin arvosanoihin. Criticker etsii mahdollisimman samankaltaisia arvioita antaneita käyttäjiä ja näiden perusteella suosittelee elokuvia. Tällöin esiin pääsee paremmin esimerkiksi elokuvan tyyli, kun taas Netflix perustaa suosittelunsa pitkälti genreihin. Critickerin suositukset perustuvat siis käyttäjiltä kerätyn tiedon määrään, joka ollessaan kooltaan mittavaa, tuottaa myös laatua suosituksiin.

Eliitti tuottaa, käyttäjät käyttävät sokeasti

Mielenkiintoista Douglas Rushkoffin esityksessä oli ajatus siitä, miten eliitillä on aina hallussaan uusin teknologia ja kansa vain käyttää niitä kuluttajan asemassa. Aiemmin tämän teorian toteutumisen maailmassa on voinut ymmärtää hyvin, sillä aiemmin teknologiset resurssit ovat olleet sellaisia, joiden haltuunotto on vaatinut runsaasti pääomaa. Esimerkiksi kirjapainoteknologian käyttö on vaatinut runsaasti pääomaa. Nykyään tämä ei kuitenkaan päde enää niin hyvin, koska periaatteessa kaikilla on mahdollisuus oppia ohjelmoimaan ja muokkaamaan ohjelmia omia tarpeitaan vastaaviksi.

Kaikilla ei kuitenkaan ole aikaa tai kiinnostusta tähän, vaan ohjelmat riittävät hyvin sellaisinaan. He keskittyvät käyttämään ohjelmia omien päämääriensä mukaisesti. Käyttäjä voi tietoisesti valita olevansa ohjelmien armoilla. Esimerkkinä ryhmässämme esitettiin, että kirjoittamista harrastava henkilö voi miettiä, että Wordissä on asioita, joita tekisi toisin, mutta itse kirjoittaminen kiinnostaa häntä enemmän kuin oman tekstinkäsittelyohjelman koodaaminen. Tällöin voi kuitenkin tiedostaa sen, että Word ei ole taivaasta tupsahtanut ainoa vaihtoehto, vaan sekin on joidenkin ihmisten valintojen tulos.

Rushkoffin ajatus siitä, että eliitti käyttää aina uusinta teknologiaa, pitää tällä hetkellä paikkaansa ainakin siinä mielessä, että taloudellisesti parhaiten tai ainakin parhaimmin pärjäävien joukossa ovat ehdottomasti erilaiset tietotekniikkayritykset ja nimenomaan ohjelmistojen ja pelien kanssa työskentelevät. Koodauksen hallitseminen on tällä hetkellä työmarkkinoilla haluttu taito ja työstä myös maksetaan hyvää korvausta.

Sosiaalinen todellisuus ja algoritmit

Absoluuttisen valinnanvapauden maailma voi näyttäytyä ahdistavana ja aikaa vievänä. Kesksutelimme siitä, että ihmisillä on tarve jonkinlaisille kehyksille. Suosittelukoneet ovat suosittuja juuri siitä syystä, että ne rajaavat loputtomalta näyttävää valikoimaa. Säätelemme myös sosiaalista toimintaamme monenlaisilla kehyksillä ja sosiaalisilla jäsennyksillä, jotka luovat järjestystä loputtomien valintojen maailmaan. Sosiaaliset jäsennykset määrittävät esimerkiksi sitä, miten on soveltuvaa toimia esimerkiksi kaupan kassalla, vaikka todellisuudessa voimme toimia ihan miten tahansa. On siis ymmärrettävää, että haluamme myös internetmaailmaamme jäsentelyä, sillä se on meille tuttua sosiaalisesta todellisuudesta.

Kuitenkin Douglas Rushkoffin esityksen mukaan elämän monimuotoisuus ja –mutkaisuus tihkuu aina koodin ykkösien ja nollien välistä. Näin asia voidaan nähdä myös sosiaalisten järjestysten näkökulmasta. Vaikka kuinka luomme sääntöjä sosiaaliselle toiminnallemme, aina niitä kuitenkin rikotaan ja neuvotellaan uusiksi. Lisäksi pohdimme sitä, että myös algoritmit ainakin toivottavasti pyrkivät olemaan vuorovaikutuksessa sosiaalisen todellisuuden kanssa ja muuttumaan jatkuvasti. Jos algoritmit eivät neuvottelisi muuttuvan todellisuuden kanssa, ne olisivat pian hyvin hyödyttömiä.

Lopuksi pohdimme sitä, että edelleen ihmisten tekemät suositukset pitävät pintansa algoritmeja vastaan. Yksi ryhmäläisistämme oli saanut erittäin hyviä lukusuosituksia Tampereen kirjastojen suosituspalvelusta. Mietimme, että listan onnistuneisuus pohjautui luultavimmin kirjastoammattilaisen käsityön tulokseen. Kirjastoammattilaisilla on valtava määrä hiljaista tietoa, joka on muotoutunut vuorovaikutuksessa asiakkaiden kanssa. Lisäksi taustalla saattaa olla myös suuremman kirjastonhoitajajoukon pohdinnan tulos. Listan onnistuneisuuden yksi osatekijä oli varmaankin myös se, että asiakas pystyi sanallisesti kuvailemaan, millaisia suosituksia halusi. Toistaiseksi ihmiset ovat algoritmeja parempia tulkitsemaan kielellisiä vivahteita ja tekemän tulkintoja kirjoitetusta kielestä.

Moduli VII: Oppimista ja lukemista uusin tavoin[muokkaa]

Perinteisten ryhmäjakojen välttämättömyys?

“Changing Education Paradigms” –video esitteli osittain samoja aiheita kuin kurssin alussa katsomamme Sugata Mitran puheenvuoro. Yksi uusi mielestämme relevantti pointti oli kysymys siitä, miksi lapset jaetaan koulussa jyrkkiin kategorioihin etenkin iän perusteella. Keskustelimme yleisemminkin koulutuksen mahdollisesta uudelleenjärjestelemisestä ja ryhmien jaosta esimerkiksi kiinnostuksenkohteiden tai luonteenpiirteiden mukaan. Miksi kaikki keskenään erilaiset lapset pitäisi opettaa osaamaan / tietämään / ajattelemaan samalla tavoilla? Perinteisiin jumittumisen lisäksi suurin syy tähän taitaa olla realismi. Jotta lapsen yksilöllisyys pysyttäisiin kunnolla huomioimaan oppimismateriaalin ja opetustapojen suunnittelussa, opettajan pitäisi tuntea jokainen lapsi läheisen henkilökohtaisesti. Pienistä lapsista voi olla haastavaa lähteä tulkitsemaan heidän kiinnostuksiaan ja tarpeitaan, koska heille ei ole välttämättä kehittynyt välineitä itsensä ilmaisemiseen. Ryhmäkokojen pitäisi myös olla paljon nykyistä pienempiä. Tämänhetkisee poliittiseen ilmapiiriin kuuluu olennaisesti säästämis- ja leikkaamis- ajatuksen välttämättömyyden painottaminen. Varhaiskasvatukseen ja peruskouluun tuskin ollaan saamassa yhtäkkiä lisää resursseja, joita uudenlaiset, innovatiiviset, lapsen yksilölliyyttä korostavat opettamistavat ja ryhmäjaot vaatisivat. Jonkinlaiset yleistävät ja karkeat mallit voidaan edelleen nähdä välttämättömiä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö uudenlaisia opettamisen tapoja tulisi kehittää. Monet uudistukset, mitä nykyäänkin peruskoulutukseen ollaan tekemässä, ovat erittäin tervetulleita ja toteuttamiskelpoisia.

Lukeminen on edelleen tärkeää

Yksi peruskoulutuksessakin erittäin tärkeä seikka huomioida on lasten ja nuorten lukemisen tapojen muutos. Moduuliin kuuluvassa luennossa käytiin läpi viime aikojen muutosta nuorten lukutaidon ja lukutapojen suhteen. Keskustelussa nousi esille monia teemoja, jotka ovat yhteydessä lasten ja nuorten arkeen ja oppimiseen. Lukeminen sinänsä ei ole vuosien saatossa ja informaatioteknologian myötä vähetynyt, ja nuorten keskuudessa kirja on edelleen arvostettu asia. Voi olla, että netin käyttö ja tietokonepelaaminen syö aikaa, jota aikaisemmin olisi käytetty kirjojen lukemiseen. Netti tarjoaa kuitenkin valtavan määrän mahdollisuuksia niille nuorille, jotka lukemista joka tapauksessa harrastavat. Erilaisten alakulttuurien kehittyminen ja yhteisöllinen lukeminen ovat luoneet uusia lukemisen mahdollisuuksia ja osaltaan varmasti tehneet kirjallisuudesta nuorille uudella tavalla elämyksellistä ja sosiaalista. Fanfiction, kirjablogit ja internetin kautta toimivat lukupiirit ovat esimerkkejä uudenlaisista lukemisen tavoista, joissa yhdistyvät aktiivinen sosiaalinen kanssakäyminen ja itsenäinen sisällön tuottaminen. Toivottavasti koulussa rohkaistaan oppilaita tämänlaisille uudenlaisen lukemisen foorumeille!

Moduli VIII: Sosiaalisten algoritmien muokkaamisen ja tutkimisen etiikka[muokkaa]

Tutkimuseettisyys

Ihmettelimme miksi Facebook-tutkimusta pidettiin materiaaleissa eettisesti niin erityisenä. Kuten haastatteluvideossakin pohdittiin, Googlen ja Facebookin kaltaiset yritykset muokkaavat koko ajan algoritmiensa kautta sitä millaista sisältöä näemme. Kehitystyötä varten yritykset myös tekevät jatkuvasti samankaltaisia kokeita kuin tutkimuksessa muokkaamalla joidenkin ryhmien näkemää sisältövirtaa hieman erilaiseksi ja tutkimalla, miten se vaikuttaa käyttäytymiseemme.

Ehkä tutkimukseen liittyviä eettisiä kysymyksiäkin ongelmallisempaa on se, ettei ketään kiinnosta materiaalien perusteella tällaisten eettisten ongelmien ehkäiseminen. Tutkijat myönsivät suoraan, että tietoja on kerätty, ja että tällaisia tutkimuksia tullaan luultavasti tekemään myös tulevaisuudessa. Miksi tämä ei ole aiheuttanut konkreettisempia toimia ja ohjeita vastaavien tutkimusten toteuttamiseen?

Mietimme, pitäisikö ihmisillä olla tällaisissa tutkimuksissakin oikeus tulla unohdetuksi. Joko hyväksyntä tutkimukseen osallistumisesta pitäisi erikseen pyytää tai ainakin aineistosta pitäisi pystyä poistamaan itsensä pyynnöstä. Tutkijathan perustelivat suostumusta Facebookin käyttöehtojen hyväksynnällä, mutta käytännössä tämä ei ole todellinen suostumus, koska kukaan ei käyttäjäehtoja hyväksyessään olettane, että hän joutuu tällaisten kokeiden kohteeksi. Käyttäjäehdot eivät muutenkaan oikeasti käytännössä vastaa ihmisen aktiivista hyväksyntää.

Algoritmien muokkauksen etiikka

Mietimme miksi ihmiset reagoivat niin voimakkaasti tutkimukseen. Eivätkö ihmiset tunnista, että he ovat samankaltaisen manipulaation kohteena myös muuten ja ajatellaanko esimerkiksi Googlen tai Facebookin algoritmien toimivan neutraalisti ilman arvovalintoja? Ehkä algoritmit ja niiden tuottamat sisältövirrat ovat niin etäisiä, että ihmiset eivät hahmota sitä, miten niiden taustallakin on valintoja ja niiden avulla ei välttämättä pyritä vain esittämään neutraalisti käyttäjälle mahdollisimman hyödyllistä sisältöä.

Tunnetilojen ja käyttäytymisen muuttuminen positiivisen tai negatiivisen sisällön esittämisen seurauksena ei mielestämme ole yllättävä tulos. Jos tutkimukset osoittavat, että kasvokkaisissa kontakteissa ihmisten mielialaan vaikuttaminen vaikuttaa heidän käyttäytymiseensä, näin voi olettaa toki käyvän myös sosiaalisessa mediassa. Kuten tutkimuseettisessä keskustelussa, myös tässä on outoa, jos ihmiset ovat olleet yllättyneitä tällaisesta käyttytymisen manipuloinnin mahdollisuudesta.

Facebookin kaltaiset yritykset pyrkivät käyttäjäystävällisyyden lisäksi maksimoimaan sisältövirtansa kaupallisen potentiaalin. Esimerkiksi positiivisten viestien lisääminen, sisällön neutraalius ristiriitojen välttämiseksi tai yrityksiä kohtaan myönteisyyttä lisäävä tunnemanipulaatio voisivat olla mahdollisia keinoja lisätä yrityksen tuottavuutta algoritmeja muokkaamalla. Facebookin algoritmien toimintaa on vaikeaa tunnistaa ja tutkimus lähinnä toi tässäkin esille todellisuuden siitä, että sisältövirta on erilaisten päätösten ja tavoitteiden tulos, ei neutraali esitys käyttäjän sosiaalisesta elämästä.

Miksi ihmiset sitten eivät reagoi voimakkaammin tällaisiin yrityksiin manipuloida kuluttamiamme sisältöjä ja jatkavat palveluiden käyttöä? Voi olla, että jostain syystä he eivät vain välitä manipuloinnista tai eivät koe sitä ongelmaksi, kunhan palvelu toimii riittävän hyvin. Mainonnan tavoin ihmiset voivat myös ajatella, että palveluilla ja sisällön muokkaamisella ei ole vaikutusta itseen, vaikka sillä tosiasiassa on. Jokainen kuvittelee pystyvänsä kontrolloimaan omaa ajatteluaan paremmin kuin muut.

On kuitenkin mielenkiintoista miksi emme suhtaudu yksityisyyteen ja manipulointiin nettipalveluissa ehkä yhtä tarkasti kuin vaikkapa kirjesalaisuuteen. Emme luultavasti antaisi tehdä meidän kirjoittamiemme kirjeiden sisällöstä analyyseja tai tutkia kirjeiden sisällön vaikutusta käyttäytymiseemme. Nettipalveluissa ihmiset eivät kuitenkaan tunnu tästä välittävän . Tosin voimakas reagointi tutkimukseen ehkä kertoo, että ihmiset kyllä välittävät, mutta eivät ehkä ymmärrä ongelman laajuutta.

Yksityisyyden suojaamisen vähäisyyteen voi olla tietysti myös käytännöllisiä syitä. Suojautuminen on käytännössä varsin vaikeaa, koska yksityisyyden turvaaminen vaatisi joko varsin hyvää teknistä osaamista tai tietoja keräävien palveluiden välttämistä - mielellään molempia. Suurin osa kokee Googlen ja Facebookin kaltaiset palvelut niin hyödyllisinä, ettei yksityisyys ole siihen verrattuna merkittävää. Ehkä kyse on yhdistelmästä tätä vaikeutta ja ongelman abstraktiutta ja etäisyyttä.

Vastuu sisältöjen kuluttamisesta

Voi kysyä, kenellä on vastuu käyttäjän tietojen neutraaliudesta? Yleensä vastuu siirretään käyttäjille, jotka käyttäjäehdot hyväksymällä luovuttavat yrityksen näkökulmasta tietonsa yrityksen käyttöön. Käytännössä käyttäjät eivät kuitenkaan ymmärrä mihin he sitoutuvat ja miten heidän tietojaan käsitellään tai miten ja millä perusteilla heille esitettävät sisällöt valitaan.

Jos käyttäjä ymmärtää mihin hänen tietojaan käytetään, millä perusteilla hänelle esitetään erilaisia sisältöjä ja miten häneen yritetään vaikuttaa, hän voi tehdä valintoja. Tiedon käyttötapojen piilottaminen tai suora salaaminen - ei niinkään tietojen kerääminen ja hyödyntäminen - ovat eettisesti ongelmallisia. Jos käyttäjä aidosti ymmärtää mitä tietoja hänestä kerätään ja miten niitä hyödynnetään palveluissa, hän voi punnita esimerkiksi yksityisyyden ja vaivattomuuden tärkeyttä itselleen.

Moduli IX: Monilukutaidot ja niiden opettaminen[muokkaa]

Monilukutaito

Aloitimme keskustelun Reijo Kupiaisen videolla esittelemästä monilukutaidon käsitteestä. Jaoimme ymmärryksen siitä, että monilukutaidon käsite pitää sisällään laajan käsityksen tekstistä, eli teksti voi olla niin perinteistä tekstiä kuin kuvaa, videota tai ääntäkin. Monilukutaidon käsite korostaa tulkinnan, ymmärtämisen ja kriittisyyden tärkeyttä tekstien käytössä. Lisäksi monilukutaidon käsite ei sisällä ainoastaan tekstin vastaanottoa vaan myös tekstien tuottamista. Kuten aiemmalla luennolla kuulimme, lukeminen siirtyy yhä enemmän perinteisestä kirjasta erilaisten tekstien lukemiseen verkossa, joten monilukutaitokäsite tuntui meistä perustellulta.

Kupiainen esitteli myös tutkimusta, jossa oli mitattu lasten ja nuorten perinteistä lukutaitoa. Kupiainen esitteli tuloksia erilaisista klustereista sen mukaan, millaisia lukutottumuksia lapsilla ja nuorilla oli. Myönteinen havainto oli, että monipuolisesti lukevat pärjäsivät hyvin myös perinteistä lukutaitoa mittaavassa testissä. Tämä oli erityisen positiivinen havainto siihen nähden, että kuten kurssilla aiemmin on käynyt ilmi, lukeminen siirtyy yhä enemmän verkkoon ja digitaaliseen muotoon. Kuitenkaan tämä ei siis tutkimusten mukaan vaikuttaisi järisyttävän paljon perinteiseen lukutaitoon. Eniten tuloksissa yllätti keskimääräisesti eri lähteitä käyttävien lukijoiden huono menestyminen. Jäimmekin pohtimaan syitä tähän, mutta emme saaneet mitään vastausta.

Yllätys puolestaan ei ollut se, että pojat ja varsinkin yhtä mediaa, usein pelejä, käyttävät pojat menestyivät testissä kaikkein huonoimmin. Poikien lukutaidosta ja lukuhaluttomuudesta ollaan hyvin huolestuneita. Me jaoimme huolen, mutta emme suoralta kädeltä osanneet esittää ratkaisuehdotuksia siihen, miten nimenomaan poikia houkuteltaisiin lukemaan enemmän. Sen sijaan peleihin ja yhteiskunnan pelillistymiseen liittyen keskustelussamme nousi esiin näkökulma siitä, että vaikka pelit yleisesti tunnustetaan hyvin maskuliiniseksi alueeksi, ei pelillistymiskeskusteluissa nouse esiin juurikaan näkökulma siitä, miten tytöt tulevat pärjäämään pelillistyneessä yhteiskunnassa. Pohdimme, että ehkä huoli kiinnittyy perinteisiin lukutaitoihin, koska ne ovat edelleen arvostetuimmassa asemassa. Lisäksi tulevasta ei voi tietää ja pohdimme, että vasta aika näyttää millaisiksi lukutaitovaatimukset kehittyvät.

Kritisoimme tutkimusta epäselvistä klustereista. Jäimme myös pohtimaan sitä, kuinka perinteiseksi määriteltyä lukutaitoa on tutkimuksessa tutkittu ja miten lopulta voidaan tutkimuksessa erottaa monilukutaito ja perinteinen lukutaito toisistaan. Molemmissa lukutaidoissa on kuitenkin niin paljon samoja elementtejä.

Kolmannet tilat

Toinen teema, joka keskustelussamme nousi keskeiseksi, oli videolla esiintynyt ajatus kolmansista tiloista. Olimme yhtä mieltä siitä, että tällaiset kodin ja koulun rajapinnalla olevat tilat voisivat olla hyviä alustoja vapaaehtoisuuteen perustuvalle oppimiselle. Esimerkiksi kirjastot ja niiden tarjoama ohjelma, sekä erilaiset kerhot voisivat mielestämme olla tällaisia kolmansia tiloja. Näimme nämä tilat mahdollisina paikkoina esimerkiksi medialukutaidon kehittämiseen ilman koulun tuomaa pakottavaa kontekstia. Videolla tuli hyvin ilmi se, miten kaikista aikuisten hyvää tarkoittavista ajatuksista huolimatta, lapset ja nuoret eivät välttämättä halua tuoda kaikki kiinnostuksenkohteitaan kouluun koulumaailman sisäisen dynamiikan takia. Esimerkiksi erikoiset kiinnostuksen kohteet saattavat paljastuessaan saada aikaan kiusaamista. Lapsilla ja nuorilla tulee myös olla oikeus salata ja pitää poissa koulusta ne osat elämästään, jotka hän haluaa.

Kolmannet tilat voisivat siis olla rajapintoja, joissa näitä kiinnostuksen kohteita voisi tuoda esiin ja niiden avulla oppia asioita. Pohdimme silti myös, että kolmansissakin tiloissa on yleensä joku ohjaaja, joka toimii auktoriteettina. Miten paljon hän käyttää valtaansa vapauden rajoittamiseen, on pitkälti ohjaajasta kiinni. Ohjaaja voi esimerkiksi kannustaa lapsia luovaan ilmaisuun, mutta samalla ehkäistä kiusaamiskulttuurin syntymistä. Tämä on ihannetapaus ja luultavasti vaikeaa saavuttaa. Mietimme myös sitä, onko tällaisia kolmansia tiloja nettimaailmassa. Tästä syntyikin ajatus siitä, että osana medialukutaidon opetusta voisi esitellä erilaisia tiloja internetissä, sillä välttämättä käsitys tilojen erilaisuudesta ei ole selvää. Lapsille ja nuorille voisi näyttää netistä ohjatumman keskustelun paikkoja ja yhteisöjä.

Kirjoittaminen ja sanataide

Läpi keskustelun esiin nousi kirjoittamisen merkitys. Yksi ryhmäläisistä on suuntautunut sanataiteen ohjaamiseen ja toi innokkaasti esille näitä näkökulmia. Sanataiteella tarkoitetaan tässä kaikenlaista luovaa kirjoittamista. Monilukutaidon yksi kiinteä osa on tekstien tuottaminen itse. Sen katsotaan palvelevan oman itsen hahmottamista ja maailman ymmärtämistä. Olimme tästä pitkälti samaa mieltä ja jaoimmekin käsityksen kirjoittamisesta ajattelun tapana. Esiin nousikin ajatus siitä, että sanataiteen välineitä voisi käyttää apuna medialukutaidon opetuksessa. Oppilaat voisivat esimerkiksi tehdä itse mielipidekirjoituksia, kommentoida netissä asioita, käsikirjoittaa ja kuvata Youtube-videoita. Itse tekemällä oppii myös arvioimaan muiden tuotoksia kriittisesti.

Vapaus on sanataiteen opetuksessa ensiarvoisen tärkeää ja kouluissa ainakin tällä hetkellä vapaus toteutuu huonosti. Kaikenlaisessa kirjoittamisessa, jopa tieteellisen tekstin kirjoittamisessa, tarvitaan luovuutta, joka usein pulpahtelee helpommin esiin vapaammassa ympäristössä. Ajattelimmekin, että esitellyt kolmannet tilat olisivat hyviä paikkoja sanataiteelle. Ei kuitenkaan ole mitään syytä sulkea kaikkea kivaa koulun ulkopuolella, vaan nimenomaan vaikkapa sanataiteen välineitä voisi käyttää opetuksessa enemmänkin. Ehkä pikkuhiljaa uusien välineiden ja menetelmien myötä koulukin voisi tuntua vähemmän rajoitetulta paikalta?



Moduli X: Seksismiä pelimaailmassa[muokkaa]

Viimeisen moduulin sisältö yllätti mielenkiintoisuudellaan. Tällä kertaa puhuimme pelimaailman seksistisyydestä ja siitä, miten vaikeaa tähän ongelmaan puuttuminen tuntuu olevan.

Tyttö palkintona, ei pelaajana

Damsel in Distress: Part 1 - Tropes vs Women in Video Games –video oli osalle ryhmästämme entuudestaan tuttu. Videon ensimmäisen katsomiskerran jälkeen on helposti hämmentynyt olo, etenkin paljon pelaamista harrastaville. Miten pelien räikeä sukupuolittuneisuus – ja etenkin naishahmon esittäminen passiivisena palkintona – ei ole tullut ennen mieleen? ”Pelejä pelaa peleinä”, eikä siinä tuoksinnassa jää syvemmin pohtimaan kuvaston ja asetelmien merkityksiä. Yksi ryhmästämme teki hieman kvantitatiivista tutkimusta. Yhdessä otannassa oli kokoelma pelejä, joista 25 pelissä esitettiin naishahmo ”palkintona”. Vastaavasti miestä palkintona ei esittänyt yksikään peli. 53 pelissä mies oli pelin päähahmo ja sankari. Vastaavasti 12 pelissä nainen oli sankarina, tosin kyseessä oli usein valinnanmahdollisuus, naishahmo oli siis yksi mahdollisista sankarihahmoista.

”Trope”-ilmiön historialliset juuret ovat syvällä kulttuurissa, kuten videollakin hyvin havainnollistetaan. Pohdimme, miten tämä ilmiö on juuri tietokonepelien kohdalla niin kärjistynyt. Yksi selitys voisi löytyä siitä, että tietokonepeli kulttuurin osa-alueena on lähtökohtaisesti ehkä yksiselitteisempi, eikä sen tarkoituksena yleensä ole ollut mielen avartaminen esimerkiksi kuvataiteen tapaan. Pelit kehittyivät hyvin yksinkertaisista lähtökohdista, joissa mahdollisuudet monitulkintaisuuksille olivat rajalliset. Kaupallisuus ja se, että kuluttajaryhmä on perinteisesti ollut hyvin miehinen, ovat tietenkin erittäin varteenotettavia tekijä. Arvelemme, että indie-peleissä on varmasti ollut aina enemmän variaatiota sukupuolinäkökulmastakin käsin. Joissain uusissa peleissä on jo myös muunsukupuolisia sankareita. Heavy Rain on yksi esimerkkimme pelistä, jonka voidaan nähdä esittävän ”uudenlaisia” naishahmoja, naissankareita, jotka ovat aktiivisia toimijoita sekä olennaisia pelin etenemiselle. Kuitenkin tästäkin pelistä löytyy – kuten olettaisimme, että monesta muustakin uudesta naissankareita esittelevistä pelistä löytyy – seksististä ideologiaa, kun vähän pintaa syvemmälle raapaisee. Heavy Rain –pelin naissankari on lopultakin seksualisoitu hahmo ja alisteinen mieheen nähden. Juonen kulkiessa pelaajaa johdatetaan valitsemaan naissankarille tie romanssiin.

Mies on ihminen, nainen sukupuoli

Bechdel-testiin liittyen emme näe tarpeelliseksi esittää mitään painavaa kritiikkiä, koska koko testi on tarkoitettu eräänlaiseksi suuntaa-antavaksi, kokonaisuuksia kartoittavaksi esimerkiksi, eikä sen lähtökohtana ole ollut esittää itseään vakavasti otettavana analyysin välineenä. Mielestämme testi on kyllä kuvaava siinä miten oivaltavasti se tuo esiin elokuvamaailman mieskeskeisyyden. Keskustelimme siitä, miten tämänlainen vinouma on mahdollista elokuva-alalla, jonka kohderyhmänä ovat kuitenkin aina olleet yhtäläisesti kaikki sukupolet. Perinteisessä länsimaisessa humanismissa naiseuteen on aina asetettu ruumiillisuuden ja seksuaalisuuden painotaakka, kun taas mies on edustanut järkeä ja ihmisyyttä. Ikiaikaiset ajattelutavan dualismit vaikuttavat nykypäivänä siinä määrin, että edelleen on helpompi nähdä mieshahmo yleisesti ”ihmisenä”, kun taas nainen edustaa aina naiseutta. Tämän vuoksi miespäähenkilö elokuvassa on naisellekin vaivattomasti samaistumisen kohde, kun taas naishahmo on mieskatsojalle toinen-kuin-minä ja katseen kohde. On hyvin erikoista, että kulttuurissa, jossa monet feministiset periaatteet on jo otettu osaksi arkijärkeä, ei tämänlainen ajattelutapa tunnu muuttuvan oikein mihinkään.

Opimmeko tästä jotain?

Moduulin videollakin korostetaan sitä, että seksistisistä piirteistään huolimatta peleistä ja elokuvista voi ja saa edelleen nauttia. Jostain syystä tämä ei kuitenkaan ole helppo ajatus monille. Keskustelimme siitä, miten feministinen kritiikki saa aikaan sellaisen vastustuksen, mitä #gamergate osoittaa. Kognitiivinen dissonanssi on nähtävästi tämänlaisissa tapauksissa niin voimakas, että pelaamista harrastavat miehet (ja ehkäpä naisetkin) kokevat henkilökohtaisen ja tärkeän elämänsä osa-alueen joutuneen kovan hyökkäyksen uhriksi. Herää kysymys: voisiko #gamergatea hyödyntää peruskoulussa tasa-arvo-opetuksen, kriittisen ajattelun ja sosiaalisen kanssakäymiseen opetuksen sekä ristiriitatilanteista selviämisen opettelemisen välineenä? Media on yksi keskeisimpiä seksismin tuottamisen areenoista. Erilaiset mediatuotteet pitävät sisällään tottakai myös valtavan potentiaalin toisin tekemiselle ja muutokselle. Sukupuolinäkökulma ja seksismin kritisoiminen mediakasvatuksessa tarjoaa oivallisen, konkraattisen ja samaistumiselle helpon tavan opettaa lapsia ja nuoria näkemään ympärillä olevaa yhteiskuntaa kriittisin silmin. Jos opetussuunnitelmaan pystyttäisiin toimivasti vielä sisällytettämään myös intersektionaalisuuden ajatuksen mukaan näkökulmia kaikista ihmisten välisistä sosiaalisista ja yhteiskunnallisista eronteoista, oltaisiin jo ihanan pitkällä! Maailma ehkä pelastuisi.

Modulien keskustelusivut[muokkaa]

Moduli I
Moduli II
Moduli III
Moduli IV
Moduli V
Moduli VI
Moduli VII
Moduli VIII
Moduli IX
Moduli X

Kommentteja kurssista[muokkaa]

Ryhmätyöskentely toimi erittäin hyvin. Taisimme kaikki tulla aiempien ryhmätyökokemusten takia hieman skeptisinä ryhmään, mutta lopputulos oli erinomainen. Saimme enemmän irti aiheista yhdessä kuin yksin. Ryhmämme oli sopivan samanmielinen ja toisaalta heterogeeninen niin, että ajatustenvaihto pysyi raikkaana ja moninäkökulmaisena.

Kurssisisällöt olivat pääosin mielenkiintoisia, vaikkakin toistivat jonkin verran toisiaan. Videoiden huono laatu aiheutti eniten harmaita hiuksia. Äänen sai välillä vääntää täysille ja silti puheesta ei aina tahtonut saada selvää. Lisäksi Wikipedian suuri osuus oppimateriaalista tuntui turhauttavalta. Facebookiin liittynyt oppimismoduuli oli myös hieman jo päässyt vanhentumaan. Erityistä kiitosta annamme sukupuolinäkökulman esille ottamisesta viimeisessä moduulissa. Paitsi, että asia on tärkeä, sukupuoli on myös hyvä esimerkki siitä, miten totuttuja "luonnollisuuksia" on syytä tarkastella kriittisesti.

Jäimme kaipaamaan konkreettisempaa tietoa siitä, millaisessa mediaympäristössä nuoret todella elävät. Olisimme mielellämme tutustuneet vaikkapa Snapchatiin tai fanfic-yhteisöihin havainnoimalla toimintaa. Ehkä muutaman luennon voisi muuttaa harjoituksiksi, joissa tutustuttaisiin yhteisöihin ja välineisiin ja testattaisiin niiden toimintaa vaikka tuottamalla suppeita sisältöjä. Tai ehkä edellisessä kappaleessa mainittujen teemojen toistoa voisi korvata nuorten median kulutusta ja käyttöä käsittelevällä käytännönläheisemmällä luennolla. Löytyisikö jostain esimerkiksi videoita tai tekstejä, joissa nuoret itse kertovat median ja netin käytöstään ja nettikulttuurista? Olimme kaikki ryhmässä vähän pudonneet kärryiltä siinä, missä nuoret menevät ja kaipasimme kipeästi tietoa siitä.